Eräs vainojen vuosisata

 

Vainojen uhrien päivänä muistellaan ymmärrettävästi lähihistorian hirvittäviä rikoksia ihmisyyttä vastaan: uiguurien joukkovangitsemisia Kiinassa, rohingya–kansan vainoa Burmassa, Sudanin hallinnon toteuttamia joukkomurhia Etelä-Sudanissa, tutsien kansanmurhaa Ruandassa, serbijoukkojen tekemiä etnisiä puhdistuksia Bosniassa, Kamputsean punakhmerien hirmuvaltaa, Indonesian armeijan toteuttamaa kansanmurhaa Itä-Timorissa, bengalilaisten kansanmurhaa Bangladeshissa, toisen maailmansodan holokaustia, Stalinin hallinnon synnyttämää Ukrainan nälänhätää sekä armenialaisten kansanmurhaa ensimmäisen maailmansodan aikana. Ihmisryhmien vainoilla on kuitenkin vielä pidempikin historia, joka yltää lukuisten vuosisatojen ja jopa vuosituhansienkin taakse. Eräs synkkä ajanjakso vainojen historiassa on 1600-luku, jolloin pelkästään Euroopassa toteutettiin useitakin etnisyyteen ja uskontoon perustuneita joukkovainoja. 

 

Espanjan niemimaalla toteutettiin 1600-luvun alussa operaatio, jota ei voi kuvailla muuksi kuin etniseksi puhdistukseksi. Puhdistuksen kohteena olivat niin sanotut moriskot, jotka olivat Andalusiassa asuneiden islaminuskoisten maurien jälkeläisiä. Maurien viimeisen Espanjassa sijainneen linnakkeen Granadan kukistuttua vuonna 1492 jäljelle jääneiden maurien oli joko valittava maanpako tai kääntyminen kristinuskoon. Kymmenet tuhannet maurit valitsivat jälkimmäisen vaihtoehdon, jolloin Espanjaan syntyi maurien jälkeläisten vähemmistö, jonka koko oli 1600-luvun alussa 275,000 henkeä. Habsburgien kastilialainen keskushallinto suhtautui moriskoihin vainoharhaisuutta hipovalla epäluulolla, sillä heidän uskottiin säilyttäneen kulttuurilliset ja uskonnolliset siteet Pohjois-Afrikan muslimeihin ja muodostavan siten potentiaalisen muslimien viidennen kolonnan Espanjan sisällä. Epäluulo kulminoitui sangen aiheettomalta vaikuttavaan pelkoon siitä, että moriskot palvelivat osmanien sulttaania ja valmistautuivat kaatamaan Habsburgien hallinnon laajamittaisen kapinan tai suoranaisen vallankumouksen avulla. Vuosien 1609 ja 1614 välillä toteutettu moriskojen karkotus oli väkivaltainen ja traumaattinen prosessi, jonka yhteydessä tuhansia ihmisiä sai surmansa yhteenotoissa kruunun sotajoukkojen ja karkotusta vastustavien moriskojen välillä. Karkotuksella oli katkera jälkimaku, sillä työteliään ja veroja maksavan kansanosan karkottaminen rapautti entisestään Espanjan omaa kompuroivaa taloutta. Ranskalainen aikalaistodistaja, Luçonin silloinen piispa Armand-Jean du Plessis de Richelieu, piti koko etnistä puhdistusta täysin kontraproduktiivisena hankkeena: Pohjois-Afrikkaan palattuaan kaikki moriskot epäilemättä palasivat takaisin islaminuskoon, Richelieu pohti muistelmissaan.

 

Kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) yhteydessä tapahtui lukuisia joukkomurhia ja väestönsiirtoja, mutta niitä motivoivat useimmiten sodan vaihtelevat olosuhteet kuin mikään johdonmukainen uskonnollinen tai poliittinen vaino. Sodan ajalta löytyy kuitenkin esimerkkejä, jotka täyttävät kansavainon tunnusmerkit. Ranskassa käytiin 1620-luvulla katolisen keskushallinnon ja protestanttisten separatistien eli hugenottien välistä sisällissotaa, jonka yhteydessä kuninkaan sotajoukot suorittivat siviiliväestön verilöylyjä Privas’n ja Nègrepelissen hugenottikaupungeissa. La Rochellen hugenottikaupungin piirityksessä 1627–1628 menehtyi 20 000 kaupungin asukasta sekä tuhansia piirittäjiin lukeutunutta katolilaista. Vuonna 1620 Valtellinan laakson katoliset asukkaat nykyisen Sveitsin alueella toteuttivat niin sanotun ”pyhän joukkomurhan” (Sacra Macello), jonka uhreiksi valikoituivat laaksoa hallinneiden Harmaiden liigojen protestanttiset virkamiehet ja siirtolaiset perheineen, kaiken kaikkiaan noin 600 henkeä. Keisari Ferdinand II:n voitettua Böömin kapinalliset säädyt Valkeavuoren taistelussa vuonna 1620 hän ryhtyi Böömin puhdistamiseen poliittisesti ja uskonnollisesti epäluotettavista aineksisista. Jopa 150 000 böömiläistä, pääosin porvariston ja ritariluokan edustajaa, joutui jättämään kotinsa vuosien 1621 ja 1627 välillä ja pakenemaan joko pohjoisessa Saksaan tai etelässä Transilvaniaan. Uskonnollisen vainon kohteeksi joutunut anabaptistien vähemmistö katsoi parhaaksi etsiä suvaitsevaisuutta vielä kauempaa eli osmanien sulttaanikunnasta. Kaikki nämä joukkokarkotukset olivat inhimillisiä ja taloudellisia katastrofeja, kun usein vain vähäisen omaisuutensa keisarillisissa takavarikoissa menettäneet böömiläiset pakolaiset ajautuivat uusissa olosuhteissaan taloudelliseen kurjuuteen ja yhteiskunnalliseen juurettomuuteen.

 

Irlannin historiassa 1600-luku on saaren kaikkein synkin vuosisata. Protestanttisten siirtolaisten saapuminen saaren pohjoisosaan 1500-luvulla ja katolisen alkuperäisväestön häätäminen ns. plantaasiläänitysten tieltä synnyttivät katolisissa talonpojissa syvää vihaa, joka purkautui vuonna 1641 Ulsterin protestanttisiirtolaisiin kohdistuneiden joukkomurhien sarjana. Väkivalta Ulsterissa kulki eskalaation kautta, alkaen ensin pahoinpitelyistä, ryöstöistä sekä karkotuksista ja pahentuen sitten henkirikoksiksi. Väkivallan lakipisteessä katoliset asejoukot surmasivat kerralla jopa satoja siirtolaisia tekemättä mitään eroa miesten, naisten ja lasten välillä. Noin 4 000 siirtolaista kuoli välittömästi katolilaisten väkivallanteoissa ja kenties jopa kolminkertainen määrä kodeistaan häädettyjä pakolaisia kylmän, nälän ja kulkutautien vuoksi. Protestanttien kosto viivästyi Englannin oman sisällissodan vuoksi, mutta lopulta Nemesis saapui Irlantiin Oliver Cromwellin muodossa. Cromwellin johtama parlamentaristiarmeija syyllistyi Droghedan ja Wexfordin kaupungeissa puolustajien ja asukkaiden summittaisiin joukkomurhiin vuonna 1649, mutta nämä teot olivat vasta alkusoittoa todelliselle etniselle puhdistukselle. Kun katoliset irlantilaiset siirtyivät itärannikon avainkaupunkien menetyksen jälkeen sissisotaan, englantilaiset vastasivat siihen hävittämällä ruokavarastoja sekä ajamalla maaseudun siviiliväestöä pois näiden kodeista. Seurauksena oli hirvittävä humanitaarinen kriisi, kun taivasalla värjötteleviä irlantilaisia alkoi menehtyä joukoittain kylmyyden, nälänhädän ja Irlantiin hyökkääjien mukana rantautuneen paiseruton takia. Kuolonuhrien lukumäärä on arvioitu jonnekin kahdensadantuhannen ja puolen miljoonan välille. Englantilaisten harjoittama etninen puhdistus institutionalisoitiin poliittiseksi ohjelmaksi vuonna 1652, jolloin parlamentin asutussuunnitelma (Act of Settlement) pakotti Irlannin katoliset asukkaat eräänlaiseen reservaattiin saaren länsiosassa. Tämän lisäksi tuhansia muita irlantilaisia pakkosiirrettiin Karibian saarten siirtokuntiin, joiden plantaaseilla heitä käytettiin orjiin rinnastettavana pakkotyövoimana.

 

Vuosisadan jälkipuoliskoa varjostivat kaksi katolilaisten protestantteihin suuntamaa uskonnollista vainoa. Vuonna 1655 Savoijin herttua Carlo Emanuele II:n sotilaat surmasivat Piemonten laaksoissa noin 2 000 valdesilaista eli keskiajalla muodostuneen ja katolisen kirkon ulkopuolelle jättäytyneen uskonnollisen lahkon jäsentä. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Ranskan Aurinkokuningas Ludvig XIV ratkaisi Ranskaa repineen uskonkiistan omasta mielestään tyhjentävästi, kun hän antoi määräyksen karkottaa kaikki hugenotit valtakunnastaan. Kumpikin vaino sai kuitenkin tuolloin vastareaktiokseen uuden ilmiön, Euroopan julkisen mielipiteen paheksunnan ja sen mukanaan tuomat poliittiset vastatoimet. Englantilainen runoilija John Milton tuomitsi valdesilaisten vainot suurta julkisuutta saamallaan sonetilla On the Late Massacre in Piedmont (1655), minkä lisäksi Sveitsin protestanttiset kantonit sekä Alankomaiden tasavalta tekivät suurta numeroa ottaessaan vastaan alppilaaksojen pakolaisia. Omaa etnistä puhdistustaan Irlannissa samaan aikaan toteuttanut Oliver Cromwell jopa uhkasi Savoijia sodalla, mikäli herttua Carlo Emanuele ei palauttaisi valdesilaisille näiden oikeuksia (kuten nöyryytetty herttua lopulta teki). Myös Ranskan Aurinkokuningas maksoi hinnan hugenottien vainoista. Kun Ludvig XIV julisti protestantismin laittomaksi vuonna 1685, Ranskasta vyöryi protestanttisiin maihin ainakin kaksisataatuhatta, ellei jopa miljoona hugenottipakolaista. Räikeä uskonnollinen vaino levensi railoa Ranskan ja sen harvojen protestanttisten liittolaisten välillä aikakaudella, jolloin Aurinkokuningas kävi toistuvia ja pitkittyneitä suursotia valtakuntansa itä- ja etelärajoilla, usein toisia katolisia valtakuntia vastaan. Ranskan ulkopuolella Aurinkokuninkaan julkisuuskuva jäi rumaksi uskonvainojen ja aggressiivisten valloitussotien seurauksena.

 

1600-luvun pahimmat vainot kohdistuivat yhteen nimenomaiseen vähemmistöön – juutalaisiin. Läntisessä Euroopassa oli koettu 1600-luvun alkupuolella joukko satunnaisia ja sporadisia juutalaisvainoja, joista aikalaislehdistössä näkyvin oli Frankfurt am Mainin juutalaiskadun (Judengasse) hävitys vuonna 1614. Tuolloin leipuri Vincenz Fettmilchin johtama kiltalaisten joukko hyökkäsi juutalaisten asuttamalle kadulle ajaen sen kaikki 1 300 asukasta ulos kodeistaan ja ryöstämällä näiden asumukset. Pian mellakan jälkeen Fettmilchin painostama kaupunginraati karkotti kaikki juutalaiset Frankfurtista. Fettmilch ylitti omavaltaisuudellaan monia rajoja, mistä syystä hänet ja kuusi muuta kiltalaista tuomittiin keisari Rudolf II:n määräyksestä kuolemaan kapinan aiheuttamisesta. Kaksi vuotta kapinan jälkeen juutalaiset saivat jälleen palata Frankfurtiin, mutta keisarin määräyksestä heidän lukumääränsä kaupungissa rajattiin vastedes kuuteensataan. Italiassa juutalaisten vaino oli vähemmän näkyvää mutta systemaattisempaa ja johdonmukaisempaa. Siellä viranomaiset ja papit etsivät toistuvasti mitä tahansa syitä riistääkseen juutalaisilta vanhemmilta näiden lapsia ja kasvattaakseen nämä kirkon helmoissa katolisiksi. Kyseessä oli hidastempoinen ja salakavala etninen puhdistus, joka pyrki täysin tietoisesti tukahduttamaan juutalaisen tradition siirtämisen yhdeltä sukupolvelta toiselle.

 

Pahin juutalaisia 1600-luvulla kohdannut katastrofi tapahtui nykyisen Ukrainan alueella, missä hetmani Bohdan Chmielnickin johtamat kasakat nousivat vuonna 1648 kapinaan heitä hallinnutta Puola-Liettuaa vastaan. Kasakat surmasivat summittaisesti puolalaisia ja liettualaisia maanomistajia, mutta heidän suurin raivonsa kohdistui juutalaisiin, jotka edustivat ortodoksisille kasakoille yhdistelmää uskonnollisesta vihollisesta sekä yhteiskunnallisesta sortajasta. Jälkimmäinen näkemys perustui siihen seikkaan, että monet puolalaisten maanomistajien puolesta veroja keränneistä ”arendaattoreista” olivat juuri juutalaisia. Tämä ei kuitenkaan muuttanut miksikään sitä asiaa, että kaikki juutalaiset eivät olleet veronkerääjiä ja että joidenkin juutalaisten harjoittama veronkeräys oli vain maanomistajien heille osoittama tehtävä eikä mikään missio kasakoiden sortamiseksi. Varovaisimpienkin arvioiden mukaan kasakat surmasivat Chmielnickin kapinan aikana kymmeniä tuhansia ihmisiä juutalaisvähemmistöstä, jonka kokonaismäärä saattoi olla Ukrainassa tuolloin vain 50 000. Kyseessä oli yksiselitteisesti pahin yksittäinen pogromi, mitä Euroopan juutalaiset olivat siihen mennessä joutuneet kokemaan.

 

Myöhempinä vuosisatoina juutalaisvainojen mustaan historiaan kirjoitettiin Euroopassa vielä synkempiäkin lukuja.