Vendéen veri: Vastavallankumouksellinen terrori

Joukkotuhonnat ja kansanmurhat ymmärretään usein 1900-luvun ilmiöiksi, mutta niiden synkkä historia yltää vähintäänkin 1700-luvun lopulle saakka. Tällaisen modernin valtioterrorin ensimmäisenä ilmentymänä pidetään Ranskan vallankumousta ja aivan erityisesti sen synnyttämää paikallissotaa Vendéen provinssissa Biskajanlahden rannikolla. Vuosille 1793–94 ajoittuneen kansalaissodan osapuolina olivat paikalliset vastavallankumoukselliset ja tasavallan kannattajat eli ns. patriootit.

Perinteinen historiografia on keskittynyt tasavaltalaisten suorittamaan terroriin, mutta historioitsijat ovat 1980-luvulta lähtien nostaneet tarkastelun keskiöön myös vendéeläisten vastavallankumouksellisten ns. valkoisen terrorin. Tämä valkoinen terrori ei ollut sattumanvaraista vaan systemaattista. Ranskan kansallisarkistoon tallennettu aikalaiskuvaus todistaa vendéeläisten julmuuksista epäiltyjä tasavaltalaisia kohtaan St Florentissa, Cholet’ssä ja Vinier’ssä, ”mitkä kaupungit ryöstettiin, tuhottiin ja poltettiin ja joissa teurastettiin yli viisisataa patrioottia.” Montaigun hallintopiirin yleisen syyttäjä Philippe Goupilleaun mukaan pelkästään Machecoulin kaupungissa murhattiin vastavallankumouksellisten toimesta viisisataa patrioottia maalis–huhtikuun aikana 1793. ”Näin ruumiita pinottuina linnan vallihaudassa… en ole eläessäni nähnyt hirvittävämpää näkyä”, Goupilleau myöhemmin muisteli. Vaikka vendéeläiset ottivat tasavaltalaisia sotilaita suuret joukot vangeiksi, kuten tapahtui Naumurissa, missä vendéeläiset vangitsivat 8 000 sotilasta kesäkuussa 1793, he myös ajoittain surmasivat vankejaan kostoksi tasavaltalaisten veriteoista. Eräs tällainen kostomurha tapahtui toukokuussa 1793, jolloin vendéeläiset kostivat komentajaansa markiisi Bonchampsia vastaan suunnatun murhayrityksen surmaamalla 70 vangittua tasavaltalaissotilasta Fontenay-le-Comtessa. Näiden paremmin tunnettujen joukkosurmien lisäksi henkirikoksia tapahtui paljon Vendéen paikallistasolla, missä kylien ja pikkukaupunkien asukit murhasivat tunnettuja tai epäiltyjä patriootteja omista henkilökohtaisista syistään. Vastavallankumouksen terrorin uhrien lukumäärää ei ole juurikaan pystytty kvantifioimaan, mutta uhrien lukumäärä on mitä todennäköisimmin laskettava tuhansissa.  

Mikä kannusti vendéeläisiä näihin veritekoihin? Historioitsija Anthony James Joesin mukaan Vendée oli klassinen esimerkki uskonnollisesta kansannoususta, jota motivoi vahva reaktio uskonnollisia instituutioita ja perinteitä kohtaan suunnattuja, usein kuviteltuja hyökkäyksiä vastaan. Joesin teesin tueksi löytyy aikalaistodisteita, vaikkapa vendéeläisten hartaan uskonnollisuuden kuvauksista. Legitimistihistorioitsija (legitimisti tarkoitti Bourbonien restauroidun monarkian kannattajaa) Berthre de Bourniseaux’n mukaan vendéeläiset olivat katolisen uskon puhdasoppisimpia mahdollisia harrastajia: ”Vanhan väen joukossa on monia, jotka ovat säilyttäneet kasteikäisen viattomuutensa ja joiden elämä on moitteettomuuden ja yksinkertaisuuden perikuva. Uskonnolliset kokoontumiset muodostavat ylevöittävän näyn… näiden kokoontumisten yllä leijuu harras hiljaisuus.” Myös tasavaltalainen poliitikko Jean-Julien Savary hämmästeli vendéeläisten alkukantaista uskonnollisuutta, jota leimasi taikausko ja obskurantismi: ”Pyhimyksenkuva, joskus vääristynytkin sellainen, messukasukka, pyhiinvaellus, aaveet, ihmissudet, sapatti, velho, ennustaja, paholainen itse – sellainen on vendéeläisten uskonnollinen käytäntö, joka on aina valmis sytyttämään yhden kynttilän Pyhälle Mikaelille ja toisen hänen käärmeelleen.”

Tätä syvän uskonnollisuuden taustaa vasten muuttuu ymmärrettäväksi, että tasavallan ateismi ja pappisvastaisuus ajoi vendéeläiset väkivallantekoihin tasavaltaa ja sen kannattajia vastaan.  Käänteentekevä tapahtuma lienee ollut papistolle määrätty vuoden 1790 perustuslaillinen vala (constitution civile du clergé). Tämä laki kriminalisoi kaikki luostarijärjestöt, kielsi pappeja osoittamasta uskollisuutta kenellekään Ranskan ulkopuoliselle taholle (tarkoittaen siis paavia) ja teki pappien ja piispojen viroista seurakuntien vaaleilla valittavia virkoja. Käytännössä perustuslaillinen vala siis romutti Ranskan katolisen kirkon itsemääräämisoikeuden ja teki papeista valtion palvelijoita.

Vendéen vastavallankumouksellisten väkivallantekoja selittänee vendéeläisten voimakas identifioituminen papistoon ja kirkkoon. Ensiksikin tunnustuksen sakramentti loi intiimin yhteyden pappien ja seurakuntalaisten (erityisesti naisten) välillä. Perustuslaillisen valan myötä vendéeläisten intiimit asiat uhkasivat tulla vallankumouksellisen valtiovallan tietämyksen piiriin; papeille tunnustettiin asioita juuri sen vuoksi, etteivät he olleet poliiseja tai oikeusviranomaisia. Toiseksi papeilla oli keskeinen rooli vendéeläisten elämässä opettajina, neuvonantajina ja jopa asianajajina. Vendéeläiset näkivätkin kaupunkien porvarilliset (ja tasavaltalaiset) juristit ja virkamiehet pappien kilpailijoina tai jopa heidän pahoina vastakappaleinaan, jotka saarnasivat uskon ja rakkauden sijasta ateismia ja jumalanpilkkaa. Juuri nämä paikallisen virkakoneiston näkyvimmät patriootit vaikuttavat olleen vendéeläisten vastavallankumouksellisen terrorin ensisijaisia kohteita.

Vendéeläisten vihaa lietsoi myös yhteiskunnallinen ja taloudellinen epätasa-arvoisuus. Vallankumous oli tuonut Vendéehen tasavaltalaisen porvarisluokan, joka monopolisoi kunnallista päätöksentekoa, oikeuslaitosta sekä julkista hallintoa. Vendéeläisiä talonpoikia ärsytti se seikka, että he joutuivat tästedes asioimaan heille aiemmin tuntemattoman porvarieliitin kanssa. Historioitsija Claude Petitfrèren mukaan Vendéen kansalaissodassa olivatkin pitkälti vastakkain les hommes de la terre ja les Messieurs des villes. Petitfrère oli tässä tulkinnassa samoilla linjoilla kuin Ranskan 1800-luvun kansallishistorioitsija Jules Michelet, jonka mukaan talonpojat vihasivat kaupunkeja kolmesta eri syystä: ”lakeja säätävinä esivallan keskuksina, niissä sijaitsevien ja talonpoikien rahoja riistävien pankkien ja tuotantolaitosten takia sekä lopulta niiden etuoikeutetun statuksen vuoksi.”

Vallankumous oli lakkauttanut aatelisille ja kirkollisille maanomistajille maksetut verot, mutta tämä uudistus ei juuri lohduttanut Vendéen talonpoikia. Kirkon ja aateliston maaomaisuuden takavarikoinnin seurauksena Vendéehen oli ilmaantunut uusi maanomistajaeliitti, tasavaltalaiset porvarit, jotka kahmivat myyntiin laitetun maaomaisuuden itselleen. Porvaristo dominoi maaomaisuuden julkisia huutokauppoja. Vihiers’n hallintopiirissä porvarit ostivat 56,9 prosenttia myynnissä olleesta maasta, Vaudelenayssa ulkopuolisen patriootin edustajana toiminut notaari osti kaiken kirkolta takavarikoiden maaomaisuuden. Talonpojat saivat pian myös huomata, että tasavaltalaiset porvarit olivat johdonmukaisesti vaativampia, kohtuuttomampia ja ahneempia vuokraisäntiä kuin aateliset tai kirkko.

Viimeinen sytyke Vendéen kansannousuun oli maaliskuussa 1793 annettu laki yleisestä asevelvollisuudesta. Talonpoikia pöyristytti vaatimus siitä, että heidän tuli vuodattaa vertaan vastenmielisenä pitämänsä tasavallan puolesta samalla, kun Vendéen maaomaisuutta kahminut ja paikallisia hallintovirkoja dominoinut patrioottien eliitti oli saanut erivapauden sotapalveluksesta. Vaikka Vendéen kansannousun takana vaikutti talonpoikaiston ja porvariston yhteiskunnallinen ja taloudellinen ristiriita, Vendéen kansalaissotaa ei tulisi silti tarkastella puhtaasti marxilaisten lasien lävitse. Vendéen talonpojat eivät käyneet itseohjautuvaa talonpoikaissotaa, vaan he asettautuivat yhtenä rintamana perinteisten aatelisherrojensa sotilaallisen johdon alaisuuteen. Ei ollut myöskään sattumaa, että vendéeläiset nimittivät sotajoukkoaan ”katoliseksi ja kuninkaalliseksi armeijaksi” (armée catholique et royale). Tämä talonpoikien, aateliston ja kirkon yhteisrintama ei ollut millään lailla epälooginen, sillä vendéeläisten identiteetin kulmakivi oli yhteisö eikä yhteiskuntaluokka. Papit ja aateliset olivat osa tuota yhteisöä, patriootit jäivät sen ulkopuolelle. 

Kirjallisuutta:

Anthony James Joes, Resisting Rebellion: The History and Politics of Counterinsurgency (Lexington: University Press of Kentucky, 2004).

Peter McPhee, A Social History of France 1789-1914 (New York: Palgrave Macmillan, 2004).

Claude Petitfrère, ed., La Vendée et les Vendéens (Paris: Gallimard/Julliard, 1981).

Claude Petitfrère, Les Vendéens d’Anjou (1793): Analyse des structures militaires, sociales et mentales (Paris: Bibliothèque Nationale, 1981).

Charles Tilly, The Vendée (London: Edward Arnold, 1964).