Siepposissejä ja vapaa-ampujia

Lauantaina 25. huhtikuuta 2009 noin 125 ihmistä kerääntyi skoonelaisen Göingen pitäjän Skyrupsgrådeniin kuuntelemaan Ruotsin eturivin historioitsijoiden esitelmiä 1600-luvun skoonelaisista talonpoikaississeistä, snapphanareista tai suomeksi siepposisseistä. Lundin yliopiston professori Harald Gustafsson toi Skoonen talonpoikaissotiin laajempaa eurooppalaista perspektiiviä, kun taas dosentti Hanne Sanders muistutti kuulijoita siitä, että uskonnolla oli 1600-luvun ihmisten itseymmärryksessä suurempi osa kuin kansallistunteella. Jens Lerbom painotti lähdekritiikin suurta merkitystä keskusteltaessa siitä, keitä siepposissit olivat ja mikä oli heidän sodankäyntinsä luonne. Keskiajan arkeologi Anders Ödman muisteli sitä, kuinka kaikki hänen nuoruutensa historianopetuksessa näytti liittyvän vain siepposisseihin: ”Kivikauden jälkeen olimme nopeasti siepposisseissä ja sitten tulivatkin jo rautatiet ja ottivat vallan”, Ödman muisteli historianopetuksen rakennetta. Asiallisesti edenneen esitelmäsarjan loppusuoralla yleisön parista alkoi kuulua soraääniä. Tunnettu skoonelainen paikallishistorioitsija Sixten Svensson ryhtyi tivaamaan Harald Gustafssonilta, miksi tämä oli yhdistänyt siepposissien perinteen juhlistamisen äärioikeistoon. Gustafsson vetosi aiempaan väitöstutkimukseen aiheesta, mutta tämä ei vakuuttanut Svenssonia. Sekä esiintyjien lavalta että yleisön joukosta alkoi sinkoilla syytöksiä tahallisista väärinymmärryksistä, kunnes moderoijana toiminut Staffan Örne julisti tilaisuuden päättyneeksi. 

Skyrupsgrådenin yleisötilaisuus kymmenen vuoden takaa osoittaa, kuinka kiistanalainen ja tulenarka aihepiiri 1600-luvun skoonelaiset siepposissit ovat nykypäivän Ruotsissa – ja aivan erityisesti Skoonessa. Tiivistetysti selitettynä siepposissit olivat Tanskan tuolloin hallitseman Etelä-Ruotsin talonpoikia, jotka muodostivat osan Tanskan sotajoukoista neljässä 1600-luvun sodassa: Kalmarin sodassa 1611–1613, Torstenssonin sodassa 1643–1645, Kaarle Kustaan sodassa 1655–1660 ja Skoonen sodassa 1675–1679. Historiantutkimus on pohtinut paljon sitä, olivatko siepposissit talonpoikaista nostoväkeä, vakituisia sotilaita vai jotain muuta – mahdollisesti pelkkiä rosvoja. Tämän keskustelun poleeminen puoli kiteytyy väittelyyn etymologiasta ja sanojen merkityksestä. Sixten Svensson ja monet muut skoonelaiset näkevät sanan snapphana ainoastaan halventavana ja loukkaavana nimityksenä. Tässä tulkinnassa snapphana ymmärretään rosvon synonyymina, ja siten se luo assosiaation siepposissien ja rikollisten välille. Skoonelaiset itse suosivat siepposisseistä nimitystä friskyttar, joka termi kuvastaa talonpoikaississejä kruunun värvääminä ja johtamina sotilaina, eräänlaisina jääkäreinä. 

Ruotsinkielisen termin snapphana alkuperä on saksankielen sanassa Schnaphahne. Historioitsija O. Källström löysi tämän sanan jo myöhäiskeskiajan Saksasta, missä se tarkoitti ryöstelijää tai rosvoritaria. Löysin itse vastaavia assosiaatioita 1500-luvun saksalaisesta painokirjallisuudesta, missä Schnaphahne rinnastettiin myös kasakkaan (Sebastian Henricpetri, 1596). Skandinaviaan rantautuessaan käsitteen merkitys on kuitenkin laajentunut. Källström löysi vuosien 1527 ja 1558 välisistä fiskaalisista asiakirjoista viittauksen erääseen Hans Snaphaneen, joka oli ammatiltaan artesaaniseppä (klensmed) ja jolla ei vaikuttanut olevan mitään yhteyttä maantierosvoihin tai muihin rikollisiin. Källström päätteli, että Hans Snaphanen nimi juonsi juurensa hänen kotipitäjästään Göingestä, joka oli jo 1500-luvulla tunnettu asesepistään ja metsäsisseistään. 

1600-luvulle tultaessa termit snapphana ja Schnaphahne ovatkin liittyneet ensisijaisesti tietynlaisiin aseisiin eli sieppolukolla varustettuihin musketteihin. Sieppolukko oli piilukkomusketin edeltäjä, joka käytti sankkipannussa olevan ruudin sytyttämiseen rikkikiisunpalan happoa tai piikivestä syntynyttä kipinää palavan luntun sijasta. Muskettimalli kehitettiin 1500-luvun lopulla, ja se oli jo sangen yleinen ase 1600-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Ruotsissa tämä musketti (tai sen lukkomekanismi) on snapplås, saksassa Schnapschloss. Englanninkielessä asemalli tunnettiin nimellä snaphance, ranskassa siitä käytettiin nimitystä chenapan. Suomenkielen sana sieppolukko on outo eikä ilmeisesti kovinkaan muinainen. Itse en ole kyennyt jäljittämään sanan etymologiaa 1930-lukua ja sotahistorioitsija Arvo Viljantia kauemmaksi. Suomen sieppo liittynee ruotsinkielen snappa–verbiin, joka tarkoittaa sieppaamista. Tuskin sanalla ainakaan on mitään yhteyttä sieppoina tunnettuun varpuslintujen heimoon. 

Aikalaislähteissä sieppolukkomusketti tunnettiin yleisemmin nimityksillä flintgevär (ruotsi), Flintgewehr (saksa) tai firelock (englanti). Saksasta juontava termi Gewehr aiheuttaa helposti sekaannuksia aseiden ja asioiden välillä. Nykyään Gewehr ymmärretään helposti juuri kiväärinä, mutta alun perin se saattoi tarkoittaa mitä asetta tahansa. 1600-luvulla pistoaseista käytettiin yleisesti termejä Untergewehr tai Seitengewehr. Musketti tunnettiin erottavalla termillä Obergewehr; myös pelkkä etuliitteetön Gewehr viittasi yleensä juuri muskettiin. Aikalaislähteissä esiintyy usein myös termi Feuerröhr. Tämä sana, jonka voisi suomentaa tulikepiksi, on kotoisin 1500-luvulta, mutta 1600-luvulla se vaikuttaa viitanneen mihin tahansa muskettiin paitsi lunttumuskettiin. Se on siis saksalainen synonyymi englanninkielen aikalaistermille firelock ja sisällyttää sekä sieppolukkomusketit että rataslukkomusketit. Lunttulukoilla varustetut ampuma-aseet olivat 1600-luvulla niin yleisiä, että niihin viitattiin ihan vain musketteina. Hakapyssyyn viitannut sana arkebuusi puolestaan kapeni merkitykseltään 1600-luvulla, jolloin sitä ryhdyttiin käyttämään lähinnä rataslukoilla varustetuista, verrattain lyhyistä musketeista. 

Snapphanarien vaihtoehdoksi tarjotun termin friskyttare voisi suomentaa vapaa-ampujiksi. Lars Ericson Wolken, Göran Larssonin ja Nils Erik Villstrandin yhdessä kirjoittama kirja Europa i brand (2006) määrittelee vapaa-ampujat sotilaallisesti organisoiduksi joukoksi, joka oli kruunun palkkalistoilla ja jota johtivat kuninkaan asettamat päälliköt. Eräs varhainen esimerkki tällaisesta vapaa-ampujien joukosta olivat Mikkel Gøngen johtamat jyllantilaiset ja skoonelaiset talonpoikaismusketöörit Ruotsin ja Tanskan välisessä seitsenvuotisessa sodassa 1563–1570. Myöhemmin 1600-luvulla skoonelainen Svend Poulsen johti samanlaisia osastoja Kaarle Kustaan ja Skoonen sodissa (1655–1660 ja 1675–1679). Wolken, Larssonin ja Villstrandin esittelemä määritelmä vapaa-ampujista pätee täysin Poulsenin johtamiin talonpoikaississeihin, sillä Poulsen itse oli armeijan komentoketjuun kuulunut upseeri, minkä lisäksi Kööpenhaminan Rigsarkivetissa säilytetyt asiakirjat osoittavat, että Poulsenin sotilaille maksettiin kruunun puolesta palkkaa. Kummallista kyllä, en itse löytänyt tutkimastani Torstenssonin sodasta (1643–1645) yhtä ainoaa suoraa viittausta vapaa-ampujiin. Sana friskyttare ei yksinkertaisesti esiinny missään muodossa yhdessäkään tutkimassani asiakirjassa. Lähin epäsuora viittaus vapaa-ampujien kaltaiseen joukkoon löytyy Tanskan kruununprinssi Christianin kirjeenvaihdosta, jossa prinssi tarjoaa hevosen omistaneille skoonelaisille talonpojille mahdollisuuden ryhtyä kruunun palkkalistoilla sotiviksi rakuunoiksi. 

Jo edesmenneen Alf Åbergin kirja Snapphanarna: Skånsk motsåndsrörelse eller laglösa mördare? (ensimmäinen painos 1951, viimeisin 2014) tiivistää oivallisesti kysymyksen siepposissien luonteesta. Åberg itse nosti esille ne useat tapaukset, joissa skoonelaiset siepposissit kääntyivät omia maanmiehiään vastaan ja operoivat lähinnä rosvoina ja terroristeina. Nämä dokumentoidut tapaukset tosin liittyvät Kaarle Kustaan ja Skoonen sotiin 1600-luvun jälkipuoliskolla, jolloin Skoone oli jo virallisesti siirtynyt Ruotsin haltuun ja sissitoiminta ruotsalaisia vastaan oli lähtökohtaisesti rikollista toimintaa ja maanpetturuutta. Torstenssonin sodan aikana tällainen toiminta esiintyy lähinnä epäsuorina viittauksina tanskalaisissa asiakirjoissa. Myös Saksassa termillä Schnaphahne oli yhä 1640-luvulla huono kaiku. Hampurin kaupunginraadin laatimissa asiakirjoissa viitataan kaupunkiin johtaneita maanteitä vaanineisiin rosvoihin siepposisseinä (”Schnaphanen”). Vuosisadan lopulla, niin sanotun yhdeksänvuotisen sodan aikana (1688–1697) saksalaiset aikalaislähteet kuitenkin käyttivät samaa nimitystä ranskalaisia maahanhyökkääjiä vastaan taistelleista pfalzilaisista sisseistä, jotka olivat siis ihailtavia patriootteja. Samoja tapahtumia kuvanneissa ranskalaislähteissä pfalzilaississeihin viitattiin yksiselitteisesti bandiitteina eli rikollisina. Yhden vapaustaistelija on toisen terroristi. 

Siepposissit ja vapaa-ampujat olisi kenties hyödyllisintä ymmärtää minä tahansa sissisodan harjoittajina. Tällainen sodankäyntihän ei ollut varhaismodernin Euroopan sääty-yhteiskunnassa millään lailla arvostettua tai edes kunniallista, eikä sitä välttämättä ymmärretä tällä tavoin edelleenkään. Kannattaa muistaa, että oman kielemme sana sissi on venäläistä perua ja viittaa sekin rosvoon, vakoilijaan tai kulkuriin (šiš). 1700-luvulla tällaisista epätavanomaisista taistelijoista ryhdyttiin käyttämään nimitystä partisaani, ja seuraava vuosisata lanseerasi omalle ajallemme vakiintuneen yleistermin guerrilla. Se viittaa mihin tahansa ns. pienen sodan harjoittajaan, joka voi olla aivan hyvin myös vakituisen armeijan univormua kantava sotilas (espanjankielinen termi guerrilla tarkoittaa kirjaimellisesti pientä sotaa). Suomenkielen jumittuminen sissiin ei helpota yhä monimuotoisemmaksi käyneen sotatieteen hahmottamista ja käsitteellistämistä, mitä ammattisotilaiden tuskailua Marko Palokangas on kuvannut hyvin väitöskirjassaan (2014).

Skoonelaisten siepposissien ilmiötä ei ole helppo käsittää nykyajan lähtökohdista käsin. He eivät olleet lähtökohtaisesti maantierosvoja tai muita rikollisia, eivätkä myöskään omaa isänmaataan puolustaneita skoonelaisia sotilaita. Siepposissi ei ollutkaan identiteetti tai kategoria vaan sotilaallisen toiminnan muoto. Siepposissit olivat Tanskan asevoimien strateginen etujoukko, joka oli värvättyä ammattiarmeijaa nopeammin ja helpommin mobilisoitavissa. Suurin osa siepposisseistä oli skoonelaista nostoväkeä, jonka sotilaallinen olemassaolo ei näkynyt kruunun palkkalistoissa tai monissa muissakaan tanskalaisen hallinnon tuottamissa asiakirjoissa. Osa siepposisseistä soti värvättyinä rakuunoina ja vapaa-ampujina, jolloin heidät oli helppo mieltää osaksi vakinaista sotaväkeä. Sitten oli myös se marginaalinen ryhmä, joka koostui maantierosvoista ja henkipatoista, jotka harjoittivat omaa rikollista toimintaansa sodan varjossa. Tällaiset yksilöt tai joukkiot tuskin hakeutuivat taistelukosketukseen ruotsalaisten sotilaiden kanssa, mistä syystä heidän toimintaansa ei voi kategorisoida sissi- tai yhtään miksikään muuksi sodankäynniksi. Kenties erilaisissa olosuhteissa nämä rosvojoukot olisivat saattaneet vahvistua siinä määrin, että ne olisivat voineet ottaa itselleen puolisotilaallisen ulkoasun. Tällainen sissisodan ja järjestäytyneen rikollisuuden välinen harmaa vyöhyke on ainakin omalle aikakaudellemme tyypillinen ilmiö.

Kirjallisuutta ja lähteitä:

Olli Bäckström, Snapphanar and Power States: Insurgency and the Transformation of War in Sweden and Denmark 1643–1645 (Joensuu: Itä-Suomen yliopisto, 2018).

Kristianstadsbladet 27.4.2009.

Marko Palokangas, Räjähtävää tyhjyyttä: Sissitoiminta suomalaisessa sotataidossa (Helsinki: Suomen Mies, 2014).

Sixten Svensson, Sanningen om snapphanelögnen (Visby: Books-on-Demand, 2005).

Lars Ericson Wolke, Göran Larsson ja Nils Erik Villstrand, Trettioåriga kriget: Europa i brand 1618–1648 (Tukholma: Historiska Media, 2006).

Alf Åberg, Snapphanarna: Skånsk motsåndsrörelse eller laglösa mördare?(Tukholma: Svenskt Militärhistoriskt Biblioteks Förlag, 2014).