Olaus Magnus Gothus ja Pohjolan kansojen sodankäyntitavat

Olen tulevaa väitöskirjaani varten tutkiskellut viime aikoina skandinaavisen historiankirjoituksen kenties suurinta klassikkoa, Olaus Magnus Gothuksen teosta Historia de gentibus septentrionalibus. Syynä kiinnostukseeni on se, että kirjassaan Olaus Magnus käsitteli 1500-luvun skandinaavisten kansojen sodankäyntitapoja, jotka olivat monella tavoin epätavanomaisia ja epäsymmetrisiä. Olaus Magnus tarjoaa siten oivaa taustoitusta omalle teesilleni, joka käsittelee ruotsalaisten sotilaiden sodankäyntiä saksalaisia ja skoonelaisia talonpoikia vastaan kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Historiasta on tehty aikoinaan myös suomennos, mutta se toimitettiin lyhennetyssä muodossa, jolloin monet sodankäyntitapoja käsitelleet kappaleet jäivät siitä pois. Onneksi kirja on ilmestynyt kokonaisuudessaan ruotsiksi Gidlunds Förlagin kustantamana vuonna 2010.

Olaus Magnus ei ollut ensisijaiselta ammatiltaan historioitsija vaan kirkonmies, ja historiaan hän itse on jäänyt Ruotsin viimeisenä katolisena arkkipiispana – täysin nimellisenä tosin, sillä paavi Paavali III nimitti hänet tuohon virkaan vasta vuonna 1544, jolloin Kustaa Vaasa oli sanoutunut irti katolisesta kirkosta ja Olaus Magnus oli jo itsekin maanpaossa Roomassa. Maanpakolaisuuden hedelmänä syntyi Historia, joka nimestään huolimatta ei ole pelkästään historiallinen teos vaan myös antropologinen katsaus pohjoisten kansojen kulttuureihin, tapoihin ja elinkeinoihin.

Jostain syystä Olaus Magnusta kiinnosti aivan erityisen suuresti pohjoisten kansojen harjoittama sodankäynti – kenties kirjan julkaissut katolinen kirkko oli tällaista tietoa häneltä udellutkin, ikään kuin tiedustelutarkoituksissa. Oli miten oli, sotatieteellisen näkökulmansa ansiosta Historiaa voidaan syystäkin pitää pohjoismaisen sotahistorian peruskivenä. Monet Historian kappaleet kuvaavat 1500-luvun sodankäynnin perinteisiä ja yleiseurooppalaisia ilmentymiä, mutta mukana on myös paljon sellaista sodankäynnin kuvausta, joka on aikakauden sotien kontekstissa täysin ainutlaatuista. Erityisen suuren huomion Olaus Magnus antaa sodankäynnin arktisille muodoille. Mannereurooppalaisille oli täysin uutta esimerkiksi se, että taisteluita saatettiin käydä jään päällä. Olaus Magnus kuvasi jäällä käytäviä taisteluita varten kehitettyjä teknisiä innovaatioita: polttorekeä, jota hyökkäävät ratsumiehet vetivät perässään ja sinkosivat sen päin vihollisen rivistöjä, sekä tykkirekeä, joka oli aseistettu tykeillä sotalaivan tavoin ja jota käytettiin eräänlaisessa drive-by-shootingissa. Lisäksi lumea ja jäälohkareita saattoi käyttää talvisaikaan linnoitustöiden rakennusmateriaaleina tai sitten piirityksissä katapulttien ammuksina. Hurjin joukkotuhoase oli lumivyöry, jonka laukaisemalla saattoi haudata vihollisen joukot elävältä.

Pohjoisten kansojen sodankäynti pysyi epäkonventionaalisena myös sulien vesien aikana. Rannoille sytytettiin vainotulia varoittamaan mereltä lähestyvästä hyökkääjästä. Saaristossa vihollista torjuttiin polttovenein ja saariin asetetuin ansoin. Osa jälkimmäisistä oli yksinkertaisia sudenkuoppia, osa monimutkaisia mekanismeja, jotka ampuivat nuolia, kun niiden ansalangat laukaistiin. Piirityksissä käytettiin alkeellisia biokemiallisia aseita, katapulteista singottuja mätäneviä raatoja sekä palavaa ulostetta, joiden vastenmielisten ammusten vaikutus oli lopultakin lähinnä psykologinen. Metsän syvyyksissä vihollinen pysäytettiin kaadetuista puista rakennetulla murroksella, jonka takaa väijyjät saattoivat käytellä ampuma-aseitaan: heittokeihäitä, kaarijousia, jalkajousia ja hakapyssyjä.

Olaus Magnus luo myös vaikuttavan yleiskuvauksen suomalaisten ja moskovalaisten toisiaan vastaan harjoittamasta sissisodasta (1500-luvun alussa on tarkoituksenmukaisempaa viitata Moskovan ruhtinaskuntaan kuin Venäjän valtakuntaan). Moskovalaiset tekivät rajan yli salamannopeita iskuja, jotka toteutettiin joko hevosvoimin tai kevyillä veneillä. Ryöstettyään ja poltettuaan kyliä ja kuninkaankartanoita moskovalaiset vetäytyivät salaisiin tukikohtiinsa syvällä korpien siimeksessä. Suomalaiset ja ruotsalaiset ryhtyivät vastaiskuun lähettämällä tiedustelijoita (usein paikallisia metsästäjiä ja muita eränkävijöitä) ottamaan selvää hyökkääjien tukikohtien sijainnista. Paikannettuaan moskovalaisten metsäleirit suomalaiset ja ruotsalaiset kokosivat tuhoamispartioita, jotka yllättivät vihollisen tämän leiristä. Näissä operaatioissa ei yleensä annettu armoa, eikä vankeja otettu edes lunnasrahojen toivossa. Pakenijat jahdattiin kiinni koirien avulla kuin villieläimet.

Olaus Magnusta lukiessa on pidettävä kiinni lähdekritiikistä ja tavallisesta maalaisjärjestä, sillä monet Historian anekdootit ovat tarunhohtoista sepitystä. Tyypillinen satutarina on Suomeen sijoitettu jylisevä luola, joka metelillään pelotti viholliset pois. Tällä kansantarinalla lienee jonkinlainen yhteys niin sanottuun Viipurin pamaukseen, joka legendan mukaan ajoi pakosalle Viipurin linnaa vuonna 1495 piirittäneet moskovalaiset. Sen enempää Viipurin pamauksesta kuin edes vuonna 1495 tapahtuneesta piirityksestä ei kuitenkaan ole olemassa mitään pitäviä aikalaistodisteita. Historian anekdootti on siis metakertomusta, tarinaa tarinasta.

                     

Historian kertomukset ruotsalaisten ja suomalaisten epätavanomaisista sodankäyntitavoista eivät välttämättä kaikki ole silti fiktiivistä sepustusta. Joutselän taistelussa vuonna 1555 suomalaiset ja ruotsalaiset joukot käyttivät aikalaislähteiden mukaan tykkirekeä, jonka aseistuksena oli laivoista irrotettuja falkonetteja eli keveitä tykkejä. Ratsuväkeä eivät suomalaiset ja ruotsalaiset syvässä hangessa käyttäneet, vaan joukot oli varustettu suksilla nopean liikkumisen mahdollistamiseksi. Epätavanomaisilla taistelutavoilla oli eittämättä vaikutus taistelun lopputulokseen, sillä Joutselässä 560 miehen vahvuinen suomalais-ruotsalainen joukko ajoi pakosalle usean tuhannen miehen vahvuisen moskovalaisosaston ja aiheutti viholliselle jopa 900 miehen suuruiset tappiot.

                     

Olaus Magnuksen Historia de gentibus septentrionalibus on sotatieteellisesti yhäkin ajankohtainen, sillä se kertoo pohjoismaisen sodankäynnin muuttumattomista piirteistä. Sodankäyntiä pohjoisessa määrittävät vaikeat olosuhteet: arktinen ilmasto, lukuisat vesistöt ja tiettömät metsätaipaleet. Näissä oloissa sodankäynti suosii paikallisoloja tuntevaa puolustajaa, joka tietää, missä sotia, milloin ja millä keinoin. Poikkeukselliset olosuhteet suosivat myös poikkeuksellisia taistelutapoja, ja innovatiivisten sotilaallisten metodien soveltaminen mahdollistaa epäsymmetrisen asetelman, jossa vähälukuisampi osapuoli saattaa riistää vahvemmalta viholliselta tämän materiaalisen ylivoiman mukanaan tuoman edun. Toisaalta Historia opettaa myös sen, että metsäinen ja vaikeakulkuinen ympäristö saattaa tarjota suojaa sissisodankäyntiin tottuneelle maahantunkeutujalle. Luonto onkin oikukas ja anteeksiantamaton liittolainen. Vuodenaikojen myötä muuttuvassa taisteluympäristössä epäsymmetriset vahvuudet saattavat äkisti muuttua epäsymmetrisiksi heikkouksiksi.

Julkaistu blogissa Scripturae 4.11.2012.