Vaviskaa kauhusta: Matti Klingen päiväkirjasta 2014-2015

Historian emeritusprofessori Matti Klingen joka vuosi ilmestyvä päiväkirja on muodostunut kulttuurilliseksi instituutioksi, joka ei sen kummempia esittelyjä kaipaa valveutuneen kansanosan piirissä. Uskallan väittää lukeneeni kaikki tähän asti ilmestyneet niteet, jotka ovat nyt jo edenneet seitsemänteentoista osaansa. Jokunen kirja löytyy myös omasta kirjahyllystäni, vaikken olekaan ikinä lähtenyt keräämään niitä systemaattisesti tai tarkoitushakuisesti. Bibliofilia onkin työtätekevälle historioitsijoille pahin mahdollinen sairaus, sillä luettavia ja konsultoitavia opuksia kertyy työn puolesta nurkkiin jo vaivaksi asti. Nyt kuitenkin ostin itselleni Matti Klingen viimeisimmän päiväkirjaniteen Hyppikää ilosta: Päiväkirjastani 2014–2015 (Siltala). Lukaisin Klingen päiväkirjan muutamassa päivässä väitöskirjatöiden sivussa, ikään kuin jälleen uutena tekosyynä iän ikuiselle työn välttelylleni. [Nytkin kirjoitan jotain mitä ei pitäisi sen sijaan, että kirjoittaisin jotain mitä pitäisi.]

Matti Klingen kirjallista tuotantoa ei kai voi arvioida viittaamatta hänen persoonaansa ja julkiseen imagoonsa, joten hoidan tämän pakollisen muodollisuuden pois alta heti kättelyssä. Ei liene liioiteltua todeta, että Matti Klinge esittäytyy julkisuudessa hyvin värikkäänä, tunteita herättävänä ja jopa polarisoivana henkilönä. Kaikilla tuntuu olevan oma käsitys Klingestä: monille hän on ihailun ja jäljittelyn kohde, joillekin sietämätön inhokki. Jälkimmäisen kannan edustajia on julkisuudessa lopulta varsin vähän. Vähiten mairittelevan mielipiteen Matti Klingestä lienee esittänyt emeritusjournalisti ja yhteiskuntatieteiden dosentti Tuomas Enbuske, joka muutama vuosi sitten kuvaili Klingeä twitter–viestissään alatyylisellä sanavalinnalla. Kuten Tuomas Enbusken julkisuudessa esittämät kommentit yleensäkin, myös tuo luonnehdinta kertoi enemmän esittäjästään kuin itse kohteestaan. Toista ääripäätä edustaa se hyvin puettujen pikkuklingejen armeija, joka tepastelee joka syksy tärkeän oloisena Topelian käytävillä tai Eteläsuomalaisen osakunnan saleissa. Tämä Imitatio Klingeis on silti kaikkea muuta kuin ivan ja pilkan aihe, sillä parempaa jäljittelyn kohdetta kuin Matti Klinge ei kai aloitteleva historioitsija voi Suomesta löytää.

Itseni olen löytänyt Matti Klingen läheisyydestä vain kerran, viisi vuotta sitten, jolloin Klinge tuli puhumaan meille maisterioppilaille professori Laura Kolben pro gradu -seminaarissa. Klinge jutusteli meille opiskelijoille Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta, mikä onnistunut aiheenvalinta nosti hänet heti silmissäni useimpien muiden suomalaishistorioitsijoiden yläpuolelle. Muistan Klingen puhuneen ja esiintyneen asiallisesti mutta itsevarman ja rennon oloisesti, ilman mitään hänen julkiseen persoonaansa liitettyä pönötystä tai ylimielisyyttä. Tämän sitkeässä istuvan ensivaikutelman johdosta pidän yhäkin Matti Klingeä aivan täysipäisenä ja ”normaalina” ihmisenä. Suurimman vaikutuksen minuun on tehnyt Klingen persoonan sijasta hänen valtaisa kirjallinen tuotantonsa, johon sisältyy sellaisia aivan ohittamattomia kirjoja, kuten Pääkaupunki, Iisalmen ruhtinaskunta tai Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys, jota viimeksi mainittua teosta tullaan lukemaan suomalaisen historiografian oppikirjana vielä vuosisatojen kuluttuakin.

”Normaali” ei kuitenkaan ole termi, joka kuvaisi hyvin Klingen päiväkirjoja. Kuten kaikki Klingen lukijat varmaankin tietävät, hänen päiväkirjansa eivät ole koskaan edustaneet mitään julkisen keskustelun valtavirtaa. Vaikutelma Klingestä väärinajattelijana on vain vahvistunut vuosien saatossa, jolloin hänen päiväkirjansa ovat siirtyneet yhä kauemmaksi yleisen mielipiteen valtavirrasta kohti julkisten puheenvuorojen marginaalia. Liikkuja ei kuitenkaan ole ollut Matti Klinge vaan julkinen keskustelu ja sitä ohjaava porvarillinen valtamedia, jonka henkistä maisemaa värittää aina vain vahvemmin angloamerikkalaisen maailman subjektiivinen ja jopa vulgääri ihailu. Harva amerikkalaisen kulttuurin suomalainen ihailija näyttää ikinä muistavan sellaisia nimiä kuin Henry James, Nathaniel Hawthorne, Aaron Copland tai John Singer Sargent; Matti Klinge saattaa muistaa, mutta ei välitä. Klingen Amerikka–skeptisyys on teema, joka toistuu useimmissa päiväkirjoissa, myös tässä uusimmassa. Yhdysvallat ei näyttäydy Klingelle hyväntahtoisena maailmanpoliisina vaan kovakouraisena hegemonina. Klinge muistuttaa lukijoitaan siitä, että Yhdysvallat on kaikkien pommitustensa ja sotaretkiensä jälkeen joutunut lähtemään Jugoslaviasta, Afganistanista ja Irakista ”jättäen jälkeensä savuavat rauniot.” Tapansa mukaan Klinge suitsii myös kotimaisia Nato–intoilijoita. Baltian maiden Nato–sidonnainen ulko- ja turvallisuuspolitiikka (”etten sanoisi sotapolitiikka”) tuo Klingelle mieleen aikaisemmat reunavaltiohankkeet, joissa Baltian maat ovat saaneet toimia puskurina tai kynnysmattona Venäjän ja läntisten suurvaltojen välisessä suurvaltapolitiikassa.

Matti Klingellä on ollut historioitsijoiden parissa kauhunvavistuksia synnyttävä tapa nuijia lyttyyn päiväkirjojensa sivuilla joku epäonninen kollega. Tällä kertaa mustapekan on saanut käsiinsä kaksi historioitsijaa, Simon Sebag Montefiore ja Pekka Valtonen. Brittiläinen Montefiore on kirjoittanut ruhtinas Potemkinin elämänkerran, jota Klinge pitää monella tapaa kyseenalaisena tutkimuksena. Montefiore keskittyy liikaa hovin sisäisiin ”intrigeihin”, minkä lisäksi Klinge epäilee Montefioren luetelleen toisten sekundääriteosten asiakirjalähteitä ”ikään kuin omina löytöinään.” Olen itse tietoisesti pysytellyt erossa Montefioren kirjoista, sillä niitä leimaa brittiläisen historiantutkimuksen piirissä pinnallisuuden ja liian journalistisen otteen leima, enkä siksi osaa ottaa kantaa Klingen kritiikkiin.

Pekka Valtosen suurteoksen Puolen maailman valtias: Kaarle V:n 1500-luku ja Euroopan mahdin synty olen kuitenkin lukenut, enkä suostu nielemään Klingen siitä esittämää kritiikkiä ilman nikottelua. Klinge aloittaa kritiikkinsä sillä, että kirjan kirjoittaja Pekka Valtonen on hänelle entuudestaan tuntematon Latinalaisen Amerikan historian dosentti Tampereen yliopistolta. Tämä ei kai kuitenkaan ole Pekka Valtosen vika? Helsingin rautatieasemalta lähtee päärataa pitkin joka päivä lukuisia junia, joista monet myös pysähtyvät Tampereen asemalla. Tampereen yliopisto on radan oikealla puolella, aivan kävelymatkan päässä rautatieasemalta. En usko, että Matti Klingeä heitetään ulos Tampereen yliopiston historian laitokselta, jos hän päättää piipahtaa siellä tutustumassa ihmisiin, päinvastoin hänelle saatettaisiin jopa tarjota taukohuoneessa kuppi kahvia. 

Itse Puolen maailman valtiaan Klinge lyttää ensyklopedisena luettelona ilman mitään omaa näkökulmaa tai viittausta uudemman tutkimuksen tulkintoihin. Kritiikkiä saa myös Valtosen lähdeluettelo, jossa on vain englanninkielisiä kirjoja, eikä ”edes espanjan- ja portugalinkielisiä kirjoja, mitä latinalaisen Amerikan tuntijalta voisi edellyttää.” Tämä kritiikki ei aivan osu maaliinsa. Minusta Valtosella on kirjassaan selkeä näkökulma, nimenomaan tuo alaotsikossa mainittu Euroopan mahdin synty ja levittäytyminen, jota Valtonen kuvaa sisältä ulospäin, aloittaen valtionrakennuksesta Euroopan sisällä ja siirtyen sitten tutkimus- ja valloitusretkien myötä Euroopan ulkopuoliseen maailmaan. Jos tällaisella historian makrotasolla alkaa esittää kovin omaperäisiä ja kumouksellisia tulkintoja, päätyy helposti perustelemattomiin kärjistyksiin ja ylilyönteihin. Näin ollen Valtosen hillitty ote on ainakin minun mielestäni enemmän tutkimuksellinen hyve kuin heikkous. Myös Valtosen kirjallisuusluettelo näytti minusta olevan ajan tasalla, enkä täysin ymmärrä, mihin uudempaan tutkimukseen hänen olisi pitänyt ottaa kantaa. Klinge itse nostaa esille eräänä lähdepuutteena suomalaisen Per Olof von Törnen teoksen Don Juan d'Austriche et les projects de conquête de l'Angleterre, mutta sata vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa ei kai voi pitää millään mittapuulla uutena tai tuoreena tutkimuksena? Edes syytös yksinomaan englanninkielisestä kirjallisuusluettelosta ei aivan pidä paikkaansa, sillä minun silmiini osui heti José Barradon toimittama (espanjankielinen!) artikkelikokoelma Carlos V el fin de una época vuodelta 2003.

Monet päiväkirjan teemat ovat tuttuja aiemmista osista. Matti Klinge on jälleen matkannut ahkerasti kotimaassa ja ulkomailla sekä osallistunut erilaisiin tilaisuuksiin ja juhlallisuuksiin. Tuttuun tapaan päiväkirjamerkintöjen lomaan on myös ujutettu esseemuotoisia kirjoituksia, joihin lukeutuu tällä kertaa mielenkiintoinen pohdinta kasakkapäällikkö Mazeppasta kirjallisuuden ja oopperan roolihahmona. Klingen viime vuonna Pietarissa seuraamalla Mazeppa–oopperan uudelleenpäivityksellä on hänen mielestään historiallinen tehtävä: ”se näyttää mihin Venäjän pettäminen johtaa.” Klinge kommentoi myös tammikuussa tapahtunutta, Charlie Hebdon toimitukseen kohdistunutta terroritekoa. Terrori-iskut ovat alivoimaisen vihollisen menetelmiä, joita on omalta osalta provosoinut länsimaisen median harjoittama ”toisen uskonnon pyhimpien arvojen jatkuva pilkkaaminen.” Klingeltä liikenee vain vähän sympatiaa Charlie Hebdoa tai ylipäätään journalistiammattikuntaa kohtaan: ”Minusta ihmiskunnan eurooppalainen osa voi aivan hyvin tulla toimeen ilman näin räikeän provokatorista satiiria”, Klinge arvioi.  

Tässä uusimmassa päiväkirjassa on aiempiin niteisiin verrattuna jotain poikkeuksellista ja uutta, nimittäin Klingen toistuva Raamatun pohdinta. Klinge on ryhtynyt etsimään uuden vuoden konsertissa kuulemansa Mozartin Exultate, jubilate! -motetin sanojen alkuperää vertailemalla psalmeja eri raamatunkäännöksissä sekä latinankielisessä Versio Vulgatassa. Flunssan jäljiltä puolikuntoisenakin Klinge onnistuu löytämään kiinnostavia yhtymäkohtia katolisen barokin ja vanhan ajan juutalaisten varsin primitiivisten riemujuhlien välillä. Vanhatestamentillinen kakofonia ja ilosta hyppelehtiminen tuntui katolisen barokin piirissä varmastikin ymmärrettävämmältä kuin 1800-luvun porvarillistuvassa ja protestanttisessa maailmassa, Klinge pohtii sangen oivaltavasti. Tällaisia kirkkaita ja puhuttelevia oivalluksia on tässä päiväkirjaniteessä paljonkin, ikään kuin piilotettuina aarteina uutteralle ja tarkkasilmäiselle lukijalle.