Suurvalta-ajan Ruotsi ja fiskaalis-sotilaallinen valtio

Angloamerikkalaisessa uuden ajan historiantutkimuksessa ei voi välttyä törmäämästä raskaan oloiseen termiin Fiscal-Military State. Termi viittaa uuden ajan eurooppalaisiin valtioihin, jotka rahoittivat suurinta menoeräänsä eli sodankäyntiä fiskaalisilla instrumenteilla, ensisijaisesti veroilla ja lainoilla. Saksalaisessa ja skandinaavisessa historiantutkimuksessa tätä termiä ei käytetä, vaan sen sijaan puhutaan ”mahtivaltiosta” (saks. Machtstaat, ruots. maktstat), ”sotilasvaltiosta” (ruots. militärstat), ”verotusvaltiosta” (ruots. skattestat), ”hallintovaltiosta” (ruots. förvaltningsstat), ”finanssivaltiosta” (saks. Finanzstaat) tai sitten näiden kaikkien yhdistelmästä, jota sanahirviötä en edes viitsi yrittää suomentaa (saks. Militär-, Wirtschafts- und Verwaltungsstaat). Takana piilevä ajatus on näillä kaikilla termeillä sama, eli käsitys sodankäyntiä rahoittavasta, keskitetysti hallinnoidusta ”fiskaalis-sotilaallisesta valtiosta.”

Keskustelu uuden ajan sodankäynnin ja eurooppalaisen verotusvaltion synnystä lähti liikkeelle historioitsija Michael Robertsin lanseeraamasta ”sodankäynnin vallankumouksen” teoriasta. Roberts esitti, että sodankäynnin taktiset ja teknologiset muutokset aikavälillä 1560–1660 kasvattivat sodankäynnin materiaalisia ja inhimillisiä vaatimuksia ja sen seurauksena liikuttivat perustuslaillista ja yhteiskunnallista kehitystä, kun alkiomaiset valtiovallat pyrkivät vastaamaan sodankäynnin haasteisiin lujittamalla otettaan yhteiskunnasta ja sen resursseista.

Sodankäynnin vallankumous toimii näin ollen vedenjakajana, jonka toisella puolella on keskiaikainen domeeniyhteiskunta ja toisella moderni verotusvaltio. Domeeniyhteiskunnassa monarkki eleli omilla tuloillaan, lähinnä kruunun mailta perittävillä vuokratuloilla. Lähes kaikkialla Euroopassa monarkeilla oli kuitenkin myös omia fiskaalisia tulonlähteitä, kuten kaupankäynnistä perittäviä välillisiä veroja ja tulleja, jotka jo lähtökohtaisesti hämärsivät rajanvetoa domeeni- ja verotusvaltion välillä. Keskiajan Ruotsissa, jossa kaupungistumisaste oli ollut vähäistä ja kaupankäynti joko hiljaista tai talonpoikien harjoittaman maakaupan kaltaista ”harmaata taloutta”, kruunu joutui pitkälti elelemään juuri domeenituloillaan. Uskonpuhdistus mullisti tilannetta, kun kirkollisen omaisuuden maallistamisen myötä yli kaksi kolmasosaa Ruotsin maaomaisuudesta olikin kruunun tai perintötalonpoikien käsissä. Perintötalonpojat asuttivat verotusmaata, johon kruunun tunnusti talonpoikien omistusoikeuden, mikäli nämä vain maksoivat määrätyt verot. Omilta kruununtilallisiltaan kruunu peri maanvuokraa. Aateli omisti vain noin viisitoista prosenttia Ruotsin pinta-alasta. Aatelisten maa oli verovapaata; käytännössä sitä viljelivät rälssitalonpojat, jotka maksoivat vuokraa aatelisille maanomistajille. Tällaisessa asetelmassa kruunun talous ei enää voinut olla domeenin yksityistaloutta vaan koko kuningaskunnan yhteistä valtiontaloutta.

Kustaa Vaasasta alkaen Ruotsin kuninkaat kärsivät silti kroonisesta rahapulasta, jonka aiheutti kruunun suurin rahallinen menoerä eli astronomisiksi kasvaneet sodankäynnin kustannukset. Kustaa Vaasa oli omassa vallankumoussodassaan turvautunut pitkälti talonpoikaisen nostoväen apuun, mutta yhteenotot Tanskan Oldenburgeja palvelleiden palkkasoturien kanssa olivat paljastaneet talonpoikaissotilaiden puutteet taistelutaidoissa ja varustelutasossa. Myöhemmissä sodissaan tanskalaisia vastaan Kustaa Vaasa turvautui saksalaisiin palkkanihteihin, joiden värväys vaati huomattavia summia käteistä rahaa. Rahasummien nostamiseksi Kustaa Vaasa ryhtyi puristamaan vero- ja tullituloja alamaisiltaan, erityisesti perustamalla uusia kaupunkeja ja tulppaamalla siten talonpoikien harjoittamaa maakauppaa ja talonpoikaispurjehdusta. Juuri tämä tarve ohjata kaupankäynnin rahavirtoja kruunun kassakirstuun johti aikoinaan myös Helsingin perustamiseen Vantaanjoen suulle.

Kustaa Vaasan poikien valtakausia leimasivat pitkittyneet sotakaudet valtakunnan etelä- ja itärajoilla. Seitsenvuotinen sota (1563–1570) Tanskaa ja pitkäviha (1570–1595) Moskovan suuriruhtinaskuntaa vastaan vaativat suurten sotavoimien jatkuvaa aseissa pitoa. Asevoimien ylläpito delegoitiin asevoimille itselleen: ratsusotilaat saivat oikeuden kerätä linnaleirinä tunnettua kontribuutiota, jota talonpojat maksoivat muonan, rahan, majoituksen ja kyydityksen muodoissa. Suomessa omavaltaiset ratsusotilaat keräsivät linnaleiriä yli tarpeen ja valtuuksienkin ja usein vielä tavoilla, jotka muistuttivat kiristystä, ryöstöä ja paljasta terrorismia. Linnaleiriä ja siihen liittyviä ylilyöntejä pidetäänkin yhtenä pääsyynä nuijasotana tunnetun talonpoikaiskapinan puhkeamiseen Pohjanmaalla talvella 1596.

Todellinen läpimurto ruotsalaisen verotusvaltion synnyssä tapahtui Kustaa Vaasan pojanpojan Kustaa Aadolfin valtakaudella 1600-luvun alussa. Kustaa Aadolfin aloittama suurvaltaprojekti tapahtui kahdessa vaiheessa. Ensimmäisessä Kustaa Aadolf pyrki lujittamaan keskushallinnon otetta kotimaasta, joka oli vielä osittaisen hajaannuksen tilassa Kaarle IX:n ja Sigismundin välisen valtataistelun jäljiltä. Myös kruunun kassa oli tyhjä Tanskaa vastaan käydyn Kalmarin sodan seurauksena, jolloin Ruotsi oli joutunut lunastamaan takaisin tanskalaisten valtaaman Älvsborgin linnoituksen miljoonan taalerin suuruisia lunnaita vastaan. Lunnaiden maksamiseksi Kustaa Aadolf joutui julistamaan yleisen henkiveron, jolta eivät välttyneet yksikään säädyistä, eivät edes verovapauden privilegioita nauttineet aateliset. Koska lunnaat päätyivät Tanskan kuningas Kristian IV:n henkilökohtaiseen kassakirstuun, oli Ruotsin kruunun kassa niiden maksamisen jälkeen vuonna 1619 jälleen tyhjä. Kustaa Aadolf ja hänen kyvykäs kanslerinsa Axel Oxenstierna ryhtyivät tuolloin täyttämään kassavajetta uusilla veroilla. Tärkeimmiksi uusiksi rahanlähteiksi muodostuivat tullit ja niin sanotut aksiisimaksut, jotka olivat kotimaisesta elinkeinoelämästä kerättyjä valmisteveroja. Näistä veroista tuottoisin mutta samalla myös kiistanalaisin oli kaupunkien porteilla kerätty pikkutulli, joka iski ankarasti maataloustuotteita tarjoavien talonpoikien sekä niitä kuluttavien kaupunkilaisten kukkaroihin. 1630-luvulla pikkutullit aiheuttivatkin väkivaltaisia levottomuuksia talonpoikien parissa. Toisaalla Kustaa Aadolf seurasi isoisänsä jalanjälkiä ja pyrki keskittämään ulkomaankauppaa harvoihin ja valittuihin tapulikaupunkeihin, joista käsin kaupankäyntiä oli helpompi valvoa ja verottaa. Yhteiskunnan makrotasolla Kustaa Aadolf ja Oxenstierna tehostivat samalla valtiollista, oikeudellista ja sotilaallista hallintoa, jolloin jo olemassa olevia veroja ja tulleja kyettiin keräämään ja niistä saatuja tuloja kohdistamaan entistä tehokkaammalla tavalla. Kameraalisessa hallinnossa ei silti ollut kyse mistään modernin valtion teleologisesta pystytysprojektista, sillä valtaosa verotukseen ja valtiontalouteen liittyvistä toimista oli tarkoitettu vain väliaikaisiksi ratkaisuiksi. Hyvä esimerkki hallinnon väliaikaisuudesta on Suomen erillistä kameraalista hallintoa johtanut Turun laskukamari, joka toimi katkonaisesti vain vuosien 1558 ja 1641 välisen ajan.

Suurvaltaprojektin toinen vaihe oli Ruotsin vallan laajentaminen Itämeren alueella. Kustaa Aadolf oli perinyt isältään Kaarlelta Puola-Liettuan Vaasoja vastaan käydyn dynastisen nahinan, joka oli helppo muuttaa järjestelmälliseksi valloitussodaksi Puola-Liettuan hallitsemia alueita vastaan. Edetessään pitkin Itämeren itä- ja etelärannikkoa ruotsalaiset saivat hallintaansa Itä-Euroopasta virtaavien jokien suita ja niissä sijaitsevia rannikkokaupunkeja. Idästä länteen suuntautuneen viljakaupan volyymi oli 1600-luvun alussa valtavaa, ja Liivinmaalla ja kuninkaallisessa Preussissa (Itä-Preussissa) kerätyt vientilisenssit ohjautuivat Kustaa Aadolfin voitokkaiden sotien seurauksena Ruotsin valtionkassaan. Siirtyminen domeeniyhteiskunnasta ja luontaistaloudesta kohti fiskaalista verotusvaltiota tuki suoranaisesti Kustaa Aadolfin sotilaallista suurvaltaprojektia. Tulleista, lisensseistä ja veroista kerätyt rahat olivat luontaistuotteita helpommin keskitettävissä ja siirreltävissä, mikä teki niistä soveliaimpia resursseja ulkomailla käytäviä sotia varten. Armeijan ydin ei enää koostunut talonpoikaisesta nostoväestä tai ulkomaalaisista palkkasotureista vaan asevelvollisuutta suorittavista kotimaisista ruotumiehistä. Ruotumiehille toki maksettiin vaatimatonta päivärahaa ja heidän ylläpitokustannuksensa kortteereissa ja marssiteillä piti maksaa rahalla, mutta kaiken kaikkiaan ruotuväki tuli palkkasotilaita paljon halvemmaksi järjestelmäksi. Sodankäynnin mittakaavan ja ruotumiesten tappioiden kasvaessa kruunun oli silti täytettävä riveissä ammottavat aukot ensisijaisesti värvätyillä palkkasotureilla.

Kolmikymmenvuotisen sodan aikakautta (1618–1648) voi hyvällä syyllä pitää Ruotsin fiskaalis-sotilaallisen valtion huipentumana. Ruotsin harjoittaman sodankäynnin mittakaava oli kolmikymmenvuotisessa sodassa päätä huimaavaa: vuonna 1632 Kustaa Aadolfin armeijassa palveli yli 130,000 sotilasta, mikä oli suurin koko sodan aikana koottu sotajoukko. Vain noin kymmenesosa tästä valtaisasta armeijasta koostui ruotsalaisista ja suomalaisista ruotumiehistä; loput toistasataatuhatta miestä olivat ulkomaalaisia palkkasotureita, joiden värvääminen, ylläpito ja jopa erottaminen maksoi rahaa, astronomiset summat rahaa. Aksiisit, pikkutullit tai Preussin vientilisenssit eivät mitenkään pystyneet tuottamaan sellaisia rahavirtoja, joita miekkoja, musketteja ja peitsiä pullisteleva Leviatan päivittäin nieli. Bellum se ipsum alet, ”sota maksaa itse itsensä”, oli Kustaa Aadolfin vastaus sodankäynnin materiaalisiin vaatimuksiin. Kustaa Aadolf siirsi sodankäynnin saksalaisten säätyjen, kaupunkien ja ruhtinaskuntien niskoille, jotka maksoivat joko vapaaehtoisesti kontribuutioita tai väkivallan uhalla polttolunnaita. Juuri tällä tavalla oli generalissimus Albrecht von Wallenstein muutamaa vuotta aiemmin rahoittanut oman, satatuhatpäisen keisarillisen armeijansa. Sen, mitä Kustaa Aadolf ja sittemmin sodan ohjaksiin tarttunut Axel Oxenstierna eivät kyenneet kattamaan veroilla, tulleilla ja kontribuutioilla, he paikkasivat lainoilla ja liittolaisilta neuvotelluilla apurahoilla. Euroopan lainamarkkinoilta nostetut luotot osoittautuivat ajan myötä kaikkein joustavimmaksi tavaksi rahoittaa sodankäynnin kaltainen ennakoimaton ja vaikeasti hallittava menoerä. 1600-luvun kuluessa monet Euroopan valtioista, mukaan lukien myös Ruotsi, institutionalisoivat tämän rahoitusmetodin perustamalla kansallisia pankkeja, joihin oli rakennettu sisälle käsitys julkisesta velasta.

Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen palkattujen sotilaiden osuus sotavoimista alkoi hiljalleen hiipua. Kaarle Kustaan sodassa Puola-Liettuaa vastaan (1655–1657)  palkkasotureiden osuus oli laskenut yhteen kolmasosaan armeijan vahvuudesta. Tanskaa vastaan käytyjen sotien aikana (1658–1660) palkkasotureiden osuus jälleen hieman kasvoi, kun aiemmissa taisteluissa kärsittyjä tappioita jouduttiin korvaamaan kaikkein pikaisimmalla keinolla eli palkkasotilaiden värväyksellä. Samaan aikaan Ruotsin veropohja kapeni, kun kruunun omistamaa maata oli luovutettu ahkerasti aatelille rälssimaaksi palkkiona taistelukentillä ja valtionhallinnossa suoritetusta palvelusta. Kaarle XI:n valtakaudella fiskaalis-sotilaallinen valtio alkoi jo köhiä ja puuskuttaa. Kustaa Aadolfin, Kristiinan ja Kaarle Kustaan suurvaltasodista oli jäänyt perinnöksi suuri valtionvelka, jota kruunu ei voinut lyhentää olemassa olevalla verotuspohjalla. Mikäli Ruotsi halusi välttää valtionkonkurssin ja siitä aiheutuvan krediittihanojen tyrehtymisen, oli rälssiaateli otettava kansantalouden talkoisiin mukaan. Vuonna 1680 Ruotsissa tapahtui ”vallankumous ylhäältä”, kun talonpoikien, papiston ja alemman virka-aatelin tukema Kaarle XI runnoi valtiopäivillä läpi mannermaisia esikuvia jäljittelevän itsevaltiuden sekä aatelistolle vieraannutetun maaomaisuuden uusjaon eli reduktion. Käytännössä valtaosa Kustaa Aadolfin ja Kristiinan lahjoittamasta maaomaisuudesta palautui reduktiossa takaisin kruunulle, ja Ruotsi ikään kuin palasi takaisin uskonpuhdistuksen aikaisiin lähtökuoppiin.

Kruunu ryhtyi jakamaan uudelleen sille palautunutta maaomaisuutta periaatteella, joka tunnetaan ruotsiksi nimellä indelningsverk. Siinä fiskaalis-sotilaallinen verotusvaltio palautui osittain takaisin luontaistalouteen. Aivan yleisellä makrotasolla oli kyse järjestelmästä, jossa tietyille valtionmenoille osoitettiin tietyt tulonlähteet. Keskeisimmässä asemassa oli tietenkin sotavoimien ylläpidon uudelleenjärjestely, sillä puolustusmenot veivät leijonanosan Ruotsin julkisesta kulutuksesta. Suomessa indelningsverk tunnetaan ruotujakolaitoksena, jossa ruotujen toimintaperiaate ajateltiin uusiksi. Aiemmin talonpoikien tilat oli ryhmitetty kymmenen talon ruoduiksi, joista jokaisesta nostettiin väenotossa yksi mies. Ruotujakolaitoksessa ruodun (2–5 talon) alaisuuteen perustettiin sotilastorppa, jolle kruunua palveleva soturi perheineen asutettiin. Ruotuun lukeutuvien talonpoikien vastuulla oli sotilaan elättäminen rauhan aikana. Vastineeksi ylläpidosta sotilastorppari viljeli maatilkkuaan ja teki töitä ruodun renkinä. Sotamiehen aseet ja varusteet kustansi kruunu. Ratsusotilaan ylläpito oli kalliimpaa, ja siihen ryhtyneitä tilallisia palkittiin verovapauksilla. Parhaimmillaan nämä rusthollaritilat saattoivat kasvaa entisestään, jos kruunu määräsi niille aputiloja eli augmentteja. Niiden verojen pääosa ohjautui rusthollarille, jotta tämä selviytyisi paremmin ratsuvelvoitteensa täyttämisestä. Ylemmällä tasolla upseereille osoitettiin virkatiloja, joiden verotulot toimivat upseerien palkkoina.

Indelningsverk ei muuttanut miksikään sitä tosiseikkaa, että sodankäynnin haasteisiin vastaaminen oli yhä ruotsalaisen yhteiskunnan tärkein järjestäytymisperuste. Tavalliset sotilaat elätettiin rauhan aikana joko ruotujen talokunnista tai ratsutiloista. Upseerit ja virkamiehet nostivat palkkansa virkatiloilta. Rahavirtoja ei enää kierrätetty kamarikollegion kautta sotilaille; itse asiassa valtaosa sotilaista eleli luontaistaloudessa, jossa heille ei maksettu rahapalkkaa vaan ylläpitoa. Sodan aikana armeijan oletettiin taistelevan valtakunnan rajojen ulkopuolella, jolloin armeijan ylläpito saatettiin sälyttää vihollisväestön niskoille. Ruotsi oli yhä sotilasvaltio, jossa sotilasura oli upseerikuntaa monopolisoivalle aatelille mieluisin uravaihtoehto, mutta luontaistalouteen siirtynyttä agraarivaltiota on vaikea pitää enää ”fiskaalisena” 1680-luvun reduktion ja ruotujaon jälkeen. Hyväksi vertailukohteeksi nousee naapurivaltio Tanska, jossa oli myös koettu ylhäältä ohjattu vallankumous kaksikymmentä vuotta aiemmin vuonna 1660. Yksinvaltiuden pystyttämisen ohella Fredrik III uudisti tanskalaista sotalaitosta raskaalla kädellä. Aiemmin Tanskan armeija oli koostunut vaihtelevista määristä asevelvollisia, nostomiehiä ja palkkasotureita. Armeijan runko oli useimmiten koostunut viimeksi mainituista, joita tanskalaiset aateliset värväsivät yksityisinä sotilasurakoitsijoina. Fredrik III:n uudistuksessa armeija koostui puoliksi asevelvollisista ja puoliksi värvätyistä palkkasotureista. Asevoimien kokoaminen, ylläpito ja johtaminen olivat kruunun vastuulla. Tämä vakituinen armeija rahoitettiin yhteisestä valtionkassasta, johon joutuivat maksamaan veroja aiemmin verovapautta nauttineet aatelisetkin. Tämän verotusvaltion dramaattisen laajentamisen ja vakituisen, valtiollisesti rahoitetun asevoiman perustamisen ansiosta 1600-luvun lopun Tanska oli Skandinavian ainoa puhdasoppinen esimerkki ”fiskaalis-sotilaallisesta valtiosta.”

Julkaistu blogissa Scripturae 27.6.2014.