Kolmikymmenvuotisen sodan myytit

Kolmikymmenvuotinen sota on kuluneen vuoden aikana esiintynyt keskeisenä aihepiirinä kahdessa eri populäärihistoriallisessa aikakausijulkaisussa. Allt om Historia 9/2012 käsitteli teemaa otsakkeella ’När europa stod i brand’, ja Allt om Vetenskap Tema Historia 6/2012 yritti kiinnittää ostajien huomion lööpillä ’Våld, plundring och epidemier.’ Tällaiset julkaisut kiinnostavat minua suuresti, sillä ne osoittavat, kuinka kolmikymmenvuotinen sota esittäytyy laajalle yleisölle. Tyypillisesti suurelle yleisölle suunnatuissa esityksissä toistuu rakkaita myyttejä, eivätkä edellä mainitut aikakausijulkaisut poikkea tästä totutusta linjasta. En kuitenkaan ryhdy ruotimaan näiden kahden artikkelin sisältöä vaan käyn tässä läpi yleistävästi ne myytit, jotka esiintyvät useimmiten kolmikymmenvuotisen sodan ja sen historiankirjoituksen yhteydessä.

Historioitsijoiden parissa on kiistelty siitä, oliko koko sota pelkkä suuri myytti. Historioitsija Sigfrid Henry Steinberg kyseenalaisti vuonna 1947 ilmestyneessä artikkelissaan (josta poiki vuonna 1966 ilmestynyt kirja) käsityksen ”kolmikymmenvuotisesta sodasta” ja esitti sen sijaan, että vuosien 1618–1648 välinen sota sulautui osaksi pidempiaikaista Habsburgien ja Bourbonien hegemonista valtataistelua, jota käytiin ajanjaksolla 1609–1660. Steinbergin teesi sai 1980-luvulla taustatukea, kun Myron Gutmann ja Nicola Sutherland julkaisivat omat kolmikymmenvuotista sotaa ja hegemoniapolitiikkaa käsitelleet artikkelinsa. Sutherland meni revisionismissaan jopa niin pitkälle, että venytti Habsburgien ja Bourbonien välisen konfliktin käsittämään vuosien 1497–1713 välisen ajanjakson. Saksalaiset historioitsijat ovat Konrad Repgenin johdolla kuitenkin lytänneet ”kolmikymmenvuotisen sodan myytin” omana myyttinään. Repgen kirjoitti 1980-luvulla joukon artikkeleita, joissa hän osoitti ”kolmikymmenvuotisen sodan” olevan aikalaistermi. Ensimmäisen kerran tuon termi esiintyi Westfalenin rauhanneuvotteluiden aikana vuonna 1648, siis jo ennen sodan päättymistä. Oli selvää, että aikalaistodistajien mielestä kyse oli yhdestä katkeamattomasta konfliktista, joka alkoi böömiläisten kapinasta vuonna 1618 ja päättyi Westfalenin rauhaan vuonna 1648.

Entäpä sitten myytti kolmikymmenvuotisen sodan aiheuttamista tuhoista? Eurooppalaisessa historiankirjoituksessa oli Friedrich von Schillerin kirjoittamasta historiasta lähtien pidetty kiinni siitä käsityksestä, että kolmikymmenvuotinen sota oli niin aineellisilta kuin inhimillisiltäkin vaikutuksiltaan vertaistaan vailla oleva katastrofi Saksan historiassa. Hyvin pinnallisella tilastotutkimuksella ja heikolla lähdekritiikillä oli päästy siihen tulokseen, että sota tappoi jopa kaksi kolmasosaa koko Saksan tuolloisesta väestöstä, siis lähes kaksitoista miljoonaa ihmistä. Kolmikymmenvuotisen sodan kansallisesta traumasta tuli käyttökelpoista polttoainetta orastavalle saksalaiselle nationalismille, ja käsitys poikkeuksellisen julmasta sodasta levisi suuren yleisön tietoisuuteen erityisesti romaani- ja näytelmäkirjailija Gustav Freytagin tuotannon kautta. Saksalainen historiografia jatkoi Schillerin ja Freytagin viitoittamalla tiellä aina 1930-luvulle asti, jolloin kansallissosialistinen historioitsija Günther Franz julkaisi väestötieteellisen tutkimuksen, joka tuki saksalais-kansallista myyttiä ”kaiken tuhoavasta kolmikymmenvuotisesta sodasta.”

Toisen maailmansodan jälkeen seurasi vastareaktio. Asialla olivat Sigfrid Steinberg ja Robert Ergang, jotka kyseenalaistivat perinteisen käsityksen kolmikymmenvuotisen sodan tuhoisuudesta. Syynä revisionismiin oli toisen maailmansodan trauma, tai kuten Steinberg itse asian selitti, ”sen perinteisen kuvan hylkääminen, jonka mukaan kolmikymmenvuotinen sota oli katastrofi vailla vertaa, ei johdu uusien lähteiden löytymisestä vaan kahden maailmansodan kokemuksesta” (S. H. Steinberg, The ’Thirty Years War’ and the conflict for European Hegemony 1600–1660, 1966). Steinbergin mukaan kolmikymmenvuotisen sodan kauhutarinat olivat silkkaa propagandaa, jotka eivät kuvanneet sodan todellista luonnetta: ”Coventryn, Hampurin ja Dresdenin hävittäminen on osoittanut meille, mitä sana tuho oikeasti tarkoittaa.” Robert Ergang puolestaan piti puheita kolmikymmenvuotisen sodan kauheuksista gotiikan ja romantiikan kyllästämän 1800-luvun hapatuksena. Tyypillinen esimerkki romantikkojen ja goottien rakastamasta myytistä oli kolmikymmenvuotiseen sotaan usein liitetty kannibalismin ilmiö, josta ei todellisuudessa ole olemassa mitään pitäviä aikalaistodisteita. Ergang oli näkemyksessään lähellä eräitä postmodernin aikakauden historioitsijoita, joille historiankirjoitus on vain eräs kaunokirjallisuuden alalajeista.

Myös kolmikymmenvuotisen sodan päättänyttä Westfalenin rauhaa on eräiden valtiotieteilijöiden parissa alettu pitää myyttinä. Valtiotieteiden niin sanottu ”realistinen koulukunta” on jo 1800-luvulta lähtien pitänyt kiinni siitä käsityksestä, että Westfalenin rauha loi horjumattoman pohjan, jonka päällä moderni valtiojärjestelmä lepää. 2000-luvulla valtiotieteilijät Andreas Osiander ja Benno Teschke kuitenkin ryhtyivät kyseenalaistamaan tätä realistisen koulukunnan vakiintunutta totuutta. Andreas Osiander argumentoi vuonna 2001 ilmestyneessä artikkelissa ”Sovereignty, International Relations, and the Westphalian Myth” (International Organization, Vol. 55, No. 2, Spring 2001), että Westfalenin myytissä oli kyse vain modernin aikakauden luomasta suvereniteetin päähänpinttymästä. Koko kysymys suvereniteetista oli vain myöhempien historioitsijoiden väärinymmärrystä, joka kumpusi Habsburgien vastaisen aikalaispropagandan liian vaivattomasta nielemisestä. Westfalenissa ei luotu suvereenien eurooppalaisvaltioiden järjestelmää, Osiander jatkoi, vaan vahvistettiin ainoastaan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan vanha säätyjärjestys. Jokseenkin samoilla linjoilla oli myös Benno Teschke kirjassaan The Myth of 1648: Class, Geopolitics, and the Making of Modern International Relations (2003). Teschke kritisoi nykyajan valtiotieteilijöitä siitä, etteivät he uskalla problematisoida tai suhteuttaa Westfalenin rauhaa sen kaukaisesta ajankohdasta johtuen. Teschke itse argumentoi, että sen sijaan että Westfalen olisi ollut käännekohta suvereenien kansallisvaltioiden kehityksessä, se edusti todellisuudessa vain omalle aikakaudelleen tyypillisen absolutismin huipentumaa. Avaamalla suvereniteetin käsitteen ja siihen sisältyvät yhteiskunnalliset suhteet, Teschke kirjoitti, voimme paljastaa Westfalenin rauhan ei-modernin luonteen.

Suomalaisille kolmikymmenvuotisen sodan myyteistä rakkain liittyy hakkapeliittoihin, joita suomalaisessa historiankirjoituksessa on perinteisesti pidetty poikkeuksellisen kunnostautuneina eliittisotilaina. Tämä vakiintunut käsitys esiintyi vielä Risto E. J. Penttilän kirjassa Historian roolipeli (2006), jossa hakkapeliittoja luonnehdittiin Kustaa Aadolfin sotavoimien kärkijoukoksi. Myytin juuret ovat tietenkin 1800-luvulla ja Zachris Topeliuksen Maamme kirjassa sekä Välskärin kertomuksissa. Itsenäisen Suomen kansallismielinen historiografia vaali mielellään Topeliuksen luomaa myyttiä, joka toistui sittemmin Aarno Karimon ja Heikki Linnoven kirjoituksissa.

Aikalaislähteistä ei kuitenkaan löydy viitteitä siitä, että suomalaisia hakkapeliittoja olisi kolmikymmenvuotisen sodan aikana pidetty mitenkään poikkeuksellisen tehokkaina tai urhoollisina ratsusotilaina. Hakkapeliitta-myyttiä tutkinut Jussi T. Lappalainen totesi kirjassaan Sadan vuoden sotatie: Suomen sotilaat 1617–1721 (2001), että aikalaislähteissä esitetyt uutiset suomalaisista olivat asiallisia ja neutraaleja. Suomalaisten sotilaiden luonnetta on kuvailtu syvällisemmin vain kahdessa lähteessä, jotka ovat kumpikin englantilaisia. Lontoossa ilmestynyt William Wattsin aikalaiskronikka The Swedish Intelligencer osasi sanoa suomalaisista sotilaista, että he olivat tottuneempia lapioon kuin miekkaan mutta olivat siltikin silmiinpistävän lojaaleja kuninkaalleen Kustaa Aadolfille. Wattsin mukaan suomalaiset eivät myöskään olleet tottuneet antamaan tai vastaanottamaan armoa taistelussa. Englantilainen palkkasoturi James Turner valotti muistelmissaan (Memoires of His own Life and Times: 1632–1670) tätä puolta suomalaista. Näin Turner kuvasi Hamelnin luona vuonna 1633 käytyä taistelua: ”Tämän taistelun jälkeen näin monia [sotavankeja] tapettavan kylmäverisesti suomalaisten toimesta, joiden tapoihin ei kuulu antaa armoa.” Mikäli suomalaisilla siis oli poikkeuksellista sotamainetta, ei se luonteeltaan ollut sellaista, että siitä olisi ollut kansallisten myyttien rakennusaineeksi.

Julkaistu blogissa Scripturae 29.9.2012.