Sodankäyntivaltion sotu-uudistus

Viime syksyn sisäpoliittista keskustelua on hallinnut sosiaali- ja terveysalan niin sanottu sote–uudistus, jossa on väännetty eniten kättä palveluja tuottavien yhtymien luonteesta, tarkemmin sanoen siitä, tulisiko palvelut milloin ja missäkin tuottaa julkisilla vai yksityisillä toimijoilla. Poliittisen kentän oikealta puolelta on markkinoitu julkisen palvelun ulkoistamista yksityisille urakoitsijoille tuoreena innovaationa, vaikka historiallisesti kyse on enemmänkin ympyrän sulkeutumisesta – tai kenties vain pyörän keksimisestä uudelleen.

Palatkaamme ajassa taaksepäin myöhäiskeskiajan ja varhaismodernin aikakauden taitekohtaan, jolloin modernien territoriaalisten ja keskusjohtoisten valtioiden alkiomaiset esimuodot ilmaantuivat ensimmäistä kertaa Euroopan kartalle. Tuolloiset eurooppalaiset varhaisvaltiot eivät olleet hyvinvointi- vaan sodankäyntivaltioita, ja soten sijasta niiden suurena haasteena oli sotu- eli sotimis- ja tuhoamisalan uudistus. Uudistuksen juuret ylsivät aina 1300-luvulle asti. Sydänkeskiajan Euroopassa ritarien yhteiskunnallinen kerros oli lähestulkoon monopolisoinut järjestelmällistä väkivaltaa eli sodankäyntiä. Ainoana vastavoimana feodaalisin vasallisitein järjestäytyneille ritareille näyttäytyivät Italian niemimaan ja Itämeren rannikon kaupunkivaltiot, jotka pitivät yllä omia pieniä asevoimiaan kaupunkiensa ja merenkulkuyhteyksiensä suojelemiseksi. 

Englannin ja Ranskan välisen satavuotisen sodan (1337–1453) aikana sodankäynti pitkittyi ja sen mittakaava kasvoi entisestään. Eräs sodan merkittävimmistä rintamista sijaitsi Gascognessa, missä englantilaiset kävivät sotaansa kapetingien dynastiaa vastaan epäsuoralla tavalla paikallisten ritarien kautta. Gascogneläiset ritarit eivät olleet Englannin kuninkaan vasalleja, ja heille piti maksaa jonkinlaista palkkaa vaivoistaan. Kun Englannin rahakirstut olivat tyhjillään, tai sodassa koettiin yksi sen monista suvantovaiheista, palkkaritarit elättivät itsensä ja asemiehensä puhtaalla ryöstelyllä.

Satavuotinen sota osui samaan ajankohtaan, jolloin Italian kaupunkivaltiot alkoivat ulottaa valtiollista kontrolliaan yhä kauemmaksi omien muuriensa ulkopuolelle, minkä seurauksena kaupunkivaltioiden poliittiset, taloudelliset ja sotilaalliset intressit alkoivat törmäillä toisiinsa. Marssiminen ulos kaupunkien muurien tarjoamasta suojasta ja hyökkääminen vastustajan kimppuun vaativat kuitenkin sellaisia sotilaallisia resursseja, joita omien kansalaismiliisien vapaaehtoiseen puolustuspalvelukseen nojautuneet kaupunkivaltiot eivät omanneet. Kaupunkivaltioiden oli siis saatava jostain käyttöönsä ulkopuolisia sotajoukkoja, joilla olisi sekä ammattitaitoa että riittävä miesvahvuus laajamittaisen maasodan harjoittamiseksi.

Ratkaisun italialaisten kaupunkivaltioiden resurssipulaan tarjosi satavuotisen sodan melskeissä syntynyt ns. bastardifeodalismi, jossa ritarien sotilaallinen suhde sotaherroihin perustui enemmän palkkaukseen kuin feodaaliseen vasallisiteeseen. Ritarit ryhtyivät kokoamaan omia yksityisarmeijoitaan, niin sanottuja ”vapaita komppanioita”, jotka tarjosivat sotilaallisia palveluksiaan maksukykyisille työnantajille. Ei ollut suurikaan ihme, että monet ritarikomppaniat löysivät pian tiensä Italiaan, missä oli sotilaallisen urakoinnin saralla myyjän markkinat. Tunnetuin näistä ensimmäisen aallon palkkaritareista oli englantilainen sir John Hawkwood (1320–1394), joka johti ”valkoisena komppaniana” (White Company) tunnettua palkka-armeijaa Pisan, Perugian ja muiden kaupunkivaltioiden palveluksessa.

Nämä palkkaritarit opittiin tuntemaan condottiereinä, heidän solmimansa sopimuksen eli condotten mukaan. Tyypillinen sopimus määritteli condottieren sotakentälle toimittamien joukkojen luonteen ja lukumäärän ja sen, kuinka kauan ja millä hinnalla sopimus olisi voimassa. Koska sodankäyntikausi rajoittui keskiajan Euroopassa vain noin kuuteen kuukauteen, oli tyypillinen sopimuskin yleensä sen pituinen. Suuren kysynnän vuoksi sotilaallisen urakoinnin tarjoajat olivat varsin vahvoilla sopimustilanteessa, mistä johtuen he saattoivat vaatia puolet tai jopa kaksi kolmasosaa sovitusta palkkiosta etukäteen.

Tässä kohtaa sotilaalliseen urakointiin ilmaantui päämies–agenttisuhteena tunnettu taloustieteellinen ongelma. Condottierien työnantajat eivät olleet vakuuttuneita siitä, että sotilasurakoitsijat sotivat kaikkein parhaimmalla ja tehokkaimmalla mahdollisella tavalla; lisäksi työnantajina toimineilla kaupunkivaltioilla esiintyi myös epäilyksiä sotilasurakoitsijoiden lojaliteetista, mitkä epäilykset eivät aina olleet perusteettomia. Condottiereilla puolestaan oli omat epäilyksensä urakan todellisten kustannusten ja siitä maksetun palkkion välisestä epäsuhdasta. Toisaalla päämies–agentti -ongelma heijastui myös sotilasurakoitsijoiden omiin alaisiin, jotka (jälleen aiheellisesti) epäilivät sotilasurakoitsijaa yrityksestä vetää välistä rivisotilaille kuuluvia palkkioita. Vastaavasti sotilasurakoitsijat eivät voineet täysin luottaa alaistensa kykyyn tai tahtoon suorittaa condottessa sovittuja sotilaallisia tehtäviä. Palkkasotureiden, sotilasurakoitsijoiden ja työnantajien välisestä luottamuspulasta todistaa parhaiten se, että vuosittain uusittavia condotteja sorvattiin ja viilattiin alati uusiin muotoiluihin ja ehtoihin.

Ajan myötä sotilasurakointi asettui jonkinlaisiin vakaisiin ja ennakoitaviin uomiin. Kaupunkivaltiot pystyttivät erillisen virkakoneiston, jonka tarkoituksena oli kurkkia sotilasurakoitsijoiden olkapäiden ylitse ja varmistaa, että nämä täyttivät condotten ehdot sovitulla tavalla. Samalla kaikkein epäluotettavimmat ja ennakoimattomasti toimineet sotilasurakoitsijat karsiutuivat pois sotilasmarkkinoilta, ja jäljelle jäivät ne, joilla oli sotilaallisten resurssien ohella myös sosiaalista pääomaa. Usein tällaiset sotilasurakoitsijat olivat itse myös paikallisia ruhtinaita – hyvänä esimerkkinä Francisco Sforza (1401–1466), joka kapusi yhteiskunnallisilla tikapuilla condottierestä Milanon herttuaksi. Eräät kaupunkivaltiot, kuten Venetsia, alkoivat pitää condottierejä tarpeettomina välikäsinä ja menoerinä itsensä ja sotilaallisen työn todellisten tekijöiden eli sotilaiden välillä. Julkinen sektori otti itselleen condottieren roolin ja ryhtyi solmimaan työsopimuksia suoraan suorittavan portaan palkkasotureiden kanssa. Tämän kehityksen mahdollisti sotilaallisen tietotaidon ja johtamiskyvyn juurtuminen kaupunkivaltioiden omien johtohenkilöiden ja sotilasvirkamiesten joukkoon. 1400-luvun lopulla ulkomaalaisten condottierien rooli Italiassa hiipui ja sotilasurakoinnista tuli italialaisten itsensä dominoimaa liiketoimintaa. Seuraavalla vuosisadalla palkkasoturien ja sotilasurakoitsijoiden virta kääntyi jo vastakkaiseen suuntaan ja Italiasta tuli sotu-palvelujen viejämaa.

1500-luvulla sotilasurakointi levisi Länsi- ja Keski-Eurooppaan ja sen mittakaava kasvoi entistä suuremmaksi. Samalla julkisten päättäjien ote sotilasurakoinnista vahvistui. 1500-luvun alussa Euroopan merkittävin palkkasoturien viejämaa oli Sveitsi, jossa päätökset sotu-palvelujen myynnistä tehtiin kantonien paikallisella tasolla. Valaliittolaiset halusivat välttää tilanteita, joissa sveitsiläiset palkkasoturit joutuisivat taistelemaan omia maanmiehiään vastaan. Saksassa maineikkaiden Landsknechtien sotilasurakointi oli poliittisesti autonomisten ritarien ja ruhtinaiden lähestulkoon yksinoikeus. Heissä yhdistyi sotilasurakoitsijoina yksityinen ja territoriaalisina ruhtinaina julkinen sektori. Landsknecht–komppanioiden päivittäisistä toiminnoista vastasivat sotilaiden itsensä valitsemat upseerit, jotka edustivat välimiehinä yhteen suuntaan työnantajan ja toiseen työntekijöiden intressejä. Landsknechtien sotilasurakointi lepäsi siis eräänlaisella kolmikantapohjalla.

1500-luvun lopulla monet sveitsiläiset ja saksalaiset palkkasoturit suuntasivat Ranskaan, missä riehui sisällissota kruunun, hugenottien ja katolisen liigan välillä. Hugenotit ja katoliset ruhtinaat, joilla ei ollut aluksi käytössään mitään julkisia resursseja, turvautuivat sodankäynnissään yksityisiin sotilasurakoitsijoihin. Rahat palkkasoturien rahoittamiseksi he hankkivat ottamalla itselleen kruunun veronkanto-oikeuden hallitsemillaan alueilla. Sotilasurakoitsijat olivat tässä veronkeruussa niin tehokkaita, että heidän kokoon haalimansa verokertymä ylitti usein sen, mitä kruunun omat voudit olivat aiemmin saaneet kasaan.

Sotilasurakoinnin mittakaava saavutti lakipisteensä 1600-luvulla. Espanjan ja Alankomaiden välisen kahdeksankymmenvuotisen sodan (1568–1648) sekä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja osmanien sulttaanikunnan välisen pitkän turkkilaissodan (1593–1606) myötä sotilasurakoitsijat ryhtyivät sijoittamaan yhä suurempia määriä omaa pääomaansa sodankäyntiin sekä lainaamaan rahaa sotaa käyville toimeksiantajilleen. Sijoituksen riskiä vähensi sotilasurakoitsijoiden silmissä kontribuutioiden järjestelmä, jossa valtiovalta delegoi sotilasurakoitsijoille vallan kerätä pakkoluonteisia veroja miehittämillään alueilla. Osa kontribuutioista oli osa esivallalle aiemmin kuulunutta verokertymään, joka ohjattiin rauhanomaisesti sotilasurakoitsijoiden taskuihin, mutta osa oli väkivallan uhkaan perustuvia pakkoveroja eli polttolunnaita. Kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) aikana sekä keisarillinen generalissimus Albrecht von Wallenstein että häntä vastaan sotinut Ruotsin kuningas Kustaa Aadolf kokosivat yli sadantuhannen miehen vahvuiset palkkasoturiarmeijat, joiden ylläpito kaatui pitkälti saksalaisten säätyjen niskoille.

Sotilasurakoinnin haitat ryhtyivät tässä vaiheessa ylittämään siitä saadut hyödyt. Ensiksikin sotilasurakoitsijoiden tapa periä kontribuutioita perustui aina vain enemmän väkivallan käyttöön, minkä lisäksi heillä oli taipumus kiristää miehittämiltään alueilta suurempia summia kuin mihin heillä oli valtuudet työnantajina toimineilta valtiovalloilta. Toiseksi sotilasurakointi teki sodan lopettamisesta taloudellisesti epämiellyttävän vaihtoehdon, sillä sotilasurakoitsijoille oli sopimuksen purkamisen yhteydessä maksettava kotiutusrahaa sekä mahdolliset palkkasaatavat, joita jälkimmäisiä oli kertynyt kolmekymmentä vuotta kestäneen sodan aikana ehtinyt kertyä aikamoinen määrä niin keisaria kuin hänen vihollisiaankin palvelleille sotilasurakoitsijoille. Ruotsissa Westfalenin rauhan solmiminen vuonna 1648 aiheutti vakavan kassakriisin, joka horjutti niin kuningatar Kristiinan kuin kruunun lahjoituksista riippuvaiseksi tulleen valtaneuvostoaristokratiankin asemaa.

1600-luvun suuressa sotu-uudistuksessa varhaismodernit valtiovallat ottivat itse hoitaakseen tehtäviä, jotka olivat aiemmin kuuluneet Wallensteinin kaltaisille sotilasurakoitsijoille. Monissa Euroopan maissa upseerien oletettiin yhä käyttävän omaa pääomaa johtamiensa yksiköiden ylläpitämiseksi, mutta käytäntöä ei enää nähty niinkään sotilasurakointina kuin sääty-yhteiskunnan velvoitteena. Upseerin komissio oli synonyymi aatelisstatuksen kanssa, ja oman rahan sijoittaminen sodankäynnin kuluihin oli samalla tavoin osoitus sotilaskunnosta ja aatelisesta jalostuneisuudesta kuin ilmassa vinkuvien luotien ja tykinkuulien kohtaaminen taistelukentällä ilman näkyviä merkkejä pelosta tai arkuudesta. Useimmat sotilasurakoitsijat siirtyivät vaivattomasti yksityiseltä sektorilta julkiselle ja ryhtyivät palkatuiksi upseereiksi; sotabisneksestä ulos lunastamisen yhteydessä monia sotilasurakoitsijoita myös kompensoitiin aatelisstatuksella, mikäli he eivät sellaista vielä omanneet. Wallensteinin kohdalla hänen toimeksiantajansa keisari Ferdinand II katsoi parhaaksi hankkiutua eroon epälojaalilta vaikuttavasta sotilasurakoitsijasta salamurhan avulla. Samalla keisari kuoletti myös omat, jo astronomisiksi kasvaneet velkansa Wallensteinille. 

Sotu-uudistus synnytti fiskaalis-sotilaallisen mahtivaltion, jota voi pitää modernin kansallisvaltion esimuotona. Fiskaalis-sotilaallisen valtion suurin julkinen menoerä oli yhä sodankäynti, mutta sen rahoitus järjestettiin keskushallinnon kautta kierrätettyjen verojen, tullien ja lainojen kautta. Samalla valtio erotti siviili- ja sotilashallinnon toisistaan. Sotilaat eivät enää keräilleet ylläpitoaan varten osoitettuja kontribuutioita ja linnaleirejä omavaltaisesti, vaan heille oli osoitettu valtion toimesta pysyvät tulonlähteet veroista ja muista julkisista tulonsiirroista. Myöskään valtion nimessä toimineet virkamiehet eivät enää kyenneet keskiajan feodaaliruhtinaiden tavoin käyttämään veroja ja muita esivallan vaatimia maksuja omien yksityisarmeijoittensa muodostamiseen.

Uuden ajan sodankäyntivaltion sotu-uudistus ja siitä versonut julkisen sektorin väkivaltamonopoli on yhä tänäkin päivänä valtiollisen legitimiteetin keskeisin takaaja. Käänteisesti voisi sanoa, että organisoituun väkivallan käyttöön ja oman suvereniteettinsa puolustamiseen kykenemätön valtio menettää väistämättä olemassaolonsa oikeutuksen. Tällaisesta sotu-regressiosta löytyy esimerkkejä tietyistä kolmannen maailman maista, joissa valtio on menettänyt sotilaallisen voimankäytön monopolin sen esivaltaa uhmanneille yksityisarmeijoille, terroristijärjestöille ja rikollissyndikaateille.

Julkaistu blogissa Scripturae ja Uuden Suomen Puheenvuorossa 24.1.2015.