Kaksi kadonnutta valtiota

Sain vihdoin luettua loppuun Norman Daviesin tiiliskivimäisen kirjan Vanished Kingdoms: The History of Half-Forgotten Europe (2011). Kirjan nimi on jo aika itsensä selittävä. Davies kuvaa siis kirjassaan sellaisia eurooppalaisia valtioita, joita ei enää ole olemassa. Kuten Davies itsekin selittää, kadonneita valtioita löytyy Euroopan historiasta sadoittain, eikä niistä voi tehdä mitään tyhjentävää esitystä. Daviesin valinnat ovat perusteltavissa pitkälti hänen omalla erikoistietämyksellään, mikä liittyy Itä-Euroopan, erityisesti Puola-Liettuan, historiaan. Niinpä kirjasta löytyy sellaisia eksoottisia Itä-Euroopan valtiomuodostelmia kuin Litva (Liettuan kuningaskunta, joka liittyi osaksi Puolaa), Preussin herttua- ja kuningaskunta, Habsburgien hallitsema Galitšia Unkarin ja Puolan välissä, Montenegro sekä Tšekkoslovakian itäreunassa sijainnut Rusyn, joka oli olemassa vain yhden vuorokauden ajan vuonna 1939. Läntisestä ja eteläisestä Euroopasta ovat mukaan mahtuneet Tolosan länsigoottivaltakunta, muinaisskottilainen Alt Clud, Burgundin lukuisat kuningaskunnat, Espanjan niemimaalla sijainnut Aragonia, Bysantti, Savoiji, Napoleonin vasallivaltio Etruria sekä Sachsen-Coburgien hallitsema Rosenaun lilliputtikuningaskunta. Irlannin kautta Davies peilaa parhaillaan hajoamistilassa olevaa Iso-Britanniaa ja Viron kautta Neuvostoliittoa, joka suoritti maailmanhistorian ”lyömättömimmän katoamistempun.”

Daviesin listaa voisi täydentää lukuisilla muillakin ”kadonneilla valtakunnilla”. Tutkimaltani kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) aikakaudelta tulee heti mieleen ainakin kaksi keskieurooppalaista valtiomuodostelmaa, joita ei enää ole olemassa, toisin sanoen Böömin konfederaatio sekä Alppien Harmaat liigat.  

Böömiläinen konfederaatio syntyi, kun Prahaan toukokuussa 1618 kokoontuneet protestanttiset ritarit hajottivat Böömin kuningaskuntaa keisari Matiaksen puolesta hallinneen sijaishallituksen heittämällä Hradschinin linnan ikkunasta ulos sijaishallituksen kaksi johtohahmoa, Jaroslav Martinicin ja Vilém Slavatan (ikkunasta heivattiin myös sihteeri Fabricius, joka sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan). Syynä väkivaltaiseen protestiin oli Böömiä hallinneiden Habsburgien katolinen politiikka, joka suosi Böömin katolista vähemmistöä valtionvirkoja täytettäessä sekä uhkasi protestanttisen enemmistön uskonnollisia vapauksia. Kaikki ”Prahan defenestraation” uhrit säilyivät ihmeen kaupalla hengissä, mutta terroriteko ajoi silti viestinsä lävitse: valta Böömissä oli vaihtunut. Tämän jälkeen kapinalliset ritarit perustivat oman hallituksensa, direktoraatin. Seuraavaksi kapinalliset ryhtyivät sotatoimin levittämään vallankumoustansa myös muihin Böömin kruunun alaisiin maihin, Sleesiaan, Määriin ja Lausitziin. Keisari Matiaksen kuoltua keväällä 1619 Prahan direktoraatti ryhtyi vakiinnuttamaan omaa valtaansa laatimalla Acta Confoederation nimeä kantaneen perustuslain. Uusi perustuslaki rajoitti suuresti kuninkaan valtaoikeuksia, minkä lisäksi se antoi vahvistuksen Böömin vaalikuninkuudelle. Jälkimmäinen seikka oli selkeä napautus Habsburgeille, jotka käsittivät Böömin kruunun omaksi perintöoikeudekseen.

Kesällä kapinalliset syrjäyttivät arkkiherttua Ferdinandin Böömin kuningaskunnan vallanperimyksestä ja valitsivat hänen tilalleen Pyhän Wenceslasin kruunun haltijaksi Pfalzin vaaliruhtinaan Friedrich V:n. Kapinallisten epäonneksi sotilaallinen tilanne alkoi tuolloin vakiintua Habsburgien ja heitä avustaneen katolisen liigan eduksi. Böömiläisten kohtalonhetki koitti marraskuussa 1620, jolloin heidän armeijansa kukistui Valkeavuoren taistelussa Prahan liepeillä. Friedrich V pakeni Alankomaihin, ja ne böömiläiset kapinallisjohtajat, jotka eivät osanneet seurata hänen esimerkkiään, vangittiin majesteettirikoksesta syytettyinä. Osa heistä tuomittiin kuolemaan, ja heidän päänsä päätyivät koristamaan Vltava-joen ylittävää Kaarlen siltaa. Sekä Acta Confoederatio että aiempi, böömiläisten protestanttien uskonvapaudet taannut keisari Rudolf II:n majesteettikirje, julistettiin voimattomiksi. Böömin konfederaatio lakkasi näin ollen olemasta. Ikää tuolle valtiolle oli ehtinyt kertyä vain kaksi ja puoli vuotta. 

Nykyisen Sveitsin alueella sijainnut Harmaiden liigojen liittovaltio osoittautui Böömin konfederaatiota paljon pitkäikäisemmäksi. Grisonsin (kuten aluetta ranskaksi nimitettiin) historiikki Histoire de la Valtelline & Grisons vuodelta 1632 esitti grisonsien (kuten alueen asukkaita nimitettiin) polveutuneen antiikin etruskeista, jotka olivat muuttaneet alueelle jo Rooman muinaisen kuningaskunnan aikana. Grisonsin laaksoja asuttaneet yhteisöt tunnettiin sotaisina ja omapäisinä. Ainoa valtakeskusta muistuttava osapuoli Grisonsissa oli varhaiskeskiajalta saakka ollut Churin hiippakunta, joka toimi Milanon arkkihiippakunnan alaisuudessa. Käytännössä kaikki laaksot olivat kuitenkin itsenäisiä ja niitä johti maa-aateliston aristokratia.  Vuonna 1395 Grisonsin valtaapitävät mahtisuvut muodostivat valaliiton, jonka tarkoituksena oli turvata sen jäsenten keskinäinen sotilaallinen turvallisuus sekä edistää liittolaisten välistä kaupankäyntiä. Seuraavan sadan vuoden aikana tämä ”Harmaana liigana” tunnettu valaliitto kasvoi entisestään, kun siihen liittyi yhä uusia yhteisöjä eri alppilaaksoista. Tärkeimpiä uusia jäseniä olivat kaksi muuta valaliittoa, Gotteshaus (Jumalan talo) ja Zehngerichten (Kymmenkunta), jotka liittyivät yhteen Harmaiden liigojen kanssa vuonna 1471, muodostaen näin kolmiliigan. Konfederaation nimeksi vakiintui ajan mittaan ”Harmaat liigat” (Graubünden tai Grisons) liigoista suurimman mukaan. Vuonna 1524 liigat sopivat yhteisestä perustuslaista, joka vahvisti alppivaltiolle sen monimutkaisen hallitusmuodon. Yhteisestä ulko- ja puolustuspolitiikasta päätettiin vuosittain kokoontuvilla valtiopäivillä. Valtiopäivien päätöksiä toteutti yhtä lailla vuosittain kokoontuva kongressi. Lisäksi kolmen liigan johtajat saattoivat tavata milloin vain yhteisistä asioista päättääkseen. Laaksojen eri yhteisöillä oli myös tapana ajaa tavoitteitaan joukkovoimalla, mitä tarkoitusta varten ne saattoivat perustaa omia ”vuorikäräjiään”, jotka olivat usein vain yhteisöjen mielivaltaa toteuttavia asejoukkioita. 1600-luvun uskonsotien aikana Grisonsin laaksoissa vuosikin usein veri, kun eri uskonnollis-dynastiset ryhmittymät taistelivat joko toisiaan tai alistamiaan Valtellinen laakson asukkeja vastaan.

Kolmikymmenvuotisen sodan aikana Grisonsin laaksoilla ja solilla oli ollut suurta strategista merkitystä, mutta Westfalenin rauhan ja sen toteuttaman valtiollisen uudelleenjärjestelyn seurauksena ulkovaltojen kiinnostus Grisonsin asioihin lopahti. 1700-luvulla Harmaat liigat ajautuivat entistä enemmän Itävallan kiertoradalle, kiitos liigojen kiistattomaksi mahtisuvuksi nousseiden Salisien. Ranskan vallankumousta (1789) seuranneessa kuohunnassa Harmaat liigat eivät onnistuneet vakiinnuttamaan asemaansa kummankaan kilpailevan suurvallan, Ranskan tai Itävallan, leirissä, ja alue joutui vuoroittain sekä ranskalaisten että itävaltalaisten miehittämäksi. Vuonna 1797 Harmaat liigat menettivät Valtellinen alueen, joka liittyi vapaaehtoisesti Napoleon Bonaparten luomaan République Cisalpineen. Menetyksen seurauksena Harmaat liigat ajautuivat sisäpoliittiseen kriisiin. Toisella puolella oli itseään patriooteiksi kutsuva oppositio, joka ajoi Harmaiden liigojen liittämistä Sveitsin tasavaltaan, toisella taas Salisien mahtisuku, joka toivoi lähentymistä Itävallan kanssa. Pitkälti ranskalaisten sotilaallisen läsnäolon ansiosta oppositiopuolue onnistui vähitellen ajamaan lävitse oman tavoitteensa, ja Harmaat liigat liitettiin Sveitsiin omana kantoninaan vuonna 1803. Taantumukselliset aristokraatit yrittivät vielä vallankaappausta vuonna 1814, mutta heidän epäonnistumisensa johti vain Harmaiden liigojen ja Sveitsin yhteenliittymisen vahvistamiseen Wienin kongressissa vuonna 1815. Tuolloin Harmaina liigoina tunnettu valtio katosi lopullisesti Euroopan kartalta.     

Julkaistu blogissa Scripturae 7.4.2013.