Paavo Haavikon Nuijasota

 

Vuonna 1996, jolloin nuijasodan (1596–1599) syttymisestä oli kulunut 400 vuotta, kirjailija Paavo Haavikko valmistautui sytyttämään historiallisen, poliittisen ja kirjatieteellisen kulttuurisodan julkaisemalla oman tulkintansa sodasta Nuijasodan nimeä kantaneella tietokirjalla. Edellytykset julkisuudessa käytävään gladiaattoritaisteluun olivat olemassa, sillä vajaat kaksikymmentä vuotta aiemmin ilmestynyt Heikki Ylikankaan Nuijasota (1977) oli synnyttänyt sodanjälkeisessä Suomessa aivan ennen näkemättömän kiivaan ja tulehtuneen historiografisen debatin, jossa henkilökohtaisuuksinkaan menemiseltä ei vältytty. Jos Paavo Haavikko odotti jotain vastaavaa veristä polemiikkia omalla avauksellaan, joutui hän kuitenkin pettymään. Ylikangas, joka julkaisi samana vuonna 1996 päivitetyn (eli käytännössä aivan saman) version omasta Nuijasodastaan, ei julkisesti reagoinut Haavikon tulkintaan, eikä kirja herättänyt muutenkaan suurtakaan huomiota mediassa tai historiatutkijoiden piirissä. Näkyvin reaktio oli neutraali ja vaisu arvio Helsingin Sanomissa. Paavo Haavikon Nuijasodasta ei tullut räjähdystä eikä tussahdustakaan.

 

Onko Paavo Haavikon Nuijasota siis täysin yhdentekevä ja merkityksetön teos? Useamman vuosikymmenen etäisyydellä vastauksen voi antaa kieltävässä muodossa, sillä Haavikon kirjalla on nykykatsannosta nähtynä omat ansionsa, vaikka sen ongelmat ovat myös räikeät. Yleistäen voi sanoa, että Paavo Haavikko noudatteli kirjassaan Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen Nuija-sodan (1857–1859) ja Pentti Renvallin Kuninkaanmiesten ja kapinoitsijoiden (1962) viitoittamaa tietä, joka painotti ylätason politiikkaa sodan syttymissyynä Heikki Ylikankaan korostaman yhteiskunnallisinstitutionaalisen ristiriitaisuuden sijasta. Haavikko kuitenkin ujutti sodan suureen kertomukseen omana twistinään ranskalaisen Annales-koulukunnan strukturalismia, mikä näkyi Haavikon yrityksenä kvalifioida talonpoikien kapinallisuutta/lojaalisuutta maantieteellisten rajojen ja linnojen läheisyyden tai niiden etäisyyden kautta. Näin Haavikko yritti kiteyttää argumentaatiotaan:

 

Hämäläisten ja savolaisten liikehdintä linnojen välimaastossa ja savolaisten talonpoikien rintaman hajoaminen kapinallisiin ja linnanherralle uskollisiin linnan lähiseudun talonpoikiin kertoo että kapinan syynä ei ollut syrjäseutujen ja periferian kehittymättömyys saati lyhytjännitteisyys, vaan kansan nousun alueet ratkaisi etäisyys linnoista.

 

Toisaalla Haavikko ei myöskään vähättele Södermanlandin herttua Kaarlen harjoittamaa kiihotusta, joka täytti nykyaikaisen informaatiosodankäynnin määritelmät ja joka provosoi Suomea sotilasdiktaattorina hallinneen Klaus Flemingin ryhtymään omaan vastapropagandaansa. Suomalaisen historiantutkimuksen pinttymistä poikkeavan strukturalistisen katsannon esille tuomisen ohella Haavikon Nuijasodan toinen ilmiselvä hyve on ammattikirjailijan ja lahjakkaan runoilijan väkevä ja rikas proosa. Nuijasodassa on lukuisia haavikkomaisia aforismeja, kuten tekijältään saattaa odottaakin:

 

Kapinalla oli tahtonsa. Ja sitä tahtoa tahtoivat kaikki nyt noudattaa.

Lyhytsulkuinen Kaarle-herttua kyllä oli, pitkävihainen kuningas hänestä tuli.

Lupaukset eivät maksa mitään. Kapinoitsijoille voi luvata vaikka kuun taivaalta, jos he itse käyvät sen hakemassa.

Sota on odottamista ja huoltoa. Ja huollon odottamista.

Jne.

 

Paavo Haavikon Nuijasodan ongelmat ovatkin sitten moninaisempia. Vaikka Haavikon argumentti linnojen läheisyydestä kapinan hillitsijöinä ja Maaselän geologisen rajan merkityksestä taloudellisten intressien ja poliittisten lojaliteettien jakajana on oivaltava ja kiehtova, hän ei onnistu perustelemaan sitä pelkkien sekundäärilähteiden ja teoreettisen visioinnin kautta. Tällainen lähestymistapa olisi vaatinut tarkempaa ja yhteismitallista paikallishistoriallista tutkimusta nimenomaan aikalaislähteisiin perustuen. Ongelmallinen on myös Haavikon väkevä väite siitä, että nuijasodan kaltainen kapina syttyy siellä, ”missä toivon kynnys kestettävissä olevan ja kestämättömän rasituksen välillä oli juuri ylittymässä, väärään suuntaan.” Nykytutkimus on Haavikon kanssa suurin piirtein päinvastaista mieltä, esimerkkinä vaikkapa Kimmo Katajala toimittamassaan antologiassa Northern Revolts: Medieval and Early Modern Peasant Unrest in the Nordic Countries (2004). Katajalan ja muidenkin historioitsijoiden katsannossa nuijasodan kaltaiset keskiaikaiset ja esimodernit talonpoikaiskapinat eivät syttyneet vaihtoehdottomasta epätoivosta vaan heijastelivat poliittista kulttuuria, jossa aseellinen protesti oli rinnakkaiskeino käräjöinnille esivallan epäoikeudenmukaisiksi ja laittomiksi koettujen toimenpiteiden estämiseksi, kumoamiseksi tai minimoimiseksi.

 

Ylivoimaisesti rumin kauneusvirhe Paavo Haavikon Nuijasodassa on sen yltiöliberaali lainausmetodi. Haavikon kerronta nojaa voittopuolisesti muutamaan sekundäärilähteeseen, kuten edellä mainittuihin Yrjö-Koskisen ja Renvallin nuijasotahistorioihin sekä Eino Jutikkalan Suomen talonpoikien historiaan (1942). Haavikko ei ainoastaan käytä näitä muiden historioitsijoiden aiempia tuotoksia oman tekstinsä lähteinä, vaan hän jopa lainaa niitä pitkästi ja sanasta sanaan - eikä edes virkkeiden vaan ihan kokonaisten sivujen verran. Koska Nuijasodassa ei ole ala- tai loppuviitteitä, pitkien lainausten lähde paljastuu vain silloin valitettavan harvoin, jolloin Haavikko muistaa tai haluaa mainita ne omassa leipätekstissään. Haavikon Nuijasota on tässä mielessä ikään kuin Yrjö-Koskisen, Renvallin ja Jutikkalan historiografian Valitut Palat. On vaikea ymmärtää, kuinka Haavikko on voinut onnistua tällaisessa kohtuuttoman anteliaassa referoinnissa rikkomatta tekijänoikeuksia. Yrjö-Koskisen kirja oli tuolloin vuonna 1996 jo toki puolitoista vuosisataa vanha, mutta Renvallin ja Jutikkalan kirjojen ilmestymisestä oli kulunut vasta 30–50 vuotta, joten ne eivät missään nimessä olleet luiskahtaneet vielä public domainin puolelle. Räikeä esimerkki oli myös Emmanuel Le Roy Ladurien Karnevaalit, jonka Haavikon sanasta sanaan pitkälti lainaaman suomennoksen ilmestymisestä oli tuolloin kulunut vasta kuusi vuotta. Haavikon Nuijasota tuo väistämättä mieleen tuoreen Suomen historian jännät naiset (2022), jonka tekijää vedettiin julkisesti kölin alitse vähäisemmistä vapauksien ottamisista. Ei voi olla spekuloimatta, mahtoivatko vaisu mediakiinnostus ja laihat myyntiluvut vaikuttaa siihen, ettei kukaan kustantaja viitsinyt lähteä käräjöimään Haavikon ja hänen kustantamonsa Art Housen kanssa löperöstä referoinnista. Ilmeisesti myös Heikki Ylikangas löysi Haavikon Nuijasodasta epäilyttäviä yhtymäkohtia omaan klassikkoonsa, mutta kiireinen ja omia uusia töitään promovoinut professori ei vaivautunut perkaamaan asiaa sen syvemmin.

 

Heikki Ylikangas oli kaltoin kohtelun uhri enemmän siinä mielessä, ettei Paavo Haavikko suostunut liittämään hänen Nuijasotaansa oman kirjansa bibliografiaan. Ainoa viittaus Ylikankaan työhön oli hänen väitöskirjansa Puukkojunkkareiden esiinmarssi (1976), joka sivusi nuijasotaa mutta ei omistautunut aiheelle. Toki Haavikon kirjaluettelo ei ole muutenkaan kovin kaksinen, ja hänen ylikansallisen vertailunsa lähdeaineistokin jää lähinnä Emmanuel Le Roy Ladurien ja Fernand Braudelin klassikkojen tasolle. Ylikankaan ”känselöinti” oli tietenkin henkilökohtainen sivallus; Haavikon elämäkerturi Martti Anhava kertoo löytäneensä maestron papereista 40-liuskaisen Nuijasodan tutkimussuunnitelman tai konseptin, jossa Haavikko päästeli estottomasti ”aggressiivis-ylemmyydentuntoista jupinaa, joka alleviivaa hänen oman teoksensa ainutlaatuisia oivalluksia ja syyttää Ylikangasta holtittomasta lainailusta ja plagioinnista” (Martti Anhava, Niin katosi voitto maailmasta: Paavo Haavikon elämä, 2021). Anhavan mukaan Haavikko suhtautui nuijasotaan ”kuin valtausta havitteleva kullankaivaja joka kyräilee ja luimistelee maanomistajaa, tässä tapauksessa Heikki Ylikangasta jonka ’Nuijasota’ oli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin mullistanut siihen asti vallinneita käsityksiä ja osoittanut että keskeisiä asiakirjalähteitä voi lukea toisinkin.” Paavo Haavikon Nemesis oli se, että myöhemmät historiantutkijat suhtautuivat häneen itseensä yhtä ylimalkaisesti ja vieroksuen kuin miten Haavikko oli kohdellut Ylikankaan työtä. Pikainen tarkistus viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ilmestyneestä nuijasotatutkimuksesta paljastaa, ettei Haavikon Nuijasota ole löytänyt tietään arvostettujen professorien ja dosenttien kirjoihin tai artikkeleihin.

 

Pitäisikö Paavo Haavikon teos kuitenkin jo sisällyttää nuijasodan historiankirjoituksen läpivalaisuun kaikkine virheineen, vahvuuksineen ja idiosynkrasioineen? Sen kysymyksen jätän tulevien historiantutkijoiden ratkaistavaksi.  

 

 

Paavo Haavikko. (1996). Nuijasota: Sisällissodan vuodet 1596–1599. Helsinki: Art House. 232 s.

Mammuttimaista Saksan sotahistoriaa

 

Esimodernin Saksan sotalaitoksiin tutkijana erikoistunut Peter H. Wilson tunnetaan tiiliskivien kokoisista menestysteoksistaan Europe’s Tragedy: A History of the Thirty Years War (2009, 997 s) ja The Holy Roman Empire: A Thousand Years of Europe’s History (2016, 942 s). Uusi tietokirjajärkäle Iron and Blood: A Military History of the German-speaking Peoples since 1500 jatkaa Wilsonin vakiintunutta esitystapaa 913 sivullaan. Kirja on toisin sanoen aikamoinen luku-urakka, eikä päästä lukijaa vähällä missään vaiheessa.

 

Kirjan alaotsikko Military History ei tarkoita aivan samaa kuin suomen kielen sotahistoria, joka on vakiintunut yleisessä ymmärryksessä sotien historiaksi. Peter H. Wilsonin kirja ei ole kuitenkaan kronikka Saksan ja saksankielisten kansojen käymistä sodista, vaikka niihinkin toki viitataan yleiskatsauksen tasolla, vaan se on temaattinen ja strukturalistinen poikkileikkaus saksalaisista sotalaitoksista viimeisen puolen vuosituhannen aikana. Aiherajaus on ajallisesti kunnianhimoinen ja maantieteellisesti ongelmallinen, sillä Wilson on sisällyttänyt analyysiinsa myös Sveitsin, joka ei kuitenkaan ole määritelmällisesti ”saksankielinen kansakunta” (jotkut sveitsiläiset ovat toki saksankielisiä, mutta jotkut muut taas eivät). Sveitsin sisällyttäminen aiherajaukseen on muutenkin vaivalloista, sillä Sveitsi ei käsiteltävänä ajankohtana kuulunut samoihin valtiomuodostelmiin muiden saksalaisten kanssa, ei edes Pyhään saksalaisroomalaiseen keisarikuntaan, josta se irtautui de facto jo keskiajalla ja muodollisesti vuonna 1648 Westfalenin rauhan yhteydessä. Wilson joutuukin kertomaan Sveitsin sotalaitoksen historiaa hyvin paljon Ranskan kautta, jonka sotilasinstitutionaalinen vetovoima on tuntunut Sveitsissä saksalaisia sotalaitoksia paljon enemmän.

 

Peter H. Wilsonin argumenttina on esittää saksalaisten sotahistoria jonain muuna kuin kansallisten historiakäsitysten teleologisena ”erityistienä” (Sonderweg) kohti Hohenzollernien yhdistämää keisarikuntaa, ensimmäisen maailmansodan teräsmyrskyä ja kansallissosialistien Saksan päälle langettamaa Ragnarökiä. Wilson kyseenalaistaa modernille historianymmärrykselle ominaisen olettamuksen erityisen saksalaisesta sodankäyntitavasta, ja sikäli kun jotain omintakeista sodankäyntiä on havaittavissa viimeisen 500 vuoden ajalta, Wilson pyrkii irrottamaan sen yksinomaan Hohenzollernien ja kansallissosialistien kontekstista, joiden militarismi on jättänyt varjoonsa saksalaisen sotahistorian pitkän kaaren. Wilson lähestyy tavoitettaan monenlaisten teemojen, kuten sotataidon, sotilaiden sosiaalisten taustojen, väkivallankäytön, komentosuhteiden ja asevelvollisuuksien kautta. Kirja onkin tietopakettina ja hakuteoksena hyödyllinen, vaikkakin datan huimaava määrä tulee lukijan päälle suoranaisen tietovyöryn tavoin. Wilson harrastaa verrattain paljon numeroiden mutustelua, kun taas keskustelu aiemman tutkimuksen kanssa jää ylimalkaisten ja harmittavan leveällä pensselillä maalailevien yleistysten tasolle.  

 

Kirjan parasta antia ovat 1700-lukua ja Napoleonin sotien jälkeistä 1800-lukua kuvaavat osiot. Edellisen yhteydessä Wilson osoittaa, kuinka 1700-luvun saksalainen sotalaitos oli desentralisoitu ja moniääninen vasta-argumenttina vakiintuneelle historiankirjoitukselle, jossa Preussin ja Itävallan keisarikunnan sotahistoria ei jätä muun Saksan kirjavalle kokemusmaailmalle juurikaan tilaa. Keskeisenä teemana on sotalaitoksen ”sosialisaatio”, mikä tarkoitti armeijoiden uppoutumista siviiliyhteiskunnan julkiseen sfääriin varuskuntineen, asevelvollisuuksineen ja sotilaallisine seremonioineen. Wilsonin revisionistisin osuus koskee Napoleonin sotien jälkeistä Saksaa ja Preussia, missä aikakauden suuren sotateoreetikon Carl von Clausewitzin vaikutus jäi hämmästyttävän ohueksi, vaikka sotakorkeakouluissa ehkä opetetaan aivan päinvastaista. Helmuth Moltke Vanhemmasta lähtien, Wilson argumentoi, saksalainen sotataito kutistui näpertelyksi taktiikan ja operaatiotaidon parissa ilman mitään visiota tai ymmärrystä suurstrategiasta. Moltke ja hänen seuraajansa kansallissosialistiseen Saksaan asti olivat ahkeria mikromanagereja, joiden käsitys sodasta perustui lyhyeen ja ratkaisevaan tuhoamissotaan (Vernichtungskrieg). Tätä tavoitetta varten joukkojen liikkumiset suunniteltiin ja aikataulutettiin tarkasti etukäteen, minkä lisäksi vihollisen oletettiin edistävän saksalaisten tavoitteita virheillään ja lähtökohtaisella taitamattomuudellaan – olihan kyse sentään saksalaisia huonommista ihmisistä. Clausewitzin keskeiset opit sodan sumusta ja sodan kitkasta eivät vaikuttaneet lainkaan rekisteröityneen Hohenzollernien tai kansallissosialistien yleisesikuntiin ja niiden pedanttisiin sotapeleihin.

 

1900-luvun maailmansodat ovat niin valtava aihepiiri, että niiden käsitteleminen yleisellä tasolla on lähtökohtaisesti vajavaista ja epätyydyttävää. Niin tälläkin kertaa. Kansallissosialistisen Saksan ja toisen maailmansodan asiantuntijat osaavat epäilemättä tunnistaa allekirjoittanutta paremmin kyseenalaisia väittämiä Wilsonin kirjassa, mutta omalla vähäisellä tietämyksellä pisti silmään erityisesti Wilsonin kuvaus Waffen SS:n synnystä. Sen alkukoti oli siis erikoispalveluyksikkö VT (Verfügungstruppe), joka laajeni vuonna 1934 sisällyttämään itseensä keskitysleirejä vartioineet ”pääkalloyksiköt” (Totenkopfverbände). Tälle yhteenliittymälle annettiin vuonna 1939 uusi nimi Waffen SS, ja sen aiemmat keskitysleiritehtävät siirrettiin organisaatiolle nimeltä Allgemeine SS, joka oli Wilsonin mukaan ”nominally civilian.” En suoraan sanoen aivan ymmärrä, mitä tässä kerrotaan. Olivatko siis kaikki muut paitsi keskitysleirivartijat Waffen SS -joukkoja, ja mitä muodollisesti tai muutenkaan ”siviilimäistä” oli Allgemeine SS:n keskitysleirivartiostoissa? SS-joukoista on kirjoitettu niin hyllykaupalla kirjoja, että vastaus epäilemättä löytyy jostain muualta kuin tämän kirjan sivuilta. Päänsärkyä aiheuttaa myös Wilsonin ratkaisu sisällyttää vuoden 1945 jälkeiset sotalaitokset osaksi samaa tematiikkaa ensimmäisen ja toisen maailmansodan kanssa. Niinpä kappale sotarahoituksesta (War Finance) lähtee liikkeelle vuoden 1914 Saksasta ja päättyy vuoden 2018 Sveitsiin. Kun kirjan kronologinen, maantieteellinen ja temaattinen aiherajaus on ylettömän ahnas, lukija menettää punaisen langan verrattain lyhyissäkin alakappaleissa.

 

Iron and Blood ei kerro juurikaan uutta 1500- ja 1600-lukujen sotalaitoksista, joihin kannattaa perehtyä syvällisemmän mutta toisaalta myös helpommin lähestyttävän erikoistutkimuksen kautta (hyvänä esimerkkinä Wilsonin oma erinomainen kirja Europe’s Tragedy). Vastaavasti 1900-luvun maailmansotien ruumiinavaus jää aivan pintaviilloksi, ja tälläkin alueella kiinnostuneen lukijan voi olettaa löytävän muualta perehtyneempää aikakauden sotalaitosten kuvausta. Kirja onkin parhaimmillaan liikkuessaan 1700- ja 1800-luvuilla, joiden saksalaisesta sotahistoriasta ei ole olemassa lainkaan liikaa tutkimusta. Tällä aihe- ja aikarajauksella Peter H. Wilsonin kirja toimii aivan erinomaisena johdatuksena ja kaikki oleellisesti seikat esittelevänä yleisteoksena. Kolmikymmenvuotisesta sodasta (1618–1648) tai 1900-luvun maailmansodista kiinnostuneille kirja ei tarjoile paljoakaan uutta tai oivaltavaa.

 

 

Peter H. Wilson. (2024). Iron and Blood: A Military History of the German-speaking Peoples since 1500. Lontoo: Penguin, 913 s.

Roihuava Englanti

 

Sisällissotien aikakauden Englanti on viime vuosina, kenties Brexitin seurauksena, asettunut Britanniassa historiallisen mielenkiinnon kestokohteeksi. Kaksi vuotta sitten ilmestyi Anna Keayn kehuttu The Restless Republic, ja arvostetun Ronald Huttonin kunnianhimoinen Oliver Cromwell -elämäkerta on äskettäin edennyt toiseen osaansa. 1600-luvun Englannin kuohuja kuvaa nyt myös Jonathan Healeyn tuore kirja The Blazing World: A New History of Revolutionary England. 1600-luvun yllättävästä ajankohtaisuudesta huolimatta (esimerkiksi se, kuinka pääministeri Theresa Mayn yritys palauttaa oma Brexit-konseptinsa alahuoneen käsittelyyn estettiin kaivamalla esille ennakkotapaus vuodelta 1604) Healey ei ole kirjoittamassa päivänpoliittista puheenvuoroa, vaan hänen kirjansa ilmiselvä tarkoitus on osoittaa 1600-luvun Englannin etäisyys omasta maailmastamme – tai kuten L. P. Hartley kirjoitti vuonna 1953: ”The past is a foreign country.”

 

Kun historioitsijat kirjoittavat 1600-luvun Britannian epookkia, heidän aikarajauksensa on usein jotain muuta kuin vuodet 1600–1699. Niinpä, kun Christopher Hill kirjoitti edelleenkin sangen arvovaltaisen teoksensa The Century of Revolution (1961), hänen kertomuksensa alkoi vuodesta 1603 ja päättyi vuoteen 1714 – siis aivan eri vuosisadalle. Jonathan Healeyn aikarajaus on se kenties ilmiselvin 1603–1689. Aikajanan alkupäässä on Skotlannin kuningas Jaakko VI:n nousu Englannin valtaistuimelle hallitsijatittelillä Jaakko I, ja sen päätöspiste on vuoden 1689 parlamenttivaalit edellisvuoden ns. mainion vallankumouksen (Glorious Revolution) jälkimainingeissa (Christopher Hill venytti oman tarinansa Espanjan perimyssodan päättäneeseen Utrechtin rauhaan).

 

Jo heti kirjan alussa käy selväksi, ettei Healey liiku pelkästään perinteisellä politiikan ylätasolla, vaan että hänen metodinsa on jotain muuta. Siinä, missä Anna Keay avasi Englannin tasavallan aikaa keskittymällä yhteiskunnan välikerrokseen (joka metodi edustaa aivan aiheellisesti suosittua history from the middle -lähestymistapaa), Healey läpivalaisee 1600-luvun Englantia vallan ylätasolta ja yhteiskunnan alakerrostumasta. Jaakko I:n valtakaudella metodi avaa sitä, kuinka yhteiskuntaa reunustivat toisaalla Jaakko I:n itsevaltaisuutta etsinyt hallitsemistapa sekä väestönkasvun ja pulan aiheuttamat paineet. Ristiriidat ilmenivät näkyvimmin siinä kulttuurisodassa, jossa vaikuttivat yhtäällä vankkumattoman kalvinistiset puritaanit ja toisaalla kirkollisia synteesejä hapuillut valtiokirkollisuus, joka ei halunnut luopua kaikista katolisen kirkon pitkistä perinteistä. Kulttuurisotaa eskaloivat kaksi suurta rakenteellista ilmiötä, kansan kasvanut lukutaito sekä lisääntynyt litigaatio, jossa erilaisia omistukseen ja määräysvaltaan liittyviä asioita artikuloitiin sitoviksi oikeudellisiksi päätöksiksi. Nämä kehityskulut vaikuttivat voimakkaasti siihen, miten tapahtumat etenivät usein hirvittävää vauhtia ja ennakoimattomalla tavalla Jaakko I:n seuraajan Kaarle I:n valtakaudella vuodesta 1625 eteenpäin.

 

Jonathan Healeyn kuvauksessa Englannin ja sen komposiittikuningaskuntien sisällissodan (1639–1653) päänäyttämö on hieman yllättävästi Lontoo. Westminsterin ja Cityn kaksoispääkaupunki kasvoi 1600-luvulla kuin pullataikina, mikä loi omia jännitteitään sen valtakamareihin ja kaduille. Healey kuvaa herkullisesti, kuinka politiikan ja kadun todellisuudet törmäsivät toisiinsa yllättävillä ja voimakkailla tavoilla. Eräs värikäs episodi oli se, kuinka Kaarle I:n matkustaessa Lontoon kaduilla verhotuilla vaunuillaan joku agitaattori onnistui viskaamaan hänen vossikkaansa kranaatin tavoin pamfletin, jossa vaadittiin aseellista kapinaa vanhatestamentillisin sanankääntein. Tapaus oli osoitus Lontoon levottomien katupoliitikkojen reaktiosta Kaarlen yritykseen nujertaa parlamentti vangitsemalla viisi sen näkyvintä antirojalistia tammikuussa 1642. Kömpelöä vallankaappausyritystä seurannutta sisällissotaa Healey kuvaa lähinnä politiikan näkökulmasta, sillä sen sotahistoria vaatisi jo oman kirjansa. Healey ei näe Kaarle I:n päätymistä mestauslavalle väistämättömänä kehityskulkuna vaan onnettomien sattumusten ja huonojen päätösten seurauksena. Monista historioitsijoista poiketen Healey ei kuvaa Kaarlea auttamattomana typeryksenä vaan päinvastoin osaavana pelurina, jolla oli liikaa oveluutta ja liian vähän viisautta. Kirkkosääntöjen ja verotuksen yksittäiskysymysten muuntaminen periaatteelliseksi kamppailuksi kuninkaan ja parlamentin välisistä valtarajoista oli lopputulema, jota Kaarlen olisi kannattanut välttää eikä toistuvasti hakea. Kyvyttömyys nähdä asioita muiden kuin itsensä perspektiivistä oli hänen suurin vikansa itsevaltaisuutta tavoitelleena monarkkina.

 

Kuninkaanvaltaa seurannut tasavalta oli tietenkin kaikkea muuta kuin demokraattinen onnela. Jonathan Healey nostaa esille poliittisen pääoman kroonisen puutostilan, minkä seurauksena kansan enemmistö ei koskaan täysin lämmennyt Oliver Cromwellin johtamalle protektoraatille. Monarkian lakkauttaminen ei poistanut toimeenpanovallan ja lainsäädäntövallan välisiä ristiriitoja, ja tasavallan aikana ne konfliktit saivat lähinnä uusia muotoja ja foorumeita. Healey ei paheksu Cromwellia, vaan pitää tämän reaalipolitiikkaa lopulta onnistuneena. Mitä yhteiskunnallisiin reformeihin tulee, Cromwell oli enemmänkin niiden keulakuva kuin ainoa toteuttaja. Cromwell ei ole Healeyn silmissä myöskään radikaali vaan enemmänkin traditionalisti, joka pysyi aina konservatiivisena maanomistajana East Angliasta. Healey myös osoittaa kontrafaktuaalisuuden suuntaan muistuttaessaan, ettei Cromwellin asema tasavallan ja armeijan johtajana ollut tähtiin kirjoitettu; sattuma ja tapahtumahistoria poistivat Thomas Fairfaxin, John Lambertin ja Thomas Rainborough’n kaltaisia parlamentaarisen armeijan voimahahmoja Cromwellin tieltä. Tasavallan ohuesta kansansuosiosta kertoo toisaalla myös se tapa, millä uutinen kuninkaan paluusta otettiin vastaan Englannin kaduilla ja kylissä. Lontoossa Thamesin rannalle kokoontuneet ihmisjoukot riemuitsivat Kaarle II:n saapuessa sinne laivalla, kun taas Lincolnshiren Bostonissa kaupungin nuorukaiset ”kusivat ja paskoivat” tasavallan vaakunan päälle.

 

Jonathan Healey kuvaa restauraatiomonarkian aikakautta 1660–1688 yhteiskunnallisen dynamiikan murrosvaiheena. Väestönkasvu alkoi taittumaan emigraation, syntyvyyden laskun ja vuoden 1666 ruttoepidemian seurauksena, mikä toisaalla näkyi taloudellisen ylijäämän muodostumisena. Lisääntynyt ja institutionalisoitunut köyhäinapu loi eräänlaisen taloudellisen selkänojan yhteiskunnan alempiin kansankerroksiin, minkä ohella ”poliittiseksi aritmetiikaksi” kutsuttu hallitsemisen taisto lisäsi kruunun kykyä valjastaa kuningaskunnan resursseja aiempaa tehokkaampaan käyttöön. Kansantalous kasvoi laajentuvan kaukokaupan ja uuden kuninkaallisen laivaston suojeleman merenkulun ansiosta. Englannista tuli tieteen vallankumouksen keskuspaikka, kun uusi tieteellinen seura, The Royal Society, kokosi Britannian ja koko Euroopan tärkeitä tieteentekijöitä omaan vaikutuspiiriinsä. Myös energiantuotannossa tapahtui vallankumous, kun hiili alkoi korvata puuta valaistuksen, lämmityksen ja teollisuuden polttoaineena. Restauraatiomonarkian kääntöpuolena oli kuitenkin sen usein unohdettu totalitarismi, kun kruunu vainosi poliittisia ja uskonnollisia toisinajattelijoita sekä pyrki julkisen keskustelun kontrolloimiseen. Macchiavellilainen ja kylmän laskelmoiva Kaarle II ei ollut mikään sydänten kuningas. Aikakauden henki kiteytyi Margaret Cavendishin varhaisessa scifiromaanissa The Blazing World (1666), jonka utopia kuvasi tieteen ja taiteen dynaamista fantasiavaltakuntaa, jota toisaalta johdettiin poliittisesti ja uskonnollisesti yksimuotoisella ja totaalisella tavalla.

 

Restauraatiomonarkia tunnetusti kriisiytyi Kaarle II:n vallanperijän eli hänen nuoremman veljensä Jaakko II:n katolilaisuuteen. Parlamenttiin tuotu syrjäyttämisesitys (Exclusion Bill) jakoi sen kahtia kannattajiin (Whigs) ja vastustajiin (Tories). Kaarle II selätti kriisin tukeutumalla Tory-kannattajiinsa, mutta toisaalta hän myös jätti siten veljelleen perinnöksi selkeän parlamentaarisen opposition. Kun uusi kuningas alkoi näkyvästi suosimaan katolisia uskonveljiään, protestanttiselle valtionkirkolle (Church of England) lojaalien Toryjen tuki alkoi horjua. Miespuolisen perijän syntymä toi mukanaan tulevaisuudenkuvan Englantia hallitsevasta katolisesta dynastiasta, mikä oli useimmille rojalisteillekin liikaa. Oppositiovoimien ja Alankomaiden valtionhoitaja Vilhelm III:n salaliitto Jaakko II:sta vastaan on muualta tuttua historiaa, kuten on alankomaalaisen invaasion lopputuloskin. Jonathan Healeyn kerronnassa on oleellisinta Jaakko II:n flegmaattisuus vallanhaastajan edessä. Hän ei ryhtynyt ratkaisutaisteluun Salisburyn tasangoille kokoontunutta Vilhelmin armeijaa vastaan, vaan pakeni Lontoosta yrittäen päästä Ranskaan. Kun hänet otettiin kiinni ja palautettiin Lontooseen, Jaakko II pakeni toistamiseen ja tällä kertaa pysyvästi. Vilhelmin poimima kruunu oli siinä vaiheessa menettänyt jo suuren osan hohteestaan, sillä kuten Healey loppukaneetissa toteaa, Englannin politiikassa ei enää ollut kyse niinkään kuninkaista kuin kollektiivisista valtarakenteista, jotka kohtasivat parlamentin alahuoneessa.   

 

Jonathan Healeyn kirjan kunnianhimoinen alaotsikko lupaa uutta historiaa. Sisällöllisesti näin ei ehkä ole, sillä Stuartien, Englannin sisällissodan ja tasavallan historiasta ei enää uutta tietoa juurikaan löydy. Uutta on kuitenkin Healeyn tapa kertoa reippaan narratiivista historiaa yhteiskuntahistorian ”alemman katseen” mukanaan tuomalla lisävärillä. The Blazing World ansaitsee paikkansa 1600-luvun Englannin historian kaanonissa jo pelkästään omintakeisen metodinsa ansiosta. Sen lisäksi kirja on jännittävää ja kiehtovaa luettavaa, jonka äärellä ei koe yhtäkään tylsää hetkeä.

 

 

Jonathan Healey. (2024). The Blazing World: A New History of Revolutionary England. Lontoo: Bloomsbury Publishing. 492 s.

Klassinen sotajuoni

 

Isäni kertoi minulle aikoinaan anekdootin kansalaissodan aikaisesta tapahtumasta, jonka hänen tätinsä olivat todistaneet Runeberginkadun koti-ikkunastaan Helsingin valtauksen yhteydessä huhtikuussa 1918. Runeberginkatua oli marssinut ylämäkeen joukkueellinen saksalaisia, joita vastaan oli tullut kaksi päinvastaiseen suuntaan kohti Läntistä viertotietä kulkenutta naista. Saksalaiset ohitettuaan naiset olivat kaivaneet hameittensa helmoista kiväärit ja avanneet tulen saksalaisia kohti. Seuranneessa tulitaistelussa kaatui sekä saksalaisia sotilaita että molemmat naiset. Isotätini pystyivät kuitenkin ikkunastaan näkemään, että kaatuneet punaiset eivät olleetkaan naisia vaan naisiksi naamioituneita miehiä. Kyseessä oli siis sotajuoni, jopa sangen klassinen sellainen.

 

Sotahistoria tuntee vastaavan drag-naamioitumisen pitkältä ajalta, viimeiseksi nyt Gazasta, missä joukko israelilaisia kommandoja suoritti iskun palestiinalaiseen sairaalaan lääkintähenkilökunnaksi ja naisiksi pukeutuneina. Kun menee ajassa vielä Gazan operaatiota ja Suomen kansalaissotaa kauemmaksi, saman sotajuonen toistuneesta käyttämisestä löytyy lukuisia todisteita kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) ajalta. Sotilaiden naamioimisessa naisiksi ei ollut kyse mistään aikakaudelle marginaalisesta tai orgaanisesti syntyneestä ilmiöstä vaan taktiikasta, jota jopa suositeltiin aikakauden sotatieteellisessä kirjallisuudessa. Ranskalainen Sieur du Praissac kirjoitti jo vuonna 1618, että vihollislinnan tai -kaupungin porteille kannatti soluttaa talonpojiksi, kauppiaiksi tai naisiksi naamioituneita sotilaita, jotka voisivat ottaa yllätyshyökkäyksellä portit haltuunsa ja siten päästää varsinaisen hyökkäysjoukon niistä sisälle. Englantilainen James Turner, itsekin kolmikymmenvuotisen sodan veteraani, kirjoitti vastaavasti 1600-luvun lopulla, että linnakkeet kannatti ottaa haltuunsa mies- ja naissiviileiksi naamioituneilla sotilailla, jotka kantaisivat vaatteiden kätköissä tikareita, pistooleita tai lyhytpiippuisia karbiineja.

 

Sotajuonet eivät jääneet teoriatason haihatteluksi, vaan niitä myös toteutettiin (tai yritettiin toteuttaa) toistuvasti kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Aikalaislähteistä ei kuitenkaan vaikuta löytyvän viitteitä naisiksi naamioituneista sotilaista vielä sodan ensivuosilta. Ensimmäinen tapaus esiintyy vuodelta 1629, jolloin alankomaalaiset yrittivät vallata keisarillisten kontrolloiman Düsseldorfin soluttamalla sen porteille naisiksi pukeutuneita sotilaita. Hyökkääjät onnistuivat surmaamaan porttien vartijat, mutta koska vankkureihin kätkeytyneeltä pääjoukolta kesti huonon ennakkovalmistelun takia liian kauan saapua Düsseldorfin porteille, ”hanke haihtui savuna ilmaan”, kuten ranskalainen aikalaiskronikka Mercure François raportoi.

 

Sotajuonien tihentymä alkaa vuodesta 1640 lähtien, jolloin naisiksi pukeutuminen vaikuttaa olleen eniten ranskalaisten ja espanjalaisten suosima sotajuoni. Vuonna 1640 kuusi ranskalaista lähestyi espanjalaisten miehittämän Bodencourtin linnan portteja talonpojiksi ja naisiksi naamioituneina. Vaatteidensa kätköissä heillä oli pistooleja ja ”lyhyitä miekkoja”, kuten uutislehti Gazette kertoi. Surmattuaan hilparein aseistautuneet portinvartijat iskuryhmä avasi portit ranskalaisten pääjoukolle, joka koostui 30 musketööristä ja kahdestakymmenestä kevyen ratsuväen (Chevaux-legérs) sotilaasta. Vuotta myöhemmin espanjalaiset lähettivät alankomaalaisen Aardenburgin kaupungin porteille talonpojiksi ja naisiksi naamioituneita sotilaita, joilla oli ”tikareita hihoissaan ja pistooleita vaatteidensa kätköissä” sekä pommeja koreissa, joita juuri naisiksi pukeutuneet sotilaat kantoivat. Alankomaalaiset ilmeisesti kuitenkin epäilivät jotain hämärää peliä, sillä espanjalaisia odotti Aardenburgissa suljetut kaupungin portit ja tykit, joiden yhteislaukaus karkotti yllätyshyökkääjät pois. Vuonna 1646 espanjalaiset yrittivät jälleen samaa temppu Béthunen kaupungin luona Artois’n provinssissa. Kymmenen naisiksi naamioitunutta espanjalaista lähestyi kaupungin portteja, mutta jälleen kerran yritys kuivui kokoon, kun kaupungin ranskalaisilla puolustajilla oli vihiä vihollisen aikeista, uutislehti Gazette raportoi.

 

Kolmikymmenvuotisen sodan ajalta löytyy kuitenkin anekdootteja saman sotajuonen käyttämisestä myös pohjoisemmassa Euroopassa. Heinäkuussa 1644 uutislähteet raportoivat Hampurista, että tanskalaisten iskujoukko oli onnistunut valtaamaan yllätyshyökkäyksellä ruotsalaisten hallitseman Itzehoen kaupungin Holsteinissa. Glückstadtissa painetun aikalaiskronikan mukaan tanskalaisten iskujoukko oli koostunut vain kolmesta sotilaasta, joista kaksi oli ollut joko kevyen jalkaväen erikoissotilasta (”Leibschüβen”) tai Adam Oleariuksen kronikan mukaan upseereita (”Dänische Offcirer”). Oli miten oli, kaksi erikoissotilasta (tai upseeria) oli naamioitunut vihanneskoreja kantaviksi naisiksi, kun taas kolmas tanskalainen esiintyi kirvestä olallaan kantavana talonpoikana. Portille päästyään toinen naisiksi pukeutuneista tanskalaisista kaivoi hameensa helmoista esille pistoolin ja ampui sillä kuoliaaksi ruotsalaisten vartiopäällikön. Tämän jälkeen iskujoukko varmisti porttien pysymisen auki päästäessään tanskalaisten hyökkäysosaston sisälle kaupunkiin. Glückstadtin kronikan mukaan tanskalaiset etenivät ensin Itzehoen kauppatorille ja sieltä syvemmälle kaupunkiin ”surmaten kaikki ne, jotka tarttuivat aseisiin heitä vastaan.”

 

Elokuussa 1643, juuri ennen Tanskan ja Ruotsin välille puhjennutta ns. Torstenssonin sotaa (1643–1645), Ruotsin Örebron läänistä raportoitiin toisenlaisesta tavasta soveltaa transvestismiä väkivaltaisiin tarkoituksiin. Örebron lääniä vaivasi tuolloin maantierosvojen joukkio, joka ryösti, pahoinpiteli ja murhasi talonpoikia ja matkalaisia Tanskan valtakunnan rajan läheisyydessä. Osa ryöväreistä oli tiettävästi karkureita Ruotsin ja mahdollisesti myös Tanskan armeijoista. Ryöväreistä raportoinut Örebron maaherra Gustaf Leijonhufvud valitteli kansleri Axel Oxenstiernalle, että rosvojen vangitseminen oli hankalaa, sillä nämä olivat asettaneet maanteiden varsille tiedustelijoita, jotka olivat naamioituneet talonpoikaisnaisiksi. Eräs talonpoika oli päässyt juttelemaan ryöväreiden kanssa ja kysynyt heiltä, miksi he toimivat niin röyhkeästi. Rosvot vastasivat korskeasti, että talven tullen he saattoivat ”nojata Tanskan kuninkaaseen”, mikä lienee tarkoittanut pakenemista Tanskalle kuuluneen Norjan puolelle rajaa. Tukholman valtaneuvosto ei osannut antaa Leijonhufvudille muuta apua kuin neuvoa häntä käyttämään niin sotilaita kuin paikallisia talonpoikiakin rosvojen vangitsemiseen. Tavalliset rosvot sai ottaa hengiltä niiltä sijoiltaan, valtaneuvosto neuvoi Leijonhufvudia, mutta rosvojen joukoissa olleet upseerikarkurit oli syytä ottaa vangeiksi elävinä ja ”käsitellä lain edellyttämällä tavalla.” Örebron rosvoissa oli tietty yhtäläisyys Itzehoen tanskalaisiin kommandoihin, eli se, että rosvot saattoivat naamioitua naisiksi joko ammattiupseerien ohjauksessa tai näiden itsensä toimesta. Transvestismi ei ilmeisesti ollut kuitenkaan yksinomaan tanskalainen erikoisuus, sillä saman Torstenssonin aikana Kööpenhaminan valtaneuvokset olivat vakuuttuneita siitä, että Samsøn saarelle oli soluttautunut naisiksi naamioituneita ruotsalaisvakoojia.

 

Transvestismi ei ollut koko totuus kolmikymmenvuotisen sodan sotajuonista, sillä sotilailla oli tapana naamioitua naisten lisäksi myös kulkukauppiaiksi, talonpojiksi, papeiksi ja munkeiksi. Transvestismin käyttäminen sotajuonena on nykykatsannosta kuitenkin siksi erityisen silmiinpistävä, että se rikkoo kaikkia oman aikakautemme sodankäynnin normeja. Onkin hyvä muistaa, että kolmikymmenvuotisen sodan aikana ei ollut vielä käytössä uniformuja tai mitään Geneven sopimuskokoelman kaltaisia sodankäynnin yleisiä normatiivisia sääntöjä, jotka olisivat kieltäneet sotilaiden naamioitumisen siviileiksi tai vihollisen omiksi sotilaiksi. Siksi on myös kiinnostavaa, että käytäntö on säännöistä ja normatiivisista kielloista huolimatta jatkunut vuoden 1918 Suomeen ja jopa nykypäivän sotilaallisiin erikoisoperaatioihin. Merkittävä ero kolmikymmenvuotisen sodan ajan ja nykyarmeijoiden välillä on tietenkin se, että nykyään useimmissa armeijoissa on sotilaina oikeita naisia. Tämä seikka tekisi klassisen sotajuonen toteuttamisesta nykyaikana aina vain helpompaa.

 

 

Lähteitä:

 

Gazette N. 134. (1640).

Gazette N. 20. (1641).

Gazette N. 79. (1644).

Gazette N. 135. (1646).

Kancelliets brevbøger vedrørende Danmarks indre forhold i uddrag 1644–1645. (1968). Copenhagen: Dansk Videnskabs Forlag.

Kong Christian den fjerdes egenhændige breve: 1641–1644. 7. (1883–1885). Copenhagen: Rudolph Klein.

Mercure François. (1632). 16. Pariisi: Estienne Richer.

Adam Olearius. (1663). Kurtzer Begriff einer Holsteinischen Chronik. Schleswig: Fürstliche Druckerey durch Johan Holwein.

Sieur du Praissac. (1618). Les Discours Militaires. Pariisi: Matth. Guillemot.

Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling: Carl Bonde och Louis De Geer m.fl. bref angående bergverk, handel och finanser. (1905). 2:11. Stockholm: P. A. Norstedt & Söners Förlag.

H. Schröder. (1832). Was in den Jahren 1643 bis 1645 zur Abwehr der Schweden von der Festung Glückstadt aus in den benachbarten Gegenden und Orten, besonders auch durch die freien Holsteinischen Knechte geschehen ist. Niels Falck, toim. Neues staatsbürgerliches Magazin mit besonderer Rücksicht auf die Herzogthümer Schleswig, Holstein und Lauenburg. Schleswig: Königliche Taubstummen Institut.

Svenska riksrådets protokoll: 1643, 1644. (1905). 10. Stockholm: P. A. Norstedt & Söner.

The Guardian, 30.1.2024. Israeli special forces disguised as doctors kill three militants at West Bank hospital | Palestinian territories | The Guardian.

James Turner. (1683). Pallas Armata: Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War. Written in the Years 1670 and 1671. Lontoo: Richard Chiswell.

Gustav Freytagin tuokiokuvia 30-vuotisesta sodasta

 

Gustav Freytag (1816–1895) oli 1800-luvun saksalainen kirjailijasuuruus, joka on kotimaassaan jäänyt sittemmin aika lailla unohduksiin, ja josta ei Suomessa tiedetä edelleenkään juuri mitään. Omana aikanaan tämä romaanikirjallisuutta, draamaa ja tietokirjallisuutta tuottanut monitaituri oli eräänlainen Saksan Zacharias Topelius, jonka tunnetuin työ, Saksan historian läpileikkaus Bilder aus der deutschen Vergangenheit (4 osaa, 1859–1867) saavutti samanlaisen itsestään selvän paikan saksalaiskotien kirjahyllyissä kuin Topeliuksen Maamme kirja täällä Suomessa. Nykyään Freytagin historiasarjaa muistetaan lähinnä yhden epookin eli kolmikymmenvuotisen sodan aikakauden (1618–1648) yhteydessä, mitä ajanjaksoa Freytag käsitteli teossarjansa kolmannessa osassa Aus dem Jahrhundert des groβen Krieges (1600–1700), nykyään usein julkaistuna lyhennettynä ja nimellä Der Dreissigjährige Krieg.

 

Historiankirjoittajat ovat kaikki oman aikansa lapsia, eikä Gustav Freytag ollut tästä säännöstä mikään poikkeus. Hänen kirjaansa henkevöitti väkevä kansallisluterilainen teleologia, joka osoitti historia kulkeneen vääjäämättä kohti kansallisesti ja uskonnollisesti yhtenäistä Saksan kansallisvaltiota. Kolmannen osansa johdannossa Freytag näkeekin tämän kehityksen lähteneen liikkeelle reformaatiosta juuri ennen kolmikymmenvuotisen sodan aikakautta, kun ymmärrys yksilöllisesti ja vapaasta ajattelusta kytkeytyi voimakkaaseen kansallisidentiteettiin ja väestönkasvuun Saksan rajojen sisällä: ”Kansasta tuli niin paljon suurempi, ensin protestanttisilla alueilla; mutta myös katolilaiset saivat osansa tästä siunauksesta.” Mutta kaikki ei ollut silti hyvin. Saksalaisia kalvoi sisäinen tauti, joka teki heidän elämästään turhautunutta ja ahdistavaa. Lutherin opit olivat avanneet oven lupaavaan aatteelliseen tulevaisuuteen, mutta sen ihannetilaa ei voitu saavuttaa kurjissa materiaalisissa olosuhteissa.

 

Jakautuneena heikkojen ruhtinaiden lukemattomiin valtakuntiin, tyhjänpäiväisten nahistelujen saartamana ja täyttämänä joka suunnalta saksalaiselta sielulta puuttui se, mikä oli välttämätöntä onnellisen hyvinvoinnin saavuttamiseksi: yleinen kohotus, suuri yhteinen tahto, moraalisten kilvoitteluiden alue, josta ihmiset haluavat iloita ja joka tekee miehiseksi; saksalaisilla oli isänmaa suunnilleen Lothringenista Oderiin, mutta he eivät asuneet missään valtiossa niin kuin Elisabetin tai Henrik IV:n alamaiset.

 

Onnettomat olosuhteet ja kansallisvaltion olemattomuus johtivat siten suureen sotaan, jota Gustav Freytag jäsensi tavalla, joka on herättänyt jonkin verran huomiota sodan tutkijoissa yhä tänäkin päivänä. Freytag ei nimittäin kertonut sodan tarinaa kronikkana, vaan esitti sen temaattisella tavalla sotalaitoksen, sotilaselämän, siviiliyhteiskunnan, talouden, kaupunkien ja rauhanteon kautta. Freytag oli toisin sanoen eräänlainen strukturalisti monta vuosikymmentä ennen kuin ranskalainen Annales-koulukunta lanseerasi ajattelutavan omaksi eetoksekseen.

 

Gustav Freytag aloitti käsittelemällä aikakauden armeijoita, jotka Freytagin mukaan vain harvoin ylittivät vahvuudeltaan 40 000 miehen haamurajan; ainoa armeija, joka näin teki, Freytag väitti, oli Wallensteinin keisarillinen armeija, jonka vahvuus ylsi parhaimmillaan 100 000 mieheen. Freytag tietenkin unohti sekä Kustaa II Aadolfin että Alankomaiden tasavallan armeijat, jotka kumpikin ylsivät samaan lukuun vuoden 1632 paikkeilla ja ruotsalaisten kohdalla jopa ylittivät sen. Suurempia kuin 40 000 miehen armeijoita oli vaikea pitää kasassa ja ohjata taistelussa, sillä ne muistuttivat Freytagin sanoin ”liikkuvaa linnoitusta.” Sotajoukon koko ei myöskään ollut todellisuudessa vain 40 000 henkeä, sillä siviilikuormaston kanssa sillä oli kokoa 100 000 ihmisen verran. Freytag ymmärsi armeijan rahoittamisen vaikeudet sodan alussa: säätyjen kokoamat verot ja aatelisten lahjoitukset eivät riittäneet mihinkään, ja armeijan kokoaminen edellyttikin pääsyä pääomaan ja lainahanoihin. Edes keskisuuret ruhtinaskunnat eivät siinä onnistuneet. Kun Saksi halusi vuonna 1621 lainata yksityisiltä rahoittajilta 30 000–70 000 guldenia, se onnistui saamaan kokoon van 12 000 guldenia, joista piti vakuudeksi vielä lyödä melkein 18 000 guldenia lisää vaaliruhtinaskunnan omaa valuuttaa, Freytag selvitti.

 

Gustav Freytag kuvasi hyvin täsmällisesti armeijoiden kompositiota, taktiikoita ja välineitä. Hieman liioitellen hän väitti, ettei Kustaa II Aadolf tuonut mukanaan muuta ratsuväkeä kuin kyrassieereja ja rakuunoita. Tyypillisellä ruotsalaisella ratsusotilaalla, kuten suomalaisella hakkapeliitalla, oli toki rintahaarniska ja joskus kypäräkin, mutta tämä ei tehnyt hänestä vielä kyrassieeria, joka aikakauden mittapuun mukaan olisi haarniskoitu kiireestä kantapäähän keskiaikaisen ritarin tavoin. Freytagin juuri aiemmin kuvaamat keisarilliset arkebusieeritkin (kevyin musketein aseistautuneet ratsusotilaat) olisivat puolihaarniskoissaan olleet vahvemmin panssaroituja kuin keskiverrot ruotsalaiset ratsusotilaat. Freytag oli silti eräänlainen edelläkävijä painottaessaan armeijoiden komposition muutosta sodan kuluessa: aluksi ratsuväen suhde jalkaväkeen oli yksi viiteen, sitten yksi kolmeen ja lopulta monissa kenttäarmeijoissa oli enemmän ratsumiehiä kuin jalkaväkeä. Syynä oli Freytagin mukaan se, että aiempaa hävitetymmässä ympäristössä armeijat tarvitsivat nimenomaan nopeasti liikkuvaa ratsuväkeä itsensä muonittamiseen. Tämä täsmälleen sama huomio on saanut David Parrottin arvioimaan uudelleen kolmikymmenvuotisen sodan rakenteellista ja strategista dynamiikkaa, mutta vasta noin 140 vuotta Freytagin jälkeen. Rakenteellisista näkökulmistaan huolimatta Freytag oli useimpien muiden sotahistorioitsijoiden tavoin lumoutunut kolmikymmenvuotisen sodan kuuluisista sotapäälliköistä:

 

Se oli sota täynnä verisiä taisteluita, loistokkaita voittoja, mutta myös jatkuvaa vaihtelua menestyksen ja turmion välillä. Suuri on se lukumäärä synkkiä, sankarillisia sankarihahmoja, jotka nousevat esille veren ja tulen hämystä: rautainen Ernst von Mansfeld, fantastinen Braunschweig, Bernhard von Weimar, ja heitä vastassa Baijerin Maximilian ja liigan kenraalit: Tilly, Pappenhem ja taitava Mercy; keisarillisen sotajoukon päälliköt: häikäilemätön Wallenstein, Aldringer, suuret ranskalaiset Condé ja Turenne, ja ruotsalaiset Horn, Banér, Torstensson, Wrangel ja ylitse muiden mahtava sotaherra Kustaa Aadolf. Niin väkevää miesvoimaa kaikkein suurimassa jännityksessä! Ja siltikin niin hitaasti ja vaivallisesti saavutetaan poliittisia tuloksia, kuinka nopeasti suurella voimalla voitetut saavutukset menetetään jälleen uudestaan! Kuinka usein sotijapuolet itse muuttavatkaan kohti rynnäköimiä tavoitteitaan, jopa kannattamiaan lippuja, samalla kun ne toivovat voittoa!

 

Gustav Freytag oli myös ensimmäinen kolmikymmenvuotisen sodan historioitsija, joka kiinnitti erityistä huomiota sotilaiden mukana kulkeneisiin siviileihin, etenkin naisväkeen:

 

Sotilas asui rakastajattarensa kanssa kapean olkikaton alla leirissä ja kortteereissa, vaimo leipoi, keitti ja pesi hänelle, hoiti sairaita, kaatoi kuppeja juopolle, otti vastaan hänen selkälöylyjään, kantoi lapsia, sotasaalista tai tarvikkeita alkeellisessa kotitaloudessa, jota ei voinut pakata vankkurien kyytiin…Kortteereissa, joissa lukuisia naisia asui samoissa tiloissa, rauhaa oli vaikea pitää yllä, joten sotilas siirsi esivaltansa naisen ylitse rähinämestarille [Rumormeister] ja vääpelille, joka kantoi käden pituista ”korjaajaa” [Vergleicher], jolla rangaista heitä. Siitä huolimatta moni sotilas oli ylpeä omatessaan nätin neidon, ja monet käyttivät kaiken palkkansa ja sotasaaliinsa koristellakseen hänet ja pitääkseen hänestä hyvää huolta. Näissä tilanteissa nainen pääsi käyttämään suvereenia valtaa sotilaan ylitse, ja kun palkkaa ei maksettu ja leirissä kärsittiin pulaa, nainen yllytti häntä kapinaan.

 

Freytagin kuvaus armeijoiden naisista on eloisa ja värikäs, mutta perustuu kuitenkin enemmän aikakauden sota-artikloiden normatiivisiin olettamuksiin naisista ja heidän käytöksestään kuin sotilasarjen suoriin aikalaiskuvauksiin. Jälkimmäisiä hänellä ei olisi juuri ollutkaan käytössä, sillä nykytutkimuksen kultastandardiksi muodostunut palkkasoturi Peter Hagendorfin päiväkirja löydettiin berliiniläisen arkiston kätköistä vasta vuonna 1997.

 

Sotilaselämän kuvauksessaan Freytag lainasi paljon kahdesta poleemisesta aikalaislähteestä, Johann Jacobi Wallhausenin sotatieteellisestä opaskirjasta Defensor patriae (1621) sekä Hans Jakob von Grimmelshausenin pikareskiromaanista Der abenteuerliche Simplicissimus (1668). Kuvauksissa oli luonnollisesti paljon kurjuutta, mutta aika ajoin sotilaat elivät myös rikasta elämää, erityisesti voitokkaiden taisteluiden ja kaupunkien valloittamisten jälkeen.

 

Silloin runsas joukko lauleskelevia, uhoavia ja kerskuvia sankareita kokoontui yhteen kauppiaan kojuille, myyjille koittivat hyvä ajat, ja sotilas pukeutui hienosti – hän osti kalliita sulkia lierihattuunsa, tulipunaisia housuja kultaisin kaluunoin koristeltuina, värikkäitä takkeja ja pulskia muuleja prostituoidulleen, sitten hän itse loisti soopelissa ja näädänturkiksissa, ja tallipojatkin ratsastivat samettiin pukeutuneina.

 

Pääluku maalaisyhteiskunnasta ja sen mentaliteeteista on tietenkin myös kertomus sodan kauhuista. Freytagille käänteentekevä vuosi oli 1623, jolloin sota pursusi Pfalzin vaaliruhtinaskunnasta muualle Saksaan, kuten vaikkapa sen sydänmaahan Thüringenissä. Freytag kuvaa sotaa kuvitteellisen thüringeniläisen talonpojan näkökulmasta:

 

Lopulta vierasmaalaiset sotajoukot marssivat Thüringeniin vuonna 1623, ja sodan suuri kärsimys lankesi hänen niskoilleen. Hurjan näköiset ulkomaalaiset sotilaat, jotka olivat raaistuneet verenvuodatuksessa ja taisteluissa, marssivat hänen kyläänsä, asettuivat hänen taloonsa ja vuoteeseensa, kohtelivat kaltoin häntä ja hänen perhettään, vaativat ruokaa, kontribuutioita ja lahjoituksia, ja rikkoivat, särkivät ja ryöstivät kaiken näkemänsä. Ja niin se jatkui, muuttuen aina vain pahemmaksi vuoden 1626 jälkeen. Joukkiot seurasivat toisiaan, useampi kuin yksi armeija asettui talvimajoitukseen hänen kotiseudulleen, kestämiset ja kidutukset vaikuttivat loputtomilta. Talonpoika seurasi kauhuissaan, kuinka sotilaat käyttivät ryöstelytaitoaan, jonka talonpoika laittoi taikavoimien tiliin, ja löysivät kaiken, minkä hän oli haudannut syvälle maahan. Mutta jos hän oli ollut liian nokkela sotilaille, hänen kohtalonsa oli vain huonompi, sillä hänet otettiin kiinni ja pakotettiin sanoin kuvaamattomilla kidutuksilla paljastamaan piilottamiensa aarteiden sijainti.

 

Neljännen pääluvun nimessä esiintyy ns. Kipper- und Wipperjahre eli sodan alkuvuosia leimannut rahan manipuloinnin yleisilmiö, jolla oli vakavia seurauksia keisarikunnan koko taloudelle.

 

Valtuutettujen rahanlyöjien lisäksi kaikissa kymmenessä valtakunnanpiirissä [Kreise] oli myös niitä, joilla oli kevyempi omatunto ja jotka olivat uskaliaampia toimissaan. He eivät olleet varsinaisia rahanväärentäjiä sanan kirjaimellisessa merkityksessä, vaikka sellaistakin yksityisyritteliäisyyttä harjoitettiin sangen häikäilemättömästi. He olivat valtakunnanpiirin säätyjen palveluksessa olleita rahanlyöjiä, joilla oli lupa lyödä kolikoita; tähän aikaan oli kuitenkin hyvin monia säätyläisiä ja kaupunkeja, jotka kaikki olivat tarkkoja oikeudestaan lyödä rahaa, sillä se toi niille tulovirtoja. Tästä syystä ne löivät tarmokkaasti rahaa omilla territorioillaan, jopa uhmaten keisarillisia määräyksiä, jotka pakottivat lyömään rahaa vain hyväksytyssä valtakunnanpiirin yhteisessä muodossa.

 

Sodan ja keinottelun yhteisvaikutus oli katastrofaalinen:

 

Ja nyt raivoa, kauhua ja vihaa seurasi pettymyksen tyhjyys. Ihmiset tuijottivat toisiaan tyrmistyneinä niin kuin heitä olisi lyöty ruttoepidemialla. Ne, jotka olivat istuneet tyytyväisinä rikkauksiensa päällä, olivatkin nyt vararikossa. Moni kelvoton seikkailija ratsasteli nyt kuin silkkiin ja samettiin pukeutunut aatelisherra. Kaiken kaikkiaan kansasta oli tullut paljon köyhempää. Suurta sotaa ei ollut koettu pitkään aikaan, ja monia miljoonia hopeassa ja kullassa, pienen kansan säästöt, oli siirretty perintönä isiltä pojille kylissä ja kaupungeissa; valtaosa tämän säästöpossun rahoista oli kadonnut huonoina aikoina, kun ne oli ensin haaskattu, tuhlattu ylellisyyksiin, ja käytetty lopulta välttämättömiin elintarpeisiin.

Viidennessä pääluvussaan Gustav Freytag kuvailee aikakauden kaupunkien järjestäytymistä ja elintapoja. Kun sota saavuttaa saksalaiset kaupungit 1620-luvun alussa, Freytag kiinnittää huomiota sotakokemuksen kulttuuriseen ja mentaaliseen ulottuvuuteen:

 

Jokainen kaupunkikronikka osoittaa, kuinka sota tuhosi kaupunkeja. Ensin Kipperzeitin mukanaan tuoma epäjärjestyksen ajanjakso löi syviä haavoja vaurauteen ja moraaliin. Sitten saapuivat kärsimykset, joita kaukainen sota aiheuttaa kaupunkien kansalaisille, eli ruokapulat ja korkeat hinnat. Kaikesta tuli epävarmaa, ja lopulta kaikki vain halusivat elää ja nauttia nykyhetkessä. Nautinnonhaluista tuli aina vaan brutaalimpia ja villimpiä; ulkomaalaiset muotisuuntaukset, joita kopioitiin sotilailta ja vierailevilta diplomaateilta, valtasivat alaa. Vuodesta 1626 eteenpäin ranskalaistyylisiä komeljanttareita alkoi ilmaantua saksalaisiin kaupunkeihin. Nämä à la mode Messieurs keikaroivat ja ahdistelivat muita kaupunkien kivisillä kaduilla. Lyhyitä pukinpartoja, pitkiä kiemurtelevia hiuskiharia tai jopa lyhyiksi leikattuja vain toiselta puolelta, roikkuen letteinä tai kiehkuroina toisella olkapäällä, suuria velttoja hattuja, kannustimet saappaissa, miekat kannettuina rinnuksilla, revittyjä ja leikeltyjä vaatteita, hienostelevia eleitä ja korruptoitunut kieli täynnä ranskalaisia sanoja. Naiset eivät jääneet lainkaan jälkeen; he alkoivat pitää kasvojensa peitteenä ranskalaisia naamioita, käsissään sulkaviuhkat, valaanluita ommeltuina vaatteisiin, väheksyen soopeli-, kulta- ja hopeakankaita ja – mikä kaikkein oireellisinta – lopulta kaikkea hopeaista ja valkeaa pitsiä.

 

Kuudennessa ja viimeisessä luvussa Gustav Freytag lukee oman kansallisluterilaisen tuomionsa kolmikymmenvuotisesta sodasta:

 

Pitkä kamppailu oli, poliittisesti puhuen, protestanttisen puolueen puolustussotaa vanhan uskon suvaitsemattomuutta ja keisarillisen vallan tunkeilua vastaan. Tämä puolustussota oli alkanut kömpelöllä hyökkäysliikkeellä Böömissä, ja Habsburgien suursuvun päämies oli muodollisesti ja materiaalisesti kaikissa oikeuksissaan, kunhan hän vain kukisti tuon liikkeen. Hänen vastustajansa tukeutuivat vallankumoukseen, jonka täytyi oikeuttaa itsensä omalla menestyksellään. Mutta siitä päivästä lähtien, jolloin keisari ryhtyi käyttämään voittoaan [Böömin kapinallisista] rajatakseen saksalaisten ruhtinaiden suvereniteettia ja vanhojen kaupunkien oikeuksia jesuiittojen ja sotilaiden voimin, hänestä tuli jälleen poliittinen heittiö, jonka hanke oli torjuttava kansakunnan viimeisillä voimilla.

 

Gustav Freytagin paatoksellinen ja runollinen kuvaustapa sai myöhemmin 1900-luvun alussa kilpailijan Ricarda Huchista, jonka proosaa ja faktaa yhdistävä kirja Der groβe Krieg in Deutschland tavoitti Freytagia paremmin kansan syviä rivejä ja erityisesti naislukijakuntaa. Tähän oikeastaan päättyi kolmikymmenvuotisen sodan eeppinen ”topeliaaninen” kuvaustapa, sillä Huchin kirjan ilmestyessä vuonna 1914 Saksa oli joutumassa uuteen, siihenastiselta mittakaavaltaan ennennäkemättömän suureen sotaan. Kansallisten kauhujen kuvaaminen edellytti tämän jälkeen suorempaa ja omakohtaiseen kokemukseen perustuvaa kirjallista selvitystä, jota lukeva saksalaisyleisö löysi maailmansodan jälkeen Erich Maria Remarquen ja Ernst Jüngerin teräksisistä sotaklassikoista. Samalla kolmikymmenvuotinen sota siirtyi kansalliseeppisestä tarinasta puhtaasti historiatieteellisen selvitystyön kohteeksi. Gustav Freytag jäi 1800-luvun menneen ajatusmaailman unohdetuksi edustajaksi.

 

 

Gustav Freytag. (2017). Der Dreissigjährige Krieg. München: Anaconda Verlag eBook.

Viimeinen kesä 1914

 

Kesäkuun 28. päivä vuonna 1914 Sarajevon kadulla kaikui laukauksia, jotka tunnetusti aloittivat ensimmäiseen maailmansotaan johtaneen eskalaatiokehityksen. Ennen tuota kohtalokasta päivää mitään maailmansodan teleologiaa ei kuitenkaan ollut nähtävissä, ja ihmiset elivät normaalia arkielämäänsä tavanomaisine tulevaisuudenodotuksineen kaikkialla Euroopassa, mukaan lukien Suomen suuriruhtinaskunnassa. Mutta miten tuo sotaa odottamaton arki näyttäytyi suomalaisessa sanomalehdistössä alle kaksi viikkoa ennen Sarajevoa? Millä tavoin sanomalehtien sivuilta avautui näkymä viimeiseen kesään kesäkuun 16. päivä vuonna 1914?

 

Keisarillisen Suomen Senaatin Helsingissä julkaisema Suomen Wirallinen Lehti kertoo etusivullaan synkästä vuosipäivästä: ”Keisarillisen Suomen Senaatin Talousosaston Kanslia tekee tiedoksi, että keskiviikkona kuluvan vuoden kesäkuun 4/17:pnä k:lo 2 päivällä, Keisarillisen Suomen Senaatin Puheenjohtajan, Suomen Kenraalikuvernöörin, Suomen sotilaspiirin Sotajoukkojen Komentajan, KENRAALIADJUTANTTI BOBRIKOFFIN kuoleman kymmenentenä vuosipäivänä tulee Senaatin Talousosaston istuntosalissa pidettäväksi sielumessu.” Seuraavassa uutisessa lehti kertoo Hänen Ylhäisyytensä Kenraalikuvernöörin [tuolloin Franz Albert Seyn] matkanneen edellisenä päivänä pikajunalla Pietariin. Etusivu täyttyy virallisilla ilmoituksilla. Raahen raastuvanoikeus antaa tietymättömiin kadonneelle Jakob Henrik Isokoskelle tiedoksi, että ellei hän saavu oikeuden eteen kertomaan olemassaolostaan ennen marraskuun 30. päivää kello 12, hänet tullaan julistamaan kuolleeksi. Kuopiolainen Pekka Pura ilmoittaa olevansa tästedes Pekka Turunen. Yleisten Rakennusten Ylihallitus pyytää urakkatarjouksia Söderskärin majakan vahvistamisesta rautabetonisella päällyskerroksella. Tarjoukset jätettävä Ylihallituksen kansliaan Aleksanterinkatu 3:een viimeistään kesäkuun 22. päivä kello 12.

 

Porissa ilmestyvä Sosialidemokraatti ruotii duumassa käsiteltyä keisarikunnan tulo- ja menoarviota. Sosialidemokraatit ja muut vasemmistopuolueet oli suljettu pois istunnosta, minkä ratkaisun motiiveja Sosialidemokraatti pohtii pääkirjoituksessaan. ”Aikoivatkohan ne varjella tulo- ja menoarviota sosialidemokraattien arvostelulta?” Sosialidemokraatti kiinnitti huomiota budjetin huolestuttavaan suuntaan. Sotilasmenot kasvoivat kasvamistaan, jo pelkästään kahdessa vuodessa 1,75 miljardista markasta (Suomen rahaksi muutettuna) 2,6 miljardiin. Samaan aikaan koululaitokseen käytettiin vain seitsemäsosa tuosta summasta. Etusivulla kirjoitetaan taas uudesta majesteettirikostuomiosta. Senaatin oikeusosasto oli tarkistanut päätöksensä jutusta H. Gummerusta vastaan vuonna 1907 aikakauslehti Framtidissä ilmestyneestä artikkelista ”Suomen valtiopäivät ja venäläinen vallankumous.” Majesteettirikoksesta kuuden kuukauden vankeuteen tuomitun Gummeruksen rangaistuksesta vähennetään kolmannes eli kaksi kuukautta. Rikosuutisissa kerrotaan Panelian verityöstä: ”Sokean miehensä puukottama Kristiina Pajunen pääsi jo viime lauantaina pois Rauman sairaalasta ja saapui kotiinsa Paneliaan. Miehensä Juho Pajusen piti päästä sairaalasta pois eilen. Sairaalasta päästyään joutunee mies vankilaan.” Helsingissä oli tapahtunut kolme päivää aiemmin tragedia. Tehtaantyömies Dimitri Sodonovin kolmivuotias poika oli pudonnut Fredrikinkatu 3:n neljännen kerroksen ikkunasta ja saanut putouksesta surmansa. ”Äitinsä oli vähää ennen lähtenyt ulos ja jättänyt pojan tämän 8-vuotiaan veljen hoidettavaksi, joka päästi hänet kiipeämään akkunalle yllämainitulla onnettomalla seurauksella.”

 

Ammattitoiminnan saralla suuri uutinen oli Tampereen kenkätehtaan lakko. Tehtailijat olivat kieltäytyneet kaikista sovitteluista, eivätkä suostuneet minkäänlaiseen työsopimukseen. ”He tahtovat edelleenkin kohdella työntekijöitänsä mielivaltansa täydellisinä orjina.” Työsopimus olisi toiminut esteenä tuolle tehtailijoiden mielivallalle. ”Tämä tehtailijain röyhkeys rinnastaa heidät tasa-arvoisiksi monarkisteiksi tuon valtiollisesta suhteesta koko Suomen kansaa mitä häikäilemättömimmin kuristavan venäläisen byrokratian kanssa.” Sipoossa oli tapahtunut huonon konjakin aiheuttama joukkomyrkytys, jonka seurauksena kaksi ihmistä oli kuollut ja seitsemän muuta sairastunut. ”Mistä tätä kamalaa konjakkia on saatu ei vielä tiedetä, koska juuri se henkilö, joka sitä oli hankkinut oli toinen kuolleista.”

 

Laatokka kertoi Sortavalasta paikallisuutisia. Sortavalan kauppakoulu oli syksyllä aloittamassa seitsemännen lukukautensa. ”Oppilaaksi kouluun otetaan 15 vuotta täyttäneitä, kansakoulukurssin suorittaneita mies- ja naishenkilöitä, etusijassa liikealalla toimineita.” Heinäjoen kylän kansakoulun johtokunta julisti haettavaksi ”luterinuskoisen opettajattaren viran.” Palkkaa seuraa tavallinen valtionapu, kunnalta 100 markkaa, ”sekä asunto samassa vuokrahuoneistossa, jossa koulukin tulee olemaan.” Lisäksi polttopuut ja 15 markkaa valorahaa. Valamossa oli ollut metsäpalon alku, jonka poliisi epäili syttyneen ilkivallasta. Todistajat kertoivat nähneensä kolme venäläistä miestä tekemässä roviota, joka aiheutti metsäpalon. Miehet, joista ainakin yksi oli univormussa, olivat sittemmin käyneet luostarin igumeenin luona pyytämässä anteeksi tekoaan. Suojärvellä oli pidetty maa- ja metsätaloudenkysymyksiä käsitelleet maamiespäivät. Metsänhoitaja Mäntyvaara puhui siitä, miten tulisi ottaa kotitarvepuita metsästä ilman, että siitä olisi vahinkoa metsälle. Tuhlausta harjoitettiin ottamalla kotitarpeisiin liikaa ja liian korkealaatuista puuta, kun vähemmällä ja huonommallakin pärjäisi. Haaskausta syntyi myös ”liian suuresta aitojen tekemiskuumeesta.” Taitelijapari Alma ja Toivo Kuula tekevät kesän aikana esiintymismatkan Itä- ja Keski-Suomeen. Laatokan alueella he aikovat antaa useampia konsertteja.

 

Helsingin Sanomia kaiveli pääkirjoituksessa Helsingin elintarvikekysymys. Kaupunginvaltuuston asettama komitea oli tehnyt mietinnön elintarvikkeiden huojistamisesta, mutta mietinnön käsittely oli viime istunnossa lykätty syksyyn. Asia oli Helsingin Sanomien mukaan kuitenkin kiireellinen, sillä maidon, munien, perunan, herneiden, lihan ja kalan hinta oli noussut nousemistaan Helsingissä. Syitä hintojen nousuun olivat ne, että rautatiekuljetukset Helsinkiin oli järjestetty epätyydyttävästi, minkä lisäksi ruoan tuotantovyöhyke Helsingin ympärille oli liian kapea. Ongelmia helpottaisi ratayhteyksien parantaminen Helsingistä erityisesti idän ja koillisen suuntaan, sillä itäliikenne oli liikaa yhden radan eli Porvoo-Helsingin varassa. Torimyynnistä pitäisi saada välikäsiä ja sisäisiä liikennetaksoja aiempaa enemmän pois. Oma käytännön ongelmansa oli se, että leipää myytiin kappalehintaan eikä painon mukaan, mikä säänteli liikaa leivän punnitsemista ja johti epätasaiseen ja tuntemattomaan arvonvastineeseen. Suuri kotimaan uutinen oli se, että Venäjän duuma oli hyväksynyt tullin Suomeen vietävälle viljalle. Sosialidemokraatti Petrowiski ja kadetti Roditshew olivat vedonneet duumaan, että se ymmärtäisi ja muistaisi lainsäädännössään myös suomalaisten edun: ”Onhan teidän käsitettävä, että te kirjoitatte lakeja Suomelle, kansalle, joka lain perusteella on oikeutettu pitämään itseään itsenäisenä kansana…Te ette voi suhtautua Suomeen, kuten kukistettuun maahan, jonka edut ja oikeudet ovat teistä samantekevät.”

 

Viipurissa ei vesikauhuepidemia ottanut laantuakseen. Lääkintähallitus vetosi kuvernööriä pidentämään vesikauhuepidemian voimassaoloaikaa. Viipurilaiset lehdet epäilivät kuvernöörin vastentahtoisuuden johtuvan siitä, että vesikauhun torjumiseen tähtäävistä toimenpiteistä olisi liikaa vaivaa venäläisille koiranomistajille. Sunnuntaina oli Lopella pidätetty murtovarkaudesta epäiltynä August Mäkelä -niminen mies, joka oli yhdistetty myös Nurmijärvellä tapahtuneeseen Stenwall-pariskunnan ryöstömurhaan Kiven tuvassa. Tuusulan nimismiehen suorittaman kuulustelun jälkeen epäilty oli passitettu maanantaina Helsingin lääninvankilaan. Sunnuntaina Vaasan luotsauspiirin konttorin kirjuri yritti tehdä itsemurhan ampumalla revolverilla ohimoonsa. Teko oli epäonnistunut revolverin huonouden takia. Motiivi tekoon oli epäselvä. ”Väitetään, että hänellä oli epäselvyyksiä konttorin tileistä, mutta kieltää hän itse nämä huhut jyrkästi.” Nurmossa automobiili oli surmannut 70-vuotiaan itsellisnainen Liisa Tuppimäen.    

 

Ulkomailta kerrotaan, että Ranskaan oli muodostettu uusi hallitus vasemmistolaisen pääministeri Vivianin johdolla. Toiseksi ulkomaan pääuutiseksi nousee keisarillisen parin valtiovierailu Romaniaan, jonka katsotaan vahvistavan Venäjän ja Romanian jo ennestään läheisiä välejä. Romanian ja Venäjän liittolaisuus edustaa historiallisia traditioita ja molempien maiden etuja. Ateenasta kerrotaan Kreikan varustautuvan sotaan Turkkia vastaan. Kreikan laivaston liikekannallepano oli jo suoritettu loppuun. Pietarissa tilanteen kehitystä pidetään huolestuttavana, mutta diplomaattilähteet uskovat yhä, ettei yhteentörmäystä välttävä Turkin hallitus ryhdy mihinkään ”korjaamattomiin toimenpiteisiin.”

 

Lehti-ilmoituksissa tukkuliike I. Arkadjeff mainostaa australialaisia omenoita, joita voi ostaa laatikoittain osoitteesta Länsi Ranta 14.

Lumikki pesujauhe on erinomaista astianpesua varten. ”LUMIKKI liukenee erittäin helposti veteen, ja on tehokkain aine kiinnikuivuneitten ruuanjätteiden ja rasvan poistamiseksi.”

Kustaa Väätäjä myy hyvässä purjehduskunnossa olevan kaljaasin. Pituus 23 m, tilavuus 121,54 kuutiometriä, lastaa 42,95 rekisteritonnia, myydään halvalla.

”Pisamat, kesakot, päivettymät, huokosmadot ja näppylät katoavat pian Iris pisamavoiteella. Antaa iholle nuorekkaan raikkauden ja kauneuden.”

 

Alppilassa esiintyy tänä iltana ensimmäisen kerran konserttilaulajatar Signorina Aida del la Fiume (vain lyhyen aikaa) sekä Alppilan kesäorkesteri Stella.

 

Kesäkuun 16. vuonna 1914 oli viikonpäivältään tiistai.

Uusi yleiskatsaus kolmikymmenvuotiseen sotaan

 

Kun kolmikymmenvuotisen sodan syttymisestä tuli kuluneeksi tasan 400 vuotta vuonna 2018, markkinoille ilmestyi merkkivuoden tienoilla useitakin eri kielillä kirjoitettuja sodan yleisesityksiä. Eniten huomiota sai Herfried Münklerin tiiliskivimäinen Der dreissigjährige Krieg: Europäische Katastrophe, deutsches Trauma 1618–1648 (2017), jonka kirjoittaja on Saksassa tunnettu pitkän linjan valtiotieteilijä. Saksassa ilmestyi tuolloin myös Hans Medickin Der dreissigjährige Krieg: Zeugnisse vom Leben mit Gewalt (2018), jonka fokus ei ollut valtiotieteissä vaan sodan ruohonjuuritason kokemuksesta. Englanninkielisessä maailmassa ilmestyi John Matusiakin Europe in Flames: The Crisis of the Thirty Years War (2018) sekä aika lailla jälkijunassa vielä John Piken The Thirty Years War, 1618-1648: The First Global War and the End of the Habsburg Supremacy (2022). Espanjassa julkaistiin pitkästä aikaa uusi sodan yleishistoria, Cristina Borreguero Beltránin erinomainen La guerra de los treinta años 1618–1648: Europa an te el abismo (2018). Myös Ranskassa ilmestyi kolmikymmenvuotisen sodan historiikki, Marie-Noëlle Fauren La Guerre de Trente Ans (2019).

 

Ranskassa on tänä kuluvana vuotena ilmestynyt jälleen uusi sodan historia, Claire Gantetin La Guerre de Trente Ans 1618–1648 (2024). Johdannossaan Gantet hahmottaa yhtäläisyyksiä kolmikymmenvuotisen sodan ja oman aikamme konfliktien kanssa, jotka alkavat tyypillisesti ilman sodanjulistusta ja joissa sotilaallisina toimijoina ovat usein joko suprakansalliset voimat tai ei-valtiolliset tahot, kuten terroristijärjestöt. Kolmikymmenvuotinen sota oli kaikkea muuta kuin politologian rakastama lineaarinen ja selkeä sota valtiollisten osapuolten välillä. Kun Böömin kapina syttyi keväällä 1618, se ei juuri vaikuttanut elämään Böömin ulkopuolella. Sodan laajetessa sen osapuolet eivät olleet yhteismitallisia eivätkä suinkaan määriteltävissä valtioiksi: ylikansallisten aatelisupseerien johtamat monikansalliset armeijat taistelivat palkkasoturijoukkoina Pyhässä saksalaisroomalaisessa keisarikunnassa, jonka monitulkintaiset rajat olivat samaan aikaan territoriaalisia, tuomiopiirillisiä ja feodaalisia.

 

Claire Gantet ei niele saksalaista tulkintaa sodan syttymisestä Augsburgin uskonrauhanjärjestelmän romahtamisen loogisena ja väistämättömänä seurauksena; sen sijaan Gantet painottaa konfliktien moniulotteista ja epäsymmetristä kirjoa, joiden uhan alla suursodan mahdollisuutta pohdittiin Euroopassa jo vuoden 1600 tienoilla. Suurin epätasapaino löytyi keisarikunnasta itsestään, jota ei määritelty Bourbonien Ranskan kaltaiseksi poliittiseksi valtioksi vaan enemmänkin lainsäädännölliseksi yhteisöksi, jossa keisarin ja säätyjen välinen valtatasapaino oli alituisessa vaihtelun ja yhteentörmäysten tilassa. Kun poliittinen rauhatahto järkkyi, samalla järkkyi myös aiempi uskonrauha, minkä seurauksena uskonnollinen vastakkainasettelu alkoi levitä instituutioihin ja rakenteisiin, joissa oli aiemmin kyetty toimimaan uskonnollisista intohimoista välittämättä.  

 

Kuten kaikki kolmikymmenvuotisen sodan historiikit, myös Claire Gantetin La Guerre de Trente Ans etenee kronologisesti ja narratiivisesti. Kirjan ensimmäinen pääluku kattaa vuodet 1618–1629, ja Gantet on nimennyt sen ”jännitteiden eskalaatioksi” (l’escalade des tensions).  Gantet näkee eskalaation keisarikunnan systeemisenä ominaisuutena: kun vastavalittu keisari Ferdinand II rikkoi vaalikapitulaationsa ja sisällytti Espanjan Habsburgit keisarikunnan sisäiseen konfliktiin, vaaliruhtinaat näkivät teon yhteisen järjestelyn pettämisenä. Kapitulaatio eli keisarin vala oli olennainen osa feodaalista järjestelmää, missä rituaalit määrittävät jäsenten paikkaa ja arvoasemaa. Ferdinand II toisin sanoen hämärsi oman paikkansa keisarin ja vaaliruhtinaiden kollegion kollektiivisessa hierarkiassa. Gantet kuvaa vuosia 1618–1620 toisen maailmansodan analogian kautta ”teeskentelysotana” (drôle de guerre), missä yhdelläkään osapuolella ei ollut käytettävissään oikeaa ja vakinaista asevoimaa. Gantet lanseeraakin hyödyllisen käsitteen des armées-patchworks kuvaamaan sodan alun häthätää kokoon kasattuja palkkasoturi- ja nostoväkiarmeijoita.

 

Eräs Gantetin sodan alusta (ja myöhemmiltäkin ajanjaksoilta) tunnistama ilmiö on ”symbolinen väkivalta”, jonka kohteena olivat taideaarteet ja intelligentsijan jäsenet, joiden kaappaaminen tai pakkokäännytys nähtiin suurina henkisinä voittoina. Tätä ilmiötä kuvasi, se kuinka katolinen liiga ryösti Pfalzin vaaliruhtinaan Heidelbergin kirjaston tai ruotsalaiset Mainzin, Münchenin ja Prahan taideaarteet. Toisaalla Tübingenin yliopiston luterilaisen professori Christoph Besoldin kääntymys katoliseen uskoon Nördlingenin taisteluvoiton jälkeen vuonna 1634 nähtiin katolisten säätyjen merkittävänä moraalisena ja älyllisenä voittona protestanttisista vihollisista. Valtellinen alppilaaksossa 1620-luvun alussa puhjenneen paikalliskonfliktin Gantet rinnastaa oman aikamme Syyrian sisällissotaan: se oli syrjäisellä alueella ja kaukana niin sanotuista ”moderneista valtioista” puhjennut paikallinen ja tunnustuksellinen konflikti, joka eskaloitui ensin epäsuoraksi sodaksi ja sitten suoranaiseksi suurvaltakonfliktiksi. Gantetin kuvausta lukiessa ei voi olla välttymättä ajatukselta, että Valtellinen konfliktilla (tai koko kolmikymmenvuotisella sodalla) saattaisi olla yhtäläisyyksiä myös Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan kanssa.

 

Vuosien 1629–1631 ajanjaksoa Gantet kuvaa vain sodan vaihtumisvuosiksi (le basculement des années). Vuoden 1629 restituutioediktin Gantet näkee kontraproduktiivisena keisarin ylilyöntinä, joka teki tarpeettomasti luterilaisista säädyistä ja kahdesta jäljellä olevasta protestanttisesta vaaliruhtinaasta hänen vihollisiaan. Restituutioedikti jakoi kahtia myös katolisen leirin, sillä keisarikunnan ruhtinaspiispoilla ja hengellisillä korporaatioilla, kuten benediktiineillä tai sisterssiläisillä, ei ollut yhteistä näkemystä siitä, kuinka tai kenelle restituoitu kirkollinen omaisuus pitäisi palauttaa. Vuonna 1630 sotaan liittynyttä Ruotsia Gantet kuvaa säälimättömästi: keisarikunnasta katsottuna kaukainen maa (Finlande incluse), jonka väestöstä 90 prosenttia oli talonpoikia ja jonka aatelissääty koostui vain 600 miehestä, ei ollut edes osa sivistynyttä maailmaa. Ruotsin liittymistä sotaan selittää Gantetin mukaan pidempi ekspansionistinen ulkopolitiikka, joka ei ollut irrallaan Kustaa II Aadolfin ja Axel Oxenstiernan ohjelmasta kasvattaa kuninkaallista keskusvaltaa suhteessa paikallistason aatelistoon. Vuonna 1630 Ruotsin ja Saksan protestanttisten ruhtinaiden intressit sattuivat osumaan yhteen, mistä oli seurauksena ruotsalaisten maihinnousu Pommerissa.

 

Kirjan kolmas osa kuvaa väkivallan kulminaatiota ja hapuiluja rauhan solmimiseksi aikavälillä 1631–1648 (l’acmé de la violence et la quête de paix). Gantet kuvaa Ranskan osallistumista sotaan asteittaiseksi kehitykseksi epäsuorasta sodankäynnistä avoimeen sotaan. Tuolloinkin Ranska kävi sotaa rintamilla, jotka olivat lähinnä keisarikunnan reuna-alueita. Avoimen sodanjulistuksenkin Ranskan kuningas esitti Espanjan kuninkaalle eikä Saksan keisarille. Silti Ludvig XIII:n sodanjulistus oli merkkipaalu sodan historiassa, sillä se oli kolmikymmenvuotisen sodan ensimmäinen ja eräällä tapaa ainoa virallinen sodanjulistus: Kustaa II Aadolfin noustessa maihin Pommerissa vuonna 1630, hän julkaisi interventiota selittävän manifestin eikä suoranaista sodanjulistusta. Kun keisari Ferdinand II ilmoitti sodasta Ranskaa vastaan vuonna 1636, hän teki sen ainoastaan Böömin kuninkaan eikä pyhän saksalaisroomalaisen keisarin kapasiteetissa. Kustaa II Aadolfin tavoin Ferdinand II myös naamioi sodanjulistuksen epämääräisen sotamanifestin taakse. Ainoat täysin normatiiviset sodankävijät kolmikymmenvuotisessa sodassa olivat lopulta Ranskan Ludvig XIII ja Espanjan Filip IV.

 

Vuosia 1641–1643 Gantet kuvaa ”rasittavaksi keinumiseksi” (un épuisant balancement). Gantet pitää tätä perinteisessä historiankirjoituksessa ylenkatsottua ajanjaksoa ratkaisevana koko sodan kannalta, sillä juuri silloin aiempaa vähäisemmillä resursseilla sotivat valtakunnat ja toimijat etsivät tietoisesti itseään parhaiten hyödyttävää rauhanratkaisua. Tämä oli myös se aikakausi, jolloin sotaa käyvät tahot institutionalisoivat resurssien keräämistään ympäröivältä yhteiskunnalta pysyvien sotalaitosten rahoittamiseksi. Sotilaita oli aiempaa vaikeampaa värvätä, minkä seurauksena armeijoista tuli pienempiä ja liikkuvampia. Ratsuväki muodosti puolet ellei suurempaakin osaa armeijoista, piiritykset muuttuivat kestoltaan lyhyemmiksi, ja varuskuntien komentajat olivat taipuvaisempia antautumaan verilöylyjen välttämiseksi. Kun jalkaväki aseistautui enemmän musketeilla kuin peitsillä, siitä tuli samalla vähempää hyökkäävää ja enemmän puolustautuvaa. Yleisen varovaisuuden ilmapiiriä hallitsi kollektiivinen ymmärrys siitä, että sota päättyisi lopulta rauhanteolla eikä sotimisella.

 

Vuodet 1643–1648 ovat Gantetille ”ohdakkeinen tie rauhaan” (l’épineux chemin vers la paix). Itse Westfalenin rauhan Gantet näkee verrattain antikliimaksisena saavutuksena. Keisarikunnan rajat eivät juuri muuttuneet, ja lopputulos oli muutenkin epäonnistuneiden aloitteiden kompromissi. Paavin yritys rauhanvälittämisessä oli lässähtänyt Rooman kirkon liian uskonnollisesti taipumattomaan asenteeseen, kun taas keisari Ferdinand III:n lähtökohta solmia keisarikunnan sisäistä rauhaa oli kaatunut siihen tosiasiaan, että Ruotsi ja Ranska eivät aikoneet poistua neuvottelupöydästä ilman konkreettista kompensaatiota vaivoistaan ja uhrauksistaan. Gantet esittää kirjansa lopussa väkevää Westfalen-skeptisismiä. Westfalenin rauhasta on tullut modernien valtiotieteilijöiden luentosaleissa oman menestyksensä uhri. Westfalenin rauhasta versoi modernin valtiojärjestelmän mittapuu, vaikka sitä roolia ei sille alun perin suunniteltu. ”Westfalen ei ole työkalupakki nykymaailman korjaamiseksi”, Gantet tiivistää kantansa.

 

Claire Gantetin kolmikymmenvuotisen sodan historia on väkevästi artikuloitu ja argumentoitu puheenvuoro, jollaisia ei ole koskaan liikaa. Kirjan toivoisi löytävän paikkansa sodan historiografian perusteoksista.

 

 

Claire Gantet. (2024). La Guerre de Trente Ans 1618–1648. Pariisi: Tallandier eBook.