Gustav Freytagin tuokiokuvia 30-vuotisesta sodasta

 

Gustav Freytag (1816–1895) oli 1800-luvun saksalainen kirjailijasuuruus, joka on kotimaassaan jäänyt sittemmin aika lailla unohduksiin, ja josta ei Suomessa tiedetä edelleenkään juuri mitään. Omana aikanaan tämä romaanikirjallisuutta, draamaa ja tietokirjallisuutta tuottanut monitaituri oli eräänlainen Saksan Zacharias Topelius, jonka tunnetuin työ, Saksan historian läpileikkaus Bilder aus der deutschen Vergangenheit (4 osaa, 1859–1867) saavutti samanlaisen itsestään selvän paikan saksalaiskotien kirjahyllyissä kuin Topeliuksen Maamme kirja täällä Suomessa. Nykyään Freytagin historiasarjaa muistetaan lähinnä yhden epookin eli kolmikymmenvuotisen sodan aikakauden (1618–1648) yhteydessä, mitä ajanjaksoa Freytag käsitteli teossarjansa kolmannessa osassa Aus dem Jahrhundert des groβen Krieges (1600–1700), nykyään usein julkaistuna lyhennettynä ja nimellä Der Dreissigjährige Krieg.

 

Historiankirjoittajat ovat kaikki oman aikansa lapsia, eikä Gustav Freytag ollut tästä säännöstä mikään poikkeus. Hänen kirjaansa henkevöitti väkevä kansallisluterilainen teleologia, joka osoitti historia kulkeneen vääjäämättä kohti kansallisesti ja uskonnollisesti yhtenäistä Saksan kansallisvaltiota. Kolmannen osansa johdannossa Freytag näkeekin tämän kehityksen lähteneen liikkeelle reformaatiosta juuri ennen kolmikymmenvuotisen sodan aikakautta, kun ymmärrys yksilöllisesti ja vapaasta ajattelusta kytkeytyi voimakkaaseen kansallisidentiteettiin ja väestönkasvuun Saksan rajojen sisällä: ”Kansasta tuli niin paljon suurempi, ensin protestanttisilla alueilla; mutta myös katolilaiset saivat osansa tästä siunauksesta.” Mutta kaikki ei ollut silti hyvin. Saksalaisia kalvoi sisäinen tauti, joka teki heidän elämästään turhautunutta ja ahdistavaa. Lutherin opit olivat avanneet oven lupaavaan aatteelliseen tulevaisuuteen, mutta sen ihannetilaa ei voitu saavuttaa kurjissa materiaalisissa olosuhteissa.

 

Jakautuneena heikkojen ruhtinaiden lukemattomiin valtakuntiin, tyhjänpäiväisten nahistelujen saartamana ja täyttämänä joka suunnalta saksalaiselta sielulta puuttui se, mikä oli välttämätöntä onnellisen hyvinvoinnin saavuttamiseksi: yleinen kohotus, suuri yhteinen tahto, moraalisten kilvoitteluiden alue, josta ihmiset haluavat iloita ja joka tekee miehiseksi; saksalaisilla oli isänmaa suunnilleen Lothringenista Oderiin, mutta he eivät asuneet missään valtiossa niin kuin Elisabetin tai Henrik IV:n alamaiset.

 

Onnettomat olosuhteet ja kansallisvaltion olemattomuus johtivat siten suureen sotaan, jota Gustav Freytag jäsensi tavalla, joka on herättänyt jonkin verran huomiota sodan tutkijoissa yhä tänäkin päivänä. Freytag ei nimittäin kertonut sodan tarinaa kronikkana, vaan esitti sen temaattisella tavalla sotalaitoksen, sotilaselämän, siviiliyhteiskunnan, talouden, kaupunkien ja rauhanteon kautta. Freytag oli toisin sanoen eräänlainen strukturalisti monta vuosikymmentä ennen kuin ranskalainen Annales-koulukunta lanseerasi ajattelutavan omaksi eetoksekseen.

 

Gustav Freytag aloitti käsittelemällä aikakauden armeijoita, jotka Freytagin mukaan vain harvoin ylittivät vahvuudeltaan 40 000 miehen haamurajan; ainoa armeija, joka näin teki, Freytag väitti, oli Wallensteinin keisarillinen armeija, jonka vahvuus ylsi parhaimmillaan 100 000 mieheen. Freytag tietenkin unohti sekä Kustaa II Aadolfin että Alankomaiden tasavallan armeijat, jotka kumpikin ylsivät samaan lukuun vuoden 1632 paikkeilla ja ruotsalaisten kohdalla jopa ylittivät sen. Suurempia kuin 40 000 miehen armeijoita oli vaikea pitää kasassa ja ohjata taistelussa, sillä ne muistuttivat Freytagin sanoin ”liikkuvaa linnoitusta.” Sotajoukon koko ei myöskään ollut todellisuudessa vain 40 000 henkeä, sillä siviilikuormaston kanssa sillä oli kokoa 100 000 ihmisen verran. Freytag ymmärsi armeijan rahoittamisen vaikeudet sodan alussa: säätyjen kokoamat verot ja aatelisten lahjoitukset eivät riittäneet mihinkään, ja armeijan kokoaminen edellyttikin pääsyä pääomaan ja lainahanoihin. Edes keskisuuret ruhtinaskunnat eivät siinä onnistuneet. Kun Saksi halusi vuonna 1621 lainata yksityisiltä rahoittajilta 30 000–70 000 guldenia, se onnistui saamaan kokoon van 12 000 guldenia, joista piti vakuudeksi vielä lyödä melkein 18 000 guldenia lisää vaaliruhtinaskunnan omaa valuuttaa, Freytag selvitti.

 

Gustav Freytag kuvasi hyvin täsmällisesti armeijoiden kompositiota, taktiikoita ja välineitä. Hieman liioitellen hän väitti, ettei Kustaa II Aadolf tuonut mukanaan muuta ratsuväkeä kuin kyrassieereja ja rakuunoita. Tyypillisellä ruotsalaisella ratsusotilaalla, kuten suomalaisella hakkapeliitalla, oli toki rintahaarniska ja joskus kypäräkin, mutta tämä ei tehnyt hänestä vielä kyrassieeria, joka aikakauden mittapuun mukaan olisi haarniskoitu kiireestä kantapäähän keskiaikaisen ritarin tavoin. Freytagin juuri aiemmin kuvaamat keisarilliset arkebusieeritkin (kevyin musketein aseistautuneet ratsusotilaat) olisivat puolihaarniskoissaan olleet vahvemmin panssaroituja kuin keskiverrot ruotsalaiset ratsusotilaat. Freytag oli silti eräänlainen edelläkävijä painottaessaan armeijoiden komposition muutosta sodan kuluessa: aluksi ratsuväen suhde jalkaväkeen oli yksi viiteen, sitten yksi kolmeen ja lopulta monissa kenttäarmeijoissa oli enemmän ratsumiehiä kuin jalkaväkeä. Syynä oli Freytagin mukaan se, että aiempaa hävitetymmässä ympäristössä armeijat tarvitsivat nimenomaan nopeasti liikkuvaa ratsuväkeä itsensä muonittamiseen. Tämä täsmälleen sama huomio on saanut David Parrottin arvioimaan uudelleen kolmikymmenvuotisen sodan rakenteellista ja strategista dynamiikkaa, mutta vasta noin 140 vuotta Freytagin jälkeen. Rakenteellisista näkökulmistaan huolimatta Freytag oli useimpien muiden sotahistorioitsijoiden tavoin lumoutunut kolmikymmenvuotisen sodan kuuluisista sotapäälliköistä:

 

Se oli sota täynnä verisiä taisteluita, loistokkaita voittoja, mutta myös jatkuvaa vaihtelua menestyksen ja turmion välillä. Suuri on se lukumäärä synkkiä, sankarillisia sankarihahmoja, jotka nousevat esille veren ja tulen hämystä: rautainen Ernst von Mansfeld, fantastinen Braunschweig, Bernhard von Weimar, ja heitä vastassa Baijerin Maximilian ja liigan kenraalit: Tilly, Pappenhem ja taitava Mercy; keisarillisen sotajoukon päälliköt: häikäilemätön Wallenstein, Aldringer, suuret ranskalaiset Condé ja Turenne, ja ruotsalaiset Horn, Banér, Torstensson, Wrangel ja ylitse muiden mahtava sotaherra Kustaa Aadolf. Niin väkevää miesvoimaa kaikkein suurimassa jännityksessä! Ja siltikin niin hitaasti ja vaivallisesti saavutetaan poliittisia tuloksia, kuinka nopeasti suurella voimalla voitetut saavutukset menetetään jälleen uudestaan! Kuinka usein sotijapuolet itse muuttavatkaan kohti rynnäköimiä tavoitteitaan, jopa kannattamiaan lippuja, samalla kun ne toivovat voittoa!

 

Gustav Freytag oli myös ensimmäinen kolmikymmenvuotisen sodan historioitsija, joka kiinnitti erityistä huomiota sotilaiden mukana kulkeneisiin siviileihin, etenkin naisväkeen:

 

Sotilas asui rakastajattarensa kanssa kapean olkikaton alla leirissä ja kortteereissa, vaimo leipoi, keitti ja pesi hänelle, hoiti sairaita, kaatoi kuppeja juopolle, otti vastaan hänen selkälöylyjään, kantoi lapsia, sotasaalista tai tarvikkeita alkeellisessa kotitaloudessa, jota ei voinut pakata vankkurien kyytiin…Kortteereissa, joissa lukuisia naisia asui samoissa tiloissa, rauhaa oli vaikea pitää yllä, joten sotilas siirsi esivaltansa naisen ylitse rähinämestarille [Rumormeister] ja vääpelille, joka kantoi käden pituista ”korjaajaa” [Vergleicher], jolla rangaista heitä. Siitä huolimatta moni sotilas oli ylpeä omatessaan nätin neidon, ja monet käyttivät kaiken palkkansa ja sotasaaliinsa koristellakseen hänet ja pitääkseen hänestä hyvää huolta. Näissä tilanteissa nainen pääsi käyttämään suvereenia valtaa sotilaan ylitse, ja kun palkkaa ei maksettu ja leirissä kärsittiin pulaa, nainen yllytti häntä kapinaan.

 

Freytagin kuvaus armeijoiden naisista on eloisa ja värikäs, mutta perustuu kuitenkin enemmän aikakauden sota-artikloiden normatiivisiin olettamuksiin naisista ja heidän käytöksestään kuin sotilasarjen suoriin aikalaiskuvauksiin. Jälkimmäisiä hänellä ei olisi juuri ollutkaan käytössä, sillä nykytutkimuksen kultastandardiksi muodostunut palkkasoturi Peter Hagendorfin päiväkirja löydettiin berliiniläisen arkiston kätköistä vasta vuonna 1997.

 

Sotilaselämän kuvauksessaan Freytag lainasi paljon kahdesta poleemisesta aikalaislähteestä, Johann Jacobi Wallhausenin sotatieteellisestä opaskirjasta Defensor patriae (1621) sekä Hans Jakob von Grimmelshausenin pikareskiromaanista Der abenteuerliche Simplicissimus (1668). Kuvauksissa oli luonnollisesti paljon kurjuutta, mutta aika ajoin sotilaat elivät myös rikasta elämää, erityisesti voitokkaiden taisteluiden ja kaupunkien valloittamisten jälkeen.

 

Silloin runsas joukko lauleskelevia, uhoavia ja kerskuvia sankareita kokoontui yhteen kauppiaan kojuille, myyjille koittivat hyvä ajat, ja sotilas pukeutui hienosti – hän osti kalliita sulkia lierihattuunsa, tulipunaisia housuja kultaisin kaluunoin koristeltuina, värikkäitä takkeja ja pulskia muuleja prostituoidulleen, sitten hän itse loisti soopelissa ja näädänturkiksissa, ja tallipojatkin ratsastivat samettiin pukeutuneina.

 

Pääluku maalaisyhteiskunnasta ja sen mentaliteeteista on tietenkin myös kertomus sodan kauhuista. Freytagille käänteentekevä vuosi oli 1623, jolloin sota pursusi Pfalzin vaaliruhtinaskunnasta muualle Saksaan, kuten vaikkapa sen sydänmaahan Thüringenissä. Freytag kuvaa sotaa kuvitteellisen thüringeniläisen talonpojan näkökulmasta:

 

Lopulta vierasmaalaiset sotajoukot marssivat Thüringeniin vuonna 1623, ja sodan suuri kärsimys lankesi hänen niskoilleen. Hurjan näköiset ulkomaalaiset sotilaat, jotka olivat raaistuneet verenvuodatuksessa ja taisteluissa, marssivat hänen kyläänsä, asettuivat hänen taloonsa ja vuoteeseensa, kohtelivat kaltoin häntä ja hänen perhettään, vaativat ruokaa, kontribuutioita ja lahjoituksia, ja rikkoivat, särkivät ja ryöstivät kaiken näkemänsä. Ja niin se jatkui, muuttuen aina vain pahemmaksi vuoden 1626 jälkeen. Joukkiot seurasivat toisiaan, useampi kuin yksi armeija asettui talvimajoitukseen hänen kotiseudulleen, kestämiset ja kidutukset vaikuttivat loputtomilta. Talonpoika seurasi kauhuissaan, kuinka sotilaat käyttivät ryöstelytaitoaan, jonka talonpoika laittoi taikavoimien tiliin, ja löysivät kaiken, minkä hän oli haudannut syvälle maahan. Mutta jos hän oli ollut liian nokkela sotilaille, hänen kohtalonsa oli vain huonompi, sillä hänet otettiin kiinni ja pakotettiin sanoin kuvaamattomilla kidutuksilla paljastamaan piilottamiensa aarteiden sijainti.

 

Neljännen pääluvun nimessä esiintyy ns. Kipper- und Wipperjahre eli sodan alkuvuosia leimannut rahan manipuloinnin yleisilmiö, jolla oli vakavia seurauksia keisarikunnan koko taloudelle.

 

Valtuutettujen rahanlyöjien lisäksi kaikissa kymmenessä valtakunnanpiirissä [Kreise] oli myös niitä, joilla oli kevyempi omatunto ja jotka olivat uskaliaampia toimissaan. He eivät olleet varsinaisia rahanväärentäjiä sanan kirjaimellisessa merkityksessä, vaikka sellaistakin yksityisyritteliäisyyttä harjoitettiin sangen häikäilemättömästi. He olivat valtakunnanpiirin säätyjen palveluksessa olleita rahanlyöjiä, joilla oli lupa lyödä kolikoita; tähän aikaan oli kuitenkin hyvin monia säätyläisiä ja kaupunkeja, jotka kaikki olivat tarkkoja oikeudestaan lyödä rahaa, sillä se toi niille tulovirtoja. Tästä syystä ne löivät tarmokkaasti rahaa omilla territorioillaan, jopa uhmaten keisarillisia määräyksiä, jotka pakottivat lyömään rahaa vain hyväksytyssä valtakunnanpiirin yhteisessä muodossa.

 

Sodan ja keinottelun yhteisvaikutus oli katastrofaalinen:

 

Ja nyt raivoa, kauhua ja vihaa seurasi pettymyksen tyhjyys. Ihmiset tuijottivat toisiaan tyrmistyneinä niin kuin heitä olisi lyöty ruttoepidemialla. Ne, jotka olivat istuneet tyytyväisinä rikkauksiensa päällä, olivatkin nyt vararikossa. Moni kelvoton seikkailija ratsasteli nyt kuin silkkiin ja samettiin pukeutunut aatelisherra. Kaiken kaikkiaan kansasta oli tullut paljon köyhempää. Suurta sotaa ei ollut koettu pitkään aikaan, ja monia miljoonia hopeassa ja kullassa, pienen kansan säästöt, oli siirretty perintönä isiltä pojille kylissä ja kaupungeissa; valtaosa tämän säästöpossun rahoista oli kadonnut huonoina aikoina, kun ne oli ensin haaskattu, tuhlattu ylellisyyksiin, ja käytetty lopulta välttämättömiin elintarpeisiin.

Viidennessä pääluvussaan Gustav Freytag kuvailee aikakauden kaupunkien järjestäytymistä ja elintapoja. Kun sota saavuttaa saksalaiset kaupungit 1620-luvun alussa, Freytag kiinnittää huomiota sotakokemuksen kulttuuriseen ja mentaaliseen ulottuvuuteen:

 

Jokainen kaupunkikronikka osoittaa, kuinka sota tuhosi kaupunkeja. Ensin Kipperzeitin mukanaan tuoma epäjärjestyksen ajanjakso löi syviä haavoja vaurauteen ja moraaliin. Sitten saapuivat kärsimykset, joita kaukainen sota aiheuttaa kaupunkien kansalaisille, eli ruokapulat ja korkeat hinnat. Kaikesta tuli epävarmaa, ja lopulta kaikki vain halusivat elää ja nauttia nykyhetkessä. Nautinnonhaluista tuli aina vaan brutaalimpia ja villimpiä; ulkomaalaiset muotisuuntaukset, joita kopioitiin sotilailta ja vierailevilta diplomaateilta, valtasivat alaa. Vuodesta 1626 eteenpäin ranskalaistyylisiä komeljanttareita alkoi ilmaantua saksalaisiin kaupunkeihin. Nämä à la mode Messieurs keikaroivat ja ahdistelivat muita kaupunkien kivisillä kaduilla. Lyhyitä pukinpartoja, pitkiä kiemurtelevia hiuskiharia tai jopa lyhyiksi leikattuja vain toiselta puolelta, roikkuen letteinä tai kiehkuroina toisella olkapäällä, suuria velttoja hattuja, kannustimet saappaissa, miekat kannettuina rinnuksilla, revittyjä ja leikeltyjä vaatteita, hienostelevia eleitä ja korruptoitunut kieli täynnä ranskalaisia sanoja. Naiset eivät jääneet lainkaan jälkeen; he alkoivat pitää kasvojensa peitteenä ranskalaisia naamioita, käsissään sulkaviuhkat, valaanluita ommeltuina vaatteisiin, väheksyen soopeli-, kulta- ja hopeakankaita ja – mikä kaikkein oireellisinta – lopulta kaikkea hopeaista ja valkeaa pitsiä.

 

Kuudennessa ja viimeisessä luvussa Gustav Freytag lukee oman kansallisluterilaisen tuomionsa kolmikymmenvuotisesta sodasta:

 

Pitkä kamppailu oli, poliittisesti puhuen, protestanttisen puolueen puolustussotaa vanhan uskon suvaitsemattomuutta ja keisarillisen vallan tunkeilua vastaan. Tämä puolustussota oli alkanut kömpelöllä hyökkäysliikkeellä Böömissä, ja Habsburgien suursuvun päämies oli muodollisesti ja materiaalisesti kaikissa oikeuksissaan, kunhan hän vain kukisti tuon liikkeen. Hänen vastustajansa tukeutuivat vallankumoukseen, jonka täytyi oikeuttaa itsensä omalla menestyksellään. Mutta siitä päivästä lähtien, jolloin keisari ryhtyi käyttämään voittoaan [Böömin kapinallisista] rajatakseen saksalaisten ruhtinaiden suvereniteettia ja vanhojen kaupunkien oikeuksia jesuiittojen ja sotilaiden voimin, hänestä tuli jälleen poliittinen heittiö, jonka hanke oli torjuttava kansakunnan viimeisillä voimilla.

 

Gustav Freytagin paatoksellinen ja runollinen kuvaustapa sai myöhemmin 1900-luvun alussa kilpailijan Ricarda Huchista, jonka proosaa ja faktaa yhdistävä kirja Der groβe Krieg in Deutschland tavoitti Freytagia paremmin kansan syviä rivejä ja erityisesti naislukijakuntaa. Tähän oikeastaan päättyi kolmikymmenvuotisen sodan eeppinen ”topeliaaninen” kuvaustapa, sillä Huchin kirjan ilmestyessä vuonna 1914 Saksa oli joutumassa uuteen, siihenastiselta mittakaavaltaan ennennäkemättömän suureen sotaan. Kansallisten kauhujen kuvaaminen edellytti tämän jälkeen suorempaa ja omakohtaiseen kokemukseen perustuvaa kirjallista selvitystä, jota lukeva saksalaisyleisö löysi maailmansodan jälkeen Erich Maria Remarquen ja Ernst Jüngerin teräksisistä sotaklassikoista. Samalla kolmikymmenvuotinen sota siirtyi kansalliseeppisestä tarinasta puhtaasti historiatieteellisen selvitystyön kohteeksi. Gustav Freytag jäi 1800-luvun menneen ajatusmaailman unohdetuksi edustajaksi.

 

 

Gustav Freytag. (2017). Der Dreissigjährige Krieg. München: Anaconda Verlag eBook.

Viimeinen kesä 1914

 

Kesäkuun 28. päivä vuonna 1914 Sarajevon kadulla kaikui laukauksia, jotka tunnetusti aloittivat ensimmäiseen maailmansotaan johtaneen eskalaatiokehityksen. Ennen tuota kohtalokasta päivää mitään maailmansodan teleologiaa ei kuitenkaan ollut nähtävissä, ja ihmiset elivät normaalia arkielämäänsä tavanomaisine tulevaisuudenodotuksineen kaikkialla Euroopassa, mukaan lukien Suomen suuriruhtinaskunnassa. Mutta miten tuo sotaa odottamaton arki näyttäytyi suomalaisessa sanomalehdistössä alle kaksi viikkoa ennen Sarajevoa? Millä tavoin sanomalehtien sivuilta avautui näkymä viimeiseen kesään kesäkuun 16. päivä vuonna 1914?

 

Keisarillisen Suomen Senaatin Helsingissä julkaisema Suomen Wirallinen Lehti kertoo etusivullaan synkästä vuosipäivästä: ”Keisarillisen Suomen Senaatin Talousosaston Kanslia tekee tiedoksi, että keskiviikkona kuluvan vuoden kesäkuun 4/17:pnä k:lo 2 päivällä, Keisarillisen Suomen Senaatin Puheenjohtajan, Suomen Kenraalikuvernöörin, Suomen sotilaspiirin Sotajoukkojen Komentajan, KENRAALIADJUTANTTI BOBRIKOFFIN kuoleman kymmenentenä vuosipäivänä tulee Senaatin Talousosaston istuntosalissa pidettäväksi sielumessu.” Seuraavassa uutisessa lehti kertoo Hänen Ylhäisyytensä Kenraalikuvernöörin [tuolloin Franz Albert Seyn] matkanneen edellisenä päivänä pikajunalla Pietariin. Etusivu täyttyy virallisilla ilmoituksilla. Raahen raastuvanoikeus antaa tietymättömiin kadonneelle Jakob Henrik Isokoskelle tiedoksi, että ellei hän saavu oikeuden eteen kertomaan olemassaolostaan ennen marraskuun 30. päivää kello 12, hänet tullaan julistamaan kuolleeksi. Kuopiolainen Pekka Pura ilmoittaa olevansa tästedes Pekka Turunen. Yleisten Rakennusten Ylihallitus pyytää urakkatarjouksia Söderskärin majakan vahvistamisesta rautabetonisella päällyskerroksella. Tarjoukset jätettävä Ylihallituksen kansliaan Aleksanterinkatu 3:een viimeistään kesäkuun 22. päivä kello 12.

 

Porissa ilmestyvä Sosialidemokraatti ruotii duumassa käsiteltyä keisarikunnan tulo- ja menoarviota. Sosialidemokraatit ja muut vasemmistopuolueet oli suljettu pois istunnosta, minkä ratkaisun motiiveja Sosialidemokraatti pohtii pääkirjoituksessaan. ”Aikoivatkohan ne varjella tulo- ja menoarviota sosialidemokraattien arvostelulta?” Sosialidemokraatti kiinnitti huomiota budjetin huolestuttavaan suuntaan. Sotilasmenot kasvoivat kasvamistaan, jo pelkästään kahdessa vuodessa 1,75 miljardista markasta (Suomen rahaksi muutettuna) 2,6 miljardiin. Samaan aikaan koululaitokseen käytettiin vain seitsemäsosa tuosta summasta. Etusivulla kirjoitetaan taas uudesta majesteettirikostuomiosta. Senaatin oikeusosasto oli tarkistanut päätöksensä jutusta H. Gummerusta vastaan vuonna 1907 aikakauslehti Framtidissä ilmestyneestä artikkelista ”Suomen valtiopäivät ja venäläinen vallankumous.” Majesteettirikoksesta kuuden kuukauden vankeuteen tuomitun Gummeruksen rangaistuksesta vähennetään kolmannes eli kaksi kuukautta. Rikosuutisissa kerrotaan Panelian verityöstä: ”Sokean miehensä puukottama Kristiina Pajunen pääsi jo viime lauantaina pois Rauman sairaalasta ja saapui kotiinsa Paneliaan. Miehensä Juho Pajusen piti päästä sairaalasta pois eilen. Sairaalasta päästyään joutunee mies vankilaan.” Helsingissä oli tapahtunut kolme päivää aiemmin tragedia. Tehtaantyömies Dimitri Sodonovin kolmivuotias poika oli pudonnut Fredrikinkatu 3:n neljännen kerroksen ikkunasta ja saanut putouksesta surmansa. ”Äitinsä oli vähää ennen lähtenyt ulos ja jättänyt pojan tämän 8-vuotiaan veljen hoidettavaksi, joka päästi hänet kiipeämään akkunalle yllämainitulla onnettomalla seurauksella.”

 

Ammattitoiminnan saralla suuri uutinen oli Tampereen kenkätehtaan lakko. Tehtailijat olivat kieltäytyneet kaikista sovitteluista, eivätkä suostuneet minkäänlaiseen työsopimukseen. ”He tahtovat edelleenkin kohdella työntekijöitänsä mielivaltansa täydellisinä orjina.” Työsopimus olisi toiminut esteenä tuolle tehtailijoiden mielivallalle. ”Tämä tehtailijain röyhkeys rinnastaa heidät tasa-arvoisiksi monarkisteiksi tuon valtiollisesta suhteesta koko Suomen kansaa mitä häikäilemättömimmin kuristavan venäläisen byrokratian kanssa.” Sipoossa oli tapahtunut huonon konjakin aiheuttama joukkomyrkytys, jonka seurauksena kaksi ihmistä oli kuollut ja seitsemän muuta sairastunut. ”Mistä tätä kamalaa konjakkia on saatu ei vielä tiedetä, koska juuri se henkilö, joka sitä oli hankkinut oli toinen kuolleista.”

 

Laatokka kertoi Sortavalasta paikallisuutisia. Sortavalan kauppakoulu oli syksyllä aloittamassa seitsemännen lukukautensa. ”Oppilaaksi kouluun otetaan 15 vuotta täyttäneitä, kansakoulukurssin suorittaneita mies- ja naishenkilöitä, etusijassa liikealalla toimineita.” Heinäjoen kylän kansakoulun johtokunta julisti haettavaksi ”luterinuskoisen opettajattaren viran.” Palkkaa seuraa tavallinen valtionapu, kunnalta 100 markkaa, ”sekä asunto samassa vuokrahuoneistossa, jossa koulukin tulee olemaan.” Lisäksi polttopuut ja 15 markkaa valorahaa. Valamossa oli ollut metsäpalon alku, jonka poliisi epäili syttyneen ilkivallasta. Todistajat kertoivat nähneensä kolme venäläistä miestä tekemässä roviota, joka aiheutti metsäpalon. Miehet, joista ainakin yksi oli univormussa, olivat sittemmin käyneet luostarin igumeenin luona pyytämässä anteeksi tekoaan. Suojärvellä oli pidetty maa- ja metsätaloudenkysymyksiä käsitelleet maamiespäivät. Metsänhoitaja Mäntyvaara puhui siitä, miten tulisi ottaa kotitarvepuita metsästä ilman, että siitä olisi vahinkoa metsälle. Tuhlausta harjoitettiin ottamalla kotitarpeisiin liikaa ja liian korkealaatuista puuta, kun vähemmällä ja huonommallakin pärjäisi. Haaskausta syntyi myös ”liian suuresta aitojen tekemiskuumeesta.” Taitelijapari Alma ja Toivo Kuula tekevät kesän aikana esiintymismatkan Itä- ja Keski-Suomeen. Laatokan alueella he aikovat antaa useampia konsertteja.

 

Helsingin Sanomia kaiveli pääkirjoituksessa Helsingin elintarvikekysymys. Kaupunginvaltuuston asettama komitea oli tehnyt mietinnön elintarvikkeiden huojistamisesta, mutta mietinnön käsittely oli viime istunnossa lykätty syksyyn. Asia oli Helsingin Sanomien mukaan kuitenkin kiireellinen, sillä maidon, munien, perunan, herneiden, lihan ja kalan hinta oli noussut nousemistaan Helsingissä. Syitä hintojen nousuun olivat ne, että rautatiekuljetukset Helsinkiin oli järjestetty epätyydyttävästi, minkä lisäksi ruoan tuotantovyöhyke Helsingin ympärille oli liian kapea. Ongelmia helpottaisi ratayhteyksien parantaminen Helsingistä erityisesti idän ja koillisen suuntaan, sillä itäliikenne oli liikaa yhden radan eli Porvoo-Helsingin varassa. Torimyynnistä pitäisi saada välikäsiä ja sisäisiä liikennetaksoja aiempaa enemmän pois. Oma käytännön ongelmansa oli se, että leipää myytiin kappalehintaan eikä painon mukaan, mikä säänteli liikaa leivän punnitsemista ja johti epätasaiseen ja tuntemattomaan arvonvastineeseen. Suuri kotimaan uutinen oli se, että Venäjän duuma oli hyväksynyt tullin Suomeen vietävälle viljalle. Sosialidemokraatti Petrowiski ja kadetti Roditshew olivat vedonneet duumaan, että se ymmärtäisi ja muistaisi lainsäädännössään myös suomalaisten edun: ”Onhan teidän käsitettävä, että te kirjoitatte lakeja Suomelle, kansalle, joka lain perusteella on oikeutettu pitämään itseään itsenäisenä kansana…Te ette voi suhtautua Suomeen, kuten kukistettuun maahan, jonka edut ja oikeudet ovat teistä samantekevät.”

 

Viipurissa ei vesikauhuepidemia ottanut laantuakseen. Lääkintähallitus vetosi kuvernööriä pidentämään vesikauhuepidemian voimassaoloaikaa. Viipurilaiset lehdet epäilivät kuvernöörin vastentahtoisuuden johtuvan siitä, että vesikauhun torjumiseen tähtäävistä toimenpiteistä olisi liikaa vaivaa venäläisille koiranomistajille. Sunnuntaina oli Lopella pidätetty murtovarkaudesta epäiltynä August Mäkelä -niminen mies, joka oli yhdistetty myös Nurmijärvellä tapahtuneeseen Stenwall-pariskunnan ryöstömurhaan Kiven tuvassa. Tuusulan nimismiehen suorittaman kuulustelun jälkeen epäilty oli passitettu maanantaina Helsingin lääninvankilaan. Sunnuntaina Vaasan luotsauspiirin konttorin kirjuri yritti tehdä itsemurhan ampumalla revolverilla ohimoonsa. Teko oli epäonnistunut revolverin huonouden takia. Motiivi tekoon oli epäselvä. ”Väitetään, että hänellä oli epäselvyyksiä konttorin tileistä, mutta kieltää hän itse nämä huhut jyrkästi.” Nurmossa automobiili oli surmannut 70-vuotiaan itsellisnainen Liisa Tuppimäen.    

 

Ulkomailta kerrotaan, että Ranskaan oli muodostettu uusi hallitus vasemmistolaisen pääministeri Vivianin johdolla. Toiseksi ulkomaan pääuutiseksi nousee keisarillisen parin valtiovierailu Romaniaan, jonka katsotaan vahvistavan Venäjän ja Romanian jo ennestään läheisiä välejä. Romanian ja Venäjän liittolaisuus edustaa historiallisia traditioita ja molempien maiden etuja. Ateenasta kerrotaan Kreikan varustautuvan sotaan Turkkia vastaan. Kreikan laivaston liikekannallepano oli jo suoritettu loppuun. Pietarissa tilanteen kehitystä pidetään huolestuttavana, mutta diplomaattilähteet uskovat yhä, ettei yhteentörmäystä välttävä Turkin hallitus ryhdy mihinkään ”korjaamattomiin toimenpiteisiin.”

 

Lehti-ilmoituksissa tukkuliike I. Arkadjeff mainostaa australialaisia omenoita, joita voi ostaa laatikoittain osoitteesta Länsi Ranta 14.

Lumikki pesujauhe on erinomaista astianpesua varten. ”LUMIKKI liukenee erittäin helposti veteen, ja on tehokkain aine kiinnikuivuneitten ruuanjätteiden ja rasvan poistamiseksi.”

Kustaa Väätäjä myy hyvässä purjehduskunnossa olevan kaljaasin. Pituus 23 m, tilavuus 121,54 kuutiometriä, lastaa 42,95 rekisteritonnia, myydään halvalla.

”Pisamat, kesakot, päivettymät, huokosmadot ja näppylät katoavat pian Iris pisamavoiteella. Antaa iholle nuorekkaan raikkauden ja kauneuden.”

 

Alppilassa esiintyy tänä iltana ensimmäisen kerran konserttilaulajatar Signorina Aida del la Fiume (vain lyhyen aikaa) sekä Alppilan kesäorkesteri Stella.

 

Kesäkuun 16. vuonna 1914 oli viikonpäivältään tiistai.

Uusi yleiskatsaus kolmikymmenvuotiseen sotaan

 

Kun kolmikymmenvuotisen sodan syttymisestä tuli kuluneeksi tasan 400 vuotta vuonna 2018, markkinoille ilmestyi merkkivuoden tienoilla useitakin eri kielillä kirjoitettuja sodan yleisesityksiä. Eniten huomiota sai Herfried Münklerin tiiliskivimäinen Der dreissigjährige Krieg: Europäische Katastrophe, deutsches Trauma 1618–1648 (2017), jonka kirjoittaja on Saksassa tunnettu pitkän linjan valtiotieteilijä. Saksassa ilmestyi tuolloin myös Hans Medickin Der dreissigjährige Krieg: Zeugnisse vom Leben mit Gewalt (2018), jonka fokus ei ollut valtiotieteissä vaan sodan ruohonjuuritason kokemuksesta. Englanninkielisessä maailmassa ilmestyi John Matusiakin Europe in Flames: The Crisis of the Thirty Years War (2018) sekä aika lailla jälkijunassa vielä John Piken The Thirty Years War, 1618-1648: The First Global War and the End of the Habsburg Supremacy (2022). Espanjassa julkaistiin pitkästä aikaa uusi sodan yleishistoria, Cristina Borreguero Beltránin erinomainen La guerra de los treinta años 1618–1648: Europa an te el abismo (2018). Myös Ranskassa ilmestyi kolmikymmenvuotisen sodan historiikki, Marie-Noëlle Fauren La Guerre de Trente Ans (2019).

 

Ranskassa on tänä kuluvana vuotena ilmestynyt jälleen uusi sodan historia, Claire Gantetin La Guerre de Trente Ans 1618–1648 (2024). Johdannossaan Gantet hahmottaa yhtäläisyyksiä kolmikymmenvuotisen sodan ja oman aikamme konfliktien kanssa, jotka alkavat tyypillisesti ilman sodanjulistusta ja joissa sotilaallisina toimijoina ovat usein joko suprakansalliset voimat tai ei-valtiolliset tahot, kuten terroristijärjestöt. Kolmikymmenvuotinen sota oli kaikkea muuta kuin politologian rakastama lineaarinen ja selkeä sota valtiollisten osapuolten välillä. Kun Böömin kapina syttyi keväällä 1618, se ei juuri vaikuttanut elämään Böömin ulkopuolella. Sodan laajetessa sen osapuolet eivät olleet yhteismitallisia eivätkä suinkaan määriteltävissä valtioiksi: ylikansallisten aatelisupseerien johtamat monikansalliset armeijat taistelivat palkkasoturijoukkoina Pyhässä saksalaisroomalaisessa keisarikunnassa, jonka monitulkintaiset rajat olivat samaan aikaan territoriaalisia, tuomiopiirillisiä ja feodaalisia.

 

Claire Gantet ei niele saksalaista tulkintaa sodan syttymisestä Augsburgin uskonrauhanjärjestelmän romahtamisen loogisena ja väistämättömänä seurauksena; sen sijaan Gantet painottaa konfliktien moniulotteista ja epäsymmetristä kirjoa, joiden uhan alla suursodan mahdollisuutta pohdittiin Euroopassa jo vuoden 1600 tienoilla. Suurin epätasapaino löytyi keisarikunnasta itsestään, jota ei määritelty Bourbonien Ranskan kaltaiseksi poliittiseksi valtioksi vaan enemmänkin lainsäädännölliseksi yhteisöksi, jossa keisarin ja säätyjen välinen valtatasapaino oli alituisessa vaihtelun ja yhteentörmäysten tilassa. Kun poliittinen rauhatahto järkkyi, samalla järkkyi myös aiempi uskonrauha, minkä seurauksena uskonnollinen vastakkainasettelu alkoi levitä instituutioihin ja rakenteisiin, joissa oli aiemmin kyetty toimimaan uskonnollisista intohimoista välittämättä.  

 

Kuten kaikki kolmikymmenvuotisen sodan historiikit, myös Claire Gantetin La Guerre de Trente Ans etenee kronologisesti ja narratiivisesti. Kirjan ensimmäinen pääluku kattaa vuodet 1618–1629, ja Gantet on nimennyt sen ”jännitteiden eskalaatioksi” (l’escalade des tensions).  Gantet näkee eskalaation keisarikunnan systeemisenä ominaisuutena: kun vastavalittu keisari Ferdinand II rikkoi vaalikapitulaationsa ja sisällytti Espanjan Habsburgit keisarikunnan sisäiseen konfliktiin, vaaliruhtinaat näkivät teon yhteisen järjestelyn pettämisenä. Kapitulaatio eli keisarin vala oli olennainen osa feodaalista järjestelmää, missä rituaalit määrittävät jäsenten paikkaa ja arvoasemaa. Ferdinand II toisin sanoen hämärsi oman paikkansa keisarin ja vaaliruhtinaiden kollegion kollektiivisessa hierarkiassa. Gantet kuvaa vuosia 1618–1620 toisen maailmansodan analogian kautta ”teeskentelysotana” (drôle de guerre), missä yhdelläkään osapuolella ei ollut käytettävissään oikeaa ja vakinaista asevoimaa. Gantet lanseeraakin hyödyllisen käsitteen des armées-patchworks kuvaamaan sodan alun häthätää kokoon kasattuja palkkasoturi- ja nostoväkiarmeijoita.

 

Eräs Gantetin sodan alusta (ja myöhemmiltäkin ajanjaksoilta) tunnistama ilmiö on ”symbolinen väkivalta”, jonka kohteena olivat taideaarteet ja intelligentsijan jäsenet, joiden kaappaaminen tai pakkokäännytys nähtiin suurina henkisinä voittoina. Tätä ilmiötä kuvasi, se kuinka katolinen liiga ryösti Pfalzin vaaliruhtinaan Heidelbergin kirjaston tai ruotsalaiset Mainzin, Münchenin ja Prahan taideaarteet. Toisaalla Tübingenin yliopiston luterilaisen professori Christoph Besoldin kääntymys katoliseen uskoon Nördlingenin taisteluvoiton jälkeen vuonna 1634 nähtiin katolisten säätyjen merkittävänä moraalisena ja älyllisenä voittona protestanttisista vihollisista. Valtellinen alppilaaksossa 1620-luvun alussa puhjenneen paikalliskonfliktin Gantet rinnastaa oman aikamme Syyrian sisällissotaan: se oli syrjäisellä alueella ja kaukana niin sanotuista ”moderneista valtioista” puhjennut paikallinen ja tunnustuksellinen konflikti, joka eskaloitui ensin epäsuoraksi sodaksi ja sitten suoranaiseksi suurvaltakonfliktiksi. Gantetin kuvausta lukiessa ei voi olla välttymättä ajatukselta, että Valtellinen konfliktilla (tai koko kolmikymmenvuotisella sodalla) saattaisi olla yhtäläisyyksiä myös Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan kanssa.

 

Vuosien 1629–1631 ajanjaksoa Gantet kuvaa vain sodan vaihtumisvuosiksi (le basculement des années). Vuoden 1629 restituutioediktin Gantet näkee kontraproduktiivisena keisarin ylilyöntinä, joka teki tarpeettomasti luterilaisista säädyistä ja kahdesta jäljellä olevasta protestanttisesta vaaliruhtinaasta hänen vihollisiaan. Restituutioedikti jakoi kahtia myös katolisen leirin, sillä keisarikunnan ruhtinaspiispoilla ja hengellisillä korporaatioilla, kuten benediktiineillä tai sisterssiläisillä, ei ollut yhteistä näkemystä siitä, kuinka tai kenelle restituoitu kirkollinen omaisuus pitäisi palauttaa. Vuonna 1630 sotaan liittynyttä Ruotsia Gantet kuvaa säälimättömästi: keisarikunnasta katsottuna kaukainen maa (Finlande incluse), jonka väestöstä 90 prosenttia oli talonpoikia ja jonka aatelissääty koostui vain 600 miehestä, ei ollut edes osa sivistynyttä maailmaa. Ruotsin liittymistä sotaan selittää Gantetin mukaan pidempi ekspansionistinen ulkopolitiikka, joka ei ollut irrallaan Kustaa II Aadolfin ja Axel Oxenstiernan ohjelmasta kasvattaa kuninkaallista keskusvaltaa suhteessa paikallistason aatelistoon. Vuonna 1630 Ruotsin ja Saksan protestanttisten ruhtinaiden intressit sattuivat osumaan yhteen, mistä oli seurauksena ruotsalaisten maihinnousu Pommerissa.

 

Kirjan kolmas osa kuvaa väkivallan kulminaatiota ja hapuiluja rauhan solmimiseksi aikavälillä 1631–1648 (l’acmé de la violence et la quête de paix). Gantet kuvaa Ranskan osallistumista sotaan asteittaiseksi kehitykseksi epäsuorasta sodankäynnistä avoimeen sotaan. Tuolloinkin Ranska kävi sotaa rintamilla, jotka olivat lähinnä keisarikunnan reuna-alueita. Avoimen sodanjulistuksenkin Ranskan kuningas esitti Espanjan kuninkaalle eikä Saksan keisarille. Silti Ludvig XIII:n sodanjulistus oli merkkipaalu sodan historiassa, sillä se oli kolmikymmenvuotisen sodan ensimmäinen ja eräällä tapaa ainoa virallinen sodanjulistus: Kustaa II Aadolfin noustessa maihin Pommerissa vuonna 1630, hän julkaisi interventiota selittävän manifestin eikä suoranaista sodanjulistusta. Kun keisari Ferdinand II ilmoitti sodasta Ranskaa vastaan vuonna 1636, hän teki sen ainoastaan Böömin kuninkaan eikä pyhän saksalaisroomalaisen keisarin kapasiteetissa. Kustaa II Aadolfin tavoin Ferdinand II myös naamioi sodanjulistuksen epämääräisen sotamanifestin taakse. Ainoat täysin normatiiviset sodankävijät kolmikymmenvuotisessa sodassa olivat lopulta Ranskan Ludvig XIII ja Espanjan Filip IV.

 

Vuosia 1641–1643 Gantet kuvaa ”rasittavaksi keinumiseksi” (un épuisant balancement). Gantet pitää tätä perinteisessä historiankirjoituksessa ylenkatsottua ajanjaksoa ratkaisevana koko sodan kannalta, sillä juuri silloin aiempaa vähäisemmillä resursseilla sotivat valtakunnat ja toimijat etsivät tietoisesti itseään parhaiten hyödyttävää rauhanratkaisua. Tämä oli myös se aikakausi, jolloin sotaa käyvät tahot institutionalisoivat resurssien keräämistään ympäröivältä yhteiskunnalta pysyvien sotalaitosten rahoittamiseksi. Sotilaita oli aiempaa vaikeampaa värvätä, minkä seurauksena armeijoista tuli pienempiä ja liikkuvampia. Ratsuväki muodosti puolet ellei suurempaakin osaa armeijoista, piiritykset muuttuivat kestoltaan lyhyemmiksi, ja varuskuntien komentajat olivat taipuvaisempia antautumaan verilöylyjen välttämiseksi. Kun jalkaväki aseistautui enemmän musketeilla kuin peitsillä, siitä tuli samalla vähempää hyökkäävää ja enemmän puolustautuvaa. Yleisen varovaisuuden ilmapiiriä hallitsi kollektiivinen ymmärrys siitä, että sota päättyisi lopulta rauhanteolla eikä sotimisella.

 

Vuodet 1643–1648 ovat Gantetille ”ohdakkeinen tie rauhaan” (l’épineux chemin vers la paix). Itse Westfalenin rauhan Gantet näkee verrattain antikliimaksisena saavutuksena. Keisarikunnan rajat eivät juuri muuttuneet, ja lopputulos oli muutenkin epäonnistuneiden aloitteiden kompromissi. Paavin yritys rauhanvälittämisessä oli lässähtänyt Rooman kirkon liian uskonnollisesti taipumattomaan asenteeseen, kun taas keisari Ferdinand III:n lähtökohta solmia keisarikunnan sisäistä rauhaa oli kaatunut siihen tosiasiaan, että Ruotsi ja Ranska eivät aikoneet poistua neuvottelupöydästä ilman konkreettista kompensaatiota vaivoistaan ja uhrauksistaan. Gantet esittää kirjansa lopussa väkevää Westfalen-skeptisismiä. Westfalenin rauhasta on tullut modernien valtiotieteilijöiden luentosaleissa oman menestyksensä uhri. Westfalenin rauhasta versoi modernin valtiojärjestelmän mittapuu, vaikka sitä roolia ei sille alun perin suunniteltu. ”Westfalen ei ole työkalupakki nykymaailman korjaamiseksi”, Gantet tiivistää kantansa.

 

Claire Gantetin kolmikymmenvuotisen sodan historia on väkevästi artikuloitu ja argumentoitu puheenvuoro, jollaisia ei ole koskaan liikaa. Kirjan toivoisi löytävän paikkansa sodan historiografian perusteoksista.

 

 

Claire Gantet. (2024). La Guerre de Trente Ans 1618–1648. Pariisi: Tallandier eBook.

Rutto vai lavantauti?

 

Kolmikymmenvuotista sotaa (1618–1648) tutkitaan tyypillisesti väkivallan ja sodankäynnin ilmiönä, mikä on sotahistorian kohdalla tietenkin luontevaa ja ymmärrettävää. Toisaalta sota oli myös merkittävä epidemiologisen historian ajanjakso, mikä näkökulma on noussut esille rajatummissa erikoistutkimuksissa viime vuosisadan vaihteesta lähtien. Gottfried Lammert julkaisi vuonna 1890 tutkielman, jonka kunnianhimoisena tavoitteena oli selvittää määrällisesti kulkutautien ja nälän aiheuttamaa kuolleisuutta Saksassa kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Lammert kokosi aikalaislähteistä ja paikallishistorioista hengästyttävän listan Saksaa vaivanneista kulkutaudeista ja niihin kytkeytyneestä kuolleisuudesta. Koska Lammert käytännössä vain toisti aikalaislähteiden kertomaa, hän ei katsonut tarpeelliseksi pohtia kulkutautien (Seuchen) tarkempaa luonnetta, sillä aikalaislähteissäkään niitä tunnistettu muulla tapaa kuin vain geneeriseksi rutoksi (Pest).

 

Tautien laadulliseen jäsentämiseen ryhtyi Friedrich Prinzing, jonka vuonna 1916 ilmestynyt kirja käsitteli sodan ja kulkutautien yhteyttä pitkällä aikajanalla kolmikymmenvuotisesta sodasta 1618–1648 Turkin sotiin Balkanilla vuosina 1912–1913. Kolmikymmenvuotista sotaa käsitelleessä osiossaan Prinzing nojasi vahvasti Lammertin aikaisempaan tutkimukseen, mutta joutui kuitenkin pohtimaan kulkutautien aiheuttajaa. Oliko kyse yhdestä taudista eli rutosta, vaiko kenties useammasta eri sairaudesta? Prinzing päätyi siihen tulemaan, että sodan alussa epidemioita aiheutti pääasiallisesti lavantauti, ja että legendaarinen musta surma eli paiserutto teki pahinta tuhoaan vasta vuoden 1630 jälkeen.

 

Friedrich Prinzingin esittämä taksonomia on yleistävä ja yksinkertaistava, mutta siinä piilee silti paljon totuutta. Sodan ensimmäinen vakava epidemia ilmaantui vuonna 1620, jolloin katolisen liigan rivejä harvensi kuumetauti, jonka sivuvaikutuksia olivat ankara väsymys ja kova päänsärky. Epidemia ilmaantui seuraavana vuonna protestanttisen palkkasoturipäällikkö Ernst von Mansfeldin armeijaan sen kenttäleirissä Ylä-Pfalzin Weidhausenissa. Aikalaiskronikka Theatrum kuvasi leirin olosuhteita vetisiksi, kylmiksi ja saastaisiksi, missä oloissa saattoi muhia lukuisiakin eri tauteja. Yksi kuvausta vastaavista taudeista oli lavantauti, jota aiheuttaa bakteeri Salmonella Typhi. Salmonella leviää tyypillisesti saastuneen veden ja ruoan välityksellä, joten sen eteneminen epidemiaksi tapahtuu helpoiten heikon hygienian ja puutteellisten saniteettijärjestelyjen olosuhteissa. Kaikki kolmikymmenvuotisen sodan sotaleirit olivat toisin sanoen potentiaalisia kasvualustoja salmonellabakteerin aiheuttamalle lavantaudille.

 

Lavantaudin tunnistamista aikalaislähteistä vaikeuttaa se, että samoissa olosuhteissa sikiää myös punatautina tunnettu vatsasairaus. Punatauti ei ole varsinaisesti oma sairautensa, vaan se on yleiskuvaus lukuisistakin taudeista, joiden oireisiin lukeutuu verinen ripuli. Tällaisia ripuleja aiheuttavat useammatkin virukset ja bakteerit, kuten norovirus, rotavirus, sapovirus sekä bakteerit Escherichia coli, Salmonella spp., Shigella spp. ja Cambylobacter spp. Friedrich Prinzingin taksonomia toisin sanoen sisältää todennäköisesti myös punataudin, joko lavantaudin sijasta tai sen lisäksi. Toinen lavantautiin helposti sekoitettava tauti oli 1600-luvun Euroopassa yleinen isorokko, jota aiheuttaa variolavirus. Isorokon oireita ovat korkea kuume, väsymys, voimakas selkäkipu ja joskus myös pahoinvointi. Sairauden erikoisuutena ovat kaksi tai kolme päivää tartunnan saamisen jälkeen iholle muodostuvat, kirkkaan nesteen täyttämät rokon, joiden ilmaantumisen vuoksi isorokko on ollut helposti sekoitettavissa paiseruttoon. Nykymaailma ei isorokkoa enää tunne, sillä se onnistuttiin kokonaan hävittämään WHO:n rokoteohjelman avulla vuoteen 1980 mennessä.

 

Aikalaislähteet ja Gottfried Lammertin laatima kronologia kertovat lukuisista epidemioista kolmikymmenvuotisen sodan ensimmäisen kymmenen vuoden aikana. Pahimmat epidemiat koettiin vuosien 1625–1626 aikana Thüringenin alueella, Trierin ja Mainzin vaaliruhtinaskunnissa sekä Würzburgin hiippakunnassa. Lammertin ”rutoksi” (Seuchen) kuvaama sairaus surmasi ikäryhmittäin eniten lapsia ja vanhuksia, mikä osaltaan tukee oletusta lavantaudista tai punataudista. Vuonna 1627 kulkutauti saapui Tanskaan, joka kävi tuolloin sotaa keisaria ja katolista liigaa vastaan. Jyllannin niemimaalla tauti pesiytyi pahiten Flensburgiin ja Viborgiin, missä jälkimmäisessä kaupungissa se tunnistettiin vuonna 1631 ”akuutiksi punataudiksi.”

 

Vuosi 1630 oli Friedrich Prinzingin esityksen mukaan eittämättä käännekohta kolmikymmenvuotisen sodan epidemiologisessa historiassa, sillä tuolloin Eurooppaan iski voimakas ruttoepidemia. Tautihistoriassa vuodet 1629–1631 ovat myös taitekohta, jossa toisiinsa vaikuttavat nivoutuneen niin rutto kuin edelleen vaikuttanut lavantautikin. Epidemioiden yhteentörmäystä ei voi jäsentää selvittämättä ensin sitä, mikä tauti on paiserutto. Moderni lääketiede tietää, että paiseruton aiheuttaa jyrsijöissä pesivä bakteeri Yersinia pestis, joka leviää eläimistä ihmisiin verta imevän kirpun välityksellä. Sairaus itää 1–7 päivää, ja sen alkuoireina ovat vilukuume, voimakas pää- ja lihassärky sekä mahdollisesti pahoinvointi. Bakteeri leviää imunesteen välityksellä imusolmukkeisiin, joissa se ryhtyy monistamaan itseään. Bakteerien lisääntyessä imusolmuke ärsyyntyy ja muodostaa taudille tyypillisiä paiseita. Hoitamattomana paiserutto on kuolettava noin kolmanneksessa tautitapauksista. Jos bakteeri leviää imunesteen välityksellä keuhkoihin, se muuttuu keuhkorutoksi. Tuolloin taudin itämisaika on vain 24 tuntia, ja se aiheuttaa lähes väistämättä kuoleman, mikäli sitä ei ehditä heti hoitaa moderneilla antibiooteilla (joita 1600-luvulla ei tietenkään ollut vielä olemassa).

 

Paiseruton alkuperä on hämärän peitossa. Eräiden väitteiden mukaan se olisi lähtenyt leviämään Ranskasta joskus vuoden 1625 aikana, aikalaiskronikka Theatrum puolestaan raportoi Balkanin suunnalta levinneestä ruttoepidemiasta. Oli miten oli, vuonna 1629 rutto oli ilmaantunut Saksaan, missä se levisi keisarillisen armeijan levityksellä pohjoiseen kohti Itämeren rannikkoa ja etelään kohti Italiaa. Pohjoisessa rutto alkoi verottamaan ruotsalaisia sotajoukkoja, joita kulki Stralsundin, Wolgastin ja Stettinin kautta vuosina 1630–1631. Ruotsalaisten vahvuuslista näissä kaupungeissa vuoden 1630 lopulla paljastaa varuskuntien kokonaisvahvuudeksi 42 190 miestä, joista 29 796 oli terveitä ja 12 394 sairastuneita. Taudin vaikutus näkyi vaikkapa siinä, että surmasi vuosina 1630–1631 Saksaan saapuneita suomalaisia enemmän kuin taistelutoimet vihollista vastaan.

 

Ruton kaikkein katastrofaalisin näyttämö oli kuitenkin Pohjois-Italia, missä kulkutauti surmasi vuosien 1629 ja 1631 välillä noin 300 000 ihmistä. Aikalaistodistajat Alessandro Tadino ja Giuseppe Ripamonti kuvailivat kirjoissaan, kuinka rutto muutti Milanon maanpäälliseksi helvetiksi. Aivan erityisiä kurjuuden keskittymiä olivat lazzaretot eli sairaalat, jotka täyttyivät epidemian pahentuessa sairaiden potilaiden ulosteista ja tautiin kuolleiden mätänevistä ruumiista. Aikalaiskuvaukset ovat kuitenkin saaneet nykytutkijat kyseenalaistamaan sen, oliko Milanon epidemiassa kyse ainoastaan paiserutosta. Epidemian ensimmäistä, kesän 1629 aaltoa tutkineet nykyhistorioitsijat ovat kiinnittäneet huomiota taudin leviämisen saastaisiin olosuhteisiin, vatsainfektioon viittaaviin lääkärinlausuntoihin sekä rutolle tyypillisten paiseiden puuttumiseen aikalaiskuvauksissa ja tulleet siihen johtopäätökseen, että Milanoon vuonna 1629 iskenyt kulkutauti ei ollut rutto vaan lavantauti. Kun paiserutto lähti seuraavana vuonna leviämään Milanossa ja muualla Pohjois-Italiassa, lavantauti jäi mustan surman aiheuttaman paniikin varjoon, vaikka se jatkoi yhä leviämistään lazarettoissa ja saastuneiden vesivarantojen välityksellä. Myös punatauti on hyvin suurella todennäköisyydellä levinnyt Milanon romahtaneiden saniteettijärjestelyjen olosuhteissa.

 

Paiseruttoepidemia ei rajoittunut Italiaan, vaan se jatkoi kiertokulkuaan Saksassa vielä 1630-luvun puolivälin ylitse. Vuonna 1633 keisarillinen ja saksilainen armeija levittivät ruttoa Sleesiassa ja Etelä-Saksissa, ja seuraavana vuonna ruton kerrottiin lähes autioittaneen Augsburgin kaupungin Svaabian valtakunnanpiirissä. Vuonna 1635 ruttoa levittivät Länsi-Saksaan ja Alankomaihin siellä edes takaisin risteilleet keisarilliset, espanjalaiset, ranskalaiset ja weimarilaiset armeijat (sotilasurakoitsija Bernhard von Sachsen-Weimarin yksityisarmeija Ranskan kruunun palveluksessa). Vielä syksyllä 1636 keisarillisten ja saksilaisten armeijoiden kerrottiin menettävän joka päivä sata sotilasta ruton takia.

 

Kuten Gottfried Lammert ja Friedrich Prinzing kumpikin huomioivat, kulkutaudit alkoivat laantua 1640-luvulle tultaessa. Syynä on todennäköisesti ollut armeijoiden muuttunut koko ja kompositio. Siinä, missä keisarillinen generalissimus Albrecht von Wallenstein, Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf ja Alankomaiden valtionhoitaja Fredrik Henrik olivat koonneet 1630-luvu taitteessa toistasataatuhatta miestä vahvoja massa-armeijoita, 1640-luvulla operatiiviset kenttäarmeijat kutistuivat alle 20 000 miehen vahvuisiksi taisteluyhtymiksi, jotka koostuivat suurelta osin elleivät lähes kokonaan rakuunoista ja ratsuväestä. Historioitsija David Parrott kuvasi näiden uusien armeijoiden ”logistista jalanjälkeä” kevyeksi, ja yhtä hyvin voi kuvailla myös niiden epidemiologista jalanjälkeä aikaisempaa pienemmäksi. Kulkutaudeilla oli yksinkertaisesti vähemmän tilaa ja aikaa muhia aikakauden armeijoissa ja sotilasleireissä.

 

Aivan sodan lopulta löytyy kuitenkin yksi vakava armeijoiden levittämä epidemia. Vuonna 1643 Ruotsi hyökkäsi naapurimaa Tanskaa vastaan niin sanotussa Torstenssonin sodassa, jonka päärintamaksi muodostui nykyinen Etelä-Ruotsi eli Skoonen, Hallandin ja Blekingen tuolloiset tanskalaiset provinssit. Malmön puolustusta johtanut Tanskan kruununprinssi Christian raportoi toukokuussa 1644, että osa viidestäsadasta linnoitustöihin komennetuista sotilaista oli sairastunut vakavasti juotuaan saastunutta vettä. Christian halusi rajoittaa epidemian leviämistä maksamalla sotilaille ylimääräistä juomarahaa, jolla nämä voisivat ostaa itselleen juotavaksi terveellistä olutta huonon veden sijasta. Joulukuussa 1644 taudin kerrottiin saapuneen Kööpenhaminaan, ja sen välittäjänä vaikutta toimineen sotajoukkoja Öresundin ylitse edes takaisin kuljettanut laivasto. Ruotsalainen uutislehti Ordinari Post Tijdender raportoi vahingoniloisesti, että tauti olisi surmannut yksistään Malmössä 4 000–5 000 ihmistä, mikä väite oli aivan mieletön, sillä Malmössä oli tuolloin hädin tuskin sen vertaa asukkaita. Tauti ei toisaalta säästänyt myöskään ruotsalaisia. Heinrich Boecklerin kronikka vuodelta 1679 kertoo Gustaf Hornin kenttäarmeijan menettäneen sotilaita kulkutaudin (lat. aegrotis) takia jo kesällä 1644. Elokuussa 1644 Tukholman valtaneuvosto joutui toteamaan, ettei Morastin skanssia Jämtlandissa voinut enää puolustaa norjalaisilta, sillä skanssin varuskunta oli menettänyt liikaa sotilaita (käytännössä talonpoikaista nostoväkeä) sairauden takia. Tammikuussa 1645 Göteborgin komendantti Nils Assersson Mannerskiöld valitti, että ”sairaus ja kuolleisuus on suurta Göteborgissa ja sen lähiympäristössä.” Huhtikuussa 1645 kenraali Lars Kagg esitti arvion, jonka mukaan Gustaf Hornin armeija Skoonessa oli menettänyt 8 894 sotilaan vahvuudestaan sairastuneina 887 miestä eli noin kymmenen prosenttia kokonaisvahvuudesta. Tuossa vaiheessa tauti oli kuitenkin höllentänyt otettaan armeijasta, sillä Gustaf Horn oli helmikuussa katsonut mahdolliseksi päästää lukuisia upseereita Ruotsiin kotilomille (Hans Wachtmeisterin kirje Carl Gustaf Wrangelille, 13. helmikuuta 1645).

 

Kenttäepidemioita esimodernissa Skoonessa tutkinut Bodil E. Persson oli vakuuttunut siitä, että taudissa oli kyse joko lavantaudista tai punataudista tai niiden yhdistelmästä. Perssonin tulkintaa tukee prinssi Christianin raportti siitä, että taudin oli aiheuttanut Malmön saastunut juomavesi sekä kööpenhaminalaisten lääkärien antama diagnoosi taudista ”verenvuotoepidemiana.” Tämä termi viittaa punatautiin ja mahdollisesti lavantaudin aiheuttamaan vastaavaan ripuliin, kun taas verenvuoto ei lukeudu paiseruton oireisiin. Modernit verenvuototaudit, kuten afrikkalaiset ebolavirus ja Marburg-virus, eivät olleet vielä tuolloin olemassa. Tauti vaikuttaa levinneen voimakkaimmin ahtaissa varuskunnissa ja sotilaiden kuljetuslaivoissa, joiden hygienia ja saniteettijärjestelyt olivat puutteellisia. Myös tämä leviämisen mekanismi tukee tulkintaa lavantaudista tai vatsabakteerin aiheuttamasta punataudista.

 

Gottfried Lammert kertoi toistuvista paikallisista epidemioista Saksassa myös heti sodan loppumisen jälkeen vuosina 1649–1652. Näiden tautien aiheuttama kuolleisuus kytkeytyi toisaalta myös Lammertin havainnoimaan puutteeseen ja nälkään, joiden olosuhteissa myös tavalliset flunssan kaltaiset taudit muuttuvat helposti kuolettaviksi epidemioiksi. Nykyhistorioitsijan on vain hyväksyttävä se tosiasia, että kolmikymmenvuotisen sodan kaltaisen katastrofin pimentoon jää myös arkisia ja endeemisiä sairauksia, kuten vaikkapa Tanskan valtaneuvoston kansantaudiksi helmikuussa 1645 tunnistama keripukki (”skørbug”) eli C-vitamiinin puutostila.

 

Aikalaislähteiden ylimalkaisuuden ja kovan tieteellisen datan puuttumisen takia taudit ja epidemiat ovat eräs kolmikymmenvuotisen sodan kovakuorisin ja monikerroksisin myytti, jonka läpivalaisu vaatisi aiempaa enemmän huomiota ja tutkimuksellisia resursseja. Sotien ja tautien vuorovaikutus on asia, joka ei ole lainkaan menettänyt ajankohtaisuuttaan, vaan se on viime vuosina osoittautunut jopa entistä polttavammaksi historiallisen tutkimuksen ja yhteiskunnallisen ymmärryksen aihepiiriksi.

 

 

Lähteitä ja kirjallisuutta

 

SRA Skoklostersamlingen Hans Wachtmeister 1638–1652 brev till Karl Gustav Wrangel E8509.

 

 

Johann Heinrich Boeckler. (1679). Historia Belli Sveco-Danici. Strasbourg: ?

Massimo Galli, Letizia Oreni, Anna Lisa Ridolfo, Angelo Formenti, Ester Luconi, Patrizia Boracchi, Spinello Antinori, Elia Biganzoli & Folco Vaglienti. (2023). Milan’s forgotten epidemic of summer 1629, a few months before the last great plague: An investigation into the possible cause. PLoS ONE 18(6):e0279218. https://doi.org/10.1371/journal.pone.0279218.

Gazette N. 84. (1633). 

Gazette N. 93. (1633). 

Gazette N. 3. (1635).

Gazette N. 20. (1635).

Gazette N. 111. (1635).

Gazette N. 157. (1635).

Gazette N. 150. (1636).

Kancelliets brevbøger vedrørende Danmarks indre forhold i uddrag 1644–1645. (1968). Kööpenhamina: Dansk Vibenskabs Forlag.

Gottfried Lammert. (1890). Geschichte der Seuchen, Hungers- und Kriegsnoth zur Zeit des dreissigjährigen Krieges. Wiesbaden: J. F. Bergmann.

Julius Mankell. (1865). 2. Uppgifter rörande svenska krigsmagtens styrka, sammansättning och fördelning sedan slutet af femtonhundratalet. Tukholma: C. M. Thimgren.

Ordinari Post Tijdender N. 4. (1645).

Bodil E. B. Persson. (2002). Fältsjukorna och krigen i Skåne. Ale Historisk tidskrift för Skåne, Halland och Blekinge 3.

Prins Christian (V.)s breve: Kancellibreve i uddrag 1643–1647. (1956). 2. Kööpenhamina: G. E. C. Gad.

Friedrich Prinzing. (1916). Epidemics Resulting from Wars. Oxford: The Clarendon Press.

Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling: Bref från Herman Wrangel med flera generaler. (1898). 2:9. Tukholma: P. A. Norstedt & Söners förlag.

Giuseppe Ripamonti. (1841). La peste di Milano del 1630. Milano: Libreria Pirotta, Francesco Cusani, toim.

Svenska riksrådets protokoll: 1643, 1644. (1903). 10. Tukholma: P. A. Norstedt & Söner.

Alessandro Tadino. (1648). Raguaglio dell’ Origine et giornali Successi della Gran Peste Contagiosa, Venefica, & Malefica seguita nella Cittá di Milano, & suo Ducato dall’ Anno 1629. sino all’ Anno 1632. Milano: Filippo Ghisolti.  

Theatrum Europaeum. (1662). 1. Frankfurt am Main: Daniel Fieder.

Wallensteinin murha - raportointi ja reaktiot

 

Päivälleen 390 vuotta sitten keisarillisen armeijan ylipäällikkö Albrecht von Wallenstein murhattiin majapaikassaan Egerin kaupungissa nykyisen Tšekin tasavallan alueella. Henkirikosta eivät suorittaneet mitkä tahansa kurkunleikkaajat vaan joukko keisari Ferdinand II:n asialla olleita sotilaita, joita johtivat irlantilainen kenraalimajuri Walter Butler sekä skottilaiset everstit Walter Leslie ja John Gordon. Itse veriteon suoritti englantilainen kapteeni Walter Deveraux, joka iski hilparinsa vuoteestaan juuri nousseen Wallensteinin rintaan. Samaan aikaan toiset sotilaat löivät Egerin linnan juhlasalissa kuoliaiksi Wallensteinin lähimmät luottomiehet, böömiläiset aateliset Adam Trczkan, Vilém Kinskýn, Christian von Ilowin ja Heinrich Neumannin. Wallensteinin sotajohto oli kerralla puhdistettu.  

 

Myöhempi historiografia on jo vuosisatojen ajan väitellyt Wallensteinin murhaamisen motiiveista. Normatiivisin veruke veriteolle oli ns. Pilsenin vala, jossa Wallenstein oli edellyttänyt upseereiltaan muodollista kuuliaisuudenvalaa itselleen. Valan epäilyksenalaisuutta aiheutti se seikka, että keisarillisen armeijan muodollinen päämies ei ollut Wallenstein vaan keisari Ferdinand II (siksi kutsuttiinkin keisarilliseksi armeijaksi). Muita mahdollisia motiiveja ovat olleet Wallensteinin omatoimiset diplomaattiset aloitteet rauhan aikaansaamiseksi Ruotsin ja sen liittolaisten kanssa, keisarin halu kuolettaa kirjaimellisesti Wallensteinille omaamansa tähtitieteellisen suuruiset velat sekä Wallensteinin oma henkilökohtainen vallanhimo. Jälkimmäistä seikkaa painotti aikoinaan modernin historiatieteen isä Leopold von Ranke, jonka mukaan Wallensteinin suunnitelmissa siinsi vaikkapa ristiretken aloittaminen turkkilaisia vastaan, oman sukunsa nostaminen vaaliruhtinaiden kollegioon tai jopa keisarin itsensä syrjäyttäminen. Wallensteinin moderni elämäkerturi Golo Mann joutui puolestaan toteamaan kirjassaan, ettei Wallensteinin todellisista aikeista voi tehdä mitään pitäviä johtopäätöksiä säilyneen aineistomateriaalin puutteiden takia. Myös keisari Ferdinand II varoi jättämästä mitään selkeitä todisteita omasta tahdostaan, ja kokonaiskuva Wallensteinin murhasta perustuu hajanaisten lähteiden ohella aikakauden poliittisen ja sotilaallisen historian laajempaan kontekstiin.

 

Eräs tapa ymmärtää Wallensteinin murhaa on katsoa sitä aikalaisten silmin ja siirtää huomio veriteon uutisointiin ja siitä raportointiin kolmikymmenvuotisen sodan poliittisella ylätasolla. Ferdinand II yritti ottaa narratiivin heti hallintaansa julkaisemalla pamfletteja, joissa Wallenstein maalattiin valtiorikolliseksi ja petturiksi. Historiografinen ymmärrys Wallensteinin murhasta perustuu siten uutisointiin Euroopan varhaisessa ”julkisessa sfäärissä.” Keisarin informaatiovaikuttaminen näkyy vaikkapa aikalaiskronikka Theatrum Europaeumissa, joka painatti keisarin Wallensteinista antaman pidätysmääräyksen ja toisti siinä esitetyn syytteen Wallensteinin ”salajuonittelusta” (Conspiration). Myös ranskalainen Mercure François toisti väitteet Wallensteinin petollisuudesta. Mercuren tarinan keskiössä oli Wallensteinin Egeristä ruotsalaiselle sotilasurakoitsija Bernhard von Sachsen-Weimarille lähettämä viesti, jossa Wallenstein pyysi Sachsen-Weimaria saapumaan palkkasotureineen Wallensteinin tueksi ja avuksi Egeriin. Mercure antoi Wallensteinin murhan motiiviksi tämän kapinan (”rebellion de Walstein”) keisaria vastaan. Saksalainen aikalaiskronikka Relationis Historicae antoi teolle erilaisen vivahteen painottamalla teon luonnetta nimenomaan henkirikoksena (”Egerischen Mord That”). Relationis ei kuitenkaan osoittanut syyttävällä sormella keisarin vaan Walter Butlerin ja tämän tovereiden suuntaan, jotka Relationiksen mukaan suunnittelivat teon oma-aloitteisesti ja toivoen päästä sen avulla keisarin suosioon. Silti myös Relationis julkaisi saman keisarillisen pidätysmääräyksen kuin Theatrum Europaeum.

 

Wallensteinin murha aiheutti ymmärrettävästi sensaation aikakauden poliittisissa ja diplomaattisissa piireissä. Venetsialainen diplomaatti Vicenzo Gussoni raportoi Lontoosta maaliskuun 31. päivä, että uutinen ”Volenstainin” kuolemasta oli otettu helpotuksella vastaan niiden joukossa, ”jotka olivat avoimesti Itävallan ruhtinashuonetta vastaan.” Wallensteinin kuoleman uskottiin optimistissa piireissä johtavan keisarillisten sodankäyntikyvyn heikkenemiseen. ”Mutta viisaimmat, ja erityisesti hallituksen jäsenet, välttävät muodostamasta mielipidettä ennen kuin he näkevät, mitä seurauksia näin suuri muutos tuo mukanaan”, Gussoni kirjoitti Venetsian dogelle ja senaatille. Realismi palasi Stuartien hoviin jo viikkoa myöhemmin 7. huhtikuuta. Tuolloin kuningas Kaarle I oli tunnustanut Gussonille, että hänen oli vaikea ymmärtää kahta asiaa: kuinka Wallenstein oli antanut noin vain ”ottaa itsensä kiinni” ja miksi hänen kuolemastaan ei ollut seurannut suurempaa hajaannusta keisarillisessa armeijassa vastoin sensaatiouutisen aiheuttamia ensianalyyseja. 

 

Saksin vaaliruhtinas Johann Georg, joka oli käynyt tiiviitä rauhanneuvotteluita Wallensteinin kanssa, sai tiedon tämän kuolemasta Brandenburgin markkreivi Christianin kymmenen päivää veriteon tapahtumisen jälkeen lähettämän kirjeen kautta. Johann Georg reagoi uutiseen pelolla ja ohjeisti kenraaliaan Hans Georg von Arnimia vahvistamaan vaaliruhtinaskunnan rajojen puolustusta mahdollisen keisarillisen suurhyökkäyksen varalta. Arnim itse, joka oli aiemmin toiminut sanansaattajana Johann Georgin ja Wallensteinin välillä, oli saanut varoituksen olla tulematta enää Böömin kuningaskunnan puolelle, sillä keisarilliset saattoivat suunnitella hänen murhaamistaan seuraavaksi. Uutinen Wallensteinin kuolemasta masensi Arnimia, sillä se sai rauhanteon näyttämään aiempaa epätodennäköisemmältä hankkeelta.

 

Ranskassa keisarillinen propaganda nieltiin sellaisenaan. Marsalkka François de Bassompierre, joka oli Wallensteinin kuoleman aikana itse Bastiljin vankilassa valtiopetoksesta tuomittuna, maalaili muistelmissaan synkkää kuvaa Wallensteinista. Tämän aikomuksena oli aina ollut kapina keisaria vastaan, Bassompierre kertoili, ja siksi ruotsalaisten kanssa salaisessa liitossa ollut Wallenstein oli edellisenä vuonna 1633 pitänyt keisarillisen armeijan tahallaan pois taistelukentältä. Wallensteinin suurena tavoitteena, Bassompierre kirjoitti, oli itsensä nostaminen Böömin uudeksi kuninkaaksi. Koska Böömin kuningas ja Pyhä saksalaisroomalainen keisari olivat perinteisesti olleet yksi ja sama henkilö, Bassompierre käytännössä vihjaili Wallensteinin suunnitelleen Ferdinand II:n syrjäyttämistä. Walter Butler ja muut tappotehtävälle lähetetyt upseerit eivät olisi malttaneet odottaa hetkeäkään enempää Wallensteinin surmaamiseksi, sillä heistä olisi ollut vastenmielistä jäädä alaiseksi pyrkyrille, jonka luonne oli sietämätön ja jonka sukutausta oli korkeintaan keskinkertainen, Bassompierre päätti anekdoottinsa.

 

Toisaalla englantilainen agentti Henri de Vic raportoi Pariisista Lontooseen, että Wallensteinin kuolema oli herättänyt Ludvig XIII:n hovissa tyrmistystä johtuen siitä, että Wallensteinin oli toivottu vaihtavan puolta ja kääntyvän keisaria vastaan. Diplomaatti John Hales puolestaan kirjoitti Savoijista, että osa Torinon hovista uskoi Wallensteinin tavoitelleen Böömin kruunua ja osa oli sitä mieltä, että hän oli etsinyt vain rauhaa omilla ehdoillaan ja yrittänyt siinä sivussa estää Espanjan kruunua kaappaamasta hänen sotilasurakoitsijaeverstejään omaan palvelukseensa. Brysselissä Wallensteinin kuolemaa juhlittiin ”valtiopetoksen” torjuntana, ja kaikkein hurjimpien huhujen mukaan Wallenstein olisi suunnitellut jopa Ferdinand II:n ja tämän pojan Unkarin kuningas Ferdinandin murhaamista.

 

Ruotsissa Wallenstein muistettiin miehenä, joka käytännössä surmasi maan kuninkaan, ihaillun Pohjolan leijonan eli Kustaa II Aadolfin. Tukholman valtaneuvoston protokollissa on lyhyt maininta maaliskuun 20. päivältä, että valtaneuvosto luki vänrikki Creilsheimbin lähettämiä tiedonantoja Wallensteinin kuolemasta ja päätti niiden takia suositella Creilsheimbin ylentämistä luutnantiksi. Tukholman aristokraattien ensireaktio oli toisin sanoen hillitty ja pragmaattinen. Edesmenneen kuninkaan oikea käsi, kansleri Axel Oxenstierna, ei myöskään pahemmin voivotellut Wallensteinin ja hänen luottomiestensä surmaamista, mitä tekoa hän kuitenkin nimitti joukkomurhaksi (”massacrirung”). Kirjeessään Saksin vaaliruhtinas Johann Georgille Oxenstierna joutui toteamaan, että mahdollisuus ”turvatun, vakaan ja perusteellisen valtakunnanrauhan” saavuttamiseksi oli Wallensteinin kuoleman myötä käytännössä kadonnut. Mutta Ruotsin kanslerilta löytyi muitakin keinoja sodan päättämiseksi. Oli mahdollista vaikkei toki taattua, että Wallensteinin kuolema ajaisi keisarillisen armeijan levottomuuden ja sisäisen hajaannuksen tilaan kaikkine siitä syntyvine sotilaallisine seurauksineen. Oxenstierna ehdotti läheisempää yhteistoimintaa Bernhard von Sachsen-Weimarin ruotsalaisen palkka-armeijan ja Saksin vaaliruhtinaskunnan välillä, minkä lisäksi hän kehotti Johann Georgia kasvattamaan sodankäyntinsä intensiteettiä keisaria vastaan. Voimat oli tästedes keskitettävä rauhanteon sijasta vihollisen lyömiseen, Oxenstierna kirjoitti.

 

Raportointi Wallensteinin kuolemasta osoittaa ainakin hänen suosionsa vähyyden, jos ei muuta: kukaan Euroopassa ei vuodattanut kyyneleitä kuultuaan hänen surmaamisestaan. Julkista sfääriä dominoi keisari Ferdinand II:n lanseeraama narratiivi henkipatosta, salajuonittelijasta ja valtiopetturista. Myös diplomatian ja politiikan kirjeenvaihdossa nousivat esille epäilyt surman mahdollisesta oikeutuksesta Wallensteinin todennäköisen epälojaliteetin vuoksi. Näitä epäilyjä tasapainottivat toisaalla Wallensteinin kanssa neuvotelleiden saksilaisten ja ruotsalaisten sisäpiiritiedot keskustelujen todellisesta luonteesta. Saksilaisilla vaikuttaa olleen suuret toiveet Wallensteinin mahdollisuuksista sopia keisarikuntaan pysyvä rauha, minkä potentiaalisen rauhan he sitten näkivät Wallensteinin surman mukana kadonneen. Tukholman neuvosmiesten ja kansleri Axel Oxenstiernan kivikasvoiset reaktiot viittaavat toisaalla siihen, että ruotsalaisilla ei alun perin ollutkaan suurta luottamusta tai edes halua Wallensteinin ehdoilla solmittuun rauhaan. 

 

Wallensteinin sotilaallispoliittinen jälkikuva oli vuonna 1634 lähes yhtä enigmaattinen kuin mitä se on yhä tänäkin päivänä 390 vuotta myöhemmin.

 

 

 

Lähteet ja tutkimus

 

François de Bassompierre. (1877). Journal de ma vie: Mémoires du maréchal de Bassompierre. 4. Pariisi: Librairie Renouard. M. de Chantérac, toim.

 

Calendar of State Papers Relating To English Affairs in the Archives of Venice: 1632-1636. (1921). 23. Lontoo: His Majesty’s Stationery Office.

 

Arnold Gaedeke, toim. (1885). Wallensteins Verhandlungen mit den Schweden und Sachsen, 1631-1634. Mit Akten und Urkunden. Frankfurt am Main: Rütter & Loening.

Golo Mann. (1971). Wallenstein. Frankfurt am Main: S. Fischer Verlag.

 

Mercure François. (1637). 20. Pariisi: Estienne Richer.

 

Thomas Pert. (2023). ‘I doe not find him, howsoever our great Enemy, to have deserved such an end’: Reactions to the Assassination of Albrecht von Wallenstein, c. 1634-1700. German History 41:2.

Leopold von Ranke. (1869). Geschichte Wallensteins. Leipzig: Duncker und Humblot. 

 

Relationis Historicae Semestralis Continuatio. Jacobi Franci historische Beschreibung aller Denckwürdigen Geschichten so sich hin und wider in Europa, Hoch- und Nieder-Teutschland, auch in Frankreich, Engelland, Italien, Hispanien, Indien, Schweden, Hungarn, Böhmen, Polen, Preussen, Siebenbürgen, Wallachen, Moldaw, Türcken, ie. vor und hierzwischen nechschverschienener Frankfurter Herbstmessβ deβ 1633. biβ auff Fastentmessβ dieses 1634. Jahrs verlauffen und zugetragen. (1634). Frankfurt am Main: Sigismund Latomi.

 

Svenska riksrådets protokoll: 1634. (1886). 4. Tukholma: P. A. Norstedt & Söner.

 

Theatrum Europaeum. (1639). 3. Frankfurt am Main: Matthaeus Merian.