Ne burgundilaiset

 

Harvoin törmää narratiivisesti ja metodologisesti yhtä kunnianhimoiseen historian tietokirjaan kuin Bart Van Loon The Burgundians. A Vanished Empire: A History of 1111 Years and One Day (2021). Nimensä mukaisesti Van Loon kirja on muinaisen Burgundin ruhtinaskunnan historia, ja myös kirjan kattama ajanjakso on se, mitä alaotsikossa luvataan. Mutta jos lukija olettaa tarttuvansa perinteiseen poliittisen historian kronikkaan, osoittautuvat hänen oletuksensa vääriksi. Van Loo kuvaa johdannossa kirjaansa käänteiseksi pyramidiksi: se kuvaa hyvin yleistäen ja tiivistäen burgundilaisen kansakunnan historian ensimmäistä vuosituhatta ja tiivistyy sitten aina vain yksityiskohtaisemmaksi kuvaukseksi 1400-luvun tapahtumista. Kertovaa metodia täydentää Van Loon pysähtyminen tiettyjen ilmiöiden ja rakenteiden äärelle. Erityishuomiota saa 1400-luvun burgundilainen maalaustaide, joka toimii myös oivana lähdemateriaalina puutteellisen ja epäyhteismitallisen tekstiaineiston täydentämiseksi.

 

Burgundilaisten muinaishistoria, josta Van Loo kirjansa aloittaa, on kieltämättä kiehtovaa. Etymologia ja DNA–tutkimus viittaavat siihen, että burgundilaisen heimon alkukoti oli Skandinaviassa, todennäköisesti Bornholmin saarella, mihin yhteyteen viittaa saaren muinaisnorjalainen nimi Burgundarholmr. Kansainvaellusten sekasorrossa Bornholmin väki päätyi Reinin varrelle ja sieltä edelleen nykyisen Belgian alueelle. Liittoutuminen Länsi-Rooman ja länsigoottien kanssa Attilaa ja tämän hunneja vastaan osoittautui Katalaunisten taistelun (451) seurauksena edulliseksi ratkaisuksi, kun roomalaisten voittoisa sotapäällikkö Aetius palkitsi burgundilaiset liittolaisensa läänittämällä nykyisen Savoijin alueen Etelä-Ranskassa heidän uudeksi asuinpaikakseen. 500-luvun alussa legendaarinen kuningas Gundobad sekä laajensi että roomalaisti valtakuntaansa, johon kuului burgundilaisten heimon jäsenien lisäksi gallialais-roomalaisia alamaisia. Tuolloin myös nimi Burgundia ilmaantui ensimmäisen kerran kirjallisiin lähteisiin Gundobadin pojan Sigismundin kääntyessä areiolaisesta kristinuskosta katolilaisuuteen.

 

800-luvulla burgundilaisten yhteisö oli vaarassa sulautua kokonaan Kaarle Suuren perustamaan frankkien valtakuntaan, mutta pelastus tuli frankkikuninkaan perinnönjaon muodossa. Burgundia jakaantui kahteen osaan: itäiseen, muodollisesti Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan osaan, jonka rimpuilu Saksasta erilliseen identiteettiin johti sen nimeen Franche-Comté, vapaa kreivikunta, sekä läntiseen puoliskoon, joka säilytti Burgundin nimen ja identiteetin. Autunin kreivi Richardin sinnikäs vastarinta Seineä alas purjehtineita viikinkejä vastaan palkittiin sillä, että 900-luvun alussa karolingikuningas myönsi Richardille oikeuden kutsua itseään Burgundin herttuaksi. Vuosituhannen vaihteessa, kapetingien astuessa karolingien kuihtuneen dynastian tilalle, Burgundin arvovalta kasvoi, kun Clunyn luostarista versoi uuden benediktiiniveljeskunnan myötä läntisen Euroopan teologisen ja kulttuurisen elämän keskus. Samalla Burgundiin juurtui myös feodaalinen yhteiskuntajärjestelmä, jossa ritariluokka (bellatores) hallitsi maallista ja papisto (oratores) henkistä elämää; loput eli väestön valtaosa, laboratores, viettivät elämänsä kuokan varressa elättäen itseään ja feodaaliyhteiskunnan yläkerrostumia.  

 

Tässä vaiheessa kertomusta Van Loo loikkaa kirjansa pihviin, satavuotisen sodan (1337–1453) aikakauteen. Kirjan ensimmäinen varsinainen keskushahmo on Ranskan kuningas Juhana Hyvän nuorempi poika Filip Rohkea (1342–1404), jolle kuningas läänitti Burgundin sen jälkeen, kun edellinen herttua Philip de Rouvres oli kuollut ilman perillisiä. Toinen historian hedelmää kantava lahja oli Filip Rohkean avioliitto kreivi Louis de Malen tyttären Margaretan kanssa, minkä naimakaupan seurauksena Burgundin herttua sai liitettyä itsensä ja perheensä Flanderin perimysjärjestykseen. Oman perijän Juhana Peloton (1371–1419) naittaminen Margaret Baijerilaiselle avasi dynastisen reitin Hollantiin ja Zeelandiin. Näistä järjestelyistä avautuu kirjan pääteema, Burgundin herttuoiden asteittainen laajeneminen yhä pohjoisemmaksi nykyisen Bourgognen alueelta Ranskassa. Burgundilaiset ryhtyivät nimittämään erillisiä läänityksiään nimikkeillä herwaarts ja derwaarts, ”täällä ja siellä”, viitaten edellisellä pohjoisen alankomaihin ja jälkimmäisellä vanhoihin Gundobadin perintömaihin. Eräs leppymätön vastustaja tässä pitkässä prosessissa oli Ghentin kaupunki, jonka ärhäkkyys ja uskallus käydä sotaa itseään voimakkaampia vastustajia kohtaan on eräs perinteisessä historiankirjoituksessa liian helposti unohdettu seikka. The Burgundians muistuttaa, että myöhäiskeskiajan alankomaalainen porvari ei ollut niinkään leppoisa kauppias kuin hampaisiin asti aseistettu militantti, joka ei epäröinyt katkoa kauloja epämieluisilta herttuoiden tai kuninkaiden virkamiehiltä. Burgundin dynastisen politikoinnin toinen rintama oli Ranskassa, missä Filip Rohkea oli käytellyt rohkeasti – ellei jopa ronskisti – kuninkaallisen käskynhaltijan valtaa. Ranskan kuninkaiden ja Burgundin herttuoiden veriset mittelöt ovat tunnettu eurooppalaisen historian episodi, jonka dramaattisista käänteistä tulee helposti mieleen George R. R. Martinin fantasiaeepos Game of Thrones.

 

Jos Bart Van Loon kirjassa on yksi päähenkilö, sen täytyy olla herttua Filip Hyvä (1396–1467), jonka kasvot eivät turhaan korista kirjan kantta. Filip Hyvä laajensi ja juurrutti herttuahuoneensa valtaa yhdistelmällä diplomatiaa ja väkivaltaa. Herttuan silmissä selvästi siinsi näky yhdistyneestä Burgundista, joka ei kumartelisi kenellekään kuninkaalle tai keisarille – Burgundin oma itsenäinen kuningaskunta Euroopan sydämessä. Tavoitteen tiellä oli kuitenkin joukko rakenteellisia esteitä, joita Van Loo avaa oivaltavasti ja hyläten hetkeksi narratiivisen metodin strukturalismin tieltä. Eräs iso este oli se, että Burgundin herttua oli herttua vain ruhtinaskunnan vanhoilla perintömailla etelässä; pohjoisessa hän oli Namurin, Hainautin, Hollannin ja Zeelandin kreivi, Brabantin, Limburgin ja Luxemburgin herttua, Antwerpin markkreivi ja niin edespäin. Tästä seurasi, ettei herttualla ollut valtaistuinta tai pääkaupunkia missään, vaan hän oli alati liikkeellä vaeltavan hovinsa kanssa. Näiden esteiden ylittämiseksi Filip Hyvä innovoi uudenlaisia instituutioita. Näistä tärkein oli herttuan mukana kulkeva valtaneuvosto, eräänlainen harhaileva keskushallinto, jonka tehtävä oli sovitella yhteen kirjavia paikallisia lakeja edes minkäänlaisen johdonmukaisen hallintotavan rakentamiseksi. Hallitseminen edellytti jatkuvia neuvotteluita kaupunkien ja ruhtinaskuntien säätyjen kanssa, niiden tahojen, jotka loppupeleissä myönsivät herttualle tämän vaatimat verotulot. Ja juuri raha alkoi olla ensisijainen edellytys vallankäytölle aikakaudella, jota leimasi sodankäynnin murros ja feodaalisen ritariston asteittainen korvautuminen rahapalkkaa vastaan sotivilla palkkasotureilla.

 

Bart Van Loo kirjoittaa paljon aikakauden burgundilaisista taiteilijoista, eikä aiheetta. Jos hallitsijoita ei ikuistettu kuviin, alamaisten oli vaikea tunnistaa heitä tai arvostaa heidän loistokkuuttansa. Ilman Burgundin herttuoiden sponsorointia ja heidän teettämiään tilaustöitä taidehistoria ei tuntisi sellaisia nimiä kuin Johan Maelwael, Rogier van der Weyden tai Jan, Hubert ja Lambert van Eyck. Visuaalisuuden julkiseen kulttuuriin kuuluivat myös erilaiset juhlapidot ja näytökset, joita Burgundin herttuat järjestivät mielipuolisuutta hipovassa mittakaavassa. Seurapiirinä toimi usein Filip Hyvän perustama Kultaisen Taljan ritarikunta. Ilman Filip Hyvän ja hänen poikansa Kaarle Rohkean (1433–1477) fantastisia ja surrealistisia spektaakkeleita Johan Huizinga tuskin olisi inspiroitunut kirjoittamaan klassista keskiajan kulttuurihistorian tutkimustaan Keskiajan syksy: Elämän- ja hengenmuotoja Ranskassa ja Alankomaissa 14. ja 15. vuosisadalla (ilmestyi alun perin 1919, suomeksi 1951 ja 2000).

 

Koleerisen Kaarle Rohkean valtakausi 1467–1477 kärjistää Van Loon kertomuksen yhden vuosikymmenen kautta kirjan alaotsikossa luvattuun yhteen päivään. Kaarle Rohkea oli aivan erityisen brutaali ja ehdoton ruhtinas, jota voisi aiheellisesti verrata aikalaiskollegaansa, Valakian voivodi Vlad Draculaan (1431–1477). Siinä, missä Filip Hyvä hallitsi miekalla ja diplomatialla, Kaarle Rohkea hallitsi miekalla, hilparilla ja piiritystykillä. Herttuan tärkein institutionaalinen innovaatio oli perustaa pysyvä armeija, jonka esikuva oli ranskalainen compagnies d’ordonnance. Mutta tämäkään sotajoukko ei tyydyttänyt herttuan militaristisia tarpeita, vaan armeijaa täydennettiin mittavalla palkkasoturien värväämisellä. Kaarle Rohkean epäonneksi myös muut kansakunnat kuin vain burgundilaiset pysyivät sotilaallisen kehityksen kelkassa. Yrittäessään laajentua etelään Elsassiin Kaarle Rohkea törmäsi Sveitsin valaliittolaisiin, jotka harjoittivat tehokasta sodankäyntiä peitsimiehistä kootuilla falangeillaan. Kohtaaminen sveitsiläisten kanssa Grandsonin taistelussa vuonna 1476 johti Burgundin armeijan täystuhoon. Lannistumaton Kaarle Rohkea kokosi vielä yhden armeijan vallatakseen Lothringenin herttuakunnan, mikä johti uuteen yhteenottoon sveitsiläisten kanssa Nancyn luona tammikuussa 1477. Sveitsiläisten koukkaus burgundilaisten selustaan aiheutti täystuhon. Herttua Kaarle Rohkean silvottu ruumis löytyi taistelukentältä muiden kaatuneiden röykkiöistä.

 

Tarinan viimeinen päivä on 20. lokakuuta 1493, jolloin Kaarlen Rohkean tyttären Marian ja Itävallan herttua Maximilianin poika Filip Komea vihittiin avioliittoon Aragonin ja Kastilian hallitsijoiden Ferdinandin ja Isabellan tyttären Johannan kanssa. Avioliiton hedelmä oli Bart Van Loon nimeämä ”viimeinen burgundilainen” Kaarle, joka dynastisten sattumien kautta päätyi sekä Pyhäksi saksalaisroomalaiseksi keisariksi että Espanjan kuninkaaksi. Edellisessä kontekstissa historia muistaa hänet parhaiten hallitsijanimellä Kaarle V (1500–1558). Van Loo muistuttaa aiheellisesti Kaarle V:n voimakkaasta burgundilaisesta identiteetistä: hänet oli ensinnäkin nimetty isoisoisänsä Kaarle Rohkean mukaan, minkä lisäksi Kaarle V julisti alamaisilleen Brysselissä vuonna 1520, että ”sydämeni on aina ollut täällä alamaassa [herwaarts].” Burgundin herttuakunta katosi Kaarle V:n perinnönjaon myötä, kun herwaarts muuttui hänen poikansa Filip II:n hallitsemaksi Espanjan Alankomaiksi. Eteläiset perintömaat ajautuivat sodan ja diplomatian seurauksena osaksi Ranskaa.

 

Burgundin ruhtinaskunnalla oli kuitenkin vielä yksi reinkarnaatio, jota Bart Van Loo ei nosta esille. 1600-luvulla Espanjan Alankomaiden varakuninkaat kontrolloivat suorasti myös miehittämäänsä Franche-Comtéa, Gundobadin muinaista valtakuntaa. Siten Kaarle Rohkean jälkeläiset hallitsivat Brysselistä käsin herwaarts ja derwaarts vuoteen 1678 asti.

 

Bart Van Loon The Burgundians on viihdyttävä ja informatiivinen historian tietokirja. Tällaista ylellisyyttä kaipaisi useimminkin.

 

 

Bart Van Loo. (2021). The Burgundians. A Vanished Empire: A History of 1111 Years and One Day. Lontoo: Head of Zeus, 590 s.

Operaatiotaito 1600-luvulla

 

Operaatiotaito on 1900-luvun sodankäynnille ominainen termi, jonka merkitys on puhuttanut sotatieteilijöitä sotienvälisistä vuosikymmenistä saakka. Yleistäen sotatiede ymmärtää operaatiotaidon joksikin, joka ei ole puhdasta alatason taktiikkaa tai ylätason strategiaa, vaan sodankäynnin mittakaavaa niiden väliltä. Operaatiotaidon käsitteellistäjinä pidetään yleisesti kahta 1800-luvun alussa vaikuttanutta sotatieteilijää, Antoine-Henri de Jominia (1779–1869) ja Carl von Clausewitzia (1780–1831). Jomini käytti taktiikan ja strategian väliin jäävästä osa-alueesta nimitystä ”suurtaktiikka” (grande tactique), mutta Clausewitz ei erikseen nimennyt operaatiotaitoa, vaan puhui strategian yhteydessä joukkojen kokoamisesta tilassa ja ajassa sekä vihollisen armeijoiden tuhoamisesta joko yhdessä taistelussa tai sarjassa useampia taisteluita. Kummankin sotatieteilijän ajatukset kytkeytyivät aiemman sotahistorian opetuksiin: Jomini kytki argumentaationsa seitsenvuotisen sodan (1756–1763) kampanjoihin Keski-Euroopassa, kun taas Clausewitz viittasi useimmiten (vaikkei kuitenkaan yksinomaan) historiallisesti lähempiin Napoleonin sotiin n. 1800–1815. Maailmansotien välillä operaatiotaidon käsite hiottiin sen vakiintuneeseen merkitykseen Neuvostoliitossa ja Weimarin Saksassa. Neuvostoliittolainen operatika tarkoitti suurten taisteluyhtymien johtamista, kun taas saksalaiset sotilaat sitoivat operaatiotaidon (usein artikuloitu vain termillä Kriegskunst eli sotataito) merkityksen sotilaallisiin tavoitteisiin eikä niinkään taisteluyhtymien kokoon. Kylmän sodan loppupuolella Yhdysvallat kehitti opin nimeltä AirLand Battle, joka viittasi maa- ja ilmavoimien saumattomaan yhteistoimintaan taistelukentän hallitsemisessa. Nykyisessä Nato-maiden (eli tästedes myös Suomen Puolustusvoimien) doktriinissa operaatiotaito on upotettu laajempaan englanninkieliseen käsitteeseen Full Spectrum Operations, jossa tavoitellaan taistelutilan yhtäaikaista hallintaa sen kaikissa ulottuvuuksissa – maalla, ilmassa, merellä, ulkoavaruudessa, kyberavaruudessa, informaatiotilassa ja vihollisen korvien välissä.

 

Sotilasprofessori Pasi Kesseli on retorisesti ja aiheellisesti kysynyt, onko operaatiotaito massa-armeijoiden aikakauden taktiikkaa. Sotahistoriallinen termi massa-armeijoiden aikakaudesta viittaa vakiintuneesti Ranskan vallankumousta ja tasavallan yleistä mobilisaatiota (levée en masse) seurannutta epookkia, jonka katsotaan jatkuneen kylmän sodan aikakaudelle saakka. Mutta oliko operaatiotaidosta viitteitä jo aiemmalta ajalta, jolloin sodankäynnin mittakaava ja eurooppalaisten armeijoiden koko kasvoi dramaattisesti juuri yhdellä nimenomaisella vuosisadalla, 1600-luvulla? Perehtyminen 1600-luvun narratiivisiin ja normatiivisiin lähteisiin antaa vahvistusta siitä, että jotain operaatiotaidoksi ymmärrettävää olisi harjoitettu jo kaksi vuosisataa ennen Jominin ja Clausewitzin toteuttamaa operaatiotaidon tunnistamista ja artikulaatiota.

 

Varhainen viite operaatiotaidon tekniikasta ja siihen soveltuvasta taisteluyhtymästä löytyy niin sanotun ”pitkän turkkilaissodan” ajalta 1593–1606. Osmanien sulttaanikuntaa vastaan sotineiden Itävallan Habsburgien palveluksessa ollut ranskalainen François Bassompierre kertoi muistelmissaan, kuinka Habsburgit olivat vuonna 1604 koonneet erityisen ”lentävän armeijan” (armée volante) kolmesta tuhannesta ratsumiehestä ja kahdeksasta tuhannesta jalkasotilaasta. Taisteluyhtymän tehtävänä oli ylittää nopealiikkeisesti Tonava ja vallata sen rannalla sijainnut Visegradin kaupunki linnoineen. Armée volante vaikutti olleen tehtävään sopiva armeijamuoto, sillä Visegrad antautui vain kolme päivää kestäneen piirityksen jälkeen.

 

Turkkilaissodassa tulikasteen saanut armée volante vakiintui kolmikymmenvuotisen sodan aikana 1618–1648 armeijan pääjoukosta erilliseksi, liikkuvaksi armeijaosastoksi. Armée volanten ahkerimpia käyttäjiä olivat ruotsalaiset, mikä asia ei ollut aivan sattuman lopputulosta. Kun Kustaa II Aadolfin johtaman sotajoukon koko oli suurimmillaan vuonna 1632 (pitkälti toistasataatuhatta miestä), se koostui jopa seitsemästä erillisestä ja vaihtelevan kokoisesta armeijasta. Ruotsalaisten sodankäynti muuttui aiempaa liikkuvammaksi ja tavoitteiltaan ennennäkemättömän monitahoiseksi. Yhdet armeijat pyrkivät valloittamaan kaupunkeja, toiset kohtaamaan vihollisen taistelukentällä ja jotkut suojaamaan muita armeijoita tai selustan kulkuyhteyksiä. Kaiken tämän moninaisen kampanjoinnin samanaikainen koordinaatio Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan lukuisilla eri sotanäyttämöillä vaati Kustaa II Aadolfilta ja hänen kenraaleiltaan jotain sellaista kykyä, jota ei juuri voi kuvailla muuten kuin operaatiotaidoksi.

 

Sodan edetessä myös sen luonne muuttui. Koska armeijoilla ei ollut minkäänlaista logistiikkaa, ne piti huoltaa armeijan itsensä ympäristöstään keräämillä resursseilla. Tämä huolto edellytti laajaa tilan hallintaa, mihin tavoitteeseen päästiin parhaiten ratsuväen käyttämisellä. Strategisen painopisteen kallistuessa pitkittyneen sodan seurauksena alueiden ja huollon turvaamiseen myös sotajoukkojen koostumus kehittyi siten, että ratsuväen osuus armeijoissa oli suhteellisesti aiempaa suurempaa. Erityisesti ratsuväkeä keskitettiin armée volanteihin, joissa ratsuväen suhde jalkaväkeen saattoi olla parhaimmillaan jopa moninkertainen. Eräs äärimmäinen esimerkki uudenlaisesta armée volantesta oli kenraali Helmut Wrangelin armeija Jyllanin niemimaalla, joka koostui 4 400 ratsumiehestä mutta vain 1 200 jalkasotilaasta Tanskaa vastaan käydyn Torstenssonin sodan aikana vuonna 1644. Ratsuväen suuri suhteellinen osuus leimasi armée volantea enemmän kuin sen tarkka koko, joka pysytteli alle kymmenessä tuhannessa miehessä ja erotti sitä siten varsinaisista kenttäarmeijoista. Esimerkki pienestä armée volantesta oli se tuhannen ratsusotilaan ja kahden tuhannen jalkamiehen vahvuinen osasto, jota Lars Kagg komensi Torstenssonin sodan aikana Länsi-Götanmaalla. Verrattain normaalin kokoinen armée volante oli Alexander Leslien johtama Weserin armeija, joka osallistui yhdessä Johan Banérin kenttäarmeijan kanssa voittoisaan Wittstockin taisteluun vuonna 1636. Armée volanten koostumuksen ja koon vaihtelu heijasteli sen tehtäviä ja tavoitteita. Helmut Wrangelin armeijan tehtävänä oli hävittää Tanskan hallitsemaa maaperää ja sitoa vihollisen joukkoja monen eri alueen samanaikaiseen puolustukseen, kun taas Leslien ja hänen Weserin armeijansa päätarkoitus oli suojata Banérin kenttäarmeijan sivustaa ja yhdistyä tarvittaessa sen kanssa vihollisen kohtaamiseksi ja voittamiseksi taistelukentällä. Kaggin pieni armée volante Länsi-Götanmaalla oli puolestaan riittävän kokoinen ruotsalaisten operaatiolinjojen suojelemiseksi skoonelaisten talonpoikien harjoittamalta sissisodankäynniltä.

 

Sodankäynnin muuttuessa kolmikymmenvuotisen sodan aikana aiempaa liikkuvammaksi ja ”operatiivisemmaksi” myös raja ratsu- ja jalkaväen välillä alkoi hämärtyä. Armeijoihin ilmaantui aivan uusi aselaji, rakuunat, jotka liikkuivat ratsain mutta taistelivat jalkasotilaina. Ensimmäisenä rakuunoita vaikuttaa käyttäneen saksalainen sotilasurakoitsija Ernst von Mansfeld, joka siirsi jalkasotilaitaan hevosten selkään ja vankkureiden kyytiin nopeuttaakseen armeijansa liikkumiskykyä vuonna 1626. Mansfeldin armeijassa palvellut englantilainen Sydnam Poyntz käytti näistä sotilaista rakuunoiden nimitystä (Dragoniers). Keisarilliset oppivat vihollisistaan mallia ja omaksuivat itsekin rakuunat osaksi armeijaansa. Kun Ranska ja Habsburgit ajautuivat sotaan niin sanottuna ”Corbien vuonna” 1636, keisarillinen sotapäällikkö Jean de Werth johti aivan Pariisin liepeille asti iskenyttä armeijaa (ilmeisen tyylipuhdasta armée volantea), joka koostui ranskalaisen aikalaisraportin mukaan 4 000 ratsusotilaasta ja 200 rakuunasta. Sodan lopulle tultaessa lähes kaikkien sodan osapuolten armeijoissa oli vaihteleva määrä rakuunoita, jotka vakiintuivat omaksi, erilliseksi aselajikseen. Vuonna 1684 ilmestyneessä tutkielmassaan Les travaux de Mars ranskalainen sotatieteilijä Allain Manesson-Mallet kuvasi rakuunoita sotilaiksi, jotka taistelivat ”osittain jalan, osittain hevosen selässä” ja ”jotka yleensä komennetaan ensimmäisinä siirtämään sota vihollisen maaperälle.” Manesson-Mallet ei kirjassaan kuitenkaan käsitellyt rakuunoita jalkaväen yhteydessä: ”Mutta koska heidän hevosensa vaikuttavat niin ratkaisevasti sotilasretkikuntiensa [expeditions] onnistumiseen, ajattelin puhua heistä ainoastaan ratsuväen yhteydessä,” Manesson-Mallet selitti ratkaisuaan. Manesson-Mallet’n sanavalinta ”expeditions”, sotilasretkikunnat, on yhteydessään miellettävä operaatiotaidon käsitteen osaksi. Rakuunat olivat Manesson-Mallet’n mukaan siten liikkuvan sodankäynnin väline, jonka tarkoituksena oli kuluttaa vihollista ja lisätä sitä haittatekijää, mitä Clausewitz myöhemmin kutsui ”sodan kitkaksi.”

 

Sodankäynnin mittakaava oli kolmikymmenvuotisen sodan seurauksena laajentunut pysyvästi, mistä seurasi myös armeijoiden koon pysyttäytyminen suurena vuoden 1648 jälkeenkin. Aivan erityisesti armeijan kasvu näkyi Aurinkokuningas Ludvig XIV:n valtakaudella 1643–1715. Kolmikymmenvuotisen sodan päättyessä Ranskan armeijan vahvuus oli ollut n. 70–80 000 miestä, yhdeksänvuotisen aikana 1688–1697 se ylsi jopa 340 000 sotilaaseen. Paisunut armeija tarkoitti samanaikaista ja koordinoitua sodankäyntiä lukuisilla armeijoilla ja niiden uusilla taisteluyhtymillä, prikaateilla. Pohdittaessa Aurinkokuninkaan aikakauden operatiivista sodankäyntiä on syytä muistaa kaksi aikakauden merkittävää menetelmällistä ja rakenteellista uudistusta. Yksi Aurinkokuninkaan ja hänen sotaministerinsä Louvois’n markiisin institutionaalinen uudistus oli sotilaallisen päätöksenteon keskittäminen kuninkaan ja hänen sotaneuvostonsa käsiin. Tämä ”kabinettisota” (guerre du cabinet) tarkoitti kuninkaan ja sotaministerin päivittäistä sekaantumista sodankäyntiin, joskus jopa nimenomaisille yksiköille osoitettuina suorina käskyinä. Kuninkaan osallistumisen taso sodankäyntiin ei enää ollut vain laveiden poliittisten ja strategisten tavoitteiden muotoilua vaan ”suurtaktisten” operaatioiden suunnittelua ja niiden toteuttamisen valvontaa, operaatiotaitoa. Toinen keskeinen uudistus oli makasiinien verkoston perustaminen Ranskan itäiselle rajalle. Nämä marssireittien varrelle sijoitetut ns. etapit (étapes) sisälsivät leipäviljaa ja ampumatarvikkeita sotilaille ja kauraa hevosille, ja niiden tarkoituksena oli helpottaa armeijan huoltoa sotaoloissa. Uudistus oli ensimmäinen askel kohti sellaista huoltoa, jota nykyajan sotilassanastossa nimitetään logistiikaksi.

 

1600-luvun operaatiotaidon mahdollisuudet ja rajoitteet ilmenevät kiteytetysti Ranskan kuningaskunnan ja Alankomaiden tasavallan välisessä sodassa 1672–1679. Ranskan alkuhyökkäys Alankomaita vastaan vuonna 1672 toimi osoituksena Aurinkokuninkaan ja Louvois’n kyvystä yhdistää diplomatia, strategia ja operaatiotaito yhdeksi toimivaksi kokonaisuudeksi. Ludvig XIV oli ovelasti liittoutunut Kölnin ja Münsterin ruhtinaspiispojen kanssa, mikä mahdollisti kulkukäytävän Ranskan maaperältä näiden kirkollisläänitysten kautta Alankomaiden verrattain suojattomaan itäselustaan. Samalla Ludvig XIV myös iski kiilan Alankomaiden potentiaalisen liittolaisen eli Espanjan Alankomaiden territorioiden väliin. Silläkään ei ollut aivan vähäistä väliä, että uusi liittolainen Münsterin ruhtinaspiispa Bernhard von Galen oli päätoiminen sotilasurakoitsija, jonka yksityisarmeijan suuri tykistö oli tuonut piispalle kutsumanimen Bommen Berend, ”Pommittaja-Bernhard.”

 

Nopealla hyökkäyksellä ja taitavalla operaatiotaidolla Ranskan, Münsterin ja Kölnin joukot ylittivät Reinin ja valtasivat tusinoittain yllätettyjä ja heikosti puolustettuja hollantilaislinnakkeita vuoden 1672 aikana. Tässä kohtaa Ludvigista tuli sotilaallisen menestyksensä uhri. Aikakauden logistiset realiteetit eivät pysyneet ranskalaisten ripeän operaatiotempon perässä, ja Kölnin hiippakunnan kautta kulkevat yhteydet, niin sanotut operaatiolinjat, venyivät liian kauaksi ranskalaisten etappiverkostosta. 1600-luvun armeijahuollon rakenteelliset rajoitteet estivät operaatiotaidon kehittymisen sen modernille asteelle, mikä irtiotto tapahtui vasta Napoleon Bonaparten ja hänen divisiooniensa puitteisiin rakentamansa logistiikan aikakaudella 1800-luvun alussa. Toisaalta, kuten historioitsija Olaf van Nimwegen on todennut, ranskalaisten dramaattinen alkumenestys ei olisi ollut lainkaan mahdollista ilman Ranskan itärajalle sijoitettuja etappeja sekä niiden ja armeijan välillä kulkeneita operaatiolinjoja.

 

Vahvin linkki operaatiotaidon ja 1600-luvun sotahistorian välillä löytyy eräästä aikakauden normatiivisesta lähteestä, Habsburgien kenttämarsalkka Raimondo Montecuccolin (1609–1680) sotatieteellisestä oppikirjasta Principe de l’art militaire en general. Vielä kolmikymmenvuotisen sodan aikana sanaa ”operaatio” käytettiin sotatieteellisessä kirjallisuudessa vain sotilaallisten välineiden ja tekniikoiden käyttämisestä. Jean de Billon käytti sanaa operation vain viitatessaan sotilaiden järjestämistä rivistöihin, kun taas Antoine de Ville käytti sitä ainoastaan puhuessaan linnoitustöihin liittyvien geometristen yhtälöiden ratkaisemisesta. Kolmikymmenvuotisen sodan veteraani James Turner viittasi operointiin vain kirjoittaessaan miinojen räjäyttämisestä ja mörssärin käyttelemisestä. Montecuccoli mullisti termin käytön ja merkityksen sotataidollisissa muistelmissaan, jotka hän oli kirjoittanut ilmeisesti 1670-luvun vaihteessa, mielessään omat kokemuksensa kolmikymmenvuotisesta sodasta 1618–1648 sekä vielä läheisemmät muistot Osmanien sulttaanikuntaa vastaan vuosina 1663–1664 käydystä sodasta. Montecuccolin Principe de l’art militaire en general poikkesi aiemmista sotatieteellisistä tutkielmista siten, ettei se ollut antiikin sotatieteilijöiden orjallisesti uskollista toistoa tai omakohtaiseen empiriaan perustuvaa jaarittelua vaan lainasi aikakaudelle uutta tieteellistä argumentointitapaa. Montecuccolin käyttämät tiivistykset ja maksiimit tuovatkin mieleen puolitoista vuosisataa myöhemmin kirjoittaneen Clausewitzin, joka on hyvinkin saattanut käyttää Montecuccolin kirjaa oman suurteoksensa Vom Kriege (1832) esikuvana. Montecuccoli kuvasi operaatiota juuri Clausewitzin ja Jominin hahmottelemana suurtaktiikkana. Operaatio oli Montecuccolin mukaan prikaateista koostuvan armeijan suoritus, joka alkoi päätöksenteosta sekä suunnittelusta ja eteni sitten marssien ja leiriytymisten kautta joko vihollisen kohtaamiseen taistelukentällä tai linnoitetun kohteen piirittämiseen ja valloitukseen. Sarja tällaisia operaatioita palveli sodan perimmäistä määrittelyä: ”Sota on toisiinsa eri tavoilla törmäävien armeijoiden toimintaa, jonka päämäärä on voitto.”

 

Taisteluyhtymien eri tavoilla törmääminen toisiinsa ratkaisevan sotilaallisen voiton tavoittelussa on yhä tänäkin päivänä aivan käypä määritelmä operaatiotaidosta, millä muulla teknisellä nimityksellä (operatika, AirLand Battle, Full Spectrum Operations) sitä sitten haluaakin kutsua.

 

 

Arkisto

 

Bibliothèque nationale de France

Recueil de lettre et pièces originales 1601–1700/Mémoires, en forme de journaux, écrits de la main du roi Louis XIII, concernant les opérations militaires en Lorraine, en Picardie et en Languedoc, de 1633 à 1642/fol. 27, 13. lokakuuta 1636, raportti Ludvig XIII:n leiristä Corbiessa.

 

 

Kirjallisuus

 

Jean de Billon. (1613). Les principes de l’art militaire. Lyon: Barthelemy Ancelén.

 

Carl von Clausewitz. (1997). On War. Ware: Wordsworth.

 

André Corvisier. (1983). Louvois. Pariisi: Fayard.

 

Hervé Drévillon. (2014). Les rois absolus. Pariisi: Belin.

 

Antoine-Henri de Jomini. (1805). 1. Traité de grande tactique ou relation de la Guerre de Sept Ans, extraite de Tempelhof, commentée et comparée aux principales opérations de la dernière guerre. Pariisi: Giguet et Michaud.

 

Pasi Kesseli. (2014). Operaatiotaito – massa-armeijoiden ajan taktiikkaa, taistelukentän taidetta vai esikuntatekniikkaa? Teoksessa Petteri Jouko, Mikko Karjalainen, Marko Palokangas & Juuso Säämänen, toim. Vesa Tynkkynen: Operaatikko, rehtori ja professori. Helsinki: Vesa Tynkkysen Juhlakirjatoimikunta.

 

John A. Lynn (1995). Recalculating French Army Growth during the Grand Siècle, 1610–1715. Teoksessa Clifford J. Rogers, toim. The Military Revolution Debate: Readings on the Military Transformation of Early Modern Europe. Boulder: Westview Press.

 

Allain Manesson-Mallet. (1684). 3. Les travaux de Mars, ou l’art de la guerre. Pariisi: Denys Thierry.

 

Joseph- François Michaud & Jean Joseph François Poujoulat. (1837). 6. Nouvelle collection des mémoires pour servir à l’histoire de France, depuis le XIII° siècle jusqu’a la fin du XVIII°: Mémoires du Maréchal du Bassompierre. Pariisi: Didot Frères.

 

Raimondo Montecuccoli. (1712). Memoires de Montecuculi generalissime des troupes de l’empereur, ou Principes de l’art militaire en general. Pariisi: Jean Muzier.

 

Steve Murdoch & Alexia Grosjean. (2014). Alexander Leslie and the Scottish Generals of the Thirty Years’ War, 1618–1648. Lontoo: Pickering & Chatto.

 

Olaf van Nimwegen. (2010). The Dutch Army and the Military Revolutions 1588–1688. Woodbridge: The Boydell Press.

 

Sydnam Poyntz & A. T. S. Goodrick, toim. (1908). The Relations of Sydnam Poyntz 1624–1636. Lontoo: Camden Third Series Vol. XIV.

 

James Turner. (1683). Pallas Armata: Military Essayes on the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War, Written in the Years 1670 and 1671. Lontoo: Richard Chiswell.

 

Antoine de Ville. (1628). Les Fortifications du chevalier Antoine de Ville. Lyon: Irenee Barlet.

Keisarikunnan pitkä lopputaival

 

Kolmikymmenvuotisen sodan vuonna 1648 päättäneen Westfalenin rauhan katsotaan yleisesti johtaneen Saksan historian aikakauteen, jonka viitekehyksenä oli Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan rappio ja kohtalonomainen laahustaminen kohti vääjäämätöntä hautaansa. Tulkintaan ovat kannustaneet eräiden keisarikunnan aikalaisten kärkevät ja poleemiset lausahdukset: valtiotieteilijä Samuel Pufendorf (1632–1694) kutsui keisarikuntaa ”hirviötä muistuttavaksi epämuotoiseksi olioksi”, kun taas filosofi Voltaire (1694–1778) tunnetusti leukaili, kuinka Pyhä saksalaisroomalainen keisarikunta ei ollut pyhä, roomalainen tai edes keisarikunta. Teleologinen ajatus lahonneesta ja pystyyn kuolleesta keisarikunnasta on myöhemmin sopinut Saksan ja Itävallan kansallismieliseen historiografiaan, jossa Hohenzollernien Preussi tai Habsburgien Itävalta on haluttu nähdä vanhaa keisarikuntaa elinvoimaisempina ja rationaalisempina valtiollisina seuraajina.

 

Joachim Whaleyn paksu historiikki Germany and the Holy Roman Empire: The Peace of Westphalia and the Dissolution of the Reich 1648–1806 on systemaattinen rintamahyökkäys näitä vanhoja ja ennakkoluuloisia historiantulkintoja vastaan. Whaleyn kirja on kaksoisteoksen puolikas, ja sen edellinen osa käsitteli keisarikunnan esimodernin historian ensimmäistä vaihetta 1493–1648, alkaen uudistajakeisari Maximilian I:n valtakaudesta ja päättyen kolmikymmenvuotisen sodan loppumiseen. Tämä jälkimmäinen osa on kuitenkin historiografisesti arvokkaampi, sillä se käsittelee Saksan historian vaihetta, joka lienee ainakin suomalaiselle lukijalle se vähiten tuttu eli ns. ”pitkää 1700-lukua.”

 

Whaleyn käsittelytapa kallistuu enemmän tematiikan kuin kronologian puolelle. Kronologinen narratiivi esiintyy kirjassa vain erillisinä katkelmina, jotka käsittelevät tyypillisesti keisarikunnan poliittisia kriisejä ja sotia. Jälkimmäisiä mahtuikin Westfalenin rauhan jälkeiseen historiaan lukuisia: yhdeksänvuotinen sota 1688–1697, Espanjan perimyssota 1700–1714, Pohjan sota 1700–1721, Itävallan perimyssota 1740–1748, Sleesian sota 1744–1745, seitsenvuotinen sota 1756–1763 ja se sotien sarja, joka seurasi Ranskan vallankumousta vuonna 1789. Merkityksellisimmiksi keisareiksi nousevat ilmiselvästi Leopold I (1640–1705) ja Joosef II (1741–1790), joiden hallitsijanimet ovat synonyymeja hallinnollisten epookkien kanssa. Toisaalla Whaley myös nostaa historian hämärästä esille Leopold II:n (1747–1792), joka yritti lyhyellä valtakaudellaan 1790–1792 työntää keisarikuntaa perustuslaillisempaan suuntaan valmistelemalla toimeenpanovallan ja lainsäädäntövallan aiempaa selkeämpää erottamista toisistaan. Valtakunnan (mitä saksalaista nimitystä Reich Whaley johdonmukaisesti käyttää historiikkinsa kummassakin osassa) viimeiseksi keisariksi jäi Frans II (1768–1835), jonka maine on saksalaisessa historiografiassa ollut huono. 1800-luvun ja 1900-luvun alun kansallismieliset saksalaiset pitivät häntä neuvonantajiensa johdattelemana saksalaisen kansakunnan petturina, maailmansodan jälkeiset historioitsijoiden sukupolvet ovat puolestaan leimanneet hänet epäpäteväksi, hajamieliseksi ja päättämättömäksi. Whaley rehabilitoi jossain määrin keisari Fransia painottamalla hänen johdonmukaista sitoutumistaan rooliinsa pyhänä saksalaisroomalaisena eikä vain itävaltalaisena keisarina. Keisarikunnan hajottaminen oli lopulta pragmaattinen teko, joka oli seurausta enemmänkin Napoleon Bonaparten muodostamasta ulkoisesta uhasta kuin Frans II:n omasta heikkoudesta tai tylsimysmäisestä välinpitämättömyydestä keisarikuntaa, sen traditioita, instituutioita ja historiaa kohtaan.

 

Joachim Whaley käsittelee kirjassaan moninaista tematiikkaa, joka kattaa uskontoa, hallinnon instituutioita, elinkeinoelämää, vähemmistöjä, lehdistöä ja aatevirtauksia, kuten barokkia, pietismiä tai 1700-lukua leimannutta valistusaatetta (Aufklärung). Näissä osioissa Whaley tuo esille tuoreita näkökulmia, nyansseja ja yllättäviä yksityiskohtia. Allekirjoittaneelle oli uutta esimerkiksi se, että pyhällä saksalaisroomalaisella keisarilla oli lyhytaikainen siirtomaavalta Intian rannikolla 1700-luvun alussa. Covelongin ja Balasoren siirtokunnat Bengalin lahdella kaatuivat kuitenkin jo vuonna 1731 johtuen niitä perustaneen kauppakomppanian pääomittamisen vaivoista sekä Englannin ja Alankomaiden poliittisesta vastustuksesta. Näissä temaattisissa osioissa Whaleyn revisionismi ja historiografinen kritiikki kohdistuu laveasti niin sanotun ”erikoispolun” (Sonderweg) käsitteeseen, jossa Saksan historia on haluttu nähdä teleologisena, ainutlaatuisena ja johdonmukaisena kehityksenä kohti keskitetysti hallittua ja yhtenäistä kansallisvaltiota. Mikään talouden intresseissä, uskonnollisen rinnakkaiselon hyväksymisessä, hallinnollisten instituutioiden uudistamisessa tai valistusajattelun leviämisessä ei kuitenkaan ollut vääjäämättä kuljettamassa Pyhää saksalaisroomalaista keisarikuntaa kohti sen tuhoa ja korvaantumista vielä lyhytaikaisemmilla valtiomuodostelmilla – Saksan konfederaatiolla, Hohenzollernien keisarikunnalla, Itävalta-Unkarilla, Weimarin tasavallalla, kolmannella valtakunnalla tai Itä-Saksan kansandemokratialla. Kaikki kehityspolut olivat avoimia aivan keisarikunnan loppuun ja vuoteen 1806 asti, Whaley muistuttaa lukijoitaan. Germany and the Holy Roman Empire saakin lukijan pohtimaan Saksan liittotasavallan ja Euroopan unionin paikkaa historian pitkässä kaaressa. Pyhä saksalaisroomalainen keisarikunta kesti tuhat vuotta, ja jopa sen loppunäytös tai väitetty kuolinkouristus kesti Whaleyn kirjan kattaman 158 vuoden ajanjakson. Vertailun vuoksi voi laskea, että Saksan liittotasavallalle on toistaiseksi kertynyt ikää 74 ja Euroopan unionille 72 vuotta.

 

Lopuksi kiinnostava knoppitieto: yksi viimeisistä Saksan alueista, joka yhä pysyi pyhän saksalaisroomalaisen keisarin käskyvallan alaisena läänityksenä aivan keisarikunnan lakkauttamiseen saakka vuonna 1806, oli Länsi-Pommeri. Sitä hallitsi keisarillisen ruhtinaan roolissa Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf.

 

 

 

Joachim Whaley. (2013). Germany and the Holy Roman Empire: The Peace of Westphalia and the Dissolution of the Reich 1648–1806. Oxford: Oxford University Press. 747 s.

Kalmarin unohdettu sota

 

Kalmarin sota 1611–1613 kuuluu Pohjolan unohdettuihin sotiin. Läheinen analogia voisi olla hattujen sota 1741–1743, josta ei Suomessa varmaan edelleenkään tiedettäisi mitään ilman Teemu Keskisarjan tuoretta kirjaa Hattujen sota (Siltala, 2022). Kalmarin sodan kohdalla unohdusta ja tietämättömyyttä paikkaa nyt Katarina Harrison Lindbergh kirjallaan Kalmarkriget 1611–1613 (Historiska Media, 2022). Sodan päivitystä yleisesityksen tasolla onkin kaivattu: edellisen suurelle yleisölle osoitetun sodan historiikin Kalmarkrigen: Et bidrag til de nordiske rigers krigshistorie (Kööpenhamina: G. E. C. Gad) kirjoitti tanskalainen Axel Larsen vuonna 1889. Skandinavian ja esimodernien sotien historiantutkimuksessa on tuona aikana ehtinyt tapahtua paljon.

 

Harrison Lindberghin Kalmarkriget on temaattista ja kronologista jatkoa hänen edelliselle teokselleen Nordiska sjuårskriget (Historiska Media, 2020), joka käsitteli Tanskan ja Ruotsin välistä seitsenvuotista sotaa 1563–1570, josta anglosaksisessa tutkimuksessa on käytetty myös termiä ensimmäinen Pohjan sota (First Northern War). Seitsenvuotista sotaa ja Kalmarin sotaa yhdistää sotilaallisen asetelman lisäksi sodankäynnin ympäristö, sillä kumpaakin sotaa käytiin samoilla alueilla: nykyisessä Etelä-Ruotsissa, Norjassa ja Itämeren alueella. Suomea kummatkaan sodan eivät suoranaisesti koskettaneet, mutta Kalmarin sotaa käytiin samanaikaisesti Venäjälle suuntautuneen sotaretken kanssa, jota johti Jacob De la Gardie (alias Laiska-Jaakko) ja johon osallistui myös suomalaista ratsuaatelia ja nostoväkeä. Sille, joka haluaa tietää tuosta sotaretkestä enemmän, on suositeltava Alexej Smirnovin kirjaa Den svenske tsaren (Karneval förlag, 2017).

 

Tanskalainen historioitsija Leo Tandrup on kutsunut seitsenvuotisen sodan päättänyttä vuoden 1570 Stettinin rauhaa ”aselevoksi”, mikä osaltaan johdattelee Harrison Lindberghiä tarkastelemaan Kalmarin sotaa osana pidempiaikaista jatkumoa. Hän näkee Tanskan kuningas Kristian IV:n aloittamalle sodalle kolme syytä. Yksi oli iänikuinen heraldinen kiista muinaisen Kalmarin unionin symboleista, kolmesta kruunusta, jotka löytyivät niin Tanskan kuin Ruotsinkin vaakunoista. Toinen syy oli alati jatkunut kiistely Öresundin laivatulleista sekä siihen liittynyt laajempi kilpailu Itämeren sotilaallisesta herruudesta (Dominium Maris Baltici). Kolmas syy oli uusi: Jäämeren rannikon ja arktisten alueiden sotilaallistaloudellinen hallinta. Sekä Tanska että Ruotsi pyrkivät laajentumaan aina vain pohjoisemmaksi materiaalisten rikkauksien toivossa, mikä johti sotilaallisen läsnäolon vahvistamiseen Lapissa ja sen reuna-alueilla. Tässä kontekstissa olisi nähtävä myös Kajaanin linnan rakentaminen, mikä työ oli yhä käynnissä Kalmarin sodan aikana – vaikkei Harrison Lindbergh tätä lopulta sangen vähäpätöistä seikkaa nosta esille.

 

Edellisessä kirjassaan Sjuårskriget Harrison Lindbergh tarttui historiografisella ja lähdekriittisellä otteella moneen sodan historiallisista ristiriidoista: ruotsalaisten sotilaiden Ronnebyn kaupungissa väitetysti suorittamaan joukkotuhontaan, kuningas Eerik XIV:n henkiseen tilaan ja lopulta hänen kuolemansa mystisiin olosuhteisiin Örbyhusin linnan vankityrmässä, minne vallan anastanut veli Juhana III oli hänet toimittanut. Kalmarin sota oli vähemmän dramaattinen, ja sen ainoaksi ristiriidaksi jää se, oliko Kalmarin linnan tanskalaisille piirittäjille luovuttanut käskynhaltija Kristian Some maanpetturi vai ei. Somen rooli Kalmarin menetyksessä on kieltämättä ollut historiografisesti kiistanalainen. Some itse perusteli ratkaisuaan ruudin puutteella: ilman amputarvikkeita Kalmarin linnaa oli mahdoton puolustaa. Jotkut myöhemmät historioitsijat ovat hyväksyneet Somen perustelut, mutta eräät ovat hylänneet ne. Väittely on ollut kiinnostavan lähdekriittistä. Toisaalla monet aikalaismaininnat ruudin puutteesta perustuvat Somen omiin väitteisiin, toisaalla painavin Somen narratiivia kyseenalaistava lähde, tuntemattomaksi jääneen tykkimestarin saksaksi kirjoittama ”päiväkirja” ei ole niinkään aito päiväkirja kuin Somea vastaan suunnattu propagandajulkaisu, jollaisia kumpikin osapuoli sodan aikana laati erilaisia tarkoituksia varten. Harrison Lindbergh asettaa historiografisen väittelyn laajempaan kontekstiin ja muistuttaa Kristian Somen ja kuningas Kristian IV:n yhteydenpidosta jo ennen Kalmarin antautumista. Kuningas Kristian IV:n Somelle maksamat anteliaat rahapalkkiot ja läänitykset Pohjois-Saksassa herättävät myös omalta osaltaan aiheellisia epäilyksiä Somen todellisista motiiveista.

 

Harrison Lindberghin kirja ansioituu nostamalla esille Kalmarin sodan marginaalisia näkökulmia, jotka jäivät aikoinaan Axel Larsenin esityksessä jossain määrin piiloon. Eräs sodan merkittävä episodi oli Ruotsille kuuluneen Öölannin saaren valtaus ja miehitys. Koska tanskalaiset eivät nähneet realistista mahdollisuutta ottaa saarta pysyvästi hallintaansa, he toteuttivat siellä systemaattista poltetun maan taktiikkaa. Siviiliväestö joutui sodan kärsijöiksi ja osallistujiksi muuallakin. Tanskan hallitsemaa Skoonea puolustivat paikalliset siepposissit (snapphanar), kun taas vastaavasti Ruotsin raja-alueilla Kaarle IX ja hänen seuraajansa Kustaa II Aadolf mobilisoivat talonpoikaista nostoväkeä ikiaikaisella ”mies talosta” -periaatteella (man ur huse). Kun Tanskalle kuuluneen Jämtlandin maakunnan norjalaiset talonpojat eivät kuningas Kristianin mielestä tehneet tarpeeksi vastarintaa Norjan puolelle hyökänneitä ruotsalaisia vastaan, hän rankaisi aiemmin sangen itsenäisiä talonpoikia perintömaiden peruuttamisilla ja sakkotuomioilla sodan jälkeen. Nuori Kustaa II Aadolf ei hankkinut sodassa itselleen varsinaista jalomielisen sankarin mainetta: Ravlundan kirkon seinällä Skoonessa on yhä seinäteksti, jossa kerrotaan ruotsalaisten hävitysretkestä helmikuussa 1612, jolloin Ravlundan ohella jopa kolmatta kymmentä muuta pitäjää ryöstettiin ja poltettiin. Pohjolan leijona oli vähällä kohdata nemesiksensä heti tämän jälkeen Vittsjön järven jäällä, missä kuningas hevosineen upposi jäihin tanskalaisia vastaan käydyn taistelun tuoksinassa. Kuninkaan pelasti avannosta kamarijunkkari Per Banér, jonka kuningas palkitsi uroteostaan nostamalla hänet (ja hänen sukunsa) valtaneuvostoaristokratiaan.  

 

Eräs sodan eriskummallisin ja verisin episodi on myös Ruotsin ja Tanskan ulkopuolella se kaikkein tunnetuin. Kyseessä oli skottilaisten palkkasoturien joukkosurma Norjan Kringenissä. Tapahtuman taustalla oli ruotsalaisten yritys tuoda maahan alankomaalaisia ja skottilaisia palkkasotureita Norjan kautta, sillä ruotsalaisten oma Pohjanmeren rannikkokaistale Älvsborgin luona oli tanskalaisten hallussa. Ensimmäinen alankomaalaisten palkkasoturien ryhmä onnistui rantautumaan ja kulkemaan Norjan vuorten ylitse ilman suuria vaikeuksia, mutta heitä seurannut skottien joukko joutui elokuussa 1612 norjalaisen nostoväen väijytykseen Kringenin laaksossa. Lähes kaikki skotit saivat surmansa, mutta eivät silti kaikki taistelun aikana. Osa skoteista otettiin vangeiksi, mutta surmattiin sen jälkeen syystä tai toisesta. Sotarikoksen syy saattoi olla niinkin raadollinen kuin talonpoikien kitsaus: sotavangit olisi pitänyt saattaa Kristianiaan (nykyiseen Osloon), mutta se olisi maksanut rahaa ja vaivaa. Ammattisotilaiden vartioimiseen liittyi myös omat riskinsä, eivätkä talonpojat mahdollisesti tunteneet oloaan turvalliseksi niin kauan kuin vangit olivat elossa. Niinpä skotlantilaisten palkkasotureiden kohtalo oli tyly, mutta ei aikakauden kontekstissa aivan tavaton: kolmekymmentä vuotta myöhemmin ruotsalaiset valtasivat Kielin kaupungin lähellä sijainneen Christianprisin skanssin ja surmasivat sen kaikki tanskalaiset puolustajat.

 

Harrison Lindbergh ei lähde tekemään mitään radikaaleja tai rohkeita tulkintoja Kalmarin sodan lopputulemasta tai seurauksista. Sota päättyi Tanskan selkeään voittoon, ja hävinnyt Ruotsi joutui maksamaan tähtitieteelliset miljoonan taalerin lunnaat tanskalaisten valtaaman Älvsborgin rannikkolinnakkeen takaisin lunastamiseksi. Lunnaat osoittautuivat ennakkotapaukseksi, jolla Ruotsin kruunu mursi aiemmin täysin verovapaan rälssiaatelin taloudellista koskemattomuutta. Toisaalta kaikkia rahoja ei saatu kokoon vain verottamalla, ja suuri osa rahoista lainattiin Alankomaiden finanssimarkkinoilta. Lunnaat toisin sanoen loivat pohjaa Ruotsin niin sanotulle fiskaalissotilaalliselle valtiolle, joka kehitti ja käytti erilaisia fiskaalisia instrumentteja sotamenojensa rahoittamiseksi. Kalmarin sota muutti myös Skandinavian kartografiaa, kun joitakin kaupunkeja ja linnoja hävisi kartalta ja uusia perustettiin niiden tilalle. Tanskalaisten hävittämä Nya Lödösen kaupunki hylättiin kokonaan, ja sen asukkaat siirtyivät uuteen Alingsåsiin, josta kehittyi myöhemmin tärkeä teollisuuskaupunki. Älvsborgin pullonkaula pakotti ruotsalaiset pohtimaan kokonaan uuden kaupungin perustamista Pohjanmeren rannikolle, ja tämän projektin seurauksena Götajoen suulle rakennettiin Göteborgin satamakaupunki. Toisaalla Skoonessa tanskalaiset heräsivät paikallisen sotilaallisen ja hallinnollisen valtakeskuksen tarpeeseen, ja tästä seurauksena sinne perustettiin Kristianstadin kaupunki. Ruotsiin jäi sodan seurauksena kytemään revanssihenki, joka löysi purkautumistien kolmekymmentä vuotta myöhemmin ns. Torstenssonin sodassa (1643–1645). Tämäkään ei jäänyt Tanskan ja Ruotsin viimeiseksi sodaksi Skoonen ja Itämeren hallinnasta, vaan miekkoja ristittiin myöhemmin myös Kaarle Kustaan sodissa 1657–1660, Skoonen sodassa 1675–1679 ja lopulta vielä Pohjan sodassa 1700–1720. Ehkäpä Harrison Lindbergh jatkaa tematiikkaansa ja kirjoittaa tulevaisuudessa kirjoja vielä näistäkin sodista? Toivoa sopii.  

 

Katarina Harrison Lindbergh on perustanut kirjansa painettuihin ja digitalisoituihin lähteisiin eikä varsinaiseen arkistotutkimukseen. Tämä on aivan hyväksyttävä metodologinen lähtökohta suurelle yleisölle tarkoitetulle sodan yleisesitykselle, mutta muutamia kriittisiä huomioita lähteiden valinnasta on silti aiheellista esittää. Mikrofilmattu ja Riksarkivetin portaalin kautta kaikkien luettavissa oleva Ruotsin valtaneuvoston registratuura (Riksregistraturet) olisi syventänyt sodankäynnin aikalaiskontekstia Ruotsin omalla maaperällä, kun taas litteroituna ja kustannustoimitettuna julkaistu lähdesarja Kancelliets brevbøger vedrørende Danmarks indre forhold olisi avannut ikkunan Tanskan oman valtaneuvoston päätöksentekoon sodan aikana. Nämä ovat silti vain sivuhuomautuksia, sillä mitään mullistavia uusia tulkintoja Kalmarin unohdetusta sodasta ei näiden lähteiden perusteella olisi todennäköisesti tehtävissä.

 

Suomalaisten sotahistorian harrastajien on hyvä pitää nyt ja tulevaisuudessa silmällä sitä kirjallisuutta, mitä Ruotsissa julkaistaan meidän suomalaistenkin toisella kotimaisella kielellä.

 

 

Katarina Harrison Lindbergh. (2022). Kalmarkriget 1611–1613. Lund: Historiska Media, 239 s.

Wallenstein ja Golo Mann

 

Frankfurt am Mainissa toimiva kustantamo S. Fischer Verlage ohitti vuonna 2022 eräänlaisen merkkipaalun julkaisemalla yhdeksännen painoksen Golo Mannin klassisesta Wallenstein–elämäkerrasta. Golo Mann (1909–1994) itse kuului Thomas Mannin poikana, Heinrich Mannin veljenpoikana sekä Klaus ja Erika Mannin veljenä Saksan maineikkaimpaan kirjailijasukuun, vaikkakin Golo Mannin oma tuotanto keskittyi historialliseen tietokirjallisuuteen eikä proosaan. Saksan historiaan erikoistuneen Golo Mannin tunnetuin ja arvostetuin kirja, alun perin vuonna 1971 ilmestynyt Wallenstein, kertoi nimensä mukaisesti kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) legendaarisesta sotapäälliköstä, Albrecht Wenzel Eusebius von Wallensteinista (1583–1634). Golo Mannin Wallenstein on tullut tunnetuksi eräänlaisen introspektiivisen ja tulkitsevan historiakirjan mittapuuna. Wallensteinin vetovoima perustuu sen ristivetoon historiallisen tiedon, historiallisen tulkinnan ja voimakkaan narratiivisen, lähes proosallisen kirjoitustyylin välillä. Golo Mannin Wallenstein onkin esimerkki siitä, mitä postmodernistinen historiografi Hayden White on kutsunut ”muodon merkitykseksi” (meaning of form), missä kirjallinen muoto toimii historiallisen tiedon tuottamisen ja ymmärryksen rakentumisen kuljettajana.

 

 

Koska Wallensteinin kirjallinen muoto on narratiivinen ja elämäkerrallinen, on sen rakenne ymmärrettävästi kronologinen. Perinteisen biografin tavoin Golo Mann aloittaa tarinansa Wallensteinin perhetaustasta ja lapsuudesta. Näillä asioilla on myöhempää merkitystä: vaikka Wallenstein kuului isänsä Wilhelm von Waldsteinin (tsek. Vilim Valdštejn) kautta vain böömiläiseen ritariluokkaan, kytkeytyi hän äitinsä Markytan kautta Smiřicen/Smiřickýn rikkaaseen maanomistajasukuun. Koska molemmat vanhemmat kuolivat Wallensteinin ollessa vain lapsi, päätyi hän isänsä langon Heinrich von Slawatan kasvatiksi. Nuoruusvuodet oirehtivat Böömin kuningaskunnan uskonnollista turbulenssia: varhaiskodissaan Wallenstein oli kasvatettu hussilaiseksi eli utrakvistiksi, mutta Slawatan kotona harjoitettiin ”böömiläisen veljeskunnan” (Böhmische Brüdergemeinde) oppia, joka oli omaksunut voimakkaita vaikutteita luterilaisuudesta ja kalvinismista. Nuorena miehenä Wallenstein kääntyi lopulta katoliseen uskoon; lähdekriittisenä historiantutkijana Mann ampuu alas muutamia perusteettomia väitteitä kääntymisen ajankohdasta ja paikasta. Ilmeisesti kääntyminen tapahtui teini-ikäisenä Goldbergin latinalaisessa koulussa, mistä nuoren Wallensteinin opintie jatkui Altdorfin yliopistoon, missä opinnot kuitenkin katkesivat vuonna 1600 kahteen skandaaliin: palvelijan pahoinpitelemiseen ja kadulla suoritettuun henkirikokseen sekaantumiseen.

 

 

Golo Mann katkaisee hetkeksi Wallensteinin tarinan valottaakseen ”maailmaa, jossa hän [Wallenstein] joutuu elämään.” Tuo maailma oli Böömin kuningaskunta ja Pyhä saksalaisroomalainen keisarikunta, joita repivät 1600-luvun vaihteessa useat ristiriidat ja uhat. Habsburgien valtakunnan sisällä kulki railoja katolisten ja protestanttien, saksalaisten ja slaavien sekä säätyläisten kilpailevien luokkien eli ritariston ja suuraatelin välillä. Hierarkian ylimmällä portaalla nuokkui tuolloinen keisari, ”melankoliasta” eli vakavasta mielisairaudesta kärsinyt Rudolf II. Samalla keisarikunnan ulkoisia portteja kolkutteli perinteinen vihollinen, osmanien sulttaanikunta, jota vastaan Itävallan Habsburgit olivat käyneet sotaa vuodesta 1591 saakka.

 

 

Niin sanottu ”pitkä turkkilaissota” (1591–1606) vei Wallensteinin hänen elämänuralleen sotalaitoksen palveluksessa. Oikeastaan mitä vakinaista sotalaitosta ei vielä 1600-luvun alussa ollut Habsburgien perintömailla olemassa. Wienin sotaraati palkkasi värvättyjä ammattisotilaita tarpeen mukaan ja väliaikaisesti ja erotti heidät palveluksesta heti taistelutoimien loppuessa talvimajoituksen alla. Ritariluokan edustajien, kuten nuoren Wallensteinin, oletettiin varustavan ratsusotilaita Habsburgien palvelukseen keskiaikaista perua olevan insurrection eli ratsupalveluksen kautta. Juuri näin Wallenstein tekikin vuonna 1617, jolloin hän värväsi ja varusti omista varoistaan kokonaisen ratsuväenkomppanian Venetsiaa vastaan tuolloin sotineen Steiermarkin arkkiherttua Ferdinandin (tulevan keisari Ferdinand II:n) palvelukseen. Palvelus ei jäänyt Wienin hovissa huomaamatta. Kun sota syttyi vuonna 1618 Habsburgien keskushallinnon ja Böömin kuningaskunnan säätyjen välillä, Wallenstein sai Määrin kapinallisilta säädyiltä everstin komission ja toimeksiannon jalkaväen rykmentin kokoamisesta Määrin säätyjen vihollisia eli keisarillisia vastaan. Tuolloin Wallenstein vaihtoi puolta erittäin dramaattisella tavalla, kun hän varasti säätyjen sotakassan ja surmasi miekallaan oman epäröivän alaisensa.

 

 

Golo Mannin kertomuksen paras osa on kuvaus siitä, kuinka Wallenstein kasasi itselleen pääomaa, maaomaisuutta ja poliittista vaikutusvaltaa kolmikymmenvuotisen sodan sekavina alkuvuosina. Wallensteinin taloudellisyhteiskunnallinen menestys oli seurausta onnekkuudesta, taidosta ja häikäilemättömyydestä. Onnea edustivat ne perinnöt, jotka hän sai ensimmäiseltä vaimoltaan Lucretia von Landekilta sekä äitinsä suvulta eli Smiřickýiltä, joiden viimeinen miespuolinen johtotähti oli erehtynyt asettumaan sodassa kapinallisten puolelle. Wallenstein junaili itsensä jäljelle jääneen ja oikeustoimikyvyttömän perijän huoltajaksi, ja tämän kuoltua myös Smiřickýjen omaisuus, Gitschinin ruhtinaskunta, siirtyi Wallensteinille. Takaisin valloitetun Böömin kuningaskunnan taloudellisten olojen uudelleen järjestely ja kapinallisten maaomaisuuden uusjako olivat Wallensteinin uran todellinen tähtihetki. Wallenstein ujuttautui suhteillaan rahauudistusta johtaneeseen komissioon, jonka lyömää, lähes arvotonta valuuttaa Wallenstein käytti ostaakseen takavarikoitua maaomaisuutta reaalisella pilkkahinnalla sekä myöntääkseen rahalainoja keisarille itselleen. Keinottelun lopputuloksena Wallenstein järjesti itselleen Saganin herttuakunnan hallinnan sekä suuren rahaomaisuuden, jota hän käytti rakentaakseen oman palatsinsa Prahan ”uuteen kaupunkiin” (Mála Strana) aivan Hradschinin kuninkaanlinnan juurelle. Nousukiidossa ollut mahtimies herätti kiinnostusta maan mahtavien joukossa, minkä seurauksena Wallenstein kykeni rakentamaan Wienin hoviin oman patronus–klienttiverkostonsa – aihepiiri, jota tutki samoihin aikoihin Golo Mannin kanssa myös suomalainen historioitsija Pekka Suvanto.

 

 

Wallenstein astui kolmikymmenvuotisen sodan parrasvaloihin vuonna 1625, jolloin hän sai keisarilta toimeksiannon kymmenien tuhansien miesten vahvuisen keisarillisen armeijan kokoamisesta. Aikalaislähteitä tutkinut Mann selvitti, ettei Wallenstein ollut ilahtunut hänelle tarjotusta tilaisuudesta sotilaalliseen vastuunkantoon. Keisari olisi halunnut armeijan kooksi 20 000 miestä, mutta Wallenstein oli aikalaislegendan mukaan ampunut alas tämän luvun ja asettanut armeijan ideaalisuuruudeksi 50 000 miestä; vain näin suuri armeija kykeni levittäytymään tarpeeksi laajalle voidakseen huoltaa itseään muutenkin kuin vain ryöstelyllä, Wallenstein oli perustellut kantaansa. Toisaalta armeijan varustaminen sotilaallisen aliurakoinnin kautta olisi myös vahvistanut Wallensteinin poliittista asemaa itsensä keisarin velkojana. Mann tiivisti tämän paradoksin siten, että ”suuri liikemies oli tarjonnut rakentavansa tehtaan, ei pitävänsä sitä toiminnassa omalla kustannuksellaan.” Kun Wallenstein lopulta kokosi keisarin palvelukseen armeijan, jonka koko pian ylitti 50 000 miestä ja nousi jopa sataantuhanteen vuonna 1630, sen voima kantoi hänet aina Itämeren rannikolle, missä keisari taisteli Ala-Saksin säätyjä ja niiden johtajaa, Tanskan kuningas Kristiania vastaan. Voittoisa kampanja palkittiin vuonna 1627, jolloin Wallenstein taivutteli keisarin läänittämään hänelle protestanttisilta ruhtinailta takavarikoidun Mecklenburgin herttuakunnan. Mannin mukaan tämä viimeinen jalokivi Wallensteinin kruunussa oli osoitus siitä, kuinka tiukasti keisari Ferdinand II oli velkojansa Wallensteinin kuristusotteessa. Mecklenburgin läänitys edusti Mannin mukaan Wallensteinin ”elämän huippukohtaa.”

 

 

Huipulta saattoi tulla vain alas. Eräs Golo Mannin kirjan kantava teema on Wallensteinin valtakamppailu Saksan ja keisarillisen hovin katolisia ruhtinaita vastaan. Wallensteinilla oli muutamia ystäviä, mutta monia ja voimakkaita vihollisia, joihin lukeutuivat kaikki keisarikunnan mahtavat vaaliruhtinaat. Kukaan vaalikollegiossa ei halunnut Wallensteinista uutta kollegaa ja vielä vähemmän luovuttaa omaa paikkaansa hänelle. Menestystä seurasi Mannin sanoin ”voiton dialektiikka.” Keisarillinen armeija oli pidettävä aseissa kuningas Kristiania vastaan aina Lyypekin rauhaan ja vuoteen 1629 asti, minkä lisäksi osa joukoista oli täytynyt lähettää naapurivaltakunta Puola-Liettuaan avustamaan katolisen kuningas Sigismundin puolustusta maahan tunkeutunutta Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolfia vastaan. Sadantuhannen miehen vahvuiseksi paisuneen armeijan ylläpitoa ei voinut sysätä ainoastaan kukistettujen protestanttisten säätyjen niskoille, vaan myös katolisten ruhtinaskuntien oli osallistuttava sotilaiden rahoittamiseen, muonittamiseen ja majoittamiseen. Tämä herätti kateutta, katkeruutta ja pahaa verta, mikä dialektinen vastavoima johti lopulta Wallensteinin erottamiseen keisarillisen armeijan komennosta Regensburgissa järjestetyillä valtiopäivillä vuonna 1630.

 

 

Wallensteinin erottamisen ajankohta oli huono, sillä Kustaa II Aadolf oli juuri tuolloin noussut maihin Pohjois-Saksassa ruotsalaisarmeijan voimin. Mannin mukaan Wallenstein seurasi sodankulun kehitystä kaukaa Böömistä käsin, missä hän eli ”aasialaisessa ylellisyydessä, ei enää palvelija, täysin poikkeuksellinen yhdistelmä yksityishenkilöä ja ruhtinasta.” Toisaalla Mann kuitenkin toteaa, että olosuhteiden pakosta Wallensteinin varhaiseläke oli enemmän kiinnostavaa kuin mukavaa. Hänen kirjeenvaihtonsa pysyi virasta pois jäämisestä huolimatta massiivisena, ja Wallenstein sai päivittäisiä raportteja sodan kulusta, mukaan lukien hänen Mecklenburgin herttuakuntansa menetyksestä ruotsalaisille. Golo Mannin ote säilyy tarkkaavaisen lähdekriittisenä: kun erään aikalaisraportin mukaan Wallenstein olisi raivostunut kuultuaan lähetiltä Magdeburgin kaupungin hävityksestä kreivi Tillyn tuolloin johtaman keisarillisen armeijan toimesta, Mann kyseenalaistaa väitteen uskottavuuden muiden tosiasioiden ja kontekstin perusteella. Wallenstein ei olisi kuullut uutista miltään lakeijalta vaan olisi lukenut sen sinetöidystä kirjeestä, Mann tarkentaa, minkä lisäksi lukuisat raportit kaupungin piirityksen kulusta olisivat väistämättä valmistaneet häntä dramaattiseen rynnäkköön ja sen seurauksiin.

 

 

Golo Mann käy systemaattisesti lävitse Wallensteinin paluuseen liittyviä olosuhteita ja vaikuttimia. Kuten Mann osoittaa, monet aikalaislähteet ja niiden seurauksena suuri osa historiankirjoituksesta on päätynyt esittämään Wallensteinin paluusta keisarillisen armeijan johtoon ja hänen keisarille asettamistaan ehdoista vääristyneitä ja epätosia väittämiä. Wallensteinille vihamieliset aikalaislähteet levittivät erinäisiä huhuja Wallensteinin ja keisarin välisistä neuvotteluista vuoden 1632 vaihteessa. Kaikissa pahantahtoisissa juoruissa oli sama teema: häikäilemätön Wallenstein käytti taloudellisesti voimakasta asemaansa hyväksi kiristäessään keisarilta maksimalistisia myönnytyksiä: kiistatonta sotilaallista komentoa, yleistä veronkanto-oikeutta, vapautta harjoittaa omaa diplomatiaa ja niin edelleen. Golo Mann ampuu nämä myytit ja uskomukset alas yksi toisensa jälkeen sillä historiantutkimuksellisesti lyömättömällä argumentilla, että rohkeiden väitteiden tueksi ei löydy lähdeaineistosta mitään konkreettisia todisteita. Mitään virallista Wallensteinin ja keisarin välistä ”kapitulaatiota” ei koskaan kirjattu paperille; kirjeenvaihdosta löytyy vain lupauksia tulevasta rahallisesta kompensaatiosta sekä verrattain vaatimaton Glogaun linnaläänitys Sleesiassa. Mann oletti lähdeaineiston ulkopuolella, että keisari oli antanut Wallensteinille suullisen lupauksen olla erottamatta tätä tietyn ajan sisällä. Missään nimessä keisari tai edes Wallenstein itse ei nähnyt häntä väkivallan monopolin haltijana tai sodan ja rauhan tuomarina.

 

 

Golo Mannin vahvasti narratiivista metodia voi kritisoida siitä, että siinä ohitetaan verrattain kevyellä katsannolla Wallensteinin sotilasurakoinnin institutionaaliset rakenteet ja mekanismit. Kuten aiemmin vuonna 1625, myös vuonna 1632 Wallenstein rakensi keisarillisen armeijan ketjutetun sotilasurakoinnin varaan. Wallenstein itse oli ylin ja yleinen sotilasurakoitsija, mistä asemasta käytetään englanninkielisessä tutkimuskirjallisuudessa nimikettä general contractor. Keisari urakoi armeijan värväämisen Wallensteinille, joka aliurakoi sen rykmenttejä hallinnoineille ”omistajaeversteille” (saks. Inhaber). Nämä everstit, jotka rajasivat osallisuutensa sotilaiden värväämiseen ja varustamiseen, jättivät operatiivisen johdon everstiluutnanteille sekä mahdollisesti yksittäisten komppanioiden värväämisen kaikkein alimmille aliurakoitsijoille, kapteeneille. Tässä järjestelyssä oli tarkoituksenmukaista ja jopa välttämätöntä, että Wallenstein ja omistajaeverstit vastasivat itse upseerien komissioista ja ylennyksistä. Armeijaan saattoi hyväksyä vain sellaisia upseereita, jotka olivat valmiita ottamaan vastuuta sodankäynnin resurssien ulkoistamisesta omille harteilleen. Nykyään kolmikymmenvuotisen sodan aikainen sotilasurakointi on keskeinen tutkimusaihe ns. uudessa sotahistoriassa, joka painottaa sodan ja yhteiskunnan vuorovaikutusta ”suurten miesten” mainetekojen sijasta.

 

 

Golo Mann kuvaa vuotta 1632 ”kaksintaisteluksi” Wallensteinin ja Kustaa II Aadolfin välillä. Tuolloin Wallenstein ja Kustaa II Aadolf kohtasivat toisensa taistelussa kaksi kertaa – ensin Alte Vesten kukkulalla Nürnbergin ulkopuolella ja toistamiseen Lützenin sumuisella kentällä Saksin vaaliruhtinaskunnassa. Alte Veste, kuten Mann osoittaa, oli Wallensteinilta sekä taktinen että strateginen voitto. Linnoitetun kukkulan staattinen puolustus rikkoi Ruotsin kuninkaan ”sarvet”, kuten Wallenstein itse raportoi keisarille, minkä lisäksi se katkaisi Breitenfeldistä alkaneen ruotsalaisvoittojen sarjan ja osoitti maineikkaan Pohjolan leijonan olevan voitettavissa taistelukentällä. Lützen osoitti sen jälkeen Kustaa II Aadolfin tavalliseksi kuolevaiseksi. Mannin arvion mukaan Lützen olisi sodankäynnin perinteiden valossa ollut keisarillisten taktinen voitto, mutta raskaitten tappioitten takia vain ”melankolinen voitto.” Strategisesti tilanne oli epäselvempi: taistelun jälkeen Wallensteinin oli peräydyttävä murjotun armeijansa kanssa kohti keisarillisia perintömaita ja siellä odottavaa ”labyrinttia.”

 

 

Golo Mannin kertomuksessa Wallenstein tekee Lützenin jälkeen kaksi kohtalokasta päätöstä: hän majoittaa armeijansa Habsburgien perintömaille, mikä tekee siitä ankaran rasitteen keisarillisen hovin maanomistajaeliitille – joukolle, jonka parista Wallenstein oli jo ehtinyt hankkia itselleen lukuisia vihamiehiä. Toinen virhe on pysyttäytyminen poissa Wienin hovista ja uuden diplomaattisen foorumin luominen omaan esikuntaansa. Eristäytyminen ja omavaltaisuus herättivät epäilyksiä Wienin hovissa ja keisarissa itsessään. Wallensteinin imagoa ei myöskään pehmittänyt hänen sinnikäs kieltäytymisensä ryhtyä sotatoimiin Baijerin puolustamiseksi ruotsalaisia vastaan. Näistä syistä keisari alkoi Mannin mukaan nähdä Wallensteinin yhä enemmän potentiaalisena vihollisena kuin hyödyllisenä palvelijana.

 

 

Tammikuussa 1634 Wallenstein järjesti illanvieton päämajassaan Pilsenissä 47 upseerilleen. Illallisten yhteydessä upseerit vannoivat kirjallisen uskollisuudenvalan Wallensteinille itselleen. Aikalaislähteet ja perinteinen historiografia ovat esittäneet Pilsenin valan salaliittona keisaria vastaan, mutta Golo Mannin mukaan mistään tällaisesta aikomuksesta ei dokumentissa ole viitteitä. Salaliiton sijaan Wallenstein käytti valaa normatiivisena keinona rauhoittaa vararikon partaalle ajautunutta armeijaa ja vakuuttaa se palkanmaksun jatkumisesta. Wienin hovissa vala kuitenkin ymmärrettiin rajojen rikkomisena, ellei suorana vallankaappausyrityksenä. Mann osoittaa kirjemateriaalin analyysilla, että keisari halusi päästää Wallensteinista eroon pysyvästi, vaihtoehtoina joko hänen vangitsemisensa tai surmaamisensa. Keisarin tahdon täyttäjäksi valittu kenraali Octavio Piccolomini ymmärsi keisarin tahdon jälkimmäisessä merkityksessä, ja 25. helmikuuta 1634 Piccolominin lähettämät teloittajat surmasivat Wallensteinin ja joukon hänen lähimpiä upseereitaan Egerin linnassa, missä Wallenstein piti tuolloin päämajaansa.

 

Golo Mann esittää Wallensteinin enemmän rakentajana kuin tuhoajana, enemmän rauhanetsijänä kuin sotilaana. Kolmikymmenvuotisen sodan kulku Wallensteinin kuoleman jälkeen osoittaa Wallensteinin olleen oikeilla jäljillä etsiessään sodalle diplomaattista ratkaisua. Tällä saralla Wallenstein ei silti ollut varsinainen edelläkävijä, Mann muistuttaa lukijoitaan, vaan lähinnä maalaisjärkeä omannut ”käytännön mies”, joka osasi arvioida vastustajiaan. Mutta olisiko Wallensteinilla ollut jokin suuri rooli sodassa ja rauhassa, jos hän olisi osallistunut kolmikymmenvuotiseen sotaan sen hamaan loppuun saakka? Ei, vastaa Mann itselleen. Diplomaatit saattoivat viitata pelaavansa ”Wallensteinin peliä,” mutta hän ei ollut mikään heidän ammattikuntansa oppi-isä. Se yleiseurooppalainen valtatasapaino, joka rakentui Westfalenin rauhan myötä vuonna 1648, edusti Wallensteinille vierasta maailmaa, eikä hän olisi lopulta ymmärtänyt sitä. ”Ne, jotka eivät enää pysty hinkuvalla hengityksellään pysyä mukana matkassa, kuolleet, vierivät pois kuin kivet tien varteen”, Thomas Mannin poika summaa proosallisesti Wallensteinin roolin kolmikymmenvuotisessa sodassa.  

 

 

S. Fischer Verlagenin julkaisema Wallensteinin pokkariversio on kirjaimellisesti tekstijärkäle, jossa on lähdeviitteineen ja hakemistoineen kaikkineen 1 289 sivua. Perehtyneisyys, yksityiskohtaisuus ja silkka kertomuksellinen voima ovat taanneet Golo Mannin suurtyölle aseman Wallenstein–tutkimuksen kiistattomana kruununjalokivenä. Vuoden 2022 yhdeksäs painos tuskin jää viimeiseksi.

Sosiologia ja sotahistoria

 

Sotahistoria esitetään harvoin missään teoreettisessa kontekstissa. Silloin toisinaan, kun teoria eksyy sotahistorian sivuille, sen kontekstina on sotataito ja lähteenä Carl von Clausewitzin tutkielma Vom Kriege. Toisaalla historiantutkimuksessa sosiologian ja taloustieteen teoriat ovat kuitenkin yleisiä viitekehyksiä menneisyyden artikulaatiossa ja argumentaatiossa. Sotahistoria on siis muuhun historiantutkimukseen verrattuna aliteoretisoitu. Johtuuko tämä asiantila siitä, ettei sosiologialla tai sen lähisukulaisella taloustieteellä ole mitään sanottavaa tai analyyttista arvoa sotahistorian saralla? Väitän, että näin ei ole, ja yritän perustella näkemystäni muutamilla yleisillä huomioilla siitä, miten sosiologista ja taloustieteellistä lähestymistapaa voi soveltaa sotahistorian monituhatvuotisessa kaaressa.  

 

Jo modernin sosiologian oppi-isä Herbert Spencer (1820–1903) muodosti yhteyden sosiologisen kehityksen ja sodankäynnin välille. Alkukantaisissa yhteisöissä kaikki täysikuntoiset miehet olivat sotureita, Spencer argumentoi, mistä seurasi, että armeija oli mobilisoitu yhteisö ja että yhteisö oli mobilisoimaton armeija. Sota oli poliittisen vallan alkulähde, sillä poliittiset hallitsijat olivat alun perin yhteisön sotapäälliköitä, Spencer jatkoi. Spencerin teesi muodosti pohjan myöhemmälle historialliselle sosiologialle, joka pyrki selvittämään (yleensä eurooppalaisen) valtionmuodostuksen kaarta. Tässä yhteydessä merkittäviä esille nousevia nimiä ovat Max Weber, Otto Hintze, Charles Tilly ja Michael Mann. Max Weber (1864–1920) tunnetusti määritteli valtion järjestelmäksi, joka pitää hallussaan väkivallan monopolia. Tähän argumenttiin sisältyy implisiittinen olettamus, että väkivallan monopolin hankkiminen ja säilyttäminen edellyttävät sotavoimia. Massiivisessa talouden ja yhteiskunnan tutkimuksessaan Weber kirjoitti keskiaikaisen feodalismin sotilaallisista juurista. Lordit ja monarkit myönsivät autonomisia ja privilegioituja feodaaliläänityksiä vastineeksi ratsupalveluksesta. Tällöin oli Weberin mukaan kyse mekanismista, jossa feodaaliarmeija oli toiminto tiivistyneistä taloudellisista aktiviteeteista ja sisämaan valtakunnan laajentumisesta. Kaupunkimiliisit ja palkkasoturiarmeijat edustivat vastaavaa toimintoa merivaltioissa tai sellaisissa sisämaan valtakunnissa, joissa oli vallalla rahatalous.

 

Max Weberin oppilas Otto Hintze (1861–1940) lähti liikkeelle samasta argumentista kuin Herbert Spencer. Varhaiset keräilijämetsästäjäyhteiskunnat olivat perustuneet sotilaalliseen organisaatioon. Varhaiset yhteisöt muodostuivat puolustautumisen ja hyökkäämisen tarkoituksista. Kaikki miespuoliset yhteisön jäsenet olivat sotureita, ja sotureiden kokoukset olivat myös poliittisia kokouksia. Sotapäälliköistä tuli siten poliittisia johtajia. Tämä asetelma kuitenkin muuttui maanviljelyksen ja ensimmäisten sivilisaatioiden myötä. Taloudelliset ja sotilaalliset tehtävät erotettiin toisistaan, ja sotureista tuli järjestäytyneen väkivallan ammattilaisia, sotilaita. 1900-luvun lopulla uusi sosiologien sukupolvi jatkoi Spencerin, Weberin ja Hintzen valtionmuodostusteesien työstämistä. Michael Mann (1942–) erotti sotalaitoksen (military) omaksi sosiaalisen vallan lähteekseen ideologian, talouden ja politiikan ohella. Mann ei aseta näitä vallan lähteitä hierarkiaan vaan esittää niiden toimineen keskinäisessä ja toistensa rajat ylittäneessä vuorovaikutuksessa. Sotilaallisen voiman historiallisena erityispiirteenä on ollut sen poliittista ja taloudellista voimaa pidempi ulottuvuus. Alueita voidaan valloittaa sotilaallisesti sitomatta niitä poliittiseen vallankäyttöön tai integroimatta niitä osaksi talouden verkostoa. Mann kuitenkin tekee selväksi erottavansa sotilaallisen voiman poliittisesta: alkuperäisillä valtion alkioilla ensimmäisissä sivilisaatioissa oli vain vähän sotilaallista voimaa, minkä lisäksi myöhemmillä varhaisvaltioilla ei välttämättä ole ollut vahvaa otetta omista olemassa olevista sotavoimistaan. Charles Tilly (1929–2008) sitoutui voimakkaammin Spencerin, Weberin ja Hinzten traditioon argumentoidessaan, että länsieurooppalainen valtionmuodostus keskiajalla ja esimodernilla aikakaudella oli seurausta sodankäynnistä ja sen tarpeista. ”War made the state, and the state made war”, Tilly tiivisti teesinsä vuonna 1975.

 

Spenceriläis-weberiläinen traditio on hyvä lähtökohta sotahistorian käsitteellistämiseen ja teoretisoimiseen sosiologian ja talouden konteksteissa. Makrososiologisella tasolla sotahistoriaa voi käsitteellistää pohtimalla sodankäynnin ja sotalaitosten historiallista vaikutusta talouteen ja elinkeinoelämään. Eräs lähtökohta voisi olla Michael Mannin hahmotelma antiikin Rooman legioonataloudesta. Tässä mallissa legioonalaiset, jotka kantoivat mukanaan kirveitä ja muita työkaluja, rakensivat sotaretkien yhteydessä infrastruktuuria, tehostivat paikallista elinkeinoelämää ja sitoivat tätä kautta valloitetut alueet osaksi Rooman sisämarkkinoita sekä kommunikaatiokanavia. Koska Rooma oli desentralisoitu valtakunta, infrastruktuurin ja elinkeinoelämän ylläpitäminen lankesi alueellisen maanomistajaeliitin harteille. Tämä puolestaan johti työvoiman ja sen prosessien tiivistymiseen, kun maanomistajaeliitit pyrkivät rajoittamaan talonpoikien vapautta ja sitomaan heidät osaksi colonus–järjestelmää, jossa talonpoika oli velvollinen viljelemään maanomistajan maata ja maksamaan siitä vuokraa tietyn ajan verran. Armeijoiden ja sotalaitosten kyky tiivistää elinkeinoelämän ja työsuhteiden prosesseja on havaittavissa myös historian myöhemmissä ajanjaksoissa. Marjolein ’t Hart on todennut, että Alankomaiden vapaussota (1568–1648) edisti merkittävästi Alankomaiden provinssien kaupungistumista, kun sekä keskusvallan kokoamat verotulot että armeijan maaseudulta keräämät kontribuutiot siirtyivät varuskuntakaupunkeihin niitä puolustaneen palkka-armeijan välityksellä. Sodan edistäessä talouden kaupallistumista ja kasatessa pääomaa kaupunkien porvariluokalle myös työsuhteiden prosessit määrittyivät uudelleen porvariston eduksi. Tähän keskiluokkaan nousi myös varuskuntien sotilaita, jotka menivät usein varuskuntakaupungeissa naimisiin, asettuivat aloilleen, hankkivat urbaanin sivuammatin ja perustivat perheen. Vastaavaa sosiologista ja taloudellista näkökulmaa voisi soveltaa vaikkapa tutkittaessa Suomen lähihistoriaa ja sen aluepoliittista keskustelua Puolustusvoimien varuskuntien perustamisesta, sijoittamisesta ja mahdollisesta lopettamisesta. Sotavoimien läsnäolo on historiallisesta rakentanut infraa, luonut markkinoita ja luonut ihmisten välisiä perhe- yms. suhteita. Tältä osin mikään ei ole juurikaan muuttunut vuosituhansien aikana.

 

Armeijoiden taloushistoriallista jalanjälkeä selvitettäessä on syytä pohtia sotilastyömarkkinoiden olemassaoloa. Joskus n. vuonna 3000 eaa. heimoyhteiskuntien ryöstelyjoukot muuttuivat sotilaiksi, kun varhainen sumerilainen sivilisaatio tarjosi asemiehille mahdollisuuden saada osan temppeleihin varastoiduista resursseista vastineeksi Urukin, Lagashin ja muiden kaupunkien suojelusta. Sodasta tuli työ, josta maksettiin palkkaa temppelivaltion jakamien resurssien välityksellä. Samalla sotilas eriytyi omaksi ammatikseen, jonka palveluille oli kysyntää varhaisissa sivilisaatioissa Mesopotamiassa, Egyptissä, Induksen laaksossa sekä Jangtsen ja Keltaisen joen varrella. Foinikialaisen sivilisaation (2500–64 eaa.) sotilaallinen voima perustui kokonaan palkkasotureihin, kun taas kreikkalaisten palkkasoturien kysyntä pysyi korkeana Egyptin myöhemmässä kuningaskunnassa (653–332 eaa.). Myös suuri osa Rooman sotilaallisesta mahdista perustui legioonalaisten sijasta apujoukkoihin, jotka olivat käytännössä provinsseista ja liittolaisvaltakunnista värvättyjä palkkasotilaita. Myöhäiskeskiajan ja esimodernin aikakauden Euroopassa sodankäynti oli institutionalisoitu lähes kokonaan palkkasotilaiden ja sotilasurakoitsijoiden varaan. Tuon aikakauden innovaatio oli condotta, alun perin italialainen sopimusmalli, jossa palkkasotilaat ja heidän valtiolliset työnantajansa artikuloivat asiakirjan muodossa keskinäiset oikeutensa ja velvollisuutensa. Taloustieteessä condottan solmiminen edustaa ns. päämies–agenttiongelmaa sekä epäsymmetrisen tiedon haastetta. Työnantajalla, varhaisella valtiolla, ei ollut käytössään keinoja, joilla varmistaa palkkasotilaiden uskollisuus, tehokkuus, sitoutuminen ja tarpeellisten riskien ottaminen. Palkkasotilaat eivät puolestaan voineet luottaa täydellisesti siihen, että työnantaja maksaisi heille palkan ajallaan, täysinäisenä tai mahdollisesti laisinkaan. Sotilaallisten työmarkkinoiden sääntelemiseksi hallitsijat ja palkkasotilaat sitoutuivat sekä condottan että sota-artikloiden kaltaisiin kirjallisiin sääntöihin, jotka tekivät sodankäynnistä aiempaa merkittävästi normatiivisempaa toimintaa.

 

Sotilaalliset työmarkkinat ovat historiallisesti muokanneet myös kokonaisten imperiumien sosiaalista rakennetta. Mogulien valtakunta Intiassa (1526–1857) hallitsi siihenastisen maailmanhistorian suurimpia sotilaallisia työmarkkinoita, jotka sisällyttivät itseensä Rajputanan, Oudhin, Bengalin ja Deccanin ylängön lähes koko miesväestön. Syynä tähän oli se, ettei sotilaan ammatti ollut Intiassa eriytynyt omaksi urapolukseen. Koska Agran moguleilla, pohjoisen sulttaaneilla tai etelän marathoilla ei kenelläkään ollut väkivallan monopolia sanan weberiläisessä merkityksessä, talonpojilla säilyi mahdollisuus ryhtyä joko kapinallisiksi ja rosvoiksi tai hakeutua legitiimiin mutta osa-aikaiseen sotilastyöhön. Intialaiset hallitsijat ymmärsivät tämän ja pyrkivät sitomaan sotilaalliset työmarkkinat itseensä sekä yhteiskunnan vakauttamiseksi että oman sotilaallisen voimansa kasvattamiseksi kilpailijoiden kustannuksella. Työmarkkinat institutionalisoituivat siten, että hallitsijat aliurakoivat värväämisen erityisille agenteille eli jama’dareille, jotka neuvottelivat värväytymisen ehdoista joko sotilaiden itsensä tai paikallisia yhteisöjä johtavien zamindar–päälliköiden kanssa. Persialaisten sulttaanien ja mogulien aikakaudella rakentuneet sotilaalliset työmarkkinat toimivat lopulta myös brittiläisen kolonialismin veturina. Teen kaukokaupalla ja paikallisen veronkannon aliurakoinnilla rikastuneelle Englannin Itä-Intian kauppakomppanialle (EIC) oli kertynyt paljon rahaa, jota se saattoi käyttää palkkasotureiden ostamiseen Intian työmarkkinoilta. Nämä sepoyt koulutettiin käymään sotaa uusimpien eurooppalaisten oppien ja tekniikoiden mukaisesti, minkä lisäksi heitä pidettiin palveluksessa pysyvästi eikä vain väliaikaisesti. Sepoyt olivat se sotilaallinen voimavara, jonka avulla kauppakomppania alisti ensin Bengalin ja sitten suurimman osan Intian niemimaasta valtansa alle.   

 

Sotilaallisten työmarkkinoiden tunnistaminen johtaa meidät kahden muun taloustieteellisen ja sosiologisen käsitteen äärelle. Ensimmäinen on työnjaon malli, jonka teki kuuluisaksi skotlantilainen moraalifilosofi Adam Smith (1723–1790) teoksessaan The Wealth of Nations vuonna 1776. Yleisesti työnjako ymmärretään tuotannollisena järjestäytymisenä, jossa eri ihmiset tekevät keskenään eri töitä: yksi on nahkuri, toinen teurastaja, kolmas seppä ja niin edelleen. Smithin kuuluisassa analogiassa myös yhden ainoan tuotteen eli neulan tuotanto jaetaan työn alaprosesseiksi: yksi työntekijä vetää rautalangan kelasta, toinen suoristaa sen, kolmas katkaisee, neljäs teroittaa kärjen ja viides hioo kantapään nupiksi. Myös Karl Marx (1818–1883) rakensi oman kapitalismin kritiikkinsä työnjaolle, joka Marxin mukaan oli ihmisluonnon vastaista ja kaiken yhteiskunnallisen pahan alkulähde vieraannuttaessaan työntekijän omasta työstään ja sen hedelmistä. Adam Smith tunnisti työnjaon sotahistoriassa jo ennen Herbert Spenceriä, Max Weberiä tai Otto Hintzeä. Smith argumentoi (toki liikaa yleistäen), että antiikin aikana suurin osa agraariyhteiskunnan täysikuntoisesta miesväestöstä kykeni yhdistämään peltotyön ja sotapalveluksen, ainakin vähäksi aikaa kylvön ja sadonkorjuun välillä. Mutta ”kehittyneempien yhteiskuntien olotilassa” sodankäynti oli pakko erottaa omaksi työkseen työnjaon mukaisesti, sillä käsityöläiset eivät kyenneet ryhtymään sotilaiksi jättämättä varsinaista työtään heitteille. Adam Smithin argumentti sotilaallisesta työnjaosta löytää tukea hänen oman aikakautensa sotataidollisesta kirjallisuudesta. Habsburgien kenttämarsalkka Raimondo Montecuccoli (1609–1680) hahmotteli 1660-luvulla kirjoittamassaan sotatieteellisessä tutkielmassa ideaalin armeijan rakenteen, joka perustui jakoon operatiivisten ja huoltojoukkojen välillä. Edelliset koostuivat omiin taistelutekniikkoihinsa erikoistuneista peitsimiehistä, musketööreistä, krenatööreistä, ratsusotilaista, rakuunoista, tykkimiehistä ja pioneereista, kun taas jälkimmäiseen lukeutui kirjava joukko epäsotilaallisia ammatteja: lääkäreitä, apteekkareita, timpureita, muurareita, seppiä, leipureita, kauppiaita yms.

 

Sosiologinen lähestymistapa paljastaa sotahistoriallisia kehityslinjoja liittyen asevoimien työnjakoon ja rakenteeseen. Yhdysvalloissa vuonna 1959 julkaistu sosiologinen tutkimus osoitti, millä tavoin taistelujoukkojen ja eri tukimiehistöjen suhteellinen osuus oli muuttunut Yhdysvaltain sisällissodan (1861–1865) ja kylmän sodan aikakauden välillä. Sisällissodassa taistelujoukkojen osuus (unionin) armeijasta oli ollut 93,2 prosenttia; vuonna 1954, Korean sodan päättymisen jälkeen, se oli 28,8 prosenttia. Tukihenkilöstön suhteellinen osuus oli kasvanut eniten teknistieteellisten spesialistien sekä mekaanisen korjaus- ja ylläpitomiehistön kohdalla. Sisällissodassa teknisiä ja tieteellisiä asiantuntijoita oli ollut armeijasta vain 0,2 prosenttia, mutta Korean sodan jälkeen heitä oli 14,5 prosenttia. Mekaanikkoja ja muita varustehuoltajia oli ollut sisällissodassa 0,6 prosenttia asevoimien koosta, mutta vuonna 1954 heitä oli 20,3 prosenttia joukoista. Tällaisen sosiologisen kehityskulun tarkastelu mahdollistaa sotahistorian tutkimukselle moniakin teesejä ja analyyttisia lähestymistapoja rajattuihin aikakausiin tai yksittäisiin sotiinkin.

 

Sotilastyömarkkinoihin ja sotilaalliseen työnjakoon nivoutuu oleellisesti myös toinen taloudellissosiologinen käsite sotilaallisen osallistumisen suhteesta (Military Participation Ratio eli MPR). Tämän mallin keksijä oli sosiologi Stanislaw Andrzejewski (1919–2007), joka oli tutkimuksessaan kiinnostunut yhteiskunnan ja sotilaallisen organisaation vuorovaikutuksesta. Andrzejewski päätteli, että menestyksekäs sodankäynti perustui yksittäisten toimintojen koordinointiin. Tästä seurasi se, että mitä suurempi organisaatio sotaa kävi, sitä enemmän tarvittiin koordinaatiota ja organisaation hierarkiatasoja. Andrzejewski päätteli näiden havaintojen pohjalta, että sotilasorganisaatioiden ratkaisevin ominaisuus oli niiden kyky omia yhteiskunnan resursseja, erityisesti työvoimaa. Andrzejewski kvantifioi teesinsä sotilaallisen osallistumisen suhteeksi, joka tarkoitti sotilaalliseen toimintaan osallistuvien yksilöiden osuutta koko väestöstä. Kun Andrzejewskin kaavaa sovelletaan väestöihin tietyillä alueilla ja aikakausilla, saadaan aikaiseksi merkityksellisiä sotahistoriallisia havaintoja. Tarkastelualueen ollessa pidempi ajanjakso yhden maan tai alueen sisällä, suhdetta voi käyttää hahmoteltaessa asevelvollisuuden kaltaisen laajan mobilisaatioinstituution historiallista kehitystä. Niinpä esimerkiksi Ranskan kohdalla voi laskea, että MPR oli Napoleonin Grande Arméen yhteydessä vuosina 1800–1815 seitsemän prosenttia Ranskan väestöstä, mutta että ensimmäisen maailmansodan aikana tuo luku kasvoi kahteenkymmeneen. Tutkittaessa laajempaa poliittista yhteisöä on havaittavissa samanaikaisia eroja yhteisön eri osa-alueiden sisällä. Kun esimerkiksi Espanjan kuningas Kaarle III (1716–1788) perusti Amerikan siirtomaiden puolustamiseksi paikallisia ”säännösteltyjä miliisejä” (milicias disciplinadas) 1700-luvun alkupuoliskolla, näiden miliisien MPR vaihteli merkittävästi Kuuban, Meksikon, Chilen ja Perun välillä. MPR oli korkea Chilessä ja Kuubassa, missä edellisessä maassa espanjalaiset sotivat alati kapinoivia alkuperäisasukkaita vastaan, ja jälkimmäisessä varuskunnat saivat olla jatkuvasti varuillaan brittien tai muiden eurooppalaisten maahantunkeutujien varalta. Vastaavasti MPR oli alhainen Meksikossa ja Perussa, missä suuri osa väestöstä oli miliisipalveluksesta vapautettuja, talonpojiksi aloilleen asettautuneita alkuperäisasukkaita, ja missä maissa myös mereltä tuleva uhka oli Kuubaa ja Chileä vähäisempi.

 

Sodankäynnin tunnistamisesta sosiaalisen vallan ja valtiollisen väkivaltamonopolin lähteenä, sotilaallisten työmarkkinoiden ja sotilaallisen työnjaon havainnoimisesta sekä sotilaallisen osallistumissuhteen laskemisesta voi lopulta vetää seuraussuhteita sotilaallisten instituutioiden ymmärtämiseen yhteiskunnallisina systeemeinä. Tällöin sosiologia tarjoaa sotahistorian käytettäväksi systeemiteoriaa ja erityisesti sen tulkintaa Niklas Luhmannin (1927–1998) laatiman käsitteistön välityksellä. Luhmann näki historian kehityskulkuna alueellisesti segmentoituneesta yhteiskunnallisesta järjestyksestä kohti modernia järjestelmää, jossa yhteiskunta koostuu joukosta eriytyneitä, hierarkkisia ja erikoistuneita alasysteemeitä. Ominaista näille alasysteemeille on se, että ne tuottavat eriytynyttä viestintää omasta erikoisalastaan ja suuntaavat sen viestinnän itselleen. Tällöin vaikkapa taloudellinen viestintä informoi omaa alasysteemiään omistussuhteiden muutoksista ja maksusuorituksista. Luhmann löysi alasysteemeitä talouden lisäksi politiikasta, tieteestä ja uskonnosta. Niiden käyttövoimana olivat vastaavasti raha, valta, totuus ja uskomukset. Sotahistoria voisi lisätä tähän listaan vielä asevoimat, joiden perustuksena on väkivalta. Tästä lähtökohdasta sotahistoria pystyisi ainakin Euroopan kontekstissa hahmottelemaan historiallisen linjan sotilaallisen alasysteemin rakentumisesta Luhmannin teorian edellyttämällä tavalla. Systeemiteoreettinen murroskohta löytyy tuolloin keskiajan ja esimodernin ajan taitteesta 1500-luvun vaihteessa, jolloin sodankäynnistä ja sen instituutioista tehtiin normatiivisia condottan, sota-artikloiden, valtiosääntöjen ja sotataidollisten tutkielmien kirjallisen artikulaation kautta.

 

Eräs tällainen systeemiteorian edellyttämän normatiivisuuden tiivistymä on Georg Engelhardt von Löhneyssin valtio-opillinen ohjekirja Aulico Politica, joka ilmestyi Saksassa vuonna 1622. Löhneyssin kirjan genre oli vallanpitäjille suunnattua ”ruhtinaan peili” -kirjallisuutta, eikä sitä ollut tarkoitettu tavallisen kadunmiehen luettavaksi. Löhneyss kirjoitti tutkielmassaan aatelisnuorukaisten kasvatuksesta, ruhtinaallisen hallinnon työnjaosta ja vastuualueista, oikeuslaitoksesta, elinkeinoelämän järjestelyistä sekä asevoimista. Sotalaitoksen käsittely noudatti Luhmannin esitystä alasysteemin sisäisestä informaatiosta. Löhneyss kirjoitti sodankäynnin tavoitteista, puolustuksellisen ja hyökkäävän sodan eduista ja haitoista, rykmentin sisäisestä rakenteesta, sotilaiden palkoista, armeijan hierarkiasta, upseerien vastuualueista, sotajoukkojen värväämisestä ja kokoamisesta, aselajien tehtävistä, marssijärjestyksestä, leirien pystyttämisestä, kurin säilyttämisestä, linnoitusten ja varuskuntien ylläpidosta sekä sotajuonista ja taistelutoimista. Aulico Politica esitti toisin sanoen sotalaitoksen eriytyneenä ja erikoistuneena systeeminä, jonka toimintaa selitetään systeemin omalla erikoistermistöllä systeemin käyttäjälle (sotaa käyvälle ruhtinaalle) itselleen.

 

Sotilaallisten alasysteemien normatiivinen artikulaatio erilaisten ohjesääntöjen ja organisaatiokaavioiden kautta on vallitseva teema myöhemmässä sotahistoriassa. Tällöin sotahistorian tutkimus saa käyttöönsä väkevän sosiologisen näkökulman sodankäynnin tehokkuuden ja tarkoituksenmukaisuuden uudelleenarviointiin. Herää aiheellisia kysymyksiä siitä, missä määrin voitot ja tappiot ovat seurausta yksilöllisestä toimijuudesta ja missä määrin systeemisistä vahvuuksista tai heikkouksista. Tällainen kysymyksenasettelu on sovellettavissa mihin tahansa sotaan tai jopa yksittäiseen taisteluun, kuten monet sotahistorioitsijat ovatkin jo ryhtyneet tekemään. Parhaimmillaan sosiologinen lähestymistapa palauttaa sotahistorian historiografian perimmäisten ongelmien ja dialektisten kysymysten äärelle.

 

 

Kirjallisuutta:

 

Stanislaw Andrzejewski. (1954). Military Organization and Society. Lontoo: Routledge.

Jurgen Brauer & Hubert van Tuyll. (2008). Castles, Battles, & Bombs: How Economics Explains Military History. Chicago: The University of Chicago Press.

William Dalrymple. (2020). The Anarchy: The Relentless Rise of the East India Company. Lontoo: Bloomsbury Publishing.

Richard M. Eaton. (2020). India in the Persianate Age 1000–1765. Lontoo: Penguin.

Otto Hintze. (1975). The Historical Essays of Otto Hintze. Oxford: Oxford University Press. Felix Gilbert & Robert M. Berdahl, toim.

Morris Janowitz. (1959). Sociology and the Military Establishment. New York: Russell Sage Foundation.

Allan J. Kuethe & Lowell Blaisdell. (1982). The Esquilache Government and the Reforms of Charles III in Cuba. Jahrbuch für Geschichte Lateinamerikas 19.

Niklas Luhmann. (2013). 1–2. Theory of Society. Stanford: Stanford University Press.

Georg Engelhardt von Löhneyss. (1622). Aulico Politica, Darn gehandelt wird von Erziehung und Information Junger Herrn von Ampt Tugent und Qualitet der Fürsten und bestellung derselben Räht und Officiren. Remlingen.

Michael Mann. (2012). 1. The Sources of Social Power: A History of Power from the Beginning to AD 1760. New Edition. Cambridge: Cambridge University Press.

Karl Marx & Friedrich Engels. (1970). 1. Valitut teokset kolmessa osassa. Moskova: Kustannusliike Edistys.

Anthony McFarlane. (2014). War and Independence in Spanish America. Oxon: Routledge.

Raimondo Montecuccoli. (1734). Memoires de Montecuculi generalissime des troupes de l’empereur ou principes de l’art militair en general. Amsterdam.

Bruce D. Porter. (1994). War and the Rise of the State. New York: The Free Press. 

Adam Smith. (2003). The Wealth of Nations. New York: Bantam Dell.

Herbert Spencer. (1891). 2. The Principles of Sociology. New York: D. Appleton and Company.

Marjolein ‘t Hart. (2014). The Dutch Wars of Independence: Warfare and Commerce in the Netherlands, 1570–1680. Oxon: Routledge.

Charles Tilly, toim. (1975). The Formation of National States in Western Europe. Princeton: Princeton University Press.

Max Weber. (1978). Economy and Society: An Outline of Interpretive Sociology. Berkeley: University of California Press. Guenther Roth & Claus Wittich, toim.

Max Weber. (1919). 2. Geistige Arbeit als Beruf. Vier Vorträge vor dem Freistudentischen Bund: Politik als Beruf. München und Leipzig: Verlag von Duncker & Humblot.