Vendéen veri: Patrioottien terrori

Suomenkielen siunaus tai kirous, asiayhteydestä riippuen, on sanojemme kotoperäisyys ja neutraalius, joka usein estää selkeiden assosiaatioiden luomisen tiettyjen muihin kieliin vakiintuneiden mutta kiistanalaisten vakiotermien ja määritelmien kanssa. Niinpä suomenkielen käsitteet kansanmurha ja joukkotuho ovat yleisiä ilmaisuja, jotka eivät viittaa mihinkään tiettyyn tapahtumaan, kuten termi holocaust, joka on muualla maailmassa vakiintunut kuvaamaan Saksan kansallissosialistien toisessa maailmansodassa suorittamaa juutalaisten joukkomurhaa. Indoeurooppalaisissa kieliyhteisöissä myös termi genocide (kirjaimellisesti kansanmurha) synnyttää nykyään assosiaatioita toiseen maailmansotaan, sillä käsite luotiin vuonna 1944 Puolan juutalaisen Rafael Lemkinin toimesta kuvaamaan Euroopan juutalaisten joukkotuhontaa saksalaisten toimesta.

Ranska ei ole Suomi, ja siellä termiä génocide tulee käyttää varoen. Kiista oikeaoppisesta sanavalinnasta onkin ollut historiografisen väittelyn keskiössä keskusteltaessa patrioottien eli vallankumouksellisen tasavallan palvelijoiden harjoittamasta terrorista Vendéen kansansodassa 1793–94. Vendéen historiografinen debatti yltää aivan 1800-luvun alkuun asti. Kahden vuosisadan aikana väittelyyn on muodostunut kaksi ääripäätä, Vendéen kansannousun ja Ranskan vallankumouksen puolustajat. Edellisen katsantokannan mukaan patriootit suorittivat Vendéessä kansanmurhan (génocide), jota voi hyvinkin verrata Neuvostoliiton vankileirien saaristoon, Kiinan kulttuurivallankumoukseen, Kamputsean punakhmerien hirmuvaltaan tai jopa kansallissosialistisen Saksan rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Vallankumouksen ja patrioottien puolustajat puolestaan näkevät Vendéen valitettavana mutta tarpeellisena vastatoimenpiteenä vendéeläisten maanpetturuuteen hetkenä, jolloin Ranskaa uhkasivat sen ulkoiset viholliset Itävalta ja Iso-Britannia.

Käytettiin patrioottien Vendéessä harjoittamasta terrorista Ranskassa mitä nimitystä tahansa, suomenkieliselle sivustakatsojalle se ainakin näyttäytyy joukkotuhontana tai massamurhana. Patrioottien uhrien lukumäärästä on heitelty ilmaan kaikenlaisia arvailuja. Pierre Chaunun väitteen mukaan patriootit olisivat surmanneet Vendéen kansannousun tukahduttamisen yhteydessä 500 000 ihmistä (siis myös Vendéen lähialueilla Poitoussa ja Pays-de-la-Loiressa), ja Jean-Clément Martin tarjosi puolta pienemmän uhriluvun 250 000. Sittemmin Peter McPhee on kyseenalaistanut jopa Reynald Secherin arvion reilusta sadastatuhannesta surmatusta vendéeläisestä liian korkeana. Satatuhatta on kuitenkin korkea uhriluku 1700-luvun lopun Ranskassa eikä mitenkään lievennä tai kaunistele patrioottien terrorin hirvittävyyttä.

Kaikkein välittömin sotilaallinen syy patrioottien terroriin oli Vendéessä harjoitetun sodankäynnin luonne. Tasavallan sotilaat joutuivat taistelemaan vihollista vastaan, joka tunsi paikallisen maaston kuin omat taskunsa ja joka saattoi luottaa paikallisen siviiliväestön tukeen. Vendée olikin klassinen esimerkki sissisodasta, jossa rajanveto taistelijoiden ja siviilien välillä oli vaikeaa, ellei jopa ylivoimaista. Vendéeläisten perustaktiikkana oli hyökätä väijyksistä patriootteja vastaan ja haihtua sen jälkeen pensasaitojen ja kivimuurien rikkomaan bocage–maastoon, minne patrioottien ratsuväki ei kyennyt heitä seuraamaan. Sissisodan turhauttamat tasavaltalaissotilaat purkivat kiukkuaan niihin vendéeläisiin, jotka he saivat käsiinsä: naisiin, lapsiin, vanhuksiin ja raihnaisiin. Esimerkki tällaisesta turhautumisen aiheuttamasta terrorista löytyi Lucsin kylästä, missä patriootit murhasivat 300 naista, lasta ja vanhusta. Kaikki väkivalta ei kuitenkaan tapahtunut turhautuneiden sotilaiden omasta aloitteesta, sillä tasavaltalainen kenraali Louis Marie Turreau oli jopa antanut määräyksen julmuuksien suorittamisesta: ”Kaikki kapinalliset, olivat he sitten aseistautuneita tai aseettomia, tulee surmata pistimillä: saman tulee päteä naisiin, tyttöihin, lapsiin… ketään ei tule säästää.” Osa joukkosurmista tehtiin hallinnollisen mukavuudenhalun motivoimana: Nantesissa vankilat olivat pullollaan nälkäkuoleman partaalla olleita ja sairaita vankeja, mistä syystä patriootit näkivät vankien surmaamisen ainoana keinona välttää vankilamellakat ja kulkutaudit. 

Patrioottien väkivalta naisia kohtaan oli aivan erityisen brutaalia. Nimettömäksi jäänyt vendéeläinen pappi (abbé) muisteli todistamaansa järkyttävää näkyä: ”Puiden oksilta roikkui köysien varassa raiskattuja ja alastomiksi riisuttuja, onnettomia tyttöjä, joiden kädet oli sidottu heidän selkiensä taakse. Onneksi sen jälkeen, kun siniset [tasavaltalaiset sotilaat] olivat poistuneet paikalta, eräät hyväsydämiset ohikulkijat vapauttivat heidät tästä häpeällisestä piinasta.” Monet vendéeläiset naiset olivat seuranneet kapinallisia miehiään taistelukentälle vuonna 1793, ja tästä syystä patriootit laskivat heidätkin taistelijoiksi. Tämä patrioottien katsantokanta ei ollut aivan tuulesta temmattu, sillä kuten Pierre Dupé, kehrääjä Botz-en-Mauges’ta, myöhemmin todisti, monet naiset taistelivat miesten rinnalla ”rojalistien armeijassa.” Mutta se, mikä syyllisti vendéeläiset naiset aivan erityisesti patrioottien silmissä, oli heidän kuviteltu roolinsa kapinaa lietsoneina demagogeina, joita omalta taholtaan olivat kannustaneet kansannousuun pahantahtoiset papilliset tahot. ”Ja te, senkin kirotut nartut, olette heidän [pappien] huoria, ja aivan erityisesti ne teistä, jotka laukkaavat heidän perkeleen messuissaan ja kuuntelevat heidän taikauskoista hölynpölyään”, kansalliskokouksen edustaja (représentant) David Dartigoëyte raivosi vendéeläisille naisille etelämpänä Gers’ssä. Patriootit olivat myös vakuuttuneita siitä, että erityisesti vendéeläiset naiset olivat syyllistyneet vangittujen tasavaltalaisten kidutuksiin ja surmiin. Sellaiset teot, olivat ne sitten tosia tai kuviteltuja, haiskahtivat sukupuolisten rajojen rikkomiselta ja esittivät naiset itseohjautuvina toimijoina, mikä puolestaan muodosti vakavan haasteen 1700-luvun sääty-yhteiskunnalle ja sen kiveen hakatuille sukupuolinormeille.

Nämä edellä esitetyt motiivit eivät silti selitä kaikkia naisia vastaan suunnattuja julmuuksia, eritoten joukkoraiskauksia. Moderni antropologia tarjoaa kaksi selitysmallia sotilaiden harjoittamille raiskauksille. Ensimmäisen, niin sanotun militaristisen argumentin mukaan raiskauksilla ylennetään ”omia” naisia alentamalla ”heidän” naisiaan epäinhimillistetyiksi seksuaalisiksi objekteiksi. Toinen eli transgressiivinen argumentti näkee raiskaamisen jonkinlaisena sisään rakennettuna miehisenä ominaisuutena, joka pääsee sodan olosuhteissa vapaasti valloilleen. Kummankin argumentin tueksi löytyy Vendéen tapahtumista ainakin joitain todisteita. Transgressiivistä argumenttia tukee osaltaan se, että Vendéessä sotineiden joukkojen kuri oli aikalaisarvioiden mukaan löyhempi kuin missään toisessa tasavallan armeijassa. On kuitenkin olemassa viitteitä myös siitä, että raiskaukset olivat osa suurempaa suunnitelmaa. Raiskaukset Vendéen kansalaissodan yhteydessä eivät olleet yhtä selkeästi organisoituja kuin Bosniassa tai Ruandassa 1990-luvulla, mutta niiden takana vaikutti olleen tasavaltalaisen päällystön hiljainen hyväksyntä tai jopa suoranainen kannustus. Nantesissa kenraali Jean-Baptiste Carrier järjesti niin sanottuja ”tasavaltalaisia avioliittoja”, joissa alastomiksi riisutut ja toisiinsa sidotut miehet ja naiset hukutettiin yhdessä Loire–jokeen. Carrier toisin sanoen teki seksualisoidusta väkivallasta ja murhista spektaakkelia ja viihdettä omille sotilailleen.

Se, mikä erottaa patrioottien harjoittamaa terroria eniten vastavallankumouksellisesta väkivallasta, on sen metodologia. Patriootit käyttivät kenties ensimmäistä kertaa koko maailman historiassa teknologisia innovaatioita massamurhaamisen helpottamiseksi, tehostamiseksi ja sen tekemiseksi vähemmän aikaa vieväksi. Patrioottien käyttämät murhaamismetodit olivat kylmäävän enteellisiä. Vendéeläisiä vankeja pakotettiin kaivamaan joukkohautoja, minkä jälkeen heidät ammuttiin niiden reunalle. Teloittajien ei siten tarvinnut lapioida kuin ohut kerros maata ruumiskasojen päälle. Nantesissa vankeja lähetettiin katkeamattomana virtana uuden murhakoneen, giljotiinin, ylös alas louskuttavan terän alle. Kaikkein ikonisin Vendéessä käytetty teloitusväline oli noyade eli proomu, joka lastattiin pullolleen teloitettavia vankeja ja upotettiin sitten lasteineen Loiren syövereihin. Patriootit keskustelivat myös myrkyn käytöstä joukkomurhaamisen välineenä, mutta suunnitelmasta luovuttiin sen epäkäytännöllisyyden takia.

Patrioottien terrori tavoitteli myös Vendéen tyhjentämistä sen materiaalisista elinresursseista. Joulukuussa 1794 kenraali Carrier kirjoitti kollegalleen Nicolas Haxolle ja ohjeisti tämän ottamaan haltuunsa kaiken viljan Vendéessä: ”Kaikki sellaiset elintarpeet, ruokatarvikkeet ja rehut, kaikki, aivan kaikki, tulee siirtää Nantesiin.” Merkittävä osa Vendéen kuolonuhreista, ainakin lapsista, vaikuttaisi johtuneen viljan ja ruoan takavarikoinneista. ”Myös nälänhätä on murhakeino” jakobiinipoliitikko Gracchus Babeuf kommentoi myöhemmin. Eräs suurin syyllinen Vendéen kansanmurhaan löytyikin tasavaltaa johtaneesta jakobiinihallituksesta. Jakobiinien ajattelussa ne, jotka eivät olleet heidän puolellaan, olivat heitä vastaan. Marraskuussa 1793 jakobiinien dominoima kansalliskokous oli osoittanut kylmäävän uhkauksen Vendéen yhteisöille: ”Mikä tahansa kaupunki, joka ottaa vastaan rosvoja [kapinallisia] eikä yritä karkottaa heitä kaikin mahdollisin keinoin, on vaarassa tulla luokitelluksi kapinalliskaupungiksi ja tulla sen seurauksena hävitetyksi maan tasalle.” Jakobiinihallituksen sovittelematon asenne jätti tasavallan sotilasviranomaisille vapaat kädet laajentaa terrorin mittakaavaa tarpeelliseksi katsomallaan tavalla. Ja eräät patriootit, kuten kenraali Louis Marie Turreau, katsoivat terrorin hyvinkin tarpeelliseksi. ”Pidän aivan välttämättömänä keinona polttaa kaupunkeja, kyliä ja maatiloja tämän vastenmielisen sodan saattamiseksi päätökseensä Vendéessä”, Turreau julisti yleisen turvallisuuden komitealle tammikuussa 1794.

Tämä kaikki herättää kysymyksen siitä, miksi tasavaltalainen hallitus katsoi tarpeelliseksi harjoittaa rajoittamatonta joukkomurhaamista ja materiaalista tuhoamista omia alamaisiaan kohtaan. Historioitsija Simon Schaman mukaan Vendée ”paljastaa Ranskan vallankumouksen keskeisen totuuden: sen riippuvuuden organisoidusta murhaamisesta poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Sen kyky vaatia kuuliaisuutta itselleen riippui aivan alusta asti kuoleman spektaakkelista.” Schaman argumentin ongelmallisuus on siinä, että se rinnastaa Ranskan tasavaltalaiset Saksan kansallissosialisteihin ja Kamputsean punakhmereihin, joille kuolema oli sekä keino että päämäärä, ja siten olettaa, että tasavaltalaiset pyrkivät palauttamaan Ranskan ”vuoteen nolla” lahtaamalla pois tarpeettoman väestön. Tällainen entropian tavoittelu ei kuitenkaan ollut Ranskan vallankumouksen kantava voima, päinvastoin. Todellisuudessa vallankumoukselliset pyrkivät valistusajattelun hengessä edistämään Ranskan yhteiskunnallista ja taloudellista kehitystä raivaamalla mahdollisuuksia yksilöllisille meriiteille ja kasvattamalla kansakunnan yleistä henkistä valveutuneisuutta koulutuksen avulla.

Mutta jos Simon Schaman argumentti ei selitä jakobiinien hyvien aikeiden ja heidän pahojen tekojensa välistä ristiriitaa, niin mikä sitten tekee niin? Historioitsija Mark Levene on esittänyt sellaisen mahdollisuuden, että patrioottien terrori oli ”reaktiivinen vastaus” ulkoisiin ja sisäisiin uhkiin, ja että jakobiinien uskomus vallankumousta uhanneesta, laajalle levittäytyneestä salaliitosta johti ylimitoitettuun reaktioon Vendéen kansannousua vastaan. Kansalliskokouksen julistus (joka julkaistiin Le Moniteur universel -lehdessä 7. lokakuuta 1793) tukee tätä Levenen argumenttia:

Mikäli tuhoatte Vendéen, Valenciennes ja Condé eivät enää ole Itävallan mahdin alla!

Mikäli tuhoatte Vendéen, Englanti ei enää miehitä Dunkerqueta!

Mikäli tuhoatte Vendéen, Reinin joenvarsi pelastetaan preussilaisilta!

Mikäli tuhoatte Vendéen, Lyon lakkaa vastustamasta; Toulon nousee espanjalaisia ja englantilaisia vastaan, ja marseljeesin henki asettaa itsensä jälleen tasavaltaisen vallankumouksen korkeimmalle huipulle!

Vendéen kriisin ratkaiseminen joukkotuhonnalla tai vähintäänkin silmittömällä väkivallalla alkoi täten vaikuttaa loogiselta ratkaisulta tasavallalle, jota uhkasivat samanaikaisesti sekä sisäiset että ulkoiset viholliset. Mark Levene esitti asian näin: ”Kansanmurha ei vaadi mitään muuta kuin sen, että hallitusvalta päätyy omassa mielessään siihen johtopäätökseen, että yhteisö, määriteltiin se sitten miten tahansa, on erillinen ja vaarallinen, ja siitä perusteesta lähtien hallitus päättää likvidoida sen biologisesti.” Levene perusteli kantaansa pidemmälle sillä, että hävitettyään Vendéen kapinalliset tasavaltalainen hallitus suunnitteli asuttavansa provinssin uudelleen omilla lojaaleilla kannattajillaan. Jakobiinien näkökulmasta kansanmurha tähtäsi, paradoksaalista kyllä, väkivallan lopettamiseen.

Lopuksi lienee syytä sitoa yhteen näissä kahdessa kirjoituksessa esiin tulleita teemoja. Ensimmäinen teema käsittelee uskontoa. Mark Levene on argumentoinut, että Vendéen kansalaissodassa tiivistyivät kaksi toisilleen vastakkaista ja toisensa pois sulkevaa maailmankatsomusta. Uskonnollinen viha motivoi Vendéen vastavallankumouksellisia ja auttoi heitä kohdistamaan raivonsa patriootteihin, jotka olivat talloneet vendéeläisten uskonnollisia tuntoja kahmimalla itselleen kirkolta takavarikoitua maaomaisuutta sekä yrittämällä kasvattaa valtion määräysvaltaa seurakuntien ja papiston kustannuksella. Toisaalta ateismi ei kuitenkaan motivoinut patriootteja ryhtymään mihinkään epäpyhään sotaan vendéeläisiä ja heidän katolisuuttaan vastaan. René Sédillot on tiivistänyt tasavallan uskonnollisen asennoitumisen kolmeen eri huomioon. Ensiksikin patrioottien terrori oli enemmän antikristillistä kuin ateistista. Se suunnattiin kirkollisia instituutioita eikä Jumalan olemassaolon käsitettä vastaan. Toiseksi, terrori oli enemmän antikatolilaista kuin antikristillistä. Vallankumouksellisiin lukeutui suhteettoman paljon protestantteja, jotka tahtoivat vapaan uskonharjoittamisen taanneen Nantesin ediktin (1598) uudelleen voimaan saattamista (Ludvig XIV oli kumonnut ediktin vuonna 1685). Kolmanneksi, uskonnonvastainen impulssi oli enemmän kotoisin provinsseista kuin pääkaupunki Pariisista. Provinsseista löytyi Pariisia uskonnonvastaisempia kaupunkeja, kuten Nièvre, missä kirkoissa olevia pyhimysten kuvia oli korvattu vallankumouksen symboleilla, ja missä tasavaltalaisen tyranninmurhaaja Brutuksen rintakuva tervehti kaupungin katedraaliin saapujia. Patrioottien terroria ei voi siten selittää Pariisin ateistien yrityksenä pyyhkäistä pois provinssien uskovaisia.

Toinen laaja teema käsittelee yhteiskunnallista rakentumista. Kenties suurin syy vendéeläisten vastavallankumouksellisten vihaan ja siitä kummunneeseen väkivaltaan oli voimakas tuntemus vendéeläisten talonpoikien ja tasavaltalaisten porvarien välisestä eriarvoisuudesta. Patrioottien terroria ei kuitenkaan motivoinut kysymys yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta vaan yhteiskunnallisesta rakenteesta. Tasavallan kannalta ongelman ydin ei ollut siinä, että Vendéen asukkaiden kesken oli eriarvoisuutta, vaan siinä, että Vendéessä oli aivan väärän kaltaisia asukkaita. Vendéeläisten horjumaton uskollisuus ylikansallista katolista kirkkoa kohtaan oli jo sinällään epäluottamusta herättävää, mutta heidän yhteistoimintansa kuningasmielisen aateliston kanssa asetti vendéeläiset samaan leiriin itävaltalaisten, preussilaisten ja englantilaisten kanssa. Se teki heistä siten tasavaltaisen Ranskan isänmaanpettureita sekä vaarallisia viidennen kolonnan edustajia, jotka tuli hävittää viimeistä miestä, naista ja lasta myöten, jottei kapinan ja vastavallankumouksen syöpä leviäisi myös muihin provinsseihin. Täten Mark Levenen argumentti patrioottien terrorista ylimitoitettuna sotilaallisena vastatoimenpiteenä havainnoitua uhkaa vastaan nousee terrorin uskottavimmaksi selitykseksi. Vuodattamalla suuret määrät vendéeläistä verta patriootit uskoivat säästävänsä vielä suuremmat määrät ranskalaista verta. Ikävä kyllä tämä kuoleman aritmetiikka on yhä tänäkin päivänä vastakumouksellisen sodankäynnin käytetyin mittapuu.

Kirjallisuutta:

Bois, Paul, toim., Histoire de Nantes (Toulouse: Edouard Privat, 1977).

Cobb, Richard, People’s Armies (New Haven: Yale University Press, 1987).

Doyle, William, The Oxford History of the French Revolution (Oxford: Oxford University Press, 1989).

Levene, Mark, Genocide in the Age of the Nation-State, Volume I: The Meaning of Genocide (New York: I. B. Tauris, 2005).

Levene, Mark, Genocide in the Age of the Nation-State, Volume II: The Rise of the West and the Coming of the Genocide (New York: I. B. Tauris, 2005).

Littlewood, Roland, ’Military Rape’. Anthropology Today, Vol. 13, No. 2 (April 1997), 7-16.

Martin, Jean-Clément, La guerre de Vendée 1793–1800 (Pariisi: Points, 2014).

Schama, Simon, Citizens: A Chronicle of the French Revolution (New York: Knopf, 1989).

Secher, Reynald, A French Genocide: The Vendée (Notre Dame: The University of Notre Dame Press, 2003).

Sédillot, René, Le coût de la Terreur (Pariisi: Perrin, 1990).

Vendéen veri: Vastavallankumouksellinen terrori

Joukkotuhonnat ja kansanmurhat ymmärretään usein 1900-luvun ilmiöiksi, mutta niiden synkkä historia yltää vähintäänkin 1700-luvun lopulle saakka. Tällaisen modernin valtioterrorin ensimmäisenä ilmentymänä pidetään Ranskan vallankumousta ja aivan erityisesti sen synnyttämää paikallissotaa Vendéen provinssissa Biskajanlahden rannikolla. Vuosille 1793–94 ajoittuneen kansalaissodan osapuolina olivat paikalliset vastavallankumoukselliset ja tasavallan kannattajat eli ns. patriootit.

Perinteinen historiografia on keskittynyt tasavaltalaisten suorittamaan terroriin, mutta historioitsijat ovat 1980-luvulta lähtien nostaneet tarkastelun keskiöön myös vendéeläisten vastavallankumouksellisten ns. valkoisen terrorin. Tämä valkoinen terrori ei ollut sattumanvaraista vaan systemaattista. Ranskan kansallisarkistoon tallennettu aikalaiskuvaus todistaa vendéeläisten julmuuksista epäiltyjä tasavaltalaisia kohtaan St Florentissa, Cholet’ssä ja Vinier’ssä, ”mitkä kaupungit ryöstettiin, tuhottiin ja poltettiin ja joissa teurastettiin yli viisisataa patrioottia.” Montaigun hallintopiirin yleisen syyttäjä Philippe Goupilleaun mukaan pelkästään Machecoulin kaupungissa murhattiin vastavallankumouksellisten toimesta viisisataa patrioottia maalis–huhtikuun aikana 1793. ”Näin ruumiita pinottuina linnan vallihaudassa… en ole eläessäni nähnyt hirvittävämpää näkyä”, Goupilleau myöhemmin muisteli. Vaikka vendéeläiset ottivat tasavaltalaisia sotilaita suuret joukot vangeiksi, kuten tapahtui Naumurissa, missä vendéeläiset vangitsivat 8 000 sotilasta kesäkuussa 1793, he myös ajoittain surmasivat vankejaan kostoksi tasavaltalaisten veriteoista. Eräs tällainen kostomurha tapahtui toukokuussa 1793, jolloin vendéeläiset kostivat komentajaansa markiisi Bonchampsia vastaan suunnatun murhayrityksen surmaamalla 70 vangittua tasavaltalaissotilasta Fontenay-le-Comtessa. Näiden paremmin tunnettujen joukkosurmien lisäksi henkirikoksia tapahtui paljon Vendéen paikallistasolla, missä kylien ja pikkukaupunkien asukit murhasivat tunnettuja tai epäiltyjä patriootteja omista henkilökohtaisista syistään. Vastavallankumouksen terrorin uhrien lukumäärää ei ole juurikaan pystytty kvantifioimaan, mutta uhrien lukumäärä on mitä todennäköisimmin laskettava tuhansissa.  

Mikä kannusti vendéeläisiä näihin veritekoihin? Historioitsija Anthony James Joesin mukaan Vendée oli klassinen esimerkki uskonnollisesta kansannoususta, jota motivoi vahva reaktio uskonnollisia instituutioita ja perinteitä kohtaan suunnattuja, usein kuviteltuja hyökkäyksiä vastaan. Joesin teesin tueksi löytyy aikalaistodisteita, vaikkapa vendéeläisten hartaan uskonnollisuuden kuvauksista. Legitimistihistorioitsija (legitimisti tarkoitti Bourbonien restauroidun monarkian kannattajaa) Berthre de Bourniseaux’n mukaan vendéeläiset olivat katolisen uskon puhdasoppisimpia mahdollisia harrastajia: ”Vanhan väen joukossa on monia, jotka ovat säilyttäneet kasteikäisen viattomuutensa ja joiden elämä on moitteettomuuden ja yksinkertaisuuden perikuva. Uskonnolliset kokoontumiset muodostavat ylevöittävän näyn… näiden kokoontumisten yllä leijuu harras hiljaisuus.” Myös tasavaltalainen poliitikko Jean-Julien Savary hämmästeli vendéeläisten alkukantaista uskonnollisuutta, jota leimasi taikausko ja obskurantismi: ”Pyhimyksenkuva, joskus vääristynytkin sellainen, messukasukka, pyhiinvaellus, aaveet, ihmissudet, sapatti, velho, ennustaja, paholainen itse – sellainen on vendéeläisten uskonnollinen käytäntö, joka on aina valmis sytyttämään yhden kynttilän Pyhälle Mikaelille ja toisen hänen käärmeelleen.”

Tätä syvän uskonnollisuuden taustaa vasten muuttuu ymmärrettäväksi, että tasavallan ateismi ja pappisvastaisuus ajoi vendéeläiset väkivallantekoihin tasavaltaa ja sen kannattajia vastaan.  Käänteentekevä tapahtuma lienee ollut papistolle määrätty vuoden 1790 perustuslaillinen vala (constitution civile du clergé). Tämä laki kriminalisoi kaikki luostarijärjestöt, kielsi pappeja osoittamasta uskollisuutta kenellekään Ranskan ulkopuoliselle taholle (tarkoittaen siis paavia) ja teki pappien ja piispojen viroista seurakuntien vaaleilla valittavia virkoja. Käytännössä perustuslaillinen vala siis romutti Ranskan katolisen kirkon itsemääräämisoikeuden ja teki papeista valtion palvelijoita.

Vendéen vastavallankumouksellisten väkivallantekoja selittänee vendéeläisten voimakas identifioituminen papistoon ja kirkkoon. Ensiksikin tunnustuksen sakramentti loi intiimin yhteyden pappien ja seurakuntalaisten (erityisesti naisten) välillä. Perustuslaillisen valan myötä vendéeläisten intiimit asiat uhkasivat tulla vallankumouksellisen valtiovallan tietämyksen piiriin; papeille tunnustettiin asioita juuri sen vuoksi, etteivät he olleet poliiseja tai oikeusviranomaisia. Toiseksi papeilla oli keskeinen rooli vendéeläisten elämässä opettajina, neuvonantajina ja jopa asianajajina. Vendéeläiset näkivätkin kaupunkien porvarilliset (ja tasavaltalaiset) juristit ja virkamiehet pappien kilpailijoina tai jopa heidän pahoina vastakappaleinaan, jotka saarnasivat uskon ja rakkauden sijasta ateismia ja jumalanpilkkaa. Juuri nämä paikallisen virkakoneiston näkyvimmät patriootit vaikuttavat olleen vendéeläisten vastavallankumouksellisen terrorin ensisijaisia kohteita.

Vendéeläisten vihaa lietsoi myös yhteiskunnallinen ja taloudellinen epätasa-arvoisuus. Vallankumous oli tuonut Vendéehen tasavaltalaisen porvarisluokan, joka monopolisoi kunnallista päätöksentekoa, oikeuslaitosta sekä julkista hallintoa. Vendéeläisiä talonpoikia ärsytti se seikka, että he joutuivat tästedes asioimaan heille aiemmin tuntemattoman porvarieliitin kanssa. Historioitsija Claude Petitfrèren mukaan Vendéen kansalaissodassa olivatkin pitkälti vastakkain les hommes de la terre ja les Messieurs des villes. Petitfrère oli tässä tulkinnassa samoilla linjoilla kuin Ranskan 1800-luvun kansallishistorioitsija Jules Michelet, jonka mukaan talonpojat vihasivat kaupunkeja kolmesta eri syystä: ”lakeja säätävinä esivallan keskuksina, niissä sijaitsevien ja talonpoikien rahoja riistävien pankkien ja tuotantolaitosten takia sekä lopulta niiden etuoikeutetun statuksen vuoksi.”

Vallankumous oli lakkauttanut aatelisille ja kirkollisille maanomistajille maksetut verot, mutta tämä uudistus ei juuri lohduttanut Vendéen talonpoikia. Kirkon ja aateliston maaomaisuuden takavarikoinnin seurauksena Vendéehen oli ilmaantunut uusi maanomistajaeliitti, tasavaltalaiset porvarit, jotka kahmivat myyntiin laitetun maaomaisuuden itselleen. Porvaristo dominoi maaomaisuuden julkisia huutokauppoja. Vihiers’n hallintopiirissä porvarit ostivat 56,9 prosenttia myynnissä olleesta maasta, Vaudelenayssa ulkopuolisen patriootin edustajana toiminut notaari osti kaiken kirkolta takavarikoiden maaomaisuuden. Talonpojat saivat pian myös huomata, että tasavaltalaiset porvarit olivat johdonmukaisesti vaativampia, kohtuuttomampia ja ahneempia vuokraisäntiä kuin aateliset tai kirkko.

Viimeinen sytyke Vendéen kansannousuun oli maaliskuussa 1793 annettu laki yleisestä asevelvollisuudesta. Talonpoikia pöyristytti vaatimus siitä, että heidän tuli vuodattaa vertaan vastenmielisenä pitämänsä tasavallan puolesta samalla, kun Vendéen maaomaisuutta kahminut ja paikallisia hallintovirkoja dominoinut patrioottien eliitti oli saanut erivapauden sotapalveluksesta. Vaikka Vendéen kansannousun takana vaikutti talonpoikaiston ja porvariston yhteiskunnallinen ja taloudellinen ristiriita, Vendéen kansalaissotaa ei tulisi silti tarkastella puhtaasti marxilaisten lasien lävitse. Vendéen talonpojat eivät käyneet itseohjautuvaa talonpoikaissotaa, vaan he asettautuivat yhtenä rintamana perinteisten aatelisherrojensa sotilaallisen johdon alaisuuteen. Ei ollut myöskään sattumaa, että vendéeläiset nimittivät sotajoukkoaan ”katoliseksi ja kuninkaalliseksi armeijaksi” (armée catholique et royale). Tämä talonpoikien, aateliston ja kirkon yhteisrintama ei ollut millään lailla epälooginen, sillä vendéeläisten identiteetin kulmakivi oli yhteisö eikä yhteiskuntaluokka. Papit ja aateliset olivat osa tuota yhteisöä, patriootit jäivät sen ulkopuolelle. 

Kirjallisuutta:

Anthony James Joes, Resisting Rebellion: The History and Politics of Counterinsurgency (Lexington: University Press of Kentucky, 2004).

Peter McPhee, A Social History of France 1789-1914 (New York: Palgrave Macmillan, 2004).

Claude Petitfrère, ed., La Vendée et les Vendéens (Paris: Gallimard/Julliard, 1981).

Claude Petitfrère, Les Vendéens d’Anjou (1793): Analyse des structures militaires, sociales et mentales (Paris: Bibliothèque Nationale, 1981).

Charles Tilly, The Vendée (London: Edward Arnold, 1964).

Olaus Magnus Gothus ja Pohjolan kansojen sodankäyntitavat

Olen tulevaa väitöskirjaani varten tutkiskellut viime aikoina skandinaavisen historiankirjoituksen kenties suurinta klassikkoa, Olaus Magnus Gothuksen teosta Historia de gentibus septentrionalibus. Syynä kiinnostukseeni on se, että kirjassaan Olaus Magnus käsitteli 1500-luvun skandinaavisten kansojen sodankäyntitapoja, jotka olivat monella tavoin epätavanomaisia ja epäsymmetrisiä. Olaus Magnus tarjoaa siten oivaa taustoitusta omalle teesilleni, joka käsittelee ruotsalaisten sotilaiden sodankäyntiä saksalaisia ja skoonelaisia talonpoikia vastaan kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Historiasta on tehty aikoinaan myös suomennos, mutta se toimitettiin lyhennetyssä muodossa, jolloin monet sodankäyntitapoja käsitelleet kappaleet jäivät siitä pois. Onneksi kirja on ilmestynyt kokonaisuudessaan ruotsiksi Gidlunds Förlagin kustantamana vuonna 2010.

Olaus Magnus ei ollut ensisijaiselta ammatiltaan historioitsija vaan kirkonmies, ja historiaan hän itse on jäänyt Ruotsin viimeisenä katolisena arkkipiispana – täysin nimellisenä tosin, sillä paavi Paavali III nimitti hänet tuohon virkaan vasta vuonna 1544, jolloin Kustaa Vaasa oli sanoutunut irti katolisesta kirkosta ja Olaus Magnus oli jo itsekin maanpaossa Roomassa. Maanpakolaisuuden hedelmänä syntyi Historia, joka nimestään huolimatta ei ole pelkästään historiallinen teos vaan myös antropologinen katsaus pohjoisten kansojen kulttuureihin, tapoihin ja elinkeinoihin.

Jostain syystä Olaus Magnusta kiinnosti aivan erityisen suuresti pohjoisten kansojen harjoittama sodankäynti – kenties kirjan julkaissut katolinen kirkko oli tällaista tietoa häneltä udellutkin, ikään kuin tiedustelutarkoituksissa. Oli miten oli, sotatieteellisen näkökulmansa ansiosta Historiaa voidaan syystäkin pitää pohjoismaisen sotahistorian peruskivenä. Monet Historian kappaleet kuvaavat 1500-luvun sodankäynnin perinteisiä ja yleiseurooppalaisia ilmentymiä, mutta mukana on myös paljon sellaista sodankäynnin kuvausta, joka on aikakauden sotien kontekstissa täysin ainutlaatuista. Erityisen suuren huomion Olaus Magnus antaa sodankäynnin arktisille muodoille. Mannereurooppalaisille oli täysin uutta esimerkiksi se, että taisteluita saatettiin käydä jään päällä. Olaus Magnus kuvasi jäällä käytäviä taisteluita varten kehitettyjä teknisiä innovaatioita: polttorekeä, jota hyökkäävät ratsumiehet vetivät perässään ja sinkosivat sen päin vihollisen rivistöjä, sekä tykkirekeä, joka oli aseistettu tykeillä sotalaivan tavoin ja jota käytettiin eräänlaisessa drive-by-shootingissa. Lisäksi lumea ja jäälohkareita saattoi käyttää talvisaikaan linnoitustöiden rakennusmateriaaleina tai sitten piirityksissä katapulttien ammuksina. Hurjin joukkotuhoase oli lumivyöry, jonka laukaisemalla saattoi haudata vihollisen joukot elävältä.

Pohjoisten kansojen sodankäynti pysyi epäkonventionaalisena myös sulien vesien aikana. Rannoille sytytettiin vainotulia varoittamaan mereltä lähestyvästä hyökkääjästä. Saaristossa vihollista torjuttiin polttovenein ja saariin asetetuin ansoin. Osa jälkimmäisistä oli yksinkertaisia sudenkuoppia, osa monimutkaisia mekanismeja, jotka ampuivat nuolia, kun niiden ansalangat laukaistiin. Piirityksissä käytettiin alkeellisia biokemiallisia aseita, katapulteista singottuja mätäneviä raatoja sekä palavaa ulostetta, joiden vastenmielisten ammusten vaikutus oli lopultakin lähinnä psykologinen. Metsän syvyyksissä vihollinen pysäytettiin kaadetuista puista rakennetulla murroksella, jonka takaa väijyjät saattoivat käytellä ampuma-aseitaan: heittokeihäitä, kaarijousia, jalkajousia ja hakapyssyjä.

Olaus Magnus luo myös vaikuttavan yleiskuvauksen suomalaisten ja moskovalaisten toisiaan vastaan harjoittamasta sissisodasta (1500-luvun alussa on tarkoituksenmukaisempaa viitata Moskovan ruhtinaskuntaan kuin Venäjän valtakuntaan). Moskovalaiset tekivät rajan yli salamannopeita iskuja, jotka toteutettiin joko hevosvoimin tai kevyillä veneillä. Ryöstettyään ja poltettuaan kyliä ja kuninkaankartanoita moskovalaiset vetäytyivät salaisiin tukikohtiinsa syvällä korpien siimeksessä. Suomalaiset ja ruotsalaiset ryhtyivät vastaiskuun lähettämällä tiedustelijoita (usein paikallisia metsästäjiä ja muita eränkävijöitä) ottamaan selvää hyökkääjien tukikohtien sijainnista. Paikannettuaan moskovalaisten metsäleirit suomalaiset ja ruotsalaiset kokosivat tuhoamispartioita, jotka yllättivät vihollisen tämän leiristä. Näissä operaatioissa ei yleensä annettu armoa, eikä vankeja otettu edes lunnasrahojen toivossa. Pakenijat jahdattiin kiinni koirien avulla kuin villieläimet.

Olaus Magnusta lukiessa on pidettävä kiinni lähdekritiikistä ja tavallisesta maalaisjärjestä, sillä monet Historian anekdootit ovat tarunhohtoista sepitystä. Tyypillinen satutarina on Suomeen sijoitettu jylisevä luola, joka metelillään pelotti viholliset pois. Tällä kansantarinalla lienee jonkinlainen yhteys niin sanottuun Viipurin pamaukseen, joka legendan mukaan ajoi pakosalle Viipurin linnaa vuonna 1495 piirittäneet moskovalaiset. Sen enempää Viipurin pamauksesta kuin edes vuonna 1495 tapahtuneesta piirityksestä ei kuitenkaan ole olemassa mitään pitäviä aikalaistodisteita. Historian anekdootti on siis metakertomusta, tarinaa tarinasta.

                     

Historian kertomukset ruotsalaisten ja suomalaisten epätavanomaisista sodankäyntitavoista eivät välttämättä kaikki ole silti fiktiivistä sepustusta. Joutselän taistelussa vuonna 1555 suomalaiset ja ruotsalaiset joukot käyttivät aikalaislähteiden mukaan tykkirekeä, jonka aseistuksena oli laivoista irrotettuja falkonetteja eli keveitä tykkejä. Ratsuväkeä eivät suomalaiset ja ruotsalaiset syvässä hangessa käyttäneet, vaan joukot oli varustettu suksilla nopean liikkumisen mahdollistamiseksi. Epätavanomaisilla taistelutavoilla oli eittämättä vaikutus taistelun lopputulokseen, sillä Joutselässä 560 miehen vahvuinen suomalais-ruotsalainen joukko ajoi pakosalle usean tuhannen miehen vahvuisen moskovalaisosaston ja aiheutti viholliselle jopa 900 miehen suuruiset tappiot.

                     

Olaus Magnuksen Historia de gentibus septentrionalibus on sotatieteellisesti yhäkin ajankohtainen, sillä se kertoo pohjoismaisen sodankäynnin muuttumattomista piirteistä. Sodankäyntiä pohjoisessa määrittävät vaikeat olosuhteet: arktinen ilmasto, lukuisat vesistöt ja tiettömät metsätaipaleet. Näissä oloissa sodankäynti suosii paikallisoloja tuntevaa puolustajaa, joka tietää, missä sotia, milloin ja millä keinoin. Poikkeukselliset olosuhteet suosivat myös poikkeuksellisia taistelutapoja, ja innovatiivisten sotilaallisten metodien soveltaminen mahdollistaa epäsymmetrisen asetelman, jossa vähälukuisampi osapuoli saattaa riistää vahvemmalta viholliselta tämän materiaalisen ylivoiman mukanaan tuoman edun. Toisaalta Historia opettaa myös sen, että metsäinen ja vaikeakulkuinen ympäristö saattaa tarjota suojaa sissisodankäyntiin tottuneelle maahantunkeutujalle. Luonto onkin oikukas ja anteeksiantamaton liittolainen. Vuodenaikojen myötä muuttuvassa taisteluympäristössä epäsymmetriset vahvuudet saattavat äkisti muuttua epäsymmetrisiksi heikkouksiksi.

Julkaistu blogissa Scripturae 4.11.2012.