Vaviskaa kauhusta: Matti Klingen päiväkirjasta 2014-2015

Historian emeritusprofessori Matti Klingen joka vuosi ilmestyvä päiväkirja on muodostunut kulttuurilliseksi instituutioksi, joka ei sen kummempia esittelyjä kaipaa valveutuneen kansanosan piirissä. Uskallan väittää lukeneeni kaikki tähän asti ilmestyneet niteet, jotka ovat nyt jo edenneet seitsemänteentoista osaansa. Jokunen kirja löytyy myös omasta kirjahyllystäni, vaikken olekaan ikinä lähtenyt keräämään niitä systemaattisesti tai tarkoitushakuisesti. Bibliofilia onkin työtätekevälle historioitsijoille pahin mahdollinen sairaus, sillä luettavia ja konsultoitavia opuksia kertyy työn puolesta nurkkiin jo vaivaksi asti. Nyt kuitenkin ostin itselleni Matti Klingen viimeisimmän päiväkirjaniteen Hyppikää ilosta: Päiväkirjastani 2014–2015 (Siltala). Lukaisin Klingen päiväkirjan muutamassa päivässä väitöskirjatöiden sivussa, ikään kuin jälleen uutena tekosyynä iän ikuiselle työn välttelylleni. [Nytkin kirjoitan jotain mitä ei pitäisi sen sijaan, että kirjoittaisin jotain mitä pitäisi.]

Matti Klingen kirjallista tuotantoa ei kai voi arvioida viittaamatta hänen persoonaansa ja julkiseen imagoonsa, joten hoidan tämän pakollisen muodollisuuden pois alta heti kättelyssä. Ei liene liioiteltua todeta, että Matti Klinge esittäytyy julkisuudessa hyvin värikkäänä, tunteita herättävänä ja jopa polarisoivana henkilönä. Kaikilla tuntuu olevan oma käsitys Klingestä: monille hän on ihailun ja jäljittelyn kohde, joillekin sietämätön inhokki. Jälkimmäisen kannan edustajia on julkisuudessa lopulta varsin vähän. Vähiten mairittelevan mielipiteen Matti Klingestä lienee esittänyt emeritusjournalisti ja yhteiskuntatieteiden dosentti Tuomas Enbuske, joka muutama vuosi sitten kuvaili Klingeä twitter–viestissään alatyylisellä sanavalinnalla. Kuten Tuomas Enbusken julkisuudessa esittämät kommentit yleensäkin, myös tuo luonnehdinta kertoi enemmän esittäjästään kuin itse kohteestaan. Toista ääripäätä edustaa se hyvin puettujen pikkuklingejen armeija, joka tepastelee joka syksy tärkeän oloisena Topelian käytävillä tai Eteläsuomalaisen osakunnan saleissa. Tämä Imitatio Klingeis on silti kaikkea muuta kuin ivan ja pilkan aihe, sillä parempaa jäljittelyn kohdetta kuin Matti Klinge ei kai aloitteleva historioitsija voi Suomesta löytää.

Itseni olen löytänyt Matti Klingen läheisyydestä vain kerran, viisi vuotta sitten, jolloin Klinge tuli puhumaan meille maisterioppilaille professori Laura Kolben pro gradu -seminaarissa. Klinge jutusteli meille opiskelijoille Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta, mikä onnistunut aiheenvalinta nosti hänet heti silmissäni useimpien muiden suomalaishistorioitsijoiden yläpuolelle. Muistan Klingen puhuneen ja esiintyneen asiallisesti mutta itsevarman ja rennon oloisesti, ilman mitään hänen julkiseen persoonaansa liitettyä pönötystä tai ylimielisyyttä. Tämän sitkeässä istuvan ensivaikutelman johdosta pidän yhäkin Matti Klingeä aivan täysipäisenä ja ”normaalina” ihmisenä. Suurimman vaikutuksen minuun on tehnyt Klingen persoonan sijasta hänen valtaisa kirjallinen tuotantonsa, johon sisältyy sellaisia aivan ohittamattomia kirjoja, kuten Pääkaupunki, Iisalmen ruhtinaskunta tai Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys, jota viimeksi mainittua teosta tullaan lukemaan suomalaisen historiografian oppikirjana vielä vuosisatojen kuluttuakin.

”Normaali” ei kuitenkaan ole termi, joka kuvaisi hyvin Klingen päiväkirjoja. Kuten kaikki Klingen lukijat varmaankin tietävät, hänen päiväkirjansa eivät ole koskaan edustaneet mitään julkisen keskustelun valtavirtaa. Vaikutelma Klingestä väärinajattelijana on vain vahvistunut vuosien saatossa, jolloin hänen päiväkirjansa ovat siirtyneet yhä kauemmaksi yleisen mielipiteen valtavirrasta kohti julkisten puheenvuorojen marginaalia. Liikkuja ei kuitenkaan ole ollut Matti Klinge vaan julkinen keskustelu ja sitä ohjaava porvarillinen valtamedia, jonka henkistä maisemaa värittää aina vain vahvemmin angloamerikkalaisen maailman subjektiivinen ja jopa vulgääri ihailu. Harva amerikkalaisen kulttuurin suomalainen ihailija näyttää ikinä muistavan sellaisia nimiä kuin Henry James, Nathaniel Hawthorne, Aaron Copland tai John Singer Sargent; Matti Klinge saattaa muistaa, mutta ei välitä. Klingen Amerikka–skeptisyys on teema, joka toistuu useimmissa päiväkirjoissa, myös tässä uusimmassa. Yhdysvallat ei näyttäydy Klingelle hyväntahtoisena maailmanpoliisina vaan kovakouraisena hegemonina. Klinge muistuttaa lukijoitaan siitä, että Yhdysvallat on kaikkien pommitustensa ja sotaretkiensä jälkeen joutunut lähtemään Jugoslaviasta, Afganistanista ja Irakista ”jättäen jälkeensä savuavat rauniot.” Tapansa mukaan Klinge suitsii myös kotimaisia Nato–intoilijoita. Baltian maiden Nato–sidonnainen ulko- ja turvallisuuspolitiikka (”etten sanoisi sotapolitiikka”) tuo Klingelle mieleen aikaisemmat reunavaltiohankkeet, joissa Baltian maat ovat saaneet toimia puskurina tai kynnysmattona Venäjän ja läntisten suurvaltojen välisessä suurvaltapolitiikassa.

Matti Klingellä on ollut historioitsijoiden parissa kauhunvavistuksia synnyttävä tapa nuijia lyttyyn päiväkirjojensa sivuilla joku epäonninen kollega. Tällä kertaa mustapekan on saanut käsiinsä kaksi historioitsijaa, Simon Sebag Montefiore ja Pekka Valtonen. Brittiläinen Montefiore on kirjoittanut ruhtinas Potemkinin elämänkerran, jota Klinge pitää monella tapaa kyseenalaisena tutkimuksena. Montefiore keskittyy liikaa hovin sisäisiin ”intrigeihin”, minkä lisäksi Klinge epäilee Montefioren luetelleen toisten sekundääriteosten asiakirjalähteitä ”ikään kuin omina löytöinään.” Olen itse tietoisesti pysytellyt erossa Montefioren kirjoista, sillä niitä leimaa brittiläisen historiantutkimuksen piirissä pinnallisuuden ja liian journalistisen otteen leima, enkä siksi osaa ottaa kantaa Klingen kritiikkiin.

Pekka Valtosen suurteoksen Puolen maailman valtias: Kaarle V:n 1500-luku ja Euroopan mahdin synty olen kuitenkin lukenut, enkä suostu nielemään Klingen siitä esittämää kritiikkiä ilman nikottelua. Klinge aloittaa kritiikkinsä sillä, että kirjan kirjoittaja Pekka Valtonen on hänelle entuudestaan tuntematon Latinalaisen Amerikan historian dosentti Tampereen yliopistolta. Tämä ei kai kuitenkaan ole Pekka Valtosen vika? Helsingin rautatieasemalta lähtee päärataa pitkin joka päivä lukuisia junia, joista monet myös pysähtyvät Tampereen asemalla. Tampereen yliopisto on radan oikealla puolella, aivan kävelymatkan päässä rautatieasemalta. En usko, että Matti Klingeä heitetään ulos Tampereen yliopiston historian laitokselta, jos hän päättää piipahtaa siellä tutustumassa ihmisiin, päinvastoin hänelle saatettaisiin jopa tarjota taukohuoneessa kuppi kahvia. 

Itse Puolen maailman valtiaan Klinge lyttää ensyklopedisena luettelona ilman mitään omaa näkökulmaa tai viittausta uudemman tutkimuksen tulkintoihin. Kritiikkiä saa myös Valtosen lähdeluettelo, jossa on vain englanninkielisiä kirjoja, eikä ”edes espanjan- ja portugalinkielisiä kirjoja, mitä latinalaisen Amerikan tuntijalta voisi edellyttää.” Tämä kritiikki ei aivan osu maaliinsa. Minusta Valtosella on kirjassaan selkeä näkökulma, nimenomaan tuo alaotsikossa mainittu Euroopan mahdin synty ja levittäytyminen, jota Valtonen kuvaa sisältä ulospäin, aloittaen valtionrakennuksesta Euroopan sisällä ja siirtyen sitten tutkimus- ja valloitusretkien myötä Euroopan ulkopuoliseen maailmaan. Jos tällaisella historian makrotasolla alkaa esittää kovin omaperäisiä ja kumouksellisia tulkintoja, päätyy helposti perustelemattomiin kärjistyksiin ja ylilyönteihin. Näin ollen Valtosen hillitty ote on ainakin minun mielestäni enemmän tutkimuksellinen hyve kuin heikkous. Myös Valtosen kirjallisuusluettelo näytti minusta olevan ajan tasalla, enkä täysin ymmärrä, mihin uudempaan tutkimukseen hänen olisi pitänyt ottaa kantaa. Klinge itse nostaa esille eräänä lähdepuutteena suomalaisen Per Olof von Törnen teoksen Don Juan d'Austriche et les projects de conquête de l'Angleterre, mutta sata vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa ei kai voi pitää millään mittapuulla uutena tai tuoreena tutkimuksena? Edes syytös yksinomaan englanninkielisestä kirjallisuusluettelosta ei aivan pidä paikkaansa, sillä minun silmiini osui heti José Barradon toimittama (espanjankielinen!) artikkelikokoelma Carlos V el fin de una época vuodelta 2003.

Monet päiväkirjan teemat ovat tuttuja aiemmista osista. Matti Klinge on jälleen matkannut ahkerasti kotimaassa ja ulkomailla sekä osallistunut erilaisiin tilaisuuksiin ja juhlallisuuksiin. Tuttuun tapaan päiväkirjamerkintöjen lomaan on myös ujutettu esseemuotoisia kirjoituksia, joihin lukeutuu tällä kertaa mielenkiintoinen pohdinta kasakkapäällikkö Mazeppasta kirjallisuuden ja oopperan roolihahmona. Klingen viime vuonna Pietarissa seuraamalla Mazeppa–oopperan uudelleenpäivityksellä on hänen mielestään historiallinen tehtävä: ”se näyttää mihin Venäjän pettäminen johtaa.” Klinge kommentoi myös tammikuussa tapahtunutta, Charlie Hebdon toimitukseen kohdistunutta terroritekoa. Terrori-iskut ovat alivoimaisen vihollisen menetelmiä, joita on omalta osalta provosoinut länsimaisen median harjoittama ”toisen uskonnon pyhimpien arvojen jatkuva pilkkaaminen.” Klingeltä liikenee vain vähän sympatiaa Charlie Hebdoa tai ylipäätään journalistiammattikuntaa kohtaan: ”Minusta ihmiskunnan eurooppalainen osa voi aivan hyvin tulla toimeen ilman näin räikeän provokatorista satiiria”, Klinge arvioi.  

Tässä uusimmassa päiväkirjassa on aiempiin niteisiin verrattuna jotain poikkeuksellista ja uutta, nimittäin Klingen toistuva Raamatun pohdinta. Klinge on ryhtynyt etsimään uuden vuoden konsertissa kuulemansa Mozartin Exultate, jubilate! -motetin sanojen alkuperää vertailemalla psalmeja eri raamatunkäännöksissä sekä latinankielisessä Versio Vulgatassa. Flunssan jäljiltä puolikuntoisenakin Klinge onnistuu löytämään kiinnostavia yhtymäkohtia katolisen barokin ja vanhan ajan juutalaisten varsin primitiivisten riemujuhlien välillä. Vanhatestamentillinen kakofonia ja ilosta hyppelehtiminen tuntui katolisen barokin piirissä varmastikin ymmärrettävämmältä kuin 1800-luvun porvarillistuvassa ja protestanttisessa maailmassa, Klinge pohtii sangen oivaltavasti. Tällaisia kirkkaita ja puhuttelevia oivalluksia on tässä päiväkirjaniteessä paljonkin, ikään kuin piilotettuina aarteina uutteralle ja tarkkasilmäiselle lukijalle.

Axel Oxenstierna tänään

Viime viikkoina olen tutustunut ruotsalaisen historioitsija Gunnar Wetterbergin tuotantoon. Kansalliskirjaston avokokoelmista tarttui käteeni kaksi Wetterbergin tuotosta, Axel Oxenstierna: Makten och klokskapen (2010) ja Levande 1600-tal (2003). Edellinen kirja on päivitetty tiivistelmä Wetterbergin aiemmasta Oxenstierna -elämäkerrasta Kanslern: Axel Oxenstierna i sin tid (2002). Jälkimmäinen teos on puolestaan esseekokoelma, jossa Wetterberg avaa erilaisia 1600-luvun alkupuoliskon ihmiskohtaloita ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Kokoelman mielenkiintoisinta antia ovat esseet, jotka pohtivat kansleri Axel Oxenstiernan ja ruotsalaisen aatelisvaltion merkitystä nyky-Ruotsin näkökulmasta. Wetterberg esittää esseissään kiperiä kysymyksiä. Millaisia yhtäläisyyksiä nykyajan poliittisella eliitillä on uuden ajan aatelissäädyn kanssa? Entä miten aristokratian johtaja Axel Oxenstierna vertautuu Ruotsin nykyisiin valtiomiehiin ja -naisiin?

Wetterbergin esittämiä kysymyksiä voi yhtä lailla pohtia myös suomalaisesta perspektiivistä. Aivan kuten moderni ruotsalainen valtiojärjestelmä, myös oma suomalainen hallintomallimme perustuu pitkälti niihin uudistuksiin, jotka Axel Oxenstierna toteutti pitkän virkauransa (1608–1654) aikana. Vuonna 1614 Oxenstierna ohjasi Örebron valtiopäivillä läpi oikeuslaitosta koskevan uudistuksen, jossa paikalliset raastuvan, kihlakunnan ja laamannien tuomioistuimet alistettiin keskusjohtoisen, Tukholmasta käsin toimineen Svean hovioikeuden valvontaan. Ajan myötä Oxenstierna antoi perustaa uusia hovioikeuksia Turkuun (1623), Tarttoon (1630) ja Jönköpingiin (1634). Uudistuksen myötä voimaan tullut porrasteinen oikeusjärjestelmä on yhäkin niin ruotsalaisen kuin suomalaisenkin oikeusvaltion pohjarakenteena. Axel Oxenstierna oli myös se henkilö, jonka päätöksestä Turkuun perustettiin vuonna 1640 Suomen ensimmäinen yliopisto.

Merkittävin Oxenstiernan perinnöistä on silti vuoden 1634 hallitusmuoto. Siinä Tukholman valtaneuvoston alaisuuteen perustettiin joukko kollegioita (kansliakollegio, kamarikollegio, hovioikeudet, sotakollegio, amiraliteetti, vuorikollegio ja kauppakollegio), jotka olivat omien nykyaikaisten ministeriöittemme esimuotoja. Vuoden 1634 hallitusmuodossa remontoitiin myös paikallishallintoa, joka tuolloin vielä perustui keskiaikaista perua olleisiin linnalääneihin. Suomen linnaläänit yhdistettiin hallitusmuodon seurauksena Turun ja Porin, Uudenmaan ja Hämeen, Viipurin ja Savonlinnan, Pohjanmaan sekä Käkisalmen lääneihin. Linnaläänejään epämääräisin valtuuksin hallinneet käskynhaltijat korvattiin maaherroilla, jotka olivat suoraan vastuullisia kollegioille ja niitä johtaneelle valtaneuvostolle. Samalla uusien maaherrojen valtuudet ja velvollisuudet määriteltiin maaherrain ohjesäännössä. Tämä paikallishallinto on Ruotsissa yhäkin voimassa maaherroineen kaikkineen; Suomessa se haudattiin kaikessa hiljaisuudessa 1. tammikuuta 2010, jolloin kaikki läänit lakkautettiin ja korvattiin aluehallintovirastoilla. Läänijärjestelmä kaiketi edusti jotain ei-toivottua historiallisuutta, jonka yleissivistykseltään pinnalliset ja maailmankuvaltaan rajoittuneet poliitikkomme kokivat uhkana omalle alemmuuskompleksien syövyttämälle itsetunnolleen.

Miten Oxenstierna siis näyttäytyy nyky-Suomen poliitikkojen rinnalla? Merkittävin ero, Wetterberg kirjoittaa, on siinä, ettei yhdelläkään poliitikolla ole nykyään mahdollisuutta käyttää niin paljon valtaa niin pitkän aikaa. Modernissa demokratiassa ei ole tilaa Oxenstiernalle, Wetterberg jatkaa. Valtiomiehenä Oxenstierna edusti sellaista longue durée -ajattelua, joka on täysin vierasta oman aikakautemme lyhytjänteiselle kvartaalipolitikoinnille. Oxenstierna oli itse elävä historiallinen rakenne eli structure, kuten Fernand Braudel ja muut annalistisen koulukunnan historioitsijat olisivat sanoneet. Oxenstierna ohjasi Ruotsia sodassa ja rauhassa läpi sellaisten yhteiskunnallisten, taloudellisten ja henkisten murrosten, joiden jälkivaikutukset tuntuvat Ruotsissa ja Suomessa vielä tänäkin päivänä. Kansleri ei pelkästään etsinyt ratkaisuja oman aikansa poliittisiin ja yhteiskunnallisiin haasteisiin, vaan mikä vieläkin parempaa, hän etsi työkaluja, joilla tulevat sukupolvet kykenisivät itse ratkaisemaan ongelmiaan. Tällainen kaukokatseisuus, joka näkee läpi vuosikymmenten, jopa vuosisatojen, puuttuu kokonaan modernista valtioelämästä. Axel Oxenstierna oli kolossaalinen valtiomies, jonka historiallisen merkityksen rinnalla omat pääministerimme näyttäytyvät pelkkinä poliittisina mikrobeina.

Kolikon kääntöpuolena oli tietenkin se, ettei Oxenstierna ollut kansan demokraattisesti valitsema valtiopäämies. Vaikka aika ajoin kokoontuneet valtiopäivät jo edustivatkin parlamentarismin perinnettä, eivät säädyt kuitenkaan voineet vaikuttaa valtaneuvoston kokoonpanoon. Päinvastoin, vuoden 1634 hallitusmuoto jäädytti valtaneuvoston jäsenyyden pienikokoisen ja ruotsalaisperäisen aristokratian privilegioksi. Niin kauan kuin Oxenstiernalle oli takanaan valtaneuvostoaristokratian tuki, oli hänen asemansa kanslerina ja (Kustaa Aadolfin kuoleman jälkeen) holhoojahallituksen päämiehenä horjumaton. Nykyiselle parlamentarismille ominainen puoluepolitiikka ilmaantui Ruotsin poliittiseen elämään vasta paljon myöhemmin 1700-luvun niin sanotulla “vapauden ajalla” (1721–1772), jolloin hattujen ja myssyjen kiivas köydenveto esti vallan pitkäaikaisen keskittymisen yhden ainoan henkilön käsiin.

Lopuksi palaan vielä Wetterbergin esittämään kysymykseen siitä, missä määrin suurvalta-ajan aatelisto ja nykypäivän poliittinen eliitti muistuttavat toisiaan. Oxenstiernan aikana aatelisto oli sen ylintä aristokratiaa lukuun ottamatta verrattain avoin sääty. Suurvalta tarvitsi entistä suuremman aateliston, mistä syystä aatelisstatus irrotettiin ratsupalvelusta ja kasvava hallintokoneisto miehitettiin uudella palvelusaatelilla. Oxenstiernan hallituskaudella ruotsalainen aatelisto moninkertaistui, kun sotakentillä ja virkatehtävissä kunnostautuneita alempisäätyisiä (monet heistä ulkomaalaistaustaisia) nostettiin Riddarshusetiin, jotta heidän säätystatuksensa vastaisi paremmin heidän virka-asemaansa. Näin ollen 1600-luvun alkupuoliskon suurvalta-aatelistolla on vähän yhtäläisyyksiä oman aikamme poliittisen eliitin kanssa, joka muistuttaakin enemmän vapauden ajan sulkeutunutta aatelissäätyä. Nykyajan Suomessa poliittinen ja yhteiskunnallinen valta on yhä enemmän keskittymässä sukulaisuussuhteiden ja “hyvä veli” -verkostojen varaan. Valta, raha ja koulutus ovat muuttuneet pääomaksi, jota peritään eikä ansaita. Eduskunnassa vahvin oire tästä kehityksestä on kansanedustajien avustajien lukumäärän kasvu ja heidän toimenkuvansa laajeneminen. Usein avustajilla on läheiset sosiaaliset siteet kansanedustajaan, ovatpa monet jopa saman perheen jäseniä, ja näin ollen on vaikea välttyä siltä vaikutelmalta, että kansanedustajat ovat ikään kuin “läänittämässä” poliittista valtaa valitsemilleen seuraajille. Nepotismista onkin lyhyt matka vénalitéen, tuohon 1700-luvun Euroopalle tyypillisen ilmiöön, jossa valtion virkoja myytiin ja vuokrattiin eliitin sisäisten verkostojen kautta. Ei ole siis kovinkaan liioiteltua väittää, että nykyajan Suomessa meritokratia voi huonommin kuin Axel Oxenstiernan Ruotsissa.

Julkaistu blogissa Scripturae 7.4.2012.

Armeija kaduilla

En ollut toissapäivänä ehtinyt kävellä Saint Paulin metroasemalta kuin parikymmentä metriä Rue Pavéelle, kun jo törmäsin suomalaista peruskansalaista hämmentävään näkyyn. Pariisilaisissa kadunkulmissa seisoskeli sotilaita maastokuvioisissa luotiliiveissä ja käsissään yönmustat FAMAS–rynnäkkökiväärit. Päälaellaan sotilailla oli yleisvaikutelman keventämiseksi vihreät tai mustat baretit, mutta taisteluvyöstä roikkui kevlarkypärä tositilanteen varalta. Suomessa emme ole tottuneet siihen, että sotilaat toimisivat poliisien tavoin yleisinä järjestyksenvalvojina. Miltä tuntuisi, jos Uudenmaan prikaati valvoisi Töölön tai Hämeen rykmentti Hämeenlinnan katuja? Varmaankin hämmentävältä, ellei jopa epämiellyttävältä. Tässä kohtaa on syytä vielä tähdentää, että ranskalaiset sotilaat ovat kaikki karskien tappajien näköisiä kovanaamoja eivätkä mitään finnejään raapivia teinejä, kuten suomalaiset asevelvolliset. Jos sellainen tyyppi komentaa nostamaan roskan kadulta, tekee mieli totella välittömästi eikä urputtaa vastaan vetoamalla des droits de l’homme et du citoyeniin. Emme tule Suomessa kuitenkaan näkemään rannikkojääkäreitä Topeliuksenkadulla tai panssarijääkäreitä Birger Jaarlin kadulla, sillä meiltä puuttuu sellainen historiallinen perinne, jossa asevoimat esiintyisivät poliittisena instituutiona ja yhteiskunnallisten sopimusten takuumiehenä. Näin ei kuitenkaan ole asiain laita Ranskassa, missä armeija on jalkautunut Pariisin kaduille milloin mistäkin syystä. 

Kun Ranskan armeija syntyi modernissa merkityksessään 1600-luvun alussa, armeija ei niinkään jalkautunut kaduille kuin asui siellä. Ranskan armeijan pysyvä selkäranka koostui 1600-luvulla sveitsiläiskaartista, gardes françaises’tä, gardes du corpsista sekä Alexandre Dumas’n ikuistamista muskettisotureista, jotka olivat kaikki pysyvästi kruunun palkkalistoilla. Nämä sotilaat asuivat Pariisissa, missä he historioitsija Hervé Drévillonin mukaan viettivät kaksoiselämää sotilaina ja porvareina. Sotilaiden läsnäolo levottomassa pääkaupungissa oli tarkoituksenmukaista, sillä he ajoivat tuolloin poliisin virkaa, mikä tehtävä tulee hyvin esille televisiossa juuri pyörivässä brittisarjassa Muskettisoturit. Sotilaiden uskottavuutta lain ja järjestyksen ylläpidossa nakersi se seikka, että monet heistä olivat sekaantuneet sivutoimisina ravintoloitsijoina (cabaretiers) salakuljetukseen ja muuhun päivänvaloa kestämättömään toimintaan. Valvontatehtävät oli siten annettava oman erillisen instituution käsiin, jonka jäsenten ainoa ammatti oli lain valvonta ja urbaanin järjestyksen ylläpito. Niinpä Pariisiin perustettiin 1600-luvun lopulla oma poliisilaitos, ensimmäinen laatuaan koko Euroopassa.

1700-luvulle tultaessa oli selvää, ettei kaupunkien järjestyksenpito, lain valvonta tai rikostutkinta kuulunut enää armeijan tehtäväkenttään. Sotilaat eivät myöskään enää näkyneet katukuvassa entiseen tapaan, sillä he olivat siirtyneet yksityismajoituksesta uuteen ja muusta yhteiskunnasta eristettyyn kortteerimuotoon, kasarmeihin. Ancien regimén aikana armeija oli kruunun monopolisoima lyömäase, jonka yhteiskunnallinen rooli rajoittui siihen, että se tarjosi kasvavalle aatelistolle tavan edetä virkaurallaan ja vahvistaa omaa säätyasemaansa. Tämä kaikki muuttui Ranskan vallankumouksessa, joka politisoi armeijan tavalla, jota voi taaksepäin katsoen luonnehtia pysyväksi. Jo koko vallankumous kantoi alun alkaen sotilaspukua, sillä Bastiljen valtaus ei varmaankaan olisi onnistunut ilman kapinoivia gardes françaises’n sotilaita, jotka olivat tympääntyneet preussilaisen komentotyylin omaksuneisiin upseereihinsa. Vallankumouksellisia tukenut ranskalaiskaarti muodosti ammattisotilaallisen ytimen kansalliskaartissa (Garde Nationale), joka synnytettiin vuonna 1789 toimimaan uuden perustuslaillisen monarkian takuumiehenä sekä torjumaan mahdollisen vastavallankumouksen vaaraa.

Vuoden 1789 vallankumouksesta alkoi armeijan sisäpolitiikkaan puuttumisen ja suoranaisten sotilasvallankaappausten perinne, joka jatkui aina 1900-luvun puoliväliin asti. Girondistit ja jakobiinit saattoivat jatkaa johtamansa ensimmäisen tasavallan hirmuvaltaa niin kauan kuin heillä oli takanaan kansalliskaartin ja yleiseen asevelvollisuuteen perustuneen levée en massen tuki. Kun sotilaat kyllästyivät giljotiinien kolinan tahdissa sävellettyyn verispektaakkeliin, päättyi myös ensimmäisen tasavallan loru. Armeijan tuki siirtyi kansalliskonvention niin sanotulle thermidorelaiselle ryhmittymälle, joka kukisti Maximilien Robespierren johtaman jakobiinihallituksen vuonna 1794 ja lähetti sen johtajat puolestaan giljotiiniin. Epäsuosittu thermidorelaishallitus joutui jatkuvasti turvautumaan sotilaiden apuun, eritoten lokakuussa 1795, jolloin Pariisi joutui kuningasmielisten vastavallankumouksellisten uhkaamaksi. Uhatun tasavallan avuksi ilmaantui tuolloin tykistönkenraali Napoleon Bonaparten johtama armeijaosasto, joka torjui rojalistien hyökkäyksen verisissä katutaisteluissa. Lokakuun viidennen päivän eli vallankumouksellisen kalenterin 13 Vendémiaire’n seurauksena Napoleonista tuli Ranskan tasavallan kansallissankari ja voimahahmo kansalliskonvention sisällä. Kenraalin maine ja vaikutusvalta kasvoivat entisestään Italian ja Egyptin sotaretkillä, jotka Napoleon näytti voittaneen lähes yksin, pelkän kolossaalisen tahdonvoimansa ja poikkeuksellisten sotilaskykyjensä ansiosta. Napoleonin suurin poliittinen valttikortti oli armeija, joka seisoi yhtenä miehenä jumaloimansa kenraalin takana. Vendémiaire’n, Rivolin ja Pyramidien taistelun voittajan tie kulki lähes vääjäämättömän oloisesti kohti yksinvaltiaan asemaa. Vuonna 1798 Bonaparte syrjäytti thermidorelaisen hallituksen raunioille syntyneen direktoraatin sotilasvallankaappauksella, ja ylensi itsensä yhdeksi Ranskan kolmesta konsulista. Sen jälkeen Napoleonin oli helppo raivata tiensä pistinten ja musketinperien avulla ensin Ranskan diktaattoriksi ja sitten kruunatuksi keisariksi. Armeijan tuki Napoleonille pysyi lujana aina veriseen loppuun asti; vaati vuosikausia jatkuneen suursodan ja laajan kansainvälisen liittokunnan, ennen kuin Napoleonin keisarikunta vihdoin kukistui Waterloon taistelussa vuonna 1815.

Armeija oli ainoa ranskalainen instituutio, jonka julkisuuskuva selvisi vallankumouksen ja Napoleonin sotien kuohuista verrattain tahrattomana. Monarkia, kirkko, säädyt ja tasavalta olivat kaikki syöneet sanansa, myyneet sielunsa tai menettäneet kasvonsa yhteiskunnallisten mullistusten seurauksena. Voittojen ja kunnian hetket ajanjaksolla 1789–1815 taas kuuluivat kaikki sotilaille. Niinpä 1800-luvulla kävi ilmeiseksi, ettei Ranskassa voinut nousta valtaan tai pysyä siellä ilman armeijan siunausta ja myötämielisyyttä.

Bourbonien restauraatiomonarkia oli palannut valtaistuimelleen ulkomaisten aseiden avittamana, ja Ludvig XVII:n sekä Kaarle X:n suhde Ranskan armeijaan pysyi aina etäisenä ja viileänä. Liittoutuneiden vaatimuksesta Ranskan asevoimat oli ajettu alas ja 15 000 upseeria oli erotettu viroistaan. Käytännössä asevoimien virkaa ajoivat kansalliskaarti, jonka Kaarle X lakkautti vuonna 1827 sen jäsenten poliittisen radikalisoitumisen pelossa, sekä Garde Royalin ja sveitsiläiskaartin kaltaiset, hovin henkivartiokaartin virkaa toimittaneet yksiköt. Heinäkuussa 1830, jolloin Pariisissa oli käynnissä jälleen uusi vallankumous, sotilaat pysyttelivät pääosin sivussa tai jopa liittyivät vallankumouksellisten riveihin.

Bourbonit syrjäyttänyt kuningas Ludvig Filipin ”heinäkuun monarkia” pysytteli sekin vallassa armeijan ja vuonna 1830 uudelleen perustetun kansalliskaartin armosta. Kun Pariisissa, Lyonissa ja Grenoblessa syttyi vuonna 1831 mellakoita ja kapinoita, hallitus turvautui kansalliskaartin ja jalkaväen rykmenttien apuun niiden tukahduttamiseksi. Huhtikuussa 1834 Ranskassa alkoi tasavaltalaisten kansannousujen sarja, jonka johdosta hallitus jalkautti Pariisin kaduille jopa 40 000 sotilasta. Kun eräästä Rue Transnonain kerrostalosta ammuttiin laukauksia kadulla partioineita sotilaita kohti, nämä vastasivat tuleen kiivaalla kivääritulella, joka surmasi talon kaikki asukkaat – niin miehet, naiset kuin lapsetkin. Kaduilla partioineen armeijan kanssa ei ollut leikittelemistä. 

Ludvig Filipin monarkia kompuroi hautaansa helmikuussa 1848, jolloin Pariisin kaduilla ryhdyttiin vaatimaan taloudellisia uudistuksia, äänestysoikeuden laajentamista ja epäsuositun pääministeri Guizot’n eroa. Levottomuudet eskaloituivat armeijan toiminnan seurauksena, kun sotilaat avasivat tulen kohti ulkoministeriön ulkopuolelle kokoontunutta väkijoukkoa ja surmasivat tulituksellaan 52 ihmistä. Tämän teon jälkeen sotilaat astuivat syrjään eivätkä pistäneet tikkua ristiin puolustaakseen kuninkaanlinnaa vihaiselta vallankumousrahvaalta. Syrjäytetty Ludvig Filip pakeni yön selkään kapsäkkeineen ja löysi lopulta turvapaikan Englannista.

Napoleon Bonaparten veljenpoika Louis Napoleonin valtaannousu toisen tasavallan kituliaina vuosina 1848–1851 on tarinana tuttu kaikille, jotka ovat lukeneet Karl Marxin poleemisen ja nerokkaan kirjoituksen Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksastoista. Marx oli varmaankin oikeassa siinä, että Louis Napoleonin valintaan presidentiksi ja sittemmin hänen valtaannousuunsa Ranskan historian toiseksi keisariksi vaikutti niin sanottu ”järjestyksen puolue”, joka näki Bonapartea tukeneen armeijan yhteiskunnallisen rauhan lopullisena takaajana. Louis Napoleonin vallankaappaus 1–2. joulukuuta vuonna 1851 ei ainakaan olisi onnistunut ilman kenraali Leroy de Saint-Arnaud’n ja Pohjois-Afrikasta siirrettyjen armeijaosastojen apua. Joulukuun kolmas Pariisin kaduille jalkautui 30 000 sotilasta tukahduttamaan kirjailija Victor Hugon ja muiden tasavaltalaisten organisoimaa mielenosoitusta. Sotilaat surmasivat tuolloin noin 300–400 tasavaltalaista kapinallista.

Louis Napoleon nautti setänsä tavoin suurta suosiota asevoimien keskuudessa, ja hänenkin kaatamisekseen tarvittiin vierasmaalaisen vihollisarmeijan marssi Pariisin porteille. Preussilaisten piirittäessä Pariisia neljän kuukauden ajan syyskuusta 1870 tammikuuhun 1871, Louis Napoleonin keisarikunta kukistui ja sen tilalle astui jälleen uusi tasavalta, järjestyksessä jo kolmas, joka joutui heti vastaamaan vallankumoukselliseen haasteeseen Pariisin sisälle perustetun sosialistisen kommuunin taholta. Preussilaisten kanssa solmitun aselevon jälkeen Ranskan armeija käänsi aseensa Pariisin kommuunia ja sitä puolustavaa kansalliskaartia kohti. Kommuunin kukistaminen vaatii kiivaita katutaisteluita, joiden yhteydessä sotilaat surmasivat tuhansia kommuunin kannattajia eli kommunisteja. Kommuunin murskanneen armeijan komentajista Patrice de Macmahonista ja Georges Ernest Boulangerista tuli sittemmin voimahahmoja kolmannessa tasavallassa. Macmahon eteni urallaan aina Élyséen presidentinpalatsiin asti, kun taas Boulangerista tuli kaikenlaisten äärioikeistolaisten ja protofasististen salajuonien keskushahmo vuosisadan lopulla. Armeijan julkisuuskuvaa erehtymättömänä ja oikeamielisenä instituutiona tahrasi kolmannen tasavallan aikana ns. Dreyfus–afääri, joka sai armeijan ylijohdon näyttämään antisemitisteiltä, huijareilta ja valehtelijoilta.

Ensimmäinen maailmansota militarisoi väliaikaisesti koko ranskalaisen yhteiskunnan ja yhdisti sekä oikeiston että vasemmiston yhteisen sotaponnistuksen taakse niin sanotussa Union sacréessä eli pyhässä unionissa. Sotien välisenä aikakautena armeijaa käytettiin aika ajoin poliisitehtävissä, esimerkiksi lakkoilevien kaivostyöläisten nujertamisessa. Vaikka armeijan johto oli poliittisesti sangen oikeistolaista, ei vasemmistolaisen kansanrintamahallituksen kokoaminen vuonna 1936 synnyttänyt mitään näkyviä vastareaktioita asevoimissa. Armeijan komentaja Maxime Weygand ei ollut mikään ranskalainen Franco, joka olisi ryhtynyt torjumaan kommunismin uhkaa sotilasvallankaappauksella.

Saksaa vastaan hävityn sodan seurauksena syntynyt Vichyn valtio, jolla ei virallisesti ollut mitään hallitusmuotoa, nojasi pitkälti Versailles’n aselevossa kutistetun tynkäarmeijan ja erilaisten puolisotilaallisten miliisien aseisiin. Marsalkka Pétainin johtama Vichyn Ranska oli oikeastaan saksalaisten vasalliksi valjastettu sotilasdiktatuuri. Ranskan armeijan rooli toisessa maailmansodassa oli tunnetusti kaksijakoinen; nykyinen ranskalainen historiankirjoitus muistelee mielellään Charles de Gaullen ja muiden saksalaisvastaisten ammattisotilaiden ympärille muotoutunutta Vapaata Ranskaa, mutta väistämätön tosiasia on myös se, että monet ranskalaiset sotilasyksiköt pysyivät pitkään lojaaleina Vichylle ja taistelivat kiivaasti liittoutuneita vastaan Länsi-Afrikassa, Marokossa, Madagaskarilla ja Syyriassa.

Armeija palasi voimallisesti Ranskan poliittiselle näyttämölle toukokuun 1958 kriisin aikana. Armeijan johdon ja ranskalaisten siirtokuntalaisten mielestä puoluepoliittisten ristiriitojen repimä neljäs tasavalta ei tehnyt tarpeeksi taistellakseen itsenäistä Algeriaa havitellutta kansallista vapautusliikettä (Front de Libération Nationale) vastaan. Armeija uskoi Algerian tilanteen selkiytyvän, jos de Gaulle saatettaisiin palauttaa presidentiksi entistä laajemmin valtaoikeuksin. Toukokuussa 1958 Raoul Salan ja joukko muita kenraaleita uhkasi hallitusta sotilasvallankaappauksella, ellei heidän vaatimuksiinsa de Gaullen nimittämisestä uudeksi presidentiksi sekä perustuslain uudistamisesta suostuttaisi. Uhkavaatimuksensa vahvistamiseksi kenraalit siirsivät Algeriasta Korsikan saarelle laskuvarjojoukkoja, jotka ainakin näennäisesti valmistautuivat Pariisiin suunnattuun maahanlaskuhyökkäykseen. Sotilaat eivät olisi tuolloin niinkään jalkautuneet Pariisiin kaduille kuin sataneet niille yläilmoista teräksisen raekuuron tavoin. Hallitus taipui kenraalien uhittelun edessä, ja Charles de Gaulle palasi valtaan 29. toukokuuta. De Gaullen ohjauksessa Ranskaan sorvattiin uusi perustuslaki, jonka uusittu hallitusmuoto teki lopun neljännestä tasavallasta. Ranskan nykyinen hallitusmuoto, viides tasavalta, on siten suoraa seurausta armeijan väkivaltaisesta sekaantumisesta Ranskan valtiolliseen elämään. 

Sotilaat ovat sittemmin palanneet Pariisin katukuvaan aika ajoin milloin mistäkin syystä. Toukokuun 1968 levottomuuksien aikana pääministeri Georges Pompidoun ei tarvinnut kuin vihjaista armeijan olevan liikkeellä kohti Pariisia, kun mielenosoittajien vallankumouksellinen henki haihtui olemattomiin. 1970-luvulta lähtien sotilaiden läsnäoloa Pariisin katukuvassa on aika ajoin lisätty reaktiona erinäisiin attentaatteihin ja terrori-iskuihin. Juuri tässä tehtävässä minunkin näkemäni sotilaat olivat keskiviikkona liikkeellä Saint Paulin aseman liepeillä. Terrorismin vastaisen taistelun siirtäminen poliisiviranomaisten vastuulta armeijalle on Ranskan historian valossa kuitenkin kyseenalainen, ellei jopa itseään nilkoille lyövä ratkaisu. Tuplataanko kaduilla partioivien sotilaiden lukumäärä, jos ISIS tai al-Qaida tekee toisen Charlie Hebdon kaltaisen terrori-iskun Pariisin sydämessä? Entä tuplataanko sotilaiden lukumäärä uudestaan kolmannen iskun jälkeen? Armeijan näkyvyyden kasvaessa Pariisin kaduilla kasvaa myös mahdollisuus siitä, että sotilaat ryhtyvät torjumaan muitakin yhteiskunnallisia ja poliittisia uhkia kuin vain ääri-islamilaista terrorismia. Siinä vaiheessa alkaa ranskalaisilla olla syytä pohtia, ovatko jotkin lääkkeet pahempia kuin itse vaiva. 

                                             

Julkaistu blogissa Scripturae ja Uuden Suomen Puheenvuorossa 1.5.2015.