Marc Bloch

 

Lauantaina 23.11 Ranskan presidentti Emmanuel Macron introdusoi Panthéoniin Marc Blochin, perusteena ”hänen työnsä, hänen opetuksensa ja hänen rohkeutensa.” Panthéon on alun perin vuonna 1789 kirkoksi rakennettu monumentaalinen mausoleumi, jonne on haudattu Ranskan tasavallan tärkeimmät suurmiehet ja -naiset, mukaan lukien Voltaire, Victor Hugo ja Marie Curie. Panthéoniin hautaaminen, joko fyysisesti tai symbolisesti, on suurin postuumi kunnia, mitä Ranskassa voi saada. Mutta kuka sitten oli Marc Bloch, jolle tämä kunnia osoitettiin?

 

Marc Bloch syntyi Lyonissa vuonna 1886 perheeseen, joka oli samalla sekä juutalainen että optant, mikä jälkimmäinen termi tarkoitti niitä Elsassin asukkaita, jotka säilyttivät ranskalaisen identiteetin vielä sen jälkeen, kun alue liitettiin vuonna 1870 muotoutumaisillaan olleeseen Saksan keisarikuntaan ranskalaispreussilaisen sodan (1870–1871) seurauksena. Ranskalaisuus oli toisin sanoen juutalaisuuden rinnalla Blochin perheen tärkeä, ellei jopa pyhä identiteetti. Marc Blochin elämää informoikin myöhemmin vankkumaton patriotismi ja lojaliteetti kolmannen tasavallan (1870–1940) muodon ottanutta Ranskan kansallisvaltiota kohtaan.  

 

Marc Blochin isä Gustave oli muinaishistorian professori Sorbonnen yliopistossa ja opetti nuorelle Marcille historiaa jo pienestä pitäen. Nuori Marc kävi koulua lyseotason oppilaitoksissa ja sitten maineikkaassa École normale supérieuren (ENS) korkeakoulussa. Siellä Marc opiskeli historiaa Christian Pfisterin, Vidal de Blanchen ja Charles Seignobosin johdolla, jotka edustivat Ranskassa uudenlaista historiallista ajattelua. Heille historia oli suurten teemojen kauaskantoista tarinaa, jota keskeyttivät silloin tällöin dramaattiset murroskohdat, irtiotot ja vallankumoukset. Blanchen metodologinen erikoisuus oli historiallinen maantieto, joka oli tuolloin uusi tieteenala ja omintakeinen ranskalaiselle historiantutkimukselle. Seignobos puolestaan oli erityisen tunnettu lähdekriittisen tutkimusmetodin edistäjänä, ja hän aloitti kirjoittamansa historian metodioppaan tunnuslauseella: ”Historiaa tehdään dokumenteilla.” Nämä opit upposivat vahvasti Marc Blochin tajuntaan hänen opiskellessaan ENS:llä vuosina 1903–1908. Varhaisia opiskeluja katkaisi vuoden kestänyt asepalvelus 46. jalkaväkirykmentissä vuosina 1905–1906.

 

Valmistuttuaan ENS:stä vuonna 1908 Bloch matkusti Saksaan, missä hän opiskeli väestötiedettä Leipzigissä ja kirkkohistoriaa Berliinissä. Kun Bloch sai tutkija-apurahan Fondation Dosne-Thiersin tutkimusinstituuttiin vuonna 1910, hänellä oli voimavaranaan aivan ainutlaatuisen monipuolinen metodologinen ja tutkimustaidollinen työkalupakki, joka mahdollisti hänen seuraavan haasteensa, väitöskirjan keskiajan Ranskan agraariyhteiskunnasta. Bloch tutki historiallista maantiedettä hyväkseen käyttäen systemaattisesti sitä, missä Pariisia ympäröivän Île-de-Francen provinssin osissa harjoitettiin kapetingikuninkaiden aikakaudella maaorjuutta ja missä ei. Tutkimus johdatti Blochin myös päättelemään, että maaorjuus oli omanlaisensa kulttuuri, joka perustui pitkälti perinteisiin ja käytäntöihin.

 

Tutkimus synnytti Blochin väitöskirjan Rois et Serfs, un Chapitre d’Histoire Capétienne, jonka valmistuminen sattui samaan ajankohtaan maailmansodan syttymisen kanssa. Elokuussa 1914 Bloch liittyi jalkaväen reservirykmenttiin, jossa hän palveli aluksi kersanttina ja sittemmin joukkueenjohtajana. Bloch otti vuonna 1914 osaa Meusen ja Marnen taisteluihin, missä jälkimmäisessä hän haavoittui ja jäi toipilaaksi lähes puolen vuoden ajaksi. Vuonna 1915 Bloch palasi jälleen palvelukseen, ja ehti ottaa sodan aikana osaa Sommen, Argonnen ja ns. Ludendorff-hyökkäyksen taisteluihin. Bloch palkittiin sotakunnostautumisestaan Légion d’Honneur ja Croix de Guerre -kunniamitaleilla. Sodan päättyessä Bloch oli ylennetty kapteeniksi.

 

Sodan jälkeen Bloch nimitettiin tutkijaksi Strasbourgin yliopistoon, joka oli nyt siis palautunut vihdoin Ranskalle vuoden 1871 tappion jälkeen. Strasbourgissa Bloch käänsi selkänsä perinteiselle politiikan ja diplomatian ”faktahistorialle” ja alkoi tutkia Émile Durkheimin hengessä historian ja sosiologian yhteisiä rajapintoja. Bloch löysi tälle historianfilosofiselle siirtymälleen ymmärtäjän ja asetoverin Lucien Febvrestä, joka oli omassa väitöstutkimuksessaan läpivalaissut 1500-luvun maalaisyhteisöjä politiikan ja ympäristön konteksteissa. Febvre oli käyttänyt omasta metodistaan nimitystä histoire de tout court eli täydellinen tai kokonaisvaltainen historia. Bloch tunnisti Febvren lähestymistavan omakseen, ja pian Bloch ja Febvre ryhtyivät tekemään yhteistyötä uudenlaisen historiantutkimuksen parissa, jonka kysymyksenasettelut liittyivät menneisyyden rakenteisiin ja mentaliteetteihin yksittäisten tapahtumien sijasta. Bloch puolusti onnistuneesti sodan keskeyttämää väitöskirjaansa vuonna 1920, mitä seurasi vuonna 1924 myös Blochin ensimmäinen monografi, Les Rois thaumaturges, jossa Bloch tutki keskiajan kuninkaiden myyttisiä parannusvoimia.

 

Koska Bloch ja Febvre eivät helposti löytäneet luontevia julkaisukanavia uudelle rakenteiden historialleen, he päättivät perustaa oman historiallisen aikakauskirjansa. Vuonna 1928 ilmestyneen Annalesin ensimmäinen numero julisti tekijöittensä eetoksen ja tavoitteen yhdistää aikaperiodien mielivaltaisesti jakama historia suuremmaksi kokonaisuudeksi yhteiskuntatieteiden ja ympäristön tutkimuksen kanssa. Tämän tavoitteen realisoimiseksi Annales edellytti kirjoittajiltaan sosiologian menetelmien lainaamista ja perinteisen narratiivisen historiankirjoituksen hylkäämistä. Näillä reunaehdoilla Annales pitkälti sulki poliittiset ja sotahistorioitsijat kirjoituskuntansa ulkopuolelle, vaikkakin lähes kaikki muut aikakausjulkaisut edelleen palvelivat heitä aivan voittopuolisesti. Sen enempää Bloch kun Febvrekään eivät kainostelleet sitä, että lähestymistapansa vuoksi Annales oli poliittisesti kallellaan vasemmalle, vaikkei julkaisu ollut mitenkään yksiselitteisen marxilainen (kuten vaikkapa myöhempi brittiläinen journaali Past & Present). Tulevina vuosikymmeninä Annales ja sen ympärille muodostunut strukturalistinen historiantutkimuksen koulukunta toimi kasvattamona sellaisille historioitsijasuuruuksille kuin Henri Pirenne, Fernand Braudel ja Emmanuel Le Roy Ladurie.

 

Vuonna 1933 Bloch siirtyi Strasbourgista Pariisiin, missä hän opetti ensi Collège de Francessa ja sittemmin Sorbonnen yliopistolla. Poliittisesti 1930-luvun ajanjaksoa leimasi Blochin kasvanut antifasistinen eetos ja sitoutuminen vasemmistopuolueiden yhteiseen kansanrintamaan (Front populaire). Tutkimusrintamalla Blochin 1930-luvun päätyö oli kaksiosainen La Société Feodale, joka ilmestyi vuonna 1939. Tässä suurteoksessaan Bloch käytti laajaa lähdeaineistoa osoittaakseen pitkäaikaista yhteyttä fyysisen ympäristön ja instituutioiden kehittymisen välillä. Bloch ei synteesissään rajoittunut pelkästään keskiajan Ranskaan vaan haki yhtymäkohtia vaikkapa kaukaisesta Japanista asti.

 

Vuonna 1940 Bloch kirjoitti kenties tunnetuimman teoksensa L’Étrange Défaite, jonka aiheena ei ollut keskiajan maalaisyhteiskunta vaan strukturalismin perinteen vastaisesti uusin poliittinen historia, toisin sanoen Ranskan katastrofaalinen sotilaallinen romahdus samana vuonna. Bloch kuitenkin sovelsi Annales-koulukunnan longue durée -perspektiiviä häviön analyysiinsa, joka Blochin mukaan oli pitkälti seurausta Ranskan sotajohdon kyvyttömyydestä ymmärtää uudenlaista modernia sodankäyntiä. Kanssasyyllisiä olivat politiikan ja talouden eliitit sekä lehdistö, jotka kaikki olivat ajaneet heikkoa ja tavoitteiltaan väärää politikkaa suhteessa kansallissosialistiseen Saksaan ja sen edustamaan uhkaan.

 

Sodan sytyttyä Bloch oli palannut uudestaan palvelukseen ja taistellut Dunkerquen piirityksessä. Bloch oli evakuoitu Englantiin, mutta hän halusi palata takaisin Ranskaan, jonka asevoimat demobilisoitiin sotilaallisen häviön jälkeen. Juutalainen Bloch ei jäänyt saksalaisten miehittämään Pariisiin, vaan siirtyi ensin Strasbourgiin ja sitten Montpellieriin, jotka olivat Vichyn nukkehallituksen alueella. Kun saksalaiset miehittivät vuonna 1942 myös Vichyn Ranskan, Bloch aktivoitui vastarintaliikkeessä. Hän kirjoitti artikkeleita maanalaiseen lehtiin Franc-Tireur ja La Revue libreen sekä organisoi aseiden kuljetusta ja muuta vastarintaliikkeen logistiikkaa.

 

Gestapo pidätti Marc Blochin Lyonissa maaliskuussa 1944. Häntä kuulusteltiin ja kidutettiin Montlucin vankilassa, missä Gestapon vastatiedusteluoperaatiota johti pahamaineinen sotarikollinen Klaus Barbie. Liittoutuneiden noustua maihin Normandiassa kesäkuussa 1944, saksalaiset päättivät eliminoida hallussaan olleet vastarintaliikkeen vangit. Marc Bloch teloitettiin selkään ampumalla Les Roussilles’n kedolla yhdessä kymmenien muiden vankien kanssa 16. kesäkuuta 1944.

 

Marc Blochin hautakiveen Fougeresin hautausmaalla on kaiverrettu hänen omasta toiveestaan latinankieliset sanat dilexi veritatem, ”olen rakastanut totuutta.”

Neljä vuotta ennen maailmansodan päättymistä - Inkeri 11.11.1914

 

Ensimmäinen maailmansota päättyi 11. marraskuuta vuonna 1918 länsiliittoutuneiden ja keskusvaltojen solmimaan aselepoon. Sodan maantiede oli siinä vaiheessa ehtinyt muuttua sikäli perustavanlaatuisella tavalla, että Venäjän keisarikunta oli hajonnut, ja siitä oli irtautunut uusia itsenäisiä valtioita, mukaan lukien Suomi. Mutta tasan neljä vuotta aiemmin, marraskuussa 1914, Venäjä oli vielä voimiensa tunnossa, eikä Suomenkaan itsenäistyminen vaikuttanut mitenkään itsestään selvältä tai edes mahdolliselta tulevaisuuden toteutumalta. Tuolloin suomalaisia asui vielä suuret joukot Suomen suuriruhtinaskunnan ulkopuoleisessa keisarikunnassa, ja valtaosa heistä Pietarin keisarillisessa pääkaupungissa. Siellä ilmestyi heidän yhteisössään myös Simo Erosen päätoimittama sanomalehti Inkeri. Miltä sodan ja maailman asento näyttäytyi sen silmin tiistaina 11. marraskuuta 1914, tasan neljä vuotta ennen sodan päättymistä?

 

Pääkirjoitus oli otsikoitu proosallisesti ”Sota ja rauha”, ja siinä pohdittiin erilaisten vasemmistolaisten ideologioiden jäämistä kansallismielisyyden jalkoihin maailmansodan olosuhteissa. ”Sosiaalisten ja poliittisten arvotusten meren vaahtoiset vedet ovat jakaantuneet kahtia ja paljastaneet vulkaanisen tulen kuumentaman pohjan – patriotismin.” Vielä muutama kuukausi ennen sotaa ne saksalaiset työmiehet, jotka olivat sosialismin hengessä huutaneet ”yksilön koskemattomuudesta ja ihmisrakkaudesta”, olivat nyt ryöstämässä ja hävittämässä Belgiaa. Vaikka keisari Vilhelm II nyt lupaisi Belgian työväenluokkaisille sotilaille sosialisoivansa Belgian tehtaat tai jakavansa voittopuolisesti vasemmistolaisille ranskalaisille sotilaille kaikki Ranskan porvarien aarteet, vastattaisiin hänelle näistä maista pelkällä tykinlaukauksella. Ranskasta saapuneen kirjoituksen mukaan jopa anarkistit olivat tarttuneet aseisiin aiemmin vihaamansa yhteiskuntamuodon puolustamiseksi. Ranskalainen anarkisti kirjoitti: ”Minä, joka olen raatanut tasa-arvoisuuden ja kommunian puolesta, joka olen pannut jyrkän vastalauseen nykyistä yhteiskuntajärjestystä vastaan, taistelen nyt kaiken sen puolesta, jota ennen vastustin ja luulin vastustavani kuolemaani asti.” Sotaa ei käyty ihanteiden ja aatteiden vuoksi, Inkeri kirjoitti, vaan ”rotutuntoon” perustuen. Inkeri latasi tulevalle rauhalle suuria odotuksia. Kun voiton seppeleillä koristeltu rauha vihdoin saapuu, ”on se oleva siunauksellinen, vapauttava, suuri rauha, joka tuhansien kerroin korvaa ne tappiot, jotka kaikki musertava sodan jumala on aiheuttanut.”

 

Valtakunnan sisäisissä uutisissa raportoitiin siitä, että keisarillinen hallitus oli päättänyt raiteen rakentamisesta Petroskoista Vienan Kemiin. Radan oli tarkoitus yhdistää jäätymätön Murmanskin satama valtakunnalliseen raideverkostoon ja mahdollistaa siten Vienanmeren kautta saapuvien tuontitavaroiden jakelu koko keisarikunnan sisälle. Radan operaattoriksi oli suunniteltu Aunuksen rautatieyhtiötä.

 

Pietarin yliopistosta kerrottiin nuoren historioitsija A. Tishshenkon kaatumisesta rintamalla. ”Hän oli alkava historian tutkija, jonka tulevaisuuteen oli paljon lupaavia toiveita liittynyt.” Tishshenko oli ehtinyt julkaista vasta vuotta aiemmin tutkimuksensa Lisiä Kuolan ja Petshenegin historiaan 16. vuosisadalla. Hänet tunnettiin myös muinais- ja taidehistoriallisista harrastuksistaan, sekä opetuksestaan työväenopistoissa.

 

Suomessa matkannut tykistön kenraaliluutnantti Briks sai sotaministeriöltä nuhteet käytöksestään. Briks oli matkannut täpötäydessä vaunussa, jossa oli ollut kyydissä myös Venäjältä karkotettavia Saksan ja Itävallan kansalaisia. Tämän yleisön kuullen oli Briks kovaäänisesti kertoillut sodan tapauksista, joista ei ollut vielä virallisesti kerrottu tai olivat muuten salassa pidettäviä. Kenraalia ei sentään asetettu syytteeseen ”sotaa koskevien julkaisemattomien tietojen levittämisestä”, mutta sotaministeri katsoi kuitenkin aiheelliseksi antaa kenraalille ”ankaraa moitetta” ansaitsevat nuhtelut.

 

Suomessa senaatti esitti alkoholipitoisten tuotteiden kaupan rajoittamista sotatilan voimassaoloajaksi. Kaikenlaisten väkijuomien myynti ja anniskelu olisi sodan aikana kiellettyä, lukuun ottamatta ”ensimmäisen luokan ravintoloita, joissa se olisi sallittua ruuantarjoilun yhteydessä.” Korkeintaan voitaisiin vähittäismyynnissä sallia miedot rypäleviinit, joiden hinta olisi vähintään kolme markkaa pullolta.

 

Helsingin Sanomilta lainattu juttu kertoi naisten roolista sodassa. ”Huomattavana seurauksena maailmansodasta on ollut, että sodasta kärsimään joutuneissa maissa ovat naiset astuneet miesten tilalle lukuisilla työaloilla, joilla he eivät ole ennen joutuneet kokeilemaan voimiaan.” Belgiassa naiset olivat ryhtyneet muurarien töihin sodassa vaurioituneiden rakennusten korjaamiseksi. Ranskassa naisia oli rautateiden palveluksessa sekä tiesuluilla, joilla he pysäyttivät kaikki ohi kulkevat automobiilit tarkistaen niiden kuljettajien paperit ja kirjaten ylös autojen rekisterinumerot. Saksassa naiset lakaisivat katuja, nostivat perunoita ja kantoivat tiiliä työmailla. Britanniassa oli jopa perustettu vapaaehtoinen naisten reservi, ”joka on saanut sotilaallista harjoitusta ja jota voidaan tarvittaessa käyttää kotiseudun puolustukseen.”

 

Sotasähkeet kertoivat venäläisten rajallisesta menestyksestä Puolan, Ukrainan ja Kaukasian rintamilla. Puolassa oli vallattu saksalaisten tykkipatteri ja saatu saaliiksi kymmenen konekivääriä. Galitsiassa eli Ukrainassa oli otettu 3 000 itävaltalaista vankia. Mustamerellä venäläiset sotalaivat olivat pommittaneet Khopan satamaa Turkin rannikolla hävittäen kasarmeja ja polttaen tarvikevarastoja. Bakusta kerrottiin, että kurdilainen ratsuväki oli paennut venäläisiä Akabaan laaksossa. Kurdien keskuudessa raportoitiin ”täydellisestä mielen masennuksesta.” Osmanien vaatimus pyhästä sodasta ympärysvaltoja vastaan ei saanut kannatusta muslimimaailmassa. ”Tämä on johtunut siitä, että pyhä sota voidaan julistaa ainoastaan kaikkia kristittyjä vastaan.” Itämerellä saksalaiset risteilijät moukaroivat tykeillään Libauta Liivinmaan rannikolla. Pommitus sytytti kaupungissa tulipaloja, eikä siviiliuhreilta vältytty.

 

Länsirintamalta raportoitiin sateiden vaihtuneen pakkasiin. Saksalaiset luottivat jäätyvän maan helpottavan heidän etenemistään ja toivat rintamalle 7 000 pioneeria rakentamaan kulkuteitä tulvakenttien ylitse. Sotaa käytiin myös aina vain enemmän ilmassa. Ranskalaiset kertoivat useista onnistuneista lentotiedusteluretkistä, kun taas saksalaiset olivat pommittaneet Taube-mallisilla koneilla Amiensia. Reimsin katedraalikaupunkia saksalaiset eivät pommittaneet lentokoneilla vaan raskaalla kenttätykistöllä. Pohjanmeren rannikolla kuninkaallisen laivaston alukset olivat puolestaan pommittaneet Seebrüggeä, missä ne olivat osuneet viiteen saksalaisia sotilaita kuljettaneeseen rautatievaunuun. Dardanellien luona englantilaiset sukellusveneet olivat tehneet hyökkäyksiä turkkilaisia laivoja vastaan. Lontoosta kerrottiin Atlantille pyrkineen saksalaisristeilijä Yorckin ajaneen Pohjanmerellä miinaan ja uponneen. Brittilehdistö ennakoi, että talven tullessa laivasto-operaatiot muuttuisivat jäätyneellä Itämerellä mahdottomiksi, mistä syystä saksalaiset todennäköisesti siirtäisivät sotalaivoja Itämereltä Pohjanmerelle ja Britanniaa vastaan. Italiassa suoritettiin liikekannallepanoa, vaikka maa ilmoitti yhä pysyvänsä puolueettomana. Romaniassa kansan enemmistö vaati sotaa Itävalta-Unkaria vastaan, kun taas Bulgariassa itävaltalaiset diplomaatit maanittelivat Bulgariaa aloittamaan hyökkäyssodan Makedonian valtaamiseksi.

 

Inkeri muisteli myös kulunutta kesää, jolloin vesilentokone lensi Novaja Zemljan saarelle viisi edestakaista matkaan hakiessaan luutnantti Sedovin retkikuntaa sieltä pois. Lennot kestivät reilut neljä tuntia, ja kolmannella lennolla ranskalaismallisen koneen moottori meni epäkuntoon. Koneen oli laskeuduttava merelle, mistä moottorivene hinasi sen rantaan. Pakkasta oli joka lennolla 5–7 astetta Réaumurin asteikolla, mikä tarkoitti n. 6–9 pakkasastetta Celsiuksen mitalla. ”Lentää voi arktisessa seudussa päivällä ja yöllä, koska aina on valoisaa. Heinäkuu on siellä pidettävä parhaana lentokuukautena. Lämpimään vaatetukseen on ilmailijan pantava erityistä huolta.”

 

Lehden viimeisellä sivulla kerrottiin Lieksasta kotoisin olevan työnjohtaja S:n kokemuksista Puolan rintamalla. S. oli heti sodan alussa ilmoittautunut vapaaehtoiseksi Venäjän armeijaan ja saanut peruskoulutuksen Sisä-Venäjällä. ”Suomalaisia taistelee Venäjän armeijan riveissä varsin lukuisasti ja kohdellaan heitä erittäin hyvin. Upseeristo on suomalaisille hyvin suosiollista, samoin sotamiehetkin.” Varsovaan saavuttuaan S:n osasto oli määrätty kaupungin länsipuolelle sijaitsevalle suoalueelle, missä liikkuminen tuotti hankaluuksia. Alueen harvat talot olivat tyhjiä, sillä asukkaat olivat paenneet joko saksalaisten tai venäläisten (tai kumpienkin) tieltä. S:n osasto joutui hyvin pian taistelukosketukseen vihollisen kanssa. Aluksi taisteltiin kivääritulella, mutta pian yhteenotto muuttui pistimillä käydyksi lähitaisteluksi. S. haavoittui pistimestä toiseen poskeensa. Seuraavana päivänä taistelu käytiin vain ampumalla, mutta kolmantena päivänä se kehittyi jälleen pistintaisteluksi. Tällä kertaa S. sai pistimen käsivartensa lävitse, ja hänet otettiin Punaisen ristin sidontapaikalle. Lopulta haavoittunut S. lähetettiin takaisin Lieksaan toipumaan. ”Kysyttäessä ilmoitti hän vakaan aikomuksensa olevan, heti kun on parantunut lähteä takaisin rintamaan, ottaakseen osaa taisteluihin.” S. kuvaili pistintaistelua intensiiviseksi kokemukseksi, jonka melskeessä nälkä, väsymys ja kaikki muutkin tunteet katoavat. Mielessä on ainoastaan yksi ajatus: ”päästä mahdollisimman pian viholliseen käsiksi.” Taktisesti pistintaistelussa etu on puolustautujalla, sillä hyökkäävä sotilas väistämättä paljastaa itseään ja mahdollistaa vastaiskun osuman. S. kehui venäläisten aseveljiensä hyvää yhteishenkeä ja taistelumoraalia. Tieto kuulemma kulki erinomaisesti ylhäältä alaspäin, ja miehistö oli koko ajan tietoinen sodan olosuhteista ja omasta tehtävästään. Inkeri päätti S:n kertomuksen seuraavaan päätelmään:

”Kaikesta siitä, mitä kertoja oli lyhyenä armeijassaolonsa aikana kokenut, voi saada sen vakaumuksen, että Venäjä on käynyt tähän sotaan täysin tietoisena ja varmana siitä, että se tulee murskaamaan vihollisensa.”

 

Viimeisen sivun alareunassa oli Robert Edgrenin Suomalaisen kirjakaupan mainos (Pietari, Suuri Tallikatu 8). Tilattavaksi tarjottiin kahta kansainvälistä sotaa käsittelevää kuvallista kirjaa: Eino Voionmaan Suurvaltain sota ja Rudolf Holstin Maailmansota.

Paavo Haavikon Nuijasota

 

Vuonna 1996, jolloin nuijasodan (1596–1599) syttymisestä oli kulunut 400 vuotta, kirjailija Paavo Haavikko valmistautui sytyttämään historiallisen, poliittisen ja kirjatieteellisen kulttuurisodan julkaisemalla oman tulkintansa sodasta Nuijasodan nimeä kantaneella tietokirjalla. Edellytykset julkisuudessa käytävään gladiaattoritaisteluun olivat olemassa, sillä vajaat kaksikymmentä vuotta aiemmin ilmestynyt Heikki Ylikankaan Nuijasota (1977) oli synnyttänyt sodanjälkeisessä Suomessa aivan ennen näkemättömän kiivaan ja tulehtuneen historiografisen debatin, jossa henkilökohtaisuuksinkaan menemiseltä ei vältytty. Jos Paavo Haavikko odotti jotain vastaavaa veristä polemiikkia omalla avauksellaan, joutui hän kuitenkin pettymään. Ylikangas, joka julkaisi samana vuonna 1996 päivitetyn (eli käytännössä aivan saman) version omasta Nuijasodastaan, ei julkisesti reagoinut Haavikon tulkintaan, eikä kirja herättänyt muutenkaan suurtakaan huomiota mediassa tai historiatutkijoiden piirissä. Näkyvin reaktio oli neutraali ja vaisu arvio Helsingin Sanomissa. Paavo Haavikon Nuijasodasta ei tullut räjähdystä eikä tussahdustakaan.

 

Onko Paavo Haavikon Nuijasota siis täysin yhdentekevä ja merkityksetön teos? Useamman vuosikymmenen etäisyydellä vastauksen voi antaa kieltävässä muodossa, sillä Haavikon kirjalla on nykykatsannosta nähtynä omat ansionsa, vaikka sen ongelmat ovat myös räikeät. Yleistäen voi sanoa, että Paavo Haavikko noudatteli kirjassaan Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen Nuija-sodan (1857–1859) ja Pentti Renvallin Kuninkaanmiesten ja kapinoitsijoiden (1962) viitoittamaa tietä, joka painotti ylätason politiikkaa sodan syttymissyynä Heikki Ylikankaan korostaman yhteiskunnallisinstitutionaalisen ristiriitaisuuden sijasta. Haavikko kuitenkin ujutti sodan suureen kertomukseen omana twistinään ranskalaisen Annales-koulukunnan strukturalismia, mikä näkyi Haavikon yrityksenä kvalifioida talonpoikien kapinallisuutta/lojaalisuutta maantieteellisten rajojen ja linnojen läheisyyden tai niiden etäisyyden kautta. Näin Haavikko yritti kiteyttää argumentaatiotaan:

 

Hämäläisten ja savolaisten liikehdintä linnojen välimaastossa ja savolaisten talonpoikien rintaman hajoaminen kapinallisiin ja linnanherralle uskollisiin linnan lähiseudun talonpoikiin kertoo että kapinan syynä ei ollut syrjäseutujen ja periferian kehittymättömyys saati lyhytjännitteisyys, vaan kansan nousun alueet ratkaisi etäisyys linnoista.

 

Toisaalla Haavikko ei myöskään vähättele Södermanlandin herttua Kaarlen harjoittamaa kiihotusta, joka täytti nykyaikaisen informaatiosodankäynnin määritelmät ja joka provosoi Suomea sotilasdiktaattorina hallinneen Klaus Flemingin ryhtymään omaan vastapropagandaansa. Suomalaisen historiantutkimuksen pinttymistä poikkeavan strukturalistisen katsannon esille tuomisen ohella Haavikon Nuijasodan toinen ilmiselvä hyve on ammattikirjailijan ja lahjakkaan runoilijan väkevä ja rikas proosa. Nuijasodassa on lukuisia haavikkomaisia aforismeja, kuten tekijältään saattaa odottaakin:

 

Kapinalla oli tahtonsa. Ja sitä tahtoa tahtoivat kaikki nyt noudattaa.

Lyhytsulkuinen Kaarle-herttua kyllä oli, pitkävihainen kuningas hänestä tuli.

Lupaukset eivät maksa mitään. Kapinoitsijoille voi luvata vaikka kuun taivaalta, jos he itse käyvät sen hakemassa.

Sota on odottamista ja huoltoa. Ja huollon odottamista.

Jne.

 

Paavo Haavikon Nuijasodan ongelmat ovatkin sitten moninaisempia. Vaikka Haavikon argumentti linnojen läheisyydestä kapinan hillitsijöinä ja Maaselän geologisen rajan merkityksestä taloudellisten intressien ja poliittisten lojaliteettien jakajana on oivaltava ja kiehtova, hän ei onnistu perustelemaan sitä pelkkien sekundäärilähteiden ja teoreettisen visioinnin kautta. Tällainen lähestymistapa olisi vaatinut tarkempaa ja yhteismitallista paikallishistoriallista tutkimusta nimenomaan aikalaislähteisiin perustuen. Ongelmallinen on myös Haavikon väkevä väite siitä, että nuijasodan kaltainen kapina syttyy siellä, ”missä toivon kynnys kestettävissä olevan ja kestämättömän rasituksen välillä oli juuri ylittymässä, väärään suuntaan.” Nykytutkimus on Haavikon kanssa suurin piirtein päinvastaista mieltä, esimerkkinä vaikkapa Kimmo Katajala toimittamassaan antologiassa Northern Revolts: Medieval and Early Modern Peasant Unrest in the Nordic Countries (2004). Katajalan ja muidenkin historioitsijoiden katsannossa nuijasodan kaltaiset keskiaikaiset ja esimodernit talonpoikaiskapinat eivät syttyneet vaihtoehdottomasta epätoivosta vaan heijastelivat poliittista kulttuuria, jossa aseellinen protesti oli rinnakkaiskeino käräjöinnille esivallan epäoikeudenmukaisiksi ja laittomiksi koettujen toimenpiteiden estämiseksi, kumoamiseksi tai minimoimiseksi.

 

Ylivoimaisesti rumin kauneusvirhe Paavo Haavikon Nuijasodassa on sen yltiöliberaali lainausmetodi. Haavikon kerronta nojaa voittopuolisesti muutamaan sekundäärilähteeseen, kuten edellä mainittuihin Yrjö-Koskisen ja Renvallin nuijasotahistorioihin sekä Eino Jutikkalan Suomen talonpoikien historiaan (1942). Haavikko ei ainoastaan käytä näitä muiden historioitsijoiden aiempia tuotoksia oman tekstinsä lähteinä, vaan hän jopa lainaa niitä pitkästi ja sanasta sanaan - eikä edes virkkeiden vaan ihan kokonaisten sivujen verran. Koska Nuijasodassa ei ole ala- tai loppuviitteitä, pitkien lainausten lähde paljastuu vain silloin valitettavan harvoin, jolloin Haavikko muistaa tai haluaa mainita ne omassa leipätekstissään. Haavikon Nuijasota on tässä mielessä ikään kuin Yrjö-Koskisen, Renvallin ja Jutikkalan historiografian Valitut Palat. On vaikea ymmärtää, kuinka Haavikko on voinut onnistua tällaisessa kohtuuttoman anteliaassa referoinnissa rikkomatta tekijänoikeuksia. Yrjö-Koskisen kirja oli tuolloin vuonna 1996 jo toki puolitoista vuosisataa vanha, mutta Renvallin ja Jutikkalan kirjojen ilmestymisestä oli kulunut vasta 30–50 vuotta, joten ne eivät missään nimessä olleet luiskahtaneet vielä public domainin puolelle. Räikeä esimerkki oli myös Emmanuel Le Roy Ladurien Karnevaalit, jonka Haavikon sanasta sanaan pitkälti lainaaman suomennoksen ilmestymisestä oli tuolloin kulunut vasta kuusi vuotta. Haavikon Nuijasota tuo väistämättä mieleen tuoreen Suomen historian jännät naiset (2022), jonka tekijää vedettiin julkisesti kölin alitse vähäisemmistä vapauksien ottamisista. Ei voi olla spekuloimatta, mahtoivatko vaisu mediakiinnostus ja laihat myyntiluvut vaikuttaa siihen, ettei kukaan kustantaja viitsinyt lähteä käräjöimään Haavikon ja hänen kustantamonsa Art Housen kanssa löperöstä referoinnista. Ilmeisesti myös Heikki Ylikangas löysi Haavikon Nuijasodasta epäilyttäviä yhtymäkohtia omaan klassikkoonsa, mutta kiireinen ja omia uusia töitään promovoinut professori ei vaivautunut perkaamaan asiaa sen syvemmin.

 

Heikki Ylikangas oli kaltoin kohtelun uhri enemmän siinä mielessä, ettei Paavo Haavikko suostunut liittämään hänen Nuijasotaansa oman kirjansa bibliografiaan. Ainoa viittaus Ylikankaan työhön oli hänen väitöskirjansa Puukkojunkkareiden esiinmarssi (1976), joka sivusi nuijasotaa mutta ei omistautunut aiheelle. Toki Haavikon kirjaluettelo ei ole muutenkaan kovin kaksinen, ja hänen ylikansallisen vertailunsa lähdeaineistokin jää lähinnä Emmanuel Le Roy Ladurien ja Fernand Braudelin klassikkojen tasolle. Ylikankaan ”känselöinti” oli tietenkin henkilökohtainen sivallus; Haavikon elämäkerturi Martti Anhava kertoo löytäneensä maestron papereista 40-liuskaisen Nuijasodan tutkimussuunnitelman tai konseptin, jossa Haavikko päästeli estottomasti ”aggressiivis-ylemmyydentuntoista jupinaa, joka alleviivaa hänen oman teoksensa ainutlaatuisia oivalluksia ja syyttää Ylikangasta holtittomasta lainailusta ja plagioinnista” (Martti Anhava, Niin katosi voitto maailmasta: Paavo Haavikon elämä, 2021). Anhavan mukaan Haavikko suhtautui nuijasotaan ”kuin valtausta havitteleva kullankaivaja joka kyräilee ja luimistelee maanomistajaa, tässä tapauksessa Heikki Ylikangasta jonka ’Nuijasota’ oli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin mullistanut siihen asti vallinneita käsityksiä ja osoittanut että keskeisiä asiakirjalähteitä voi lukea toisinkin.” Paavo Haavikon Nemesis oli se, että myöhemmät historiantutkijat suhtautuivat häneen itseensä yhtä ylimalkaisesti ja vieroksuen kuin miten Haavikko oli kohdellut Ylikankaan työtä. Pikainen tarkistus viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ilmestyneestä nuijasotatutkimuksesta paljastaa, ettei Haavikon Nuijasota ole löytänyt tietään arvostettujen professorien ja dosenttien kirjoihin tai artikkeleihin.

 

Pitäisikö Paavo Haavikon teos kuitenkin jo sisällyttää nuijasodan historiankirjoituksen läpivalaisuun kaikkine virheineen, vahvuuksineen ja idiosynkrasioineen? Sen kysymyksen jätän tulevien historiantutkijoiden ratkaistavaksi.  

 

 

Paavo Haavikko. (1996). Nuijasota: Sisällissodan vuodet 1596–1599. Helsinki: Art House. 232 s.

Mammuttimaista Saksan sotahistoriaa

 

Esimodernin Saksan sotalaitoksiin tutkijana erikoistunut Peter H. Wilson tunnetaan tiiliskivien kokoisista menestysteoksistaan Europe’s Tragedy: A History of the Thirty Years War (2009, 997 s) ja The Holy Roman Empire: A Thousand Years of Europe’s History (2016, 942 s). Uusi tietokirjajärkäle Iron and Blood: A Military History of the German-speaking Peoples since 1500 jatkaa Wilsonin vakiintunutta esitystapaa 913 sivullaan. Kirja on toisin sanoen aikamoinen luku-urakka, eikä päästä lukijaa vähällä missään vaiheessa.

 

Kirjan alaotsikko Military History ei tarkoita aivan samaa kuin suomen kielen sotahistoria, joka on vakiintunut yleisessä ymmärryksessä sotien historiaksi. Peter H. Wilsonin kirja ei ole kuitenkaan kronikka Saksan ja saksankielisten kansojen käymistä sodista, vaikka niihinkin toki viitataan yleiskatsauksen tasolla, vaan se on temaattinen ja strukturalistinen poikkileikkaus saksalaisista sotalaitoksista viimeisen puolen vuosituhannen aikana. Aiherajaus on ajallisesti kunnianhimoinen ja maantieteellisesti ongelmallinen, sillä Wilson on sisällyttänyt analyysiinsa myös Sveitsin, joka ei kuitenkaan ole määritelmällisesti ”saksankielinen kansakunta” (jotkut sveitsiläiset ovat toki saksankielisiä, mutta jotkut muut taas eivät). Sveitsin sisällyttäminen aiherajaukseen on muutenkin vaivalloista, sillä Sveitsi ei käsiteltävänä ajankohtana kuulunut samoihin valtiomuodostelmiin muiden saksalaisten kanssa, ei edes Pyhään saksalaisroomalaiseen keisarikuntaan, josta se irtautui de facto jo keskiajalla ja muodollisesti vuonna 1648 Westfalenin rauhan yhteydessä. Wilson joutuukin kertomaan Sveitsin sotalaitoksen historiaa hyvin paljon Ranskan kautta, jonka sotilasinstitutionaalinen vetovoima on tuntunut Sveitsissä saksalaisia sotalaitoksia paljon enemmän.

 

Peter H. Wilsonin argumenttina on esittää saksalaisten sotahistoria jonain muuna kuin kansallisten historiakäsitysten teleologisena ”erityistienä” (Sonderweg) kohti Hohenzollernien yhdistämää keisarikuntaa, ensimmäisen maailmansodan teräsmyrskyä ja kansallissosialistien Saksan päälle langettamaa Ragnarökiä. Wilson kyseenalaistaa modernille historianymmärrykselle ominaisen olettamuksen erityisen saksalaisesta sodankäyntitavasta, ja sikäli kun jotain omintakeista sodankäyntiä on havaittavissa viimeisen 500 vuoden ajalta, Wilson pyrkii irrottamaan sen yksinomaan Hohenzollernien ja kansallissosialistien kontekstista, joiden militarismi on jättänyt varjoonsa saksalaisen sotahistorian pitkän kaaren. Wilson lähestyy tavoitettaan monenlaisten teemojen, kuten sotataidon, sotilaiden sosiaalisten taustojen, väkivallankäytön, komentosuhteiden ja asevelvollisuuksien kautta. Kirja onkin tietopakettina ja hakuteoksena hyödyllinen, vaikkakin datan huimaava määrä tulee lukijan päälle suoranaisen tietovyöryn tavoin. Wilson harrastaa verrattain paljon numeroiden mutustelua, kun taas keskustelu aiemman tutkimuksen kanssa jää ylimalkaisten ja harmittavan leveällä pensselillä maalailevien yleistysten tasolle.  

 

Kirjan parasta antia ovat 1700-lukua ja Napoleonin sotien jälkeistä 1800-lukua kuvaavat osiot. Edellisen yhteydessä Wilson osoittaa, kuinka 1700-luvun saksalainen sotalaitos oli desentralisoitu ja moniääninen vasta-argumenttina vakiintuneelle historiankirjoitukselle, jossa Preussin ja Itävallan keisarikunnan sotahistoria ei jätä muun Saksan kirjavalle kokemusmaailmalle juurikaan tilaa. Keskeisenä teemana on sotalaitoksen ”sosialisaatio”, mikä tarkoitti armeijoiden uppoutumista siviiliyhteiskunnan julkiseen sfääriin varuskuntineen, asevelvollisuuksineen ja sotilaallisine seremonioineen. Wilsonin revisionistisin osuus koskee Napoleonin sotien jälkeistä Saksaa ja Preussia, missä aikakauden suuren sotateoreetikon Carl von Clausewitzin vaikutus jäi hämmästyttävän ohueksi, vaikka sotakorkeakouluissa ehkä opetetaan aivan päinvastaista. Helmuth Moltke Vanhemmasta lähtien, Wilson argumentoi, saksalainen sotataito kutistui näpertelyksi taktiikan ja operaatiotaidon parissa ilman mitään visiota tai ymmärrystä suurstrategiasta. Moltke ja hänen seuraajansa kansallissosialistiseen Saksaan asti olivat ahkeria mikromanagereja, joiden käsitys sodasta perustui lyhyeen ja ratkaisevaan tuhoamissotaan (Vernichtungskrieg). Tätä tavoitetta varten joukkojen liikkumiset suunniteltiin ja aikataulutettiin tarkasti etukäteen, minkä lisäksi vihollisen oletettiin edistävän saksalaisten tavoitteita virheillään ja lähtökohtaisella taitamattomuudellaan – olihan kyse sentään saksalaisia huonommista ihmisistä. Clausewitzin keskeiset opit sodan sumusta ja sodan kitkasta eivät vaikuttaneet lainkaan rekisteröityneen Hohenzollernien tai kansallissosialistien yleisesikuntiin ja niiden pedanttisiin sotapeleihin.

 

1900-luvun maailmansodat ovat niin valtava aihepiiri, että niiden käsitteleminen yleisellä tasolla on lähtökohtaisesti vajavaista ja epätyydyttävää. Niin tälläkin kertaa. Kansallissosialistisen Saksan ja toisen maailmansodan asiantuntijat osaavat epäilemättä tunnistaa allekirjoittanutta paremmin kyseenalaisia väittämiä Wilsonin kirjassa, mutta omalla vähäisellä tietämyksellä pisti silmään erityisesti Wilsonin kuvaus Waffen SS:n synnystä. Sen alkukoti oli siis erikoispalveluyksikkö VT (Verfügungstruppe), joka laajeni vuonna 1934 sisällyttämään itseensä keskitysleirejä vartioineet ”pääkalloyksiköt” (Totenkopfverbände). Tälle yhteenliittymälle annettiin vuonna 1939 uusi nimi Waffen SS, ja sen aiemmat keskitysleiritehtävät siirrettiin organisaatiolle nimeltä Allgemeine SS, joka oli Wilsonin mukaan ”nominally civilian.” En suoraan sanoen aivan ymmärrä, mitä tässä kerrotaan. Olivatko siis kaikki muut paitsi keskitysleirivartijat Waffen SS -joukkoja, ja mitä muodollisesti tai muutenkaan ”siviilimäistä” oli Allgemeine SS:n keskitysleirivartiostoissa? SS-joukoista on kirjoitettu niin hyllykaupalla kirjoja, että vastaus epäilemättä löytyy jostain muualta kuin tämän kirjan sivuilta. Päänsärkyä aiheuttaa myös Wilsonin ratkaisu sisällyttää vuoden 1945 jälkeiset sotalaitokset osaksi samaa tematiikkaa ensimmäisen ja toisen maailmansodan kanssa. Niinpä kappale sotarahoituksesta (War Finance) lähtee liikkeelle vuoden 1914 Saksasta ja päättyy vuoden 2018 Sveitsiin. Kun kirjan kronologinen, maantieteellinen ja temaattinen aiherajaus on ylettömän ahnas, lukija menettää punaisen langan verrattain lyhyissäkin alakappaleissa.

 

Iron and Blood ei kerro juurikaan uutta 1500- ja 1600-lukujen sotalaitoksista, joihin kannattaa perehtyä syvällisemmän mutta toisaalta myös helpommin lähestyttävän erikoistutkimuksen kautta (hyvänä esimerkkinä Wilsonin oma erinomainen kirja Europe’s Tragedy). Vastaavasti 1900-luvun maailmansotien ruumiinavaus jää aivan pintaviilloksi, ja tälläkin alueella kiinnostuneen lukijan voi olettaa löytävän muualta perehtyneempää aikakauden sotalaitosten kuvausta. Kirja onkin parhaimmillaan liikkuessaan 1700- ja 1800-luvuilla, joiden saksalaisesta sotahistoriasta ei ole olemassa lainkaan liikaa tutkimusta. Tällä aihe- ja aikarajauksella Peter H. Wilsonin kirja toimii aivan erinomaisena johdatuksena ja kaikki oleellisesti seikat esittelevänä yleisteoksena. Kolmikymmenvuotisesta sodasta (1618–1648) tai 1900-luvun maailmansodista kiinnostuneille kirja ei tarjoile paljoakaan uutta tai oivaltavaa.

 

 

Peter H. Wilson. (2024). Iron and Blood: A Military History of the German-speaking Peoples since 1500. Lontoo: Penguin, 913 s.

Roihuava Englanti

 

Sisällissotien aikakauden Englanti on viime vuosina, kenties Brexitin seurauksena, asettunut Britanniassa historiallisen mielenkiinnon kestokohteeksi. Kaksi vuotta sitten ilmestyi Anna Keayn kehuttu The Restless Republic, ja arvostetun Ronald Huttonin kunnianhimoinen Oliver Cromwell -elämäkerta on äskettäin edennyt toiseen osaansa. 1600-luvun Englannin kuohuja kuvaa nyt myös Jonathan Healeyn tuore kirja The Blazing World: A New History of Revolutionary England. 1600-luvun yllättävästä ajankohtaisuudesta huolimatta (esimerkiksi se, kuinka pääministeri Theresa Mayn yritys palauttaa oma Brexit-konseptinsa alahuoneen käsittelyyn estettiin kaivamalla esille ennakkotapaus vuodelta 1604) Healey ei ole kirjoittamassa päivänpoliittista puheenvuoroa, vaan hänen kirjansa ilmiselvä tarkoitus on osoittaa 1600-luvun Englannin etäisyys omasta maailmastamme – tai kuten L. P. Hartley kirjoitti vuonna 1953: ”The past is a foreign country.”

 

Kun historioitsijat kirjoittavat 1600-luvun Britannian epookkia, heidän aikarajauksensa on usein jotain muuta kuin vuodet 1600–1699. Niinpä, kun Christopher Hill kirjoitti edelleenkin sangen arvovaltaisen teoksensa The Century of Revolution (1961), hänen kertomuksensa alkoi vuodesta 1603 ja päättyi vuoteen 1714 – siis aivan eri vuosisadalle. Jonathan Healeyn aikarajaus on se kenties ilmiselvin 1603–1689. Aikajanan alkupäässä on Skotlannin kuningas Jaakko VI:n nousu Englannin valtaistuimelle hallitsijatittelillä Jaakko I, ja sen päätöspiste on vuoden 1689 parlamenttivaalit edellisvuoden ns. mainion vallankumouksen (Glorious Revolution) jälkimainingeissa (Christopher Hill venytti oman tarinansa Espanjan perimyssodan päättäneeseen Utrechtin rauhaan).

 

Jo heti kirjan alussa käy selväksi, ettei Healey liiku pelkästään perinteisellä politiikan ylätasolla, vaan että hänen metodinsa on jotain muuta. Siinä, missä Anna Keay avasi Englannin tasavallan aikaa keskittymällä yhteiskunnan välikerrokseen (joka metodi edustaa aivan aiheellisesti suosittua history from the middle -lähestymistapaa), Healey läpivalaisee 1600-luvun Englantia vallan ylätasolta ja yhteiskunnan alakerrostumasta. Jaakko I:n valtakaudella metodi avaa sitä, kuinka yhteiskuntaa reunustivat toisaalla Jaakko I:n itsevaltaisuutta etsinyt hallitsemistapa sekä väestönkasvun ja pulan aiheuttamat paineet. Ristiriidat ilmenivät näkyvimmin siinä kulttuurisodassa, jossa vaikuttivat yhtäällä vankkumattoman kalvinistiset puritaanit ja toisaalla kirkollisia synteesejä hapuillut valtiokirkollisuus, joka ei halunnut luopua kaikista katolisen kirkon pitkistä perinteistä. Kulttuurisotaa eskaloivat kaksi suurta rakenteellista ilmiötä, kansan kasvanut lukutaito sekä lisääntynyt litigaatio, jossa erilaisia omistukseen ja määräysvaltaan liittyviä asioita artikuloitiin sitoviksi oikeudellisiksi päätöksiksi. Nämä kehityskulut vaikuttivat voimakkaasti siihen, miten tapahtumat etenivät usein hirvittävää vauhtia ja ennakoimattomalla tavalla Jaakko I:n seuraajan Kaarle I:n valtakaudella vuodesta 1625 eteenpäin.

 

Jonathan Healeyn kuvauksessa Englannin ja sen komposiittikuningaskuntien sisällissodan (1639–1653) päänäyttämö on hieman yllättävästi Lontoo. Westminsterin ja Cityn kaksoispääkaupunki kasvoi 1600-luvulla kuin pullataikina, mikä loi omia jännitteitään sen valtakamareihin ja kaduille. Healey kuvaa herkullisesti, kuinka politiikan ja kadun todellisuudet törmäsivät toisiinsa yllättävillä ja voimakkailla tavoilla. Eräs värikäs episodi oli se, kuinka Kaarle I:n matkustaessa Lontoon kaduilla verhotuilla vaunuillaan joku agitaattori onnistui viskaamaan hänen vossikkaansa kranaatin tavoin pamfletin, jossa vaadittiin aseellista kapinaa vanhatestamentillisin sanankääntein. Tapaus oli osoitus Lontoon levottomien katupoliitikkojen reaktiosta Kaarlen yritykseen nujertaa parlamentti vangitsemalla viisi sen näkyvintä antirojalistia tammikuussa 1642. Kömpelöä vallankaappausyritystä seurannutta sisällissotaa Healey kuvaa lähinnä politiikan näkökulmasta, sillä sen sotahistoria vaatisi jo oman kirjansa. Healey ei näe Kaarle I:n päätymistä mestauslavalle väistämättömänä kehityskulkuna vaan onnettomien sattumusten ja huonojen päätösten seurauksena. Monista historioitsijoista poiketen Healey ei kuvaa Kaarlea auttamattomana typeryksenä vaan päinvastoin osaavana pelurina, jolla oli liikaa oveluutta ja liian vähän viisautta. Kirkkosääntöjen ja verotuksen yksittäiskysymysten muuntaminen periaatteelliseksi kamppailuksi kuninkaan ja parlamentin välisistä valtarajoista oli lopputulema, jota Kaarlen olisi kannattanut välttää eikä toistuvasti hakea. Kyvyttömyys nähdä asioita muiden kuin itsensä perspektiivistä oli hänen suurin vikansa itsevaltaisuutta tavoitelleena monarkkina.

 

Kuninkaanvaltaa seurannut tasavalta oli tietenkin kaikkea muuta kuin demokraattinen onnela. Jonathan Healey nostaa esille poliittisen pääoman kroonisen puutostilan, minkä seurauksena kansan enemmistö ei koskaan täysin lämmennyt Oliver Cromwellin johtamalle protektoraatille. Monarkian lakkauttaminen ei poistanut toimeenpanovallan ja lainsäädäntövallan välisiä ristiriitoja, ja tasavallan aikana ne konfliktit saivat lähinnä uusia muotoja ja foorumeita. Healey ei paheksu Cromwellia, vaan pitää tämän reaalipolitiikkaa lopulta onnistuneena. Mitä yhteiskunnallisiin reformeihin tulee, Cromwell oli enemmänkin niiden keulakuva kuin ainoa toteuttaja. Cromwell ei ole Healeyn silmissä myöskään radikaali vaan enemmänkin traditionalisti, joka pysyi aina konservatiivisena maanomistajana East Angliasta. Healey myös osoittaa kontrafaktuaalisuuden suuntaan muistuttaessaan, ettei Cromwellin asema tasavallan ja armeijan johtajana ollut tähtiin kirjoitettu; sattuma ja tapahtumahistoria poistivat Thomas Fairfaxin, John Lambertin ja Thomas Rainborough’n kaltaisia parlamentaarisen armeijan voimahahmoja Cromwellin tieltä. Tasavallan ohuesta kansansuosiosta kertoo toisaalla myös se tapa, millä uutinen kuninkaan paluusta otettiin vastaan Englannin kaduilla ja kylissä. Lontoossa Thamesin rannalle kokoontuneet ihmisjoukot riemuitsivat Kaarle II:n saapuessa sinne laivalla, kun taas Lincolnshiren Bostonissa kaupungin nuorukaiset ”kusivat ja paskoivat” tasavallan vaakunan päälle.

 

Jonathan Healey kuvaa restauraatiomonarkian aikakautta 1660–1688 yhteiskunnallisen dynamiikan murrosvaiheena. Väestönkasvu alkoi taittumaan emigraation, syntyvyyden laskun ja vuoden 1666 ruttoepidemian seurauksena, mikä toisaalla näkyi taloudellisen ylijäämän muodostumisena. Lisääntynyt ja institutionalisoitunut köyhäinapu loi eräänlaisen taloudellisen selkänojan yhteiskunnan alempiin kansankerroksiin, minkä ohella ”poliittiseksi aritmetiikaksi” kutsuttu hallitsemisen taisto lisäsi kruunun kykyä valjastaa kuningaskunnan resursseja aiempaa tehokkaampaan käyttöön. Kansantalous kasvoi laajentuvan kaukokaupan ja uuden kuninkaallisen laivaston suojeleman merenkulun ansiosta. Englannista tuli tieteen vallankumouksen keskuspaikka, kun uusi tieteellinen seura, The Royal Society, kokosi Britannian ja koko Euroopan tärkeitä tieteentekijöitä omaan vaikutuspiiriinsä. Myös energiantuotannossa tapahtui vallankumous, kun hiili alkoi korvata puuta valaistuksen, lämmityksen ja teollisuuden polttoaineena. Restauraatiomonarkian kääntöpuolena oli kuitenkin sen usein unohdettu totalitarismi, kun kruunu vainosi poliittisia ja uskonnollisia toisinajattelijoita sekä pyrki julkisen keskustelun kontrolloimiseen. Macchiavellilainen ja kylmän laskelmoiva Kaarle II ei ollut mikään sydänten kuningas. Aikakauden henki kiteytyi Margaret Cavendishin varhaisessa scifiromaanissa The Blazing World (1666), jonka utopia kuvasi tieteen ja taiteen dynaamista fantasiavaltakuntaa, jota toisaalta johdettiin poliittisesti ja uskonnollisesti yksimuotoisella ja totaalisella tavalla.

 

Restauraatiomonarkia tunnetusti kriisiytyi Kaarle II:n vallanperijän eli hänen nuoremman veljensä Jaakko II:n katolilaisuuteen. Parlamenttiin tuotu syrjäyttämisesitys (Exclusion Bill) jakoi sen kahtia kannattajiin (Whigs) ja vastustajiin (Tories). Kaarle II selätti kriisin tukeutumalla Tory-kannattajiinsa, mutta toisaalta hän myös jätti siten veljelleen perinnöksi selkeän parlamentaarisen opposition. Kun uusi kuningas alkoi näkyvästi suosimaan katolisia uskonveljiään, protestanttiselle valtionkirkolle (Church of England) lojaalien Toryjen tuki alkoi horjua. Miespuolisen perijän syntymä toi mukanaan tulevaisuudenkuvan Englantia hallitsevasta katolisesta dynastiasta, mikä oli useimmille rojalisteillekin liikaa. Oppositiovoimien ja Alankomaiden valtionhoitaja Vilhelm III:n salaliitto Jaakko II:sta vastaan on muualta tuttua historiaa, kuten on alankomaalaisen invaasion lopputuloskin. Jonathan Healeyn kerronnassa on oleellisinta Jaakko II:n flegmaattisuus vallanhaastajan edessä. Hän ei ryhtynyt ratkaisutaisteluun Salisburyn tasangoille kokoontunutta Vilhelmin armeijaa vastaan, vaan pakeni Lontoosta yrittäen päästä Ranskaan. Kun hänet otettiin kiinni ja palautettiin Lontooseen, Jaakko II pakeni toistamiseen ja tällä kertaa pysyvästi. Vilhelmin poimima kruunu oli siinä vaiheessa menettänyt jo suuren osan hohteestaan, sillä kuten Healey loppukaneetissa toteaa, Englannin politiikassa ei enää ollut kyse niinkään kuninkaista kuin kollektiivisista valtarakenteista, jotka kohtasivat parlamentin alahuoneessa.   

 

Jonathan Healeyn kirjan kunnianhimoinen alaotsikko lupaa uutta historiaa. Sisällöllisesti näin ei ehkä ole, sillä Stuartien, Englannin sisällissodan ja tasavallan historiasta ei enää uutta tietoa juurikaan löydy. Uutta on kuitenkin Healeyn tapa kertoa reippaan narratiivista historiaa yhteiskuntahistorian ”alemman katseen” mukanaan tuomalla lisävärillä. The Blazing World ansaitsee paikkansa 1600-luvun Englannin historian kaanonissa jo pelkästään omintakeisen metodinsa ansiosta. Sen lisäksi kirja on jännittävää ja kiehtovaa luettavaa, jonka äärellä ei koe yhtäkään tylsää hetkeä.

 

 

Jonathan Healey. (2024). The Blazing World: A New History of Revolutionary England. Lontoo: Bloomsbury Publishing. 492 s.

Klassinen sotajuoni

 

Isäni kertoi minulle aikoinaan anekdootin kansalaissodan aikaisesta tapahtumasta, jonka hänen tätinsä olivat todistaneet Runeberginkadun koti-ikkunastaan Helsingin valtauksen yhteydessä huhtikuussa 1918. Runeberginkatua oli marssinut ylämäkeen joukkueellinen saksalaisia, joita vastaan oli tullut kaksi päinvastaiseen suuntaan kohti Läntistä viertotietä kulkenutta naista. Saksalaiset ohitettuaan naiset olivat kaivaneet hameittensa helmoista kiväärit ja avanneet tulen saksalaisia kohti. Seuranneessa tulitaistelussa kaatui sekä saksalaisia sotilaita että molemmat naiset. Isotätini pystyivät kuitenkin ikkunastaan näkemään, että kaatuneet punaiset eivät olleetkaan naisia vaan naisiksi naamioituneita miehiä. Kyseessä oli siis sotajuoni, jopa sangen klassinen sellainen.

 

Sotahistoria tuntee vastaavan drag-naamioitumisen pitkältä ajalta, viimeiseksi nyt Gazasta, missä joukko israelilaisia kommandoja suoritti iskun palestiinalaiseen sairaalaan lääkintähenkilökunnaksi ja naisiksi pukeutuneina. Kun menee ajassa vielä Gazan operaatiota ja Suomen kansalaissotaa kauemmaksi, saman sotajuonen toistuneesta käyttämisestä löytyy lukuisia todisteita kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) ajalta. Sotilaiden naamioimisessa naisiksi ei ollut kyse mistään aikakaudelle marginaalisesta tai orgaanisesti syntyneestä ilmiöstä vaan taktiikasta, jota jopa suositeltiin aikakauden sotatieteellisessä kirjallisuudessa. Ranskalainen Sieur du Praissac kirjoitti jo vuonna 1618, että vihollislinnan tai -kaupungin porteille kannatti soluttaa talonpojiksi, kauppiaiksi tai naisiksi naamioituneita sotilaita, jotka voisivat ottaa yllätyshyökkäyksellä portit haltuunsa ja siten päästää varsinaisen hyökkäysjoukon niistä sisälle. Englantilainen James Turner, itsekin kolmikymmenvuotisen sodan veteraani, kirjoitti vastaavasti 1600-luvun lopulla, että linnakkeet kannatti ottaa haltuunsa mies- ja naissiviileiksi naamioituneilla sotilailla, jotka kantaisivat vaatteiden kätköissä tikareita, pistooleita tai lyhytpiippuisia karbiineja.

 

Sotajuonet eivät jääneet teoriatason haihatteluksi, vaan niitä myös toteutettiin (tai yritettiin toteuttaa) toistuvasti kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Aikalaislähteistä ei kuitenkaan vaikuta löytyvän viitteitä naisiksi naamioituneista sotilaista vielä sodan ensivuosilta. Ensimmäinen tapaus esiintyy vuodelta 1629, jolloin alankomaalaiset yrittivät vallata keisarillisten kontrolloiman Düsseldorfin soluttamalla sen porteille naisiksi pukeutuneita sotilaita. Hyökkääjät onnistuivat surmaamaan porttien vartijat, mutta koska vankkureihin kätkeytyneeltä pääjoukolta kesti huonon ennakkovalmistelun takia liian kauan saapua Düsseldorfin porteille, ”hanke haihtui savuna ilmaan”, kuten ranskalainen aikalaiskronikka Mercure François raportoi.

 

Sotajuonien tihentymä alkaa vuodesta 1640 lähtien, jolloin naisiksi pukeutuminen vaikuttaa olleen eniten ranskalaisten ja espanjalaisten suosima sotajuoni. Vuonna 1640 kuusi ranskalaista lähestyi espanjalaisten miehittämän Bodencourtin linnan portteja talonpojiksi ja naisiksi naamioituneina. Vaatteidensa kätköissä heillä oli pistooleja ja ”lyhyitä miekkoja”, kuten uutislehti Gazette kertoi. Surmattuaan hilparein aseistautuneet portinvartijat iskuryhmä avasi portit ranskalaisten pääjoukolle, joka koostui 30 musketööristä ja kahdestakymmenestä kevyen ratsuväen (Chevaux-legérs) sotilaasta. Vuotta myöhemmin espanjalaiset lähettivät alankomaalaisen Aardenburgin kaupungin porteille talonpojiksi ja naisiksi naamioituneita sotilaita, joilla oli ”tikareita hihoissaan ja pistooleita vaatteidensa kätköissä” sekä pommeja koreissa, joita juuri naisiksi pukeutuneet sotilaat kantoivat. Alankomaalaiset ilmeisesti kuitenkin epäilivät jotain hämärää peliä, sillä espanjalaisia odotti Aardenburgissa suljetut kaupungin portit ja tykit, joiden yhteislaukaus karkotti yllätyshyökkääjät pois. Vuonna 1646 espanjalaiset yrittivät jälleen samaa temppu Béthunen kaupungin luona Artois’n provinssissa. Kymmenen naisiksi naamioitunutta espanjalaista lähestyi kaupungin portteja, mutta jälleen kerran yritys kuivui kokoon, kun kaupungin ranskalaisilla puolustajilla oli vihiä vihollisen aikeista, uutislehti Gazette raportoi.

 

Kolmikymmenvuotisen sodan ajalta löytyy kuitenkin anekdootteja saman sotajuonen käyttämisestä myös pohjoisemmassa Euroopassa. Heinäkuussa 1644 uutislähteet raportoivat Hampurista, että tanskalaisten iskujoukko oli onnistunut valtaamaan yllätyshyökkäyksellä ruotsalaisten hallitseman Itzehoen kaupungin Holsteinissa. Glückstadtissa painetun aikalaiskronikan mukaan tanskalaisten iskujoukko oli koostunut vain kolmesta sotilaasta, joista kaksi oli ollut joko kevyen jalkaväen erikoissotilasta (”Leibschüβen”) tai Adam Oleariuksen kronikan mukaan upseereita (”Dänische Offcirer”). Oli miten oli, kaksi erikoissotilasta (tai upseeria) oli naamioitunut vihanneskoreja kantaviksi naisiksi, kun taas kolmas tanskalainen esiintyi kirvestä olallaan kantavana talonpoikana. Portille päästyään toinen naisiksi pukeutuneista tanskalaisista kaivoi hameensa helmoista esille pistoolin ja ampui sillä kuoliaaksi ruotsalaisten vartiopäällikön. Tämän jälkeen iskujoukko varmisti porttien pysymisen auki päästäessään tanskalaisten hyökkäysosaston sisälle kaupunkiin. Glückstadtin kronikan mukaan tanskalaiset etenivät ensin Itzehoen kauppatorille ja sieltä syvemmälle kaupunkiin ”surmaten kaikki ne, jotka tarttuivat aseisiin heitä vastaan.”

 

Elokuussa 1643, juuri ennen Tanskan ja Ruotsin välille puhjennutta ns. Torstenssonin sotaa (1643–1645), Ruotsin Örebron läänistä raportoitiin toisenlaisesta tavasta soveltaa transvestismiä väkivaltaisiin tarkoituksiin. Örebron lääniä vaivasi tuolloin maantierosvojen joukkio, joka ryösti, pahoinpiteli ja murhasi talonpoikia ja matkalaisia Tanskan valtakunnan rajan läheisyydessä. Osa ryöväreistä oli tiettävästi karkureita Ruotsin ja mahdollisesti myös Tanskan armeijoista. Ryöväreistä raportoinut Örebron maaherra Gustaf Leijonhufvud valitteli kansleri Axel Oxenstiernalle, että rosvojen vangitseminen oli hankalaa, sillä nämä olivat asettaneet maanteiden varsille tiedustelijoita, jotka olivat naamioituneet talonpoikaisnaisiksi. Eräs talonpoika oli päässyt juttelemaan ryöväreiden kanssa ja kysynyt heiltä, miksi he toimivat niin röyhkeästi. Rosvot vastasivat korskeasti, että talven tullen he saattoivat ”nojata Tanskan kuninkaaseen”, mikä lienee tarkoittanut pakenemista Tanskalle kuuluneen Norjan puolelle rajaa. Tukholman valtaneuvosto ei osannut antaa Leijonhufvudille muuta apua kuin neuvoa häntä käyttämään niin sotilaita kuin paikallisia talonpoikiakin rosvojen vangitsemiseen. Tavalliset rosvot sai ottaa hengiltä niiltä sijoiltaan, valtaneuvosto neuvoi Leijonhufvudia, mutta rosvojen joukoissa olleet upseerikarkurit oli syytä ottaa vangeiksi elävinä ja ”käsitellä lain edellyttämällä tavalla.” Örebron rosvoissa oli tietty yhtäläisyys Itzehoen tanskalaisiin kommandoihin, eli se, että rosvot saattoivat naamioitua naisiksi joko ammattiupseerien ohjauksessa tai näiden itsensä toimesta. Transvestismi ei ilmeisesti ollut kuitenkaan yksinomaan tanskalainen erikoisuus, sillä saman Torstenssonin aikana Kööpenhaminan valtaneuvokset olivat vakuuttuneita siitä, että Samsøn saarelle oli soluttautunut naisiksi naamioituneita ruotsalaisvakoojia.

 

Transvestismi ei ollut koko totuus kolmikymmenvuotisen sodan sotajuonista, sillä sotilailla oli tapana naamioitua naisten lisäksi myös kulkukauppiaiksi, talonpojiksi, papeiksi ja munkeiksi. Transvestismin käyttäminen sotajuonena on nykykatsannosta kuitenkin siksi erityisen silmiinpistävä, että se rikkoo kaikkia oman aikakautemme sodankäynnin normeja. Onkin hyvä muistaa, että kolmikymmenvuotisen sodan aikana ei ollut vielä käytössä uniformuja tai mitään Geneven sopimuskokoelman kaltaisia sodankäynnin yleisiä normatiivisia sääntöjä, jotka olisivat kieltäneet sotilaiden naamioitumisen siviileiksi tai vihollisen omiksi sotilaiksi. Siksi on myös kiinnostavaa, että käytäntö on säännöistä ja normatiivisista kielloista huolimatta jatkunut vuoden 1918 Suomeen ja jopa nykypäivän sotilaallisiin erikoisoperaatioihin. Merkittävä ero kolmikymmenvuotisen sodan ajan ja nykyarmeijoiden välillä on tietenkin se, että nykyään useimmissa armeijoissa on sotilaina oikeita naisia. Tämä seikka tekisi klassisen sotajuonen toteuttamisesta nykyaikana aina vain helpompaa.

 

 

Lähteitä:

 

Gazette N. 134. (1640).

Gazette N. 20. (1641).

Gazette N. 79. (1644).

Gazette N. 135. (1646).

Kancelliets brevbøger vedrørende Danmarks indre forhold i uddrag 1644–1645. (1968). Copenhagen: Dansk Videnskabs Forlag.

Kong Christian den fjerdes egenhændige breve: 1641–1644. 7. (1883–1885). Copenhagen: Rudolph Klein.

Mercure François. (1632). 16. Pariisi: Estienne Richer.

Adam Olearius. (1663). Kurtzer Begriff einer Holsteinischen Chronik. Schleswig: Fürstliche Druckerey durch Johan Holwein.

Sieur du Praissac. (1618). Les Discours Militaires. Pariisi: Matth. Guillemot.

Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling: Carl Bonde och Louis De Geer m.fl. bref angående bergverk, handel och finanser. (1905). 2:11. Stockholm: P. A. Norstedt & Söners Förlag.

H. Schröder. (1832). Was in den Jahren 1643 bis 1645 zur Abwehr der Schweden von der Festung Glückstadt aus in den benachbarten Gegenden und Orten, besonders auch durch die freien Holsteinischen Knechte geschehen ist. Niels Falck, toim. Neues staatsbürgerliches Magazin mit besonderer Rücksicht auf die Herzogthümer Schleswig, Holstein und Lauenburg. Schleswig: Königliche Taubstummen Institut.

Svenska riksrådets protokoll: 1643, 1644. (1905). 10. Stockholm: P. A. Norstedt & Söner.

The Guardian, 30.1.2024. Israeli special forces disguised as doctors kill three militants at West Bank hospital | Palestinian territories | The Guardian.

James Turner. (1683). Pallas Armata: Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War. Written in the Years 1670 and 1671. Lontoo: Richard Chiswell.

Gustav Freytagin tuokiokuvia 30-vuotisesta sodasta

 

Gustav Freytag (1816–1895) oli 1800-luvun saksalainen kirjailijasuuruus, joka on kotimaassaan jäänyt sittemmin aika lailla unohduksiin, ja josta ei Suomessa tiedetä edelleenkään juuri mitään. Omana aikanaan tämä romaanikirjallisuutta, draamaa ja tietokirjallisuutta tuottanut monitaituri oli eräänlainen Saksan Zacharias Topelius, jonka tunnetuin työ, Saksan historian läpileikkaus Bilder aus der deutschen Vergangenheit (4 osaa, 1859–1867) saavutti samanlaisen itsestään selvän paikan saksalaiskotien kirjahyllyissä kuin Topeliuksen Maamme kirja täällä Suomessa. Nykyään Freytagin historiasarjaa muistetaan lähinnä yhden epookin eli kolmikymmenvuotisen sodan aikakauden (1618–1648) yhteydessä, mitä ajanjaksoa Freytag käsitteli teossarjansa kolmannessa osassa Aus dem Jahrhundert des groβen Krieges (1600–1700), nykyään usein julkaistuna lyhennettynä ja nimellä Der Dreissigjährige Krieg.

 

Historiankirjoittajat ovat kaikki oman aikansa lapsia, eikä Gustav Freytag ollut tästä säännöstä mikään poikkeus. Hänen kirjaansa henkevöitti väkevä kansallisluterilainen teleologia, joka osoitti historia kulkeneen vääjäämättä kohti kansallisesti ja uskonnollisesti yhtenäistä Saksan kansallisvaltiota. Kolmannen osansa johdannossa Freytag näkeekin tämän kehityksen lähteneen liikkeelle reformaatiosta juuri ennen kolmikymmenvuotisen sodan aikakautta, kun ymmärrys yksilöllisesti ja vapaasta ajattelusta kytkeytyi voimakkaaseen kansallisidentiteettiin ja väestönkasvuun Saksan rajojen sisällä: ”Kansasta tuli niin paljon suurempi, ensin protestanttisilla alueilla; mutta myös katolilaiset saivat osansa tästä siunauksesta.” Mutta kaikki ei ollut silti hyvin. Saksalaisia kalvoi sisäinen tauti, joka teki heidän elämästään turhautunutta ja ahdistavaa. Lutherin opit olivat avanneet oven lupaavaan aatteelliseen tulevaisuuteen, mutta sen ihannetilaa ei voitu saavuttaa kurjissa materiaalisissa olosuhteissa.

 

Jakautuneena heikkojen ruhtinaiden lukemattomiin valtakuntiin, tyhjänpäiväisten nahistelujen saartamana ja täyttämänä joka suunnalta saksalaiselta sielulta puuttui se, mikä oli välttämätöntä onnellisen hyvinvoinnin saavuttamiseksi: yleinen kohotus, suuri yhteinen tahto, moraalisten kilvoitteluiden alue, josta ihmiset haluavat iloita ja joka tekee miehiseksi; saksalaisilla oli isänmaa suunnilleen Lothringenista Oderiin, mutta he eivät asuneet missään valtiossa niin kuin Elisabetin tai Henrik IV:n alamaiset.

 

Onnettomat olosuhteet ja kansallisvaltion olemattomuus johtivat siten suureen sotaan, jota Gustav Freytag jäsensi tavalla, joka on herättänyt jonkin verran huomiota sodan tutkijoissa yhä tänäkin päivänä. Freytag ei nimittäin kertonut sodan tarinaa kronikkana, vaan esitti sen temaattisella tavalla sotalaitoksen, sotilaselämän, siviiliyhteiskunnan, talouden, kaupunkien ja rauhanteon kautta. Freytag oli toisin sanoen eräänlainen strukturalisti monta vuosikymmentä ennen kuin ranskalainen Annales-koulukunta lanseerasi ajattelutavan omaksi eetoksekseen.

 

Gustav Freytag aloitti käsittelemällä aikakauden armeijoita, jotka Freytagin mukaan vain harvoin ylittivät vahvuudeltaan 40 000 miehen haamurajan; ainoa armeija, joka näin teki, Freytag väitti, oli Wallensteinin keisarillinen armeija, jonka vahvuus ylsi parhaimmillaan 100 000 mieheen. Freytag tietenkin unohti sekä Kustaa II Aadolfin että Alankomaiden tasavallan armeijat, jotka kumpikin ylsivät samaan lukuun vuoden 1632 paikkeilla ja ruotsalaisten kohdalla jopa ylittivät sen. Suurempia kuin 40 000 miehen armeijoita oli vaikea pitää kasassa ja ohjata taistelussa, sillä ne muistuttivat Freytagin sanoin ”liikkuvaa linnoitusta.” Sotajoukon koko ei myöskään ollut todellisuudessa vain 40 000 henkeä, sillä siviilikuormaston kanssa sillä oli kokoa 100 000 ihmisen verran. Freytag ymmärsi armeijan rahoittamisen vaikeudet sodan alussa: säätyjen kokoamat verot ja aatelisten lahjoitukset eivät riittäneet mihinkään, ja armeijan kokoaminen edellyttikin pääsyä pääomaan ja lainahanoihin. Edes keskisuuret ruhtinaskunnat eivät siinä onnistuneet. Kun Saksi halusi vuonna 1621 lainata yksityisiltä rahoittajilta 30 000–70 000 guldenia, se onnistui saamaan kokoon van 12 000 guldenia, joista piti vakuudeksi vielä lyödä melkein 18 000 guldenia lisää vaaliruhtinaskunnan omaa valuuttaa, Freytag selvitti.

 

Gustav Freytag kuvasi hyvin täsmällisesti armeijoiden kompositiota, taktiikoita ja välineitä. Hieman liioitellen hän väitti, ettei Kustaa II Aadolf tuonut mukanaan muuta ratsuväkeä kuin kyrassieereja ja rakuunoita. Tyypillisellä ruotsalaisella ratsusotilaalla, kuten suomalaisella hakkapeliitalla, oli toki rintahaarniska ja joskus kypäräkin, mutta tämä ei tehnyt hänestä vielä kyrassieeria, joka aikakauden mittapuun mukaan olisi haarniskoitu kiireestä kantapäähän keskiaikaisen ritarin tavoin. Freytagin juuri aiemmin kuvaamat keisarilliset arkebusieeritkin (kevyin musketein aseistautuneet ratsusotilaat) olisivat puolihaarniskoissaan olleet vahvemmin panssaroituja kuin keskiverrot ruotsalaiset ratsusotilaat. Freytag oli silti eräänlainen edelläkävijä painottaessaan armeijoiden komposition muutosta sodan kuluessa: aluksi ratsuväen suhde jalkaväkeen oli yksi viiteen, sitten yksi kolmeen ja lopulta monissa kenttäarmeijoissa oli enemmän ratsumiehiä kuin jalkaväkeä. Syynä oli Freytagin mukaan se, että aiempaa hävitetymmässä ympäristössä armeijat tarvitsivat nimenomaan nopeasti liikkuvaa ratsuväkeä itsensä muonittamiseen. Tämä täsmälleen sama huomio on saanut David Parrottin arvioimaan uudelleen kolmikymmenvuotisen sodan rakenteellista ja strategista dynamiikkaa, mutta vasta noin 140 vuotta Freytagin jälkeen. Rakenteellisista näkökulmistaan huolimatta Freytag oli useimpien muiden sotahistorioitsijoiden tavoin lumoutunut kolmikymmenvuotisen sodan kuuluisista sotapäälliköistä:

 

Se oli sota täynnä verisiä taisteluita, loistokkaita voittoja, mutta myös jatkuvaa vaihtelua menestyksen ja turmion välillä. Suuri on se lukumäärä synkkiä, sankarillisia sankarihahmoja, jotka nousevat esille veren ja tulen hämystä: rautainen Ernst von Mansfeld, fantastinen Braunschweig, Bernhard von Weimar, ja heitä vastassa Baijerin Maximilian ja liigan kenraalit: Tilly, Pappenhem ja taitava Mercy; keisarillisen sotajoukon päälliköt: häikäilemätön Wallenstein, Aldringer, suuret ranskalaiset Condé ja Turenne, ja ruotsalaiset Horn, Banér, Torstensson, Wrangel ja ylitse muiden mahtava sotaherra Kustaa Aadolf. Niin väkevää miesvoimaa kaikkein suurimassa jännityksessä! Ja siltikin niin hitaasti ja vaivallisesti saavutetaan poliittisia tuloksia, kuinka nopeasti suurella voimalla voitetut saavutukset menetetään jälleen uudestaan! Kuinka usein sotijapuolet itse muuttavatkaan kohti rynnäköimiä tavoitteitaan, jopa kannattamiaan lippuja, samalla kun ne toivovat voittoa!

 

Gustav Freytag oli myös ensimmäinen kolmikymmenvuotisen sodan historioitsija, joka kiinnitti erityistä huomiota sotilaiden mukana kulkeneisiin siviileihin, etenkin naisväkeen:

 

Sotilas asui rakastajattarensa kanssa kapean olkikaton alla leirissä ja kortteereissa, vaimo leipoi, keitti ja pesi hänelle, hoiti sairaita, kaatoi kuppeja juopolle, otti vastaan hänen selkälöylyjään, kantoi lapsia, sotasaalista tai tarvikkeita alkeellisessa kotitaloudessa, jota ei voinut pakata vankkurien kyytiin…Kortteereissa, joissa lukuisia naisia asui samoissa tiloissa, rauhaa oli vaikea pitää yllä, joten sotilas siirsi esivaltansa naisen ylitse rähinämestarille [Rumormeister] ja vääpelille, joka kantoi käden pituista ”korjaajaa” [Vergleicher], jolla rangaista heitä. Siitä huolimatta moni sotilas oli ylpeä omatessaan nätin neidon, ja monet käyttivät kaiken palkkansa ja sotasaaliinsa koristellakseen hänet ja pitääkseen hänestä hyvää huolta. Näissä tilanteissa nainen pääsi käyttämään suvereenia valtaa sotilaan ylitse, ja kun palkkaa ei maksettu ja leirissä kärsittiin pulaa, nainen yllytti häntä kapinaan.

 

Freytagin kuvaus armeijoiden naisista on eloisa ja värikäs, mutta perustuu kuitenkin enemmän aikakauden sota-artikloiden normatiivisiin olettamuksiin naisista ja heidän käytöksestään kuin sotilasarjen suoriin aikalaiskuvauksiin. Jälkimmäisiä hänellä ei olisi juuri ollutkaan käytössä, sillä nykytutkimuksen kultastandardiksi muodostunut palkkasoturi Peter Hagendorfin päiväkirja löydettiin berliiniläisen arkiston kätköistä vasta vuonna 1997.

 

Sotilaselämän kuvauksessaan Freytag lainasi paljon kahdesta poleemisesta aikalaislähteestä, Johann Jacobi Wallhausenin sotatieteellisestä opaskirjasta Defensor patriae (1621) sekä Hans Jakob von Grimmelshausenin pikareskiromaanista Der abenteuerliche Simplicissimus (1668). Kuvauksissa oli luonnollisesti paljon kurjuutta, mutta aika ajoin sotilaat elivät myös rikasta elämää, erityisesti voitokkaiden taisteluiden ja kaupunkien valloittamisten jälkeen.

 

Silloin runsas joukko lauleskelevia, uhoavia ja kerskuvia sankareita kokoontui yhteen kauppiaan kojuille, myyjille koittivat hyvä ajat, ja sotilas pukeutui hienosti – hän osti kalliita sulkia lierihattuunsa, tulipunaisia housuja kultaisin kaluunoin koristeltuina, värikkäitä takkeja ja pulskia muuleja prostituoidulleen, sitten hän itse loisti soopelissa ja näädänturkiksissa, ja tallipojatkin ratsastivat samettiin pukeutuneina.

 

Pääluku maalaisyhteiskunnasta ja sen mentaliteeteista on tietenkin myös kertomus sodan kauhuista. Freytagille käänteentekevä vuosi oli 1623, jolloin sota pursusi Pfalzin vaaliruhtinaskunnasta muualle Saksaan, kuten vaikkapa sen sydänmaahan Thüringenissä. Freytag kuvaa sotaa kuvitteellisen thüringeniläisen talonpojan näkökulmasta:

 

Lopulta vierasmaalaiset sotajoukot marssivat Thüringeniin vuonna 1623, ja sodan suuri kärsimys lankesi hänen niskoilleen. Hurjan näköiset ulkomaalaiset sotilaat, jotka olivat raaistuneet verenvuodatuksessa ja taisteluissa, marssivat hänen kyläänsä, asettuivat hänen taloonsa ja vuoteeseensa, kohtelivat kaltoin häntä ja hänen perhettään, vaativat ruokaa, kontribuutioita ja lahjoituksia, ja rikkoivat, särkivät ja ryöstivät kaiken näkemänsä. Ja niin se jatkui, muuttuen aina vain pahemmaksi vuoden 1626 jälkeen. Joukkiot seurasivat toisiaan, useampi kuin yksi armeija asettui talvimajoitukseen hänen kotiseudulleen, kestämiset ja kidutukset vaikuttivat loputtomilta. Talonpoika seurasi kauhuissaan, kuinka sotilaat käyttivät ryöstelytaitoaan, jonka talonpoika laittoi taikavoimien tiliin, ja löysivät kaiken, minkä hän oli haudannut syvälle maahan. Mutta jos hän oli ollut liian nokkela sotilaille, hänen kohtalonsa oli vain huonompi, sillä hänet otettiin kiinni ja pakotettiin sanoin kuvaamattomilla kidutuksilla paljastamaan piilottamiensa aarteiden sijainti.

 

Neljännen pääluvun nimessä esiintyy ns. Kipper- und Wipperjahre eli sodan alkuvuosia leimannut rahan manipuloinnin yleisilmiö, jolla oli vakavia seurauksia keisarikunnan koko taloudelle.

 

Valtuutettujen rahanlyöjien lisäksi kaikissa kymmenessä valtakunnanpiirissä [Kreise] oli myös niitä, joilla oli kevyempi omatunto ja jotka olivat uskaliaampia toimissaan. He eivät olleet varsinaisia rahanväärentäjiä sanan kirjaimellisessa merkityksessä, vaikka sellaistakin yksityisyritteliäisyyttä harjoitettiin sangen häikäilemättömästi. He olivat valtakunnanpiirin säätyjen palveluksessa olleita rahanlyöjiä, joilla oli lupa lyödä kolikoita; tähän aikaan oli kuitenkin hyvin monia säätyläisiä ja kaupunkeja, jotka kaikki olivat tarkkoja oikeudestaan lyödä rahaa, sillä se toi niille tulovirtoja. Tästä syystä ne löivät tarmokkaasti rahaa omilla territorioillaan, jopa uhmaten keisarillisia määräyksiä, jotka pakottivat lyömään rahaa vain hyväksytyssä valtakunnanpiirin yhteisessä muodossa.

 

Sodan ja keinottelun yhteisvaikutus oli katastrofaalinen:

 

Ja nyt raivoa, kauhua ja vihaa seurasi pettymyksen tyhjyys. Ihmiset tuijottivat toisiaan tyrmistyneinä niin kuin heitä olisi lyöty ruttoepidemialla. Ne, jotka olivat istuneet tyytyväisinä rikkauksiensa päällä, olivatkin nyt vararikossa. Moni kelvoton seikkailija ratsasteli nyt kuin silkkiin ja samettiin pukeutunut aatelisherra. Kaiken kaikkiaan kansasta oli tullut paljon köyhempää. Suurta sotaa ei ollut koettu pitkään aikaan, ja monia miljoonia hopeassa ja kullassa, pienen kansan säästöt, oli siirretty perintönä isiltä pojille kylissä ja kaupungeissa; valtaosa tämän säästöpossun rahoista oli kadonnut huonoina aikoina, kun ne oli ensin haaskattu, tuhlattu ylellisyyksiin, ja käytetty lopulta välttämättömiin elintarpeisiin.

Viidennessä pääluvussaan Gustav Freytag kuvailee aikakauden kaupunkien järjestäytymistä ja elintapoja. Kun sota saavuttaa saksalaiset kaupungit 1620-luvun alussa, Freytag kiinnittää huomiota sotakokemuksen kulttuuriseen ja mentaaliseen ulottuvuuteen:

 

Jokainen kaupunkikronikka osoittaa, kuinka sota tuhosi kaupunkeja. Ensin Kipperzeitin mukanaan tuoma epäjärjestyksen ajanjakso löi syviä haavoja vaurauteen ja moraaliin. Sitten saapuivat kärsimykset, joita kaukainen sota aiheuttaa kaupunkien kansalaisille, eli ruokapulat ja korkeat hinnat. Kaikesta tuli epävarmaa, ja lopulta kaikki vain halusivat elää ja nauttia nykyhetkessä. Nautinnonhaluista tuli aina vaan brutaalimpia ja villimpiä; ulkomaalaiset muotisuuntaukset, joita kopioitiin sotilailta ja vierailevilta diplomaateilta, valtasivat alaa. Vuodesta 1626 eteenpäin ranskalaistyylisiä komeljanttareita alkoi ilmaantua saksalaisiin kaupunkeihin. Nämä à la mode Messieurs keikaroivat ja ahdistelivat muita kaupunkien kivisillä kaduilla. Lyhyitä pukinpartoja, pitkiä kiemurtelevia hiuskiharia tai jopa lyhyiksi leikattuja vain toiselta puolelta, roikkuen letteinä tai kiehkuroina toisella olkapäällä, suuria velttoja hattuja, kannustimet saappaissa, miekat kannettuina rinnuksilla, revittyjä ja leikeltyjä vaatteita, hienostelevia eleitä ja korruptoitunut kieli täynnä ranskalaisia sanoja. Naiset eivät jääneet lainkaan jälkeen; he alkoivat pitää kasvojensa peitteenä ranskalaisia naamioita, käsissään sulkaviuhkat, valaanluita ommeltuina vaatteisiin, väheksyen soopeli-, kulta- ja hopeakankaita ja – mikä kaikkein oireellisinta – lopulta kaikkea hopeaista ja valkeaa pitsiä.

 

Kuudennessa ja viimeisessä luvussa Gustav Freytag lukee oman kansallisluterilaisen tuomionsa kolmikymmenvuotisesta sodasta:

 

Pitkä kamppailu oli, poliittisesti puhuen, protestanttisen puolueen puolustussotaa vanhan uskon suvaitsemattomuutta ja keisarillisen vallan tunkeilua vastaan. Tämä puolustussota oli alkanut kömpelöllä hyökkäysliikkeellä Böömissä, ja Habsburgien suursuvun päämies oli muodollisesti ja materiaalisesti kaikissa oikeuksissaan, kunhan hän vain kukisti tuon liikkeen. Hänen vastustajansa tukeutuivat vallankumoukseen, jonka täytyi oikeuttaa itsensä omalla menestyksellään. Mutta siitä päivästä lähtien, jolloin keisari ryhtyi käyttämään voittoaan [Böömin kapinallisista] rajatakseen saksalaisten ruhtinaiden suvereniteettia ja vanhojen kaupunkien oikeuksia jesuiittojen ja sotilaiden voimin, hänestä tuli jälleen poliittinen heittiö, jonka hanke oli torjuttava kansakunnan viimeisillä voimilla.

 

Gustav Freytagin paatoksellinen ja runollinen kuvaustapa sai myöhemmin 1900-luvun alussa kilpailijan Ricarda Huchista, jonka proosaa ja faktaa yhdistävä kirja Der groβe Krieg in Deutschland tavoitti Freytagia paremmin kansan syviä rivejä ja erityisesti naislukijakuntaa. Tähän oikeastaan päättyi kolmikymmenvuotisen sodan eeppinen ”topeliaaninen” kuvaustapa, sillä Huchin kirjan ilmestyessä vuonna 1914 Saksa oli joutumassa uuteen, siihenastiselta mittakaavaltaan ennennäkemättömän suureen sotaan. Kansallisten kauhujen kuvaaminen edellytti tämän jälkeen suorempaa ja omakohtaiseen kokemukseen perustuvaa kirjallista selvitystä, jota lukeva saksalaisyleisö löysi maailmansodan jälkeen Erich Maria Remarquen ja Ernst Jüngerin teräksisistä sotaklassikoista. Samalla kolmikymmenvuotinen sota siirtyi kansalliseeppisestä tarinasta puhtaasti historiatieteellisen selvitystyön kohteeksi. Gustav Freytag jäi 1800-luvun menneen ajatusmaailman unohdetuksi edustajaksi.

 

 

Gustav Freytag. (2017). Der Dreissigjährige Krieg. München: Anaconda Verlag eBook.