Lützenin jälkeen: Wallensteinin vetäytyminen

 

Kun kenraali Torsten Stålhandsken hakkapeliitat marraskuun 6. päivän iltana löysivät taistelussa kaatuneen Kustaa II Aadolfin ruumiin ja nostivat sen ruutinassakoista tyhjennettyjen vankkurien kyytiin, Saksan sotahistorian siihen asti verisin taistelu Lützenin kentällä Saksin vaaliruhtinaskunnassa oli jo päättymässä. Noin 12 000 kuolonuhria vaatineen taistelun viimeinen keskipiste oli ollut tuulimyllykukkula, jonka eteen keisarillisen armeijan ylipäällikkö Albrecht von Wallenstein oli keskittänyt suurimman osan tykeistään ja jalkaväestään. Illan laskeutuessa Wallenstein, joka ei tiennyt päävastustajansa, Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolfin kaatumisesta, piti omaa tilannettaan vaarallisena. Vaikka ruotsalaiset olivat menettäneet taistelussa kolme kokonaista eliittiprikaatia, he olivat koonneet voimansa ja aloittaneet alkuillasta hyökkäyksen tuulimyllykukkulaa vastaan. Wallenstein itse oli ollut vähällä joutua ruotsalaisten puolella taistelleen saksalaisen ratsusotilaan surmaamaksi. Keisarillisen jalkaväen tappiot olivat raskaat, minkä lisäksi keisarillinen ratsuväki oli suoranaisessa sekasorron tilassa. Eräs rakuunarykmentti oli jo ehtinyt paeta taistelukentältä ja keskittyi nyt keisarillisen armeijan oman kuormaston ryöstämiseen. Wallensteinin luottokenraali Gottfried von Pappenheim oli saanut surmansa ruotsalaisesta luodista, ja Pappenheimin oman jalkaväen vahvistukset olivat saapumassa taistelukentälle vasta hämärän laskeuduttua, liian myöhään, jotta niistä olisi ollut mitään apua ruotsalaisia vastaan. Iltakahdeksalta Wallenstein joutui tekemään suuren päätöksen ja antoi armeijalleen vetäytymiskäskyn.[1] Italialaisen aikalaistodistaja Giuseppe Diodatin mukaan keisarillinen armeija vetäytyi ”hyvässä järjestyksessä” kohti läheistä Leipzigin kaupunkia.[2] Sieltä armeija vetäytyi edelleen etelään kohti Böömiä ja Habsburg–keisari Ferdinand II:n perintömaita.

 

Perinteinen historiografia on usein tarkastellut Lützenin taistelua ja sen jälkinäytöstä ruotsalaisesta näkökulmasta. Valinta on ollut luonteva, sillä Kustaa II Aadolfin kuolema taistelussa oli käännekohta paitsi kolmikymmenvuotisen sodan niin myös Ruotsin ja koko Euroopan historiassa. Tällöin on kuitenkin unohtunut, että Wallensteinin vetäytymispäätöksellä on ollut oma sotahistoriansa omien pitkäaikaisena ja ratkaisevine seurauksineen. Myös se historia on selvittämisen arvoista.

 

Saksin eteläisten rajaseutujen lävitse marssi armeija, joka ei näyttänyt siltä, että se olisi palaamassa voitokkaasta taistelusta. Wallenstein epäilemättä koki käyneensä ruotsalaisia vastaan jotenkuten onnistuneen puolustustaistelun, jonka seurauksena hänen armeijansa oli kyennyt vetäytymään läheisen Leipzigin kaupungin muurien suojiin. Kaupunki oli kuitenkin liian ahdas toimiakseen keisarillisen armeijan linnoituksena, ja sotilaiden suuri lukumäärä täytti kaupunkilaisten talot sekä tukki kaikki kadut ja kujatkin. Kaikki Wallensteinin sotilaat eivät kuitenkaan palanneet Lützenin tappotantereelta, sillä keisarilliset olivat jättäneet taistelukentälle ainakin 3 000 kaatunutta. Monet Leipzigiin pakkautuneesta 17 000 eloonjääneestä sotilaasta olivat haavoittuneita, ja aivan kaikki olivat taistelun ja marssimisen läpeensä uuvuttamia. Wallensteinin armeija ei enää ollut taistelukykyinen.

 

Wallensteinin armeija ei viipynyt Leipzigissä vuorokautta pidempään, vaan vetäytyi kaupungista jo marraskuun 8. päivän aamuna. Keisarillinen kenraali Heinrich Holk, jonka oma toiminta Saksiin suuntautuneen sotaretken oli ollut kaikkea muuta kuin inhimillistä ja kohtuullista, vetosi nyt Leipzigin porvarien kristillisyyteen, jotta nämä huolehtisivat sadoista vaikeasti haavoittuneista sotilaista, jotka keisarilliset jättivät vetäytyessään jälkeensä.[3] Jo saman päivän aikana Sachsen-Weimarin herttua Bernhardin johtamat ruotsalaiset ratsujoukot tunkeutuivat kaupunkiin. Aikalaiskronikka Theatrum Europaeumin mukaan herttua Bernhardin sotilaat surmasivat Leipzigissä jopa satoja keisarillisia puolustajia; on hyvin mahdollista, että osa ruotsalaisten surmaamista keisarillisista oli kaupunkiin jätettyjä haavoittuneita.[4]

 

Vetäytyvät keisarilliset hävittivät järjestelmällisesti Saksia polttaen kyliä ja varastaen karjaa. Christian Lehmannin aikalaiskronikka kuvasi, kuinka paikalliset talonpojat nousivat vastarintaan ja ryhtyivät vainoamaan vetäytyviä keisarillisia näiden jokaisella askeleella. Talonpojat pelasivat varman päälle ja hävittivät perääntyvien keisarillisten skanssit ja kenttälinnoitteet sillä tarkoituksella, etteivät keisarilliset sotilaat enää tulevaisuudessa käyttäisi niitä tukikohtina talonpoikia vastaan suunnattujen ryöstöretkien järjestämisessä.[5] Talonpojat eivät lyöneet kuoliaiksi aivan kaikkia kiinni ottamiaan keisarillisia sotilaita, vaan ottivat osan vangiksi. Kuulustelemalla vankejaan talonpojat pyrkivät selvittämään, mitä tarvikkeita keisarillisten kenttälinnoitteisiin oli varastoitu ja minne sotilaat olivat mahdollisesti kätkeneet talonpojilta ryöstämänsä saaliin.[6]

 

Talonpoikien aivan erityisen huomion kohteena olivat Wallensteinin ja Holkin armeijoita seuranneet kaupustelijat (”Marquetendern”), jotka pyrkivät nyt kiireesti pakoon keisarillisten jäljelle olevista saksilaisista tukikohdista. Pian Lützenin taistelun jälkeen Chemnitzistä ja Freybergistä lähti liikkeelle 20–30 vaunun suuruinen kaupustelijoiden saattue, joka suuntasi kohti Annabergiä ja Böömin rajaa. Puolisotilaalliset talonpoikaisjoukot kuitenkin motittivat kaupustelijat Annabergiin. Kaupungin porvarit, jotka eivät tahtoneet tehdä Annabergistä hyökkäyksen kohdetta, onnistuivat rauhoittamaan talonpojat ja suostuttelivat nämä päästämään kaupustelijoiden saattueen jatkamaan matkaansa kohti Böömiä. Saattueen poistuessa kaupungista paikalle pyrähti äkisti joukko ruotsalaisia ratsusotilaita, jotka ryöstivät vankkurit ja raahasivat kaupustelijat vankeina takaisin Chemnitziin, joka oli ehtinyt päätyä ruotsalaisten hallintaan. ”Talonpojat eivät saaneet siitä [saaliista] itselleen mitään”, Christian Lehmann totesi.[7]

 

Kaupustelijat vankkureineen olivat vuonna 1632 vakiintunut osa sodankäynnin maisemaa. Noin tuhannen miehen vahvuista rykmenttiä saattoi erään arvion mukaan seurata marssilla jopa kolme kertaa suurempi kuormasto (Tross).[8] Sotilaiden vaimot ja lapset muodostivat suurimman osan kuormaston väkimäärästä, mutta heidän lisäkseen kuormaston mukana kulki kirjava joukko leiriprostituoituja, pyykkäreitä, keittäjiä, käsityöläisiä, alihankkijoita ja kauppiaita. Pienkauppiailla ja tavarainhankkijoilla oli keskeinen rooli aikakauden sodankäynnissä. He ostivat tai vaihtoivat armeijan kulkureitin varrelta elintarvikkeita, vaatteita, käyttötavaroita ja jopa aseita ja kuljettivat ne itse armeijan kuormastoon. Tällä tavoin he kattoivat elintarpeiden hankkimisen ja kuljettamisen alkukustannukset itse ja mahdollistivat taloudellisesti niiden tarjoamisen sotilaille. Kaupustelijat eivät myöskään ainoastaan myyneet vaan myös ostivat. Kun sotilaat saivat käsiinsä ryöstösaalista, heillä oli tyypillisesti kiire vaihtaa se joko rahaksi, elintarvikkeiksi tai kulutustavaroiksi. Tällöin kaupustelijat astuivat esiin eräänlaisina ”luukuttajina”, jotka ostivat ryöstetyt arvoesineet pois sotilaiden käsistä. Käytännössä välikädet tekivät voittoa ostamalla halvalla ja myymällä kalliilla.[9]

 

Kaupustelijoiden saattue selvisi Annabergin liepeillä vaanivien talonpoikaississien kynsistä, mutta heitä seurannut kulkue ei ollut yhtä onnekas. Wallenstein oli jättänyt Leipzigiin Pleissenburgin linnaketta puolustaneen varuskunnan, joka antautui ruotsalaisille piirityksen jälkeen 2. joulukuuta. Kunniallisten antautumisehtojen mukaan ruotsalaiset ja heidän saksilaiset liittolaisensa sallivat linnan varusväelle eli sotilaille, heidän vaimoilleen ja lapsilleen vapaan pääsyn pois Leipzigistä ja turvatun matkan Böömin rajalle. Saksilaisen ratsukomppanian saattama keisarillisten sotilaiden ja siviilien saattue matkasi Marienbergin kautta Annabergiin. Poistuttuaan Annabergistä joulukuun 16. päivä saattue saapui Prenitzerin solaan, missä se joutui saksilaisine saattajineen noin kolmensadan musketeilla aseistautuneeen talonpojan järjestämään väijytykseen. Talonpojat surmasivat osan saksilaisista sotilaista ja ottivat osan vangiksi. Nämä vangitut sotilaat saatettiin myöhemmin takaisin Annabergiin. Keisarilliset sotilaat ja heidän perheensä eivät saaneet yhtä hyvää kohtelua. Useimmat sotilaista ja siviileistä lyötiin kuoliaiksi, ja heidän alastomiksi riisutut ruumiinsa jätettiin tien varteen. Osa saattueen jäsenistä onnistui pelastautumaan Annabergiin, toisia sotilaita ja heidän vaimojaan jahdattiin pitkin metsiä, joissa he yrittivät piileskellä vainoojiaan. Eräät lapsista pakenivat tai piilotettiin läheiseen kylään, mistä Annabergin porvarit myöhemmin hakivat heidät turvaan. Christian Lehmannin kronikassa synkästä episodista käytettiin nimitystä ”vaimojen taistelu” (Weiber-Schlacht).[10]

 

Vallattuaan Leipzigin Dodo von Kniphausenin johtama ruotsalaissaksilainen armeija, yhteisvahvuudeltaan noin 5 000 miestä, jatkoi matkaansa kohti Chemnitziä. Chemnitz ei ollut vahvasti puolustettu, ja sen keisarillinen varuskunta antautui marraskuun 21. päivä lyhyen tykistöpommituksen jälkeen. Antautumisehtojen mukaisesti varuskunnan puolustajat saivat poistua tavaroineen kohti Freybergiä, mutta ilman mitään uhmakkaita eleitä, kuten sytytettyjä musketinlunttuja tai rummun päristyksiä. Kroaatit, joita ruotsalaiset ja saksilaiset pitivät rosvoina (”Landräuber”) eivätkä sotilaina, eivät päässeet lähtemään, vaan jäivät ruotsalaisten sotavangeiksi.[11] Ruotsalaisten tappiot jäivät Chemnitzin valtauksen yhteydessä vähäisiksi, mutta haavoittuneisiin lukeutui Kustaa Aadolfin avioton poika Gustaf Gustafsson. Kuninkaan kuusitoistavuotias poika oli ollut opiskelijana Wittembergissä, missä hänet saavutti tieto Kustaa Aadolfin kaatumisesta. Suru-uutisen kiihdyttämä Gustafsson oli ottanut komentoonsa neljäntoista ratsukon vahvuisen joukkueen ja kiitänyt kohti Chemnitziä, jonka piirityksen yhteydessä musketinkuula osui häntä hartioihin.[12] Mitä ilmeisimmin kyseessä oli pelkkä lihashaava, sillä osuma ei estänyt nuorta Gustafssonia hylkäämästä seuraavana vuonna yliopisto-opintojaan ja siirtymästä armeijan vakinaiseen palvelukseen. Seuraavalla vuosikymmenellä Gustaf Gustafsson nousi Tukholman valtaneuvoston jäseneksi, ja vuonna 1647 hänen sisarpuolensa kuningatar Kristiina läänitti Gustafssonille Vaasaporin kreivikunnan (Laitilan ja Uudenkirkon pitäjät).

 

Läheisen Zwickaun keisarillinen komentaja Ernst von Suys päätti puolustaa kaupunkia ruotsalaisia ja saksilaisia vastaan. Keisarilliset polttivat puolustusvalmisteluna Zwickaun esikaupungin, ja rakensivat portin eteen ja kaupungin kirkon ympärille kenttälinnoitteita. Joulukuun 10. päivä Kniphausenin komentama ruotsalaisarmeija ilmaantui Zwickaun ulkopuolelle. Ruotsalaisten piirittäjien tykkituli sytytti kaupungissa useita tulipaloja, ja eräs liekkeihin leimahtanut rakennus oli kaupungin viljavarasto. Vaikka Suysillä oli komennossaan kunnioitettavan suuruinen varuskunta, yli 1 000 jalkamiestä ja 800 ratsusotilasta, ruotsalaisten tautoton tykistöpommitus ja elintarpeiden hupeneminen eivät jättäneet hänelle muuta vaihtoehtoa kuin neuvotella antautumisesta. Jälleen kerran puolustajat päästettiin kuormastoineen pois piiritetystä kaupungista, ja joulukuun 27. päivä Suys johti varuskuntansa etelään kohti Böömiä. Heinrich Holkilla oli ollut Böömin rajan puolella 7 000 miehen vahvuinen sotajoukko valmiina auttamaan Zwickaun puolustajia, mutta Holkin yritys piirityksen murtamiseksi tyrehtyi pelkäksi päämäärättömäksi kahakoinniksi ruotsalaisten kanssa sekä kurittomien kroaattien harjoittamaksi talonpoikien terrorisoimiseksi. Christian Lehmann joutui kuvaamaan aikalaiskronikassaan, kuinka Holkin kroaatit sitoivat naisia ja tyttöjä liekoihin ja kuljettivat heidät leireihinsä raiskattaviksi. Tätä kunniallisempaan vetäytymistaisteluun eivät Wallensteinin armeijan rippeet kyenneet.[13]

 

Saavuttuaan Prahaan Wallenstein linnoittautui Malá Stranan palatsiinsa, mistä käsin hän lähetti ohjeita ja käskyjä alaisilleen. Ensimmäisiin tekoihin lukeutui kenraali Matthias Gallakselle osoitettu ohje olla majoittamatta keisarillisia joukkoja Wallensteinin itsensä hallitsemaan Friedlandin herttuakuntaan ja etsiä sotilaille jokin toinen majoituspaikka.[14] Osa joukoista majoitettiin keisarin omille perintömaille, joiden paikalliset säädyt joutuivat osallistumaan joukkojen ylläpitoon erilaisten kontribuutioiden muodossa. Wallenstein ei informoinut keisaria tästä järjestelystä suoraan, vaan tieto kulki hoviherra Gerhard von Questenbergin kautta. Keisarille ei jäänyt lopulta muuta vaihtoehtoa kuin esittää Wallensteinille virallinen suostumuksensa järjestelyyn.[15] Niitä joukkoja, jotka oli talvimajoitettu muille läänityksille, kuten vaikkapa Tetschinin (nykyinen Děčín) paronikuntaan, tuli valvoa kurittomuuden ja ryöstelyiden varalta, ja sotilaskuria rikkovia oli tarvittaessa rangaistava hirttopuulla.[16] Samalla Wallenstein myös kehotti Gallasta kasvattamaan joukkojensa kokoa joko värväystoiminnalla tai millä tahansa muulla keinolla.[17]

 

Johann von Aldringenille lähetetty kirje kertoo kaikkein tehokkaimmasta tavasta kasvattaa armeijan kokoa. Wallenstein lupasi Aldringenille lähettävänsä tälle 60 patenttia jalkaväen ja 40 patenttia ratsumiesten värväämiseksi.[18] Nämä patentit, jotka Wallenstein oli julkaissut omissa nimissään eikä keisarin auktoriteetilla, antoivat Aldringenille mahdollisuuden muodostaa uusia rykmenttejä jättämällä yksittäisten komppanioiden värväämisen sotilasurakoitsijoille. Patentoidut sotilasurakoitsijat värväsivät ja varustivat komppaniat omalla kustannuksellaan ja omalla riskillään vastineeksi Wallensteinin lupauksesta myöhemmin korvata sotilasurakoitsijoiden menot tavalla tai toisella. Käytännössä komppanioita ja rykmenttejä yksityisinä sotilasurakoitsijoina hallinnoineet everstit ja kapteenit hankkivat kompensaationsa keräämällä keisarikunnan asukkailta erilaisia veroja, kontribuutioita ja kiristysrahoja omaksi hyödykseen. Alkupääomansa sotilasurakoitsijat omasivat joko itse, erityisesti silloin, kun sotilasurakoitsijat kuuluivat maata omistavaan aatelisluokkaan, tai sitten he lainasivat rahat yksityisiltä pääomamarkkinoilta. Jos työnantajan (esimerkiksi Wallensteinin) lupaama kompensaatio viivästyi, sotilasurakoitsijat joutuivat turvautumaan entistä enemmän joko velkarahaan tai siviiliväestöltä kiristettäviin kontribuutioihin. Tällöin sota ei niinkään maksanut kuin ruokkinut itse itseään.[19]

 

Wallenstein ei harjoittanut sotilaallista aliurakointia ainoastaan värväystoiminnan saralla, vaan ulkoisti myös armeijan varustamista ja huoltoa. Aegidi Fuchsen von Reinberg, Pardubitzin (nykyinen Pardubice) läänin vouti, sekä hänen kumppaninsa Lorenz de Nicola ja Vincenz Wiefinger saivat Wallensteinilta maaliskuussa toimeksiannon 1 500 hevosen hankkimisesta armeijan kenttätykistön kuormajuhdiksi. Wallenstein lupasi kompensoida aliurakoitsijoita kolmellakymmenellä floriinilla jokaisesta ostetusta hevosesta, minkä jälkeen hän lupasi vielä kuukausittain kymmenen floriinia jokaisen vahvuudessa olevan kuormajuhdan ylläpitämiseksi. Hevosten lisäksi Reinbergin ja hänen kumppaniensa tuli hankkia tarpeellinen määrä satuloita, valjaita, harjoja ja muita hevosten hoitoon tarvittavia tarvikkeita. Näistä tavaroista maksettiin 6 000 floriinin suuruinen ennakko, ja loput 30 000 floriinia Wallenstein lupasi maksaa aliurakoitsijoille kesän aikana. Sopimuksen mukaan hevosten ja tarvikkeiden tuli olla armeijan käytössä heti toukokuun alussa.[20]

 

Vaikka Wallensteinin omaa Friedlandin läänitystä ei ollut tarkoitettu armeijan majoituspaikaksi, tuli herttuakunnan tehdä osansa yhteisten sotaponnistusten hyväksi muilla tavoin: Friedlandissa oli valmistettu armeijan tarpeisiin 7 000 takkia ja muuta päällysvaatetta, jotka Wallenstein määräsi jaettaviksi sotilaille seitsemän floriinin suuruista kappalehintaa vastaan. Vaatteiden jakamisesta ja niistä vastaanotetuista maksuista vastasivat erityiset komissaarit, joiden vastuulla oli kerätä kaikista maksutapahtumista kuitit. Jaettujen vaatteiden ja niistä kerättyjen rahojen tuli vastata toisiaan. Näitä tai muita transaktioita ei hoidettu miten vain paikan päällä, vaan kaiken sotilaallisen rahaliikenteen tuli kulkea keisarillisen sotakassan (Feldt-Kriegscassa) ja sen kenttäkassamestareiden (Kriegszahlmeisteren) kautta.[21]

 

Kaikkein polttelevin Wallensteinin käsissä oleva asia oli Lützenin taistelussa esiintynyt karkuruus ja käskyjen täyttämättä jättäminen. Talvimajoituksen aikana armeijan rivit oli pakko ampua suoriksi, mikäli Wallensten mieli vakavasti haastaa ruotsalaiset kampanjakauden alkaessa keväällä. Lützenissä osoitetun karkuruuden luonne ei ollut se, että muutama hätääntynyt nihti oli siellä täällä heittänyt muskettinsa ojaan ja pötkinyt vihollista karkuun. Ongelman vakavuus johtui siitä, että kokonaiset yksiköt olivat kääntäneet selkänsä viholliselle, osa esimiestensä käskystä tai näiden esimerkkiä seuraten. Tammikuun 11. päivä Wallenstein antoi käskyn aloittaa sotaoikeuden tutkinta niitä upseereita ja sotilaita vastaan, jotka olivat jättäneet paikkansa taistelussa ”ja pelastaneet itsensä häpeällisellä pakenemisella.”[22]

 

Sotaoikeus kokoontui 14. helmikuuta Liechtensteinin palatsissa Prahan ”pienessä kaupungissa” (Malá Strana), aivan Wallensteinin oman palatsin liepeillä. Eversti Nikolas von Hagenia, Kultaisen taljan ritarikunnan ritaria, syytettiin pakenemisesta ja väriensä eli lippujensa hylkäämisestä. Eversti Albrecht von Hoffkirchenin rikoksena oli, ettei hän ollut totellut Wallenstenilta saamiaan käskyjä, mikä oli aiheuttanut keisarilliselle armeijalle sekasortoa ja vahinkoa. Italialaista kreivi Luigi Brogliaa syytettiin siitä, että hän oli väittänyt kenraali Gottfried von Pappenheimin lähestyville apujoukoille keisarillisen armeijan jo hävinneen taistelun. Erästä toista kapteenia syytettiin keisarillisten oman kuormaston ryöstämisestä. Wallenstein oli ennen oikeudenkäyntiä antanut pidättää myös eversti Lothar von Bönninghausenin, mutta hän ei joutunut oikeuden eteen vaan vapautettiin syytteistä. Eversti Lothar von Bönninghausenin sijasta kuolemaantuomittujen listalle joutui hänen rykmenttinsä luutnantti Heinrich Fabian. Kaikki 23 syytettyä saivat kuolemantuomion.

 

Valtaosa tuomituista teloitettiin mestaamalla; kolmea luutnanttia ei kuitenkaan pidetty näin kunniakkaan kuoleman arvoisena, vaan heidät hirtettiin. Nuorin tuomituista oli luutnantti Wobersbau, jonka kuolinpäivä oli myös hänen kahdeskymmenes syntymäpäivänsä. Vanhin Prahan raatihuoneen aukiolla teloitetuista oli tykistön kapteeni Andreas Tadner, joka oli jopa 72–vuotiasta Hagenia vanhempi. Ennen Hagenin teloittamista eräs Kultaisen taljan ritarikunnan edustaja riisti Hagenilta tämän kaulassa roikkuneen kultaisen ristin sanoen: ”Et ole enää tämän ritarikunnan jäsenyyden arvoinen.” Hagen ei vastannut tähän mitään, vaan kallisti sen sijaan hattunsa halveksunnan eleenä.[23] Pyöveli työskenteli ripeästi ja tehokkaasti: Hagenin ja muiden tuomittujen päät irtosivat vaivatta heidän vartaloistaan. Vain erään kroaattien joukoissa palvelleen kreikkalaisen kohdalla mestaaminen epäonnistui. Pyöveli löi miekallaan liian korkealla, jolloin sen terä osui kallon juureen ja katkesi. Tuolloin vieressä seissyt hirttäjä vetäisi huotrasta oman miekkansa ja sivalsi kreikkalaisen pään irti yhdellä voimakkaalla iskulla.[24]

 

Prahan torilla viuhunut mestaajan miekka oli saanut ylimääräistä työntövoimaa Wallensteinilta, joka oli kategorisesti kieltäytynyt armahtamasta nuorta Wobersbauta tai ketään muitakaan tuomituista. Wallenstein oli aina ollut vaativa ja anteeksiantamaton esimies, mutta vuoden 1632 jälkeen hänen synkeä koleerisuutensa oli pahentunut entisestään. Historioitsija Golo Mannin mukaan Wallensteinin terveydentila alkoi merkittävästi heiketä Lützenin taistelua seuranneina kuukausina. Mann diagnosoi kirjoittamansa elämäkerran päähenkilössä ”melankolian”, joka oli 1600-luvulla eräänlainen yläkäsite monenlaisille psyykkisille vaivoille, mutta ehkä eniten kuitenkin masennuksen eri ilmentymille.[25] Modernein termein voisi sanoa, että Wallenstein kärsi akuutista työuupumuksesta. Henkistä kuormaa ei myöskään keventänyt heikkenevä fyysisen kunto. Viisikymmentävuotias Wallenstein näytti riutuneelta: hän oli olemukseltaan entistä laihempi, hänen kasvoillaan oli keltaisenvihreä väritys ja hänen silmiään ympäröi levoton mustuus. Lützenissä Wallenstein oli vielä pysynyt ratsun selässä, mutta nyt häntä kuljetettiin vaunuilla tai kantotuoleissa silloin harvoin, kun hän ylipäätään kykeni poistumaan Malá Stranan palatsistaan. Kihti, joka oli todellinen kansantauti varhaismodernin Euroopan väestön parissa, vaivasi Wallensteinia väkivaltaisina puuskina, joiden aikana hänen kouristuneet sormensa eivät kyenneet kirjoittamaan paperille kirjaintakaan. Aikalaiset ja myöhemmät historioitsijat ovat diagnosoineet Wallensteinissa lisäksi joko syfiliksen, malarian tai tuberkuloosin tai nämä kaikki taudit yhtä aikaa.[26]

 

Malá Stranan palatsissa maannut, kihdin vääristämä ja riutunut koleerikko ei osannut riemuita Ruotsin kuninkaan kuolemasta, sillä hänen todellinen vihollisensa ei koskaan ollut Kustaa Aadolf tai kukaan muukaan. Wallensteinin perivihollinen oli keisarikuntaa hävittänyt sota itse. Wallenstein oli hyötynyt suunnattomasti Böömin alkuperäisen kapinan kukistamisesta; sitä tosiasiaa ei käynyt kiistäminen. Wallenstein oli ollut ensimmäisten hyötyjien joukossa, kun uuden keisari Ferdinand II:n takavarikoimaa böömiläisten kapinallisten maaomaisuuta oli osittain kompensoitu tuomituille kapinallisille takaisin huononnetussa rahassa. Rahan arvon romahtaessa Wallenstein oli ostanut itselleen takavarikoitua maaomaisuutta huononnetulla rahalla eli siis hyvin edulliseen hintaan. Samalla Wallenstein oli myös lainannut keisarille itselleen suunnattoman summan rahaa (3,5 miljoonaa guldenia) tällä samaisella leikkivaluutalla. Wallensteinista tuli kapinan jälkipuinnin mainingeissa böömiläinen suurmaanomistaja sekä keisarin merkittävä velkoja. Koska keisarilla ei ollut keinoja maksaa Wallensteinin lainaamia summia takaisin kelvollisella rahalla, Ferdinand II läänitti Wallensteinille yhä uusia maaomaisuuksia. Muutamassa vuodessa Wallensteinista tuli sekä Friedlandin että Saganin herttua.[27]

 

Kun Böömistä alkanut sota laajeni Saksaan vuoden 1620 jälkeen, Wallenstein näki mahdollisuuden vahvistaa säätyasemaansa sekä varjella hankkimiaan läänityksiä ryhtymällä keisarin sotilasurakoijaksi. Tuossa roolissa Wallenstein sitoutui värväämään ja varustamaan 50 000 miehen suuruisen armeijan keisarilliseen palvelukseen. Keisari kuitenkin halusi Wallensteinin vastaavan armeijan ylläpidosta myös sen kokoamisen jälkeen, mistä syystä Ferdinand II nimitti Wallensteinin uuden keisarillisen armeijan ylipäälliköksi vuonna 1625. Katolisen liigan armeijan kanssa yhteistyötä tehnyt keisarillinen armeija kulki voitosta voittoon, kunnes vuonna 1627 se oli jo edennyt Jyllannin niemimaan kärkeen saakka. Sotilaallisen menestyksen seurauksena keisari läänitti Wallensteinille vielä Itämeren rannikolla sijainneen Mecklenburgin herttuakunnan vuonna 1628. Tuolloin Wallensteinin komentaman armeijan koko oli paisunut jo sataantuhanteen mieheen.[28]

 

Nousukiito ei voinut jatkua loputtomiin, eikä se niin tehnytkään. Wallenstein juuttui piirittämään Stralsundin hansakaupunkia, joka sai sotilaallisia vahvistuksia Ruotsin kuninkaalta. Samaan aikaan Wallenstein sekaantui ruotsalaisten ja puolalaisten väliseen sotaan lähettämällä Hans Georg von Arnimin johtaman armeijan Puola-Liettuan kuningas Sigismund III:n avuksi ruotsalaisia vastaan. Sodan eskalaatio ja keisarillisen armeijan koon paisuminen alkoivat pian rasittaa Wallensteinin kykyä rahoittaa ja ylläpitää komentamiaan joukkoja. Wallenstein turvautui yhä enemmän Saksan protestanttisilta säädyiltä kerättyihin kontribuutioihin armeijansa rahoittamiseksi, ja kun nämäkään resurssit eivät riittäneet, hän alkoi siirtää taakkaa armeijan rahoittamisesta myös katolisten ruhtinaskuntien ja kirkkoläänitysten harteille. Tämä yhtälö muuttui pian mahdottomaksi, sillä omatoimista veronkantoa harjoittaneet sotajoukot eivät osanneet lypsää rahalehmiään vaan pistivät ne lihoiksi. Viimeinen keino hirviömäisen sotilasurakoinnin jatkamiseksi oli rahan lainaaminen, mutta Wallensteinin luottokelpoisuus hänen flaamilaisten ja hampurilaisten lainanantajiensa silmissä lähestulkoon romahti alkuvuodesta 1630. Wallensteinin hovipankkiiri Hans de Witte ei nähnyt taloudellisesta umpikujasta muuta pakokeinoa kuin itsemurhan. Witten hirttäytyessä Prahan kotinsa pihakaivoon elokuussa 1630 Wallensteinin ura keisarin sotilasurakoitsijana ja keisarillisen armeijan ylipäällikkönä oli joka tapauksessa jo katkolla; Regensburgissa kesällä kokoontuneet vaaliruhtinaat olivat onnistuneet taivuttelemaan Ferdinand II:n erottamaan Wallensteinin keisarillisen armeijan ylipäällikkyydestä.[29]

 

Talvella 1632–1633 Wallensteinin toista ylipäällikkyyttä oli kestänyt vuoden verran. Tuona aikana Wallenstein oli koonnut uuden keisarillisen armeijan ja ehtinyt menettää siitä suuren osan Nürnbergin tuloksettomassa piirityksessä sekä Lützenin tappotantereella. Mecklenburgin ruhtinaskunta oli siirtynyt takaisin sen alkuperäisille herttuoille, ja Wallensteinin omat böömiläiset ja sleesialaiset läänitykset olivat nekin kärsineet saksilaisten ja ruotsalaisten miehityksistä. Mitä pitempään sota jatkui, sitä enemmän Wallenstein menetti: omaisuuttaan, läänityksiään, alaisiaan, liittolaisiaan, terveyttään, elinaikaansa. Oli aika yrittää pelastaa se, mitä oli vielä pelastettavissa. Oli aika saada loppu liki viisitoista vuotta riehuneelle suursodalle.

 

Wallensteinin sodankäynti, joka Lützenistä perääntymisen jälkeen perustui yhä enemmän keisarillisilta perintömailta kerättyihin veroihin ja kontribuutioihin, sekä Wallensteinin henkilökohtainen diplomatia Ruotsin sijaishallitusta johtaneen Axel Oxenstiernan edustajien kanssa vuoden 1633 aikana ajoivat keisarillista ylipäällikköä kohti sovittamatonta ristiriitaa keisarin ja hänen liittolaistensa kanssa. Lopullinen välienselvittely keisarin ja Wallensteinin välillä käytiin Egerin kaupungissa helmikuussa 1634. Mutta se on jo toinen tarina.

 

 

 

Kirjallisuutta:

 

Olli Bäckström. (2013). Polttolunnaat: Eurooppa sodassa 1618–1630. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

 

Olli Bäckström. (2020). Lumikuningas: Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota. Helsinki: Gaudeamus.

 

Joseph Fiedler. (1864). Diodatis Bericht über die Schlacht bei Lützen. Forschungen durch Deutschen Geschichte 4:1. Göttingen: Dieterischen Buchhandlung.

 

Hermann Hallwich. (1879). 1. Wallenstein’s Ende: Ungedruckte Briefe und Acten. Leipzig: Verlag von Duncker & Humblot.

 

Herbert Langer. (1982). Hortus Bellicus: Der dreissigjährige Krieg. Eine Kulturgeschichte. Gütersloh: Prisma Verlag.

 

Christian Lehmann & Hendrik Heidler, toim. (2013). Die Kriegschronkik. Norderstedt: Books on Demand.

 

Golo Mann. (2016). Wallenstein. Frankfurt am Main: Fischer.

 

David Parrott. (2012). The Business of War: Military Enterprise and Military Revolution in Early Modern Europe. Cambridge: Cambridge University Press.

 

Theatrum Europaeum. (1646). 2. Frankfurt am Main: Merian.

 

John Theibault. (2014). The Material Conditions of War. Peter Schröder & Olaf Asbach, toim. The Ashgate Research Companion to the Thirty Years’ War. Oxon: Routledge.

 

William Watts. (1633). 5. The Swedish Intelligencer. Lontoo: Nathaniel Bourne and Nicholas Bourne.

---

[1] Olli Bäckström. (2020). Lumikuningas: Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota. Helsinki: Gaudeamus, 472–473.

[2] Joseph Fiedler. (1864). Diodatis Bericht über die Schlacht bei Lützen. Forschungen durch Deutschen Geschichte 4:1. Göttingen: Dieterischen Buchhandlung, 566.

[3] Theatrum Europaeum. (1646). 2. Frankfurt am Main: Merian, 752.

[4] Mt., 752.

[5] Christian Lehmann & Hendrik Heidler, toim. (2013). Die Kriegschronkik. Norderstedt: Books on Demand, 55.

[6] Mt., 55.

[7] Mt., 56.

[8] Herbert Langer. (1982). Hortus Bellicus: Der dreissigjährige Krieg. Eine Kulturgeschichte. Gütersloh: Prisma Verlag, 96.

[9] David Parrott. (2012). The Business of War: Military Enterprise and Military Revolution in Early Modern Europe. Cambridge: Cambridge University Press, 202–206.

[10] Lehmann & Heidler 2013, 57–58.

[11] Theatrum 1646, 753.

[12] Mt., 754.

[13] Hermann Hallwich. (1879). 1. Wallenstein’s Ende: Ungedruckte Briefe und Acten. Leipzig: Verlag von Duncker & Humblot, 4, 1. tammikuuta 1633, Heinrich Holkin kirje Wallensteinille; Lehmann & Heidler 2013, 61.

[14] Hallwich 1879, 8–9, 3. tammikuuta 1633, Wallensteinin kirje Matthias Gallakselle.

[15] Hallwich 1879, 80, 31. tammikuuta 1633, Ferdinand II:n kirje Wallensteinille.

[16] Hallwich 1879, 38, 11. tammikuuta 1633, Wallensteinin kirje eversti Niklas von Desfoursille.

[17] Hallwich 1879, 21, 7. tammikuuta 1633, Wallensteinin kirje Matthias Gallakselle.

[18] Hallwich 1879, 55, 19. tammikuuta 1633, Wallensteinin kirje Johann von Aldringenille.

[19] John Theibault. (2014). The Material Conditions of War. Peter Schröder & Olaf Asbach, toim. The Ashgate Research Companion to the Thirty Years’ War. Oxon: Routledge, 245–257.

[20] Hallwich 1879, 155–157, 1. maaliskuuta 1633, Wallensteinin sopimus hevosten hankinnasta.

[21] Hallwich 1879, 37–38, 11. tammikuuta 1633, Wallensteinin kirje kenttäkassamestari Falchettille.

[22] Hallwich 1879, 41–42, 11. tammikuuta 1633, Wallensteinin julistus.

[23] Golo Mann Mann. (2016). Wallenstein. Frankfurt am Main: Fischer, 872–873; William Watts. (1633). 5. The Swedish Intelligencer. Lontoo: Nathaniel Bourne and Nicholas Bourne, 2–6.

[24] Watts 1633, 4.

[25] Mann 2016, 867.

[26] Mt., 869–870.

[27] Olli Bäckström. (2013). Polttolunnaat: Eurooppa sodassa 1618–1630. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 243–245.

[28] Mt., 320–326.

[29] Mt., 468–477.

Esimodernin sodankäynnin bisnestä Helsingin yliopistolla

 

Helsingin yliopistolla järjestettiin 26–27. lokakuuta kansainvälinen sotahistorian työpaja, johon myös allekirjoittanut oli kutsuttu yleisöksi. Työpajan nimi oli The Business of War in the Baltic Sea Region: 1520–1815, mistä otsakkeesta on sangen yksiselitteisesti löydettävissä tutkimusalueen temaattiset, maantieteelliset ja kronologiset rajat. Työpajan esitelmät oli jaettu neljään temaattisen osioon, joissa kussakin esitettiin kolme tai neljä paperia.

 

Torstain työpajan avasi keynote–puhujaksi kutsuttu professori Steve Murdoch Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulusta. Murdochin luento (”Dealing in Death”: The Early Modern Arms-Trade – A Scottish Case Study) keskittyi tiettyyn ajanjaksoon vuosina 1638–1641, jolloin Skotlannin presbyteeriliitto (Covenanters) kävi sotaa Englannin ja Skotlannin kuningas Kaarle I:n keskushallintoa vastaan. Murdoch avasi liittolaisten asehankintoja, joita vastoin perinteisen historiografian olettamuksia ei hankittu ainoastaan Alankomaista vaan myös Bremenistä, Hampurista, Rostockista, Danzigista ja Ruotsista. Asehankintojen pullonkaulaksi osoittautui Öresundin salmi, jota hallitsi Kaarle I:n eno, Tanskan kuningas Kristian IV. Kun Kristian IV esti liittolaisille osoitettujen aseiden kauttakulun salmen lävitse, aseiden määränpääksi saatettiin ilmoittaa vilpillisesti Alankomaat, mistä ne kuitenkin toimitettiin edelleen Skotlantiin ja presbyteeriliittolaisille. Diplomatian melskeissä saattoi käydä myös niin, että liittolaisille tarkoitetut aseet päätyivätkin myytäviksi Kaarlea tukeville rojalisteille. Liittolaisille päätyneet aseet eivät silti olleet merkityksettömiä: Newburnin taistelussa, missä liittolaiset voittivat kuninkaan armeijan vuonna 1640, osa voitosta oli liittolaisten käyttämien ruotsalaisten kevyiden nahkakanuunoiden ansiota.

 

Ensimmäisen varsinaisen session teemana olivat kauppiaat ja sotilassiviilisuhteet (Merchants, suppliers and civil-military relations). Micka Mickelsson Turun yliopistosta aloitti puhumalla 1600-luvun alun teollisuusmies Louis De Geeristä (1587–1652) kansainvälisenä asekauppiaana. De Geer oli kotoisin Alankomaiden eteläpuolella sijainneesta Liègen hiippakunnasta, joka oli ollut perinteisesti läntisen Euroopan metalli- ja aseteollisuuden keskus. Mickelsson muistutti kuulijoita siitä, ettei De Geer saanut jalansijaa Ruotsista markkinatalouden mekanismien vaan kuningas Kustaa II Aadolfin hänelle myöntämien privilegioiden kautta. Aikakauden pitkittyneet ja toistuvat sodat kasvattivat aseiden myyntiä, mutta kolmikymmenvuotisen sodan aikana Ruotsin kruunun oma kysyntä De Geerin aseille väheni; tätä ilmiötä ja sen syitä lienee syytä pohtia tulevaisuudessa tarkemminkin. Joka tapauksessa aseiden kysynnän väheneminen koti-Ruotsissa kasvatti ulkomaanviennin osuutta asetuotannossa. Keskusteluosiossa pohdittiin yleisön kanssa, missä määrin ulkomaille viedyt aseet olivat loppuun asti valmistettuja. Keskustelu toi mieleen Nils Erik Villstrandin tutkimuksen Kopparbergetin alueen asetuotannosta, joka Villstrandin mukaan oli aliurakoitu lukuisille yksityisille työpajoille. 1600-luvun ruotsalainen aseteollisuus oli toisin sanoen eräänlaista cottage–teollisuutta eikä modernia ja keskitettyä tehdastuotantoa.  

 

Katarzyna Wagner Varsovan yliopistosta esitteli tutkimustaan ruotsalaisten keräämistä polttolunnaista (brandskatter) Kaarle Kustaan Puolan–sodan aikana 1655–1660. Wagner tutkii ns. Vanhan Varsovan aluetta, jossa asui tuolloin enemmänkin Puolan Vaasojen hoviin kytkeytyneitä aatelisia ja virkamiehiä kuin kauppiasporvareita. Lähteenään Wagner on käyttänyt Ruotsin kansallisarkistossa säilytettyjä polttolunnasrekistereitä (brandskattregister). Kiinnostavaa kyllä, näitä rekistereitä eivät laatineet niinkään ruotsalaiset miehittäjät kuin Varsovan asukkaat itse. Rekisterien mukaan ruotsalaiset ryhtyivät keräämään polttolunnaita heti Varsovaan saavuttuaan ja suhteellisen suurina summina. Tässä kohtaa Wagnerin esitys valaisi eroja polttolunnaiden ja muunlaisten armeijalle maksettujen kontribuutioiden välillä: kontribuutioita saatettiin maksaa myös elintarvikkeilla ja rehulla, kun taas polttolunnaat maksettiin aina rahana; kontribuutioita kerättiin myös maaseudulta toisin kuin polttolunnaita, joiden maksajina olivat vain urbaanit yhteisöt. Tieteellisen läpinäkyvyyden hengessä Wagner avasi myös polttolunnasrekistereiden epäjohdonmukaisuuksia ja selittämättömiä lukuja.

 

Turun yliopiston tutkija Ulla Ijäs esitelmöi 1700-luvun lopulla eläneestä Johan Friedrich Hackmanista ja hänen perheensä rönsyilevistä sotilaallisista aliurakoista. Alun perin kirjurina Viipurissa palvellut Hackman aloitti sotilasurakoitsijan uransa myymällä Ranskasta tuotettua brandya ja muuta jaloviina Venäjän armeijalle. Kun viinalastit alkoivat Ruotsia vastaan käydyn sodan yhteydessä juuttumaan Itämeren satamiin, Hackman siirsi sotilasurakointinsa puutavaran ja köysien myyntiin Länsi-Eurooppaan. Liiketoiminnassaan Hackman nojasi hyvin verkostoituneisiin sukulaisiinsa synnyinkaupungissaan Bremenissä, minkä lisäksi hänellä oli liikekumppani Venäjän armeijan sisällä. Appiukkonsa Johan Friedrich Lauben aliurakoinnin kautta Hackman osallistui myös venäläisten linnoitteiden rakentamiseen Lappeenrantaan ja Taavettiin. Lähteinään Ijäs on käyttänyt Johan Friedrich Hackmanin ja hänen leskensä tuottamaa asiakirja-aineistoa, joka on kulkeutunut Viipurista Mikkelin keskusarkistoon Hackmanin yritysarkiston välityksellä.

 

Henri Aaltonen Helsingin yliopistolta esitteli vielä sangen keskeneräistä tutkimusartikkelia Pyhän Olavin kultin roolista Ruotsin keskiaikaisen ja esimodernin sodankäynnin oikeuttamisessa. Tutkimuksen keskiössä tulee olemaan kirkon rooli ruotsalaisen valtiokapasiteetin kehityksessä. Kirkko oli keskiajalla ja esimodernilla aikakaudella alati läsnä oleva instituutio, joka usein määritteli itsensä ja valtiovallan välisen yhteistyön muodot. Valtiokapasiteetilla tarkoitetaan yleensä valtion kykyä saavuttaa poliittisia tavoitteita, ja tästä näkökulmasta Aaltonen ja muut Helsingin yliopiston tutkijat suunnittelevat tutkivansa Pyhän Olavin kulttia tapaustutkimuksen rajoissa. Esitelmää kuunnellessa allekirjoittaneelle palasi mieleen oma tutkimus ns. Torstenssonin sodasta vuosina 1643–1645, jolloin ruotsalainen papisto ei ollut ainoastaan propagoinut sodan oikeutusta vaan oli aivan konkreettisesti jopa osallistunut sodankäyntiin miehitysviranomaisina ja nostoväen komentajina. Samaan aikaan vihollismaa Tanskassa kirkkoja oli käytetty arsenaaleina, joista talonpojille jaettiin kruunun musketteja ruotsalaisia maahantunkeutujia vastaan käytävää sissisotaa varten. Artikkelin kirjoittajien kunnianhimoisena tavoitteena on sitoa pyhimyskultin käyttö osaksi normatiivista neuvottelukulttuuria, jonka seurauksena Ruotsiin rakentui yhä tänäkin päivänä olemassa olevia instituutioita ja käytäntöjä.

 

Torstain jälkimmäisen session aihe oli sodankäynnin resurssien kulku Itämeren alueella 1700-luvun puolivälin jälkeen (The Resource Nexus: Global Flows, Military Supplies and State Capacity in the Baltic Region 1740–1815). Örebron yliopiston tutkija Patrik Winton aloitti session puhumalla globaaleista sotilaallismateriaalisista kuljetusketjuista hattujen sodan (1741–1742) aikana. Winton aloitti esityksensä muistuttamalla aiheellisesti perehtyneen akateemisen tutkimuksen vähäisyydestä liittyen hattujen sotaan. Wintonin mukaan Ruotsin sotatarpeet 1741–1742 synnyttivät kansainvälisiä resurssivirtoja sekä vuorovaikutusta valtiollisten instituutioiden ja yksityisten kauppiaiden välillä. Resurssivirtoja vauhditti myös se, että hattujen sota osui samaan ajankohtaan ripeästi kasvaneen globaalin kaupankäynnin kanssa. Sodankäynnin synnyttämät rahavirrat liikkuivat Itämeren yhdeltä alueelta toiselle samoja kanavia pitkin kuin rauhanomainen kaupankäynti. Niinpä kierron seurauksena raha palautui sodankäynnistä takaisin yhteiskuntaan muttei välttämättä samalle maantieteelliselle alueelle. Maksumuodot olivat ongelmallisia, sillä saksalaiselle kauppiaalle ja suomalaiselle talonpojalle ei välttämättä pystynyt maksamaan samalla maksumenettelyllä ja vaihdantavälineellä. Oleellinen muutos oli rahaliikenteen muuttuminen tilisiirtoina tapahtuvaksi vekselikaupaksi, mikä teki rahoitustoiminnasta entistä persoonattomampaa mutta myös avoimempaa. Ruotsalaisen finanssisektorin tärkeimmät ulkomaiset risteyskohdat olivat Amsterdam, Hampuri ja Lontoo, missä ruotsalaisilla pankkiireilla oli omat pankkitilit.

 

Oleksandr Turchyn Upsalan yliopistosta piti paperin Ruotsin logistiikasta Pommerin rintamalla seitsenvuotisen sodan (1756–1763) aikana. Turchynin tutkimusmetodi oli sotilaallisten hankintojen analyysi sodankäynnin operatiivisella tasolla Pommerissa eli pyrkimys selvittää, missä määrin resurssit saavuttivat varsinaiset rintamajoukot. Ruotsalaisten logistiikkaa haittasivat Pommerissa huonot tiet, rämeinen maasto, vihollisen harjoittama kahakkasodankäynti sekä käteisen rahan puute armeijan ruohonjuuritasolla. Rahan lähettämisestä Pommeriin vastasi erityinen komissariaatti, mutta usein Ruotsista lähetetyt resurssit eivät vain saavuttaneet ripeästi liikkuvaa kenttäarmeijaa. Rahan siirtämiseksi komissariaatin oli tehtävä erityisjärjestely Stralsundin, Rostockin ja Schwerinin pankkiirien kansa, mikä käytäntö mahdollisti keinottelun ruotsalaisen ja saksalaisen rahan toisistaan poikkeavilla arvoilla.

 

Perjantain aamusession teema oli värväysurakointi ja sotilasmigraatio (Military entrepreneurship, migration and recruitment). Sebastian Schiavone Itä-Suomen yliopistosta puhui aamuvirkuille skotlantilaisen William Cahunin ratsulipustosta pohjoismaisen seitsenvuotisen sodan (1563–1570) aikana. Tanskaa vastaan käyty sota oli ensimmäinen kerta, kun Ruotsin sotalaitoksen piti värvätä ja kontrolloida ulkomaisia upseereita yhtäjaksoisesti useiden vuosien ajan. Cahunin lipusto olikin pitkäikäinen, sillä se säilyi Ruotsin palveluksessa sodan alusta sen loppuun asti; eräät upseerit palvelivat vielä 1590-luvulle saakka. Cahunin osastolle maksettiin kruunun puolesta vuosipalkkaa sekä enemmänkin teoreettista kuukausipalkkaa, mitä rahallista epävarmuutta paikattiin pahamaineisen linnaleirin avulla (järjestelmä, jossa talonpojat majoittivat ja ruokkivat sotilaita). Eräs 1500-luvun sodankäynnille ominainen ongelma oli lojaliteetti eli joko sen puute tai ailahtelevaisuus. Cahun otti lipustoonsa sotilaiksi vihollisen puolella sotineita skotteja, minkä lisäksi myös Ruotsin palveluksessa olleita skotteja siirtyi tanskalaisten riveihin. Cahunin oma petollisuus kohdistui kuningas Eerik XIV:n, jonka syrjäyttämisen yhteydessä Cahunin lipusto oli vallananastaja Juhana III:n puolella. Toisaalta myös Eerik XIV oli suhtautunut opportunistisesti Cahuniin, jonka verkostoja kuningas käytti kiihdyttääkseen uusien skottisotilaiden värväämistä.

 

Helsingin yliopiston Jaakko Björklund esitelmöi Jacob De la Gardien henkirykmentistä ns. Inkerin sodan (1611–1617) aikana. De la Gardie oli pohjoismaisessa kontekstissa suuren kokoluokan sotilasurakoitsija, joka värväsi, varusti ja rahoitti sotilaita oma-aloitteisesti. Se, että upseerit lainasivat rahaa kruunulle, ei ollut aikakaudelle lainkaan epätyypillistä, mutta De la Gardien sotilasurakoinnin mittakaava oli suurta. De la Gardie yhdisti tappioita kärsineitä komppanioita henkirykmenttiinsä ostamalla komppaniat niiden aiemmilta omistajilta – tässä mielessä De la Gardie kenties ansaitsisi yleissotilasurakoitsijan (general contractor) nimikkeen, joka asettaisi hänet samaan viitekehykseen kolmikymmenvuotisen sodan suurten urakoitsijoiden Ernst von Mansfeldin, Albrecht von Wallensteinin, Bernhard von Sachsen-Weimarin ja Lothringenin herttua Charles IV:n kanssa. Heidän tapaansa De la Gardie sai kruunulta lainojen pantiksi mittavia läänityksiä, vuosien 1611–1617 yhteydessä luontevastikin Käkisalmen ja Inkerin uusilta voittomailta. Wallensteinin tavoin De la Gardien sotilasurakointi ei noudattanut mitään selkeää erottelua julkisen ja yksityisen toiminnan välillä, mikä aikakaudelle ominainen institutionaalisten rajojen hämäryys ei kuitenkaan ajanut De la Gardieta sovittamattomaan (ja Wallensteinin tapauksessa kuolettavaan) ristiriitaan kruunun kanssa.

 

Björn Forsen Helsingin yliopistolta valotti aiemmin sangen tuntematonta aihepiiriä eli ruotsalaisia vierastaistelijoita Venetsian ja muiden italialaisten ruhtinaskuntien palveluksessa 1600-luvun lopulla, erityisesti ns. Morean sodan (1684–1699) aikana. Ruotsalaisia vapaaehtoisia saapui Venetsian ja osmanien sulttaanikunnan väliseen sotaan erityisesti Otto von Königsmarckin, Carl Sparren ja Adam Ludwig Lewenhauptin mukana. Korkeiden upseerien mukana sotaan lähti aatelisnuorukaisia, joille Turkin vastainen sota oli eräänlainen peregrinaatio eli opintie. Mukana oli myös miehistön jäseniä, joiden elinolot olivat italialaisia palkkasotilaita merkittävästi parempia; monet Venetsian ja katolisen liigan sotilaista olivat ranskalaisia sotavankeja tai vankilasta värvättyjä rikollisia, joita kohdeltiin huonosti. Forsenin paperi oli tarpeellinen muistutus siitä, ettei Ruotsi ollut 1600-luvulla ainoastaan sotilasmigraation (esim. skottien) kohdemaa vaan myös sotilaallisen työvoiman viejä. Forsenin mukaan ruotsalaiseen vierassotimiseen vaikuttivat migraatiosta tutut ”push” ja ”pull” -tekijät. Edellistä selitti Forsenin mukaan Kaarle XI:n toteuttama reduktio ja ruotujakolaitos, jotka heikensivät upseerin etenemismahdollisuuksia kotimaan sotilashierarkiassa. Ulkomaisesta sotapalveluksesta tuli siten käänteisesti vetovoimainen vaihtoehto kunnianhimoiselle aatelisnuorukaiselle.

 

Jouko Haartikainen Itä-Suomen yliopistosta puhui toisesta aiemmin vähän tunnetusta aiheesta eli ruotsalaisia kaappareita vastaan kohdistetusta brittipropagandasta Pohjan sodan (1700–1721) aikana. Perinteisessä suomalaisessa historiografiassa, jossa Pohjan sota on ”isoviha”, unohdetaan usein se, että myös Britannialla oli intressinsä sodassa ja että Ruotsin kamppailu omia vihollisiaan vastaan osui samaan ajankohtaan toisen eurooppalaisen suursodan eli Espanjan perimyssodan (1700–1714) kanssa. Englannin ja Skotlannin uusi kuningas Yrjö I oli Ruotsin kanssa eri leirissä siksi, että myös Hannoverin vaaliruhtinaan asemassa ollut saksalainen Yrjö I havitteli itselleen Bremen-Verdenin arkkihiippakuntaa, jonka Ruotsi oli napannut Tanskalta kolmikymmenvuotisen sodan lopulla vuonna 1645. Kuninkaan laajentumispyrkimykset piti legitimoida Britannian ”julkisessa sfäärissä”, joten Yrjö I ryhtyi propagandasotaan Ruotsia vastaan. Kaapparitoiminta ei ollut mikään aivan marginaalinen osa Ruotsin sodankäyntiä Pohjan sodassa, ja Ruotsin kruunun myöntämillä kaapparikirjoilla operoitiin Stralsundin ja Ranskan hallitseman Dunkerquen satamista käsin. Yksi keino saada yleinen mielipide kääntymään ruotsalaisia vastaan olikin painottaa heidän osallisuuttaan Dunkerquen ranskalaisessa kaapparitoiminnassa. Brittipropagandassa ruotsalaisia nimitettiinkin juuri ”merirosvoiksi” (pirates) eikä kaappareiksi (privateers), mikä sanavalinta assosioi ruotsalaiskaapparit yksityisiin ja laittomiin merirosvoihin, joiden kulta-aika koitti heti Espanjan perimyssodan päättäneen Utrechtin rauhan jälkeen vuonna 1714. Hannoverin kuningashuoneen Ruotsia kohtaan tuntemaa antipatiaa epäilemättä lisäsi se, että ruotsalaisilla kaapparilaivoilla palveli monia Stuartien vanhan kuningassuvun kannattajia eli jakobiitteja, jotka olivat Yrjö I:n näkökulmasta valtiopettureita.

 

Viimeisen session teemana olivat sotilaalliset verkostot ja tietokanavat (Military networks and information flows). Martin Neuding Skoog Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulusta valotti strategisen tiedustelun roolia Kustaa Vaasan sotavalmisteluissa ajanjaksolla 1530–1560. Kustaa Vaasa kehotti jatkuvasti vasallejaan ja virkamiehiään lähettämään agentteja Tanskaan ja Saksaan urkkimaan tietoja mahdollisista värväystoiminnoista; tällainen aktiviteetti oli Kustaa Vaasan maailmassa vahva ennakkomerkki lähestyvästä hyökkäyssodasta. Etupäässä Saksaan rakennettujen tiedusteluverkostojen tehtävinä oli ottaa selvää värvättävien sotilasjoukkojen lukumäärästä, koostumuksesta ja mahdollisista tavoitteista. Käänteisesti tiedustelutoiminta antoi Kustaa Vaasalle myös tietoja sellaisista sotilaallisista työmarkkinoista, jotka saattaisivat hyödyttää häntä itseään. Palkkasoturit olivat 1500-luvun puolivälissä strategisen arvokasta työvoimaa, jonka saatavuudesta monarkit ja ruhtinaat kilpailivat.

 

Itsenäinen tutkija Adam Grimshaw käsitteli omassa paperissaan Englannin roolia Ruotsin kaupankäynnissä. Kuten Grimshaw aluksi totesi, tätä aluetta on perinteisesti dominoinut tutkimus Ruotsin ja Alankomaiden kauppasuhteista, joita on Suomessa äskettäin selvitetty Henri Hannulan väitöskirjassa Free Ships, Free Goods: Dutch Foreign Policy and Commercial Relations with Denmark and Sweden 1675–1690 (Helsingin yliopisto, 2023) sekä Kaarle Wirta et alin monografissa Suurvallan rakentajat: Ruotsin ja Alankomaiden yhteistyö uuden ajan alussa (Gaudeamus, 2023). Grimshaw keskittyi Englannin sisällissodan ja Cromwellin tasavallan aikaan, jolloin englantilaiset käytännössä pakottivat Ruotsin solmimaan kauppayhteyksiä takavarikoimalla ruotsalaisille kuuluneita kauppa-aluksia. Alankomaita vastaan käyty merisota edellytti Englannin laivaston koon kasvattamista, missä ruotsalaisella laivanrakennusmateriaaleilla eli puutavaralla, tervalla ja hampulla oli aivan kriittisen tärkeä rooli. Englannin kiinnostusta Ruotsia kohtaan kasvatti myös se, että sodan aikana Tanska sulki Öresundin englantilaisilta laivoilta, mikä loi tarpeen saada pääsy Skandinaviaan ja Itämerelle Ruotsin länsisatamien (lähinnä Göteborgin) kautta. Englannin ja Ruotsin välinen kaupallinen yhteistyö sementoitiin kauppasopimuksella, joka solmittiin 11. huhtikuuta 1654, vain kuusi päivää Englannin ja Alankomaiden välisen sodan päättäneen Westminsterin rauhansopimuksen jälkeen.

 

Oxfordin yliopiston tutkija Cathleen Sarti esitteli laajaa ja kunnianhimoista tutkimusta Tanskan Öresundin tullirekistereistä ja sodankäynnin materiaalisista virroista uudella ajalla. Sartin tutkimus on osa laajempaa fiskaalissotilaallisen verkoston projektia (The European Fiscal-Military System 1530–1870), jota johtaa professori Peter H. Wilson Oxfordin yliopistolta. Sartin tutkimus perustuu verkossa olevaan tietokantaan, jossa on kolmensadan vuoden edestä dataa laivojen liikkeistä Öresundin salmen lävitse. Tietokannasta voi tunnistaa tiettyjä sotilaallisia valmistavaroita, kuten musketteja ja tykkejä, sekä sodankäynnin tarpeita palvelevaa bulkkitavaraa, kuten ruutia, rautaa ja puutavaraa. Tietokannan käyttämisen haasteina ovat tutkimusalueen kronologinen laajuus sekä vaikeus sovittaa dataa muiden tietokantojen sisältöön, kuten Göttingenin yliopiston Prize Papers -portaaliin brittien kaappaamista laivoista vuosina 1652–1815.

 

Työpajan päätti Helsingin yliopiston professori Anu Lahtinen, joka esitteli vielä alkutekijöissään olevaa HISCOM:in projektia Hyvinkään alueen vanhoista tiekartoista ajanjaksolta 1550–1917. Projektin tavoitteena on kartoittaa koordinaatein vanhoja teitä ja vertailla niitä erilaisten lähteiden tuottamaan informaatioon. Tällaisia täydentäviä lähteitä ovat vaikkapa erilaiset vetoomukset, joita tietöiden rasittamat talonpojat esittivät kruunulle. Eräs potentiaalinen apuväline tässä eri tietolähteiden sovittamisessa voisi olla keinoäly.

Työpajan järjestivät Anu Lahtinen, Sofia Gustafsson, Jaakko Björklund ja Sebastian Schiavone.

 Helsingin yliopiston työpajassa esitetyt paperit on myöhemmin tarkoitus järjestää vertaisarvioiduksi antologiakirjaksi.  

Mao ja sotataito

 

Mao Zedongin nimi liitetään sotataidon saralla kirjaseen Sissisodankäynnistä (1937), joka on sissisodankäynnin raamattuna jopa tunnetumpi kuin Ernesto ”Che” Guevaran La Guerra de Guerrillas vuodelta 1961. Maon Sissisodankäynnistä on kuitenkin tiivistelmä tai tislaus hänen aiemmasta ja kokonaisesta sotatieteellisestä tuotannostaan, jota ei länsimaissa ole hyvin tunnettu. Avaramman ikkunan Maon laajempaan sotilaalliseen ajatusmaailman tarjoaa Kiinan kansantasavallan englanniksi kääntämä ja julkaisema kokoelma Selected Military Writings of Mao Tse-Tung (1963). Allekirjoittaneen omistukseen teos päätyi Maanpuolustuskorkeakoulun Maurinkadun kirjaston poistohyllystä, minne se puolestaan oli kulkenut Yhdysvaltojen kautta. Sisällysluettelon alkusivulla on Yhdysvaltain oikeusministeriön leima, jonka mukaan kirja on tarkastettu ja rekisteröity, mutta että Yhdysvaltain hallitus ei virallisesti hyväksy sen sisältöä. 

 

Kokoelma sisältää Maon sotataidollisia kirjoituksia vuosien 1928 ja 1949 väliltä, mikä yli kaksikymmentä vuotta pitkä aikajana edellyttää lukijalta jonkinlaista Kiinan sotahistorian laajemman kontekstin tuntemusta. Kokoelman kaksi ensimmäistä tekstiä (Why is it that Red Political Power Can Exist in China, The Struggle in the Chingkang Mountains, kumpikin vuodelta 1928) on kirjoitettu tilanteessa, jossa Kiinan kommunistinen puolue oli lyöty köysiin. Kiinan tasavallan perustaneen Sun Yat-senin ideologista perintöä vaalineiden kommunistien ja kansallismielisen Kuomintang–puolueen välillä oli vallinnut väkinäinen rauha, joka kuitenkin rikkoutui Kuomintangin käännyttyä Shanghain ja eräiden muiden kaupunkien hallintaansa ottaneita kommunisteja vastaan huhtikuussa 1927. Kommunistien urbaanit järjestöt hävitettiin Kuomintangin puhdistuksessa lähes kokonaan, ja heidän oli paettava sisämaan vaikeakulkuisille turva-alueille Fujianin erämaahan ja Jianggangshanin (Chingkang) vuoristoon.

 

Nämä olosuhteet saivat Maon pohtimaan kommunistisen liikkeen sotilaallisen menestyksen mahdollistavia tekijöitä. Tärkeä tekijä oli paitsi kaupunkien työläisväestön ja maaseudun talonpoikien niin myös Kiinalle ominaisen pienituloisen keskiluokan tuki kommunistien taistelussa maanomistajien luokkaa ja ulkomaalaisten imperialistien käskyläisiä (compradors) vastaan. Pelkkä hajanainen sissisota ei mahdollistaisi voittoa: ”Jos meillä on vain paikallisia punakaartilaisia mutta ei lainkaan vakinaista puna-armeijaa, emme pysty taistelemaan vakinaista valkoarmeijaa vaan pelkkää maanomistajien nostoväkeä vastaan.” Eräs suuri haaste vakinaisen armeijan muodostamisen tiellä oli sotilasmateriaalin epäyhteismitallisuus. Kommunistien sotavoima koostui toisaalta aiempien yksiköiden kaadereista ja vakiintuneiden tukialueiden talonpojista sekä toisaalta uusien raja-alueiden talonpojista ja puolta vaihtaneista sotavangeista. Kirjoitushetkellä jälkimmäiset kaksi ryhmää muodostivat ahtaalle ajettujen kommunistien sotavoiman enemmistön, mikä ei ollut Maon mielestä toivottava tai pitkään siedettävä asiantila. Erityisesti Maoa huoletti se, että kommunistinen armeija saattaisi päätyä koostumaan talonpoikien ja työläisten sijaan pelkästä ”ryysyproletariaatista”, mikä yhteiskunnan alimpaan irtolaiskerrokseen viittaava halveksiva termi oli kotoisin Karl Marxin kirjoituksista. Heterogeenisen ihmismateriaalin lisäksi kommunistien sodankäyntiä haittasi aseiden eli ensisijaisesti kiväärien puute.

 

Koettelemuksen seurauksena Mao tarttui havaitsemiinsa puolueen ideologisiin epäkohtiin joulukuussa 1929 julkaistussa myllykirjeessään (On Correcting Mistaken Ideas in the Party). Suurin ideologinen virhe oli omaksua liian sotilaallinen näkemys kommunistien sodasta Kuomintangia ja sotalordeja vastaan. Jos kaiken toiminnan näki vain sotilaallisten tavoitteiden kautta, unohti sen tosiasian, että puna-armeija (tuossa vaiheessa käytännössä vain niin sanottu 4. armeija) oli toteuttamassa yhteiskunnallista vallankumousta eikä vain voittamassa sotaa. Muu virheellinen ajattelu ilmeni muun muassa ”ultrademokratiana” ja ”absoluuttisena yhdenvertaisuusaatteena.” Haitallisia esimerkkejä jälkimmäisestä oli se, että ratsain liikkuvia upseereja paheksuttiin elitisteinä (vaikka kyse oli vain sotilaallisesta tarkoituksenmukaisuudesta) ja että kantokuormia haluttiin jakaa tarkasti tasan ottamatta huomioon kantajien ikää, kokoa tai terveyttä. Individualismin harha vaivasi erityisesti puolta vaihtaneita sotavankeja ja loikkareita, jotka kuvittelivat olevansa puna-armeijassa ”vain töissä”, eivätkä sisäistäneet uutta rooliaan yhteiskunnallisen vallankumouksen toteuttajina.

 

Vain kuukautta edellisen myllykirjeen jälkeen Mao kohdisti kritiikkinsä puolueen tulkintaan vallankumouksellisesta ideologiasta (A Single Spark Can Start a Prairie Fire, tammikuu 1930). Monet keskuskomiteassa olivat sitä mieltä, että kommunistien ei tulisi aloittaa keskitettyä hyökkäystä Jiangxin provinssin valloittamiseksi vaan turvautua sen sijaan hajautettuun ja pitkäkestoiseen sissisotaan kaikilla rintamalohkoilla. Keskuskomiteassa ajateltiin, että jatkuva matalan intensiteetin sissisota levittäisi hiljalleen kommunistista ideologiaa kansankerrosten pariin ja johtaisi ajan myötä vääjäämättömään yhteiskunnalliseen vallankumoukseen koko Kiinassa – juuri tällaiseen yhteiskunnallisen evoluution teleologiaan marxilainen historiankäsitys alun perin perustuikin. Mao kyseenalaisti tämän näennäisesti puhdasoppisen marxilaisen ortodoksian Kiinan poikkeuksellisilla olosuhteilla. Toisin kuin Euroopan maat, Kiina oli puolikolonialistinen maa, josta useat eri imperialistiset tahot kilpailivat samanaikaisesti. Kolonialismi ja imperialismi heijastuivat valtaapitävään luokkaan, jonka eri ryhmittymät (Kuomintang ja sotalordit) sotivat toisiaan vastaan. Tämän ”sotkuisen sodankäynnin” seurauksena Kiinassa ei ollut yhtä ainoaa vallanpitäjää, jota syrjäyttää yhteiskunnallisella vallankumouksella. Kommunistien oli toisin sanoen käytettävä hyväkseen valtaa pitävien taantumuksellisten voimien sisäisiä ristiriitoja ja voitettava sota yksi provinssi kerrallaan. Heikosti puolustettu Jiangxi Etelä-Kiinassa oli sotilaallisesti looginen kohde tällaiselle kommunistien systemaattiselle sodankäynnille.

 

Maon kirjoituksissa on pitkä siirtymä tammikuusta 1930 joulukuuhun 1936. Väliin jääneiden kuuden vuoden aikana oli ehtinyt tapahtua paljon. Kommunistien asema oli romahtanut Jiangxissa, ja vuonna 1934 he olivat joutumaan lähtemään niin sanotulle pitkälle marssille Pohjois-Kiinaan. Vaivalloinen läntinen kiertotie vei kommunistit Huanin, Guizhoun, Sichuanin ja Gansun kautta uudelle tukialueelle Shanxiin. Kommunistien murtautuessa ulos piiritetystä Jiangxista heidän miesvahvuutensa oli ollut 130 000 taistelijaa, mutta vain noin kahdeksantuhatta pääsi lopulta Shanxiin. Näissä olosuhteissa Mao ryhtyi pohtimaan vallankumouksellisen sodankäynnin strategisia haasteita (Problems of Strategy in China’s Revolutionary War, joulukuu 1936). 

 

Maon kriittisen luennoinnin lähtökohta oli se, että kommunistit eivät käyneet ainoastaan sotaa, vaan että he kävivät nimenomaan vallankumouksellista sotaa, ja että he kävivät sitä ”puolikolonialistisen ja puolifeodaalisen” Kiinan erityislaatuisissa olosuhteissa. Onnistunut strategia edellytti sotahistorian sekä sodan lainalaisuuksien tuntemusta ja, mikä vielä tärkeämpää, niiden opetusten kriittistä soveltamista kiinalaisen vallankumoussodan oloihin. ”Sodan ohjaamisen lait ovat taito uida sodan meressä”, Mao tiivisti ajatteluaan metaforaksi. Tässä joulukuun 1936 tekstissä tuli vahvasti esille Maon marxilaisen dialektiikkaan perustunut ajattelu. Mao näki dialektiikkaa kommunistisen puolueen itsensä sisällä, missä ”vasemmistolainen” faktio oli ajanut liian rämäpäistä yhteiskunnalliseen vallankumoukseen tähdännyttä sissisodan politiikkaa, minkä seurauksena kommunistien ote etelästä oli menetetty, ja jossa vastaavasti ”oikeistolainen” siipi oli erheellisesti haastanut Kuomintangia pelkillä konventionaalisen sodankäynnin keinoilla, mikä puolestaan oli johtanut raskaisiin miestappioihin materiaalisesti ylivoimaista vihollista vastaan. Marxilainen dialektiikka näkyi myös Maon sotataidollisessa ajattelussa. Siirryttyään Pohjois-Kiinaan kommunistit olivat päässeet sikäli edulliseen maantieteellisen asemaan, että heidän ”tukialueensa” olivat pinta-alaltaan laajoja ja uhattuja vain yhdestä tai kahdesta ilmansuunnasta (toisin kuin Jiangxissa, missä heidät oli piiritetty joka suunnalta). Tällöin syntyi tilanne, jossa kommunisteilla oli käytettävissään sekä ”sisälinjoja” (joista käytetään sotatieteessä myös ”operaatiolinjojen” termiä) että ”ulkolinjoja.” Edellisiä käytettiin strategisiin vetäytymisiin, jälkimmäisiä vastahyökkäyksiin. Maon ajattelussa nämä linjat edustivat dialektiikkaa sissisodan ja liikkuvan sodankäynnin välillä. Onnistunut vallankumouksellinen sodankäynti löysi Maon mukaan synteesin näiden kahden väliltä, jolloin epävakinaisten joukkojen sissisotaa vaihdeltiin olosuhteiden mukaan vakinaisempien joukkojen liikkuvaan sodankäyntiin. Siinä tilanteessa, mikä vallitsi Kiinan sisällissodassa vuonna 1936, kommunistien paras strategia oli tavoitella sissisodan ja liikkuvan sodankäynnin yhdistelmällä ”tuhoamistaisteluita”, joiden avulla kommunistit saattoivat täydentää arsenaalejaan kaapatuilla aseilla ja miesvahvuuttaan vangituilla Kuomintangin sotilailla.

 

Kokoelman seuraava kirjoitus on toukokuulta 1938. Tänä aikana Kiinan sisällissota oli muuttunut kansalliseksi puolustussodaksi maahan hyökännyttä Japania vastaan. Ulkoinen uhka oli ajanut kommunistit ja Kuomintangin väkinäiseen pakkoliittoon. Kuten Rana Miller on todennut erinomaisessa kirjassaan China’s War with Japan 1937–1945: The Struggle for Survival (Penguin, 2014), Japanin perivihollinen oli Kuomintang, jonka kiinalaiskansallinen ja antikolonialistinen ideologia haastoi japanilaisten oman narratiivin eurooppalaisten ja amerikkalaisten siirtomaaisäntien kukistamisesta Japanin johtaman ”Suur-Aasian yhteismenestyssfäärin” (jap. Dai Toa Kyoeikein) puitteissa. Pohjoisen kommunistit, joiden selustassa oli Neuvostoliiton kontrolloima ja Japanin kannalta strategisesti riskialtis Mongolia, olivat japanilaisille vihollisena vasta toissijainen. Japani oli silti kommunisteille ideologinen imperialistinen vihollinen, jonka kyky sodankäyntiin oli pelottava. Sisällissodassa kommunistit olivat sotineet Kuomintangin jalkaväendivisioonia vastaan; nyt heillä oli vastassaan moderni vihollinen, jonka asevoimaan kuului jalkaväen lisäksi kenttätykistöä, panssarivaunuja ja lentokoneita.

 

Mao aloitti toukokuun 1938 kirjoituksensa (Problems of Strategy in Guerrilla War Against Japan) yksiselitteisellä maksiimilla: ”Vastarintasodassa Japania vastaan vakinainen sodankäynti on ensisijaista ja sissisodankäynti toissijaista.” Japanin invaasio vaikuttaa toisin sanoen työntäneen Maon aiemmin kritisoimaansa kommunistisen puolueen ”oikeaan” laitaan. Mao kuitenkin löysi synteesin painottamalla sissisodan merkitystä strategisena ratkaisuna, joka tähtäsi oman sotavoiman säilyttämiseen ja vihollisen joukkojen tuhoamiseen. Onnistunut strateginen sissisota edellytti kykyä voittaa ja säilyttää sotilaallinen aloitekyky. Yhtä lailla tärkeää oli kyetä hajauttaa ja keskittää sissijoukkoja strategisten olosuhteiden vaihteluiden mukaan, mikä liittyi suorasti tarpeeseen koordinoida sotilaallista toimintaa vakinaisten joukkojen kanssa vihollisen linjojen takana, yhteiskampanjoissa sekä yksittäisissä taisteluissa. Mao kiinnitti esseessään erityistä huomiota tukialueisiin, joiden merkitys tulisi korostumaan pitkittyneessä sodankäynnissä teknologisesti ja laadullisesti ylivoimaista vihollista vastaan. Mao erotti maaston perusteella kolmenlaisia tukialueita tasangoilla, vuoristoissa sekä järvi- ja joensuualueilla. Ideaali tukialue sijaitsi vuoristossa, missä useimmat kommunistien tukialueet sijaitsivatkin Japania vastaan käydyn sodan aikana. Tasankojen tukialueet olivat luonnollisesti suojattomia, mutta niitä saattoi silti käyttää väliaikaisesti ja pienempien osastojen huoltamiseksi. Kesällä korkea kasvusto tarjosi tasangoilla lisäsuojaa, kun taas talvella niitä halkovat joet jäätyivät ja muuttuivat oivallisiksi kulkuväyliksi. Mao kritisoi sitä, etteivät kommunistit olleet vielä tarpeeksi pohtineet ja kokeilleet vesistöalueiden käyttöä tukialueina, vaikka Kiinan sotahistoria tarjosi esimerkkejä jokirosvojen ja muiden vesillä liikkuneiden lainsuojattomien onnistuneesta sissisodankäynnistä. Suistojen hylkiminen tukialueina johti myös siihen, että kommunistit käytännössä tarjosivat japanilaisille mahdollisuuden rakentaa rauhassa omia vesistötukikohtiaan. Tukialueiden suuri strateginen merkitys oli siinä, että niiden olemassaolo tarjosi mahdollisuuden siirtyä jossain vaiheessa sissisodasta liikkuvaan sodankäyntiin vakinaisten joukkojen voimin. Japania, kuten Kuomintangia, ei voinut kukistaa pelkillä sissisodankäynnin metodeilla.

 

Kirjoituskokoelman pisimmässä esseessä (On Protracted War, toukokuu 1938) Mao pohti sitä todennäköiseltä vaikuttavaa skenaariota, että sodasta Japania vastaan tulisi pitkittynyt kamppailu. Tähän kehityksen johti Maon mukaan Japanin ja Kiinan rakenteellinen epäsymmetria. Japani oli kehittyneen teollisuuskapasiteetin omaava imperialistinen sotilasvaltio, jonka hallinto oli keskitettyä. Kiina oli puolestaan sisäisesti hajanainen ”puolikolonialistinen ja puolifeodaalinen” kansakunta, jonka elinkeinoelämä nojasi voittopuolisesti maatalouteen. Toisaalta taas Japanin heikkoutena olivat sen rajallinen väestö ja imperialistisen luokkayhteiskunnan sisäiset ristiriidat, kun taas Kiinan vahvuus oli sen suuressa väestössä ja väistämättömässä kehityksessä kohti modernia sosialistista valtiota teollistumisen kautta. Maon hahmottelemassa voiton strategiassa oli kolme vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa kiinalaiset (myös Kuomintangin kanssa liittoutuneet kommunistit) kärsivät raskaita miestappioita ja aluemenetyksiä. Sitkeä sissisota kuitenkin kääntää tämän trendin sodan ensimmäisessä vaiheessa ja kärjistää sisäisiä luokkaristiriitoja yhä suurempia menetyksiä kärsivässä Japanissa. Toisessa vaiheessa tämä trendi jatkuu kiinalaisten kasvattaessa sissisotansa mittakaavaa ja hallitsemiensa selusta-alueiden kykyä tuottaa sodankäynnin materiaalisia resursseja. Tämä toinen vaihe tulee olemaan pitkittyneen sodan kaikkein pitkäkestoisin, mutta sen seurauksena Kiina nousee altavastaajan asemasta, kun taas Japani puolestaan menettää aiemman yliotteensa. Viimeisessä kolmannessa vaiheessa kiinalaiset siirtyvät sissisodasta strategiseen vastahyökkäykseen ja ajaa japanilaiset pois ensisijaisesti konventionaalisen sodankäynnin menetelmin. Voitolla oli Maon mukaan kuitenkin edellytyksensä eli kiinalaisen sotalaitoksen ja sen sotavälineistön modernisointi. Aseteknologia olikin kiinnostavasti aihepiiri, josta Maolla ei ollut mitään syvällistä näkemystä tai voimakasta mielipidettä. Kenttätykistön, taisteluvaunujen ja ilmavoimien puutteet olivat asia, jota Mao ei juurikaan käsitellyt kommunistien näkökulmasta. Vuonna 1938 Mao elätteli toivetta, että kansainvälinen tilanne kääntyisi Kiinan eduksi ja että kommunistit saisivat erillistä materiaalista tukea erityisesti Neuvostoliitosta.

 

Vielä samana vuonna Mao jatkoi pitkittyneen sodankäynnin problematiikan pohtimista (Problems of War and Strategy, marraskuu 1938) ja vahvisti sen aiemman päätelmän, että Japanin voittamiseksi tavanomaisen sodankäynnin tuli olla ensisijaista ja sissisodan vasta toissijaista. Sikäli, kun sissisodalta saattoi odottaa mitään positiivisia tuloksia, sen tuli olla täysin Kiinan kommunistisen puolueen ohjauksessa. Vain kommunistit kykenivät Maon mukaan luomaan poliittisella ja kulttuurisella valistustyöllään sellaisen yhteiskunnallisen ekosysteemin, jossa sissisota säilyisi, vahvistuisi ja laajenisi.

 

Kokoelmassa tapahtuu harppaus marraskuusta 1938 toukokuuhun 1941, jolloin Euroopassa oli jo syttynyt suursota Saksan ja länsiliittoutuneiden välille. Kiinassa sotilaallinen tilanne oli ottanut takapakkia, kun Kuomintang oli ryhtynyt laajaan sotilaalliseen kampanjaan pohjoisen kommunisteja vastaan, mitä tilannetta Mao avasi kirjoituksessaan (Conclusions on the Repulse of the Second Anti-Communist Onslaught, toukokuu 1941). Kommunistisen puolueen keskuskomitealle osoitetussa muistiossa Mao painotti sodan dialektista luonnetta. Kiina kärsi Maon mukaan kahdesta ristiriidasta: kansallisesta ristiriidasta Japanin kanssa ja sisäisestä ristiriidasta Kiinan yhteiskuntaluokkien välillä. Olosuhteiden pakosta kommunistien oli priorisoitava ensimmäinen ristiriita ja käytävä sotaa ensisijaisesti japanilaisia vastaan. Tehokkain keino torjua Kuomintang oli sen oman sisäisen ristiriidan kärjistäminen suurmaanomistajien ja ”kansallisen porvariston” välillä. Kommunistien tuli vastaavasti pitää kiinni omasta kansallisen yhtenäisyyden politiikastaan, jossa sotaa Japania vastaan käytiin puolue- ja luokkaerojen ylitse. Vallankumouksen aika ei ollut vielä.

 

Lokakuussa 1942 Mao pohti Euroopassa käydyn sodan dramaattista suunnanmuutosta (The Turning Point in World War II). ”Punainen Verdun” eli Stalingradin taistelu oli katkaissut saksalaisten voittoputken ja kääntänyt sodan suunnan Neuvostoliiton ja liittoutuneiden eduksi. Hitlerin suuri strateginen virhe oli ollut edetä liian syvälle Neuvostoliittoon, jolloin Stalingradiin oli muodostunut suuri ansa. Hitler ei tunnistanut epäsuhtaa tavoitteittensa ja voimansa välillä, minkä seurauksena hänen sotansa oli tuomittu epäonnistumaan. ”Kun kantopuolaa ei ole sidottu kummastakin päästä, taakka liukuu pois kyydistä”, Mao maalaili kiinalaisen sananlaskun avulla. Stalingradin tappiota tulisi seuraamaan Kaukoidässä myös japanilaisen fasismin epäonni, Mao ennusti. ”Kaikkien niiden, joilla on ollut pessimistinen käsitys maailmantilanteesta, tulisi muuttaa katsantoaan”, Mao päätti pohdiskelunsa.

 

Kokoelmakirjan viimeiset kirjoitukset käsittelevät maailmansodan jälkeisiä vuosia, jolloin Kuomintangin ja kommunistien sisällissota puhkesi uudestaan käyntiin täydellä voimalla. Nyt asetelmat olivat kuitenkin muuttuneet. Kuomintangilla oli Yhdysvaltain vahva sotilaallinen ja taloudellinen tuki, ja toisaalla myös kommunistit saivat aiempaa enemmän apua Neuvostoliitolta, jonka omat joukot miehittivät Japanilta vallattua Mantšuriaa ja Pohjois-Koreaa. Lukuisista vuosien 1945 ja 1949 välillä laadituista lyhyistä kirjoituksista kannattaa tehdä muutama erityinen nosto. Periaatteessa kommunistit noudattivat valtataistelussaan Kuomintangia kanssa samoja strategisia periaatteita kuin sodassa Japania vastaan. Kantavana ohjeena oli keskittää ylivoimaa vihollista vastaan ja tuhota sen prikaatit yksi kerrallaan (Concentrating a Superior Force to Destroy the Enemy One by One, syyskuu 1946). Tällä strategialla pyrittiin nopeiden tuhoamistaisteluiden (annihilation) sodankäyntiin, ja se oli siten variaatio saksalaisen sotatieteilijä Hans Delbrückin (1848–1929) hahmottelemasta kulutus- ja tuhoamissodan dialektiikasta. Vuonna 1947 Mao täsmensi kommunistien suurstrategiaa operaatiotaidon alatasolla (Strategy for the Second Year of the War of Liberation, syyskuu 1947). Ensimmäisenä ohjeistuksena oli hyökätä ensin eristäytyneitä ja hajautettuja vihollisosastoja vastaan ja jättää suuret muodostelmat toistaiseksi rauhaan. Vastaavasti kommunistien tuli vallata pieniä kaupunkeja ensin ja jättää suuret asutuskeskukset yhä viholliselle. Tavoitteena ei ollutkaan maapinta-alan valtaaminen vaan vihollisen sotilaallisen voiman heikentäminen. Taisteluihin tuli ryhtyä vain ylivoiman turvin ja hyvin valmistautuneina. Voiton jälkeen viholliselta olisi otettava saaliiksi kaikki liikenevät aseet, ja suurin mahdollinen määrä sotavankeja tulisi siirtää kommunistien riveihin. Tuhoamistaisteluiden tavoitteena ei siten ollut mikään verilöyly tai joukkotuhonta, sillä se olisi vain riistänyt kommunisteilta mahdollisuuden täydentää rivejään Kuomintangin sotilailla.

 

Kuomintangin sotilaiden kasvava virta kommunistien armeijaan (josta oli vuodesta 1947 lähtien ryhdytty käyttämään nimitystä Kansan vapautusarmeija) asetti paineita poliittiseen koulutukseen. Yksi Kiinan kommunistien erikoisuus oli armeijan sisäinen demokratia (The Democratic Movement of the Army, tammikuu 1948; On the Great Victory in the Northwest and on the New Type of Ideological Education Movement in the Liberation Army, maaliskuu 1948). Tämä ei tarkoittanut huutoäänestystä siitä, mihin suuntaan seuraavaksi hyökättäisiin, vaan enemmänkin rivisotilaiden johdonmukaista itsevalvontaa ja systeemikritiikkiä. Tämä demokratia tiivistyi kahteen käytäntöön ”ristiriitojen vuodattamisesta” sekä ”kolmesta tarkistuksesta.” Edellisessä sotilaat tunnistivat riveistään aiempia luokkavihollisia ja pakottivat nämä puhdistautumaan itsekritiikillä. Tämän jälkeen armeijan sisäinen luokkaristiriita tuli lopullisesti käsitellyksi. Jälkimmäisessä käytännössä esimiehet ja mahdollisuuksien mukaan sotamiehet itse tarkistivat miehistön luokkataustan sekä seurasivat velvollisuuksien täyttämistä ja taistelutahtoa. Maon armeijassa ei siten ollut tarvetta millekään kiinalaiselle NKVD:lle tai muulle poliittista ortodoksiaa vartioivalle turvallisuusapparaatille, sillä sotilaat hoitivat tämän sääntelyn itse. Edes upseerit eivät olleet turvassa sotilaiden ilmiannoilta ja kritiikiltä.

 

Vuoden 1948 lopulla Mao teki tiliä kommunistien toteuttamasta strategiasta ja piti sitä onnistuneena (Carry the Revolution Through to the End, joulukuu 1948). ”Vastavallankumouksellinen sota” oli alkanut vuonna 1945 Kuomintangin taistelukenttämenestyksellä, joka oli nojautunut pitkälti Yhdysvaltain materiaaliseen apuun. Toteuttamalla aiemmassa sisällissodassa ja Japania vastaan käydyssä sodassa kehitettyä kolmiportaista strategiaansa kommunistit olivat aluksi ottaneet joustavasti vastaan Kuomintangin iskuja, minkä jälkeen he olivat itse siirtyneet vähitellen vastahyökkäykseen. Sodan viimeisessä vaiheessa oli korostunut Kansan vapautusarmeijan tehostunut kyky konventionaaliseen sodankäyntiin, mistä todistivat kommunistien kasvanut tykistövoima sekä heidän kykynsä käydä ja voittaa asemataisteluita. Keskuskomitealle osoitetussa sähkeessä Mao avasi vuoden 1949 puolella sisällissodan voittamisen problematiikkaa (Turn the Army into a Working Force, helmikuu 1949). Paisunut Kansan vapautusarmeija oli asteittain muutettava miehitys- ja hallinnointijoukoksi. Maon hahmottelema työkenttä oli valtaisa. Armeijan kouluttamien kaaderien oli rakennettava suhteita entisiin Kuomintangin kannattajiin ja porvareihin, organisoitava ja johdettava ammattiliittoja ja nuorisojärjestöjä, johdettava joukkoviestintää ja järjestettävä massoille asianmukaista ideologista koulutusta. Tässä vaiheessa Maon prinsiipit muuttuivat sotataidosta politiikanteon ja hallitsemisen taidoksi.

 

Maon sotataidolliset kirjoitukset eivät juuri käy taktiikan tai operaatiotaidon oppikirjasta, mutta niiden strateginen ulottuvuus on ollut sovellettavissa myöhempiin sissisotiin Indokiinassa, Algeriassa ja Väli-Amerikassa. Historioitsijan silmään pistää Maon sotataidollisessa ajattelussa selkeimmin toistuvat viittaukset marxilaiseen ajatusmaailmaan. Mao ei nähnyt pelkästään kommunistien käymää sotaa marxilaisena vallankumoussotana, vaan hän erotti luokkaristiriitoja myös Kuomintangin ja Japanin keisarikunnan sisällä. Marxilaisen tavoin Mao myös hahmotti sotilaalliset ja strategiset haasteet dialektiikan kautta. Kirjoituksissa vilisee viittauksia yhtäällä hyökkäyksen ja puolustuksen sekä toisaalla kulutussodan ja tuhoamistaisteluiden ristiriitaan. Vaikka Maoa pidetään juuri sissisodan apostolina ja artikuloijana, hänen sotataidollinen kirjallisuutensa kuitenkin alleviivaa hänen jatkuvaa ja levotonta synteesin etsintäänsä dialektisten ääripäiden välillä. Maon sotataidossa dialektiset ääripäät olivat sissisota ja tavanomainen sodankäynti, joita Mao ja vallankumouksellista sotaa käyneet kommunistit yrittivät vaihtelevissa olosuhteissa sovitella toteuttamiskelpoiseksi ja sotilaallista voittoa edistäväksi synteesiksi. Maon sotataito oli aivan lähtökohtaisesti marxilaista sotataitoa.

Afrikkalaista sodankäyntiä imperialismin aikakaudella

 

Viime vuosisatojen siirtomaasodat eivät ole sotahistorian kaikkein yleisin ja suosituin genre, johtuen mahdollisesti sellaisesta oletuksesta, että Euroopan ulkopuolella Afrikassa ja Aasiassa käydyt sodat olisivat historiantutkimuksellisesti jotenkin vähämerkityksellisiä tai tietoarvoltaan marginaalisia. Silloin (liian harvoin), kun näistä ”puskasodista” (engl. Bush Wars) kirjoitetaan, näkökulma on aivan voittopuolisesti eurosentrinen.

 

Chris Peersin The African Wars: Warriors and Soldiers of the Colonial Campaigns (2021) on sikäli virkistävä poikkeus tästä traditiosta, että se perehtyy syvällisesti 1800-luvun jälkipuoliskon afrikkalaisiin siirtomaasotiin juuttumatta lainkaan eurooppalaisiin ja länsimaisiin näkökulmiin. Eräs kirjan suuri ansio onkin sen johdonmukaisen lähdekriittinen ote 1800-luvulla tai 1900-luvun alussa ilmestyneeseen eurooppalaiseen tutkimuskirjallisuuteen ja aikalaismuistelmiin.

 

Tekijän tutkimuskysymyksenä on selvittää, millä tavoin afrikkalaiset yhteisöt (kuningaskunnat, heimot, konfederaatiot) vastustivat eurooppalaisten väkivaltaista kolonisaatiota ja imperialismia ja miksi lopputulema oli sangen lohduton useimpien afrikkalaisten sotilaallisten toimijoiden kannalta. Kirjan oivallisena lähtökohtana on muistuttaa eurooppalaisten pitkästä läsnäolosta Afrikassa, minkä seurauksena useat afrikkalaiset yhteisöt ja valtakunnat olivat omaksuneet ruutiaseiden käytön jo kauan ennen eurooppalaisen kolonialismin ja imperialismin suurvyörytystä 1800-luvun puolivälin jälkeen. Kolonialismin sotilaallisena murroskohtana toimi Peersin mukaan takaa ladattavien ja nopeasti ampuvien kiväärien ilmaantuminen eurooppalaisten armeijoiden arsenaaleihin 1860-luvulla.

 

Jos Peersin kirjassa on kaksi usein toistuvaa teknologista keskushahmoa, ne ovat Snider ja Martini-Henry – kummatkin suurikaliiberisia brittiläisiä kiväärejä, jotka käyttivät savutonta ruutia ja olivat takaa ladattavia. Tällaiset aseet olivat tulinopeudeltaan ja tarkkuudeltaan ylivoimaisia verrattuina afrikkalaisten käyttämiin piipusta ladattaviin mustaruutiaseisiin, joita afrikkalaiset usein vielä käyttelivät toivottoman huonosti. Tyypillinen afrikkalaisen musketöörin virhe oli tähdätä liian ylös, minkä lisäksi osumatarkkuutta heikensi afrikkalaisille yleinen tapa ladata muskettiin liian suuret määrät ruutia. Jos muskettiin latasi useita luoteja ja käytti sitä lähietäisyydeltä haulikkona (kuten esimerkiksi Länsi-Afrikan ashantit tekivät), metodi saattoi olla käytännöllinen. Pikatulta ampuvien Snidereiden ja Martini-Henryjen läheisyyteen eteneminen oli kuitenkin haaste, johon harva soturi halusi ryhtyä muissa kuin väijytyksen kaltaisissa poikkeusolosuhteissa. Eurooppalaiset olivat tietoisia teknologisesta etulyöntiasemastaan, jonka he myös halusivat säilyttää suitsemalla modernien kiväärien myyntiä Afrikkaan. Vuoden 1890 Brysselin sopimuksella ja sen artikuloimalla myyntikiellolla ei kuitenkaan ollut suurta vaikutusta, sillä aseiden myynti afrikkalaisille oli liian tuottelias bisnes monille salakuljettajille. Myös eurooppalaiset valtiot itse jakelivat moderneja kivääreitä omille siirtomaajoukoilleen, jotka koostuivat pääosin paikallisista afrikkalaisista vapaaehtoisista, palkkasotureista tai pakkovärvätyistä.

 

Afrikkalaisen siirtomaasodankäynnin kaikkein ikonisin aseyhdistelmä lienee kuitenkin kilpi ja keihäs, millä teknologisella ratkaisulla zulujen kaltaiset soturivaltakunnat onnistuivat torjumaan ja jopa kukistamaan eurooppalaisia maahantunkeutujia pitkälle 1800-luvun puolivälin ylitse. Chris Peersin kirja onkin onnistunut yhdistelmä kronologista ja maantieteellistä tarinan kuljettamista. Etelä-Afrikan zulut ovat siirtomaasotien antagonisteista (tai paremminkin protagonisteista) tunnetuimpia, mutta heidän metodinsa ja taktiikkansa löysivät soveltajia ja jäljittelijöitä muualtakin eteläisestä ja keskisestä Afrikasta. Peersin kirjaa lukiessa tuleekin toistuvasti mieleen kaksi historian liikuttavaa voimaa: migraatio ja diffuusio. Edellisessä liikkuvat ja sekoittuvat ihmiset, jälkimmäisessä käytännöt ja mentaliteetit. Zulujen sodankäynnin kaksi tunnusomaista rakennetta, keihään ja kilven käyttö lähitaistelussa sekä soturien järjestäminen mobilisoitaviksi ikäluokiksi, löytyivät monesta muustakin 1800-luvun puolivälin afrikkalaisesta soturikulttuurista, joiden etnogenesis oli yhtä monivaiheista kuin zulujenkin hitsaantuminen omaksi bantuvaltakunnakseen.

 

Etelä-Afrikasta ja 1870-luvun zulusodista Peers siirtyy nykyistä Ghanaa hallinneeseen ashantien kuningaskuntaan ja sen suursotaan brittiläistä imperiumia vastaan 1873–1874. Tätä erikoista sotaa käytiin tiheässä viidakossa, mutta tuliasein. Ashanteilla oli ”tanskalaismuskettinsa” (yleistermi Länsi-Afrikan musketeille, joiden myyntiä olivat aiemmin hallinneet tanskalaiset rannikkolinnoituksestaan), briteillä ja heidän länsiafrikkalaisilla sotilaillaan Sniderit ja Martini-Henryt. Brittien todellinen valttikortti olivat kevyet kenttätykit, joita he raahasivat mukanaan viidakkoon ja käyttivät lähietäisyydeltä ashanteja vastaan. Näiden aseiden aliarviointi oli Peersin mukaan ashantien suuri taktinen virhe. Sota leimahti liekkiin uudelleen vuonna 1900, jolloin ashanteilla oli jo moderneja kiväärejä. Tuolloin britit kuitenkin toivat viidakkoon jälleen uuden asehirvityksen, Maxim-konekiväärin, jonka murhaavaa tulivaikutusta kasvuston tai aidattujen kylien suojista puolustautuvia ashanteja vastaan ei tarvitse enempää kuvitella.

 

Keski-Afrikan suursota käytiin 1890-luvulla arabialaisten (eli käytännössä sudanilaisten) orjakauppiaiden ja Kongoa omana yksityisomaisuutenaan hallinneen Belgian kuningas Leopoldin välillä. Leopoldin ristiretkeä arabialaisia orjakauppiaita vastaan ei motivoinut niinkään moraalinen kutsumus kuin raadollinen kilpailu työvoimasta: myös Leopold tarvitsi orjia kumiplantaaseilleen. Arabit eivät järjestäytyneet sotilaallisesti heimoiksi tai valtakunniksi, vaan orjakauppiaat sotivat omien yksityisarmeijoiden voimin. Myös Leopoldilla oli oma yksityisarmeijansa, pahamaineinen Force Publique, jonka päällystö koostui eurooppalaisista (usein kaikenlaisista virkaheitoista ja hylkiöistä) ja miehistö joko vapaaehtoisista tai pakkovärvätyistä afrikkalaisista. Sotilaallinen epäsymmetria ei ollut muutenkaan merkittävä: arabien vakioase oli piipusta ladattava kivääri, mutta joillakin oli myös moderneja takaa ladattavia kivääreitä. Force Publique varusti asemiehensä pääosin takaa ladattavilla Albinin ja Chassepotin kivääreillä. Sotaa käytiin myös alkeellisemmin tavoin, sillä kummatkin osapuolet sotivat paikallisten heimojen avustuksella, joiden soturien aseistus koostui keihäistä ja veitsistä. Sodan rumuutta lisäsi kannibalismin ilmiö, jonka aikalaistodistajat liittivät usein Force Publiquen puolella taistelleisiin teteloihin.  

 

Kannibalismin harjoittaminen yhdistettiin myös azandejen suureen heimokonfederaatioon, joka yritti tasapainoilla arabialaisten orjakauppiaiden, belgialaisten ja Sudanin kapinallisten mahdistien välillä, käyden sotia vuoronperää näitä kaikkia vastaan. Azandet avaavat ikkunan afrikkalaisen sodankäynnin hämmästyttävään kirjoon. Useimmat azandeista sotivat keihäin ja pelottavin miekoin, joista käytettiin nimitystä kpinga. Näitä moniteräisen sirpin näköisiä aseita pystyi väitetysti heittämään, jolloin niistä lähti omintakeinen humiseva ääni. Perinteisten aseiden lisäksi monilla azandeilla oli piipusta ladattavia musketteja, ja erään heimopäällikön tiedetään perustaneen erityisen henkivartiokaartin, jonka soturit aseistettiin moderneilla Remingtonin takaa ladattavilla kivääreillä, joita äkseerattiin eurooppalaisilla sulkeisharjoituksilla ja joilla oli asusteenaan eurooppalainen sotilaspuku.

 

Eräs itäafrikkalainen soturikulttuuri tunnettiin johdonmukaisen halveksivasta asenteestaan kaikkia eurooppalaisen sodankäynnin hapatuksia kohtaan. Kenian masaiden itseymmärrys perustui spartalaiseen ihanteeseen fyysisesti voimakkaasta ja rohkeasta soturista, joka osoitti arvonsa surmaamalla täysikokoisen leijonan vain keihään ja miekan avulla. Itäisen Afrikan muut heimot ja kulttuurit suhtautuivat masaihin kauhunsekaisella kunnioituksella, ja heille kehittyi myös eurooppalaisissa matkakertomuksissa legendaarinen vaikkakin hieman liioiteltu sotilaallinen maine. Masaiden pitkäteräiset keihäät ja lyhyet miekat olivat toki erinomaisia aseita, mutta heidän sotilaallinen tehokkuutensa perustui lopulta maaston tuntemukseen, kykyyn liikkua nopeasti pitkiä matkoja ja rohkeuteen kohdata vihollinen armottomassa lähitaistelussa, jossa joko tapettiin tai tultiin itse tapetuksi. Sodankäynti muita heimoja vastaan oli masaiden pääharrastus, sillä karjataloutta harjoittaneiden masaiden ideologiassa kaikki muut kansat olivat heikkoja, alempiarvoisia ja vailla oikeutta omistaa karjaa, joka kaikki kuului vain masaille. Heidän ei siis tarvinnut tehdä muuta kuin lähteä sotaretkelle ja hakea pois se, mikä masaille heidän maailmanjärjestyksessään luonnollisesti kuului. Masait eivät juuri välittäneet testata aatemaailmansa paikkansapitävyyttä alueellaan kulkeneisiin eurooppalaisiin (yleensä Egyptistä saapuneisiin britteihin), joiden ampuma-aseiden voima oli ehtinyt tulla heille tutuksi. Konfliktin sijasta masait järjestivät suhteensa britteihin reaalipoliittisesti ja sopivat 1900-luvun alussa järjestelystä, jossa masaille taattiin autonomia eräänlaisten reservaattialueiden sisällä.

 

Chris Peers ei kerro kirjassaan saksalaisten sodasta Namibian hereroja vastaan vuosina 1904–1908, mikä julma konflikti sai jo etnisen puhdistuksen ja suoranaisen kansanmurhan piirteitä. Sen sijaan Peers avaa paljon tuntemattomampaa konfliktia Saksan Itä-Afrikassa, missä saksalaiset sotivat hehejä vastaan vuosina 1891–1896. Peers vertaa hehejen soturikulttuuria saleissaan juopotteleviin ja Valhallasta haaveilleisiin viikinkeihin, sillä hehet arvostivat yli kaiken taistelussa hankittua sotaurhon kuolematonta mainetta. Hehejen aseistus oli 1890-luvulla vanhanaikaista ja koostui pääosin pitkäteräisistä keihäistä, lyhyistä miekoista ja piipusta ladattavista musketeista. Hehejen voima oli heidän taktisessa vainussaan ja kyvyssään liikkua ripeästi ja piilossa pitkiäkin matkoja. Myös saksalaisilla oli Itä-Afrikassa oma vahvuutensa, Schutztruppe, jonka afrikkalaiset ammattisotilaat eli askarit oli koulutettu ja aseistettu täysin saksalaisten standardien mukaisesti. Askarien palvelusaseena oli Mauserin M1871 lukkokivääri, jonka makasiiniin mahtui viisi 11 mm patruunaa. Saksalaisilla voisi olettaa olleen lähtökohtainen taktinen ja teknologinen etulyöntiasema, mutta tällainen luulo osoittautui vääräksi elokuussa 1891, jolloin hehet yllättivät ja löivät hajalle heidän pääkaupunkiaan Kalengaa kohti edenneen saksalaisen sotilasretkikunnan. Hehet iskivät saksalaisiin ja askareihin niin läheltä, yllättäen ja suurella voimalla, että nämä eivät juuri ennättäneet ampua takaisin tai ottaa käyttöön mukanaan raahaamiaan kenttätykkejä tai Maximeita. Taistelu, joka maksoi kymmenen saksalaisen upseerin, 250 askarin ja sadan afrikkalaisen kantajan hengen, oli yksi suurimmista taistelukenttätappioista, joita eurooppalaiset kärsivät afrikkalaisia vastaan imperialismin aikakaudella.

 

Chris Peers päättää kirjansa eurooppalaisten taistelukenttäkatastrofeista suurimpaan, italialaisten tappioon etiopialaisia vastaan Adwan laaksossa vuonna 1896. Etiopian Adwassa sodankäynnin konteksti oli kuitenkin erilainen kuin zulujen Etelä-Afrikassa tai hehejen Tansaniassa. Etiopialaiset sotivat pitkälti eurooppalaistyylisellä armeijalla, jonka sotilailla oli ratsuväkeä, lukkokivääreitä ja jopa ihka uusia ranskalaisia Hotchkiss-tykkejä. Yksipuolisessa taistelussa etiopialaiset tuhosivat kolme italialaista prikaatia yksi toisensa jälkeen vain muutaman tunnin sisällä.

 

Chris Peers ei sorru esittämään eurooppalaisen imperialismin voittoa afrikkalaisista heimoista ja valtakunnista yksinomaan sotilasteknologisena väistämättömyytenä, vaan muistuttaa myös muista eurooppalaisten eduksi toimineista tekijöistä. Lääketieteen uusi saavutus, kiniini, lisäsi eurooppalaisten vastustuskykyä alati vaanivaa malariaa vastaan, kun taas eurooppalaisten liikkeelle lyömä Afrikan sisäinen migraatio kuljetti tauteja yhdeltä alueelta toiselle. Ihmisille vaarallisin oli Länsi-Afrikasta muualle levinnyt unitauti, ja paikallisia talouden rakenteita horjuttivat toistuvien karjatautien epidemiat. Myös lukumäärä toimi eurooppalaisten imperialistien eduksi: valkoista vyöryä vastustaneiden heimojen ja kuningaskuntien omat demografiat olivat rajallisia, ja monet yhteisöt kykenivät mobilisoimaan vain joitakin tuhansia taistelijoita eurooppalaisia ja heidän askariarmeijoitaan vastaan. Kirja herättää sotahistorioitsijan pohtimaan myös imperialismin aikakauden sotilaallista perintöä. Vetäytyvät siirtomaavallat jättivät jälkeensä koulutettuja ammattiarmeijoita, jotka oli varustettu modernein asein. Seurauksena on ollut pitkittyneitä sisällissotia, etnisiä vainoja ja kyteviä rajakiistoja nuorten jälkikolonialististen valtioiden välillä. Tätä prosessia avaa erinomaisesti vaikkapa Gérard Prunierin Afrikan maailmansota: Kongo, Ruandan kansanmurha ja koko mantereen laajuisen katastrofin ainekset (Helsinki: Into, 2012).

Mutta se on jo toinen tarina.

 

 

Chris Peersin The African Wars on erinomaisen kiinnostava kirja aihepiiristä, josta soisi lukevansa enemmänkin.

 

Chris Peers. (2021). The African Wars: Warriors and Soldiers of the Colonial Campaigns. Barnsley: Pen & Sword. 236 s.

Zothique

 

Fantasiakirjallisuutta hallitsevat nykylukijoiden ymmärryksessä sellaiset nimet kuin J. R. R. Tolkien, George R. R. Martin, Robin Hobb, Terry Pratchett, J. K. Rowling ja Robert Jordan. Usein kuitenkin unohdetaan, että genren juuret juontavat jo maailmansotien välisille vuosikymmenille, jolloin sen tärkeimmät julkaisufoorumit löytyivät amerikkalaisista pulp–lehdistä, kuten Weird Tales ja Astounding Stories. Tuolloin fantasian tuotteliaimmat ja tunnetuimmat nimet olivat H. P. Lovecraft, Robert E. Howard ja Clark Ashton Smith. Lovecraftin Cthulhu–mytologiaa ja Howardin Barbaari Conan -novelleja on jo suomennettu kokonaisten antologioiden verran, mutta Smithin tuotanto on saanut odottaa vuoroaan muutamaa irrallista kertomusta lukuun ottamatta. Nyt tamperelainen Vaskikirjat on kuitenkin tehnyt kulttuuriteon ja julkaissut peräti kuusitoista Smithin fantasiakertomusta vuosilta 1932–1952.

 

Antologian kontekstina on nimensä mukaisesti Zothiquen fantasiamanner, johon Smith sijoitti Weird Talesissa ja Astounding Storiesissa ilmestyneet kertomuksensa. Smithin Zothique edustaa kahta nykygenrelle epätyypillistä suuntausta: kuolevan maailman lopunaikoja ja makaaberia fantasiaa, jolla on enemmän yhtymäkohtia Ambrose Piercen ja Edgar Allan Poen klassiseen kauhukirjallisuuteen kuin Tolkienin Keski-Maahan. Zothiquen tapahtumat sijoittuvat kaukaiseen tulevaisuuteen, jolloin aurinko on vetämässä viimeisiään ja maailman lopulliset hetket ovat käsillä. Smithin viitoittaman genren ilmiselvin perillinen on Jack Vance, jonka Iltaruskon maa (suom. 1988, Kirjayhtymä) on aivan vastaavanlainen fantasiamaailma. Vance ei omaksunut Smithiltä pelkästään fantasiaympäristöä vaan myös tavan kuljettaa lukijaa maailman lävitse irrallisten tarinoiden ja satunnaisten keskushahmojen kautta. Mutta siinä, missä Vancen tarinoita leimaa ilkikurinen huumori, Smithin tarinat ovat makaabereja ja synkkiä, eikä tarinoiden keskushahmoja useinkaan odota hyvä kohtalo. Smithin protagonistit ovat kuninkaita, ruhtinaita, sotureita, taiteilijoita ja velhoja eivätkä koloissaan asustelevia hobitteja tai muita sympaattisia otuksia. Päähenkilöiden toiminnan motiivina on hedonismi, vallanjano, ahneus, kostonhimo, tylsistyneisyys tai silkka typeryys. Kukaan ei yritä pelastaa kuolevaa maailmaa sen vääjäämättömältä ja lohduttomalta kohtalolta. Yliluonnollisuus on alati läsnä taikuudessa, demonisissa hirviöolennoissa ja aivan erityisesti Zothiquen vainajissa, joilla on selviä vaikeuksia pysytellä haudoissaan ja katakombeissaan.

 

Nykylukija ei voi välttyä kahdelta silmiinpistävältä polemiikilta Zothiquen tarinoissa. Ensimmäinen on Smithin ilmiselvä vaikkakin laiska rasismi. Mantereen pohjoisosia asuttavat tummaihoiset ovat Smithille ”neekereitä”, joita kuvataan voittopuolisesti fyysisesti irvokkaina ja uhkaavina villi-ihmisinä. Kuva ei ole silti aivan yksioikoinen, sillä eräässä kertomuksessa (Puthuumin musta apotti) heihin liitetään myös filosofisen korkeakulttuurin piirteitä. Lisäksi on syytä huomioida, että Smithiltä puuttuu kokonaan valtavirran fantasiagenrelle tyypillinen käänteinen rasismi eli pohjoiseurooppalaisten kansojen yli-ihannointi. Zothiquessa ei ole tilaa vaaleille pohjoisen barbaareille tai muille fantasian kliseille, sillä Smith sijoitti Zothiquen mantereen maantieteelliseen tilaan, joka kattaa Pohjois-Afrikkaa, Lähi-itää ja Etelä-Aasiaa. Kukaan Zothiquen protagonisti (tai antagonisti) ei ole vaaleakutrinen eurooppalainen, vaan kaikilla hahmoilla on omat esikuvansa Egyptissä, Arabiassa tai Intiassa. Smithin eräällä tavalla ennakkoluulottomaan ratkaisuun on päässyt lähimmäksi fantasiakirjallisuuden eräs tunnetuimmista ikoneista, Ursula K. Le Guin, joka alleviivasi sitä, että hänen Maameri­–sarjansa hahmot ovat kaikki jotain muita kuin valkoihoisia eurooppalaisia.

 

Jos Smithin huolimaton rasismi särähtää lukijan silmään, hänen flirttailunsa nekrofilian kanssa saa olon tuntumaan niljakkaalta. Vainaanvaaliminen ja kalmankaihoaminen ovat teemoina esillä lukuisissakin kertomuksissa, mutta ainakin kahdessa novellissa Smith ylittelee jo soveliaisuuden ja hyvän maun rajoja. Ennen kuin Smithiä ryhtyy suorilta käsin tuomitsemaan patologiseksi hyypiöksi ja limaiseksi kelmiksi, on kuitenkin jätettävä avoimeksi se mahdollisuus, että Zothiquen nekrofiliassa on kyse kirjallisesta kunnianosoituksesta (ei ehkä hyvä sananvalinta…) Smithin esikuvalle Edgar Allan Poelle, joka itse kaarteli makaaberin aihepiirin ympärillä ylikiinnostuneen raatolinnun tavoin.

 

Zothiquen kaltaista antologiaa ei olisi olemassa ilman suomennos- ja toimitustyötä. M. J. Tuominen on kirjoittanut antologiaan Clark Ashton Smithiä taustoittavan esipuheen sekä kirjan loppuun katsauksen kaikkien novellien julkaisuhistoriasta. Tämä on erinomaista lukijan palvelemista, joka ansaitsee täyden kiitoksen. Suomentaja Eero Nurmi on tavoittanut onnistuneesti Smithin tahallisesti vanhahtavan kielenkäytön, vaikka yksi Nurmen toistuva ratkaisu pakotti allekirjoittaneen sanakirjan ääreen selvittämään, mitä tarkoittaa ”uksi.” Se on siis ylätyylinen ja kokonaan arkikäytöstä poistunut synonyymi ovelle.

 

 

Clark Ashton Smith. (2021). Zothique. Tampere: Vaskikirjat, suom. Eero Nurmi, toim. M. J. Tuominen. 346 s.

Castillonin taistelu

 

Heinäkuun 17. päivä vuonna 1453 käytiin taistelu, jolla oli käänteentekevä merkitys niin Euroopan poliittisessa historiassa kuin pitkän aikalinjan sotahistoriassakin. Castillonissa käyty taistelu oli viimeinen suurtaistelu englantilaisten ja ranskalaisten välisessä satavuotisessa sodassa (1337–1453), ja se sinetöi sodan ranskalaisille edullisen lopputuloksen. Tämän lisäksi taistelu oli myös eräänlainen murroskohta eurooppalaisen sodankäynnin rakenteellisessa historiassa. Satavuotisessa sodassa on erotettavissa kolme erilaista sodankäynnin vaihetta. Sodan alussa sodankäynti perustui yhä perinteiseen raskaan ratsuväen käyttöön taistelun aloittajana ja ratkaisijana. Koko keskiajan feodaalinen yhteiskuntamalli perustuikin haarniskoitujen ratsuritarien rooliin sodankäynnin eliittinä ja monopolosoijina – jalkaväellä oli pitkään ollut vain toissijainen rooli, joka oli alkanut muuttua vasta Courtrain (1302), Bannockburnin (1314), Morgartenin (1315) ja Laupenin (1339) taisteluissa, missä peitsin, keihäin ja hilparein aseistautunut jalkaväki oli päihittänyt päälle rynnäköineen raskaan ratsuväen. Englantilaisten invaasion mukana Ranskaan ilmaantui uudenlainen taistelukentän valtias, marjakuusijousella aseistautunut jousimies. Marjakuusijousi oli nimensä mukaisesti yhdestä marjakuusen rungosta veistetty kaarijousi, jota kokonsa puolesta nimitettiin myös pitkäjouseksi. Sen kantama oli ennen näkemättömän pitkä, jopa 300 metriä, ja ballistisesti ammuttuna sen nuoli kykeni lävistämään ratsuritarin paksunkin peltipanssarin. Myös pelätyn jalkajousen vasama kykeni vastaavaan suora-ammunnassa, mutta siinä, missä kaarijousimies pystyi ampumaan yhä uuden nuolen alle kymmenen sekunnin välein, jalkajousen lataaminen vei minuutin, ellei jopa enemmänkin. Marjakuusijousiensa avulla englantilaiset voittivat ranskalaisten ritariarmeijat kerta toisensa jälkeen Crécyssä (1346), Poitiersissa (1356) ja Azincourtissa (1415). Sodan lopulla koitti sodankäynnin viimeinen vaihe, jota dominoivat uudenlaiset sotilastekniset ratkaisut – ruutiaseet ja kenttälinnoitteet. Castillonin taistelu vuonna 1453 toi nämä kaikki kolme sodankäynnin rakenteellista vaihetta yhteen.

 

Castillonin taistelun sotilaspoliittinen konteksti oli Biskajanlahden rannalla sijaitseva Guyennen provinssi, joka oli ollut suurelta osin Englantia hallinneen Plantagenetien kuningashuoneen läänitystä jo 300 vuoden ajan. Kun Ranskan kuningas Kaarle VII:n armeija valtasi provinssin pääkaupunki Bordeaux’n vuonna 1451, kaupungit porvarit lähettivät avunpyynnön Englannin kuningas Henrik VI:lle. Vaikka Henrik VI oli suvultaan Lancaster eikä Plantagenet, hän halusi joka tapauksessa pitää kiinni niin ikiaikaisista Englannin kuningashuoneen läänityksistä kuin omasta henkilökohtaisesta vaateestaan Ranskan kruunuunkin. Niinpä Henrik VI lähetti Guyenneen lokakuussa 1452 noin kolmentuhannen miehen vahvuisen sotilasretkikunnan Shrewsburyn jaarli John Talbotin komennossa. Talbot valtasi Bordeaux’n pian takaisin, mutta luovuttamisen sijaan Kaarle VII ryhtyi keväällä 1453 vastahyökkäykseen talvella kokoamansa armeijan voimin. Satavuotisen sodan alussa Ranskan kuninkaat olivat joutuneet perustamaan armeijansa feodaaliritariston ja satunnaisten palkkasoturien varaan, mutta Kaarle VII:llä oli vuonna 1453 käytössään uudenlainen sotilaallinen instituutio, compagnies d’ordonnance, vakinaisessa palveluksessa pidettyjen ritarien, asemiesten ja jousimiesten sotajoukko. Englantilaisten armeijan koossa pitävä voima oli ns. bastardifeodalismi, jossa ritarit tarjosivat kuninkaalle itsensä ja asemiestensä sotilaallisia palveluksia rahapalkkaa vastaan eivätkä silkasta maata omistavan vasallin lojaliteetista läänitysherraansa kohtaan. Armeijoiden koossa ei ollut suurta eroa: Talbotilla oli englannista saatujen vahvistusten saapumisen jälkeen komennossaan 800–1 000 englantilaista ritaria ja asemiestä, 4–6 000 englantilaista jousimiestä ja 1 500–2 000 gascoignelaista palkkasoturia, kun taas Kaarle VII:n riveissä oli 5–9 000 ranskalaista asemiestä ja jousiampujaa (joiden ydin koostui vakinaisista compagnies d’ordonnancen sotilaista), tuhat bretagnelaista asemiestä ja jousiampujaa, 700 hakapyssymiestä ja 700 pioneeria.

 

Kaarle VII:n armeija ei rynnännyt suin päin kohti Bordeaux’ta vaan ryhtyi piirittämään sen lähellä sijainnutta Castillonin kaupunkia 8. heinäkuuta. Armeijaa johtaneiden Jean Bureaun, Jacques de Chabannesin ja Bretagnen herttua Pierre II:n yhteiskomitea päätti rakentaa Castillonin liepeille kenttälinnoituksen, jonka sisällä olisi tykkejä, hakapyssyjä ja jousimiehiä. Bureau laati itse leirille pohjasuunnitelman, joka maksimoisi ruutiaseiden tulenkäytön. Yhdeltä suunnalta leiriä suojeli Lidoirejoki, joten maavallit tarvitsi rakentaa vain kolmelle sivustalle. Linnoite koostui matalien vallien päälle sijoitetuista palisadeista eli teroitetuista seipäistä ja niiden ulkopuolella kulkevasta kaivannosta. Bureau ei rakentanut valleja suoraviivaisiksi vaan laittoi ne kulkemaan epäsäännöllisempää ja mutkittelevampaa muotoa, joka mahdollisti ulkonemiin työnnettyjen ruutiaseiden sivustatulen ja ampuma-alan kasvattamisen. Kuninkaallista arsenaalia johtanut Bureau oli keskittänyt leiriin jopa kolmesataa erikokoista tykkiä ja hakapyssyä.

 

Kuultuaan ranskalaisten ryhtyneen piirittämään Castillonia John Talbot lähetti sen avuksi 500 asemiehen ja 800 jousimiehen vahvuisen osaston. Näin pienen etujoukon lähettäminen oli Talbotin ensimmäinen virhe. Castillonin ulkopuolella Talbot löi pienen ranskalaisen tiedusteluosaston ja voittonsa rohkaisemina jatkoi matkaansa kohti Castillonin kenttäleiriä odottamatta vahvistuksia Bordeaux’sta. Pienen voiton ohella Talbotia kannusti päätökseensä virheellinen ilmoitus siitä, että ranskalaiset olisivat olleet vetäytymässä leiristään: todellisuudessa leiristä lähti ainoastaan joukko armeijan kuormaston mukana kulkeneita siviilejä eikä sotilaita. Päätös jatkaa hyökkäystä Castillonin leiriin pelkän etujoukon voimin oli Talbotin toinen ja kohtalokkain virhe. Alivoimainen englantilaisjoukko rynnäköi kenttälinnoitteita ja niiden suojista ampuvia tykkejä, hakapyssyjä ja jousimiehiä vastaan. Ranskalaisen aikalaistodistajan väittämän mukaan ranskalaisten tykinkuulat ”osuivat kaikki viiteen tai kuuteen mieheen ja surmasivat heidät kaikki.” Järkevä komentaja olisi keskeyttänyt verilöylyksi muuttuneen hyökkäyksen, mutta syystä tai toisesta Talbot vaan päätti jatkaa hyökkäystä Bordeaux’sta erillisinä osastoina saapuneiden vahvistusten voimin. Ainoa myönnytys, mitä Talbot teki vallitseville taktisille olosuhteille, oli joukoille annettu määräys laskeutua alas hevosten selästä ja suorittaa hyökkäys jalan. Tälläkään päätöksellä ei ollut mitään myönteistä vaikutusta, kun Bordeaux’sta saapuvia täydennyksiä syötettiin Castillonin lihamyllyyn yksi kerrallaan jatkuvalla alivoimalla. Lopulta ainoa ratsain liikkuva englantilainen oli Talbot itse, joka ei ollut katsonut tarpeelliseksi pukea haarniskaa ylleen. Kun tykinkuula tappoi Talbotin alta tämän ratsun, jaarli juuttui kiinni kuolleen hevosensa alle. Eräs franc-archer, kuten compagnies d’ordonnancesin sotilaita nimettiin, halkaisi puolustuskyvyttömän Talbotin kallon kirveellä. Myös Talbotin poika, Lislen paroni John, sai surmansa Castillonin verilöylyssä. Lopullisen armoniskun englantilaisille antoi herttua Pierre II, jonka bretagnelainen ratsuväki koukkasi englantilaisten sivustaan ja pakotti heidän jäljelle jääneet joukkonsa vetäytymään Bordeaux’n muurien suojiin. Kaiken kaikkiaan Castillonissa sai surmansa ainakin neljätuhatta englantilaista ja gascognelaista, kun taas ranskalaisten tappiot jäivät noin sataan mieheen.

 

Historioitsija Clifford J. Rogersin teoreettisen hahmotelman mukaan satavuotisessa sodassa oli nähtävissä kaksi ”sodankäynnin vallankumousta”. Ensimmäinen oli ns. jalkaväen vallankumous (Infantry Revolution), joka ajoittui 1300-luvun alkuun ja satavuotisen sodan ensivaiheisiin. Tämä vallankumous tarkoitti peitsi- hilpari- ja jousimiesten taktista yliotetta perinteisestä ritarien raskaasta ratsuväestä, ja se kulminoitui englantilaisten voittoisissa taisteluissa Crécyssä, Poitiersissa ja Azincourtissa. Seuraava vallankumous oli tykistövallankumous (Artillery Revolution), jonka alkamisajankohdan Rogers ajoitti 1400-luvun puoliväliin eli juuri Castillonin taistelun ajankohtaan. Tykistövallankumous oli sotahistoriallisena käännekohtana jalkaväen vallankumousta epämääräisempi, sillä ruutiaseet olivat olleet osa eurooppalaisen sodankäynnin taustamaisemaa jo 1300-luvun alusta lähtien. Rogersin teesiä voisi haastaa jo siitä lähtökohdasta, että 1420-luvulla käydyn hussilaissodan kulkua määritti aivan lähtökohtaisesti hussilaisten teknologinen yliote, joka perustui ruutiaseiden ja liikkuvien suoja-asemien eli vaunulinnojen (tabor) yhteiskäyttöön. Tykkien ja hakapyssyjen kyky ampua seulaksi haarniskoitujen ritarien raskasta ratsuväkeä ei siis ollut Castillonin taistelussa aivan ennen näkemätön ilmiö.

 

Reunaehdoista huolimatta Castillonin taistelu toi näkyviin sodankäynnin teknologisen murroskohdan 1400-luvun puolivälin Euroopassa. Castillonin leiri ei ollut joidenkin satojen taistelijoiden puolustama vaunulinna vaan mittava kenttälinnoite, jonka sisään mahtui tuhansien sotilaiden lisäksi 300 tykkiä ja erikokoista pyssyä. Myös kenttälinnoitteen muoto oli suunniteltu tavalla, joka maksimoi ruutiaseiden tuhovoiman. Tykistövallankumouksen dynaamiseen tuhovoimaan yhdistyivät perinteiset sodankäyntitavat. Kummallakin armeijalla oli käytössään tuhansia jousimiehiä, jotka ampuivat ballistista suojatulta kaarijousillaan (joiden mallin ranskalaiset olivat ehtineet kopioida englantilaisilta). Hyökkäävien englantilaisten jousiammunta kenttälinnoitteiden takana piileskeleviä ranskalaisia vastaan oli sokeaa ja tehotonta, kun taas palisadien ja maavallien suojaamat ranskalaiset jousimiehet kylvivät esteetöntä nuolikuuroa avomaastossa edenneitä englantilaisia vastaan. Lähitaisteluun päästyään englantilaiset ritarit ja asemiehet saivat ponnistella maavallin ylitse kohdatakseen ranskalaiset puolustajat, joilla oli etunaan ylämaasto. Lopulta taistelun lopetti perinteinen keskiajan taktiikka, raskaan ratsuväen rynnäkkö. Taistelun lopputuloksena Castillonin kenttäleirin vallihaudassa lojui verisessä vellissä englantilaisia ritareita ja asemiehiä, joiden vartaloita olivat repineet palasiksi tykkien kuulat, joiden haarniskoista törrötti lukuisia nuolia ja joiden panssaroinnin paljaita kohtia oli viillelty ja tökitty miekoilla, kirveillä, hilpareilla, keihäillä ja tikareilla.

 

Satavuotisen sodan viimeinen taistelu oli modernin sodankäynnin irvokas esinäytös.

 

 

Kirjallisuutta:

 

David Nicolle. (2012). The Fall of English France 1449–53. Oxon: Osprey Publishing.

 

Clifford J. Rogers. (1995). The Military Revolutions of the Hundred Years War. Teoksessa Clifford J. Rogers (toim.). The Military Revolution Debate: Readings on the Military Transformation of Early Modern Europe. Boulder: Westview Press, 55–93.

 

Clifford j. Rogers (toim.). (2010). 1. The Oxford Encyclopedia of Medieval Warfare and Military Technology. Oxford: Oxford University Press.