Esimoderni yö

 

Historiantutkimus on käynyt lävitse kaksi vallankumousta. Ensimmäinen murros sijoittuu 1800-luvun puoliväliin, jolloin historiantutkimus omaksui saksalaisen Leopold von Ranken johdatuksella tieteelliset kysymyksenasettelut ja tutkimusmetodit. Ranken opastuksella historioitsijat ”löysivät” arkistojen aikalaislähteet, joiden tulkitsemiseen he sovelsivat uutta tieteellistä taitoa, lähdekritiikkiä. Ranken ja hänen seuraajiensa mielenkiinto kohdistui lähes poikkeuksetta politiikan, diplomatian ja sodan historiaan. Tämä traditio johti seuraavaan käänteentekevään murrokseen, ranskalaisen Annales–koulukunnan edustaman strukturalistisen historian ilmaantumiseen maailmansotien välisinä vuosikymmeninä. Diplomatian ja sotahistorian sijasta strukturalistit käänsivät katseensa instituutioiden, ympäristön, käytäntöjen ja mentaliteettien aihepiireihin. Strukturalistit löysivät uudenlaisia lähdeaineistoja liittyen talouteen, sosiologiaan, kulttuuriin ja fysiologiaan. Koulukunnan varhainen edustaja Lucien Febvre kutsui tätä lähestymistapaa ”totaaliseksi historiaksi” (histoire tout court). Strukturalistien ensimmäisen sukupolven historiantutkimus oli tyypillisesti makroa, joka käsitteli suuria maantieteellisiä alueita ja pitkiä ajanjaksoja (longue durée). Nämä rajaukset määrittivät strukturalismin kenties tunnetuinta historiallista tutkimusta, Fernand Braudelin massiivista historiaa Espanjan kuningas Filip II:n aikakauden Välimeren alueesta (La Méditerranée et le Monde Méditerranéen à l’Epoque de Philippe II, 1949), joka avasi Välimeren ympäristön ja elinkeinoelämän kronologista taustaa keskiajan ja jopa antiikin kaukaisilta vuosisadoilta.

 

Strukturalistisen käänteen seurauksena historiankirjoitusta rikastuttaa nykyään kokonainen genre, jossa tutkitaan tapahtumien sijasta jotain laajempaa ilmiötä. Eräs esimerkki tällaisesta ilmiöhistoriasta on Craig Koslofskyn kirja Evening’s Empire: A History of the Night in Early Modern Europe (Cambridge, 2011). Kirjassaan Koslosfky tutkii yön ja pimeyden kulttuurillista, poliittista, sosiaalista ja fenomenologista muutosta esimodernilla aikakaudella 1500–1800. Koslofskyn mukaan muutos ei ollut vähempää kuin vallankumouksellinen. Kirjan analyysin lähtökohta on keskiaikainen yö, joka edusti pelkoa, yliluonnollisuutta, kerettiläisyyttä ja rikollisia aikeita. Yö oli keskiajan eurooppalaisille silti tuttu vuorokaudenaika, sillä he eivät nukkuneet kokonaan sen lävitse. Kuten aiempi tutkimus on osoittanut, ihmiset nukkuivat keskiajalla kahdessa jaksossa, joiden väliin osui keskiyön tienoilla vietetty, parin tunnin mittainen valveillaolon ja mahdollisen työskentelyn ajanjakso. Kuten Koslofsky osoittaa, esimodernilla ajanjaksolla nämä yön fenomenologiset ja sosiaaliset perinteet murtuivat ja korvautuivat uusilla struktuureilla.

 

Craig Koslofsky lähtee liikkeelle noituuden ja yön assosiaatiosta esimodernin aikakauden varhaisella ajanjaksolla 1500- ja 1600–luvuilla. Aikakauden diskursseissa yö nähtiin ajankohtana, jolloin niin naiset kuin miehetkin olivat suurimmassa vaarassa ajautua paholaisen viettelyksiin. Assosiaatio kiteytyi uskomukseen noitasapatista, jota noidat viettivät poikkeuksetta yöaikaan. Koslofsky näkee noitasapattiin liittyneessä demonologiassa inversion, jossa pimeydessä vietetty noitasapatti toimi vastakohtana päiväsaikaan tapahtuneelle maallisen esivallan kokoontumiselle. Noita oli aikakauden dikotomiassa kuninkaan (eikä papin) vastakohta. Tästä vastakkainasettelusta seurasi, että kirkolliset ja maalliset viranomaiset suhtautuivat kaikkiin yöllisiin kokoontumisiin noituuden harjoituksena tai kerettiläisyytenä.

 

Toisaalla yöstä tuli esimodernilla aikakaudella myös uskonnollisuuden ja hengellisyyden valtakuntaa. Reformaatio (ja vastareformaatio) kannustivat kristittyjä etsimään Jumalaa yön pimeydessä, niin vertauskuvallisesti kuin kirjaimellisestikin. Monet uskonsotien aikakauden vainotut uskonnolliset vähemmistöt – Saksan anabaptistit, Ranskan hugenotit ja Englannin katolilaiset – joutuivat olosuhteiden pakosta pitämään kirkollisia menojaan yöaikaan ja piilossa muiden katseilta. Toisaalta myös Jakob Böhmen (1575–1624) kaltaiset uskonnolliset mystikot näkivät pimeydessä itsessään arvoa hengellisen introspektion mahdollistajana. Syynä introspektion käänteeseen ja ”epistemologisen yön” vahvistumiseen oli Koslofskyn arvion mukaan se, että Böhmen kaltaiset 1600-luvun vapaa-ajattelijat joutuivat kohtaamaan rajoituksia ja suoranaista vainoa oman kirkkonsa sisältä eivätkä pelkästään tunnustuksellisten jakolinjojen ylitse. Näissä muuttuneissa olosuhteissa yöstä tuli 1600-luvulla aiempaa positiivisempi ja konkreettisempi inhimillisen kokemuksen ympäristö.

 

1600-luvun aikana maalliset hallitsijat ja heidän hovikulttuurinsa kaappasivat yön itselleen. Yö ja pimeys tarjosivat valtiaille taustan, jota vasten alleviivata monarkin omaa loistokkuutta teatteritaiteen tai ilotulisesitysten avulla. Nämä spektaakkelit edustivat sitä, mitä sosiologi Jürgen Habermas on muualla kuvannut ”edustavaksi julkisuudeksi.” Esimerkkejä tällaisista poliittisista spektaakkeleista olivat vuoden 1653 esitys Ballet de la Nuit, jonka pääesittäjä oli nuori Aurinkokuningas Ludvig XIV itse, Ruotsin vallasta irti pitäytyneen Bremenin kaupungin autonomiaa juhlistanut suuri ilotulitus vuodelta 1668 sekä se innovatiivinen tapa, jolla Saksin vaaliruhtinaskunta valaisi sisältä Dresdenin kaupungin raatitalon 1690-luvulla. Tällaisten lavastusten ja pyrotekniikoiden tarkoituksena oli tehdä vaikutus ”tavalliseen kansaan”, jonka ei muuten oletettu ymmärtävän mitään hallitsemisen monimutkaisesta ja salamyhkäisestä taiteesta (arcanum imperii).

 

Kaupungeissa esimoderni yön vallankumouksen vallankumous näkyi kaikkein ilmiselvimmin katuvalaistuksen ilmaantumisessa 1600-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Valaistus mullisti urbaanin kansanosan päivärytmiä ja elämäntapaa. Siinä, missä liikkuminen kaupungin kaduilla yöaikaan oli aiemmin ollut käytännössä rikollinen teko, nyt yöajasta tuli osa urbaania elämää tavernoineen, kahviloineen ja yksityisine salonkeineen. Katujen valaisemisella oli esimodernin valtiovallan kannalta selvä poliittinen tavoite: urbaanin yön ”kolonisaatio” ja vallankäytön ulottaminen aiemmin julkiselle vallalle tavoittamattomaan vuorokaudenaikaan. Koslofsky muistuttaa aiheellisesti, että katuvalaistus herätti monissa paikallisissa yhteisöissä vastustusta siihen liitettyjen julkisten kustannusten takia. Katuvalaistus häiritsi myös perinteisten yöeläjien, kuten prostituoitujen ja räyhäävien opiskelijoiden puuhasteluja, jotka kaipasivat suojakseen enemmänkin pimeyttä kuin valoa. Kysymys katuvalaistuksesta loi jakolinjan uudenlaista sosiaalista elämäntapaa ja vuorokausirytmiä kaipaavien eliittien ja pimeydessä paremmin viihtyneen plebeijiluokan välille.

 

Urbaanin yön kolonisaatio oli myös sukupuolittunut ilmiö. Naisten ei ollut soveliasta roikkua tavernoissa tai kahvihuoneissa illan ja yön aikaan, vaikkakin heille oli täysin luonnollista yhä työskennellä niissä myös auringonlaskun jälkeen. Orastava, vahvoja poliittisia ulottuvuuksia omannut kahvilakulttuuri oli siten esimodernilla ajalla sangen miehinen ilmiö. Pariisissa naisilla oli kuitenkin oma vastineensa kahviloille ja tavernoille eli ylempien seurapiirien yksityiset salongit. Tällainen eliittinaisten uudenlainen yöllinen elämäntapa loi kontrastin yläluokan ja soveliaista sukupolikoodistoista yhä tiukasti kiinni pitäneen porvariston välille. Porvariston elämäntapaa määrittikin stratifioitunut maskuliinisuus, joka sulki illanviettojen ulkopuolelle naiset ja plebeijiluokkaan kuuluneet miespalvelijat.

 

Maaseudulla yön kolonisaatio kulki eri polkua kuin kaupungeissa. Siinä missä ilta ja yö muuttuivat kaupungeissa sosiaaliseen ajanvietteeseen suuntautuneeksi vapaa-ajaksi, maaseudulla yö oli joko nukkumista tai työntekoa varten. Koslofsky toteaakin, että maaseudun ja kaupungin vuorokausirytmit alkoivat erkaantua toisistaan 1600-luvun loppua kohden. Silloin, kun maaseudulla vietettiin pimeän ajan vapaa-aikaa (erityisesti talvella), myös sen muoto erosi kaupungista. Miehet notkuivat tavernoissa, joiden aukioloon suhteuduttiin lepsummin maalla kuin viranomaisten silmien alla kaupungeissa, kun taas naisilla oli oma sosiaalisen kokoontumisen muotonsa eli kehruutuvat (saks. Spinnstube), joissa nuoret naiset saattoivat tilaisuuden tullen myös seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa. Tavernoista kotiinsa palailleet juopot ja riianneet pariskunnat loivat viranomaisten silmissä maalaiskylien raiteille epäjärjestystä, mikä ennakkoluulo ei ollut aivan aiheeton tai perusteeton. Esimodernin Euroopan maaseudulla tapahtui paljon väkivallantekoja eikä vähiten senkään takia, että maaseudulla turvauduttiin ennaltaehkäisevään väkivaltaan: jos pimeällä polulla tuli vastaan joku tuiki tuntematon, pelko saattoi helposti motivoida harkitsemattomaan ja liioiteltuun itsesuojeluun. Maallinen ja kirkollinen esivalta yrittivät ”kolonisoida” maaseudun yötä kieltämällä miesten läsnäolon kehruutuvissa tai keksimällä yöajalle vaihtoehtoista, säädyllistä ja soveliasta ajanvietettä, kuten katolisen kirkon yölliset juhlamenot. Kaiken kaikkiaan esivallan yritykset kontrolloida maaseudun yöllisiä perinteitä jäivät lopulta puolitiehen tai epäonnistuivat kokonaan.

 

Craig Koslofsky päättää kirjansa pohdintaan esimodernin yön vallankumouksen vaikutuksesta 1700-luvun valistusajatteluun. Esimodernin yön fenomenologiasta nousi esille kaksi vastakkaista trendiä, pimeyden karkottaminen ja sen manipulointi, joiden ristiveto jätti jälkensä valistukseen. Toisaalla valistusajattelu kannatti katuvalaistuksen kaltaisten teknisten ratkaisujen käyttöön ottamista pimeyden valaisemiseksi ja toisaalta pyrki hävittämään yön ja pimeyden taikauskoisen eskatologian valtakuntana. Jälkimmäinen trendi näkyi vahvimmin siinä poleemisessa keskustelussa, jota 1700-luvun vaihteessa käytiin uskomisesta demonologiaan ja henkiolentoihin. Valistuksen ja sen edistäjien halveksunta taikauskoa ja yliluonnollisia ilmiöitä kohtaan oli aluksi helppo tulkita ateismiksi ja kristinuskonnon opinkappaleiden kieltämiseksi, mutta kuten Koslofsky toteaa, empiirisen todisteaineiston lisääntyminen (tai oikeamminkin sen täydellisen puuttumisen kasvanut todentaminen) alkoivat rapauttaa maaperää perinteiseen pimeyden demonologiaan ja yön yliluonnolliseen eskatologiaan uskoneiden jalkojen alta. Valistusajattelijoiden ylimielinen ja eurosentrinen asenne pimeyteen ja yöhön toisaalta myös ajoi heidät vähättelemään ja halveksimaan ei-eurooppalaisia perinteitä ja uskomuksia liittyen valottomuuden valtakuntaan. Valistus muunsi pimeyteen liittyvän taikauskon uudenlaiseksi hierarkiaksi alueiden ja etnisyyksien välillä.

 

Craig Koslofskyn kirja kattaa strukturalistisen tutkimusperinteen mukaisesti pitkän ajanjakson 1500–1800 sekä maantieteellisen alueen, joka sisältää Saksan, Ranskan ja Britannian. On mahdollista, että hänen argumentaatioonsa olisi ilmaantunut merkityksellisiä reunaehtoja, mikäli hänen esimodernin historian tutkimuksensa olisi ulottunut myös Skandinaviaan, Itä-Eurooppaan tai Välimeren alueelle, mutta valitsemallaankin rajauksella Koslofskyn tutkimus on silti laajuudessaan vaikuttavaa. Strukturalistisen tutkimusperinteen mukaisesti Koslofsky käyttää kirjavaa lähdeaineistoa, joka sisältää arkistomateriaalia, painettuja tekstejä ja kuvitusta. Pientä kummastusta herättää se, ettei kirjaan ole mahtunut mukaan ainoatakaan viittausta esseisti Michel de Montaigneen (1533–1592), joka kuitenkin käsitteli harrasta yksinäisyyden kokemusta sekä nukkumista tunnetussa esseekokoelmassaan.

 

Craig Koslofskyn Evening’s Empire on arvokas lisäys strukturalistisen historiankirjoituksen pitkään ja ansiokkaaseen perinteeseen.

 

 

Craig Koslofsky. (2011). Evening’s Empire: A History of the Night in Early Modern Europe. Cambridge: Cambridge University Press. 431 s.

Kaivoon jäänyt mies

 

Epäsuosittu kartanonherra lähtee puutarhurinsa todistuksen mukaan ulkomaille ja jättää kartanonsa alaistensa hoidettavaksi. Puutarhuri ja eräät puolitutut saavat väitetysti kartanonherran lähettämiä kirjeitä ulkomailta. Kuluu seitsemän vuotta ilman, että kukaan osaa kummemmin kaivata kartanonherraa. Lopulta esivalta siirtää kartanon omistuksen toiselle aateliselle, joka ryhtyy kunnostamaan ränsistyneitä tiluksia. Uuden omistajan työläiset löytävät vanhan kaivon ja aikovat ottaa siitä vettä. Kaivon pohjalla on kuitenkin maatunut ihmisruumis. Onko vainaja kartanon edellinen omistaja? Entä miten hän on päätynyt oman pihakaivonsa pohjalle? Onko Nils Rosenschmidt murhattu?

 

Tämä ingressi voisi toimia johdatuksena vaikkapa johonkin virolaisen Indrek Harglan kirjoittamaan, keskiajan Tallinnaan sijoittuvaan Apteekkari Melchior–sarjan murhadekkariin. Kyseessä on kuitenkin tositapaus ja Finlandia–palkitun historioitsija Mirkka Lappalaisen uutuusteos Smittenin murha: Katoamistapaus 1600-luvulta (Siltala). Lappalaisen käsittelemä mysteeritapaus herätti 1600-luvun lopun Suomessa ja Ruotsissa sen verran huomiota, että sen selvittelyyn sotkettiin mukaan itse kuningas Kaarle XI, joka monista muista ansioistaan huolimatta ei kuitenkaan noussut murhamysteerin ratkaisijaksi (eikä toki sellaista edes vähääkään yrittänyt). Oletettu vainaja ja mahdollisen henkirikoksen uhri oli Nils Rosenschmidt, hiipuneen ja köyhtyneen aatelissuvun lapseton jälkeläinen, joka asutti ränsistyvää kartanoa nykyisen Porvoon Sköldvikin öljyterminaalin alueella. Historiallisiin lähteisiin Rosenschmidt, kutsumanimeltään Smitten, on jäänyt lähinnä jatkuvan käräjöintinsä ja häneen kohdistettujen julkisten syytösten ja epäilyjen takia. Lapsetonta aatelismiestä syytettiin salavuoteudesta eli avioliiton ulkopuolisista sukupuolisuhteista, minkä lisäksi hänen piintynyt tapansa olla käymättä kirkossa synnytti 1600-luvun umpiluterilaisessa valtakunnassa syvää moraalista ja yhteiskunnallista paheksuntaa. Elämäntavan ristiriitaisuutta pahensi entisestään se, että Smitten käräjöi ja riiteli toistuvasti porvoolaisten ja omien sukulaistensakin kanssa. Halveksitun ja paheksutun kartanonherran lähimmät seuralaiset olivat hänen kartanolleen pesiytyneet kummalliset tyypit, pari renkinä työskennellyttä ratsumiestä sekä Smittenin tarinan toinen keskushahmo, kartanon ”puutarhuriksi” mahtailevasti palkattu Markus Jöransson – mies, josta ei tiedetä juuri mitään.

 

Oletus siitä, että Smitten lokakuussa 1673 ratsasti pois kartanoltaan ja koko maailmasta perustui ainoastaan puutarhurin väitteeseen. 1600-luvulla kadonnutta ihmistä ei osattu kovinkaan nopeasti kaivata, eikä edes sinänsä arvovaltaista kartanonherraa, jonka ollessa poissa kartanon juoksevat asiat siirtyivät kartanonvoutien ja palkkalaisten käsiin. Tällaista kartanonvoudin virkaa hoiteli puutarhuri Markus, jonka oma-aloitteiset toimet ryhtyivät pian herättämään naapurien huomiota. Smittenin sinänsä surkeaa irtaimistoa, kuten ilvesturkin palasia, astioita sekä risaksi käytettyjä pöksyjä, alkoi ilmaantua pitäjän taloihin ja tupiin, mikä viittasi vahvasti siihen, että puutarhuri myi niitä pois. Monet toki uskoivat Smittenin karanneen maailmalle, ja erään huhun mukaan jopa ryhtyneen merirosvoksi, mutta eräissä Porvoon piireissä vitsailtiin hirtehisesti siihen sävyyn, että puutarhurilla itsellään olisi jotakin tekemistä Smittenin katoamisen kanssa. Puutarhuri olisi kenties voinut jatkaa outoa esitystään Sköldvikin salissa pidempääkin, ellei varhaismodernin Ruotsin yhteiskuntahistoria olisi astunut mukaan tarinaan. Vuonna 1675 syttyi verinen sota vanhaa vihollista Tanskaa vastaan (Skoonen sota 1675–1679), minkä seurauksena kruunun oli tehostettava sen myöntämien läänitysten käyttämistä ratsusotilaiden kokoamiseksi ja sotaväen ylläpitämiseksi. Mekanismin tämän tehostamisen toteuttamiseksi tarjosi nuoren kuninkaan Kaarle XI:n yksinvaltius sekä niin sanottu reduktio, jossa kruunu palautti itselleen aatelisille myönnettyjä läänityksiä. Eräs tällainen läänitys oli Sköldvik, joka siirtyi vuonna 1677 kruunun sotaviskaali Alexander Anderssonin hallintaan. Ennen kuin ränsistynyt läänitys surkeine röttelöineen kykenisi tuottamaan Anderssonille lanttiakaan tuloja, saati sitten varustamaan kruunun palvelukseen ratsusotilasta, oli se restauroitava säädylliseen kuntoon. Näissä toimissa Anderssonin työmiehet tekivät karmaisevan löytönsä peitetystä kaivosta. Kaikkien katseet suuntautuivat puutarhuri Markukseen, jolle heti lankesi ilman sen suurempia rikospaikkatutkimuksia henkirikoksen pääepäillyn rooli.

 

Mirkka Lappalaisen kirjaa on markkinoitu true crime -genren edustajana. Tämä määrittely ei ole lainkaan osuva. Lappalainen ei ole liikkeellä myöhäisenä salapoliisina ratkaisemassa 340 vuotta vanhaa henkirikosta vaan kirjoittaa Smittenin oletetusta murhasta vain ja ainoastaan historiantutkijan roolissa. Kirjan tiedollinen anti koostuukin 1600-luvun lopun ympäristön, elintapojen ja käytäntöjen avaamisesta lukijalle. Lappalaisen läpikotainen perehtyneisyys 1600-luvun oikeushistoriaan ei jää vähääkään epäselväksi. Kirjan juonena ei ole Smittenin kuoleman selvittäminen vaan se, kuinka viattomaksi oletettu katoaminen rakentui 1600-luvun Suomessa asteittain oikeusprosessiksi, jota kukaan ei halunnut mutta jonka läpikäymiseen yhteiskunnan rakenteet viranomaisia ja sivullisia pakottivat. Oikeussaliin päätyneiden yksilöiden takana raksuttaa esimoderni järjestelmä, joka tuottaa informaatiota itsestään ja itselleen – varhainen ilmentymä siitä, mitä sosiologit kuten Talcott Parsons ja Niklas Luhmann ovat omalla sarallaan hahmottaneet historialliseksi systeemiteoriaksi.

 

Smittenin murha kuljettaa oikeussalidraaman ohella myös toista juonta, Mirkka Lappalaisen omaa historiantutkijan matkaa tutkimuskysymysten ja aikalaislähteiden äärelle. Lappalainen kertoo kirjassa omalla äänellään, mitä lähteitä Smittenin henkirikosprosessista ja siihen kytkeytyneistä ihmisistä on jäänyt jäljelle, minkälaisia ne lähteet ovat, mistä ne löytyvät ja miksi, miten niitä tulkitaan ja mitä niiden perusteella voidaan päätellä. Kun lähteitä ei löydy, Lappalainen kertoo myös sen suorasukaisesti. Smittenin murha ei true crime -leimastaan huolimatta johdattele lukijaa minnekään muualle kuin historiantutkijan työskentelytapojen äärelle. Kirjan epistemologiset ansiot eivät ole lainkaan vähäiset, mistä syystä se käy johdatuksena vanhemman historian tutkimukseen ja sen omaleimaiseen metodologiaan. Smittenin murhassa historioitsija ei teeskentele olevansa kaikkitietävä eikä esitä historiantutkimusta pelkkänä lähteiden kertomusten ylös kirjaamisena. Sen sijaan Lappalainen kuljettaa lukijan mukanaan historiallisen ymmärryksen rakentumiseen ja tutkimusprosessista johdetun tulkinnan muodostamiseen.

 

 

Mirkka Lappalaisen puhutteleva ja rehellinen tietokirja on ajankohtainen muistutus siitä, miksi juuri historioitsija itse on paras henkilö kirjoittamaan auki oman tutkimustyönsä.  

 

 

Mirkka Lappalainen. (2022). Smittenin murha: Katoamistapaus 1600-luvulta. Helsinki: Siltala, 251 s.

Kolmikymmenvuotisen sodan sotilaalliset innovaatiot 1618-1648

 

Sotilaallinen innovaatio on eräs keskeinen tutkimuksen ja pohdinnan aihe strategisen päätöksenteon ja sotatieteen saroilla. Käsite itsessään on ongelmallinen, sillä innovaatio saattaa sisällyttää sekä jotain aivan uutta sodankäyntitapaa tai vaihtoehtoisesti olemassa olevien teknologioiden ja taktiikoiden uudenlaista soveltamista. Modernien sotien joka tapauksessa ymmärretään tuottaneen käänteentekeviä innovaatioita teknologian ja taistelutapojen piirissä. Kaikkein tunnetuimpia ja parhaiten muistettuja lienevät toisen maailmansodan pitkäkestoiset sotilaalliset innovaatiot: suihkumoottorit, tutkat ja ydinaseet.

 

Mutta myös historian kaukaisemmilla sodilla on ollut omat innovaationsa, jotka ovat olleet kauaskantoisia yhdistelmiä uutta sotilaallista kehitystä ja olemassa olevien tekniikoiden soveltamista. Eräs tällainen sotilaallisten innovaatioiden murroskohtaan sijoittunut sota on yksi Euroopan pitkäkestoisimmista ja verisimmistä konflikteista, vuosien 1618 ja 1648 välillä käyty kolmikymmenvuotinen sota. Varhaismoderneja sotia ei tunnustettavasti usein muistella sotilaallisten innovaatioiden kautta, sillä pinnallisessa tarkastelussa sodankäynnin teknologiat ja keinot vaikuttavat pysyneen lähes muuttuneen 1500- ja 1800-lukujen välillä. Tarkempi silmäily paljastaa kuitenkin keskeisiä sodankäynnin innovaatioita ja sovelluksia juuri kolmikymmenvuotisen sodan aikana.

 

Kaikki sotilaallinen innovaatio ei ole pelkästään uuden tekniikan kehittämistä, vaan se voi olla myös vanhasta luopumista. Juuri kolmikymmenvuotisen sodan aikana sotavoimat alkoivat kääntää selkäänsä yhdelle aiemmin keskeisessä taktisessa asemassa olleelle sodan työkalulle, peitselle.  Peitsi oli ratsuväen aseena jo varhaiskeskiaikaista perua. 1500-luvulla peitsi oli kuitenkin alkanut korvautua yhä enemmän ampuma-aseilla, erityisesti pistooleilla, joista tuli värvättyjen saksalaisten eli ns. ”mustien ratsastajien” (Schwarze Reiter) tunnusomaisia aseita. Vielä kolmikymmenvuotisen sodan aattona Euroopan sotatieteilijöiden parissa kuitenkin käytiin yhä kiivasta väittelyä siitä, kumpi oli ratsuväelle parhaiten sopivin ase, ratsupeitsi vai pistooli. Italialainen Giorgio Basta propagoi ratsupeitsen puolesta aseena, joka palauttaisi ”turmeltuneelle” ratsuväelle sen fyysisen iskukyvyn, kun taas preussilainen Johan Jacobi Wallhausen piti pistoolia kaikin tavoin optimaalisimpana ratsuväen aseena. Käytännössä kolmikymmenvuotinen sota ratkaisi kiistan Wallhausenin eduksi, sillä ratsupeitsi korvautui täysin erilaisilla ratsuväen käyttöön sopivilla ampuma-aseilla – pistooleilla, rataslukkoarkebuuseilla ja kevyillä piilukkomusketeilla. Ratsupeitsi ei kuitenkaan kadonnut pysyvästi vaan koki päinvastoin uuden tulemisen 1700-luvun puolivälissä, jolloin Euroopan armeijat aseistivat sillä erityisiä ratsujoukkoja, kuten lansieereja ja ulaaneja.

 

Myöhäiskeskiajalla peitsestä oli tullut myös jalkaväen tärkein puolustautumisväline ratsuväkeä vastaan. 1600-luvun alussa kirjoitetut sotatieteelliset tutkielmat ja opaskirjat pitivät aivan itsestäänselvyytenä, että jalkaväen muodostelman tuli sisällyttää vähintään kolmasosan verran peitsimiehiä sen suojelemiseksi vihollisen ratsuväeltä. Kolmikymmenvuotisen sodan alussa Ruotsin armeija jopa lisäsi peitsimiesten suhteellista määrää niin, että heidän osuutensa lähenteli jo puolta jalkaväen taistelumuodostelman voimasta. Skottilainen sotatieteilijä ja kolmikymmenvuotisen sodan veteraani James Turner kuitenkin muisteli peitsen käytössä tapahtunutta muutosta sodan aikana. Sen jälkeen, kun Ruotsin kuningas Kustaa Aadolf oli kukistanut keisarillisen armeijan Breitenfeldin taistelussa vuonna 1631, Turner muisteli, Ruotsin armeija päätyi tekemään pitkiä ja vaivalloisia marsseja vallatessaan yhä uusia alueita Saksasta. Tällöin ruotsalaiset peitsimiehet alkoivat kuitenkin kyllästyä viisi metriä pitkän ja 3–6 kiloa painavan lipputangon kanniskeluun ja alkoivat vaivihkaa hylätä aseitaan ja korvata ne helpommin kannettavalla musketilla. Pian käytäntö alkoi levitä muihinkin armeijoihin. Kun Tanskan kruununprinssi Christian suunnitteli 600 miehen vahvuisen prikaatin muodostamista Lollandin saarella helmikuussa 1644, oli hänen alkuperäisenä aikomuksenaan, että kolmasosa prikaatista koostuisi peitsimiehistä. Pian prinssi kuitenkin muutti mielensä ja antoi määräyksen, että kaikki prikaatin sotilaat tuli varustaa musketeilla.

 

Peitsen korvautuminen musketeilla jätti jalkaväen kuitenkin verrattain suojattomaksi ratsuväen nopeita hyökkäyksiä vastaan. Musketöörien ainoiksi lähitaisteluaseiksi jäivät tikarit ja miekat, joista ei kuitenkaan ollut paljoakaan apua päälle karauttavaa ratsusotilasta vastaan. Yksi vaihtoehto oli myös käyttää musketinperää nuijana, mutta James Turnerin mukaan musketöörit improvisoivat musketistaan tätäkin tehokkaamman lähitaisteluaseen kiinnittämällä siihen yhden jalan eli n. 30 cm pitkän terän, jonka kahva oli upotettavissa musketin piippuun. Käytännössä kolmikymmenvuotisen sodan sotilaat siis keksivät pistimen, joka 1600-luvun lopulle tultaessa oli korvannut peitsen lähes jokaisessa Euroopan armeijassa (merkittävänä poikkeuksena Ruotsin karoliiniarmeija).

 

Musketin kasvanut taktinen rooli jalkaväen peitsen kustannuksella edellytti sen soveltamista muihinkin tilanteisiin kuin vain muodostelmasta ampumiseen taistelukentällä. Kolmikymmenvuotisen sodan eräs keskeinen innovaatio olikin lunttulukkomusketteja kevyempien piilukkomuskettien käytön laajentaminen. ”Piilukkomusketti” oli oikeastaan yleisnimike kaikenlaisille musketeille, joiden laukaisumekanismi perustui johonkin muuhun kuin palavaan lunttuun. Tyypillisiä yleisnimikkeitä tällaisille aseille olivat saksan Feuerröhr, englannin Fire-Lock ja ranskan fusil. Alavariaatioista käytettiin vaihtelevasti nimityksiä arkebuusi, kulveriini tai karbiini. Kolmikymmenvuotisen sodan yleisin piilukkomusketti oli ns. sieppolukkomusketti (saks. Schnaphahn, ruots. snapphane, eng. snaphance), joka käytti ruudin sytyttämiseen piikiven kipinöitä tai rikkikiisunpalaa. Tämä toimintamekanismi oli yhä epäluotettava kolmikymmenvuotisen sodan aikana, mistä syystä sotilaat suosivat taisteluaseenaan toimintavarmempaa lunttulukkoa. Kustaa Aadolfin tiedetään haaveilleen koko Ruotsin armeijan varustamisesta sieppolukkomusketeilla, mutta aseen tekniset rajoitteet eivät mahdollistaneet tämän uudistuksen toteuttamista vielä kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Vuonna 1618 Kalmarin komendantti Herman Wrangel valittelikin kansleri Axel Oxenstiernalle, että linnaan toimitetut 500 uutta sieppolukkomuskettia eivät toimineet kunnolla. ”Luoja varjelkoon, jotta emme joutuisi sotaan, sillä pärjäisimme huonosti sellaisilla aseilla”, Wrangel alleviivasi kirjeessään sieppolukkomuskettien ongelmallisuutta.

 

Piilukkomusketeilla oli sytytysmekanisminsa lisäksi kaksi muutakin yleistä ominaisuutta, jotka erottivat niitä lunttulukkomusketeista. Ensimmäinen ja universaali ominaisuus oli niiden lunttulukkoja pienempi kaliiberi. Siinä, missä lunttulukkojen kaliiberi oli 20 mm, piilukkojen kaliiberi oli 15–12 mm. Tämä teki piilukkomusketeista helpommin hallittavia ja siten lunttulukkoja tarkempia, mikä ominaisuus ei tosin ollut kovin tärkeä konventionaalisessa taistelutilanteessa, jossa musketöörit laukaisivat aseensa päin suuria muodostelmia eivätkä yksittäisiä maaleja.

 

Piilukkomusketin osumatarkkuutta paransi myös toinen siihen sovellettu ominaisuus, piipun rihlaus. Musketinpiipun rihlaaminen ei ollut mikään uusi innovaatio kolmikymmenvuotisen sodan aikakaudella, sillä varhaisimmat piippujen rihlaamiset on ajoitettu 1520-luvun Saksaan. Piippujen rihlaaminen ei kuitenkaan ollut mikään helppo suoritus aikakaudella, jolloin aseiden valmistus oli standardoimatonta käsityötä. Koska esiteollisella aikakaudella aseiden piiput valmistettiin valamalla (eikä poraamalla reikä metallitangon lävitse kuten nykyään), rihlaus piti tehdä muskettiin erikseen. Sotatieteilijä Louis de Gaya avasi 1670-luvulla kirjoittamassaan tutkielmassa tätä prosessia. Rihlaaminen toteutettiin pakottamalla kierreporan kaltainen työkalu piipun lävitse, jolloin sen ulokkeet leikkasivat piipun sisäpintaan rihlaukset. Tällöin nousi esille kuitenkin kaksi haastetta. Ensinnäkään mitä tahansa piippua ei voinut rihlata, sillä piipun tuli olla tarpeeksi paksu, jotta rihlauksen leikkaaminen ei rikkonut ja tärvellyt sitä. Toinen ongelma, jota Gaya ei tekstissään avannut, liittyi työkaluihin. Koska muskettien piippuja ei valmistettu pysyvien standardien mukaan, mikä tahansa rihlaustyökalu ei sopinut mihin tahansa piippuun. Käytännössä musketteja rihlanneen asesepän on täytynyt ensin valmistaa itse omat työkalunsa, mikä ei sekään ole ollut helppo tehtävä. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana rihlattuja musketteja on kuitenkin ilmaantunut kiertoon sen verran runsaasti, että aikakauden armeijat alkoivat muodostaa erityisiä tarkka-ampujien yksiköitä. Koska tällaiset tarkka-ampujat tai ”jääkärit” vaanivat erityisesti arvokkaita maaleja, kuten vastustajan komentajia, tarkka-ampujayksiköt muodostuivat usein korkea-arvoisten sotapäälliköiden henkivartiojoukoiksi. Kustaa Aadolfilla tiedetään olleen suojanaan juuri tällainen ”metsästäjien” (djurskytter) erikoisjoukko Saksan sotaretkellään 1630–1632.

 

Merisodankäynnin saralla kolmikymmenvuotisen sodan tunnetuin innovaatio oli uudenlainen sota-alustyyppi, fregatti. Tämä alustyyppi kehitettiin 1620-luvulla Espanja Alankomaiden telakoilla Oostendessä ja Dunkerquessa ja yhtä nimenomaista tehtävää varteen: alankomaalaisten kalastus- ja kauppalaivastojen häiritsemiseen kaapparitoiminnalla. Tätä tarkoitusta varten fregatin runko oli poikkeuksellisen pitkä sen leveyteen nähden. Tämä vähensi fregatin kulkua jarruttavaa veden vastusta, nopeutti aluksen kulkua ja lisäksi madalsi sen profiilia, mikä teki fregatista vaikeammin havaittavan silloin, kun sen purjeet olivat alhaalla. Muotonsa vuoksi fregatille ei jäänyt kannen alle kaksistakaan ruumaa, vaan kaikki tila oli uhrattu aluksen taisteluvoiman ylläpitämiseksi. Useiden tykkikansien sijasta fregatin tykit sijaitsivat pitkänä jonona yläkannella, missä ne oli helpoin suunnata maaleja kohti. Flanderilainen fregatti oli taitavan miehistön käsissä pelottava asejärjestelmä, mikä seikka havaittiin pian Espanjan Alankomaiden ulkopuolella. Alankomaiden tasavalta kopioi sen jo kolmikymmenvuotisen sodan aikana, ja pian sodan jälkeen myös Englanti otti alustyypin käyttöönsä. Fregatti oli tehokkain ja suosituin sota-alustyyppi koko purjelaivojen aikakauden ajan, mutta höyrykoneiden ja panssarointien myötä se katosi laivastohistoriasta 1800-luvulla. Toisen maailmansodan jälkeen alustyyppi palasi kuitenkin takaisin yleiseen laivastokäyttöön, mutta nyt reinkarnaationa, jonka tutkat ja ohjusaseistukset ohjaavat sen käyttöä sukellusveneiden metsästykseen ja ilmatorjuntaan.

 

Kolmikymmenvuotisen sodan laajamittaisin rakenteellinen sotilaallinen innovaatio oli kokonaan uudenlainen aselaji, rakuunat. Tämän aselajin edeltäjinä olivat ratsuväkeen sisällytetyt arkebusieerit, joiden aseistuksena oli nimensä mukaisesti rataslukolla varustettu kevyt musketti (ransk. arquebuse). Arkebusieerit kuitenkin käyttelivät asettaan ratsailta, minkä lisäksi he muistuttivat haarniskoineen ja kypärineen tavanomaista raskasta ratsuväkeä. Rakuuna ei kuitenkaan ole ratsumies vaan jalkaväen sotilas, joka liikkuu ratsain mutta taistelee jalan. Ensimmäinen rakuunakomppanioiden muodostaja kolmikymmenvuotisen sodan aikana vaikuttaa olleen sotilasurakoitsija Ernst von Mansfeld, jonka armeijassa palvellut englantilainen Sydnam Poyntz jätti jälkeensä kuvauksen rakuunoiden synnystä. Poyntz kertoi, kuinka Mansfeldin armeija saapui Sleesiaan vuonna 1626. ”Jätimme sinne kanuunamme, ja siellä peitsimiehistämme tehtiin rakuunoita [Dragoniers]”, Poyntz kirjoitti viitatessaan ensimmäistä kertaa rakuunoihin omana aselajinaan. Koska kaikille musketööreille ei riittänyt hevosia, Mansfeld määräsi heistä kolmetuhatta hevosten vetämien vankkurien kyytiin. Käytäntö levisi nopeasti, ja sodan lopulla kaikilla osapuolten armeijoilla oli vahvuudessaan lukuisia rakuunakomppanioita. Ruotsalaisissa vahvuusluetteloissa, kuten Westfalenin ja Thüringenin rykmenteistä marraskuussa 1641 laaditulla listalla, rakuunat oli kirjattu omaksi ratsuväestä (Cavalleri) ja jalkaväestä (Infanteri) erilliseksi aselajikseen (Dragoner).

 

Poikkeuksena osana Espanjan Flanderin laivasto-ohjelmaa suunnitellut fregatit, useimmat kolmikymmenvuotisen sodan sotilaallisista innovaatioista syntyivät sodankäynnin alatasolla sattuman tai olosuhteiden ja pakon sanelemina. Ratsupeitsi poistui käytöstä optimaaliseen ratsuväen taktiikkaan liitettyjen teoreettisten olettamusten takia, mutta kun sodankäynnin realiteetit eivät enää tukeneet olettamuksia, peitsi palasi takaisin ratsuväen aseeksi 1700-luvun puolivälissä. Jalkaväen peitsi ei menettänyt taktista vaikutustaan kolmikymmenvuotisen sodan aikana, mutta sodan strateginen ulottuvuus, jossa armeijat joutuivat alati marssimaan pitkiä matkoja, ei suosinut aseen palveluskäyttöä sodankäynnin ruohonjuuritasolla. Orgaanisesti ilmaantunut pistin ei siten korvannut peistä vaan tuli ainoastaan täyttämään improvisoituna hätäratkaisuna peitsen poistumisen synnyttämää taktista tyhjiötä. Piilukoilla varustetut, pienikaliiberiset ja mahdollisesti rihlatut musketit eivät nekään edustaneet sotilaallista tuotekehitystä, vaan ne ainoastaan levisivät metsästyksestä ja linnustuksesta sodankäynnin erikoistilanteisiin. Ajan myötä 1600-luvun lopulla piilukoilla ja pistimillä varustetut musketit vakiintuivat universaaleiksi palvelusaseiksi, mutta silloinkin vain optimaalisuuden kautta yhdistäessään yhteen aseeseen kaksi eri sotilasteknistä ratkaisua, kiväärin ja pitkävartisen pistoaseen. Rakuunat olivat sotilaallinen innovaatio, joka vain odotti keksimistään. Strategisilta ulottuvuuksiltaan ja liikkuvuudeltaan ennen näkemättömän laajamittainen sota käytännössä edellytti, että armeijoiden oli jossain vaiheessa pakko siirtää jalkaväkeään joko hevosten selkään tai niiden vetämiksi. Siinä, missä modernit sotatieteen ajatuspajat näkevät sotilaallisen innovoinnin suunnitelmallisena, tavoitteellisena ja ennakoitavana ohjelmana, kolmikymmenvuotisen sodan innovaatiot kuuluvat sotahistorian pitkälle linjalle ominaisen sattuman, pakon ja sähläyksen piiriin.

 

 

 

Lähteitä

 

Giorgio Basta, Le gouvernement de la cavallerie légère (Rouen: Jean Berthelin, 1616).

 

Olli Bäckström, Lumikuningas: Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota (Helsinki: Gaudeamus, 2020).

 

Olli Bäckström, Snapphanar and Power States: Insurgency and the Transformation of War in Sweden and Denmark 1643–1645 (Joensuu: University of Eastern Finland, 2018).

 

Louis de Gaya, A Treatise of the Arms and Engines of War (Lontoo: Robert Harford, 1678).

 

Jeffrey A. Isaacson, Christopher Layne ja John Arquilla, Predicting Military Innovation (Santa Monica: RAND, 1999).

 

J. Mankell, Uppgifter rörande svenska krigsmagtens styrka, sammansättning och fördeling sedan slutet af femtonhundratalet (Tukholma: C. M. Thimgren, 1865).

 

E. Marquard ja J. O. Bro-Jørgensen, toim., Prins Christian (V.)s breve: Kancelliebreve I uddrag 1643–1647 med et tillæg af prinsens egenhændige breve 1627–1647, ii (Kööpenhamina: G. E. C. Gad, 1956).

 

Sydnam Poyntz, A. T. S. Goodrick, toim., The Relations of Sydnam Poyntz 1624–1636 (Lontoo: Camden Third Series Vol. XIV, 1908).

 

Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling: Bref från Herman Wrangel med flera generaler, ii: 9 (Tukholma: P. A. Norstedt & Söners Förlag, 1898).

 

R. A. Stradling, The Armada of Flanders: Spanish Maritime Policy and European War, 1568–1668 (Cambridge: Cambridge University Press, 1992).

 

James Turner, Pallas Armata: Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War. Written in the Years 1670 and 1671 (London: Richard Chiswell, 1683).

 

Johan Jacobi Wallhausen, Kriegskunst zu Pferdt (Frankfurt am Main: Pauli Jacobi, 1616).

Adwa - surkea sotaretki

 

Vuonna 1896 käytyä Adwan taistelua ei modernissa sotahistoriassa juuri muistella, vaikka kyse oli niin Afrikan kuin Euroopankin historian kannalta käänteentekevästä ja ratkaisevasta tapahtumasta. Tuossa taistelussahan Italian Eritrean siirtomaa-armeija tuhoutui lähes täysin kohdattuaan Etiopian keisarilliset joukot, joiden ei kaikkien aikalais- tai kenties myöhempienkään olettamusten mukaisesti olisi pitänyt pystyä lyömään sotajoukkoa, joka koostui modernisti koulutetuista ja aseistetuista [valkoisista] eurooppalaisista. Näin kuitenkin kävi, ja Adwa pysäytti Italian hankkeen tehdä Etiopiasta oma siirtomaansa – hanke, jonka lopulta toteutti fasistidiktaattori Benito Mussolini neljäkymmentä vuotta myöhemmin ja vain lyhytaikaisesti ennen Italian Abessinian armeijan romahtamista vuonna 1941.

 

Raymond Jonasin kirja on siis tervetullut ja tarpeellinen lisäys Euroopan ja Afrikan sotahistoriaan. Jonas ei sorru siihen syntiin, että perkaisi ainoastaan itse Adwan taistelua maaliskuussa 1896, vaan hän avaa myös sodan taustoja ja seurauksia unohtamatta myöskään sellaisia uudelle sotahistorialle luonteenomaisia näkökulmia kuten mentaliteetteja ja identiteettejä. Jonasin kirja on lopulta kuvaus italialaisten ja etiopialaisten kohtaamisesta sekä sodassa että sen ulkopuolella – diplomatiassa, kaupankäynnissä, ennakkoluuloissa ja intiimeissä suhteissa. Kirjan päähenkilö on Etiopian karismaattinen keisari Menelik, joka aloitti poliittisen uransa Shoan kuninkaana ja joka nousi Etiopian valtaistuimelle vasta keisari Yohanneksen kaaduttua taistelussa Sudanin mahdilaisia (ääri-islamisteja) vastaan vuonna 1899. Menelikin poliittinen kumppani oli hänen oromovähemmistöön kuulunut vaimonsa Taytu, jonka laajan sukuverkoston kautta Menelik kykeni laajentamaan vaikutusvaltaansa Tigrayn provinssiin, joka oli perinteisesti ollut Etiopian keisarivallan ulottumattomissa.

 

Keisariksi noustuaan Menelik joutui etsimään jonkinlaisen vuorovaikutuskäytännön Eritrean eli Italian siirtomaaprovinssin kanssa (Eritrean nimi on italialainen väännös kreikan kielen sanasta erythros, ”punainen”, ja viittaa siten Punainenmereen). Paikkailtavaa riitti, sillä Italiassa tunnettiin suurta katkeruutta ja vihaa Etiopiaa kohtaan sen takia, että keisari Yohanneksen sotapäällikkö Alula oli vuonna 1887 tuhonnut pienen italialaisen sotaretkikunnan Dogalin taistelussa. Shoan kuninkaana Menelikin suhde keisari Yohannekseen oli etäinen, eikä hän ollut osallistunut Dogalin taisteluun. Tästä huolimatta italialaiset suhteutuivat Menelikiin epäluuloisesti ja pitivät tätä, ilmeisen aiheellisesti, opportunistisena juonittelijana. Menelikin oma huomio oli 1890-luvun alussa kohdistunut pitkälti eteläiseen Welaytan kuningaskuntaan, jonka hän valloitti vuonna 1894 brutaalin valloitussodan avulla. Menelik oli kuitenkin sen verran tietoinen kansainvälisen politiikan realiteeteista, että noustuaan keisarin valtaistuimelle hän lähetti ensi töikseen Italiaan luottomiehensä Ras Makonnenin johtaman diplomaattisen lähetystön. Kultivoitunut ja Italiaan myötämielisesti suhtautunut Ras Makonnen teki isäntiinsä suuren vaikutuksen, ja lähetystön seurauksena Etiopia ja Italia ratifioivat aiemman Wichalen sopimuksen. Tämä traaginen sopimus lopulta johti Adwan verilöylyyn. Pintapuolisesti sopimus oli ongelmaton: Etiopia kielsi orjakaupan alueellaan ja myönsi Italialle suosituimmuusasemaan Etiopian ulkomaankaupassa. Italia puolestaan myönsi Etiopialle mittavan lainan, jonka vakuutena olivat Hararin satamakaupungin tullitulot. Sopimuksen vaarallinen osa oli kuitenkin sen lisäpöytäkirja, jossa Etiopia luovutti Italialle vallan edustaa sitä kansainvälisissä asioissa. Tämä lisäys käytännössä teki Etiopiasta Italian protektoraatin, minkä lisäksi siinä myönnettiin Italialle omistusoikeus edellisenä kesänä tekemiinsä maavalloituksiin Asmaran ja Marebjoen välimaastossa. Koska sopimus oli kirjoitettu amharaksi ja italiaksi, sen sanamuotojen määrittelyt jättivät tulkinnanvaraa kummallekin osapuolelle.

 

Raymond Jonas kuvaa hyvin Italian tuolloista poliittista ilmastoa, jossa siirtomaavalta Afrikassa oli sekä kansallinen idée fixe että poliittisia jakolinjoja syventävä kuuma peruna. Kongon esimerkki vaikutti viestittävän, että jos Belgian kaltainen kääpiövaltio kykeni silpomaan itselleen Afrikasta valtaisan siirtomaan, toki myös Italia, historiallinen suurvalta, kykenisi vastaavaan suoritukseen Etiopiassa. Kolonialismikokeilu lähti liikkeelle Eritreasta, josta tuli pian ammottava rahareikä, sillä sinne muuttaneita, lopulta sangen harvoja italialaisia siirtolaisia tuli auttaa rahallisesti alkuun sekä tukea vielä pitkään sen jälkeenkin. Italian julkinen mielipide pysyi skeptisenä siirtomaahanketta kohtaan: miksi käyttää resursseja Afrikan siirtokuntien kehittämiseen, kun iso osa Italiasta itsestään oli taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti retuperällä? Pääministeri Francesco Crispi kuitenkin yllytti armeijan kenraaleita ottamaan Afrikkaa haltuun sotilasretkikuntien avulla, mikä käytännössä lopulta teki siirtomaahankkeesta sotilaallisen operaation. Crispin luottomies Eritreassa oli Oreste Baratieri, Italian siirtomaa-armeijan komentaja, jonka voitot edesmenneen keisari Yohanneksen poikaa Mangashaa vastaan Adwassa ja Coatitissa vuonna 1895 kannustivat niin Crispiä kuin Baratieriakin etenemään syvemmälle Etiopiaan – ja siten pakottamaan Menelikin hyväksymään Italian tulkinnan Wichalen sopimuksesta. Menelik teki sen, mitä häneltä saattoi keisarina odottaa: hän ei suostunut hyväksymään Etiopian statusta Italian protektoraattina, vaan vastasi maahantunkeutumiseen määräämällä Etiopian joukkojen liikekannallepanon.

 

Raymond Jonas kuvaa ansiokkaasti vastakkaisten armeijoiden epäsymmetriaa. Italian siirtomaa-armeija koostui aluksi pitkälti ns. askareista eli paikallisista eritrealaisista värvätyistä, joille oli annettu italialainen sotilaskoulutus ja moderni aseistus. Askarit kykenivät etenemään sotilashierarkiassa aliupseerin tasolle, mutta kaikki upseerit askaripataljoonissa olivat italialaisia. Tämä oli vakava heikkous, sillä ilman italialaisia kukaan ei komentanut yksiköitä ja niistä tuli pahimmassa tapauksessa täysin taistelukyvyttömiä raskaiden upseerimenetysten jälkeen. Tästä huolimatta askarit olivat puhdasoppisia ammattisotilaita, joille sotiminen oli elinikäinen ja periytyväkin ammatti. Askarit asuivatkin perheineen omissa sotilaskylissään, niin sanotuissa tukuleissa. Käytännössä askarit olivat Italian Afrikan armeijan eliittiä, sillä eurooppalaisen sotilaskoulutuksensa lisäksi he kestivät Etiopian ankaria olosuhteita italialaisia paremmin ja kykenivät liikkumaan marsseilla näitä verrattomasti ripeämmin. Italialaiset sotilaat olivat aluksi vähemmistö Baratierin armeijassa, mutta sotilasoperaation edetessä pääministeri Crispi laivasi yhä enemmän sotilaita Etiopiaan, kunnes italialaiset muodostivat enemmistön Baratierin operatiivisista prikaateista. Sotilaiden lisääminen kuitenkin kasvatti suunnattomasti sodan kitkaa, kun kenttäarmeija piti huoltaa modernin logistiikan periaatteiden mukaisesti eli rannikoilta prikaateihin johtavien huoltolinjojen avulla. Käytännössä nämä huoltolinjat koostuivat loputtoman pitkistä miesten ja muulien jonoista, jotka kuljettivat aseita, ammuksia, vettä ja ruokaa vuoristoisia kinttupolkuja pitkin (aikalaisvertaus Etiopiasta Afrikan Sveitsinä ei ollut perusteeton, sillä koko Etiopia sijaitsee toista kilometriä merenpinnan yläpuolella). Ei kestänyt aikaakaan, kun järjestelmä osittain romahti johtaen erityisesti juomaveden ja ruuan puutteeseen Baratierin armeijassa.

 

Menelikin sotajoukko operoi eri tavalla. Oikeastaan etiopialaisarmeija oli kuin jäänne kolmikymmenvuotisen sodan aikakaudelta. Etiopialaisilla ei ollut logistiikkaa, vaan armeija elätti itsensä keräämällä tribuutteja läpikulkemiltaan alueilta. Monissa tapauksissa armeijan huolto muistutti ryöstelyä, eritotenkin kun ratsuväki liikkui tyypillisesti erillään pääjoukosta omilla muonanhankintaoperaatioillaan. Armeijan mukana kulki Menelikin koko hovi sekä usein sotilaiden vaimoja ja lapsia. Etiopiassa ei ollut palkka-armeijaa, vaan maanpuolustus oli velvollisuus, johon osallistuivat kaikki kynnelle kykenevät miehet. Siviileineen kaikkineen Menelikin armeijassa on täytynyt olla pitkälti toistasataatuhatta henkeä. Aiemmin etiopialaisten aseistus oli koostunut keihäistä, kilvistä, miekoista ja musketeista, mutta Menelikin sotilailla oli lähitaisteluaseiden ohella kolmantena pääaseenaan takaa ladattava, moderni lukkokivääri. Näitä aseita olivat toimittaneet etiopialaisille sekä italialaiset itse että kaikenkarvaiset asekauppiaat, joita Afrikan sarven sodat olivat houkutelleet paikalle 1890-luvun aikana. Eräs näistä onnenonkijoista oli tunnetusti ranskalainen runoilija Arthur Rimbaud, joka ei lopulta kuitenkaan saavuttanut taloudellista menestystä hämärillä hankkeillaan.

 Taistelutavoiltaan armeijat eivät poikenneet paljoa toisistaan. Koska italialaiset olivat lukumäärältään lähtökohtaisesti alakynnessä, he pyrkivät käymään taisteluista suojaisista asemista kivääritulen ja kenttätykistön voimin. Etiopialaiset puolestaan pyrkivät hyökkäämään avoimemmassa maastossa, jossa he saattaisivat iskunsa voimalla ”kääntää” koko vihollisrintaman. Italialaiset olivat taitavampia käyttelemään kenttätykkejä, mutta etiopialaisten uudet Hotchkiss-tykit olivat teknisesti ylivertaisia italialaisten tykistöön verrattuna. Myös etiopialaiset osasivat käydä tehokasta positionalista sotaa, kuten he osoittivat vallatessaan italialaisilta Meleken linnoituksen piirityksen ja sitä seuranneen rynnäkön avulla helmikuussa 1896.

 

Itse Adwan taistelu on Raymond Jonasin kirjassa eräänlainen antikliimaksi. Käytännössä italialaiset hävisivät taistelun, ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan. Baratierin suunnitelmana oli tuhota etiopialaiset näiden leirissä Adwan ylängöllä. Tarkoitusta varten italialaiset operoivat kolmella prikaatilla, joita johtivat Baratieri itse sekä kenraalit Matteo Albertone ja Vittorio Dabormeda. Yhteistoiminnan sijasta prikaatien pakka hajosi erilleen, kun Albertone hyökkäsi omin voimin, vaikka hänen olisi pitänyt vain edetä ja odottaa muita, kun taas Dabormeda lähti etenemään aivan väärään suuntaan poispäin sekä muista prikaateista että etiopialaisista. Jonasin tulkinnan mukaan Albertone ja Dabormeda osoittivat liiallista itsenäisyyttä, oikeastaan jopa yritystä riistää taistelun hallinta esimieheltään Baratierilta itselleen. Sekoilu johti siten katastrofiin, kun etiopialaiset tuhosivat italialaisten prikaatit yksi kerrallaan aggressiivisilla hyökkäyksillään.

 

Raymond Jonas käyttää suuren osan kirjastaan taistelun jälkipyykin selvittelyyn, mikä on raikas poikkeus perinteisestä ”drum and trumpet” -sotahistoriasta, missä suuret taistelut itse vievät valtaosan kuvauksesta. Italialaisten paniikinomaista ja aseetonta pakoa Adwassa selittää seikka, joka on ollut perinteisesti hyvin arkaluontoinen Italiassa. Sotilaat olivat vakuuttuneita siitä, että etiopialaiset kastroivat sotavankejaan, mutta eivät niitä, jotka olivat heittäneet aseensa menemään. Tämä uskomus oli puoliksi totta, sillä etiopialaiset todellisuudessa kastroivat sotavankeja, mutta kuitenkin välittämättä siitä, oliko heillä ollut aseet vai ei. Kaikkia tuhansia italialaisvankeja ei kastroitu, mutta ilmeisesti satoja kuitenkin. Osa vangeista menehtyi julman teon aikana, osa selvisi hengissä ja palasi lopulta Italiaan. Etiopialaisten julmaa käytäntöä ei motivoinut niinkään kostonhimo tai sadismi kuin traditio, jossa vihollisen kivekset palvelivat voitonmerkkien tehtävää. Menelik paheksui menettelyä ja oli kieltänytkin sen, mutta keisarin kielloista huolimatta traditiota yhä toteutettiin Adwan taistelun yhteydessä. Kaikkein julmin kohtalo odotti kuitenkin askareita, joita Menelik syystä tai toisesta halusi kohdella pahaisina rikollisina. Perinteisen rangaistuksen mukaan sadoilta askareilta amputoitiin oikea kämmen ja oikea sääri. Mahdollisuus selviytyä hengissä tästä julmuudesta oli kastraatiota vähäisempi. Jonasin näkemyksen mukaan Menelik teki tässä menettelyssään vakavan virheen, sillä askareiden julmaa kohtelua ei hevin unohdettu, ja sotarikos herättikin eritrealaisissa kestävää vihaa ja katkeruutta etiopialaisia kohtaan.   

 

Raymond Jonas kuvaa kiinnostavasti italialaisten värikkäitä kohtaloita Menelikin sotavankeina Addis Ababassa. Etiopian nykyinen pääkaupunki oli tuolloin vielä sangen provinsiaalinen ja keskeneräinen hallintokeskus, mutta yli tuhannen italialaisen sotavangin ilmaantuminen kaupunkiin muutti sitä pysyvästi. Menelik näki italialaiset sotavangit poliittisena valuuttana, jota ei ollut syytä tuhlata tai menettää. Niinpä hän ei koonnut vankeja yhteen leiriin tai vankilaan, vaan majoitti heidät kaupungin asukkaiden koteihin. Menettely muistutti jälleen yhtä tapaa, jolla sotaa oli käyty 1600-luvun Euroopassa. Vankien tuli elättää itsensä työllä, josta heille maksettiin palkkaa. Sotavangit ostivat rahoillaan kaikkea muutakin kuin välttämättömiä elintarpeita, jolloin Addis Ababaan syntyi erityisesti italialaisia sotavankeja palvelevia markkinoita. Sotavangit ostivat usein takaisin tavaroita, joita heiltä oli Adawassa ryöstetty, minkä lisäksi heidän muuta kysyntäänsä ilmaantui täyttämään kauppiaita Kreikasta ja Ranskasta asti. Kulttuurillisten tarpeiden tyydyttämiseksi Addis Ababaan perustettiin ensin musiikkiteatteri San Carlino ja sen jälkeen luonnollisesti italialainen baari nimeltään Menelikin Saluuna. Baari herätti keisarin itsensä huomion, ja pian Menelik itse perusti Addis Ababaan oman trattorian, jossa tarjoiltiin etiopialaista ruokaa eurooppalaistyylisessä miljöössä. Sotavankeus etiopialaisten keskellä ja osana heidän arkielämäänsä pakotti niin vangit kuin heidän isäntänsäkin kulttuurillisten muurien ja ennakkoluulojen ylittämiseen. Lopulta ei ollut lainkaan tavatonta, että etiopialaiset naiset ottivat italialaisia sotavankeja rakastajikseen ja avopuolisoikseen. Kaikki italialaiset eivät kuitenkaan lämmenneet ympäristölleen, vaan kantoivat ikuista kaunaa Adwassa todistamistaan – tai kokemistaan – julmuuksista.

 

Kirjansa loppuosassa Raymond Jonas avaa Adwan vaikutusta Etiopiassa ja Italiassa sekä kansainvälisessä julkisessa mielipiteessä. Itsenäisen ”mustan” valtakunnan sotilaallinen voitto ”valkoisista” eurooppalaisista herätti huomiota ns. Afrikan diasporassa eli Amerikan ja Karibian afrikkalaisvähemmistöissä. ”Abessiniasta”, kuten Etiopiaa tuolloin yleisesti nimitettiin, tuli eräänlainen kuviteltu ylpeyden ja identiteetin lähde afrikkalaisen diasporan jälkeläisille Amerikassa ja erityisesti Haitissa, maailman toisessa itsenäisessä afrikkalaistaustaisessa valtiossa. Myöhemmin Jamaikalla syntyi kokonainen uskonnollinen liike, rastafarit, jonka uskonnollisen hartauden keskipisteessä oli Ras Tafari, Menelikin luottomies Ras Makonnenin poika ja Etiopian viimeinen keisari hallitsijanimellään Haile Selassie. Etiopialle itselleen sodan hinta oli raskas, mutta myöntäessään julkisen audienssin kymmenille tai jopa sadoille tuhansille taistelussa kaatuneiden leskille ja orvoille Menelik sementoi keisarin symbolista ja konkreettista valtaa Etiopiassa aivan ennennäkemättömällä tavalla. Raymond Jonas pitääkin juuri Adwan taistelua modernin etiopialaisen kansallisvaltion luomishetkenä. Myös muualla maailmassa ”Abessinia” alettiin nähdä oikeana valtiona, ja Adwan voitosta kirjoitettiin ihailevia artikkeleita länsimaisessa lehdistössä. Jonas kuitenkin muistuttaa, että Menelik oli ehtinyt aloittaa määrätietoisen PR-kampanjan Etiopian asian ajamiseksi jo hyvissä ajoin ennen Adwaa.

 

Italiassa Adwan katastrofi synnytti poliittisen kriisin. Pian taistelun jälkeen Oreste Baratieri asetettiin sotaoikeudessa syytteeseen epäpätevästä sodanjohdosta ja oman komentopaikkansa hylkäämisestä, mutta tuomio oli lopulta vapauttava. Adwa myös rohkaisi kolonialismin vastaista poliittista liikettä, jossa vaadittiin koko Eritrean siirtokunnasta luopumista. Yllättävää kyllä, kolonialismin vastaiseen rintamaan liittyi myös Vatikaani, jota kuitenkin motivoi enemmän katkeruus ja viha Italian maallista valtiota kohtaan kuin mikään ylevä antikolonialistinen periaate. Vatikaani yritti tahallaan nakertaa valtion legitimiteettiä hankkeellaan kaapata sotavankien vapauttamisprosessi itselleen, mutta kaukaa viisas Menelik, joka ymmärsi tarpeen tehdä rauha juuri Italian valtion eikä Vatikaanin kanssa, sopi lopulta vankien vapauttamisesta Italian hallituksen virallisten edustajien kanssa. Sopiessaan vankien vapauttamisesta Italia suostui myös maksamaan Etiopialle korvauksen heidän ylläpitonsa aiheuttamista kustannuksista, minkä eleen Raymond Jonas sangen aiheellisesti tulkitsee sotakorvauksien maksamiseksi. Loppukaneetissaan Jonas toteaa Adwan olleen voitto koko Afrikalle, sillä se kyseenalaisti sen teleologisen olettamuksen, että Afrikan vääjäämättömänä kohtalona oli alistua eurooppalaisten kolonialistiselle laajentumiselle.

 

Raymond Jonasin kirjan kerronta on paikoin rönsyilevää, mutta kenties juuri sen ansiosta hän kykenee nostamaan esille kiinnostavia ja tuoreita näkökulmia Adwan taistelun ympäriltä eikä niinkään itse taistelusta. Jonas osoittaa kirjallaan, että ns. uudella sotahistorialla on paikkansa juuri sen kokonaisvaltaisen otteen ansiosta.

Raymond Jonas, The Battle of Adwa: African Victory in the Age of Empire (Cambridge, MA: The Belknap Press of Harvard University Press, 2011).

Synkkää fantasiaa hussilaissotien maisemissa

 

Puolalainen Andrzej Sapkowski on modernin fantasiakirjallisuuden hittikirjailija, joka tunnetaan parhaiten suomeksikin käännetystä Noituri-kirjasarjastaan (josta on myös tehty Netflixille televisiosarja The Witcher). Muutama vuosi sitten suomeksi alkoi ilmestyä WSOY:n kustantamana myös toinen Sapkowskin kirjasarja, joka kantaa Puolassa Hussilaistrilogian nimeä. Trilogia ilmestyy suomeksi kuutena erillisenä kirjana, joista on aiemmin ilmestynyt Narrenturm osat 1 ja 2 sekä Herran soturit 1 ja 2. Nyt on käsillä trilogian viimeisen osan aloitus, Lux perpetua 1.

 

Kuten trilogian nimi jo paljastaa Sapkowskin kirjasarja sijoittuu hussilaissotien aikakauteen 1420- ja 1430-lukujen Sleesiassa (joka on nykyään osa Puolaa). Tässä kohtaa lienee heti syytä tehdä selväksi, että Hussilaistrilogia ei ole genrenä historiallista proosaa vaan puhdasta fantasiakirjallisuutta, kuten Sapkowskin aiempi Noituri-sarja. Niinpä kirjasarjan päähenkilö Reynevan von Bielau on maagi ja alkemisti, ja öisen Breslaun (Sleesian historiallisen pääkaupungin) turvattomilla kaduilla hiippailee pitkäkuonoisia dsantyreita, karvaisia urkineita, murtovarkautta harjoittavia maahisia, limaisia esfilinejä, vaanivia garouita, varjomaisia lamioita, ähiseviä kluddereita, rapistelevia lentolouhia ja ihmislihaan mieltyneitä kalkabroja. Fantasia- ja kauhukirjallisuuden rajapinnalla leikittelevä Hussilaistrilogia sisältää enemmän tai vähemmän suoria viittauksia vaikkapa Jack Vancen fantasianovelleihin, Dungeons & Dragonsin roolipelimytologiaan ja H. P. Lovecraftin kauhukirjallisuuteen. Jos Hussilaistrilogiaa tarkastelee vain historiallisena romaanina, on siinä yhtäläisyyksiä Mika Waltarin tuotannon kanssa, mikä varmaankin on vain silkkaa sattumaa (onko Waltaria koskaan käännetty puolaksi?)

 

Hussilaistrilogian juonta on mahdoton selittää, vaikka kuinka yrittäisi. Riittää todeta, että juonen käyttövoimana on toistuva kaava, jossa päähenkilö Reynevan joutuu oman huonon päätöksentekonsa seurauksena pulaan, josta hänet pelastavat ystävät, viholliset tai erilaiset deus ex machina -ratkaisut. Trilogian viimeisessä osassa tämä kaava alkaa suoraan sanoen hieman kyllästyttämään, minkä lisäksi lukijaa turhauttaa myös protagonistin vaatimaton kehitys hahmona. Mutta Sapkowski ei olekaan kiinnostunut Aristoteleen draamaopeista vaan sitoo kirjansa tiukasti osaksi esimodernin aikakauden pikareskiromaanien traditiota. Kirjan lukenut kaveri ehdotti Hussilaistrilogian ymmärtämistä James Joycen Ulysseksen fantasiavastineena. Itse olen havaitsevinani narratiivisia yhtymäkohtia Hans Jakob von Grimmelshausenin Simplicius Simplicissimus -romaaniin, jonka historiallinen tausta tosin oli 30-vuotinen sota 1600-luvulla eikä hussilaisten 1400-luvun alun vallankumous.

 

Andrzej Sapkowski vyöryttää lukijan päälle valtaisan määrän paikkoja ja henkilöitä, joista monilla on todelliset vastineet 1400-luvun Sleesian, Puolan ja Böömin historiassa. Kaiken kirjan sivuilta vellovan tiedon ja viittausten jäsentäminen vaatisi akateemista perehtyneisyyttä hussilaissotien aikakauden historiaan, mikä perehtyneisyys ainakin tältä lukijalta puuttuu. Toisaalta myös proosan eläväisyys ja Sapkowskin rakentaman universumin rikkaus ovat juuri ne tehokeinot, jotka pitävät lukijan otteessaan yhdestä trilogian osasta toiseen ja nyt vielä kolmanteen.

 

Hussilaistrilogian on suomentanut Tapani Kärkkäinen. Hän on tehnyt valtaisan urakan niin määrällisesti kuin laadullisesti, ja Sapkowskin teksti herää Kärkkäisen otteessa väkevään henkeen ja tuliseen voimaan. Tapani Kärkkäisen verraton kulttuuriteko muistuttaa tarpeesta palkita ja kiittää kääntäjiä, noita kotimaisen kirjakustantamisen unohdettuja sankareita. Mikäli Finlandia-palkintoon sisältyisi käännöskategoria, Tapani Kärkkäinen kuuluisi ansaitusti sellaisen voittajaksi.

 

Andrzej Sapkowski, Tapani Kärkkäinen, suom., Lux perpetua 1. Helsinki: WSOY, 2022. 361 s.

Machiavelli omassa ajassaan

 

Modernin valtiotieteen varhainen auktoriteetti Niccoló Machiavelli on ollut aiheena lukuisissa hänen kirjallista tuotantoaan tai ajatteluaan koskevissa tutkimuksissa, mutta mittavia kuvauksia hänen elämästään on ilmestynyt harvemmin. Kuten Alexander Leen tuore Machiavelli–elämäkerta hyvin osoittaa, syy tähän tendenssiin on ilmeinen: Machiavellista kirjoittaminen kiemuraisen aikalaispolitiikan koko kontekstissa on niin kunnianhimoinen hanke, että lopputuloksena ei voi olla mikään tiiliskiveä ohuempi kirja. Ja sellaisen urakan Alexander Lee on nyt suorittanut.

 

Alexander Lee ei käsittele Machiavellia pelkästään politiikan ja sodankäynnin toimijana, vaan avaa myös hänen formatiivisia vuosiaan ja tutustuttaa lukijan tämän laajaan kirjalliseen tuotantoon, joka ei rajoittunut pelkästään jälkimaailmalle itsestään selvästi tuttuun Ruhtinaaseen. Kuvaus Machiavellin varhaisista vuosista avaa näkymän firenzeläiseen sukuun, jolla oli takanaan verrattain kunniakas menneisyys kirkon ja ruhtinaskunnan palveluksessa, mutta joka 1400-luvun jälkipuoliskolle tultaessa lukeutui enemmänkin Firenzen keskiluokkaan (popolani) kuin urbaaniin aateliseliittiin (ottimati). Kuvatessaan Machiavellin kouluvuosia Lee ei epäröi osoittaa sitä, kuinka laajaa ja hiljaisesti hyväksyttyä pederastia oli myöhäiskeskiajan yksityisen koululaitoksen piirissä. Epäilemättä nuori Machiavelli joutui itsekin hyväksikäytön uhriksi. Machiavellin seksuaalisuus nousee muutenkin Leen kirjassa esille, eikä vähiten siksi, että Machiavelli itse kertoili kirjeissään ja runoissaan huvitteluistaan miespuolisten prostituoitujen kanssa. Machiavelli oli kuitenkin myös yhtä lailla kiinnostunut naisista. Aviovaimon lisäksi Machiavelli piti rakastajattaria, joista yksi, näyttelijätär Barbera Raffacani Salutati, vaikuttaa olleen Machiavellin elämän suuri rakkaus.  Machiavellin kohtaaminen elämän kolhiman naisprostituoidun kanssa Veronan sivukujan kellarissa on kuitenkin sen verran irvokas episodi, että sen olisi voinut jättää lukemattakin.

 

Valtaosa Alexander Leen kirjasta on omistettu Machiavellin diplomaattiselle uralle, joka leimasikin vahvimmin hänen elämäänsä. Machiavelli aloitti diplomaatin uran vuonna 1499, jolloin Firenze oli Medicien vallasta vapaa tasavalta. Firenzen ulkopolitiikka oli tuolloin tasapainoilua oman valtakunnan koossa pitämisen ja ulkoisten vihollisten torjumisen tai liennyttämisen välillä. Eräs iso päänsärky oli Pisan kapinallinen kaupunki, jota Firenze yritti toistuvasti palauttaa valtansa alle. Tasavallan ulkopuolella haasteina olivat aggressiiviset naapurit ja arvaamattomat suurvallat, kuten Ranska ja Espanja. Lee kuvaa oivallisesti Machiavellin loputonta kunnianhimoa, joka oli toistuvasti suurempaa kuin hänen diplomaatin ammattitaitonsa. Monet Machiavellin diplomaattisista tehtävistä päättyivät pettymyksiin ja epäonnistumisiin, eikä voi välttää käsitykseltä, että Machiavelli ei useimmiten lunastanut häneen osoitettuja suuria odotuksia.

 

Diplomatia johdatti Machiavellin myös sodan tehtäviin. Firenzen tasavallalla ei ollut vielä 1500-luvun alussa omaa armeijaa, vaan sotajoukot vuokrattiin yksityisiltä sotilasurakoitsijoilta, kondottieereilta. Oikukkaat palkkasoturipäälliköt, jotka olivat tyypillisesti myös itse italialaisen ruhtinassäädyn edustajia, saattoivat helposti osoittautua epäluotettaviksi tai jopa vaarallisiksi, kuten Firenzen tuolloinen arkkivihollinen, häikäilemätön ja juonikas Valentinoisin herttua Cesare Borgia, sai kokea. Onkin sangen selvää, että vaikka vuonna 1513 kirjoitettu Ruhtinas oli osoitettu Medicien päämiehelle, Urbinon herttua Lorenzo de’ Medicille, kirjan ”ruhtinaan” esikuva oli juuri Cesare Borgia, jota Machiavelli muisteli sekoituksella pelkoa ja ihailua. Machiavellin kontribuutio Firenzen sotahistoriaan oli kaupungin oman nostoväen eli miliisin (milizia) perustaminen arvaamattomien palkkasoturien täydentämiseksi (ja Machiavellin omissa haaveissa jopa niiden korvaamiseksi). Machiavellin suuri oivallus oli koota miliisit varsinaisen Firenzen ja sen valtapiirin reunalla sijainneiden satelliittikaupunkien (distretto) väliseltä maaseudulta (contado). Kuten Machiavelli realistisesti arvioi, Firenzen muurien sisällä asuvat kansalaiset pitivät itseään liian hienoina ja etuoikeutettuina raskaaseen sotapalvelukseen, kun taas distretton kapinallismielisiin ja niskuroiviin asukkaisiin ei voinut millään tapaa luottaa sodankäynnin asioissa. Siksi juuri contado oli se vyöhyke, mistä miliisit piti nostaa sotapalvelukseen.

 

Medicien paluu valtaan vuonna 1512 oli käännekohta Machiavellin uralla ja koko elämässä. Aiemman tasavallan palvelijana ja ideologina tunnettu Machiavelli löysi itsensä vankityrmästä, missä häntä kidutettiin ja pidettiin kurjissa olosuhteissa. Korkea-arvoisten ystävien ansiosta Machiavelli pääsi pian vapaaksi, mutta julkisten virkojen ovet olivat häneltä suljetut. Machiavelli vetäytyi eräänlaiseen sisäiseen maanpakoon Firenzen ulkopuolella sijainneeseen Sant’ Andrean kylään, missä hänellä oli yllin kyllin aikaa pohtia mieliteemaansa, sattuman (Fortuna) vaikutusta maailman menoon. Onnen, sattuman ja oikukkuuden vaikutusta tapahtumiin ei voinut ennakoida sen enempää menneisyyden opetusten perusteella kuin tulevaisuuden ennakoimisellakaan. Viisas mies osasi kääntää sattuman edukseen mukautumalla systemaattisesti vallitseviin olosuhteisiin siellä ja täällä. Kun hän tämän jälkeen toimisi kaikella rohkeudellaan ja päättäväisyydellään, Fortuna kyllä suosisi häntä vastustajiensa kustannuksella, Machiavelli kirjoitti eräässä aiemman diplomaattiuransa aikaisessa kirjeessä. Sant’ Andrean retriitissä ja julkisen elämän ulkopuolella nämä ajatukset jalostuivat siihen kirjalliseen muotoon, joka kantaa Ruhtinaan nimeä.

 

Machiavellin Ruhtinas ei ollut vähempää kuin hyökkäys koko aiempaa ja idealisoitunutta ”ruhtinaiden peili” -opasgenreä vastaan. Hyveellisyys oli eilispäivää, realismi oli tätä päivää, Machiavelli opetti lukijoitaan, sillä meriiteillä ja hyveillä ei voittanut onnen suosiota. Misogyynisessä vertauskuvassaan Machiavelli vertasi onnea ja sattumaa naiseen, jonka mies taivuttaa tahtoonsa ”lyömällä ja pakottamalla häntä.” Muuttaakseen tämän periaatteen valtapolitiikan muotoon, ruhtinas tarvitsi Machiavellin mukaan kahta asiaa: oman sotaväen eli riippumattomuuden ulkovaltojen avusta sekä kyvyn estää kotivaltakunnan sisäisten ristiriitojen kärjistyminen. Valtiollinen selviytyminen suurvaltojen uhan alla vaati toisin sanoen vahvuutta ja yhtenäisyyttä. Näiden ominaisuuksien saavuttamiseksi ruhtinaan oli tarvittaessa oltava valmis heittämään jalomielisyys, luotettavuus ja muut ylevät moraaliset periaatteet romukoppaan. Ideaali ruhtinas ei siis vastannut humanismin ihanteellista ihmiskuvaa, vaan oli enemmänkin raadollinen yhdistelmä voimakasta leijonaa ja ovelaa kettua. Mutta tässä ristiriidassa piili Machiavellin mukaan ruhtinaan suurin haaste: hän ei voinut näyttäytyä alamaisilleen kyynisenä petona, vaan hänen piti päinvastoin kultivoida julkikuvaa armollisena ja myötätuntoisena hallitsijana. Vallan tuli perustua valheelle. Alexander Leen mukaan nämä kylmäävät opit eivät olleet sinänsä aivan uutta, mutta Machiavelli syntetisoi ja toi ne yhteen yhdeksi johdonmukaiseksi ja tiiviiksi opaskirjaksi, missä työssä piilee hänen maineensa pitkäikäisyyden salaisuus.

 

Ruhtinas ei missään nimessä ollut Machiavellin ainoa kirjallinen tuotos, kuten Alexander Lee ansiokkaasti muistuttaa. Machiavelli oli jo nuoresta iästä lähtien kirjoitellut runoja ja sonetteja, ja myöhemmällä iällä hän laajensi tätä tuotantoa elämäkerroilla, historiikeilla, sotatieteellisillä tutkielmilla ja näytelmäkäsikirjoituksilla. Varsinkin Machiavellin sotatieteellisellä tutkielmalla Arte della guerra oli voimakas vaikutus 1500- ja 1600-lukujen paisuneeseen sotataidolliseen kirjallisuuteen, mitä seikkaa Alexander Lee olisi kenties voinut painottaa enemmänkin. Aikalaiset varmaankin tunsivat Machiavellin parhaiten hänen näytelmistään, jotka painottuivat suoranaisen puskakomedian puolelle. Machiavellin kirjoittama Mandragola oli niin suuri menestys, että Venetsiassa yleisön tungeksiva paljous pakotti teatterin eräänkin kerran keskeyttämään näytöksensä.

 

Myöhäisellä iällään Machiavelli onnistui nousemaan Medicien suosioon ja sai jälleen suorittaakseen erinäisiä diplomaattisia tehtäviä. Politiikan ja sodan akselit olivat kuitenkin ehtineet kääntyä Euroopassa. Pohjois-Italian suurin uhka ei enää ollut Cesare Borgian kaltainen paikallinen rämäpää ja häirikkö, vaan uudelleen henkiin heränneen Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan kolossaalinen maailmanvaltias Kaarle V, joka kävi sotaa saksalaisten Landsknechtien massa-armeijalla eikä italialaisten kondottieerien ailahtelevaisilla sotajoukoilla. Kun Kaarle V:n armeijan päällikkö Georg von Frundsberg sai äkillisen sairaskohtauksen keväällä 1527 ja joutui jättämään armeijansa ilman komentajaa, Machiavelli oli yksi ensimmäisistä italialaisista diplomaateista, joka tajusi, että kyse ei ollut Firenzelle ja sen liittolaiselle Rooman kirkkovaltiolle siunauksellisesta käänteestä vaan turmiollisesta kehityksestä. Landsknechtit eivät nimittäin olleet italialaisia palkkasotilaita, jotka vaihtoivat puolta tai liukenivat menetettyään kondottieerikapteeninsa. Pääosin luterilaiset Landsknechtit toimivat autonomisina yksiköinä, jotka kykenivät oma-aloitteiseen ja itsenäiseen sodankäyntiin. Uskonkiihkoisia Landsknechtejä motivoi omaehtoiseen sotaan halu repiä palkkasaatavat vihollisen selkänahasta tavalla tai toisella, minkä lisäksi heitä miellytti käydä häikäilemätöntä hävityssotaa katolilaisten italialaisten omalla maaperällä. Yrityksissään koordinoida Firenzen ja Rooman sotilaallista yhteistyötä näitä ennennäkemättömiä maahantunkeutujia vastaan Machiavelli sinkoili hevosellaan edestakaisin pitkin Pohjois- ja Keski-Italiaa ja lopulta sairastutti itsensä. Niccoló Machiavelli kuoli omassa vuoteessaan Firenzessä 21. kesäkuuta 1527.

 

 

Alexander Leen Machiavelli: His Life and Times (Lontoo: Picador, 2020) on työläs mutta palkitseva lukukokemus.

Heinrich Schütz Tanskassa

 

Heinrich Schütziä (1585–1672) pidetään aiheellisesti 1600-luvun merkittävimpänä saksalaisena säveltäjänä, vaikkakin hän on maineeltaan jäänyt ymmärrettävästi kolossaalisen Johann Sebastian Bachin (1685–1750) varjoon. Saksin vaaliruhtinaskunnassa syntyneen Schützin saavutuksena pidetään italialaisen barokkimusiikin tuottamista Saksaan. Vankasti protestanttinen Schütz kirjoitti barokkimusiikkiaan luterilaisen kirkon käyttöön, ja hän toimikin pitkään kapellimestarina Dresdenin saksilaisessa valtiokapelliorkesterissa (Sächsische Staatskapelle Dresden). Vuonna 1548 perustettu orkesteri on yhä olemassa, ja se lukeutuu Euroopan vanhimpiin ja arvostetuimpiin musiikkikokoonpanoihin. Heinrich Schütz tunnetaan parhaiten Symphoniae sacra –konserttokokoelmasta, kuoroteoksesta Deutsches Magnificat sekä lukuisista pienimuotoisemmista sävellyksistä. Schützin tiedetään myös säveltäneen Saksan ensimmäisen oopperan Dafne, mutta tämä sävellys ei ole säilynyt jälkipolville.   

 

Heinrich Schütz ei pysytellyt koko ammattiuraansa Dresdenissä, vaan hän musisoi myös Venetsiassa vuosina 1609–1612 ja 1627–1629. Venetsiasta Schütz palasi Dresdeniin, joka alkoi jo kärsimään kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) aiheuttamasta materiaalisesta kurjuudesta. Dresdenin kapelliorkesterilla, joka käytännössä eli vaaliruhtinas Johann Georgin myöntämien ja alati kuihtuvien avustusten varassa, oli jatkuvia vaikeuksia maksaa palkkaa muusikoilleen, ja useat soittajista päätyivät etsimään työtä Saksin vaaliruhtinaskunnan ulkopuolelta. Myös Schütz kohtasi ohittamattoman tilaisuuden, kun hänet kutsuttiin vuonna 1633 Tanskaan johtamaan kuningas Kristian IV:n hoviorkesteria Kööpenhaminassa. Ajoitus Schützin kutsulle ei ollut satunnainen, sillä Kööpenhaminassa kaavailtiin jo tuolloin suuria juhlallisuuksia vuodelle 1634, jolloin kaupungissa juhlittaisiin Tanskan kruununprinssi Christianin ja Saksin vaaliruhtinaan tyttären Magdalena Sibyllan häitä. Schütz saisi siten toimia Kööpenhaminassa sekä kulttuurisena että poliittisena välittäjänä Tanskan kuningaskunnan ja Saksin vaaliruhtinaskunnan välillä. 

 

Heinrich Schütz on jättänyt itsestään jälkiä kuningas Kristian IV:n kirjeenvaihtoon ja muihin asiakirjoihin, mistä syystä hänen Kööpenhaminan vuosistaan on koottavissa jonkinlainen yleiskuva. Kamarimestarin [Rentemester] laskutuskirjanpito paljastaa Schützin vastaanottaneen ensimmäisen palkkansa Kristian IV:n palveluksessa 10. joulukuuta vuonna 1633. Reilua viikkoa myöhemmin Kristian IV kirjoitti kamarin virkailijoille ja ohjeisti näitä osoittamaan ”kapellimestarille” [Capelmeister] Kööpenhaminan kuninkaanlinnasta sellainen salitila, missä hän saattaisi harjoittaa orkesterinsa muusikkoja. Lisäksi kamarin tuli löytää Schützille majoituspaikka kaupungilta. Jacob Ørn, josta myöhemmin tuli hovin varakapellimestari, sai tehtäväkseen värvätä Schützin avuksi ”kapelliknaapeja”, joiden tuli palvella Schützin henkilökohtaisina avustajina ja palvelijoina. Orkesterin jäsenille maksettiin palkkaa kruunun kassasta, mutta vastineeksi heidän tuli olla valmiina harjoittelemaan kapellimestarin komennossa, milloin vain tämä niin käski. Jos orkesterista löytyi joku sellainen muusikko, joka uskalsi vastustaa Schützin ”komentovaltaa” [commando], hänet tuli jättää vaille palkkaa, kuningas uudestaan tähdensi kamarin virkailijoille 3. tammikuuta 1634 päivätyssä kirjeessään. Kuninkaan orkesteri ei ollut mikään demokratia, kuten ei mikään muukaan instituutio hänen valtakunnassaan. Näistä toistuneista kuriin liittyneistä painotuksista saattoi myös paistaa lävitse huoli siitä, että puhdasoppisen luterilaisen ja läpeensä konservatiivisen Tanskan muusikot eivät välttämättä suhtautuisi hyväksyvästi Schützin edustamaan barokkimusiikin tyylisuuntaan, olihan barokkitaide katolisen vastauskonpuhdistuksen kaikkein näkyvin (ja kuuluvin) ulottuvuus Euroopassa. Mikäli Schütz joutui Kööpenhaminassa taistelemaan omien taiteellisten näkemystensä puolesta, hän ei kuitenkaan taistellut yksin, sillä kulttuurihistorioitsija Mara Waden mukaan Schütziä seurasi Kööpenhaminaan monikymmenpäinen ryhmä saksilaisia muusikoita.

 

Helmikuussa 1634 Kristian IV jatkoi määräysten antamista koskien Schützin uutta pestiä kapellimestarina. Kööpenhaminan linnassa piti sen kirkkoon rakentaa uusi saarnastuoli Schützin pyynnöstä, ilmeisesti orkesterin johtamisen helpottamiseksi. Kuningas määräsi lisäksi kamaria etsimään linnan palvelusväestä sellaisia rumpaleita, joiden taidot mahdollistaisivat heidän osallistumisensa Schützin vetämiin orkesteriharjoituksiin. Joitain päiviä myöhemmin kuningas lisäsi vaatimuslistaansa myös kirkkoon asetettavan erillisen, uuden tuolin häntä itseään varten. Mara Wade on kuvannut Schützin roolia prinssin Christianin häiden valmistelijana ”taiteelliseksi johtajaksi”, sillä musiikin säveltämisen ja esittämisen ohella hänelle kuului lukuisia työtehtäviä, jotka nyky-ymmärryksen mukaan kuuluisivat teatteritaiteen eivätkä musiikin piiriin. Kristian IV:n kirje huhtikuun 1634 alusta tukee Waden tulkintaa. Kuningas käski Schützin keskittyä näytelmäkäsikirjoitusten tarkastamiseen sekä balettiesitysten ja naamiaisten lavastusten ja asusteiden valmistamiseen kaiken muun eli siis musiikin kustannuksella. Schützin ei tiedetä säveltäneen uutta musiikkia osana kuninkaallisten häiden valmisteluita. Hänen oma kirjeenvaihtonsa viittaa siihen, että hän toi Kööpenhaminaan mukanaan jotain omia aiempia sävellyksiään sekä toisten aikalaissäveltäjien töitä. Tästä syystä häntä voi historioitsija Bjarke Moen mielestä pitää aiheellisesti ”kulttuurillisena agenttina”, joka välitti musiikkitaiteen virtauksia muusta Euroopasta Tanskaan.

 

Prinssi Christianin ja Magdalena Sibyllan häät pidettiin ilmeisen onnistuneesti lokakuussa 1634. Kristian IV vaikuttaa ollen tyytyväinen Schützin monialaiseen uurastukseen hääjuhlallisuuksien toteuttamiseksi, sillä toukokuussa 1635 kuningas maksoi kapellimestarille 200 taaleria ja lahjoitti hänelle kultaisen kaulaketjun. Samana vuonna Schütz palasi takaisin Saksiin. Pian paluunsa jälkeen Schütz sävelsi erään useimmin esitetyn teoksensa Musikalische Exequien, joka oli tilattu Reuss-Geran kreivi Heinrich II:n hautajaisseremonioita varten. Sävellys on itsessään eräänlainen todistus kolmikymmenvuotisen sodan aiheuttamista rasituksista: Schütz sävelsi Musikalische Exequienin usealle laulajalle mutta vain parille instrumentille, sillä sodan köyhdyttämästä vaaliruhtinaskunnasta löytyi vain harvoja soittimen käyttöä hallitsevia ammattimuusikoita (monissa nykytulkinnoissa laulajia säestävät ainoastaan urku ja sello). Tekstinä Musikalische Exequien oli suoranaista uskonnollista propagandaa, sillä sen lyriikat alleviivasit luterilaista sola fide -sielunpelastustulkintaa, joka poikkesi aivan keskeisesti katolisen kirkon dogmatiikasta. Viitteitä sodan aiheuttamista vaivoista löytyy myös Schützin omasta kirjeenvaihdosta. Vuonna 1642 Schütz valitti Dresdenin hoville, että hän toimisi mieluummin kirkon kanttorina tai urkurina kuin jatkaisi toivottomassa tilanteessa, missä hän ei ammattinsa edustajana pystyisi elättämään itseään. Samana vuonna Schütz muutti jälleen Tanskaan.

 

Heinrich Schützin toisesta palveluskaudesta Kööpenhaminan hovikapellimestarina ei ole jäänyt jälkiä kuningas Kristian IV:n kirjeenvaihtoon. Tämä ei ole yllättävää, sillä kuninkaalla oli Westfalenin rauhanneuvotteluissa ja Ruotsin edustamassa sotilaallisessa uhassa sen verran ajateltavaa, ettei hän ehtinyt uhrata montaakaan ajatusta hovin viihteeseen. Schütz vaikuttaa hoitaneen vastaavia organisointitehtäviä kuin vuosina 1633–1635, ja hänen tiedetään vastanneen Kristian IV:n tyttärien Christianen ja Hedevigin häiden musiikkiesityksistä. Schützin toiseen kapellimestarikauteen Kööpenhaminassa liittyi taiteellista ristipölytystä, sillä Schützin ollessa poissa hoviin oli palkattu kaksi italialaista laulajaa, altto Agostino Fontana ja basso Benedetto Bonaglia. Schützin aloitteesta hoviin palkattiin vielä kolmas italialainen, sopraano Agostino Pisone. Schütz oli sen verran vaikuttunut erityisesti Fontanan laulajan lahjoista, että hän yritti saada vaaliruhtinas Johann Georgia palkkaamaan tämän Dresdenin hovin varakapellimestariksi vuonna 1647. Vaikka muualla Euroopassa riehui tuolloin uskonsodaksi ymmärretty konflikti, Kööpenhaminan hovissa Heinrich Schütz edisti uskontojen ja kansallisuuksien rajalinjoja ylittävää taiteellista yhteistyötä.

 

Heinrich Schütz palasi Dresdeniin vuonna 1644. Seuraavat kuusi vuotta olivat hänen säveltäjän uransa kenties tuotteliaimmat, ja tuona aikana Schütz jatkoi myös kuuluisimman konserttosarjansa Symphoniae sacran säveltämistä. Symphoniae sacran toinen osa valmistui vuonna 1647 ja kolmas osa vuonna 1650 – samana vuonna, jolloin Dresdenissä vietettiin näkyviä seremonioita kolmikymmenvuotisen sodan päättäneen Westfalenin rauhan juhlistamiseksi. Historioitsija Barbara Dietlingerin mukaan ei ole olemassa mitään vedenpitäviä todisteita siitä, että Schützin Symphoniae sacraeta olisi julkisesti esitetty Dresdenin juhlallisuuksien yhteydessä, mutta vaaliruhtinas Johann Georgille omistettu konserttosarjan viimein osa Nun danket alle Gott muokkasi Dietlingerin mukaan joka tapauksessa vaaliruhtinaan julkisuuskuvaa sodan toimijana ja aivan erityisesti sen lopettajana. Koska Johann Georg ei ollut näytellyt keskeistä roolia Westfalenin rauhanneuvotteluiden loppuun saattamisessa, Schützin kuolematon konserttosarja tarjosi vaaliruhtinaalle mahdollisuuden muokata taiteellista esittämistapaansa toivomallaan tavalla.

 

Tässä yhteydessä on syytä ottaa huomioon myös Schützin johtava taiteellinen rooli Tanskan kuningas Kristian IV:n hovissa vuosina 1633–1635 ja 1642–1644. Kristian IV, joka kuoli juuri ennen sodan päättymistä vuonna 1648, oli paitsi Johann Georgin sukulainen avioliiton kautta, myös keisarikunnan ns. ”kolmannen puolueen” edustaja, joka ei kuulunut selkeästi keisarin tai hänen vihollistensa leiriin. Heinrich Schützin persoona tavallaan lainasi Kristianin kuninkaallista legitimiteettiä Johann Georgin neutraalin ja sovittelevan julkisuuskuvan luomiseen, mihin ulkoiseen seikkaan on myös liitettävä Schützin taiteellinen kyky siirtyä luontevasti luterilaista puhdasoppisuutta alleviivanneesta lyriikasta italialaiseen ja katolisen vastauskonpuhdistuksen ihanteita sisällyttäneeseen barokkimusiikkiin. Schützin voimakkain siirtymä italialaiseen musiikki-ilmaisun maailmaan olikin tapahtunut juuri Kööpenhaminan hovissa, eikä niinkään nuoruuden vuosina Venetsiassa.

 

Heinrich Schützin vuodet Tanskassa ovat osoitus siitä, kuinka matalia tai suorastaan olemattomia Saksan ja koko Euroopankin taiteelliset taisteluhaudat olivat kolmikymmenvuotisen sodan aikana.

 

 

 

 

Lähteitä ja kirjallisuutta:

 

C. F. Bricka ja J. A. Fridericia, toim., Kong Christian den Fjerdes egenhændige breve 1632–1635 (Kööpenhamina: Rudolph Klein, 1878–1880).

Barbara Elisabeth Dietlinger, Music and Commemoration in Early Modern Europe: Visual and Sonic Intersections of Remembrance (Chicago: University of Chicago PhD Thesis, 2021).

Brandi Hoffer, ‘Sacred German Music in the Thirty Years’ War’. Musical Offerings, Vol. 3, No. 1 (Spring 2012).

Gregory S. Johnston, toim., A Heinrich Schütz Reader: Letters and Documents in Translation (Oxford: Oxford University Press, 2013).

Bjarke Moe, ‘Heinrich Schütz as European cultural agent at the Danish courts’. Schütz Jahrbuch 2011.

Mara R. Wade, Triumphus Nuptialis Danicus: German Court Culture and Denmark. The “Great Wedding” of 1634 (Wiesbaden: Harrossowitz, 1996).