Grandsonin taistelu vuonna 1476

 

Toinen maaliskuuta vuonna 1476 käytiin Neuchâtelin järven rannalla taistelu, jolla oli pitkät seuraukset Euroopan historiassa. Taistelun vastakkaisina osapuolina olivat Burgundin herttua Kaarle Rohkea ja Sveitsin valaliittolaiset, erityisesti Bernin, Schwuzin ja Solothurnin kantonit. Taistelun kohteena oli Grandsonin linna, joka oli aiemmin kuulunut Kaarlen liittolaiselle Jacques de Savoielle, Romont-Vaudin kreiville. Jacques de Savoie oli ollut vuodesta 1473 asti Burgundin kuvernööri ja sen armeijan kenttämarsalkka. Bernin johtamat valaliittolaiset olivat vuonna 1475 vallanneet Vaudin läänityksen ja siellä sijaitsevan Grandsonin linnan itselleen, ja nyt herttua Kaarle aikoi vallata linnan takaisin liittolaisensa kreivi Savoien puolesta.

 

Taistelun taustana oli 1400-luvun Euroopan sekava dynastinen ja feodaalinen politiikka. Kaarlen hallitsema Burgundin herttuakunta oli alun perin Ranskan kuningaskunnan alainen apanage–läänitys, josta oli jo 1300-luvun aikana tullut käytännössä itsenäinen valtakunta Ranskan ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan väliin. Sveitsin valaliiton muodostaneet kantonit kuuluivat yhä muodollisesti keisarikuntaan, mutta nekin olivat jo vuodesta 1291 lähtien pyristelleet irti Saksan monarkkien ja Itävaltaa hallinneiden Habsburgien suvun ylivallasta. Vuonna 1469 Itävallan herttua Sigismund pyrki suitsimaan valaliittolaisten oma-aloitteista laajentumista Sveitsin pohjoispuolelle panttaamalla Elsassin provinssin herttua Kaarlelle siinä toivossa, että tämä asettaisi sotilaalliset rajat valaliittolaisten laajentumispyrkimyksille. Viittä vuotta myöhemmin herttua Sigismund kuitenkin neutralisoi valaliittolaisten uhan Habsburgien läntisille läänityksille solmimalla näiden kanssa Ranskan kuningas Ludvig XI:n välittämän ”ikuisen” rauhansopimuksen (Ewige Richtung). Tällä välin herttua Kaarlen käskynhaltija Elsassissa, ritari Peter von Hagenbach, oli jo ehtinyt suututtaa niin paikalliset asukkaat kuin valaliittolaisetkin asettamalla Strasbourgin, Mühlhausenin ja Baselin kaupungit kauppasaartoon. Elsassissa syttyi käskynhaltijaa vastaan kapina, jonka tukahduttamiseksi herttua Kaarle lähetti provinssiin Jacques de Savoien johtaman armeijan. Kreivi Savoien johtama armeija kuitenkin lyötiin Héricourtin taistelussa, ja käskynhaltija Hagenbach menetti päänsä kapinallisten mestausmiekan alla.

 

Kreivi Savoie ei ollut kohdannut Héricourtissa ainoastaan elsassilaisia kapinallisia vaan myös herttua Sigismundin ja valaliittolaisten apujoukkoja. Jälkimmäiset eivät katsoneet hyvällä naapurinsa Savoien sotilaallista liittoutumista vallan- ja laajentumishimoisen herttua Kaarlen kanssa ja hyökkäsivät kostoksi kreivin läänityksille Vaudiin. Valaliittolaiset hävittivät systemaattisesti Vaudia ja surmasivat sen asukkaita. Terrorisoidut Vaudin asukkaat ryntäsivät kauhuissaan vannomaan uskollisuutta miehittäjille, joilla oli pian vallassaan kaikki Vaudin kaupungit ja linnat, mukaan lukien Grandsonin strategisesti tärkeä linnoitus Neuchâtelin järven rannalla. Alueen lävitse kulki reitti etelästä pohjoiseen, jota Burgundin herttua oli käyttänyt vahvistaakseen armeijaansa Italiasta värvätyillä palkkasotureilla. Commynesin mukaan herttua Kaarle suosi sotilaina omien alamaistensa sijasta ulkomaalaisia palkkasotureita, ”koska hän pystyi palkkaamaan heitä suuret määrät.” Valaliittolaisiin myötämielisesti suhtautuneen ranskalaisen aikalaiskronikoitsija Philippe de Commynesin mukaan valaliittolaiset tarjoutuivat tämän jälkeen luovuttamaan Grandsonin takaisin Savoien kreiville vastineeksi rauhasta Burgundin herttuan kanssa, mutta tämä tarina lienee pelkkää Ranskan kuninkaan hovista masinoitua propagandaa; todellisuudessa valaliittolaiset käyttäytyivät Vaudissa kuin he olisivat tulleet jäädäkseen.

 

Oli miten oli, Burgundin herttua päätti lähteä sotaan valaliittolaisia vastaan valloittaakseen Vaudin takaisin liittolaiselleen Savoielle, mutta vastoin Ranskan kuningas Ludvig XI:n ”viisaita neuvoja”, kuten Commynes asian kronikassaan esitti. Helmikuun lopulla Burgundin 20 000 sotilaan vahvuiset joukot saavuttivat Grandsonin linnan, jota ne ryhtyivät heti piirittämään uudenlaisten aseiden, raskaiden piiritystykkien, avulla. Linnan hätääntyneet sveitsiläiset puolustajat, jota oli noin 7–800, lähettivät avunpyynnön valaliiton kantoneille, sillä linnan puolustuksen murtuminen tykkien moukaroinnin alla vaikutti vain ajan kysymykseltä. Bernin kantonin johdolla valaliittolaiset mobilisoivat pikaisesti armeijan, jonka vahvuus oli noin 21 000 miestä, mutta jolta puuttui kokonaan tykistö. Valaliittolaiset lähettivät vesitse viestinviejiä kertomaan Grandsonin puolustajille, että apu oli tulossa, mutta puolustajat käsittivät väärin järveltä viittilöivien viestinviejien tarkoituksen ja antautuivat burgundilaisille. Herttua Kaarle ei kuitenkaan antanut mitään armoa sveitsiläisille vaan joko hukutti nämä järveen tai hirtti läheisistä puista makaabereina voitonmerkkeinä. Aikakauden sodankäynnin kontekstissa herttuan teko oli hirvittävä sotarikos, sillä ehtoja vastaan antautuneita sotilaita tuli aina armahtaa tai vähintäänkin kohdella sotavankeina, mikä tarkoitti heidän vapauttamistaan lunnaita vastaan.

 

Valaliittolaisten apuarmeija ei tiennyt Grandsonin puolustajien synkästä kohtalosta vaan jatkoi etenemistään kohti linnoitusta. Maaliskuun toinen päivä valaliittolaiset kohtasivat linnan ulkopuolella herttua Kaarlen armeijan, jonka kaikkia kahtakymmentätuhatta sotilaista ei voinut mitenkään sulloa ahtaan linnan muurien suojiin. Taistelu oli siis käytävä avoimella kentällä. Valaiittolaiset olivat 1400-luvun loppupuoliskolla aikakauden sodankäynnin edelläkävijöitä, jotka taistelivat jalan ja keskittivät pääosin peitsimiehistä koostuneet joukkonsa useiden tuhansien miesten vahvuisiin falangeihin. Burgundin herttua, joka taisteli osittain perinteisemmillä keinoilla, luotti peitsimiehiä enemmän raskaaseen ratsuväkeen, jousimiehiin sekä vahvaan tykistöönsä. Kumpaankin armeijaan lukeutui Grandsonissa myös uudenlaisia jalkaväen sotilaita eli hakapyssymiehiä, mutta nämä eivät näytelleet taistelussa vielä mitään ratkaisevaa tai edes järin näkyvää osaa.

 

Herttua Kaarlella oli itsellään myös taktista silmää, sillä hän asetti joukkonsa sellaiseen järjestykseen, jossa niitä suojeli toiselta sivustalta Neuchâtelin järvi ja toiselta tykistö. Tästä kaukonäköisyydestään huolimatta herttua Kaarle jäi taktisessa osaamisessa toiseksi valaliittolaisille. Vaikka sveitsiläiset keskittivät jalkaväkensä suuriin muodostelmiin, he eivät hyökänneet eteenpäin minään yksivoimaisena massana. Sveitsiläisten suuri vahvuus oli heidän muodostelmiensa joustavuus ja hyökkäyksensä nopeus. He eivät edenneet marssiessaan yhtenä jonona vaan porrastivat falanginsa kolmeen alenevaan kolonnaan sillä tavoin, että oikeanpuolimmaisin kolonna eteni ensimmäisenä ja vasemmanpuolisin kolonna piti päätä. Näin vertikaalisesti etenevä armeija saatettiin järjestää nopeasti horisontaaliseen rintamamuotoon, minkä lisäksi porrastettu etenemisjärjestys kätki vähintäänkin armeijan viimeisen kolmanneksen.

 

Juuri näin kävi Grandsonin luona, missä herttua Kaarle lähetti itsevarmana ritarinsa ja (pääosin italialaiset) jousimiehensä pysäyttämään valaliittolaisten etujoukon. Burgundilaiset ritarit piirittivät pian valaliittolaisten etujoukon, mutta herttua Kaarle, joka ilmeisesti halusi säästellä miesvoimiaan, käski sotilaittensa vetäytyä taaksepäin, jotta tykistö voitaisiin tuoda asemiin valaliittolaisten moukaroimiseksi. Tässä vaiheessa läheisestä metsästä ilmaantui burgundilaisten yllätykseksi ensin toinen ja sitten vielä kolmaskin valaliittolaisten sotajoukko. Kun burgundilaisiin tarttui paniikki, herttua Kaarlen määräämä taktinen vetäytyminen muuttui nopeasti yleiseksi paoksi. Commynesin mukaan burgundilaisten romahdus johtui väärin ymmärryksestä, kun herttua Kaarlen pääjoukon muodostaneet jalkaväen sotilaat tulkitsivat ritarien taktisen vetäytymisen paoksi ja liittyivät siihen itsensä pelastamiseksi. Commynes ei kuitenkaan ollut itse paikalla Grandsonissa, minkä lisäksi hänellä oli Ranskan kuninkaan hovimiehenä vahva motiivi halventaa Burgundin herttuaa, joka oli vasta vähän aiemmin ollut sodassa Ludvig XI:n kanssa Lothringenin provinssin hallinnasta.

 

Burgundilaiset selvisivät paniikinomaisesta joukkopaostaan vain noin tuhannen miehen tappioilla, sillä valaliittolaisilla ei ollut falangeihin järjestäytyneinä peitsimiehinä tarvittavaa nopeutta juosta pakenevia vihollisia kiinni ja lahdata näitä takaapäin. Grandsonin linna, herttua Kaarlen leiri sekä hänen hieno tykistönsä jäivät kuitenkin kaikki valaliittolaisten sotasaaliiksi. Commynesin kertomuksen mukaan sveitsiläiset sotilaat eivät ymmärtäneet herttua Kaarlen leiristä löytämiensä aarteiden arvoa, vaan myivät hopealautasia eteenpäin tina-astioina ja lunastivat kokonaisen jalokiven vaivaisen floriinin hinnalla. Valaliittolaisten dramaattinen voitto joka tapauksessa hieman nolotti Ranskan kuningasta, joka ei ollut ymmärtänyt asettua avoimesti heidän puolelleen Burgundia vastaan. Myöhemmin Ludvig XI kiillotti kilpeään valaliittolaisten silmissä maksamalla Bernille ja muille kantoneille kymmenien tuhansien floriinien suuruisia palkkiorahoja. Mitään palkkioita ei ollut kuitenkaan luvassa Geneven kaupungille, joka muista valaliittolaisista poiketen oli taipunut herttua Kaarlen pelottelun edessä ja jättänyt osallistumatta Grandsonin pelastusyritykseen. Muut valaliittolaiset rankaisivat myöhemmin geneveläisiä näiden pelkuruudesta suurella sakolla. Toisaalla taas Philippe de Commynes kuvaili kronikassaan hekumoivasti, kuinka herttua Kaarle yritti Grandsonin tappion jälkeen kalastella Ludvig XI:n suosiota siinä pelossa, että Ranskan kuningas uusisi Lothringenistä käydyn sodan tilanteessa, jossa herttua Kaarlen oma armeija oli sekasorron ja pelon vallassa.

 

Grandsonin taistelun suuri historiallinen merkitys oli siinä, että näyttävä sotilaallinen voitto Burgundin herttuasta hitsasi valaliittolaisia yhteen sotilaallisen laajentumisen hetkellä. Vaikka uskonnolliset ja poliittiset ristiriidat uhkasivat ajoittain repiä valaliiton irti liitoksistaan, ulkoisen uhan paine riitti pitämään sveitsiläiset yhdessä vuoteen 1648 asti, jolloin kolmikymmenvuotisen sodan päättänyt Westfalenin rauha virallisti heidän itsenäisyytensä Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta. Herttua Kaarle taas ei voinut antaa valaliittolaisille anteeksi näiden aiheuttamaa nöyryyttävää tappiota, vaan kokosi pian uuden armeijan Vaudin takaisin valloittamiseksi ja valaliittolaisten kukistamiseksi. Herttua Kaarle kohtasi valaliittolaiset uudestaan Moratin kentällä kesäkuussa 1476. Seurauksena oli burgundilaisten sotilaallinen katastrofi, kun Lothringenin herttua Réne II:n kanssa liittoutuneet valaliittolaiset rynnäköivät burgundilaisten leiriin ja surmasivat mahdollisesti jopa kolmanneksen herttua Kaarlen 30 000 miehen vahvuisesta armeijasta. Tie oli avoinna kohti herttuan miehittämän Lothringenin pääkaupunkia Nancya. Herttua Kaarle Rohkea kaatui taistelussa puolustaessaan Nancya valaliittolaisten ja lothringeniläisten hyökkäykseltä tammikuussa 1477. Koska herttua Kaarle kuoli ilman miespuolista perillistä, Burgundin herttuakunta siirtyi hänen tyttärelleen Marialle. Elokuussa 1477 Maria otti aviomiehekseen Itävallan arkkiherttua Maximilianin, Habsburgien suursuvun päämiehen. Läänittömäksi jäänyt Jacques de Savoie löysi uuden turvapaikan arkkiherttua Maximilianin hovista, missä hänet ylennettiin Kultaisen taljan ritarikuntaan ennen kuolemaansa vuonna 1486. Tuossa vaiheessa arkkiherttua Maximilian hallitsi jo Burgundia yksin, sillä Maria oli saanut surmansa metsästysonnettomuudessa neljä vuotta aiemmin.

 

Marian ja Maximilianin avioliiton seurauksena Burgundi siirtyi osaksi Habsburgien keisarisuvun perintömaita, mikä puolestaan synnytti rakenteellisen ristiriidan Ranskan kuninkaiden kanssa, joiden myöntämä läänitys Burgundi oli alun perin ollut. Grandsonin taistelu toimi siten lähtölaukauksena Ranskan kuninkaiden ja Habsburgien toistuville sodille, jotka saivat lopullisen päätöksensä vasta Espanjan perimyssodan päättäneessä Utrechtin rauhassa vuonna 1713.

Kustaa Vaasan veriviholliset

Harva suomalainen historioitsija kaipaa niin vähän esittelyjä kuin emeritusprofessori Heikki Ylikangas. Jos historiantutkijoiden yhteisön jäsen ei ole tietoinen Ylikankaan tuotannosta ja erityisesti niihin liittyneistä, usein kiihkeistäkin julkisista debateista, voi hän olettaa eläneensä jonkinlaisen kognitiivisen kiven alla. Ylikankaan nimi liitetään historiantutkimuksen klassisiin polemiikkeihin, kuten hänen 1977 ilmestyneeseen kirjaansa Nuijasota ja siitä kummunneeseen renvallilais-traditionalistisen koulukunnan älähdykseen tai paljon tuoreempaan kädenvääntöön väitetyistä jatkosodan rintamakarkureiden joukkoteloituksista, jonka debatin yhteydessä sotahistorian laitos kävi vuonna 2008 kiivaaseen vastahyökkäykseen Ylikangasta vastaan kokoelmateoksella Teloitettu totuus. Näiden polemiikkien ei kuitenkaan pidä antaa hämärtää sitä seikkaa, että Ylikangas on suomalaisen oikeushistorian uudistaja ja mullistaja. Ylikangas ei ole niinkään siirtänyt oikeushistorian tutkimuksen paradigmaa kuin luonut sen.

 

Tuoreessa kirjassaan Kustaa Vaasa ja hänen uhmaajansa (Siltala, 2021) Ylikangas on palannut takaisin 1500-luvulle, mistä hän rytinällä nousi suomalaisen historiantutkimuksen parrasvaloihin yli neljä vuosikymmentä sitten. Jo ennen kirjan avaamista on pakko onnitella Ylikangasta tuoreesta tutkimusnäkökulmasta, joka ei keskity Ruotsin kuninkaaseen itseensä vaan hänen vastustajiinsa ja niihin olosuhteisiin, joiden puitteissa Kustaa Vaasa otti vallan itselleen vuonna 1523 ja puolusti sitä kuolemaansa saakka vuonna 1560. Koska tämä lähestymistapa siirtää tutkimuksellisen katseen kotivaltakunnan eli Ruotsin ja Suomen ulkopuolelle, sitä ei ole itsetutkiskelevassa Suomessa aiemmin juuri harjoitettu.

 

Ylikangas aloittaa Kustaa Vaasan uhmaajien käsittelyn aivan loogisesti Tanskan ja koko silloisen Kalmarin unionin kuninkaasta Kristian II:sta, jonka otteen Ruotsista kapinallisen Kustaa Vaasan oli kirvoitettava, mikäli hän itse aikoi nousta Ruotsin kuninkaaksi. Ylikangas näkee kummatkin kuninkaat samassa kontekstissa, jossa keskiaikaiset valtarakenteet alkoivat väistyä varhaismodernin valtioiden alkioiden tieltä. Alati levinnyt rahatalous ja uudenlainen sotalaitos, jossa ammattisotilaista eli ”maanihdeistä” (saksaksi Landsknechte) koostunut jalkaväki ratkaisi taistelut ja sodat, mahdollistivat ruhtinaille ja kuninkaille sellaisen vallantavoittelun, jota ei aiemmin voinut toteuttaa feodalismin ja luontaistalouden puitteissa. Kristiania ja Kustaata yhdisti tässä yhteydessä heidän oivalluksensa laajentaa monarkin valtaa nimenomaan yhteiskunnan alempien kerroksien tuella. Vallantavoittelulla oli synkeä puolensa eli poliittisiin vastustajiin kohdistuneet puhdistukset ja verilöylyt, joiden toteuttajina sekä Kristian II että Kustaa Vaasa ansaitsevat tulla muistetuiksi tyranneina. Vallan lujittamisen mahdollistivat ylhäältä alas kulkeneet uuden valtahierarkiat, joissa kuninkaiden virkamiehet eli voudit välittivät hallitsijan käskyjä vallankäytön pysyvästä keskustasta alatasoille ja periferioihin. Valtioiden raameissa tapahtuneet valtakamppailut puolestaan mahdollistivat sen mittakaavan sisällissotia, joita ei ollut Euroopassa käyty sitten antiikin Rooman aikojen. Kustaa Vaasa sai voiton Kristian II:sta liittoutumalla tarvittaessa milloin hansakaupunkien, milloin Kristian II:n Tanskan kuninkaana syrjäyttäneiden Fredrik I:n ja Kristian III:n kanssa.

 

Kustaa Vaasan toisen arkkivihollisen muodosti Sturen suku. Ruotsin irtautuminen Kalmarin unionista oli alkanut jo vuonna 1516, jolloin ruotsin valtionhoitaja Sten Sture ryhtyi omin luvin takavarikoimaan katolisen kirkon omaisuutta ja vaatimaan erillistä uskollisuudenvalaa arkkipiispa Gustaf Trollelta. Vaikka Sten Sture itse kaatui taistelussa Kristiania vastaan vuonna 1520, häneltä jäi vaimo ja jälkeläisiä, joiden olemassaolo muodosti ongelman myös Ruotsin uudelle kuninkaalle Kustaa Vaasalle. Koska juuri Sturet olivat ensimmäisinä nostaneet kapinalipun Kristiania ja Kalmarin unionia vastaan, he olivat varteenotettavia vallanhaastajia Kustaa Vaasalle, jonka oma kuninkaallinen legitimiteetti lepäsi pelkän onnistuneen talonpoikaiskapinan varassa. Sturejen suku pysyi koko Kustaa Vaasan valtakauden ajan poliittisessa leikkauskohdassa, jossa kohtasivat toisensa Ruotsin aatelissääty, Saksan hansakaupungit ja Kristian II:n kannattajat. Sten Sturen nuorimman pojan Svante Sturen julkinen asettuminen Kustaa Vaasan puolelle omalta osaltaan esti 1540-luvulla puhjenneen Dacke–kapinan eskalaation sisällissodaksi ja valtakamppailuksi Ruotsin kruunusta.  

 

Henkisen elämän rintamalla Kustaa Vaasan pahimmaksi viholliseksi osoittautui kirkonmies ja historioitsija Olaus Petri, joka aloitti poliittisen uransa Kustaa Vaasan soluttamana agenttina Tukholman kaupunginraadissa. Ilmeisesti raadin institutionaalisen eetoksen innostamana Olaus Petristä kehittyi kiihkeä perustuslaillisuuden ja oikeusperiaatteiden pohtija, jonka ajatukset päätyivät auttamattomaan ristiriitaan Kustaa Vaasan kyynisten valtapyrkimysten kanssa. Olaus Petrin ajamien oikeusperiaatteiden kannalta valtakunnan räikeimpinä vääryyksinä näyttäytyivät Kustaa Vaasan harrastamat, täysin politisoituneet erityistuomioistuimet sekä uuden kuninkaan tapa kollektivisoida katolisen kirkon ja kukistettujen poliittisten vastustajien läänityksiä omaksi henkilökohtaiseksi omaisuudekseen. Lisähuolta kuninkaalle aiheuttivat Olaus Petrin harrastukset historiankirjoituksen saralla, missä Petrin Ruotsalaisessa kronikassa kirjoitettiin vaivaannuttavaan sävyyn ”Ladonrikkoja–hallitsijoista” ja annettiin liian ymmärtävä kuva Ruotsin katolisista piispoista. Vaikka kuningas onnistui lopulta pelottelemaan Olaus Petrin hiljaiseksi, hänen laatimansa tuomarinohjeet ja niiden ohjaavat periaatteet jäivät elämään ruotsalaisessa ja suomalaisessa oikeudenkäytössä aivan nykypäiviin asti.

 

Kustaa Vaasan viimeinen verivihollinen oli smoolantilainen Nils Dacke, joka aloitti omaa nimeään kantaneen talonpoikaiskapinan vuonna 1542. Ylikangas ei käsittele lempiaihettaan eli 1500-luvun talonpoikaiskapinaa tässä yhteydessä poleemisesti vaan enemmänkin ankaran historiografisesti. Hänen tulilinjalleen ei joudu kukaan yksittäinen historioitsija, vaan ruotsalaisen (ja osittain myös suomalaisen) historiantutkimuksen vakiintunut tapa ymmärtää Dacken kapinaa yksinomaan voimansa tunnoissa olleen ruotsalaisen talonpoikaisluokan reaktiona Kustaa Vaasan keskusvaltaa sekä sen esittämiä verovaatimuksia ja elinkeinoelämän rajoituksia vastaan. Tiivistäen voi sanoa Ylikankaan puolestaan näkevän Dacke–kapinan osana yleiseurooppalaista suurtrendiä, jossa laajentuneen kartanolaitoksen ja kasvavan varhaismodernin valtiovallan puristuksiin jäänyt talonpoikaisluokka tarttui nuijiin ja kirveisiin viimeisenä protestointikeinonaan. Täten Dacke–kapina rinnastuisi Saksan suureen talonpoikaissotaan vuonna 1525. Tässä yhteydessä Ylikangas esittää täysin perusteltua kummeksuntaa siitä, miksi historioitsijat ovat olleet kärkkäitä ohittamaan aateliston roolin smoolantilaisten talonpoikien kaunan ja vastustuksen kohteena.

 

Heikki Ylikangas kirjoittaa historiaa totuttuun tapaansa selkeästi mutta rehevästi. Hänen suuri vahvuutensa on rohkeus uudelleenarvioida ja kyseenalaistaa valtavirran historiografiaa ja sen vakiintuneita ortodoksioita. Tässä mielessä Ylikangas on yhäkin monia muita suomalaisia historioitsijoita päätä pidempi.

Kansanvallan puolustuspuhe 1600-luvulta

 

Harva nykyihminen lienee koskaan kuullut Marchamont Nedhamista. Omana aikanaan, 1600-luvun puolivälin Englannissa, Nedham oli kuitenkin tunnettu kommentoija ja propagandisti – onpa häntä jopa nimitetty ”maailman ensimmäiseksi suureksi journalistiksi.” Nedham aloitti julkisen uransa Englannin sisällissodan ensimmäisen vaiheen (1642–1646) aikana kirjoittamalla Stuart-kuningas Kaarle I:n vastaista polemiikkia. Parlamentin ja kuninkaan välisten rauhanneuvotteluiden aikana Nedham ylitti kuninkaan henkilöön menneellä kritiikillään hyvän maun ja poliittisen tarkoituksenmukaisuuden rajat ja hänet passitettiin muutamaksi viikoksi vankilaan. Sieltä palattuaan Nedham esitti henkilökohtaisesti pahoittelunsa loukkaamalleen kuninkaalle, ja sisällissodan puhjettua uudelleen vuonna 1648 Nedham valjasti kynänsä rojalistien palvelukseen. Kaarlen menetettyä päänsä ja parlamentaristien voitettua sodan Nedham löysi itsensä taas vankilasta, nyt rojalismista syytettynä. Vankilan hämärässä Nedham koki jälleen uuden poliittisen kääntymyksen ja hakeutui vuonna 1649 Englannin uuden hallitsijan, lordiprotektori Oliver Cromwellin kiertoradalle. Tuolloin Nedhamista tuli Cromwellin johtava puolestapuhuja Englannin lehdistössä, hänen ”lehdistöagenttinsa”, kuten historioitsija Joseph Frank häntä nimitti. Stuartien palattua valtaan vuonna 1660 Nedham pakeni Alankomaihin mutta palasi muutaman vuoden kuluttua takaisin Englantiin voitettuaan kaunopuheiden tai lahjusten avulla kuninkaallisen armahduksen tasavaltalaisista rikkeistään.

                           Pamflettien ohella Nedham kirjoitti myös kirjoja, jotka käsittelivät pääasiassa valtiotieteen ja hallitusmuotojen päivänpolttavia kysymyksiä. Kiinnostavin ja puhuttelevin näistä Nedhamin kirjoista on mielestäni vuonna 1656 ilmestynyt The Excellencie of a Free-State, joka esittelee joukon perusteluita kansanvaltaisen hallitusmuodon (Free State) puolesta. ”On kiistämätön sääntö”, Nedham kirjoittaa, ”että kansa (tai paremminkin ne, jotka valitaan järjestelmällisesti edustamaan kansaa) on oman vapautensa paras turvaaja…” Tämän jälkeen Nedham esittää argumenttinsa tueksi seuraavat neljätoista seikkaa.

 

i.                              Kansalaiset eivät juonittele toistensa oikeuksien riistämiseksi vaan keskittyvät ainoastaan omiensa suojelemiseen. Näin ei ole monarkkien ja yksinvaltiaiden laita, jotka ovat tottuneet katselemaan asioita hallitsemisen näkökulmasta ja joille kansan alistaminen on yhdistelmä turvallisuusasiaa, politiikkaa ja valtioviisautta.

ii.                            Kansanvalta perustuu siihen, että siitä on kantajilleen enemmän taakkaa kuin hyötyä. Tässä kohtaa Nedham viittaa muinaiseen Cincinnatukseen, joka raastettiin vastentahtoisesti kuokan kahvasta Rooman valtakunnan ruoriin. Täytettyään raskaan velvollisuutensa konsulina Cincinnatus luopui vallasta ja palasi helpottuneena takaisin peltotöihinsä.

iii.                          Kansanvalta on vaihtuvaa ja siten paras turva korruptiota vastaan. Jos valta pysyy jatkuvasti yksissä ja samoissa käsissä, yhteiskunnalliset vapaudet ovat uhattuina.

iv.                          Alati vaihtuva kansanvalta on paras lääke faktionalismin lapamatoa vastaan. Tällä Nedham tarkoitti erilaisia intressiryhmiä, joiden kyky edistää salajuoniaan pitkällä aikavälillä nojaa vallan kahvassa pysyttäytymiseen. Vaihtuvilla kansanedustajilla ei ole mahdollisuutta edistää näitä faktionaalisia intressejä.

v.                            Vaihtuva kansanvalta torjuu faktionalismin tavoin myös oman edun tavoittelua. Kun valta Roomassa oli pidemmäksi aikaa keskittynyt senaatin seinien sisälle, Nedham kirjoittaa, senaattorit ryhtyivät ajamaan ensisijaisesti omia eivätkä kansan etuja.

vi.                          Hallinnon tarkoituksena on luoda kansalaisille hyvät ja turvalliset elämänpuitteet sekä turvata heidän oikeutensa. Oli siis loogista, että tavalliset kansalaiset ymmärsivät parhaiten ”mistä kohtaa kenkä milloinkin puristaa” ja että siten he saattoivat valtaa käytellessään löytää parhaat ratkaisut ongelmiin. Tästä periaatteesta Nedham tarjosi esimerkkeinä Rooman ensimmäiset senaattorit, jotka olivat tunteneet muinaisten etruskikuninkaiden sorron muun kansan tavoin. Vasta oltuaan pitempään vallassa senaattorit vieraantuivat arjen todellisuudesta ja sortuivat ”samanlaisiin mielettömyyksiin kuin heitä edeltäneet kuninkaat.” 

vii.                         Kansanvalta on ainoa hallitusmuoto, jossa vallan ovet eivät aukea ainoastaan niille, jotka ajavat jonkun tietyn ruhtinaan tai faktion etuja. Vaikkei Nedham tuota sanaa käytäkään, hän viittaa tässä yhteydessä meritokratiaan, jossa valta myönnetään kykyjen eikä poliittisten kytkösten perusteella. Esimerkkinä on jälleen Cincinnatus, joka valittiin Rooman konsuliksi politiikan ulkopuolisena mustana hevosena, ainoastaan taitojensa ja viisautensa ansiosta.

viii.                       Vain kansa osaa arvostaa vapautta. Kuninkaita ja ruhtinaita kiinnostaa eniten salata kansalta se, mitä todellinen vapaus on, tai sitten vain tarjoilla sille oma valheellinen ja vääristynyt harhakuvansa vapaudesta. Kun kansa on noussut vallan näyttämölle, se voi verrata nykyistä vapauttaan aiempaan alisteisuuteensa. Näin kansa ymmärtää automaattisesti sen historiallisen itsestäänselvyyden, että ainoa tapa turvata vapaus on säilyttää valta kansan itsensä käsissä.

ix.                           Kansanvalta halajaa vähemmän ylellisyyttä kuin kuninkaat ja ruhtinaat. Siellä, missä ylellisyydentavoittelu ottaa vallan, Nedham kirjoittaa, hallinnolla on taipumuksena kehittyä kohti tyranniaa. Ylellisyydentavoittelu on eläimellinen vietti, joka rikkoo käytöstapoja, kohtuullisuutta ja rationaalisuutta. Vapaus on kaikkein turvatuin sellaisessa hallitusmuodossa, jossa hallitsijat ovat vähiten altistuneita ylellisyyden houkutuksille ja ansoille.

x.                            Kansanvalta iskostaa kansalaisiin jalomielisen, aktiivisen ja ylevän hengen. Jokaisella miehellä (edes Nedham ei ollut niin vapaamielinen, että olisi olettanut kansalaisvapauksien koskevan naisia!) on oma osakkuutensa kansanvallassa, ja kansanvallassa kollektiivinen menestys on myös jokaisen yksilön henkilökohtainen onni. Kansanvallassa kadunmies iloitsee vallankäyttäjille osoitetuista palkkioista ja huomioista, sillä hänellä on samat mahdollisuudet yltää valtiollisiin ansioihin kuin kaikilla muillakin.

xi.                           Kansanvallassa kaikki päätökset tehdään yleisellä hyväksynnällä, mikä automaattisesti tarkoittaa mukautumista lain ja oikeuden asettamiin rajoihin. Kansanvallassa päättäjät tuntevat vallankäyttönsä rajat paremmin kuin muissa hallitusmuodoissa ja ovat alistuvaisempia kärsimään ansaitun rangaistuksensa jos he rikkovat noita rajoja. Kansanvalta ei toisin sanoen ole mielivaltaa.

xii.                         Kansanvalta mukautuu parhaiten ihmisen luontoon ja käytökseen, sillä kuten muinainen Cicero kirjoitti, ”ihminen on jalo olento, jolla on syntyjään taipumus hallita eikä tulla hallituksi.” Kansanvallassa tämä ihmisluonteen perustaipumus toteutuu parhaiten, sillä siinä kaikki ovat hallitsijoita, ja kansanvallan kautta heidän tarvitsee mukautua vain omaan tahtoonsa.

xiii.                       Tyrannian ja sorron mahdollisuus on kaikkein pienin kansanvallassa. Kansanvalta ei oleta, että kaikki yhteiskunnan jäsenet ovat yhdenvertaisia (sellainen ajatus oli Nedhamista vastenmielinen), mutta että kaikkien olosuhteet ovat yhdenvertaisia. Kansanvallassa valtaa ei anneta kasautua liikaa yhden yksilön käsiin, eikä yhdenkään rangin tai eturyhmän anneta tehdä itsestään mitään etuoikeutettua aatelisluokkaa.

xiv.                       Viimeinen muttei vähäisin perustelu on se, että kansanvallassa kaikki vallankäyttäjät ovat tilivelvollisia mahdollisista virheistään ja väärinkäytöksistään. Tunaroivalla tai rikollisella kansanedustajalla ei toisin sanoen ole mitään etuoikeutta pysyä ikuisesti vallankahvassa, vaan hänet voidaan jättää äänestämättä uudelleen virkaansa.

           

Näitä Marchamont Nedhamin ajatuksia voi kukin maistella itsekseen ja pohtia niiden merkityksellisyyttä nykymaailmassa. Noissa neljässätoista perustelussa on sellaisia kohtia, jotka ovat jo toteutuneet nykyisessä kansanvallassa, sellaisia, jotka saisivat vielä toteutua ja kenties jopa sellaisia, jotka voisivat pysyäkin toteutumattomina. Minun kantani on, että olemassa olevan kansanvallan ei tulisi ainakaan vähentyä nykyisestä tasosta. Siitä Marchamont Nedhamkin olisi ollut samaa mieltä.

Richelieun laivasto

 

Tammikuun 17. päivä vuonna 1939 Brestin Arsenalin telakalla laskettiin vesille taistelulaiva, josta oli tarkoitus tulla Ranskan kolmannen tasavallan laivaston ylpeys ja silmäterä. Taistelulaivan pääaseistuksena oli kahdeksan massiivista 380 millimetrin tykkiä, jotka oli asetettu yleisestä käytännöstä poikkeuksellisesti kahteen nelipiippuiseen tykkitorniin aluksen keulassa. Laivan toissijaisena aseistuksena oli perään asetettuina yhdeksän 152 millimetrin tykkiä. Aluksen varustukseen kuului lisäksi neljä Loire 130 -lentovenettä. Neljä höyryturbiinia ja kuusi vesiputkikattilaa kehittivät yhdessä 155 000 hevosvoimaa, joiden avulla taistelulaiva saavutti 32 solmun eli melkein 60 km/h risteilynopeuden. Vain vajaat kahdeksan kuukautta ennen toisen maailmansodan syttymistä vesille laskettu taistelulaiva edusti aikakauden merisotateknologian aivan ehdotonta huippua. Sisaraluksensa Jean Bartin tavoin myös tämä taistelulaiva oli nimetty jonkun Ranskan laivaston tai ranskalaisen merisotahistorian merkkihenkilön mukaan.  

Taistelulaivan nimi oli Richelieu.

 

Ranskan sotalaivaston toisen maailmansodan aikaisen kärkialuksen nimeäminen Ranskaa 1600-luvun alussa hallinnoineen Armand-Jean du Plessiksen eli kardinaali Richelieun mukaan kieli siitä historiallisesta merkityksestä, mikä Richelieulle miellettiin 1900-luvun alussa Ranskan merellisen mahdin perustajana. Käsitys perustui pitkälti siihen tosiasiaan, että ensimmäisenä henkilönä koko Ranskan siihenastisessa historiassa, juuri Richelieu yhdisti 1620- ja 1630-luvuilla oman valtansa alle kaiken laivastoon liittyneen hallinnon. Richelieu ei tuolloin ollut ainoastaan kuningas Ludvig XIII:n pääministeri vaan myös laivasto- ja merenkulkuasioiden ministeri, monipolviselta titteliltään grand maître, chef et surintendant général de la navigation et commerce de France.

 

Richelieun tarina Ranskan ensimmäisenä todellisena laivastoministerinä ei kuitenkaan ole vain tarina yhden voimakastahtoisen yksilön nerokkuudesta ja tahdosta modernisoida Ranskan laivastoa. Se on lopultakin tarina 1600-luvun sääty-yhteiskunnasta, sen privilegioista, korporaatioista, arkaaisista perinteistä ja sirpaloituneista intressiryhmistä. Yleisellä tasolla se on toisin sanoen tarina koko 1600-luvun eurooppalaisesta yhteiskunnasta.

 

Tarina ei ala Richelieusta itsestään, vaan hänen edeltäjistään ja Ranskan instituutioista ajanjaksona, jolloin Euroopassa syttyi 1900-luvun maailmansotien hirvittävä edeltäjä, kolmikymmenvuotisena sotana tunnettu katastrofaalinen konflikti (1618–1648). Kolmikymmenvuotisen sodan syttyessä vuonna 1618 Ranskassa ei ollut lainkaan laivastoministerin virkaa. Laivastoministerin sijaan laivastoasiat oli jätetty amiraaleille, joiden hierarkiassa olivat ylimmällä askelmalla Ranskan amiraali (grand amiral de France) ja Levantin amiraali (amiral de Levant). Edellisen amiraalin vastuulla oli Atlantin rannikko ja sen hallinnolliset alueet, jälkimmäisen vaikutusvalta rajoittui Provencen provinssiin ja Ranskan Välimeren rannikkoon. Näiden kahden viranhaltijan lisäksi Ranskassa oli muita itsenäisiä amiraaleja tai ainakin sellaisen nimellistä arvovaltaa käyttäviä, kuten Bretagnen, Guyennen, Ruen ja Le Crotoyn kuvernöörit, Saint-Jossen apotti, Royanin markiisi sekä Vendômen ja Mercœurin herttuat.  

 

Ranskalla oli ollut 1500-luvulla jonkinlainen laivasto, mutta kuningas Henrik IV:n valtakaudella (1589–1610) merellisestä vaikutusvallasta ei ollut jäljellä rippeitäkään. Tilannetta kuvasi hyvin Richelieun kuningas Ludvig XIII:lle kertoma anekdootti Henrik IV:n keskustelusta Toscanan herttua Ferdinandin kanssa 1500-luvun viimeisinä vuosina. Henrik IV oli torunut lankoaan Ferdinandia siitä, että tämä juljennut solmia avoimen sotilasliiton Ranskan arkkivihollisen Espanjan kanssa. ”Jos kuninkaalla vain olisi ollut neljäkymmentä kaleeria Marseillessa, en koskaan olisi tehnyt sitä minkä tein”, Ferdinand napautti takaisin Henrikille.

 

Ensimmäinen liike kohti merellisen sotalaitoksen uudistamista tapahtui vuonna 1612, jolloin Montmorencyn nuori herttua Henri II peri Ranskan amiraalin viran sedältään Charles de Damvillelta. Ensimmäisen virkavuotensa aikana Montmorency teki ennenkuulumattoman teon ja yhdisti Bretagnen ja Guyennen provinssien amiraliteetit osaksi Ranskan amiraalin virkaa. Tämän jälkeen Montmorency ryhtyi systemaattisesti uudistamaan laivamiehistöjen värväämistä. Toisin kuin Välimeren laivasto, joka värväsi riittävästi meriupseereja Maltaa hallinneen johanniittaritarikunnan riveistä, Ranskan amiraalin vastuulle kuulunut Atlantin laivasto kärsi kroonisesta päällystöpulasta, sillä rankka ja vaarallinen meripalvelus ei juuri kiinnostanut ranskalaisia aatelisherroja. Montmorency käänsikin katseensa rannikkokaupunkien porvaristoon, jonka joukosta löytyi jo valmiiksi kokenutta kalastus- ja kauppalaivojen päällystöä. Lisäksi Montmorency tiukensi sääntöjä, jotka rajoittivat merimiestaitoisen työväestön muuttamista ulkomaille. Uusi amiraali ryhtyi myös tiukasti valvomaan merenkulkulupakirjoja, joita vaadittiin kaikilta satamiin saapuvilta tai rannikolle ankkuroivilta aluksilta. Ilman lupakirjaa tavattuja laivoja tuli kohdella merirosvoina, Montmorency ohjeisti rannikkoprovinssien kuvernöörejä ja kaupunkeja. Laivaston koon kasvattamiseksi Montmorency ehdotti myös kannustimia, kuten päällystön palkkauksen parantamista ja ylimääräisten palkkioiden maksamista laivanrakennuttajille.

 

Montmorencyn kaikkein radikaalein politiikka kohdistui siihen Euroopan vesillä vakiintuneeseen käytäntöön, jonka mukaan useimpien valtakuntien laivat kieltäytyivät tunnustamasta ja tervehtimästä Bourbonien valkoista lippua. Englannin vesillä Bourbonien lippua ei saanut näkyä lainkaan. Tähän töykeyteen tuli vastata samalla tavalla, Montmorency julisti. Kun kuninkaallinen valtaneuvosto vuonna 1617 hyväksyi Montmorencyn ehdotuksen, tarkoitti se käytännössä sitä, ettei vieraan lipun alla purjehtinut alus voinut kuljettaa merirahtia yhdestä Ranskan satamasta toiseen.

 

Richelieu vaikuttaa iskeneen silmänsä Montmorencyn arvovaltaiseen amiraalinvirkaan jo heti noustuaan Ranskan pääministeriksi elokuussa 1624. Joskus vuoden 1625 aikana Richelieu laati pitkähkön muistion, jossa hän pohti merivoiman merkitystä Ranskan strategisten etujen suojelemisessa ja edistämisessä. Merellisen sotavoiman kasvattaminen ei ollut välttämätöntä ainoastaan kauppamerenkulun suojelemiseksi barbareskimerirosvoilta ja Ranskan rannikoiden puolustamiseksi espanjalaisia vastaan, vaan myös ”Ranskan kruunun arvovallan ja kunnian säilyttämiseksi maailman silmissä.” Samana vuonna käynnistynyt kapinallisten hugenottien tukikohtanaan käyttämän La Rochellen satamakaupungin saarto Biskajanlahden rannikolla olikin antanut syytä huoleen laivaston taistelukyvystä, Montmorencyn viimeaikaista uudistuksista huolimatta. Ranskan kruunu ei ollut saanut Biskajanlahdella kokoon edes kymmentä sota-alusta, joten Ludvig XIII oli joutunut pyytämään Alankomaiden tasavallalta apua merisodankäyntiinsä. Ranskalaisten ja alankomaalaisten yhteinen laivasto Biskajanlahdella käsitti lopulta 29 täysikokoista sotalaivaa (joista 20 alankomaalaista), mutta kapinallisilla hugenoteilla oli yhä käytössään kymmenen laivaa enemmän. Osa hugenottien laivoista oli tunnustettavasti sotalaivoja pienikokoisempia aluksia, mutta myös niistä oli suurta sotilaallista hyötyä polttolaivoina, kuten hugenottien menestykset meritaisteluissa ranskalaisia ja alankomaalaisia vastaan osoittivat.

 

Richelieu otti ensimmäisen konkreettisen askeleen kohti Ranskan laivastovoiman hallintaa lokakuussa 1626, jolloin Ludvig XIII nimitti hänet ”Ranskan merenkulun ja kaupankäynnin suurmestariksi, johtajaksi ja ylitarkastajaksi” (grand maître, chef et surintendant général de la navigation et commerce de France). Osana vuoden 1626 kuninkaallista ediktiä, joka määräsi osan suuraateliston omistamista linnoista purettaviksi tai hävitettäviksi, myös Ranskan amiraalin tehtävät siirrettiin kuninkaalliselle keskushallinnolle, tarkoittaen siten Richelieun uutta virkaa. Ranskan sääty-yhteiskunnassa valtionvirka katsottiin kuitenkin myös eräänlaiseksi yksityisomaisuudeksi, mistä syystä Montmorencya ei voitu erottaa noin vain. Vuonna 1627 Pariisin parlamentti, joka toimi Richelieun painostuksesta, osti Montmorencyn ulos amiraalin virastaan 200 000 livren hinnalla.

 

Richelieu oli sulattanut oman suurmestarin virkaansa aiemmin niin mahtavan Ranskan amiraliteetin, mutta kardinaalin laivastomonopolin tiellä oli vielä Välimeren rannikkoa hallinnut Levantin amiraali (amiral de Levant) sekä Välimeren kaleerilaivastoa komentanut kenraali (général des galères). Edellisen aseman haltija oli Guisen herttua Charles de Lorraine, eräs Ranskan mahtavimmista aatelisista, jonka mielestä Levantin amiraliteetti oli erottamaton osa hänen rooliaan Provencen kuvernöörinä. Jälkimmäistä virkaa hallinnoi Pierre de Gondi, joka puolestaan piti kaleerikenraalin virkaa sukunsa perintönä, omaisuutena ja yksinoikeutena. Näiden kahden savustaminen ulos viroistaan ei osoittautunut Richelieulle helpoksi.

 

Guise vastusti Aix’n parlamentin ja Provencen säätyjen tukemana kaikkia kardinaalin yrityksiä ulottaa omaa virkavaltaansa Levantin amiraliteetin toimialueelle. Kun Richelieu tarjosi herttualle rahaa tämän virasta, Guise vaati pilkallisesti 900 000 livren mieletöntä summaa. Vuosikausien neuvottelujen ja juonittelujen jälkeen Guise lopulta kompastui omiin jalkoihinsa otettuaan vuonna 1630 osaa Richelieuta vastaan suunnattuun palatsivallankaappauksen yritykseen, joka tunnettiin myöhemmin ”narrien päivänä” (Journée des Dupes). Vallankaappausyrityksen epäonnistuttua Guise pakeni Italiaan, minkä seurauksena Levantin amiraalin virka jäi tyhjäksi. Kahta vuotta myöhemmin Richelieu sai Provencen säädyt vihdoin tunnustamaan suurmestarin toimivallan kattavan myös Välimeren rannikon, jolloin Levantin amiraalin virka sulautui osaksi Richelieun valtaa. Gondi, joka käytännössä johti Marseillen satamaa lippulaivansa La Réalen kannelta, aavisti historian tuulten suunnanvaihdoksen Guisea paremmin, ja suostui lopulta myymään Richelieulle kaleerikenraalin virkansa ja sen mukana kulkeneen Île d’Or’n markiisikunnan 560 000 livren huomattavasta summasta vuonna 1635.

 

Ranskan sotalaivasto ja kauppamerenkulku oli täysin Richelieun käsissä vuosien 1635 ja 1642 välillä. Uuden Ranskan eli Quebecin siirtomaahallinnon saralla Richelieu jäljitteli Alankomaiden kahta Intian kauppakomppaniaa, kun hän vuonna 1627 lakkautti Montmorencyn aiemman monopolikauppakomppanian ja perusti sen tilalle uuden osakeyhtiön, joka tunnettiin vaihtoehtoisesti nimillä Compagnie de la Nouvelle-France tai Compagnie des Cent-Associéz. Sadan osakkaan yhteenliittymän tehtävinä oli edistää Uuden Ranskan siirtokuntien uudisasutusta ja elinkeinoelämää. Tämän lisäksi yhtiöllä oli kahden Alankomaiden Intian kauppakomppanian tavoin myös selkeästi sotilaallinen ulottuvuus, kuten saatamme lukea komppanian kuninkaallisesta perustamiskäskystä. Komppania velvoitettiin rakennuttamaan itselleen laivoja, ”jotka aseistetaan ja varustetaan niin sotaa kuin kaupankäyntiä varten.” Tätä velvoitetta silmällä pitäen kauppakomppanialle myönnettiin oikeus valaa tykkejä ja varastoida ampumatarvikkeita keskuspaikassaan Morbihanin lahden satamissa.   

 

Laivastopolitiikan saralla Richelieun keskeisenä saavutuksena on pidetty kuninkaallisen valtaneuvoston alaisuudessa toimineen laivastoneuvoston (conseil de marine) perustamista. Tämä neuvosto on joskus ymmärretty modernin laivastoministeriön edelläkävijäksi, vaikkei se vaikuttanut olleen sellainen. Neuvoston sisäisistä keskusteluista ei tiedetä paljoakaan lähdemateriaalin puutteiden vuoksi. Laivastoneuvosto ei myöskään ollut mikään aivan uusi innovaatio, sillä sen edeltäjä vaikuttaisi olleen 1500-luvulla kokoontunut conseil des prises. Edeltäjänsä tavoin myös Richelieun laivastoneuvosto keskittyi pitkälti merellisen sotasaaliin jakamiseen. Lisäksi neuvosto ja sen kuninkaallinen arvovalta toimivat jatkuvana muistutuksena rannikkoprovinssien kuvernööreille ja yhteisöille siitä, että kaikki Ranskan rannoille ajautunut hylkytavara kuului kruunulle, tai tarkemminkin uudelle laivaston suurmestarille, Richelieulle. Tässä mielessä laivastoneuvostolla oli merkittävä rooli kuninkaallisen arvo- ja päätäntävallan laajentamisessa valtakunnan sisämaan keskuksesta perinteisesti sangen itsenäisesti toimineille rannikkoalueille.

 

Richelieun näkyvin saavutus laivastopolitiikan saralla oli eittämättä laivaston koon merkittävä kasvattaminen. Vuonna 1625 ranskalaiset eivät kyenneet asettamaan edes kymmentä laivaa La Rochellen kapinallisia hugenotteja vastaan, ja vielä kolme vuotta myöhemmin laivastossa oli vain kaksitoista valtamerikelpoista sotalaivaa. La Rochellen kukistamiseksi Ranska joutui jopa neuvottelemaan arkkivihollisensa Espanjan kanssa neljänkymmenen sota-aluksen vuokraamisesta hugenotteja vastaan. Seuraavan vuosikymmenen aikana Richelieun määrätietoinen panostus laivaston resursseihin alkoi kuitenkin kantaa hedelmää, ja kardinaalin kuollessa vuonna 1642 Ranskalla oli jopa 63 valtamerikelpoista sotalaivaa ja 22 kaleeria. Laivojen lukumäärässä laskettuna Ranska kuului tuolloin eurooppalaisten merimahtien ylempään keskikastiin.

 

Toisin kuin Ranskan kansallismielinen ja valtiota ihaileva historiankirjoitus halusi pitkään muistella, Richelieun perintö Ranskan merimahdin perustajana jäi lopulta lyhytaikaiseksi ja nimelliseksi. Sotalaivojen lukumäärä ei enää kasvanut vuoden 1642 jälkeen, vaan suunta kääntyi päinvastaiseksi seuraavan reilun vuosikymmenen ajaksi. Espanjaa vastaan käydyn sodan (1635–1659) pitkittyminen johtui osaksi tästä Ranskan merellisen taistelukyvyn taantumisesta. Myös Quebecin siirtokuntia hallinnoinut Compagnie des Cent-Associéz ajautui jo alkutaipaleellaan vaikeuksiin, kun sen laivasto jäi englantilaisten sotasaaliiksi St Lawrencen lahdella vuonna 1627. Yhtiön sata osakasta menettivät katastrofissa 90 prosenttia sijoituksistaan, mistä suoneniskusta yhtiö ei koskaan toipunut. Tultuaan täysivaltaiseksi hallitsijaksi vuonna 1663 uusi kuningas Ludvig XIV lakkautti ensi töikseen koko komppanian ja siirsi sen kauppaoikeudet uudelle Ranskan Länsi-Intian kauppakomppanialle, tehden siinä sivussa Quebecin siirtokunnasta kuninkaan itsensä hallinnoiman provinssin.

 

Grand maître, chef et surintendant général de la navigation et commerce de Francen komea virkatitteli ei vielä kuollut Richelieun mukana vuonna 1642. Richelieun sisarenpoika Jean Armand de Maillé-Brézé jatkoi enonsa asemassa vuoteen 1646 saakka, jolloin Ludvig XIV:n holhoojahallitusta johtanut kuningataräiti Anna Itävaltalainen otti hoitaakseen virkaa itse. Kuningattaren jälkeen virka siirtyi Vendômen herttuoille vuoteen 1669 asti. Tuolloin historia äkisti käänsi suuntaansa, kun Ludvig XIV lakkautti laivaston suurmestarin viran ja palautti sen sotilaallisen esimiesaseman Ranskan amiraalille. Vastuu laivaston hallinnosta ja rahoituksesta delegoitiin uudelle instituutiolle, laivastoviraston sihteerille (secrétaire d’État à la marine). Monin tavoin näytti siltä, kuin Richelieun laivastoa ei olisi koskaan ollutkaan.

 

Taistelulaiva Richelieun sotaura oli kuin paraabeli nimikkohenkilönsä perinnöstä Ranskan merimahdin uudistajana. Richelieu saatiin taistelukykyiseksi vasta huhtikuussa 1940, vain muutamaa kuukautta ennen Saksan länsirintaman salamasotaa ja Ranskan kolmannen tasavallan romahtamista. Välttääkseen taistelulaivan joutumisen vihollisen sotasaaliiksi Richelieun komentaja Marzin suuntasi laivan Brestistä ulkomerelle ja purjehti Dakarin satamaan Ranskan Senegalissa. Koska Senegalin siirtokunta vannoi uskollisuutta Saksan kanssa liittoutuneelle Vichyn regiimille, myös Richelieu siirtyi osaksi uuden hallinnon merivoimia. Kesällä ja syksyllä brittien kuninkaallinen laivasto käynnisti sarjan sotilaallisia operaatioita Dakarin satamaa vastaan, jolloin myös Richelieu joutui brittien tulilinjalle. Tuolloin Richelieu vaurioitui lievästi torpedon ja tykistön osumista ja pysyi poissa palveluksesta pitkälle vuoteen 1941 saakka. Seuraavana vuonna Ranskan Afrikan sotilashallinto vaihtoi jälleen puolta ja ryhtyi tunnustamaan ns. Vapaan Ranskan värejä. Richelieu ei kuitenkaan heti ottanut osaa Välimeren tai Euroopan sotilasoperaatioihin, sillä alus lähetettiin Yhdysvaltoihin kunnostettavaksi ja modernisoitavaksi. Talvella 1944 Richelieu vihdoin palasi palvelukseen operaatiossa, jossa liittoutuneet yrittivät tuloksetta houkutella saksalaisia risteilijöitä ja taistelulaiva Tirpitziä ulos Norjan vuonoista. Aivan sodan lopulla Richelieu palveli Kaakkois-Aasian vesillä, missä sen taistelutoimet rajoittuivat ilmatorjuntaan. Suurista odotuksista huolimatta Richelieu saavutti sodassa vain vähän. Sodan jälkeen Richelieu toimi Välimerellä Ranskan laivaston koululaivana. Tammikuussa 1968 Richelieu teki viimeisen matkansa Genovaan, missä se purettiin ja myytiin romumetalliksi. Ranskan laivasto oli jo tuossa vaiheessa hylännyt taistelulaivat muinaisjäänteinä ja keskittynyt merisodankäynnin tulevaisuuteen, lentotukialuksiin ja ydinkäyttöisiin sukellusveneisiin.

Richelieun nimi jäi toistamiseen osaksi Ranskan laivastohistoriaa.

 

 

 

 

Lähteet ja kirjallisuus:

 

M. Avenel, toim., Lettres, instructions diplomatiques et papiers d’état du Cardinal de Richelieu: 1624–1627, ii (Pariisi: Imprimerie Impériale, 1856), 163–166, päiväämätön 1625, réglement pour la mer.

Francis J. Bowman, ’The European Naval Situation during the Thirty Years’ War’. Pacific History Review, Vol. 2, No. 2 (June 1933).

Carl J. Burckhardt, Richelieu: Behauptung der Macht und Kalter Krieg (München: Georg D. W. Callwey, 1965).

Jules Caillet, L’Administration en France sous le ministère du Cardinal de Richelieu, ii (Pariisi: Librairie Académique, 1863).

Alan James, The Navy and Government in Early Modern France, 1572–1661 (Suffolk: The Boydell Press, 2004).

John Jordan ja Robert Dumas, French Battleships 1922–1956 (Barnsley: Seaforth Publishing, 2009).

Mercure François, xi (Pariisi: Jean & Estienne Richer, 1626).

Mercure François, xii (Pariisi: Jean & Estienne Richer, 1627).

Ch. de la Roncière, ’Richelieu et la centralisation de l’autorité maritime’. Nouvelle revue historique de droit français et étranger, Vol. 33 (1909).

Victor-L. Tapié, France in the Age of Louis XIII and Richelieu (Lontoo: Macmillan, 1974).

Vuosi ennen itsenäisyyttä - 6. joulukuuta vuonna 1916

Suomi tunnetusti itsenäistyi 6. joulukuuta vuonna 1917, mutta miltä Suomi ja maailma näytti suomalaisin silmin vuotta aiemmin eli keskiviikkona 6. joulukuuta vuonna 1916? Mistä asioista suomalaisille lukijoille uutisoitiin? Miten suomalaisten päivittäinen elämä näyttäytyi sanomalehtien sivuilla? Selvittäkäämme asiaa muutamasta tuolloisesta sanomalehdestä.

 

Pietarissa ilmestyneen Inkerin etusivun ilmoitusten perusteella Pietarissa asuneiden suomalaisten ja inkeriläisten suurin kansanterveydellinen vaiva olivat sukupuolitaudit.

”Tohtori L. Jakobson spesialisti syfilis- ihotaut., weneris- ja wirtsataut. (sähkö par.)… Lääkäri Levi – Tippuria, syfil. 606, ihotaut., sukupuolivoimattomuutta sähköllä, onanismin seurauksia… Tri Edelmann. Uusimmat tavat parantaa tippuria, syfil. (606 ja 914), veneer. ja virtsataut., onanism., sukup.voim:tta, ihotaut. y. m…. Tohtori Gorowitz parantaa tippuria (äkillisluont. ja kroonill.) syfil. (914 ja 606) ihotaut., sukup.voim:tta…”

 

Ilmoitukset jatkuivat vielä viimeisellä sivulla.

”Lääketiet. t:ri Markusson, Sähköllä parannetaan Sukup. heikkoutta, onanian seurauksia, Syfilis 606 ja 914 Tippuria… Tohtori Feiertag Uusi lääkitystapa parantaa Tippuria kroonillinen ja tav. voimattomuutta, sähköllä on seurauksia…Syfilis 606 ja 914…”

 

Pietarin ykkösuutinen 6. joulukuuta oli Saksan viimeaikainen tarjous rauhanneuvotteluiden aloittamisesta. Asiaa oli käsitelty Pietarissa edellisenä päivänä kokoontuneen duuman istunnossa. Puhujalavalle astunut ulkoministeri Pokrovski oli hylännyt Saksan rauhantarjouksen suoralta kädeltä: ”Ja Venäjän hallitus tulee aina hylkäämään kaiken ajatuksenkin taistelun keskeyttämisen mahdollisuudesta, jonka kautta Saksalle annettaisiin tilaisuus käyttää hyväkseen tilaisuutta Europan alistamiseksi hegemoniansa alle. Kaikki tähän asti tehdyt uhraukset olisivat turhia, jos tehtäisiin ennenaikainen rauha vihollisen kanssa, jonka voimat on järkytetty, joskaan niitä vielä ei ole saatettu vaarattomiksi ja joka koettaa saada itselleen levähdysaikaa lujaa rauhaa koskevan petollisen tunnuslauseen avulla.” Koko opposition puolesta puhunut edistysmielisten jäsen Shidlovski vakuutti duumalle, ettei oppositiopuolueiden riveissä ollut yllä mainitussa kysymyksessä eriäviä mielipiteitä hallituksen kanssa. Myös oppositio torjui Saksan rauhanesityksen, ”jonka tarkoituksena ei ole käytännöllisen menestyksen saavuttaminen, vaan itsensä vapauttaminen sodan aikaansaamasta ankarasta vastuunalaisuudesta yleisen mielipiteen edessä.” Tämän puheenvuoron aikana duumasta kuului äänekkäitä kannustushuutoja: ”Kättentaputuksia kaikilta penkeiltä… huutoja: se on oikein! totta... huutoja: oikein! hyväksymistä.”

 

Sotatapahtumissa kerrottiin ranskalaisten hyökkäyksestä Verdunin koillisella sektorilla. Hyökkäyksen kerrottiin alkaneen kymmenen kilometrin pituisella rintamakaistaleella Maasin ja Voevren välillä. Ranskalaisten väittämän mukaan he olivat ehtineet vallata saksalaisilta useita kyliä ja Verdunin linnakeketjun uloimpia varustuksia. Saksalaisia vankeja olisi saatu 7 500, joista 200 oli väitetysti upseereita. ”Me saavutimme täydellisen menestyksen. Joukot ovat suuren innostuksen valtaamat. Mieshukkamme oli vähäinen”, Pariisista saapunut virallinen uutissähke kertoi. Itärintamalla eli venäläisten uutislähteiden länsirintamalla sodittiin kiivaimmin Ukrainan ja Romanian alueilla. ”Konjuhin kylän itäpuolella olevalla alueella jatkui taistelu saksalaisten miehittämän meidän kenttävartiostomme juoksuhaudan omistamisesta eilen klo 7 saakka illalla. Juoksuhauta siirtyi 4 kertaa kädestä käteen ja tuloksena oli, että sen eteläinen osa jäi edelleenkin vihollisen haltuun.” Romanian rintamalla oli vihollisen eteneminen kohti Moldovaa estetty Oitozjoen laaksossa. Mustamerellä olivat venäläiset sota-alukset pommittaneet myllyjä, jotka toimittivat jauhoja Bulgarian armeijan tarpeisiin. Vihollinen oli hyökännyt venäläisiä laivoja vastaan rannikkopattereilla, vesitasolentokoneilla sekä ”vedenalaisella veneellä” mutta saamatta aikaan mitään vahinkoa. Joulukuun 2. päivä oli Ateenasta kerrottu ympärysvaltojen uhkavaatimuksesta Kreikan hallitukselle. Ympärysvallat vaativat sotajoukkojensa pääsyä Thessaliaan, mistä ne voitaisiin myöhemmin keskittää Peloponnesoksen niemimaalle. Saksalaisten sukellusveneiden kerrottiin upottaneen Atlantilla ja Välimerellä useita brittiläisiä ja ranskalaisia höyrylaivoja.

 

Kotirintaman uutiset koskivat ymmärrettävästi elintarvikkeita. Suomesta Pietariin vietävien elintarvikkeiden vientirajoituksia oli lievennetty maanviljelysministeri Rittichin käskystä. Rittich antoi erityisen määräyksen voinvientinormin lisäämisestä 33 prosenttiin koko tuotannosta. Toisaalta taas Venäjän hallitus oli tilannut Amerikasta 10 miljoona kiloa sokeria Suomeen. ”Kuinka paljon läheisimmässä tulevaisuudessa on tätä tavaraa odotettavissa ei ole tietoa. Kuten tunnettua tapahtuu sokerin tuonti nyttemmin senaatin kautta.” Pietarin muna-, voi- ja lintupörssin komitea oli puolestaan vedonnut Suomen senaattiin, että Suomesta Pietariin vietävän maidon määrä korotettaisiin 120 000 litraan vuorokaudessa. Pietarissa haluttiin kiinnittää huomiota siihen epäoikeutettuun järjestelmään, ”jonka mukaan suomalaisia kaupunkeja varustetaan maidolla venäläisten kuluttajain vahingoksi.”

 

Suomen suuriruhtinaskunnan asukkaista poiketen Pietarin ympäristössä asuneet inkeriläiset kuuluivat yleisen asevelvollisuuden piirin, mistä syystä monet inkeriläismiehet palvelivat tsaarin armeijassa. Inkeriläisten sotilaiden hengen ylevöittämiseksi pastori Armas Aavikko lupasi julkaista sotilaille lähetettävän kuvalehden nimeltä Sotilaan joulu, jotta rintamalla olevat inkeriläissotilaat voisivat ”sydämessään tuntea kotoisen joulutunnelman.” Lisäksi inkeriläisille sotilaille haluttiin toimittaa vuodelle 1917 Sotilaan kalenteri, päivä- ja rukouskirja. ”Älköön näistä julkaisuista puuttuko kumpikaan yhdestäkään rintamalle menevästä joululähetyksestä!”

 

Puntolan inkeriläiskylässä Pietarin itälaidalla oli 13-vuotias poika uponnut kylälammen jäihin ja menehtynyt pelastusyrityksistä huolimatta. ”Tämä surullinen tapaus teki syvän ja tärisyttävän vaikutuksen kotiperheeseen ja varsinkin äitiin, joka ollen leski, oli vainajaa varhaisesta lapsuudesta yksin kasvattanut.”

 

Savonlinnassa ilmestynyt sosialidemokraattinen Vapaus pohti etusivullaan ammatillisten järjestöjen tehtäviä sota-ajan poikkeusoloissa. Ensisijaisena tehtävänä näyttäytyi palkankorotusten ajaminen, jotta työstä saatavat ansiot vastaisivat edes jotenkuten ripeästi kasvaneita elinkustannuksia. ”Se tehtävä ei tosin ole helpoimpia, sillä meidän työnantajamme taistelevat kaikin keinoin sellaista pyrkimystä vastaan ja sen lisäksi on olemassa joukko muita rajoituksia. Mutta siihen on kuitenkin pyrittävä kaikilla hyväksyttävillä, käytettävissä olevilla keinoilla.” Lisäksi järjestöjen oli valvottava työolosuhteita, joissa ilmeni alituista mielivaltaa ja työsuojelurikkomuksia. Myös maataloustuotannon tila huoletti sosialidemokraatteja. Vuoden 1916 ruissato oli 5 044 900 hehtolitraa, ohrasato 304 800 hehtolitraa ja kaurasato 591 900 hehtolitraa laskettua tarvetta pienempi. Ainoastaan perunaa oli tullut 765 600 hehtolitraa laskettua tarvetta enemmän. Lisää ikäviä elintarvikeuutisia kuului Mikkelistä, minne oli viime päivinä saapunut maitoa ainoastaan 100–150 litraa päivässä, vaikka maidonviejien keskusjärjestöltä oli tilattu kaupunkiin 700 litraa päivässä. Maitopula kiristi mikkeliläisten mielialoja: ”Eilen oli jakopaikalla lyöty erästä poikasta kannulla päähän”, Vapaus raportoi Mikkelistä.

 

Rikosuutisista Vapautta puhutti eniten Juvalla marraskuun 28. päivänä sattunut miestappo. Tunnettu viinan salapolttaja oli vieraillut veljenpoikansa kanssa eräässä torpassa ja ryhtynyt siellä ensin haastamaan riitaa torpan isännän kanssa ja lopulta lyönyt isäntää ja tämän alaikäistä poikaa nyrkillä. Salapolttajan veljenpoika oli tuolloin yrittänyt hillitä setäänsä ja päätynyt tappelemaan tämän kanssa. Sedän paljastettua puukkonsa veljenpoika oli ensin riistänyt sen häneltä ja sitten lyönyt setäänsä sillä kaulaan. Tämän jälkeen veljenpoika pakeni torpasta, johon humalainen setä jäi yksin lauleskelemaan näennäisen tietämättömänä siitä, että hänen kaulavaltimonsa oli katkennut. Torpan isäntä löysi myöhemmin salapolttajan istumasta kuolleena kamarin lattialla verilätäkön ympäröimänä. ”Tapaus on kaamea esimerkki siitä, mihin viinaliike lopultakin ihmiset johtaa.”

 

Lappeenrannassa oli kivityömaalla sattunut työtapaturma, kun sulateltu dynamiitti oli yllättäen räjähtänyt. Neljästä loukkaantuneesta työmiehestä yksi kuoli myöhemmin vammoihinsa. Jyväskylässä oli puolestaan todistettu makaaberia näkyä. Osa hautausmaan köyhien vainajien rivihaudoista oli sortunut ja pullistanut ulos maasta ruumisarkun. ”Arkun kansi oli särkynyt ja sieltä tullut ilmoille keski-ikäisen naisen alaston ruumis. Luultavasti on nainen kuollut jossain yleisessä laitoksessa joissa ruumiita ei paljoa vaateteta. Näky oli niin kaamea, että muutamat henkilöt saivat pahoinvointikohtauksia.”

 

Aamulehti omisti suuren osan numerostaan Tampereen kaupunginvaltuuston kokoukselle, jossa oli käsitelty vuoden 1917 budjettia. Terveysmenojen osuus kaupungin budjetista jatkoi kasvuaan. Vuonna 1915 ne olivat olleet 306 042 markkaa, vuonna 1916 437 335 markkaa ja vuonna 1917 niiden arvioitiin nousevan 569 485 markkaan. Syinä menojen kasvuun olivat lääkärien ja hoitajien toistuvat palkankorotukset, huoneistojen vuokran ja lämmityskulujen nousu sekä synnytyssairaaloiden ja muiden laitosten kasvaneet avustukset. ”Tässä jaottelussa pistää erikoisesti silmiin köyhäintalon menojen tavaton lisääntyminen, ne kun näyttävät ensi vuonna kohoavan kaksi kertaa niin suuriksi kuin ne olivat viisi vuotta sitten.” Valtuuston kokouksessa oli ehdotettu kansakoulunopettajien palkkojen korottamista. Miesopettajien pohjapalkkaa oli ehdotettu nostettavaksi 2 000 markasta 2 500 markkaan, alemman kansakoulun opettajattarien palkkaa 1 500 markasta 2 000 markkaan ja ylemmän kansakoulun opettajattarien palkkaa 1 800 markasta 2 400 markkaan. Erimielisen keskustelun jälkeen valtuuston puheenjohtaja katsoi yleisen mielipiteen edellyttävän päätöksen lykkäämistä ja lisäselvittämistä rahatoimikamarissa. Valtuusto käsitteli myös kaupungin ja sen asukkaiden huutavaa halkopulaa. Tarvittavan polttopuun hankkimiseksi valtuustossa harkittiin liittymistä halko-osakeyhtiöön, jossa kaupunki olisi yhtenä osakkaina muiden osakkaiden, käytännössä metsäyhtiöiden, kanssa. Kokouksessa heiteltiin ilmaan myös ajatuksia kaupungin oman halkoliikkeen perustamisesta sekä osuuskuntamallista osakeyhtiön sijasta. Asia jätettiin pöydälle seuraavaa kokousta varten. Infrastruktuurikysymyksiin lukeutui myös keskustelu vesijohtoveden myyntihinnan korottamisesta. Tämäkin päätös jäi pöydälle odottamaan vesijohdon uusimista ja vesijohtosopimusten irtisanomista. Jotain kokouksessa sentään hyväksyttiin, esimerkiksi päätökset kaupunginorkesterin tukemisesta 1 750 markalla sekä Kurilankujan ja Hämeenkadun tasaamisesta ja kiveämisestä Palomäentien ja Sonckinpolun väliseltä osalta.

 

Tamperelaisten ornitologien mielenkiintoa kiihdyttivät toistuneet havainnot Suomen lintukannalle harvinaisesta sinitiaisesta. Lintu oli viimeksi nähty asunto-osakeyhtiö Tapiolan pihakoivuissa, ja sen kerrottiin käyneen ruokailemassa erään ikkunan lintulaudalla. Keväällä sinitiainen oli nähty Aleksanterin koulun liepeillä sijainneessa pensaassa, ”josta se jotenkin rauhallisena katseli ohi kulkevia koululaisia.” Saarijärvellä taas teerikukko oli lentänyt mäkitupalaisen asuntoon kaksinkertaisen ikkunan lävitse. ”Vaimo toimitti ukolle tilaisuuden päästä mökinväen ruokapöydälle,” Aamulehti päätti tämän anekdoottinsa.

 

Oulun Sanomien pääkirjoitus käsitteli kapitalismin ja porvariston välistä ristiriitaa. Kuten Oulun Sanomat osasi kertoa, kapitalismin perusluonteeseen kuului pientuottajien hävittäminen, heidän omaisuutensa pakkoluovuttaminen, tuotannon valtaaminen aina harvempiin käsiin ja aina suurempien ihmisjoukkojen alistaminen kaikkivaltiaan kapitalismin ikeen alle. ”Mutta tämä kehitys ei kaikin puolin miellytä porvaristoa. Samalla kun porvaristo ihailee kapitalistista talousjärjestelmää ja uhraa työtä ja vaivaa tämän järjestelmän ylläpitämiseksi, huomaa se samalla, että kapitalismin kehitys kaivaa maata porvarillisen yhteiskunnan jalkojen alta.” Porvariston tyrmistykseksi talousjärjestelmä oli matkalla kohti tilannetta, jossa oli toisaalla vain pieni joukko kapitalisteja ja toisaalla miljoonien omistamattomien joukot. ”Kuka silloin enää puolustaa tätä järjestelmää? Ei muut kuin nämä harvat kapitalistit ja heidän palkkaamansa apulaiset.”

 

Oulua järisytti yhä uutinen konstaapeli Matti Palomäen murhasta Koivun asemalla Tervolan kunnassa. Palomäki oli surmattu 3. joulukuuta joko pistooleilla tai revolvereilla asemalta kulkeneen ihmisjoukon keskellä. Palomäkeen oli osunut vähintään viisi tai kuusi laukausta, joista yksi oli lävistänyt hänen ohimonsa. Asemalla olleessa Rovaniemen junassa oli ollut muita poliiseja, jotka olivat pian päässeet surmapaikalle ja päätelleet lumessa olleista jäljistä, että surmaajia oli ollut kaksi. Myöhempi selvitys on sittemmin paljastanut, että konstaapeli Palomäen murhasivat jääkärivärvääjät Antti Isotalo ja Johan Snellman. ”Tapaus on tehnyt paikkakunnalla tärisyttävän vaikutuksen”, Oulun Sanomat tiivisti poliisisurman synnyttäneitä tuntemuksia.

 

Loviisassa ilmestynyt Östra Nyland mainosti etusivullaan Pohjois-Amerikan linjan nopeita valtamerilaivoja, jotka kuljettivat matkustajia Kristianian eli nykyisen Oslon kautta Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Mainoksessa ei mainittu sanallakaan sitä, että tuossa vaiheessa maailmansotaa saksalaiset sukellusveneet hyökkäsivät lähes rajoittamattomasti mitä tahansa Pohjois-Atlantilla liikkuneita aluksia vastaan. Brittiläisen matkustajalaiva Lusitanian traagisesta upottamisesta oli tuolloin kulunut jo pitkälti toista vuotta, ja laivan kohtalo oli kenties unohtunut Amerikkaan haluavilta matkustajilta ja kenties laivanvarustajiltakin.

 

Lehden pääkirjoituksessa oltiin huolissaan Loviisan Sanomien aiemmasta kutsusta koota Itä-Uudenmaan suomenkielinen kansanosa yhteen omaksi poliittiseksi vaikutusryhmäkseen. Östra Nyland peräänkuulutti dialogia kokoontumisten sijaan ja kannusti vuorovaikutusta niin ruotsinkielisten ja suomenkielisten kuin porvarien ja sosialistienkin välillä. Östra Nyland näki kilpailevan lehden artikkelissa piilevää yritystä yllyttää Loviisan kieliryhmät toisiaan vastaan. Pääkirjoitus muistutti lukijoitaan kaupungin kaksikielisyydestä ja siitä, että kaupungin suomenkielinen kansakoulu oli kaikin tavoin yhdenvertainen ruotsinkielisten koulujen kanssa ja että kaupungin valtuustossa oli vahva suomenkielinen edustus.

 

Kulttuurisarakkeessaan Östra Nyland muisti säveltäjä Robert Kajanusta, joka oli edellisenä lauantaina täyttänyt 60 vuotta. ”Hän on yksi niistä harvoista, joka on tehnyt Suomen nimen tunnetuksi suurissa kulttuurimaissa, ja mikä vielä enemmän, arvossa pidetyksi ja kunnioitetuksi.” Lehti jatkoi säveltäjän suitsuttamista: ”Kajanus on meidän ensimmäinen todella merkittävä orkesterisäveltäjämme, joka on tavoitellut kansallista säveltä, ja häntä voi siitä syystä kuvailla Sibeliuksen edelläkävijäksi.”

 

Kuolinilmoituksessa kerrottiin amiraali Teodor Avellanin menehtymisestä Pietarissa edellisenä perjantaina. Loviisassa vuonna 1839 syntynyt Avellan oli ylennetty vara-amiraaliksi vuonna 1896 ja laivastoministeriksi vuonna 1903. Avellan jätti tämän jälkimmäisen tehtävänsä jo kesällä 1905, pian Tsushiman katastrofaalisen meritaistelutappion jälkeen, mikä uraliike tuskin oli sattumaa. Tätä yhteyttä tosin ei kuolinilmoituksessa pohdittu.

 

Östra Nyland raportoi Kokkolassa lauantaina sattuneesta henkirikoksesta, jossa eräs merimies puukotti juna-asemalla kuoliaaksi tullivahtimestarin. Henkirikoksen motiiviksi epäiltiin kostoa, sillä tullivirkailija oli aiemmin pidättänyt virkansa puolesta tuhannen markan edestä tullaamatonta tuontitavaraa, jonka maahantuonnissa murhaajalla oli ollut jonkinlainen oma osuus tai intressi.

 

Edellisenä iltana 48-vuotias loviisalainen kauppiaanvaimo oli tehnyt itsemurhan hirttäytymällä. Itsemurhan motiiviksi ilmoitettiin yksinkertaisesti mielenhäiriö. ”Hän jätti jälkeensä pojan ja tyttären.”

 

Lehden viimeisellä sivulla oli pieni ilmoitus:

”Vanhan perinteen mukaan pikkujoulua vietetään tänäkin vuonna yksinkertaisella juhlalla. Tapaninpäivänä nuorisojärjestö pitää Trollebossa iltamat, joista ilmoitetaan myöhemmin erikseen. Voi tänä vuonna osallistua yhtä suuri joukko kuin ennenkin. Töitä tehdään ahkeruudella ja huolellisuudella hyvän ohjelman aikaansaamiseksi.”