Suurvalta-ajan Ruotsi ja fiskaalis-sotilaallinen valtio

Angloamerikkalaisessa uuden ajan historiantutkimuksessa ei voi välttyä törmäämästä raskaan oloiseen termiin Fiscal-Military State. Termi viittaa uuden ajan eurooppalaisiin valtioihin, jotka rahoittivat suurinta menoeräänsä eli sodankäyntiä fiskaalisilla instrumenteilla, ensisijaisesti veroilla ja lainoilla. Saksalaisessa ja skandinaavisessa historiantutkimuksessa tätä termiä ei käytetä, vaan sen sijaan puhutaan ”mahtivaltiosta” (saks. Machtstaat, ruots. maktstat), ”sotilasvaltiosta” (ruots. militärstat), ”verotusvaltiosta” (ruots. skattestat), ”hallintovaltiosta” (ruots. förvaltningsstat), ”finanssivaltiosta” (saks. Finanzstaat) tai sitten näiden kaikkien yhdistelmästä, jota sanahirviötä en edes viitsi yrittää suomentaa (saks. Militär-, Wirtschafts- und Verwaltungsstaat). Takana piilevä ajatus on näillä kaikilla termeillä sama, eli käsitys sodankäyntiä rahoittavasta, keskitetysti hallinnoidusta ”fiskaalis-sotilaallisesta valtiosta.”

Keskustelu uuden ajan sodankäynnin ja eurooppalaisen verotusvaltion synnystä lähti liikkeelle historioitsija Michael Robertsin lanseeraamasta ”sodankäynnin vallankumouksen” teoriasta. Roberts esitti, että sodankäynnin taktiset ja teknologiset muutokset aikavälillä 1560–1660 kasvattivat sodankäynnin materiaalisia ja inhimillisiä vaatimuksia ja sen seurauksena liikuttivat perustuslaillista ja yhteiskunnallista kehitystä, kun alkiomaiset valtiovallat pyrkivät vastaamaan sodankäynnin haasteisiin lujittamalla otettaan yhteiskunnasta ja sen resursseista.

Sodankäynnin vallankumous toimii näin ollen vedenjakajana, jonka toisella puolella on keskiaikainen domeeniyhteiskunta ja toisella moderni verotusvaltio. Domeeniyhteiskunnassa monarkki eleli omilla tuloillaan, lähinnä kruunun mailta perittävillä vuokratuloilla. Lähes kaikkialla Euroopassa monarkeilla oli kuitenkin myös omia fiskaalisia tulonlähteitä, kuten kaupankäynnistä perittäviä välillisiä veroja ja tulleja, jotka jo lähtökohtaisesti hämärsivät rajanvetoa domeeni- ja verotusvaltion välillä. Keskiajan Ruotsissa, jossa kaupungistumisaste oli ollut vähäistä ja kaupankäynti joko hiljaista tai talonpoikien harjoittaman maakaupan kaltaista ”harmaata taloutta”, kruunu joutui pitkälti elelemään juuri domeenituloillaan. Uskonpuhdistus mullisti tilannetta, kun kirkollisen omaisuuden maallistamisen myötä yli kaksi kolmasosaa Ruotsin maaomaisuudesta olikin kruunun tai perintötalonpoikien käsissä. Perintötalonpojat asuttivat verotusmaata, johon kruunun tunnusti talonpoikien omistusoikeuden, mikäli nämä vain maksoivat määrätyt verot. Omilta kruununtilallisiltaan kruunu peri maanvuokraa. Aateli omisti vain noin viisitoista prosenttia Ruotsin pinta-alasta. Aatelisten maa oli verovapaata; käytännössä sitä viljelivät rälssitalonpojat, jotka maksoivat vuokraa aatelisille maanomistajille. Tällaisessa asetelmassa kruunun talous ei enää voinut olla domeenin yksityistaloutta vaan koko kuningaskunnan yhteistä valtiontaloutta.

Kustaa Vaasasta alkaen Ruotsin kuninkaat kärsivät silti kroonisesta rahapulasta, jonka aiheutti kruunun suurin rahallinen menoerä eli astronomisiksi kasvaneet sodankäynnin kustannukset. Kustaa Vaasa oli omassa vallankumoussodassaan turvautunut pitkälti talonpoikaisen nostoväen apuun, mutta yhteenotot Tanskan Oldenburgeja palvelleiden palkkasoturien kanssa olivat paljastaneet talonpoikaissotilaiden puutteet taistelutaidoissa ja varustelutasossa. Myöhemmissä sodissaan tanskalaisia vastaan Kustaa Vaasa turvautui saksalaisiin palkkanihteihin, joiden värväys vaati huomattavia summia käteistä rahaa. Rahasummien nostamiseksi Kustaa Vaasa ryhtyi puristamaan vero- ja tullituloja alamaisiltaan, erityisesti perustamalla uusia kaupunkeja ja tulppaamalla siten talonpoikien harjoittamaa maakauppaa ja talonpoikaispurjehdusta. Juuri tämä tarve ohjata kaupankäynnin rahavirtoja kruunun kassakirstuun johti aikoinaan myös Helsingin perustamiseen Vantaanjoen suulle.

Kustaa Vaasan poikien valtakausia leimasivat pitkittyneet sotakaudet valtakunnan etelä- ja itärajoilla. Seitsenvuotinen sota (1563–1570) Tanskaa ja pitkäviha (1570–1595) Moskovan suuriruhtinaskuntaa vastaan vaativat suurten sotavoimien jatkuvaa aseissa pitoa. Asevoimien ylläpito delegoitiin asevoimille itselleen: ratsusotilaat saivat oikeuden kerätä linnaleirinä tunnettua kontribuutiota, jota talonpojat maksoivat muonan, rahan, majoituksen ja kyydityksen muodoissa. Suomessa omavaltaiset ratsusotilaat keräsivät linnaleiriä yli tarpeen ja valtuuksienkin ja usein vielä tavoilla, jotka muistuttivat kiristystä, ryöstöä ja paljasta terrorismia. Linnaleiriä ja siihen liittyviä ylilyöntejä pidetäänkin yhtenä pääsyynä nuijasotana tunnetun talonpoikaiskapinan puhkeamiseen Pohjanmaalla talvella 1596.

Todellinen läpimurto ruotsalaisen verotusvaltion synnyssä tapahtui Kustaa Vaasan pojanpojan Kustaa Aadolfin valtakaudella 1600-luvun alussa. Kustaa Aadolfin aloittama suurvaltaprojekti tapahtui kahdessa vaiheessa. Ensimmäisessä Kustaa Aadolf pyrki lujittamaan keskushallinnon otetta kotimaasta, joka oli vielä osittaisen hajaannuksen tilassa Kaarle IX:n ja Sigismundin välisen valtataistelun jäljiltä. Myös kruunun kassa oli tyhjä Tanskaa vastaan käydyn Kalmarin sodan seurauksena, jolloin Ruotsi oli joutunut lunastamaan takaisin tanskalaisten valtaaman Älvsborgin linnoituksen miljoonan taalerin suuruisia lunnaita vastaan. Lunnaiden maksamiseksi Kustaa Aadolf joutui julistamaan yleisen henkiveron, jolta eivät välttyneet yksikään säädyistä, eivät edes verovapauden privilegioita nauttineet aateliset. Koska lunnaat päätyivät Tanskan kuningas Kristian IV:n henkilökohtaiseen kassakirstuun, oli Ruotsin kruunun kassa niiden maksamisen jälkeen vuonna 1619 jälleen tyhjä. Kustaa Aadolf ja hänen kyvykäs kanslerinsa Axel Oxenstierna ryhtyivät tuolloin täyttämään kassavajetta uusilla veroilla. Tärkeimmiksi uusiksi rahanlähteiksi muodostuivat tullit ja niin sanotut aksiisimaksut, jotka olivat kotimaisesta elinkeinoelämästä kerättyjä valmisteveroja. Näistä veroista tuottoisin mutta samalla myös kiistanalaisin oli kaupunkien porteilla kerätty pikkutulli, joka iski ankarasti maataloustuotteita tarjoavien talonpoikien sekä niitä kuluttavien kaupunkilaisten kukkaroihin. 1630-luvulla pikkutullit aiheuttivatkin väkivaltaisia levottomuuksia talonpoikien parissa. Toisaalla Kustaa Aadolf seurasi isoisänsä jalanjälkiä ja pyrki keskittämään ulkomaankauppaa harvoihin ja valittuihin tapulikaupunkeihin, joista käsin kaupankäyntiä oli helpompi valvoa ja verottaa. Yhteiskunnan makrotasolla Kustaa Aadolf ja Oxenstierna tehostivat samalla valtiollista, oikeudellista ja sotilaallista hallintoa, jolloin jo olemassa olevia veroja ja tulleja kyettiin keräämään ja niistä saatuja tuloja kohdistamaan entistä tehokkaammalla tavalla. Kameraalisessa hallinnossa ei silti ollut kyse mistään modernin valtion teleologisesta pystytysprojektista, sillä valtaosa verotukseen ja valtiontalouteen liittyvistä toimista oli tarkoitettu vain väliaikaisiksi ratkaisuiksi. Hyvä esimerkki hallinnon väliaikaisuudesta on Suomen erillistä kameraalista hallintoa johtanut Turun laskukamari, joka toimi katkonaisesti vain vuosien 1558 ja 1641 välisen ajan.

Suurvaltaprojektin toinen vaihe oli Ruotsin vallan laajentaminen Itämeren alueella. Kustaa Aadolf oli perinyt isältään Kaarlelta Puola-Liettuan Vaasoja vastaan käydyn dynastisen nahinan, joka oli helppo muuttaa järjestelmälliseksi valloitussodaksi Puola-Liettuan hallitsemia alueita vastaan. Edetessään pitkin Itämeren itä- ja etelärannikkoa ruotsalaiset saivat hallintaansa Itä-Euroopasta virtaavien jokien suita ja niissä sijaitsevia rannikkokaupunkeja. Idästä länteen suuntautuneen viljakaupan volyymi oli 1600-luvun alussa valtavaa, ja Liivinmaalla ja kuninkaallisessa Preussissa (Itä-Preussissa) kerätyt vientilisenssit ohjautuivat Kustaa Aadolfin voitokkaiden sotien seurauksena Ruotsin valtionkassaan. Siirtyminen domeeniyhteiskunnasta ja luontaistaloudesta kohti fiskaalista verotusvaltiota tuki suoranaisesti Kustaa Aadolfin sotilaallista suurvaltaprojektia. Tulleista, lisensseistä ja veroista kerätyt rahat olivat luontaistuotteita helpommin keskitettävissä ja siirreltävissä, mikä teki niistä soveliaimpia resursseja ulkomailla käytäviä sotia varten. Armeijan ydin ei enää koostunut talonpoikaisesta nostoväestä tai ulkomaalaisista palkkasotureista vaan asevelvollisuutta suorittavista kotimaisista ruotumiehistä. Ruotumiehille toki maksettiin vaatimatonta päivärahaa ja heidän ylläpitokustannuksensa kortteereissa ja marssiteillä piti maksaa rahalla, mutta kaiken kaikkiaan ruotuväki tuli palkkasotilaita paljon halvemmaksi järjestelmäksi. Sodankäynnin mittakaavan ja ruotumiesten tappioiden kasvaessa kruunun oli silti täytettävä riveissä ammottavat aukot ensisijaisesti värvätyillä palkkasotureilla.

Kolmikymmenvuotisen sodan aikakautta (1618–1648) voi hyvällä syyllä pitää Ruotsin fiskaalis-sotilaallisen valtion huipentumana. Ruotsin harjoittaman sodankäynnin mittakaava oli kolmikymmenvuotisessa sodassa päätä huimaavaa: vuonna 1632 Kustaa Aadolfin armeijassa palveli yli 130,000 sotilasta, mikä oli suurin koko sodan aikana koottu sotajoukko. Vain noin kymmenesosa tästä valtaisasta armeijasta koostui ruotsalaisista ja suomalaisista ruotumiehistä; loput toistasataatuhatta miestä olivat ulkomaalaisia palkkasotureita, joiden värvääminen, ylläpito ja jopa erottaminen maksoi rahaa, astronomiset summat rahaa. Aksiisit, pikkutullit tai Preussin vientilisenssit eivät mitenkään pystyneet tuottamaan sellaisia rahavirtoja, joita miekkoja, musketteja ja peitsiä pullisteleva Leviatan päivittäin nieli. Bellum se ipsum alet, ”sota maksaa itse itsensä”, oli Kustaa Aadolfin vastaus sodankäynnin materiaalisiin vaatimuksiin. Kustaa Aadolf siirsi sodankäynnin saksalaisten säätyjen, kaupunkien ja ruhtinaskuntien niskoille, jotka maksoivat joko vapaaehtoisesti kontribuutioita tai väkivallan uhalla polttolunnaita. Juuri tällä tavalla oli generalissimus Albrecht von Wallenstein muutamaa vuotta aiemmin rahoittanut oman, satatuhatpäisen keisarillisen armeijansa. Sen, mitä Kustaa Aadolf ja sittemmin sodan ohjaksiin tarttunut Axel Oxenstierna eivät kyenneet kattamaan veroilla, tulleilla ja kontribuutioilla, he paikkasivat lainoilla ja liittolaisilta neuvotelluilla apurahoilla. Euroopan lainamarkkinoilta nostetut luotot osoittautuivat ajan myötä kaikkein joustavimmaksi tavaksi rahoittaa sodankäynnin kaltainen ennakoimaton ja vaikeasti hallittava menoerä. 1600-luvun kuluessa monet Euroopan valtioista, mukaan lukien myös Ruotsi, institutionalisoivat tämän rahoitusmetodin perustamalla kansallisia pankkeja, joihin oli rakennettu sisälle käsitys julkisesta velasta.

Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen palkattujen sotilaiden osuus sotavoimista alkoi hiljalleen hiipua. Kaarle Kustaan sodassa Puola-Liettuaa vastaan (1655–1657)  palkkasotureiden osuus oli laskenut yhteen kolmasosaan armeijan vahvuudesta. Tanskaa vastaan käytyjen sotien aikana (1658–1660) palkkasotureiden osuus jälleen hieman kasvoi, kun aiemmissa taisteluissa kärsittyjä tappioita jouduttiin korvaamaan kaikkein pikaisimmalla keinolla eli palkkasotilaiden värväyksellä. Samaan aikaan Ruotsin veropohja kapeni, kun kruunun omistamaa maata oli luovutettu ahkerasti aatelille rälssimaaksi palkkiona taistelukentillä ja valtionhallinnossa suoritetusta palvelusta. Kaarle XI:n valtakaudella fiskaalis-sotilaallinen valtio alkoi jo köhiä ja puuskuttaa. Kustaa Aadolfin, Kristiinan ja Kaarle Kustaan suurvaltasodista oli jäänyt perinnöksi suuri valtionvelka, jota kruunu ei voinut lyhentää olemassa olevalla verotuspohjalla. Mikäli Ruotsi halusi välttää valtionkonkurssin ja siitä aiheutuvan krediittihanojen tyrehtymisen, oli rälssiaateli otettava kansantalouden talkoisiin mukaan. Vuonna 1680 Ruotsissa tapahtui ”vallankumous ylhäältä”, kun talonpoikien, papiston ja alemman virka-aatelin tukema Kaarle XI runnoi valtiopäivillä läpi mannermaisia esikuvia jäljittelevän itsevaltiuden sekä aatelistolle vieraannutetun maaomaisuuden uusjaon eli reduktion. Käytännössä valtaosa Kustaa Aadolfin ja Kristiinan lahjoittamasta maaomaisuudesta palautui reduktiossa takaisin kruunulle, ja Ruotsi ikään kuin palasi takaisin uskonpuhdistuksen aikaisiin lähtökuoppiin.

Kruunu ryhtyi jakamaan uudelleen sille palautunutta maaomaisuutta periaatteella, joka tunnetaan ruotsiksi nimellä indelningsverk. Siinä fiskaalis-sotilaallinen verotusvaltio palautui osittain takaisin luontaistalouteen. Aivan yleisellä makrotasolla oli kyse järjestelmästä, jossa tietyille valtionmenoille osoitettiin tietyt tulonlähteet. Keskeisimmässä asemassa oli tietenkin sotavoimien ylläpidon uudelleenjärjestely, sillä puolustusmenot veivät leijonanosan Ruotsin julkisesta kulutuksesta. Suomessa indelningsverk tunnetaan ruotujakolaitoksena, jossa ruotujen toimintaperiaate ajateltiin uusiksi. Aiemmin talonpoikien tilat oli ryhmitetty kymmenen talon ruoduiksi, joista jokaisesta nostettiin väenotossa yksi mies. Ruotujakolaitoksessa ruodun (2–5 talon) alaisuuteen perustettiin sotilastorppa, jolle kruunua palveleva soturi perheineen asutettiin. Ruotuun lukeutuvien talonpoikien vastuulla oli sotilaan elättäminen rauhan aikana. Vastineeksi ylläpidosta sotilastorppari viljeli maatilkkuaan ja teki töitä ruodun renkinä. Sotamiehen aseet ja varusteet kustansi kruunu. Ratsusotilaan ylläpito oli kalliimpaa, ja siihen ryhtyneitä tilallisia palkittiin verovapauksilla. Parhaimmillaan nämä rusthollaritilat saattoivat kasvaa entisestään, jos kruunu määräsi niille aputiloja eli augmentteja. Niiden verojen pääosa ohjautui rusthollarille, jotta tämä selviytyisi paremmin ratsuvelvoitteensa täyttämisestä. Ylemmällä tasolla upseereille osoitettiin virkatiloja, joiden verotulot toimivat upseerien palkkoina.

Indelningsverk ei muuttanut miksikään sitä tosiseikkaa, että sodankäynnin haasteisiin vastaaminen oli yhä ruotsalaisen yhteiskunnan tärkein järjestäytymisperuste. Tavalliset sotilaat elätettiin rauhan aikana joko ruotujen talokunnista tai ratsutiloista. Upseerit ja virkamiehet nostivat palkkansa virkatiloilta. Rahavirtoja ei enää kierrätetty kamarikollegion kautta sotilaille; itse asiassa valtaosa sotilaista eleli luontaistaloudessa, jossa heille ei maksettu rahapalkkaa vaan ylläpitoa. Sodan aikana armeijan oletettiin taistelevan valtakunnan rajojen ulkopuolella, jolloin armeijan ylläpito saatettiin sälyttää vihollisväestön niskoille. Ruotsi oli yhä sotilasvaltio, jossa sotilasura oli upseerikuntaa monopolisoivalle aatelille mieluisin uravaihtoehto, mutta luontaistalouteen siirtynyttä agraarivaltiota on vaikea pitää enää ”fiskaalisena” 1680-luvun reduktion ja ruotujaon jälkeen. Hyväksi vertailukohteeksi nousee naapurivaltio Tanska, jossa oli myös koettu ylhäältä ohjattu vallankumous kaksikymmentä vuotta aiemmin vuonna 1660. Yksinvaltiuden pystyttämisen ohella Fredrik III uudisti tanskalaista sotalaitosta raskaalla kädellä. Aiemmin Tanskan armeija oli koostunut vaihtelevista määristä asevelvollisia, nostomiehiä ja palkkasotureita. Armeijan runko oli useimmiten koostunut viimeksi mainituista, joita tanskalaiset aateliset värväsivät yksityisinä sotilasurakoitsijoina. Fredrik III:n uudistuksessa armeija koostui puoliksi asevelvollisista ja puoliksi värvätyistä palkkasotureista. Asevoimien kokoaminen, ylläpito ja johtaminen olivat kruunun vastuulla. Tämä vakituinen armeija rahoitettiin yhteisestä valtionkassasta, johon joutuivat maksamaan veroja aiemmin verovapautta nauttineet aatelisetkin. Tämän verotusvaltion dramaattisen laajentamisen ja vakituisen, valtiollisesti rahoitetun asevoiman perustamisen ansiosta 1600-luvun lopun Tanska oli Skandinavian ainoa puhdasoppinen esimerkki ”fiskaalis-sotilaallisesta valtiosta.”

Julkaistu blogissa Scripturae 27.6.2014.

Vaviskaa kauhusta: Matti Klingen päiväkirjasta 2014-2015

Historian emeritusprofessori Matti Klingen joka vuosi ilmestyvä päiväkirja on muodostunut kulttuurilliseksi instituutioksi, joka ei sen kummempia esittelyjä kaipaa valveutuneen kansanosan piirissä. Uskallan väittää lukeneeni kaikki tähän asti ilmestyneet niteet, jotka ovat nyt jo edenneet seitsemänteentoista osaansa. Jokunen kirja löytyy myös omasta kirjahyllystäni, vaikken olekaan ikinä lähtenyt keräämään niitä systemaattisesti tai tarkoitushakuisesti. Bibliofilia onkin työtätekevälle historioitsijoille pahin mahdollinen sairaus, sillä luettavia ja konsultoitavia opuksia kertyy työn puolesta nurkkiin jo vaivaksi asti. Nyt kuitenkin ostin itselleni Matti Klingen viimeisimmän päiväkirjaniteen Hyppikää ilosta: Päiväkirjastani 2014–2015 (Siltala). Lukaisin Klingen päiväkirjan muutamassa päivässä väitöskirjatöiden sivussa, ikään kuin jälleen uutena tekosyynä iän ikuiselle työn välttelylleni. [Nytkin kirjoitan jotain mitä ei pitäisi sen sijaan, että kirjoittaisin jotain mitä pitäisi.]

Matti Klingen kirjallista tuotantoa ei kai voi arvioida viittaamatta hänen persoonaansa ja julkiseen imagoonsa, joten hoidan tämän pakollisen muodollisuuden pois alta heti kättelyssä. Ei liene liioiteltua todeta, että Matti Klinge esittäytyy julkisuudessa hyvin värikkäänä, tunteita herättävänä ja jopa polarisoivana henkilönä. Kaikilla tuntuu olevan oma käsitys Klingestä: monille hän on ihailun ja jäljittelyn kohde, joillekin sietämätön inhokki. Jälkimmäisen kannan edustajia on julkisuudessa lopulta varsin vähän. Vähiten mairittelevan mielipiteen Matti Klingestä lienee esittänyt emeritusjournalisti ja yhteiskuntatieteiden dosentti Tuomas Enbuske, joka muutama vuosi sitten kuvaili Klingeä twitter–viestissään alatyylisellä sanavalinnalla. Kuten Tuomas Enbusken julkisuudessa esittämät kommentit yleensäkin, myös tuo luonnehdinta kertoi enemmän esittäjästään kuin itse kohteestaan. Toista ääripäätä edustaa se hyvin puettujen pikkuklingejen armeija, joka tepastelee joka syksy tärkeän oloisena Topelian käytävillä tai Eteläsuomalaisen osakunnan saleissa. Tämä Imitatio Klingeis on silti kaikkea muuta kuin ivan ja pilkan aihe, sillä parempaa jäljittelyn kohdetta kuin Matti Klinge ei kai aloitteleva historioitsija voi Suomesta löytää.

Itseni olen löytänyt Matti Klingen läheisyydestä vain kerran, viisi vuotta sitten, jolloin Klinge tuli puhumaan meille maisterioppilaille professori Laura Kolben pro gradu -seminaarissa. Klinge jutusteli meille opiskelijoille Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta, mikä onnistunut aiheenvalinta nosti hänet heti silmissäni useimpien muiden suomalaishistorioitsijoiden yläpuolelle. Muistan Klingen puhuneen ja esiintyneen asiallisesti mutta itsevarman ja rennon oloisesti, ilman mitään hänen julkiseen persoonaansa liitettyä pönötystä tai ylimielisyyttä. Tämän sitkeässä istuvan ensivaikutelman johdosta pidän yhäkin Matti Klingeä aivan täysipäisenä ja ”normaalina” ihmisenä. Suurimman vaikutuksen minuun on tehnyt Klingen persoonan sijasta hänen valtaisa kirjallinen tuotantonsa, johon sisältyy sellaisia aivan ohittamattomia kirjoja, kuten Pääkaupunki, Iisalmen ruhtinaskunta tai Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys, jota viimeksi mainittua teosta tullaan lukemaan suomalaisen historiografian oppikirjana vielä vuosisatojen kuluttuakin.

”Normaali” ei kuitenkaan ole termi, joka kuvaisi hyvin Klingen päiväkirjoja. Kuten kaikki Klingen lukijat varmaankin tietävät, hänen päiväkirjansa eivät ole koskaan edustaneet mitään julkisen keskustelun valtavirtaa. Vaikutelma Klingestä väärinajattelijana on vain vahvistunut vuosien saatossa, jolloin hänen päiväkirjansa ovat siirtyneet yhä kauemmaksi yleisen mielipiteen valtavirrasta kohti julkisten puheenvuorojen marginaalia. Liikkuja ei kuitenkaan ole ollut Matti Klinge vaan julkinen keskustelu ja sitä ohjaava porvarillinen valtamedia, jonka henkistä maisemaa värittää aina vain vahvemmin angloamerikkalaisen maailman subjektiivinen ja jopa vulgääri ihailu. Harva amerikkalaisen kulttuurin suomalainen ihailija näyttää ikinä muistavan sellaisia nimiä kuin Henry James, Nathaniel Hawthorne, Aaron Copland tai John Singer Sargent; Matti Klinge saattaa muistaa, mutta ei välitä. Klingen Amerikka–skeptisyys on teema, joka toistuu useimmissa päiväkirjoissa, myös tässä uusimmassa. Yhdysvallat ei näyttäydy Klingelle hyväntahtoisena maailmanpoliisina vaan kovakouraisena hegemonina. Klinge muistuttaa lukijoitaan siitä, että Yhdysvallat on kaikkien pommitustensa ja sotaretkiensä jälkeen joutunut lähtemään Jugoslaviasta, Afganistanista ja Irakista ”jättäen jälkeensä savuavat rauniot.” Tapansa mukaan Klinge suitsii myös kotimaisia Nato–intoilijoita. Baltian maiden Nato–sidonnainen ulko- ja turvallisuuspolitiikka (”etten sanoisi sotapolitiikka”) tuo Klingelle mieleen aikaisemmat reunavaltiohankkeet, joissa Baltian maat ovat saaneet toimia puskurina tai kynnysmattona Venäjän ja läntisten suurvaltojen välisessä suurvaltapolitiikassa.

Matti Klingellä on ollut historioitsijoiden parissa kauhunvavistuksia synnyttävä tapa nuijia lyttyyn päiväkirjojensa sivuilla joku epäonninen kollega. Tällä kertaa mustapekan on saanut käsiinsä kaksi historioitsijaa, Simon Sebag Montefiore ja Pekka Valtonen. Brittiläinen Montefiore on kirjoittanut ruhtinas Potemkinin elämänkerran, jota Klinge pitää monella tapaa kyseenalaisena tutkimuksena. Montefiore keskittyy liikaa hovin sisäisiin ”intrigeihin”, minkä lisäksi Klinge epäilee Montefioren luetelleen toisten sekundääriteosten asiakirjalähteitä ”ikään kuin omina löytöinään.” Olen itse tietoisesti pysytellyt erossa Montefioren kirjoista, sillä niitä leimaa brittiläisen historiantutkimuksen piirissä pinnallisuuden ja liian journalistisen otteen leima, enkä siksi osaa ottaa kantaa Klingen kritiikkiin.

Pekka Valtosen suurteoksen Puolen maailman valtias: Kaarle V:n 1500-luku ja Euroopan mahdin synty olen kuitenkin lukenut, enkä suostu nielemään Klingen siitä esittämää kritiikkiä ilman nikottelua. Klinge aloittaa kritiikkinsä sillä, että kirjan kirjoittaja Pekka Valtonen on hänelle entuudestaan tuntematon Latinalaisen Amerikan historian dosentti Tampereen yliopistolta. Tämä ei kai kuitenkaan ole Pekka Valtosen vika? Helsingin rautatieasemalta lähtee päärataa pitkin joka päivä lukuisia junia, joista monet myös pysähtyvät Tampereen asemalla. Tampereen yliopisto on radan oikealla puolella, aivan kävelymatkan päässä rautatieasemalta. En usko, että Matti Klingeä heitetään ulos Tampereen yliopiston historian laitokselta, jos hän päättää piipahtaa siellä tutustumassa ihmisiin, päinvastoin hänelle saatettaisiin jopa tarjota taukohuoneessa kuppi kahvia. 

Itse Puolen maailman valtiaan Klinge lyttää ensyklopedisena luettelona ilman mitään omaa näkökulmaa tai viittausta uudemman tutkimuksen tulkintoihin. Kritiikkiä saa myös Valtosen lähdeluettelo, jossa on vain englanninkielisiä kirjoja, eikä ”edes espanjan- ja portugalinkielisiä kirjoja, mitä latinalaisen Amerikan tuntijalta voisi edellyttää.” Tämä kritiikki ei aivan osu maaliinsa. Minusta Valtosella on kirjassaan selkeä näkökulma, nimenomaan tuo alaotsikossa mainittu Euroopan mahdin synty ja levittäytyminen, jota Valtonen kuvaa sisältä ulospäin, aloittaen valtionrakennuksesta Euroopan sisällä ja siirtyen sitten tutkimus- ja valloitusretkien myötä Euroopan ulkopuoliseen maailmaan. Jos tällaisella historian makrotasolla alkaa esittää kovin omaperäisiä ja kumouksellisia tulkintoja, päätyy helposti perustelemattomiin kärjistyksiin ja ylilyönteihin. Näin ollen Valtosen hillitty ote on ainakin minun mielestäni enemmän tutkimuksellinen hyve kuin heikkous. Myös Valtosen kirjallisuusluettelo näytti minusta olevan ajan tasalla, enkä täysin ymmärrä, mihin uudempaan tutkimukseen hänen olisi pitänyt ottaa kantaa. Klinge itse nostaa esille eräänä lähdepuutteena suomalaisen Per Olof von Törnen teoksen Don Juan d'Austriche et les projects de conquête de l'Angleterre, mutta sata vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa ei kai voi pitää millään mittapuulla uutena tai tuoreena tutkimuksena? Edes syytös yksinomaan englanninkielisestä kirjallisuusluettelosta ei aivan pidä paikkaansa, sillä minun silmiini osui heti José Barradon toimittama (espanjankielinen!) artikkelikokoelma Carlos V el fin de una época vuodelta 2003.

Monet päiväkirjan teemat ovat tuttuja aiemmista osista. Matti Klinge on jälleen matkannut ahkerasti kotimaassa ja ulkomailla sekä osallistunut erilaisiin tilaisuuksiin ja juhlallisuuksiin. Tuttuun tapaan päiväkirjamerkintöjen lomaan on myös ujutettu esseemuotoisia kirjoituksia, joihin lukeutuu tällä kertaa mielenkiintoinen pohdinta kasakkapäällikkö Mazeppasta kirjallisuuden ja oopperan roolihahmona. Klingen viime vuonna Pietarissa seuraamalla Mazeppa–oopperan uudelleenpäivityksellä on hänen mielestään historiallinen tehtävä: ”se näyttää mihin Venäjän pettäminen johtaa.” Klinge kommentoi myös tammikuussa tapahtunutta, Charlie Hebdon toimitukseen kohdistunutta terroritekoa. Terrori-iskut ovat alivoimaisen vihollisen menetelmiä, joita on omalta osalta provosoinut länsimaisen median harjoittama ”toisen uskonnon pyhimpien arvojen jatkuva pilkkaaminen.” Klingeltä liikenee vain vähän sympatiaa Charlie Hebdoa tai ylipäätään journalistiammattikuntaa kohtaan: ”Minusta ihmiskunnan eurooppalainen osa voi aivan hyvin tulla toimeen ilman näin räikeän provokatorista satiiria”, Klinge arvioi.  

Tässä uusimmassa päiväkirjassa on aiempiin niteisiin verrattuna jotain poikkeuksellista ja uutta, nimittäin Klingen toistuva Raamatun pohdinta. Klinge on ryhtynyt etsimään uuden vuoden konsertissa kuulemansa Mozartin Exultate, jubilate! -motetin sanojen alkuperää vertailemalla psalmeja eri raamatunkäännöksissä sekä latinankielisessä Versio Vulgatassa. Flunssan jäljiltä puolikuntoisenakin Klinge onnistuu löytämään kiinnostavia yhtymäkohtia katolisen barokin ja vanhan ajan juutalaisten varsin primitiivisten riemujuhlien välillä. Vanhatestamentillinen kakofonia ja ilosta hyppelehtiminen tuntui katolisen barokin piirissä varmastikin ymmärrettävämmältä kuin 1800-luvun porvarillistuvassa ja protestanttisessa maailmassa, Klinge pohtii sangen oivaltavasti. Tällaisia kirkkaita ja puhuttelevia oivalluksia on tässä päiväkirjaniteessä paljonkin, ikään kuin piilotettuina aarteina uutteralle ja tarkkasilmäiselle lukijalle.

Axel Oxenstierna tänään

Viime viikkoina olen tutustunut ruotsalaisen historioitsija Gunnar Wetterbergin tuotantoon. Kansalliskirjaston avokokoelmista tarttui käteeni kaksi Wetterbergin tuotosta, Axel Oxenstierna: Makten och klokskapen (2010) ja Levande 1600-tal (2003). Edellinen kirja on päivitetty tiivistelmä Wetterbergin aiemmasta Oxenstierna -elämäkerrasta Kanslern: Axel Oxenstierna i sin tid (2002). Jälkimmäinen teos on puolestaan esseekokoelma, jossa Wetterberg avaa erilaisia 1600-luvun alkupuoliskon ihmiskohtaloita ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Kokoelman mielenkiintoisinta antia ovat esseet, jotka pohtivat kansleri Axel Oxenstiernan ja ruotsalaisen aatelisvaltion merkitystä nyky-Ruotsin näkökulmasta. Wetterberg esittää esseissään kiperiä kysymyksiä. Millaisia yhtäläisyyksiä nykyajan poliittisella eliitillä on uuden ajan aatelissäädyn kanssa? Entä miten aristokratian johtaja Axel Oxenstierna vertautuu Ruotsin nykyisiin valtiomiehiin ja -naisiin?

Wetterbergin esittämiä kysymyksiä voi yhtä lailla pohtia myös suomalaisesta perspektiivistä. Aivan kuten moderni ruotsalainen valtiojärjestelmä, myös oma suomalainen hallintomallimme perustuu pitkälti niihin uudistuksiin, jotka Axel Oxenstierna toteutti pitkän virkauransa (1608–1654) aikana. Vuonna 1614 Oxenstierna ohjasi Örebron valtiopäivillä läpi oikeuslaitosta koskevan uudistuksen, jossa paikalliset raastuvan, kihlakunnan ja laamannien tuomioistuimet alistettiin keskusjohtoisen, Tukholmasta käsin toimineen Svean hovioikeuden valvontaan. Ajan myötä Oxenstierna antoi perustaa uusia hovioikeuksia Turkuun (1623), Tarttoon (1630) ja Jönköpingiin (1634). Uudistuksen myötä voimaan tullut porrasteinen oikeusjärjestelmä on yhäkin niin ruotsalaisen kuin suomalaisenkin oikeusvaltion pohjarakenteena. Axel Oxenstierna oli myös se henkilö, jonka päätöksestä Turkuun perustettiin vuonna 1640 Suomen ensimmäinen yliopisto.

Merkittävin Oxenstiernan perinnöistä on silti vuoden 1634 hallitusmuoto. Siinä Tukholman valtaneuvoston alaisuuteen perustettiin joukko kollegioita (kansliakollegio, kamarikollegio, hovioikeudet, sotakollegio, amiraliteetti, vuorikollegio ja kauppakollegio), jotka olivat omien nykyaikaisten ministeriöittemme esimuotoja. Vuoden 1634 hallitusmuodossa remontoitiin myös paikallishallintoa, joka tuolloin vielä perustui keskiaikaista perua olleisiin linnalääneihin. Suomen linnaläänit yhdistettiin hallitusmuodon seurauksena Turun ja Porin, Uudenmaan ja Hämeen, Viipurin ja Savonlinnan, Pohjanmaan sekä Käkisalmen lääneihin. Linnaläänejään epämääräisin valtuuksin hallinneet käskynhaltijat korvattiin maaherroilla, jotka olivat suoraan vastuullisia kollegioille ja niitä johtaneelle valtaneuvostolle. Samalla uusien maaherrojen valtuudet ja velvollisuudet määriteltiin maaherrain ohjesäännössä. Tämä paikallishallinto on Ruotsissa yhäkin voimassa maaherroineen kaikkineen; Suomessa se haudattiin kaikessa hiljaisuudessa 1. tammikuuta 2010, jolloin kaikki läänit lakkautettiin ja korvattiin aluehallintovirastoilla. Läänijärjestelmä kaiketi edusti jotain ei-toivottua historiallisuutta, jonka yleissivistykseltään pinnalliset ja maailmankuvaltaan rajoittuneet poliitikkomme kokivat uhkana omalle alemmuuskompleksien syövyttämälle itsetunnolleen.

Miten Oxenstierna siis näyttäytyy nyky-Suomen poliitikkojen rinnalla? Merkittävin ero, Wetterberg kirjoittaa, on siinä, ettei yhdelläkään poliitikolla ole nykyään mahdollisuutta käyttää niin paljon valtaa niin pitkän aikaa. Modernissa demokratiassa ei ole tilaa Oxenstiernalle, Wetterberg jatkaa. Valtiomiehenä Oxenstierna edusti sellaista longue durée -ajattelua, joka on täysin vierasta oman aikakautemme lyhytjänteiselle kvartaalipolitikoinnille. Oxenstierna oli itse elävä historiallinen rakenne eli structure, kuten Fernand Braudel ja muut annalistisen koulukunnan historioitsijat olisivat sanoneet. Oxenstierna ohjasi Ruotsia sodassa ja rauhassa läpi sellaisten yhteiskunnallisten, taloudellisten ja henkisten murrosten, joiden jälkivaikutukset tuntuvat Ruotsissa ja Suomessa vielä tänäkin päivänä. Kansleri ei pelkästään etsinyt ratkaisuja oman aikansa poliittisiin ja yhteiskunnallisiin haasteisiin, vaan mikä vieläkin parempaa, hän etsi työkaluja, joilla tulevat sukupolvet kykenisivät itse ratkaisemaan ongelmiaan. Tällainen kaukokatseisuus, joka näkee läpi vuosikymmenten, jopa vuosisatojen, puuttuu kokonaan modernista valtioelämästä. Axel Oxenstierna oli kolossaalinen valtiomies, jonka historiallisen merkityksen rinnalla omat pääministerimme näyttäytyvät pelkkinä poliittisina mikrobeina.

Kolikon kääntöpuolena oli tietenkin se, ettei Oxenstierna ollut kansan demokraattisesti valitsema valtiopäämies. Vaikka aika ajoin kokoontuneet valtiopäivät jo edustivatkin parlamentarismin perinnettä, eivät säädyt kuitenkaan voineet vaikuttaa valtaneuvoston kokoonpanoon. Päinvastoin, vuoden 1634 hallitusmuoto jäädytti valtaneuvoston jäsenyyden pienikokoisen ja ruotsalaisperäisen aristokratian privilegioksi. Niin kauan kuin Oxenstiernalle oli takanaan valtaneuvostoaristokratian tuki, oli hänen asemansa kanslerina ja (Kustaa Aadolfin kuoleman jälkeen) holhoojahallituksen päämiehenä horjumaton. Nykyiselle parlamentarismille ominainen puoluepolitiikka ilmaantui Ruotsin poliittiseen elämään vasta paljon myöhemmin 1700-luvun niin sanotulla “vapauden ajalla” (1721–1772), jolloin hattujen ja myssyjen kiivas köydenveto esti vallan pitkäaikaisen keskittymisen yhden ainoan henkilön käsiin.

Lopuksi palaan vielä Wetterbergin esittämään kysymykseen siitä, missä määrin suurvalta-ajan aatelisto ja nykypäivän poliittinen eliitti muistuttavat toisiaan. Oxenstiernan aikana aatelisto oli sen ylintä aristokratiaa lukuun ottamatta verrattain avoin sääty. Suurvalta tarvitsi entistä suuremman aateliston, mistä syystä aatelisstatus irrotettiin ratsupalvelusta ja kasvava hallintokoneisto miehitettiin uudella palvelusaatelilla. Oxenstiernan hallituskaudella ruotsalainen aatelisto moninkertaistui, kun sotakentillä ja virkatehtävissä kunnostautuneita alempisäätyisiä (monet heistä ulkomaalaistaustaisia) nostettiin Riddarshusetiin, jotta heidän säätystatuksensa vastaisi paremmin heidän virka-asemaansa. Näin ollen 1600-luvun alkupuoliskon suurvalta-aatelistolla on vähän yhtäläisyyksiä oman aikamme poliittisen eliitin kanssa, joka muistuttaakin enemmän vapauden ajan sulkeutunutta aatelissäätyä. Nykyajan Suomessa poliittinen ja yhteiskunnallinen valta on yhä enemmän keskittymässä sukulaisuussuhteiden ja “hyvä veli” -verkostojen varaan. Valta, raha ja koulutus ovat muuttuneet pääomaksi, jota peritään eikä ansaita. Eduskunnassa vahvin oire tästä kehityksestä on kansanedustajien avustajien lukumäärän kasvu ja heidän toimenkuvansa laajeneminen. Usein avustajilla on läheiset sosiaaliset siteet kansanedustajaan, ovatpa monet jopa saman perheen jäseniä, ja näin ollen on vaikea välttyä siltä vaikutelmalta, että kansanedustajat ovat ikään kuin “läänittämässä” poliittista valtaa valitsemilleen seuraajille. Nepotismista onkin lyhyt matka vénalitéen, tuohon 1700-luvun Euroopalle tyypillisen ilmiöön, jossa valtion virkoja myytiin ja vuokrattiin eliitin sisäisten verkostojen kautta. Ei ole siis kovinkaan liioiteltua väittää, että nykyajan Suomessa meritokratia voi huonommin kuin Axel Oxenstiernan Ruotsissa.

Julkaistu blogissa Scripturae 7.4.2012.