Englantilaisen palkkasoturin seikkailut Pohjolassa, osa 2

Selvittyään seikkailuistaan Tanskassa, Anthony Nixonin pamfletin kertoja pääsee vihdoin sotilastoveriensa kanssa Ruotsin kamaralle. Myötätuuli puhalsi englantilaisia kuljettaneet laivat Newleasiin, eli ilmeisesti Nyköpingiin. Sieltä englantilaiset siirtyivät yhden päivän ratsastuksen päässä olevaan Tukholmaan, jossa he vihdoin liittyivät maanmiestensä sekä alankomaalaisten ja ranskalaisten palkkasoturien muodostamaan pääjoukkoon. Vierasmaalaisten palkkasoturien elinolot Tukholmassa olivat kurjat. Minkäänlaista palkanmaksua ei kuulunut, ja sotilaat olivat leirimajoituksessa kaupungin muurien ulkopuolella niin pitkään, että heidän omat rahansakin alkoivat loppua. Ilman rahaa sotilaat eivät voineet ostaa Tukholman porvareilta ruokaa, ja pian nälkäkuoleman uhkakuva alkoi kangastella palkkasoturien silmissä. Riutuvat sotilaat ajautuivat tukholmalaisten porvarien kanssa joukkotappeluun, jonka aikana vikkeläsormiset sotilaat onnistuivat lykkäämään perikatoa vohkimalla itselleen yhtä ja toista myytäväksi kelpaavaa tavaraa. Pian puute kuitenkin palasi englantilaisten leiriin: ”Taas makasimme kaupungin muurien juurella huutaen jatkuvasti rahaa, rahaa, kunnes kurkkumme käheytyivät jatkuvasta valituksesta, mutta kaupungin kiviset muuritkin osoittivat meitä kohtaan enemmän myötätuntoa kuin sen asukkaat.”

Eräänä päivänä sotilaiden korviin kantautui tieto, että kuningas Kaarle IX oli ratsastamassa ulos kaupungista metsästysretkelle. Sotilaat, jotka uskoivat kokemiensa koettelemusten kumpuavan jostain kuninkaalle tietämättömäksi jääneestä salakähmäisyydestä, lähestyivät Kaarlea suurella joukolla siinä toivossa, että kuningas saattaisi korjata palkkasoturien ahdingolliset olosuhteet. Kaarle IX vihastui jouduttuaan yllättäen kerjäävien sotilaiden piirittämäksi, veti satulansa kotelosta esille pistoolin ja ratsasti kohti lähestyviä sotilaita ikään kuin valmistautuakseen ampumaan heitä. Kun kuningas näki, ettei hänen uhitteleva eleensä saanut englantilaisia perääntymään, hän käänsi ratsunsa ympäri ja palasi sijoilleen. Tässä vaiheessa eräs englantilainen sotilas nimeltään William Attane puhutteli Kaarlea ja julisti pitävänsä kunniakkaampana kuolla kuninkaan kädestä kuin nääntyä hitaasti nälkään.  Attanen sanat ilmeisesti liikuttelivat joitain rattaita karun ja karskin Kaarlen sielun sopukoissa, ja jo seuraavana päivänä sotilaille määrättiin maksettavaksi kuukauden palkka rahana sekä kahden kuukauden palkka kankaina, joista sotilaille tuli ommella uudet päällysvaatteet.

Nyt sotilaat joutuivat omien upseeriensa jallittamiksi. Komppanianpäälliköt lähettivät palkkarahat Englantiin omille vaimoilleen ja lupasivat sotilaille valheellisesti, että näiden palkat maksettaisiin sotilaiden siirryttyä satamassa odottaviin kuljetusaluksiin, joiden tarkoituksena oli viedä sotilaat meren ylitse Ruotsin valtakunnan itäosaan. Mitään rahoja ei kuitenkaan kuulunut. Palkanmaksun sijasta sotilaat sullottiin laivojen ruumiin ja kansiluukut lyötiin heidän perässään kiinni. Lähdettyään Tukholmasta laivat viettivät merellä täydet kahdeksan viikkoa odottaen suotuisampia sääolosuhteita. Laivoihin noustessaan sotilailla oli ollut mukanaan kuukauden muonatarvikkeet; niiden loputtua englantilaiset joutuivat elämään pelkällä maustesillillä ja suolatuilla silakoilla, mikä ruokavalio koitui joillekin sotilaille kuolemaksi. Warresin kertoja muisteli eläneensä neljätoista päivää ilman leipää. Hänen ainoana ruokanaan oli suolattu silli, jota englantilainen söi raakana ja pitkin suin.

Lopulta sotilaat pääsivät rantautumaan paikassa nimeltä Usrasound, joka kenties tarkoittaa Östersundomia nykyisessä Helsingissä. Östersundomissa ainakin oli ollut kylä jo 1300-luvulta lähtien. Maihinnousun aikana sotilasretkikunnan vahvuus oli 2 000 englantilaista, alankomaalaista ja ranskalaista palkkasoturia. Heti rantaan päästyään nälästä sekopäiset sotilaat hajaantuivat kuin harakkaparvi pitkin ympäröivää maaseutua. Tässä kohtaa Nixonin tarinaa nykylukijan lähdekriittiset hälytyskellot alkavat helposti soida, sillä parintuhannen ulkomaalaisen palkkasoturin levottoman hortoilun Sipoon ja Helsingin rajamailla luulisi jättäneen jälkeensä ainakin joitain paikallisia lähteitä – rahvaanvalituksia, voutien hätääntyneitä kirjeitä kuninkaalle tai muuta sellaista.  Oli miten oli, sotilaista tuskin oli suurtakaan vaaraa paikalliselle väestölle, sillä heille ei ollut vielä jaettu heidän aseitaan. Hevoset heille oli kuninkaan toimesta osoitettu, mutta sotilaiden hajanaisen parveilun tuoksinassa suurin osa ratsuista katosi jonnekin, kenties suomalaisten talonpoikien pilttuisiin. Ilman hevosia sotilaiden oli jatkettava matkaa kohti Viipuria jalan, marraskuun pakkasten armoilla ja viuhuvan lumen ja rännän piiskaamina.  Suomalainen sää teki tepposiaan ulkomaalaisten palkkasoturien kehoille. Warresin sivulla on painokuva jonkinlaiseen mantteliin ja karvalakkiin sonnustautuneesta sotilaasta, jonka nenä ja sormet putoilevat palasina maahan ja jonka jalkaterä tippuu nilkan kohdalta pois kuin miekanterän irtileikkaamana. Moni palkkasoturi jäi jäätyneenä möykkynä matkan varteen; Viipuriin saavuttuaan sotilasretkikunnan vahvuus oli supistunut 1 400 mieheen.

Viipurissa porvarit kertoivat, että kuningas oli luvannut sotilaille sekä rahaa että elintarvikkeita. Mitään palkanmaksua ei silti vieläkään kuulunut. Sotilaat viettivät Viipurin kortteerissa kaksi viikkoa, minä aikana heille ei ollut tarjota muuta kuin ”riisiä, josta leivoimme leipää.” Riisi oli 1600-luvun alun Suomessa eksoottinen ylellisyystuote, minkä lisäksi siitä on hankala leipoa leipää; Warresin kertoja on arvatenkin tarkoittanut riisiltä vaikuttavaa ruista, jonka kovista jyvistä itäsuomalaiset valmistivat rukista reiskaa. Suojakseen sotilaat saivat sentään lampaannahasta valmistettuja päällystakkeja. Viipurissa sotilaille jaettiin myös aseet sekä hevoset viidelle ratsuväeksi osoitetulle komppanialle.

Uutena vuotena sotilaat vihdoin lähtivät marssille kohti Venäjää. Sotilaat tarpoivat lumessa päivät pitkät, ja heille tarjoutui vain lyhyt lepo yön pimeydessä. Idemmäksi edetessä ympäristö muuttui tyhjemmäksi, sillä Karjalankannaksen asukkaat olivat paenneet kodeistaan jo tovin ennen sotilasretkikunnan saapumista johtuen siitä, että ”he olivat alati sotilaiden sortamia.” Tyhjä maaseutu ei tarjonnut sotilaille juurikaan syötävää. Pahimpaan nälkäänsä sotilaat pyydystivät ja paistoivat mitä tahansa eläimiä he sattuivat löytämään, esimerkiksi tyhjiin tupiin naukumaan jääneitä kissoja. Suurin puute oli juomavedestä. Koska joet ja järvet olivat jäässä ja syvän hangen peittämiä, sotilaiden oli pakko sulattaa lunta nuotioiden ylle ripustetuissa ämpäreissä ja käyttää sitä juomavetenä. Näissä ankeissa tunnelmissa palkkasoturit saapuivat Venäjän valtakunnan puolelle joskus tammikuun puolivälin paikkeilla vuonna 1610.

Englantilaisen palkkasoturin seikkailut Pohjolassa, osa 1

Tutkimukseni sotilaiden ja siviilien välisistä suhteista kolmikymmenvuotisen sodan aikakaudella tuo ajoittain esiin uusia ja yllättäviä lähteitä. Eräs tällainen lähde on Lontoossa vuonna 1610 ilmestynyt kirjanen Swethland and Poland Warres. A Souldiers returne out of Sweden, and his Newes from the Warres, jonka kirjoittajaksi on nimetty Anthony Nixon. Vaikka Warres on ensimmäisessä persoonassa kirjoitettu kertomus, ei se perustu Nixonin omiin kokemuksiin. Nixon oli ammattimainen kynäniekka, joka elätti itsensä 1600-luvun vaihteen Lontoossa kirjoittamalla erilaisia pamfletteja, kuten runoja ja opettavaisia näytelmiä. Warres ei silti liene mikään tuulesta temmattu tarina, vaan sen voi arvata perustuvan jonkun Nixonin haastatteleman sotaveteraanin kertomukseen.

Warresin kertojahahmo on englantilainen ammattisotilas, joka värväytyy puhtaasti sotilasammatillisista syistä sinikeltaisten värien alle Ruotsin ja Puolan välisen sodan aikana vuonna 1609. Kertoja kieltäytyy puuttumasta sodan syihin, sillä sellaiset asiat kuuluvat kuninkaiden eivätkä alhaisten ammattisotilaiden ruodittaviksi. Kirjasesta ei siis käy selvästi ilmi, että kyseessä oli Ruotsin sotaretki Venäjälle niin sanotun smutnoje vremjan eli sekasorron ajanjakson aikana. Tuolloin Ruotsi, Puola-Liettua ja erinäiset venäläiset antitsaarit kamppailivat keskenään Kremlin valtiudesta. Ruotsin päävihollinen oli Puola-Liettua, jonka suurikokoista ja taistelukykyistä armeijaa vastaan Ruotsin kuningas Kaarle IX haali palvelukseensa palkkasotureita Saksasta, Ranskasta, Alankomaista ja Brittein saarilta.

Keskikesällä 1609 Englannista laivattiin useassa erässä 1 200 palkkasotilasta Ruotsiin. Sinne oli myös Warresin kertoja matkalla oman komppaniansa kanssa, mutta matkanteko keskeytyi haaksirikkoon Jyllannin niemimaan rannikolla, jota kertoja virheellisesti nimittää saareksi. Paikalliset asukkaat, jotka eivät olleet tottuneet ulkomaisiin palkkasotureihin, suhtautuivat vieraisiin pelokkaasti eivätkä suostuneet myymään näille elintarvikkeitaan. Englantilaisten joukossa oli kuitenkin eräs tanskalaissyntyinen sotilas, joka vakuutteli maanmiehilleen sotilaiden rauhallisia aikeita, ja näin englantilaiset onnistuivat vihdoin ostamaan itselleen ruokaa ja juomaa. Sotilaiden käydessä kauppaa heidän upseerinsa kävivät esittäytymässä paikalliselle maaherralle eli lensmanille, joka hallitsi aluetta kuningas Kristian IV:n nimissä. Tällä välin sotilaita kuljettaneet laivat olivat yllättäen korjanneet myrskyn aiheuttamat vauriot, nostaneet purjeensa ja jättäneet maihin jääneet englantilaiset sotilaat oman onnensa nojaan. Saavuttuaan englantilaisten pääjoukon luokse maaherra ei nähnyt vilaustakaan mistään laivoista ja oletti arvatenkin englantilaisten liikkuvan vihamielisissä valloitusaikeissa. Upseerit vakuuttelivat, ettei asia ollut niin, ja pyysivät maaherralta ainoastaan kauttakulkulupaa ja merikelpoisia aluksia, jotta englantilaiset saattoivat jatkaa matkaansa kohti Ruotsia. 

Maaherra, joka ei voinut päättää näin tärkeästä asiasta Tanskan kuninkaan puolesta, pyysi sotilaita siirtymään omalle kartanolleen. Sinne maaherra kutsui koolle myös neljä tai viisisataa paikallista talonpoikaa, jotka ilmaantuivat paikalle hilparien, pertuskoiden ja suurten lyömämiekkojen kanssa aseistautuneina. Tämä anekdootti näyttää tukevan historioitsija Gunner Lindin argumentaatiota siitä, että tanskalaiset talonpojat olivat perinteisesti hyvin aseistautuneita. Nostoväki (opbud) oli yhä keskeisessä sotilaallisessa roolissa 1600-luvun alun Tanskassa, mikä ei olisi ollut mahdollista ilman talonpoikien omaa aseistautumista. Kehittymäisillään oleva tanskalainen keskusvalta ei vielä tuolloin omannut sellaisia resursseja, jotka olisivat mahdollistaneet tuhansien talonpoikien aseistamisen kruunun toimesta sotilaallisen kriisin aikana.

Jyllantilaiset talonpojat olivat vakuuttuneita siitä, että englantilaiset olivat saapuneet Jyllantiin tuhotakseen talonpojat ja heidän perheensä sekä anastaakseen maan itselleen. Maaherra joutui käyttämään kaikki puhujanlahjansa rauhoittaakseen talonpojat ja vakuutti, ettei englantilaisten lukumäärä (300 sotilasta) eivätkä heidän vaatimattomat aseensakaan mahdollistaneet moisia tarkoitusperiä. Maaherra onnistui hetkeksi rauhoittamaan tilanteen, ja englantilaiset pääsivät lähettämään matkaan viestinviejän kahden tanskalaisen saattajan kanssa pyytämään kauttakulkulupaa kuningas Kristian IV:ltä. Mikäli kuningas oli pelkän ratsumatkan päässä, voidaan hänen olettaa tuolloin oleskelleen lapsuudenkodissaan Koldinghusin linnassa.

Talonpoikien vihamielisyys ei ottanut laantuakseen, ja epäluulo englantilaisten todellisista tarkoitusperistä valtasi lopulta alaa myös maaherran mielessä. Niinpä hän kuiskutteli sotilaiden korviin, että se, joka paljastaisi sotilaiden maihinnousun todellisen tarkoituksen, säästettäisiin mahdollisilta rangaistuksilta, palkittaisiin huomattavalla summalla rahaa ja lähetettäisiin takaisin omaan kotimaahansa.

Englantilaisten epäonneksi eräs walesilainen luopio nimeltä Thomas Griffin tarttui tarjoukseen ja sepitti maaherralle tarinan, jonka mukaan englantilaiset olivat saapuneet Jyllantiin ainoana tarkoituksenaan tappaa talonpojat, raiskata heidän naisensa, varastaa heidän omaisuutensa ja polttaa heidän asumuksensa. Griffin väitti myös, etteivät laivat olleet suinkaan hylänneet englantilaisia vaan olivat parhaillaan palaamassa Jyllantiin lisäjoukkojen kera. Maaherra epäili Griffinin tarinaa ja esitti tämän syytökset maaherran talossa majailevalle luutnantti Watsonille. Watson kiisti jyrkästi kaikki Griffinin valheelliset väitteet ja lupasi, että mikäli hänelle annettaisiin vapaat kädet kuulustella Griffiniä, hän pystyisi osoittamaan tämän väitökset vääriksi. Maaherra suostui Watsonin ehdotukseen ja tähdensi lisäksi, että mikäli Griffin saataisiin kiinni valheellisista lausunnoista, olisi englantilaisilla vapaat kädet rangaista sotilaspetturia omien sääntöjensä mukaisesti. Seuranneessa kuulustelussa Griffin pysyttäytyi tiukasti alkuperäisten väitteittensä takana, sillä tunnustaminen olisi merkinnyt sotaoikeutta ja kuolemantuomiota.

Kuulustelu sai dramaattisen käänteen, kun rannikolle ilmaantui äkisti kaksi laivastosta eksynyttä alankomaalaista laivaa täynnä Ruotsiin suuntaavia apujoukkoja. Griffinin tarina alkoi jälleen näyttää uskottavalta. Maaherra antoi tuolloin talonpojille käskyn pitää silmällä kortteereihin asettautuneita englantilaisia sotilaita siltä varalta, että nämä yrittäisivät avustaa laivoissa olevia alankomaalaisia mahdollisessa maihinnousussa. Talonpojat menivät vieläkin pidemmälle ja sopivat keskenään sotilaiden vangitsemisesta yön tunteina. Tällaiseen menettelyyn talonpoikia rohkaisi se seikka, että sotilaat olivat majoittuneet yksittäisiin taloihin pitkin rannikkoa. Monet englantilaiset sotilaat, mukaan lukien Nixonin pamfletin kertoja, yhytettiin sängyistään ja köytettiin kesken uniensa.

Jyllantilaiset olivat jo valmistautuneet tappamaan vankinsa, kun alankomaalaiset laivat äkisti nostivat ankkurinsa ja jatkoivat jälleen matkaansa kohti Ruotsia. Huojentunut maaherra ilahtui näistä uutisista ja käski talonpoikia toimittamaan vangitut englantilaiset yleiseen katselmukseen. Kolme englantilaista oli kuitenkin menetetty. Eräässä talossa omatoimiset talonpojat olivat hakanneet päät irti kolmelta vangilta ja hirttäneet kattoparrusta heidän neljännen toverinsa. Hirtetty ei ollut kuitenkaan vielä menehtynyt: ”Kun hän oli riippunut hirressä tunnin ajan, hänet otettiin alas, elvytettiin ja hän oli jälleen kunnossa, ja myöhemmin hänet tapettiin Venäjällä.”

Maaherran käskystä katselmukseen kootut englantilaiset vapautettiin. Jännitys ei silti loppunut vielä tähän. Vapauttamisen hetkellä maaherran kartanolle saapui huhu, että kuninkaan luokse matkannut englantilainen oli surmannut saattajansa ja karannut sen jälkeen omille teilleen. Talonpoikien keskuudessa nousi heti suuri mekastus ja he vaativat vääryyden sovittamista englantilaisten verellä. Maaherra ylsi vielä viimeiseen urotekoon ja asetti oman kunniansa ja henkensä pantiksi englantilaisten puolesta.

Englantilaisten sotilaiden ja maaherran onneksi tilanne laukesi lopullisesti, kun englantilaisten lähettiläs palasi maaherran kartanolle kahden hyvissä voimissa olevan saattajansa kanssa. Sanansaattajalla oli mukanaan Kristianin viesti, jossa englantilaisille taattiin turvallinen läpikulku Tanskan kautta sekä laivakuljetus meren yli Ruotsiin. Tässä vaiheessa Thomas Griffin, ”tuo walesilainen Juudas”, alkoi vapista ja anoa armoa maaherralta ja sotilastovereiltaan. Nixonin pamfletti ei anna enempiä vihjeitä Griffinin kohtalosta kuin että hänen sielunsa ”jätettiin helvetin huomaan.” Viimeinen matkaosuus Helsingøristä Ruotsin puolelle ei sekään sujunut aivan kunniakkaissa tunnelmissa. Englantilaiset sotilaat niin rahattomia, että heidän oli jätettävä luutnantti Watson ja Kristianin luona vieraillut upseeri panttivangeiksi laivamatkan kuluja vastaan. Ylitettyään Juutinrauman englantilaisilla oli edessä uudet koettelemukset Ruotsin pohjoisessa valtakunnassa.

Suomen historian suurin valtiomies

”Valtiomies: taitava ja huomattava valtiollinen johtomies.”

”Suurmies: miespuolinen henkilö, joka on jäänyt historiankirjoihin jonkin suuren tekonsa seurauksena.”

Edellä esitetyt lainaukset ovat Wikisanakirjan määritelmiä valtiomiehestä ja suurmiehestä. Kun nämä määritelmät yhdistetään, saadaan lopputuloksi korkeat kriteerit, joita vain harva historian henkilö on koskaan saavuttanut. Suomen kansakunnan pitkästä historiasta löytyy kuitenkin yksi mies, joka täytti yhtäaikaisesti sekä valtio- että suurmiehen tilavat saappaat luontevammin kuin kukaan toinen häntä ennen tai hänen jälkeensä. Tuo mies oli Södermören kreivi, Kemiön vapaaherra ja Ruotsin valtakunnan kansleri Axel Oxenstierna (1583–1654). Johtavaan aristokraattisukuun syntynyt Oxenstierna nousi poliittisen päätöksenteon valokeilaan vuonna 1611, jolloin nuori kuningas Kustaa Aadolf (1594–1632) nimitti hänet valtaneuvoston ylimpään virkaan valtakunnankansleriksi.

Miksi juuri Axel Oxenstierna on Suomen historian suurin valtiomies? Ensiksikin on syytä muistaa, että kaikki Ruotsin valtiomiehet Birger-jaarlista (n. 1240) kuningas Kustaa IV Aadolfiin (1809) saakka ovat olleet myös Suomen ja suomalaisten valtiomiehiä. Valtio on hallinnollinen rakennelma eikä etninen identiteetti, vaikka tämä itsestäänselvyys tuppaa aika ajoin unohtumaan niin suomalaisilta kuin muiltakin. Axel Oxenstiernan elinkaari vuodesta 1583 vuoteen 1654 osui ajankohtaan, jolloin Ruotsin vaikutusvalta Euroopassa ja jopa sen ulkopuolella saavutti lakipisteensä ja jolloin Suomi oli kiinteä osa Ruotsin varsinaista ydinaluetta. Historioitsija Harald Gustafsson on kuvannut Axel Oxenstiernan aikaista Ruotsia konglomeraattivaltioksi, jonka eri osilla oli ainutlaatuinen ja toisistaan poikkeava suhde poliittiseen valtakeskukseen Tukholmassa. Tässä konglomeraatissa Suomen herttuakunta oli maakuntineen osa Smoolannista Norlantiin ulottuvaa Varsinaisruotsia toisin kuin vaikkapa Käkisalmen ja Inkerin läänit, jotka olivat Moskovan ruhtinaskunnalta kaapattuja voittomaita, tai Viro ja Liivinmaa, jotka olivat liittyneet osaksi Ruotsin valtapiiriä vain sen hallitsijoiden vasalleina eivätkä siis valtakunnan kiinteinä osina.

Suuren valtiomiehen tulee olla henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan uuttera, ahkera, sitoutunut ja tarvittaessa jopa uhrautuva. Axel Oxenstiernalla oli kaikki nämä ominaisuudet. Oxenstierna johti tarvittaessa sotajoukkoja kentällä ja matkusti henkilökohtaisesti ympäri diplomaattisilla edustustehtävillä. Hän järjesteli uutterasti hallintoa ja taloutta koti-Ruotsissa ja ulkomailla ja hoiti niin politiikan suuria linjoja kuin ruohonjuuritason pikkuasioitakin. Parhaimman kuvan Oxenstiernan valtiomiesominaisuuksista saa selailemalla hänen huomattavan suuruista kirjeenvaihtoaan, joka kirjamuotoon toimitettuna ja julkaistuna käsittää liki kolmekymmentä volyymiä – ja lisää julkaisematonta materiaalia löytyy yhä Tukholman Riksarkivetin arkistokokoelmista. Axel Oxenstiernan työkentän ymmärtämiseksi voimme katsoa vaikkapa näytettä hänen kirjeenvaihdostaan elokuun 1627 lopulta, jolloin Oxenstierna oli itse mukana kuningas Kustaa Aadolfin sotaretkellä puolalaisia vastaan Preussin alueella. Elokuun 21. päivä Oxenstierna kirjoittaa Birsenin sotilasleiristä latinankielisen kirjeen Puola-Liettuan aatelisparlamentin eli Sejmin edustajalle ja sopii suunniteltujen rauhanneuvottelujen käytännöllisistä järjestelyistä. Seuraavana päivänä hän kirjoittaa Tukholmaan hovimarsalkka Dietrich von Falkenbergille informoidakseen tätä kuparin hinnan huomattavasta alenemisesta Saksan markkinoilla ja ehdottaa Ruotsista louhitun kuparin viennin kohdistamista Espanjaan, missä kuparista maksetaan parempaa hintaa. Elokuun 24. päivä Oxenstierna kirjoittaa kamreeri Gerdt Dirichssonille ja sopii tuhannen taalerin suuruisen saatavan maksamisesta kuninkaan puolesta. Viittä päivää myöhemmin Oxenstierna palaa jälleen diplomatian pariin ja keskustelee puolalaisen vastapuolensa kanssa rauhanneuvotteluiden tulevaisuudesta viimeaikaisten sotatapahtumien varjossa. Kuun viimeisenä päivänä Oxenstierna myöntää balttilaiselle aatelismies Gotthard Rehbinderille suojakirjeen koskien tämän läänityksiä Kokenhusenissa nykyisen Latvian alueella. Samana päivänä Oxenstierna kirjoittaa myös kaksi kirjettä ohjeistaakseen Ruotsin diplomaattisia edustajia Kööpenhaminassa ja Berliinissä. Työteliään ja pitkän päivän neljäs ja viimeinen kirje on osoitettu Tukholman valtaneuvostolle, jota Oxenstierna informoi viimeaikaisista sotatapahtumista, Puolan kanssa suunnitelluista rauhanneuvotteluista sekä kuningas Kustaa Aadolfin päätöksestä jatkaa sotaa kunnes puolalaiset myöntyvät hänen rauhanehtoihinsa [Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling, förra afdelningen, tredje bandet, bref 1625–1627, 148–169]. Axel Oxenstiernan elämä oli lähes tauotonta uurastusta kirjoituspöydän ääressä aamuvarhaisesta iltamyöhään.

Axel Oxenstiernan nostaa muiden valtiomiesten ylitse suurmieheksi hänen jälkeensä jättämän perinnön suuruus ja pitkäkestoisuus. Axel Oxenstierna ei ollut sen vähempää kuin Ruotsin ja Suomen modernien hallintoinstituutioiden perustaja. Seuraavat hallinnolliset innovaatiot toteutettiin Ruotsissa ja Suomessa Axel Oxenstiernan kanslerikaudella.

Läänit. Ruotsin paikallishallinto oli ollut sekamelskaa vielä kuningas Kaarle IX:n valtakaudella vuosisadan vaihteessa. Ruotsi ja Suomi oli jaettu linnalääneihin, joita johtivat kruunun asettamat voudit. Itä-Karjalan ja Baltian voittomaita puolestaan hallitsivat kruunun mandaatilla toimineet käskynhaltijat ja kenraalikuvernöörit. Voutien, käskynhaltijoiden ja kuvernöörien keskinäinen hierarkia ja toimivaltojen rajat eivät kuitenkaan olleet yksiselitteisiä vaan jättivät tilaa tulkinnoille ja arvovaltanahisteluille. 1600-luvun alussa epämääräisin valtuuksin toimineiden käskynhaltijoiden tilalle alkoi ilmaantua maaherroja, jotka olivat vastuussa suoraan kuninkaalle. Maaherrojen tehtävänkuva rakentui pitkälti vero- ja sotalaitoksen hallinnosta sekä elinkeinoelämään liittyvistä kysymyksistä. Toisin kuin aikaisemmilla linnanherroilla ja käskynhaltijoilla, maaherroilla ei ollut sotilaallista tai juridista päätäntävaltaa. Vuoden 1634 hallitusmuodossa maaherrojen toimivalta määriteltiin entistä tarkemmin ja heidän hallinnollisiksi vastuualueikseen vakiintuivat läänit. Hallitusmuodossa läänien lukumääräksi asetettiin kuusitoista, joista nykyisen Suomen alueella sijaitsivat Turun ja Porin, Uudenmaan ja Hämeen, Viipurin sekä Pohjanmaan läänit. Vuonna 1997 Paavo Lipposen sinipunahallitus päätti suuressa viisaudessaan korvata toimivat läänit hahmottomilla aluehallintovirastoilla, joiden institutionaalinen epämääräisyys ja sekava sisäinen olemus sai keskiajan feodaaliset linnaläänit näyttämään hallinnollisen läpinäkyvyyden ja johdonmukaisuuden ihannekuvilta. Suomen läänit siirtyivät maaherroineen historiaan vuoden 2010 alusta, mutta Ruotsissa ne elävät ja voivat edelleen hyvin.

Suomen sotalaitos. Axel Oxenstiernaa voi syystä pitää Suomen sotalaitoksen perustajana. Joskus vuoden 1616 aikana Oxenstierna ryhtyi laatimaan suunnitelmaa maakuntarykmenttien järjestelmästä. Ruotsin sotaväki alkoi tuolloin koostua paljolti asevelvollisista ruotumiehistä, ja valtakunnan sotalaitokselle syntyi tarve miettiä tapaa, jolla uusia ruotumiehiä saatettiin syöttää katkeamattomana virtana varsinaisiin taisteluyhtymiin, kuten kenttäeskadrooniin. Tätä tarkoitusta varten valtakunta tuli jakaa kahdeksaan kutsunta-alueeseen, joista kuusi sijaitsi Pohjanlahden länsipuolella ja kaksi Suomen herttuakunnan alueella. Nämä kutsunta-alueet jakautuivat puolestaan kahteen tai kolmeen maakuntaan, joiden kaikkien tuli perustaa yksi maakuntarykmentti (landsregiment). Järjestelmä ei aluksi ottanut toimiakseen, ja vuonna 1621 vain neljä maakuntarykmenttiä oli onnistunut tuottamaan kruunun palvelukseen täysvahvuisia komppanioita. Maakuntarykmentit synnytettiin käytännössä uudelleen vuoden 1634 hallitusmuodossa, jonka seurauksena Ruotsiin ja Suomeen perustettiin 23 jalkaväen ja kahdeksan ratsuväen maakuntarykmenttiä. Maakuntarykmenttien ruotumiehiä harjoitettiin säännöllisesti taktiikassa ja aseen käsittelyssä – joko viikoittain tai vähintäänkin kuukausittain. Täten Suomeen institutionalisoitiin sekä asevelvollisuuden että varuskuntien pitkä perinne. Suomessa maakuntarykmenttien suoria perillisiä ovat yhäkin Hämeen rykmentti, Porin prikaati sekä Uudenmaan prikaati.

Oikeuslaitos. 1600-luvun alussa Ruotsin ja Suomen oikeuslaitos nojautui käytännössä maaseudun käräjäoikeuksiin ja kaupunkien raastupiin. Näitä oikeusasteita johtaneet lautamiehet ja lainlukijat asettivat usein paikalliset intressit valtakunnallisten oikeusperiaatteiden edelle, eikä oikeusasteiden päätöksistä voinut valittaa kuin kuninkaalle itselleen. Ilmeisesti kuningas Kustaa Aadolfin omasta aloitteesta Tukholmaan perustettiin vuonna 1614 Svean hovioikeus, jonka tehtäväkenttä oli kolmijakoinen. Ensiksikin sen tuli toimia valtakunnan ylimpänä vetoomusoikeutena, jonka päätökset olivat kiistattomia ja lopullisia. Toiseksi sen tuli selvitellä aatelissäädyn sisäisiä oikeuskiistoja, mikä tehtävä oli lähes hukuttaa koko hovioikeuden kimurantteihin omistus- ja perimystapauksiin. Kolmanneksi Svean hovioikeuden oli määrä valvoa alempien oikeusasteiden toimintaa eli käytännössä tarkistamalla niiden Tukholmaan toimittamia oikeudenkäyntipöytäkirjoja. Näiden tehtävien laajuus ja niihin liittyvä työmäärä oli niin suuri, että Axel Oxenstiernan luotsauksessa Ruotsin laajentuneen valtakunnan alueelle perustettiin 1620- ja 1630-luvuilla myös kolme rinnakkaista hovioikeutta. Yksi näistä rinnakkaisista hovioikeuksista perustettiin Turkuun vuonna 1623. Turun ensimmäisen hovioikeuden perintö elää yhä Suomen viidessä hovioikeudessa Helsingissä, Kuopiossa, Rovaniemellä, Vaasassa ja Turussa itsessään.

Helsinki. Suomen nykyisen pääkaupungin perustaja ei ollut Axel Oxenstierna vaan kuningas Kustaa Vaasa, joka antoi vuonna 1550 luvan perustaa kaupungin Vantaanjoen suulle, keskiaikaisen Koskelan kylän paikalle. 1600-luvulle tultaessa Helsinki alkoi kuitenkin osoittaa taloudellisen ja demografisen näivettymisen merkkejä, eikä kaupungin sijainti nykyisen Vanhankaupungin alueella ollut enää tarkoituksenmukainen laivaliikenteen kannalta. Axel Oxenstierna näki, että Helsingin kohdalle oli silti saatava toimiva satama sotajoukkojen laivaamiseksi suorinta reittiä Suomenlahden ylitse Tallinnaan ja sieltä edelleen Baltian, Puolan ja Saksan sotakentille. Vuonna 1638 Axel Oxenstiernan johtama valtaneuvosto päätti poistaa Porvoolta ja Helsingiltä niiden tapulioikeudet (eli privilegiot käydä suoraa ulkomaankauppaa) ja perustaa kokonaan uuden tapulikaupungin Santahaminan saarelle. Santahaminan rannat osoittautuivat kuitenkin liian epätarkoituksenmukaisiksi syvän sataman rakentamiselle, minkä lisäksi saaren yhteydet sisämaahan olivat huonot. Toukokuussa 1639 Axel Oxenstierna antoikin kuningatar Kristiinan nimissä määräyksen uuden tapulikaupungin rakentamisesta vanhan Helsingin eteläpuolella sijaitsevalle Sörnäisten niemelle. Helsingin siirto Vanhastakaupungista Sörnäisten niemelle ja Kruununhaan rannalle mahdollisti kaupungin kehittymisen merkittäväksi sotakaupungiksi, meri- ja sisämaanliikenteen solmukohdaksi, kaupankäynnin ja hallinnon keskukseksi sekä lopulta koko Suomen pääkaupungiksi.

Yliopisto. Axel Oxenstiernan noustessa valtaneuvostoon vuonna 1609 Ruotsissa oli vain yksi yliopisto, keskiaikainen Upsalan yliopisto, joka oli käytännössä jouduttu perustamaan uudestaan 1500-luvun lopulla. Valtion eri toimintojen ja työkentän ripeästi laajentuessa ja virka-aateliston lukumäärän kasvaessa 1620-luvulla Kustaa Aadolfille ja Axel Oxenstiernalle kävi selväksi, että Upsalan yliopiston kapasiteetti ei enää riittänyt turvaamaan riittävää määrää päteviä virkamiehiä ja hallintoviranomaisia kruunun palvelukseen. Ruotsin laajentuneen valtakunnan alueelle tuli siten perustaa uusia yliopistoja pappien, lakimiesten, upseerien ja virkamiesten kouluttamiseksi. Vuonna 1632 Tarttoon perustettiin valtakunnan toinen yliopisto, jonka opiskelijakunta koostui pitkälti saksankielisistä balttiaatelisista. Kun tämänkään ei riittänyt vastaamaan kruunun alati kasvaviin tarpeisiin koulutetusta virkamieskunnasta, Axel Oxenstiernan johtama valtaneuvosto päätti vuonna perustaa Turkuun valtakunnan kolmannen – ja Suomen ensimmäisen – yliopiston. Vuonna 1640 toimintansa aloittanut Kuninkaallinen Turun akatemia jatkoi toimintaansa aina vuoden 1827 Turun paloon asti, jolloin Suomen silloinen hallitsija tsaari Nikolai I määräsi yliopiston siirrettäväksi Helsinkiin. Siirron yhteydessä yliopiston nimi vaihtui Keisarilliseksi Aleksanterin yliopistoksi, joka puolestaan uudelleen nimettiin Suomen itsenäistymisen seurauksena Helsingin yliopistoksi vuonna 1919. Helsingin yliopiston todellinen isä ei kuitenkaan ollut tuolloinen valtionhoitaja Carl Gustaf Mannerheim tai edes tsaari Nikolai I vaan kansleri Axel Oxenstierna, jonka perustaman Kuninkaallisen Turun akatemian suora perillinen Helsingin yliopisto yhäkin on.

Ministeriöt. Axel Oxenstiernan toteuttamista uudistuksista merkittävin oli eittämättä valtaneuvoston uudelleenjärjestely vuoden 1634 hallitusmuodon yhteydessä. Kustaa Aadolfin eläessä Tukholman valtaneuvostossa oli ollut vain muutama vakiintunut virka (aatelisen aristokratian dominoimassa valtaneuvostossa oli vajaat parikymmentä jäsentä, joista osalla oli virka valtaneuvoston ulkopuolella). Valtaneuvostoa kuninkaan lähimpänä apurina johtanut kansleri vastasi valtaneuvoston kirjeenvaihdosta valtakunnan sisällä ja sen ulkopuolella. Drotsin virka oli muodollisesti korkein, ja teoriassa hän saattoi toimia kuninkaan sijaishallitsijana. Valtiovarainjohtaja vastasi kruunun kassasta. Marski ja valtakunnanamiraali olivat sotilaallisia virkoja – edellinen johti armeijaa ja jälkimmäinen laivastoa. Vuoden 1634 hallitusmuodossa Axel Oxenstierna perusti valtaneuvoston virkojen alaisuuteen niin sanottuja kollegioita. Kansleri johti siitä edes kansliaa valtionhallinnon keskusvirastona. Valtionvarainjohtajan alaisuuteen perustettiin kamarikollegio, joka vastasi kaikista valtion tuloista ja menoista sekä tarkasti tilit. Drotsista tuli valtakunnan ylin oikeusviranomainen, joka johti Svean hovioikeutta. Hänen rinnalleen nimitettiin Tarton, Jönköpingin ja Turun hovioikeuksiin niiden omat presidentit. Marskin ja valtakunnanamiraalin alaisuuksiin perustettiin sotakollegio sekä amiraliteetti, jotka vastasivat sotalaitoksen sisäisestä resurssienhallinnasta ja oikeudenkäytöstä. Näiden viiden kollegion rinnalle perustettiin Axel Oxenstiernan hallintokaudella vielä vuorityöstä vastannut vuorikollegio (1637) sekä ulkomaankauppaa ja kaupunkielinkeinoa hallinnoinut kauppakollegio (1651). Axel Oxenstiernan perustamat kollegiot eivät olleet sen vähempää kuin Ruotsin ja Suomen modernien ministeriöiden ensimmäisiä versioita.

Suomen historian suurimman valtiomiehen ja hänen pitkän, neljä vuosisataa kattavan perintönsä muisteleminen asettaa Suomen tasavallan satavuotisjuhlallisuudet tarpeelliseen mittakaavaan.