Englantilaisen palkkasoturin seikkailut Pohjolassa, osa 2

Selvittyään seikkailuistaan Tanskassa, Anthony Nixonin pamfletin kertoja pääsee vihdoin sotilastoveriensa kanssa Ruotsin kamaralle. Myötätuuli puhalsi englantilaisia kuljettaneet laivat Newleasiin, eli ilmeisesti Nyköpingiin. Sieltä englantilaiset siirtyivät yhden päivän ratsastuksen päässä olevaan Tukholmaan, jossa he vihdoin liittyivät maanmiestensä sekä alankomaalaisten ja ranskalaisten palkkasoturien muodostamaan pääjoukkoon. Vierasmaalaisten palkkasoturien elinolot Tukholmassa olivat kurjat. Minkäänlaista palkanmaksua ei kuulunut, ja sotilaat olivat leirimajoituksessa kaupungin muurien ulkopuolella niin pitkään, että heidän omat rahansakin alkoivat loppua. Ilman rahaa sotilaat eivät voineet ostaa Tukholman porvareilta ruokaa, ja pian nälkäkuoleman uhkakuva alkoi kangastella palkkasoturien silmissä. Riutuvat sotilaat ajautuivat tukholmalaisten porvarien kanssa joukkotappeluun, jonka aikana vikkeläsormiset sotilaat onnistuivat lykkäämään perikatoa vohkimalla itselleen yhtä ja toista myytäväksi kelpaavaa tavaraa. Pian puute kuitenkin palasi englantilaisten leiriin: ”Taas makasimme kaupungin muurien juurella huutaen jatkuvasti rahaa, rahaa, kunnes kurkkumme käheytyivät jatkuvasta valituksesta, mutta kaupungin kiviset muuritkin osoittivat meitä kohtaan enemmän myötätuntoa kuin sen asukkaat.”

Eräänä päivänä sotilaiden korviin kantautui tieto, että kuningas Kaarle IX oli ratsastamassa ulos kaupungista metsästysretkelle. Sotilaat, jotka uskoivat kokemiensa koettelemusten kumpuavan jostain kuninkaalle tietämättömäksi jääneestä salakähmäisyydestä, lähestyivät Kaarlea suurella joukolla siinä toivossa, että kuningas saattaisi korjata palkkasoturien ahdingolliset olosuhteet. Kaarle IX vihastui jouduttuaan yllättäen kerjäävien sotilaiden piirittämäksi, veti satulansa kotelosta esille pistoolin ja ratsasti kohti lähestyviä sotilaita ikään kuin valmistautuakseen ampumaan heitä. Kun kuningas näki, ettei hänen uhitteleva eleensä saanut englantilaisia perääntymään, hän käänsi ratsunsa ympäri ja palasi sijoilleen. Tässä vaiheessa eräs englantilainen sotilas nimeltään William Attane puhutteli Kaarlea ja julisti pitävänsä kunniakkaampana kuolla kuninkaan kädestä kuin nääntyä hitaasti nälkään.  Attanen sanat ilmeisesti liikuttelivat joitain rattaita karun ja karskin Kaarlen sielun sopukoissa, ja jo seuraavana päivänä sotilaille määrättiin maksettavaksi kuukauden palkka rahana sekä kahden kuukauden palkka kankaina, joista sotilaille tuli ommella uudet päällysvaatteet.

Nyt sotilaat joutuivat omien upseeriensa jallittamiksi. Komppanianpäälliköt lähettivät palkkarahat Englantiin omille vaimoilleen ja lupasivat sotilaille valheellisesti, että näiden palkat maksettaisiin sotilaiden siirryttyä satamassa odottaviin kuljetusaluksiin, joiden tarkoituksena oli viedä sotilaat meren ylitse Ruotsin valtakunnan itäosaan. Mitään rahoja ei kuitenkaan kuulunut. Palkanmaksun sijasta sotilaat sullottiin laivojen ruumiin ja kansiluukut lyötiin heidän perässään kiinni. Lähdettyään Tukholmasta laivat viettivät merellä täydet kahdeksan viikkoa odottaen suotuisampia sääolosuhteita. Laivoihin noustessaan sotilailla oli ollut mukanaan kuukauden muonatarvikkeet; niiden loputtua englantilaiset joutuivat elämään pelkällä maustesillillä ja suolatuilla silakoilla, mikä ruokavalio koitui joillekin sotilaille kuolemaksi. Warresin kertoja muisteli eläneensä neljätoista päivää ilman leipää. Hänen ainoana ruokanaan oli suolattu silli, jota englantilainen söi raakana ja pitkin suin.

Lopulta sotilaat pääsivät rantautumaan paikassa nimeltä Usrasound, joka kenties tarkoittaa Östersundomia nykyisessä Helsingissä. Östersundomissa ainakin oli ollut kylä jo 1300-luvulta lähtien. Maihinnousun aikana sotilasretkikunnan vahvuus oli 2 000 englantilaista, alankomaalaista ja ranskalaista palkkasoturia. Heti rantaan päästyään nälästä sekopäiset sotilaat hajaantuivat kuin harakkaparvi pitkin ympäröivää maaseutua. Tässä kohtaa Nixonin tarinaa nykylukijan lähdekriittiset hälytyskellot alkavat helposti soida, sillä parintuhannen ulkomaalaisen palkkasoturin levottoman hortoilun Sipoon ja Helsingin rajamailla luulisi jättäneen jälkeensä ainakin joitain paikallisia lähteitä – rahvaanvalituksia, voutien hätääntyneitä kirjeitä kuninkaalle tai muuta sellaista.  Oli miten oli, sotilaista tuskin oli suurtakaan vaaraa paikalliselle väestölle, sillä heille ei ollut vielä jaettu heidän aseitaan. Hevoset heille oli kuninkaan toimesta osoitettu, mutta sotilaiden hajanaisen parveilun tuoksinassa suurin osa ratsuista katosi jonnekin, kenties suomalaisten talonpoikien pilttuisiin. Ilman hevosia sotilaiden oli jatkettava matkaa kohti Viipuria jalan, marraskuun pakkasten armoilla ja viuhuvan lumen ja rännän piiskaamina.  Suomalainen sää teki tepposiaan ulkomaalaisten palkkasoturien kehoille. Warresin sivulla on painokuva jonkinlaiseen mantteliin ja karvalakkiin sonnustautuneesta sotilaasta, jonka nenä ja sormet putoilevat palasina maahan ja jonka jalkaterä tippuu nilkan kohdalta pois kuin miekanterän irtileikkaamana. Moni palkkasoturi jäi jäätyneenä möykkynä matkan varteen; Viipuriin saavuttuaan sotilasretkikunnan vahvuus oli supistunut 1 400 mieheen.

Viipurissa porvarit kertoivat, että kuningas oli luvannut sotilaille sekä rahaa että elintarvikkeita. Mitään palkanmaksua ei silti vieläkään kuulunut. Sotilaat viettivät Viipurin kortteerissa kaksi viikkoa, minä aikana heille ei ollut tarjota muuta kuin ”riisiä, josta leivoimme leipää.” Riisi oli 1600-luvun alun Suomessa eksoottinen ylellisyystuote, minkä lisäksi siitä on hankala leipoa leipää; Warresin kertoja on arvatenkin tarkoittanut riisiltä vaikuttavaa ruista, jonka kovista jyvistä itäsuomalaiset valmistivat rukista reiskaa. Suojakseen sotilaat saivat sentään lampaannahasta valmistettuja päällystakkeja. Viipurissa sotilaille jaettiin myös aseet sekä hevoset viidelle ratsuväeksi osoitetulle komppanialle.

Uutena vuotena sotilaat vihdoin lähtivät marssille kohti Venäjää. Sotilaat tarpoivat lumessa päivät pitkät, ja heille tarjoutui vain lyhyt lepo yön pimeydessä. Idemmäksi edetessä ympäristö muuttui tyhjemmäksi, sillä Karjalankannaksen asukkaat olivat paenneet kodeistaan jo tovin ennen sotilasretkikunnan saapumista johtuen siitä, että ”he olivat alati sotilaiden sortamia.” Tyhjä maaseutu ei tarjonnut sotilaille juurikaan syötävää. Pahimpaan nälkäänsä sotilaat pyydystivät ja paistoivat mitä tahansa eläimiä he sattuivat löytämään, esimerkiksi tyhjiin tupiin naukumaan jääneitä kissoja. Suurin puute oli juomavedestä. Koska joet ja järvet olivat jäässä ja syvän hangen peittämiä, sotilaiden oli pakko sulattaa lunta nuotioiden ylle ripustetuissa ämpäreissä ja käyttää sitä juomavetenä. Näissä ankeissa tunnelmissa palkkasoturit saapuivat Venäjän valtakunnan puolelle joskus tammikuun puolivälin paikkeilla vuonna 1610.