Sankarikuningas - Kustaa II Aadolfin ruotsalainen sotilasvaltio ja sodankäynnin murros

 

Professorien virkaanastujaisluentoja, jotka annetaan rutiininomaisesti virkaan astumisen yhteydessä, ei yleensä pidetä uutta tietoa tai ymmärrystä tuottavina tutkimusavauksina. Tästä säännöstä on kuitenkin olemassa poikkeuksia, ja historian saralla näistä poikkeuksista eräs tunnetuin on Michael Roberts ja luento, jonka hän antoi Belfastin yliopistolla vuonna 1955. Luennossaan Roberts lanseerasi niin sanotun sodankäynnin vallankumouksen käsitteen, josta on sittemmin tullut esimodernin sotahistorian teoreettinen happotesti kuin yhtä lailla myös sen kiistakapula. Robertsin teorian voi kiteyttää seuraavanlaisesti: ajanjaksolla 1560–1660 Euroopassa tapahtui sodankäynnin murros, joka merkitsi irtiottoa aiemmasta keskiajan sodankäynnistä ja toimi siltana sille modernille sodankäynnille, jonka voi katsoa kiteytyneen Napoleonin sotien aikakaudesta lähtien. Muutokset aseteknologiassa ja taktiikoissa johtivat armeijoiden institutionaaliseen monimutkaistumiseen ja sodankäynnin mittakaavan kasvuun. Sodankäynnin vallankumouksen seurauksena Eurooppaan muodostui hierarkkisia ja vakinaisia armeijoita, joita ylläpitivät ja koordinoivat ylätason valtiolliset instituutiot, nykyisten puolustusministeriöiden edeltäjät. Ei ole kenties suuri yllätys, että 1600-luvun Ruotsin historiaan erikoistunut Roberts havainnoi tässä prosessissa yhden nimenomaisen toimijan ja edelläkävijän, Ruotsin kuningas Kustaa Aadolfin.

 

Kustaa Aadolfin henkilössä ja saavutuksissa on sotahistorian saralla paljon purettavaa. Loogisin paikka on aloittaa aikakauden sodankäynnin kontekstista. 1600-luvun alku oli sodankäynnillinen risteyskohta, jossa taistelukenttää hallitsivat ruutiaseet, mutta jolta keskiaikainen ritari ei ollut vielä kokonaan kadonnut kokovartalo-haarniskoineen ja ratsupeitsineen. Yleisin taisteluyhtymä oli suuri jalkaväen neliö, espanjaksi tercio, jonka reunoja puolustivat piikkimiehet ja jonka tulivoimasta vastasivat musketöörit. Ratsuväellä oli vähäisempi rooli, sillä sen pääase, pistoolipari, ei ollut riittävän voimakas jalkaväen neliön rikkomiseen. Tähän kuitenkin pystyi taistelukentällä yhä yleistyvämpi kevyt tykki, jonka kuulat raivasivat verisiä railoja tiiviisiin ja syviin riveihin asetetun jalkaväen lävitse. Sodankäynnin yleiskuva alkoi jonkin verran muuttua Alankomaiden vapaussodan aikana 1500-luvun lopulla, jolloin Oranin ruhtinas Maurits luopui jalkaväen neliöistä ja muodosti niiden sijaan pataljoonan kokoisia, ohuempia ampumaketjuja. Tällöin sodankäynnin taktiikkaan vakiintui myös kontramarssi, jossa musketöörit ampuivat koko ketjun yhteislaukauksia ja väistyivät tämän jälkeen muodostelman taakse vapauttaen seuraavan ketjun ampumaan vuorostaan oman yhteislaukauksensa. Kulmabastionien, raveliinien ja muiden tykistölinnoitteiden ansiosta piirityssodankäynnistä oli tullut äärimmäisen monimutkainen operaatio, joka vaatii toteuttajaltaan perehtyneisyyttä matematiikkaan, geometriaan ja maantieteeseen. Pahimmillaan piiritykset saattoivat venyä useiden vuosien mittaisiksi hankkeiksi, joihin sidottiin kummallakin puolella kymmeniä tuhansia sotilaita ja joiden teurastajan lasku liikkui aivan vastaavissa numeroissa. Usein aseita enemmän tappoivat aikakauden piiritysten vakivitsaukset eli kulkutaudit ja nälänhätä, jotka eivät säästäneet sotilaita, siviilejä, naisia tai lapsia. Tätä sodankäynnin lisääntynyttä monimutkaisuutta kuvasti sotatieteellisen kirjallisuuden raju kasvu 1500-luvun lopulta lähtien. Sotatieteen varhaisia klassikkoja olivat italialaisen Giorgio Bastan ja Danzigissa asuneen Johann Jacobi von Wallhausenin teokset, ja myös Kustaa Aadolf kokeili oman tutkielmansa kirjoittamista. Kolmikymmenvuotisessa sodassa sen loppuaikana palvelleen italialaisen Raimondo Montecuccolin sotatieteellistä opasta voi hyvällä syyllä pitää Clausewitzin suoranaisena edelläkävijänä ja jäljittelyn kohteena.

 

Kustaa Aadolf sai oppia näistä sodankäynnin perinteistä ja uudistuksista Ruotsin hovissa vierailleilta Alankomaiden sotien veteraaneilta. Nuorella Kustaalla ei kuitenkaan ollut ketään varsinaista sodankäynnin mentoria, vaan hän oli myöhemmällä iällään pitkälti itseoppinut. Tanskaa vastaan käyty Kalmarin sota ja Ruotsin sotaretki Venäjälle, jota jälkimmäistä repi 1600-luvun alussa monimutkainen sisällissota, olivat rankkoja kouluja nuorelle sotapäällikölle. Kustaa Aadolfin varsinainen tulikoe olivat ne sodat, joita Ruotsi kävi vuosien 1621 ja 1629 välillä Puola-Liettuaa vastaan. Riian suuren kauppakaupungin valtaaminen piirityssodankäynnin kaikkein uusimpien tekniikoiden avulla vuonna 1621 oli Kustaa Aadolfin ensimmäinen suuri sotavoitto. Kesken jääneessä sotatieteellisessä tutkielmassaan, jonka kuningas todennäköisesti kirjoitti 1620-luvulla, Kustaa Aadolf kuvasi sodankäyntiä seuraavanlaisesti tiedon ja käytännön ristiriitana:

 

Opiskelun kautta tietoon kulkee todellakin turvallisin tie, sillä sitä myöten voi tulla varmaksi toisten onnen tai epäonnen kautta, kun taas muuten on itse kohdattava monia vaaroja ennen kuin voi saavuttaa tietämyksen kokemuksen kautta.

 

Kustaa Aadolfin omassa persoonassa yhdistyivät nämä sodankäynnin molemmat puolet, kirjallinen oppineisuus ja kuolemanvaarassa hankittu praxis. Edellisestä seurasi se, että Kustaa Aadolfin sotaretkistä tuli tutkimustapauksia jo hänen oman aikansa sotatieteilijöille, Clausewitzin kaltaisista myöhemmistä ihailijoista nyt puhumattakaan. Jälkimmäisen puolen yhteydessä on muistettava ne lukuisat tilanteet, joissa kuninkaasta uhkasi tulla sotakentillä oman tiedonjanonsa uhri: melkein jäihin hukkuminen Kalmarin sodassa, peitsen isku ja musketinkuulan osuma Puolassa, suonsilmäkkeeseen uppoaminen keisarillisten musketöörien edessä Pommerissa ja melkein päähän pudotettu kivi Kreuznachin linnassa. Lützenissä sotataidon käytännön vaarat lopulta realisoituivat sillä pahimmalla tavalla.

 

Kustaa Aadolfin taktiset uudistukset johtivat Puolassa ja Saksassa voittoihin, joista kuuluisin oli Breitenfeldin taistelu syyskuussa 1631. Taktiikan oppikirjoissa ihastellaan kuninkaan kykyä yhdistää toisiinsa liikkuvuus ja tulivoima jalkaväen, ratsumiesten ja kenttätykistön yhteistoiminnalla, mutta nykypäivän sotahistorioitsijoiden huomio kiinnittyy taistelukenttää enemmän siihen laajaan sodan ja yhteiskunnan kontekstiin, joka ylipäätään mahdollisti Kustaa Aadolfin saapumisen Saksin vaaliruhtinaskuntaan ja Breitenfeldin kentälle. Tämä laajempi rakenteiden ja sotalaitoksen konteksti on se, joka muodostaa sodankäynnin vallankumouksen teoreettisen ytimen, eivät ruohonjuuritason uudistukset aseiden käytössä ja taktiikoiden soveltamisessa. Kustaa Aadolfin hallitsemasta Ruotsista on nykyhistorioitsijoiden parissa käytetty nimityksiä sotilasvaltio ja fiskaalis-sotilaallinen valtio. Nämä kummatkin termit viittaavat sellaiseen valtioon, joka keskiajan feodalismista poiketen ei elättänyt itseään pelkillä maatuotoilla vaan laajemmalla fiskaalisella eli rahallisella pohjalla, tarkoittaen ensisijaisesti rahana maksettavia veroja sekä lainoja 1500-luvulta lähtien kasvaneilta pääomamarkkinoilta. Sotilaallisuus näissä termeissä puolestaan kertoo rahoituksen pääasiallisesta käyttökohteesta eli sotalaitoksesta ja sodankäynnistä. Kustaa Aadolfin Ruotsi oli jopa siinä määrin sotilasvaltio, että lähes kaikki yhteiskunnan resurssit oli valjastettu sodankäynnin palvelukseen, jopa ihmiset.

 

Useimmat 1600-luvun alun valtakunnat nojasivat sodankäynnissä palkkasotureihin, joita värvättiin yksityisten sotilasurakoitsijoiden välityksellä ja jotka vapautettiin palveluksesta sodankäynnin kampanja-ajan päättyessä, tyypillisesti aina talven alla. Aikakauden armeijat eivät toisin sanoen olleet vakinaisia armeijoita, jotka olisivat yksiköineen kaikkineen olleet jatkuvasti olemassa vuodesta toiseen, myös rauhan aikana. Köyhällä Ruotsilla ei ollut varaa pitää aseissa värvättyjä armeijoita kuninkaan toistuvia valloitussotia varten, joten Kustaa Aadolfin piti perustaa kotivaltakuntaan oma kansallinen sotalaitos. Tämän sotalaitoksen runko oli asevelvollisista koottu ruotuväki. Tässä järjestelmässä joka kymmenes mieskuntoinen talonpoika kirjoitettiin niin sanotusti ruotujen rulliin, ja väenottojen yhteydessä näistä rullista otettiin tarpeen mukaan miehiä kuninkaan armeijaan. Ruotulaitos tuotti pelkästään jalkaväkeä, sillä ratsuväki koottiin vapaaehtoisuuden perusteella, jolloin maatilalle tarjottiin verohelpotuksia vastineeksi ratsusotilaan varustamisesta sotaväkeen. Aatelisto oli vapautettu asevelvollisuudesta, sillä osana säätystatustaan heillä oli lähtökohtainen velvollisuus suorittaa feodaaliherralleen eli kuninkaalle ratsupalvelusta.

 

Täällä Ritarihuoneen seinien sisällä on aihetta pysähtyä pohtimaan juuri aatelin paikkaa osana Kustaa Aadolfin sotilasvaltiota. 1600-luvulla yhä käytössä ollut kuningas Kristofferin keskiaikainen maalaki määritteli aatelisstatuksen lähtökohdan siten, että riddari eli svenni eli suomeksi aatelinen nautti verovapautta vastineeksi sotapalveluksestaan aseistettuna ratsumiehenä. Tämä yksiselitteinen yhteys aatelisstatuksen ja ratsupalveluksen välillä oli kuitenkin katkennut jo 1500-luvun lopulla, jolloin kuningas Juhana nosti aateliin muitakin kruunun hyödyllisiä palvelijoita kuin vain ratsupalvelun suorittajia. Aatelisstatuksen irrottaminen ratsupalveluksesta heijasteli aikakauden sodankäynnin muuttunutta todellisuutta eli sitä, mitä Michael Roberts kutsui sodankäynnin vallankumoukseksi. Tämän muutoksen syyt löytyvät tarkastelemalla sotilaallisen komentoketjun kehitystä sodankäynnin vallankumouksen aikana. Jos keskiajan armeijan komentorakenteeksi saattoivat riittää vain kuningas, ritari ja nihti, niin 1600-luvun alun sotatieteelliset tutkielmat valottavat paljon monikerroksisempaa hierarkiaa. Saksalaisen Georg von Löhneyssin valtiotieteellinen opas vuodelta 1622 luettelee seuraavat jalkaväen logistiset ja hallinnolliset arvot ylhäältä alaspäin: kenraalieversti, kenttämarsalkka, sotakomissaarieversti, sotakomissaari, penni- ja maksumestari, muonamestari, majoitusmestari, kenttäprofossi, vahtimestari, kenraalieverstin sihteeri, värväyskirjuri, kenttälääkäri, kenttäkirurgi, sanansaattaja, insinööri, polttomestari, kuormastomestari ja sellainenkin arvo kuin huoravääpeli. Kolmikymmenvuotisen sodan syttymisvuonna ranskalainen Sieur du Praissac puolestaan listasi taisteluyhtymän taktisen komentoketjun alhaalta ylöspäin: sotilas, korpraali, kersantti, vänrikki, luutnantti, kapteeni, kersanttimajuri, eversti, kenraaliluutnantti ja konstaapeli eli ranskaksi valtakunnan ylin komentava kenraali, Kustaa Aadolfin Ruotsissa marski.

 

Tämä rönsyilevä sotilaallisten arvoasemien ja virkatehtävien viidakko piti miehittää jollain tavalla, ja lähes kaikissa Euroopan maissa katse suuntautui tuolloin aatelistoon. Aatelismiesten oletettiin olevan taistelukuntoisia ja -taitoisia, minkä lisäksi aatelista elämäntapaa määrittelivät edelleen keskiajan ritarilliset ihanteet. Sääty-yhteiskunnassa aatelisilla oli lähtökohtaista arvo- ja määräysvaltaa, jotka olivat kummatkin perusedellytyksiä kaikille upseereille. Mutta niitäkin tärkeämpää oli se, että aatelisto muodosti edelleen papiston jälkeen sen kaikkein koulutetuimman yhteiskuntaluokan. Tämä oli se aateliston ratkaisevin meriitti upseerinuralle, sillä kapteenista ylöspäin sotaa käytiin enemmän sulkakynällä ja mustepullolla kuin miekalla ja musketilla.

 

Kustaa Aadolfin Ruotsissa vaan oli ongelmana, että valtakunnassa ei riittänyt aatelisia laajenevan sotilasvaltion virkojen täyttämiseksi. Sotalaitosta piti siten täydentää löytämällä upseereita muistakin yhteiskuntaluokista kuin aatelisista ja muualtakin kuin Ruotsin rajojen sisältä. Sääty-yhteiskunnan kannalta näytti siltä, että aatelisto ja upseerikunta eriytyisivät toisistaan, mitä kehitystä heijasteli Kustaa Aadolfin valtakauden alussa käyty julkinen keskustelu siitä, pitäisikö upseeristo nostaa valtiopäiville omaksi erilliseksi säädykseen. Lopulta ratkaisu löytyi kuitenkin aateliston merkittävästä laajentamisesta. Kun Ruotsin aatelisto koostui vuonna 1600 vain viidestäkymmenestä suvusta, Kustaa Aadolfin kuolinvuonna 1632 niiden lukumäärä oli jo 187. Mutta koska aateliston kokoa ei voinut kasvattaa noin vain kaoottisesti ja huomioimatta säädyn sisäisiä kerrostumia, Kustaa Aadolf toteutti aateliston yhteiskunnallisen laajentamisen niin sanotun Ritarihuoneen puitteissa. Tämä tarina on näiden seinien sisällä tuttu, mutta kerratkaamme se vielä. Tasan neljäsataa vuotta sitten Kustaa Aadolf perusti aatelissukujen tunnistamiseksi ritarihuoneen, jossa kaikki aatelissuvut kirjattiin hierarkiaan niiden ikäjärjestyksessä. Ritarihuone koostui kolmesta hierarkian tasosta. Ylimpänä oli herraluokka eli kreivit ja vapaaherrat. Heitä seurasi ritariluokka eli valtaneuvoston jälkeläiset, ja nämä kaksi ylintä luokkaa muodostivat ruotsalaisen aristokratian rungon. Kolmas ja ylivoimaisesti suurin hierarkian porras olivat niin sanotut asemiehet, jotka Kustaa Aadolfin aikakaudella olivat pitkälti synonyymi sotalaitoksen ja sen rönsyilevästi kasvavan byrokratian kanssa. Tähän kerrokseen aateloitiin tulokkaita porvaristosta ja jopa rahvaastakin, mutta kolmikymmenvuotisen sodan aikana suurimman tulokasryhmän muodostivat ulkomaalaiset, joilla saattoi olla jo valmiiksi aatelisstatus Ruotsin rajojen ulkopuolella.

 

Minkälaisista taustoista ja mitä reittejä aateloitujen asemiesten säätyyn noustiin Kustaa Aadolfin aikakaudella? Ottakaamme tarkasteluun tapaustutkimus nimeltä Jakob Duwall. Jakob Duwall, tunnettu myös nimellä James MacDougall, syntyi Altmarkissa Saksassa vuonna 1589. Isä Albrecht MacDougall oli Savon rykmentissä palvellut skottilainen kapteeni ja äiti Elsa von Bredau brandenburgilaisen aatelissuvun tytär. Duwall aloitti sotilasuransa Ruotsin armeijassa pelkkänä musketöörinä, mutta vuonna 1621 hän oli ylennyt jo kapteeniksi saakka. Vuonna 1624 Duwall palveli Karjalan rykmentissä everstiluutnanttina ja jo seuraavana vuonna hän komensi itse Norlannin rykmenttiä everstinä. Nopea eteneminen armeijan komentoketjussa loi paineita myös sosiaaliseen nousuun. Kruunu oli jossain määrin tunnistanut Duwallin aseman vuosina 1611–1625, jolloin hänelle oli osoitettu palkakseen osa Tennilän hämäläispitäjän verotuloista. Todellinen palkinto koitti vuonna 1627, jolloin Duwall sai kruunulta donaationa joukon kyliä Itä-Uudeltamaalta. Perinnöksi kulkeva donaatio oli se lopullinen tunnusmerkki, joka erotti kruunun mailta palkkatuloja nostavan upseerin todellisesta aatelisesta. Vuonna 1630 Duwall kokosi donaationsa yhtenäiseksi läänitykseksi eli Pyhtään Ahvenkosken kartanoksi. Sleesian sotaretkellä Kustaa Aadolf korotti Duwallin paikalliseksi paroniksi, ja neljäkymmentä vuotta Duwallin kuoleman jälkeen hänet ja hänen sukunsa kirjattiin myös Tukholman Ritarihuoneella vapaaherrojen säätyyn.

 

Sotatieteellisessä tutkielmassaan Kustaa Aadolf listasi upseerin ihanteellisia hyveitä. Lainaus:

Vaadin häneltä seuraavia hyveitä: rehellisyyttä ilman petollisuutta, ahkeruutta virassa, työteliäisyyttä askareissa, miehuutta vaaran edessä, ketteryyttä tekemisissä ja nopeutta tehtävien loppuun saattamisessa.

Voi kysyä, missä määrin Jakob Duwall täytti nämä kriteerit. Duwall ei ainakaan pelännyt vaaraa. Vuonna 1628 hän johti ruotsalaisia apujoukkoja Stralsundin hansakaupungin puolustuksessa ja jäi keisarillisten piirittäjien vangiksi niin, ettei hänestä aikalaistodistaja, skottiupseeri Robert Monron mukaan kuulunut mitään moneen kuukauteen. Saksan sotaretken alussa Duwall toimi Frankfurt an der Oderin komentajana, missä tehtävässä hän pisti silmään paikallisten talonpoikien riistäjänä mutta myös menestyneenä sotilasurakoitsijana. Kansleri Axel Oxenstierna kuvasikin happamasti Duwallia henkilöksi, joka on kiinnostunut vain taloudellisen voiton tekemisestä. Sleesian sotaretkellä Duwall saavutti lukuisia taisteluvoittoja ja osoittautui erittäin tehokkaaksi rakuunoiden ja tykistön käyttäjäksi. Kaupunkien pommituksissa mahdolliset siviiliuhrit eivät Duwallia juuri vaivanneet. Yksityiselämän pahin synti oli alkoholi. Saksin herttua Franz Albrecht kuvasi Duwallia paloviinajuopoksi, ja kun kuolema korjasi hänet jo vuonna 1633, nykyhistorioitsijoiden näkemyksen mukaan Duwallin surmaajana ei ollut vihollisen ammus vaan viinan käyttö. Kustaa Aadolfin korkeiden ihanteiden sijasta Duwall edustikin uudenlaista upseerin perikuvaa: brutaalia ja tehokasta ammattisotilasta, joka yhdisti saumattomasti toisiinsa julkisen edun ja yksityisen hyödyn tavoittelun, ja joka nousi laajentuvaan ruotsalaiseen aatelisluokkaan miekan ja virkapalveluksen johdonmukaisella yhdistelmällä.

 

Jakob Duwallin kuolema Sleesian sotaretkellä vuonna 1633 osui samaan ajankohtaan Kustaa Aadolfin kenties suurimman ruotsalaiskansallisen perinnön toteutumisessa. Vuonna 1634, kaksi vuotta suuren kuninkaan kaatumisen jälkeen, kansleri Oxenstierna toteutti niin sanotun uuden hallitusmuodon. Historioitsijat ovat vuosisatojen ajan kiistelleet siitä, oliko uudistus kokonaan vai lainkaan Kustaa Aadolfin omaa käsialaa, mutta nykynäkemyksen mukaan hän oli vastuussa ainakin uudistuksen suurista rakenteellisista linjauksista. Hallinnoinnin paikallistasolla uudistus erotti toisistaan sotalaitoksen ja siviilihallinnon. Vanhat linnojen hallintopiirit korvattiin lääneillä, joiden johtoon asetettiin kruunun siviilivirkamies eli maaherra. Uusia maakuntarykmenttejä johtivat puolestaan maaeverstit, jotka ottivat käskynsä vain kruunun keskushallitukselta eivätkä maaherroilta. Kun valtaneuvoston alaisuuteen perustettiin nykyisten ministeriöiden edeltäjät eli kollegiot, sotalaitoksen kannalta tämä tarkoitti sotakollegion ja amiraliteetin asettamista armeijan ja laivaston hallinnollisiksi ylärakenteiksi. Sotalaitoksen ylimpään hierarkiaan syntyi samalla uusia virkoja marskin ja valtakunnanamiraalin alaisuuteen: asessoreja, kenraalikomissaareja, intendenttejä, sihteereitä, notaareita ja kirjureita.

 

Sotakollegio avasi myös portin toisiin kollegioihin, sillä juuri sodankäynti raskaine vaatimuksineen tuotti ruotsalaiseen sotilasvaltioon hallinnollista kokemusta ja erityisosaamista, jolle löytyi tarvetta myös oikeuslaitoksessa, valtiontaloudessa, keskuskansliassa ja vuorityössä. Jakob Duwallin perhe olkoon jälleen esimerkki tästä aatelin mahdollisuuksien ja vastuiden laajentumisesta. Vanhin poika Jakob nuorempi siirtyi sotilasuralta maaherraksi, nuorempi Gustaf aloitti aatelissäädyn hovimarsalkkana ja eteni ensin vuorikollegion asessoriksi ja lopulta myös maaherraksi. Tytär Elsa nai Lorentz Creutzin, Ruotsin erään mahtavimman aristokraatin ja valtaneuvoksen. Seuraavalla vuosisadalla Duwallien suku kuitenkin vakiintui jälleen sotilasuralle ja komentamaan kokonaisia rykmenttejä, joiden yksityiseen taloudelliseen ylläpitoon oli parhaimmat edellytykset juuri kotimaisen aatelissäädyn edustajilla.

 

Kustaa Aadolfin ja hänen ajamansa sodankäynnin vallankumouksen saavutukset olivat luonteeltaan pääosin abstrakteja, sillä niiden tuloksena Ruotsiin ja Suomeen vakiintui aiempaa laajempi ja syvempi vallankäytön koneisto, jonka oletettiin raksuttavan alinomaisesti omalla voimallaan huolimatta siitä, oliko hallitsija itse paikalla Tukholmassa vaiko kenties taistelukentällä valtakunnan rajojen ulkopuolella. Sankarikuningas Kustaa Aadolfin sotilasvaltio ei olisi voinut kuitenkaan rakentua ilman aatelissäätyä, jonka konkreettista jälkeä voi nytkin ihailla kääntämällä katseensa tämän meitä ympäröivän Ritarihuoneen seiniin ja vaakunoihin.

 

Kiitos.

Kustaa II Aadolf – Keskiyön leijona. Luento Helsingin Ritarihuoneella 20.5.2026.