Espanja suurvaltana

 

Neljä vuotta sitten kuollut sir John H. Elliott (1930–2022) oli niitä brittiläisiä historioitsijoita, jotka eivät akateemisissa piireissä juurikaan esittelyjä tarvitse. Pitkään ikään mahtui paljon tutkimustyötä ja julkaisuja esimodernin Euroopan historiasta, mutta voimakkaimmin Elliotin nimi kuitenkin assosioitui yhteen nimenomaiseen aihepiiriin eli 1500- ja 1600-luvun Espanjaan. Elliotin artikkelit tuon ajanjakson Espanjasta täyttivät 1950-luvulta alkaen aikakausjulkaisujen, kuten arvovaltaisen Past and Presentin, sivuja. Elliotin artikkeli 1600-luvun alun Espanjasta on lähde- ja tutkimuskriittisyydessään edelleenkin parasta antia The New Cambridge Modern History IV:n (1970) tiiliskivessä, joka on muilta osin vanhentunut paljon pahemmin viime vuosisadan alun edeltäjäänsä (Cambridge Modern History) verrattuna. Maltillisen konservatiivisena historioitsijana Elliott taittoi peistä tutkimuskenttänsä suurista kysymyksistä, kuten Habsburgien Espanjan taloudellisen taantumisen syistä ja 1600-luvun yhteiskuntia väitetysti mullistaneesta ”yleisestä kriisistä” (General Crisis).

 

John Elliotin ensimmäinen ja tunnetuin suurtyö oli hänen väitöskirjansa Katalonian kapinan alkusyistä ajanjaksolla 1598–1640. Tässä aihepiirissä hänen monografinsa The Revolt of the Catalans: A Study in the Decline of Spain, 1598–1640 (Cambridge University Press, 1963) lienee edelleenkin aivan tyhjentävä selvitys yhtään millään kielellä. Nyt tartuin kuitenkin hänen toiseksi tunnetuimpaan kirjaansa Imperial Spain 1469–1716, jonka Penguin julkaisi vuonna 2002 uutena pokkaripainoksena. Jo kirjan nimestä voi päätellä, että enää ei liikuta väitöskirjan tasolla vaan että kyseessä on laajemmalle lukijakunnalle tarkoitettu historian Espanjan suuruuden ajasta, joka alkoi Reconquistan loppuun saattamisesta vuonna 1492 ja päättyi Espanjan saattamiseen osaksi Ranskan Bourbonien dynastiaa Espanjan perimyssodan päättymisen myötä vuonna 1713.

 

Ruotsalainen historioitsija Erik Geijer totesi 1800-luvulla, että Ruotsin historia on sen kuninkaiden historiaa. Elliottin esitystapaan sovitettuna tämän väitteen voisi esittää siten, että Espanjan historia on sen instituutioiden historiaa. Niinpä ”puolen maailman keisari” Kaarle V kutistuu Elliottin kirjassa poissaolevaksi kartanonisännäksi samalla kun kuninkaalliset ministerit ja suosikit luotsaavat Espanjan kuningaskunnan ydintä eli Kastiliaa traditioiden, privilegioiden ja instituutioiden läpitunkemattomassa viidakossa. Elliottin kirjan avatessaan olisikin hyväksi ymmärtää jo etukäteen, että mitään Espanjan valtakuntaa ei ollut Isabellan, Ferdinandin tai heidän Habsburg-seuraajiensa aikaan varsinaisesti edes olemassa. Yhden kuningaskunnan sijasta espanjalaiset monarkit hallitsivat samanaikaisesti useaa: keskinen ja läntinen Espanja olivat osa suurinta kuningaskuntaa Kastiliaa, pohjoisessa sijaitsivat Aragon ja Katalonia ja itärannikolla Valencia. Ferdinandin ja hänen seuraajansa Kaarle V:n valtakaudella Espanja laajeni Euroopassa Italiaan ja Alankomaihin, ja Granadan valloitus ja Reconquistan päätös osuivat tunnetusti samalla vuodelle, kun Christoffer Kolumbus toi Kastilian ja Aragonian valtapiiriin kokonaisen uuden maailman.

 

Kronologisesti kulkevan kirjan pääteemat ovat yhteiskunnallisia ja taloudellisia, eivätkä niinkään poliittisia ja sotilaallisia. Elliottin kerrontatapaa voi esitellä vaikkapa yhden nimenomaisen instituution eli corregidorin kautta. Reconquistan (eli Espanjan valloittamisen takaisin islaminuskoisilta maureilta) edistyessä 1100-luvulta alkaen, Kastiliaan oli perustettu lukuisia uusia kaupunkeja, joiden perustamiskirjat (fueros) takasivat niille lukuisia privilegioita, niistä tärkeimpänä oikeuden kokoontua omille maapäiville (concejo) ja valita oikeus- ja toimeenpanovaltaa käytteleviä virkamiehiä (alcaldes). Näiden yläpuolella oli johtavia maistraatteja (regidores), joita ei valittu concejon äänestyksellä vaan kruunun nimityksenä sille esitetyistä kandidaateista. 1300-luvulle tultaessa concejojen työsarka muuttui aina vain monimutkaisemmaksi samalla, kun Kastilian kuninkaat olivat aina vain epäluuloisempia autonomisia kaupunkeja kohtaan. Regidoreseista alkoi tulla aina vaan voimakkaimpia vallankäyttäjiä kaupungeissa, kun taas alcaldesien rooli hiipui. 1300-luvun aikana regidoresien rinnalle ilmaantui uudenlainen virka, corregidor, joka myös oli kruunun nimittämä maistraatti mutta kaupungin itsensä ulkopuolelta. Kruunun valta toisin kasvoi kaupunkien autonomian kustannuksella. Seuraavalla vuosisadalla Kastilian kruunun arvovalta koki kolauksen sisäisen valtakamppailun ja sisällissodan seurauksena. Paikatakseen romahtanutta taloudenpitoaan kruunu ryhtyi myymään regidoresien ja corregidorien virkoja rahasta, mikä käytännössä tarkoitti vallan painopisteen siirtymistä kaupunkien omille oligarkioille ja valtaryhmittymille. Isabella (ja Ferdinand) näkivät pelipaikan Kastilian kaoottisissa olosuhteissa ja palauttivat corregidorin kruunun nimittämäksi ja nyt myös valitsemaksi virkamieheksi, joka oli lähtökohtaisesti sijoituspaikkansa ulkopuolinen yhdyshenkilö yhteisön ja kruunun välillä. Corregidorin vastuut ja valtaoikeudet kodifioitiin, minkä lisäksi hänen virastaan tehtiin vain väliaikainen. Kun corregidorin virkakausi oli päättynyt, hänen toimintansa auditoitiin ja tarkastettiin residencian nimeä kantaneen prosessin kautta.

 

Tämä yksi virka kuvaa sitä tapaa, jolla Elliott avaa kirjassaan koko Espanjan historiaa instituutioiden ja historiallisten muutosten välisenä heiluriliikkeenä ja tasapainoiluna.

 

Elliott puuttuu kirjassaan kiivaaseen debattiin Espanjan taloudellisen taantuman syistä ja luonteesta – olihan Elliott itse yksi tuon kiistan osapuolista. Tiivistäen voi todeta Elliottin tulkinnan olevan se, että Espanjan kansantalouden mädätti laiska rentier-kapitalismi eikä niinkään Amerikasta louhitun hopearahan inflaatio. Taloudellisesti etuoikeutettuun velkakirjaeliittiin kuuluminen lupasi verovapauksia ja huoletonta elämää korkotuloilla, kun taas ns. porvarillinen elämäntapa työlästä raatamista ja verojen maksamista. Ne, jotka kykenivät elättämään itsensä kauppiaina, pyrkivät siksi eroon yrittämisestä ja joko juros-velkakirjoilla eläjiksi tai osaksi hidalgojen ritariluokkaa. Verojen taakka lankesi siten yksinomaan tavalliselle kansalle, jonka ahdinko oli vastaavasti myös pahin. Talonpojat katosivat mestan eli lampaankasvatukselle varatun suurmaanomistusten tieltä, kun taas kaupunkien artesaani- ja työntekijäluokasta oli lyhyt matka kodittomiksi ja omaisuudettomiksi hampuuseiksi (hampones). Nyky-Euroopassa Habsburgien Espanjan historiasta ei siis liene mitään opittavaa.

 

John H. Elliottin kirjasta löytyy myös kritisoitavaa. Elliottin kirjoittaessa kirjaansa 1960-luvun alussa oli jo yleisesti ymmärretty asia, etteivät espanjalaiset konkistadorit suinkaan kukistaneet amerikkalaisia sivilisaatioita pelkästään omin voimin, vaan että he saivat paikallisilta yhteisöiltä siinä paljon vetoapua. Siksi Elliottin ihaileva hämmästely siitä, että Francesco Pizarro voitti ehkä jopa miljoonan inkan valtakunnan vain kourallisella espanjalaisia valloittajia, tuntuu vähän hölmöltä. Simancasin arkistot olisivat jo tuolloin osoittaneet Elliottille, että näin ei suinkaan ollut, vaan että amerikkalaisten liittolaisten rooli inkadynastian kukistamisessa oli aivan ratkaiseva. Kymmenien ja satojen tuhansien paikallisten liittolaisten retusoiminen pois historian kuvasta ei tosin ole niinkään rasismia tai kolonialismia kuin ehkä älyllistä laiskuutta. Tämä yksi lapsus ei kuitenkaan leimaa Elliottin suurtyötä, jonka suurin ansio on juuri sen tunnollisuus, tarkkaavaisuus ja historiallisten vuorovaikutussuhteiden ymmärtäminen.

 

Jos haluaa kirjoittaa jonkin valtakunnan historian sen instituutioiden kautta, J. H. Elliottin Imperial Spain lienee yksi parhaita jäljittelyn arvoisia esimerkkejä.

 

 

J. H. Elliott. (2002). Imperial Spain 1469–1716. Lontoo: Penguin, 429 s.