Utopistista sodankäyntiä

 

Tänä päivänä Thomas More (1478–1535) on suurin piirtein yhtä tunnettu 1500-luvun henkilö kuin aikalaisensa uskonpuhdistaja Martin Luther (1483–1546) tai puolta maailmaa hallinnut Pyhä saksalaisroomalainen keisari Kaarle V (1500–1558). Omana elinaikanaan Moren maine rajoittui lähinnä Englantiin, missä hän palveli kuningas Henrik VIII:n lordikanslerina vuosina 1529–1532. Lojaalisti katolinen More ajautui kuninkaan epäsuosioon kieltäydyttyään tunnustamasta tämän asemaa Englannin kirkon päämiehenä, mikä taipumattomuus johti lopulta kuolemantuomioon ja sen täytäntöönpanoon vuonna 1535. Moren seuraaja lordikanslerina oli Waldenin paroni Thomas Audley (1488–1544), mutta todellinen asema kuninkaan oikeana kätenä siirtyi uudelle nousukkaalle, ensimmäiselle sihteerille ja kamarimestarille Thomas Cromwellille (1485–1540). Thomas Moren nimi painui hetkeksi unholaan Henrik VIII:n ja hänen seuraajiensa levottomilla valtakausilla, mutta se nousi uudelleen julkisuuden valokeilaan vuonna 1551, jolloin ilmaantui ensimmäinen englanninkielinen käännös hänen legendaarisesta teoksestaan, alun perin vuonna 1519 latinaksi ilmestyneestä kirjasta Utopia. Myöhemmin kirja on julkaistu tuhansina painoksina ja lähes kaikilla kielillä (suomeksi Marja Itkonen-Kailan käännöksenä ja WSOY:n kustantamana vuonna 1971).

 

Thomas Moren kirja on tietenkin rikastuttanut länsimaisen kulttuurin kaanonia pelkällä utopistisella nimellään, joka tarkoittaa määritelmällisesti paikkaa, jota ei ole olemassa. Laajasti oppinut ja klassisesti sivistynyt More ymmärsi kirjansa Platonin (427–347 eaa.) henkisenä jatkumona, ja hänen metodinsa keskustella oman aikansa Englannin ristiriidoista ja agendoista heijastamalla ne kuvitteellisen valtakunnan kanveesille oli paljon velkaa Timaioksen ja Kritiaksen dialogeihin, joissa Platon kävi saman yhteiskunnallisen keskustelun itse keksimänsä Atlantiksen kuvitteellisen saaren yhteydessä (myös Moren Utopia oli Atlantiksen tavoin saari, sillä saaren maantieteellinen olotila helpotti monin tavoin argumentoinnin selkeyttämistä ja rajaamista).

 

Utopia on, kuten me kaikki tänään ymmärrämme, kuvaus ideaalista ja ihanteellisesta yhteiskunnasta, ja siten vastakohta tulevaisuuden kammottavalle dystopialle, mitä fiktiivistä genreä edustavat vaikkapa George Orwellin romaani 1984, lukuisat kirjalliset scifi-fantasiat ja rajaton määrä erilaisia Mad Max -tyylisiä elokuvia ja tv-sarjoja. Useimmiten Moren utopia kohdennetaan koulutukseen, politiikkaan ja talouselämän haasteisiin, jolloin helposti ohitetaan Moren utooppinen pohdinta ihmiskunnan kenties viheliäimmistä vitsauksesta, sodasta ja sodankäynnistä. Mutta myös näistä asioista Morella oli paljon painavaa sanottavaa, eivätkä hänen oivalluksenansa ole juuri kärsineet ajan hampaasta.

 

Thomas Moren Utopia oli saarivaltakunta, jota oli siunattu verrattomilla luonnonvaroilla ja kaupankäynnin mahdollisuuksilla. Näiden olosuhteiden puitteissa Utopian asukkaat olivat rakentaneet itselleen valistuneen yhteiskunnallisen idyllin, jota voisi nykytermein kuvata hyvinvointivaltioksi. Mutta myös valistuneet hyvinvointivaltiot saattoivat löytää itsensä sodan uhan alta, joten Utopian viisaat asukkaat olivat löytäneet tällekin ongelmalle omien ratkaisujensa kokoelman. Edes Thomas More ei ollut niin utopisti, että olisi kuvitellut sodan koskaan katoavan ihmisten maailmasta. Vaikka rakentaisimme itsellemme kuinka utooppisen hyvinvointivaltion tahansa, naapuriemme vihamielisyys, ahneus, katkeruus, kateus ja muut alhaiset vietit eivät sen seurauksena silti katoa minnekään. Myös utooppisen valtion on toisin sanoen kyettävä puolustamaan itseään ja intressejään.

 

Moren Utopia kävi sotia vain muutamasta syystä: puolustaakseen omaa alueellista koskemattomuuttaan, elintärkeitä intressejään ja liittolaistensa oikeuksia. Kiinnostavaa kyllä, More nosti näistä casus belleistä viimeisen, liittolaisten oikeudet, jopa Utopian ensisijaiseksi syyksi turvautua sodankäynnin metodeihin. Jos yksi valtakunta sorti toisen maan asukkaita vaikkapa kohtuuttomalla kaupankäynnin verotuksella, sellainen periaatteellinen vääryys vaati Utopian asukkien mielestä sotilaallisia vastatoimenpiteitä.

 

Itse sodankäynti ja siihen liittyvä tappaminen oli Utopian asukkaiden silmissä täysin kunniatonta toimintaa, sillä tappaminen oli jotain, mitä tekivät järjettömät elukat eivätkä ajattelevat ihmiset. Jos sodankäynti oli kuitenkin välttämätöntä, sitä oli aluksi yritettävä harjoittaa muilla keinoin kuin suoralla väkivallalla. Ensisijaisesti utopialaiset pyrkivät turvautumaan keinoon, jota ei modernein termein voisi kuvailla muulla tapaa kuin psykologiseksi sodankäynniksi. Niinpä utopialaiset soluttivat vihollismaahan salaisia asiamiehiä, jotka levittivät julkisille paikoille ilmoituksia, joissa oli vihollisjohtajien ja päällystön nimiä ja palkkiosummia. Kuka tahansa, joka surmasi merkatun kohteen, sai palkkioksi suuren rahasumman; jos listattu uhri toimitettiin utopialaisten käsiin elossa, summa oli kaksinkertainen. Vangiksi saatuja vihollisen johtajia ei surmattu, vaan utopialaiset lupasivat heillekin suuria rikkauksia maansa ja virkaveljiensä pettämisestä. Strategian tarkoituksena oli lietsoa kaaosta ja kylvää sisäistä epäluottamusta vihollisen riveihin. ”Heillä on erittäin hyväksyvä asenne tällaisesta vihollisten korruptoimisesta, vaikka monien muiden mielestä se on alhaista ja julmaa; mutta heistä on vain viisasta päättää lyhyeen muuten pitkäksi venyvä sota vaarantamatta itseään edes yhdessä taistelussa.”

 

Jos suoranainen korruptio ei ratkaise sotaa utopialaisten eduksi, he pyrkivät kärjistämään vihollisen oman poliittisen eliitin ristiriitoja sekä usuttamaan vihollisen muuta naapurit tätä vastaan. Nykykielillä näitä lähestymistapoja kutsuttaisiin horjuttamistaktiikoiksi ja epäsuoraksi sodankäynniksi. Thomas Moren omalla esimodernilla aikakaudella ei ollut demokratioita, vaan valta oli Euroopassa ruhtinaiden ja rajattujen eliittien käsissä. Tästä seurasi se, että lähes jokaista valtakuntaa uhkasi alinomaisesti dynastisen perimysriidan ja eliittien sisäisen valtakamppailun riski. Tudorien Englanti oli tästä itse eräs esimerkki: Henrik VIII, jonka oman kuninkaallisen perimyksen legitimiteetti ei ulottunut hänen isäänsä Henrik Tudoria (1457–1509) pidemmälle, pelkäsi alituisesti uutta ruusujen sotaa (1455–1487), jossa kaksi dynastista ryhmittymää oli käynyt veristä sisällissotaa vuosikymmenten ajan. Englannissa oli tuolloin edelleen voimakkaita sukuja, kuten Boleynit, Howardit ja Seymourit, jotka kilpailivat mahdollisuudesta voittaa kuninkaallinen perimys itselleen kuninkaallisen avioliiton ja siitä syntyvän jälkeläisen kautta. Myös epäsuora sodankäynti alkoi jo tuolloin esiintyä Euroopan politiikassa, vaikkakin ilmiö oli enemmän leimallinen seuraavalle vuosisadalle ja kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) aikakaudelle. Kun Henrik VIII kävi sotaansa Ranskaa vastaan, Pyhä saksalaisroomalainen keisari Maximilian I osallistui sotaan epäsuorasti toimittamalla Landsknecht-palkkasotureita Henrikin avuksi. Vastaavasti Ranska auttoi Henrikin dynastista uhmaajaa, Suffolkin karkotettua herttuaa Richard de la Polea rahoittamalla tämän omaa palkkasoturiarmeijaa. Myös utopialaisilla oli omat Landsknechtinsä, zapolettien raaka barbaarikansa, joka harjoitti sodankäyntiä elinkeinonaan ja kävi sotaa rahasta ketä tahansa vastaan ja aivan milloin vain. Utopiassa ymmärrettiin, että sisäiset valtataistelut ja ulkoiset ristiriidat oli mahdollista sekoittaa vihollista horjuttavaksi, sotkuiseksi sodaksi.

 

Jos taisteluun piti lopulta ryhtyä, utopialaiset kävivät sitä suurella päättäväisyydellä. Oman maansa ulkopuolella utopialaiset pyrkivät harjoittamaan koalitiosodankäyntiä liittolaistensa kanssa mutta siten, että ylin sotilaallinen päätäntävalta oli utopialaisilla itsellään. Tässä vaiheessa utopialaiset värväsivät jo oman kansakuntansa vapaaehtoisia, mutta eivät pakottaneet ketään tarttumaan aseisiin vasten tahtoaan. He uskoivat, että vastentahtoiset sotilaat eivät taistelisi tehokkaasti, minkä lisäksi heidän rohkeutensa puute saattaisi tarttua riveissä muihinkin. Vasta konkreettisen maahanhyökkäyksen aikana kaikki sotakuntoiset miehet kutsuttiin aseisiin, mutta silloinkin sillä reunaehdolla, että vähiten sotakelpoiset jätettiin kaupunkien puolustusjoukoiksi.

 

Koska utopialaiset inhosivat ja halveksivat sotaa niin syvästi, he pyrkivät päättämään sen taistelukentällä mahdollisimman nopeasti. Utopialaisten taktiikkana oli hyökkäys ja sen jatkaminen yhä uusilla hyökkäyksillä. Heidän kuolemaa uhmaavaa päättäväisyyttään motivoi hyvinvointivaltion malli, jossa sotilaan perheen hyvinvointi oli turvattu yhteiskunnan taholta myös hänen kuolemansa jälkeen; sotilas saattoi toisin sanoen uhrata henkensä Utopian puolesta turvallisin mielin tarvitsematta pohtia leskensä ja lastensa pärjäämistä ilman aviomiestä, isää ja elättäjää.

 

Taistelukentällä utopialaisten hyökkäys pyrki lamauttavaan iskuun eliminoimalla vihollisjohtajan hinnalla millä hyvänsä. Muuten utopialaisten taistelutapa ei ollut lainkaan totaalinen, vaan he pyrkivät päinvastoin välttämään kaikkea ylimääräistä tappamista. Tämä tarkoitti sitä, että esimerkiksi pakenevaa tai vetäytyvää vihollista ei enää jahdattu, vaan hänet päästettiin menemään. Utopialaiset olivat taitavia käyttämään piirityskoneita ja ahkeria linnoitustöissä, joita ei jätetty orjien harteille vaan joihin osallistuivat kaikki sotilaat. Suojavarusteinaan utopialaiset suosivat kevyitä haarniskoita ja aseinaan leveäteräisiä keihäitä miekkojen sijasta.

 

Utopialaiset noudattivat pilkuntarkasti vihollisen kanssa solmittuja tulitaukoja eivätkä ryöstelleet tai muuten rasittaneet valtaamiaan kaupunkeja. Valloitetut vihollismaat jätettiin utopialaisen kuvernöörin hallintaan, jota kannustettiin viettämään ylellistä elämää voitetuilta vihollisilta kerätyillä veroilla; näin vihollismaan resurssit palautuivat heidän oman kansantaloutensa kiertoon sen sijaan, että ne olisivat vain kasautuneet jo valmiiksi rikkaaseen Utopiaan. Voittomaiden verotulojen kertyneestä ylijäämästäkin vain osa ohjattaisiin Utopialle itselleen, sillä utopialaiset maksoivat avokätisesti liittolaisilleen niillä rahoilla, joita he keräsivät verotuloina valloitetuilta kansoilta. Tämän periaatteen takia Utopian laajentumispolitiikkaa voisi kuvailla jopa määrätietoisen antikolonialistiseksi.  

 

Utopian sodankäynnissä on epäilemättä sellaista, joka on nykyaikana vanhentunutta, epätarkoituksenmukaista ja aivan kirjaimellisesti utopistista. Siitä huolimatta Thomas Moren Utopia voi edelleen toimia ajatusleikin tasolla vallanpitäjien ”ruhtinaan peilinä”, mitä tarkoitusta varten se oli alun perin kirjoitettukin.