Pohjolan sotilasurakoitsijat

 

Saksalaisen Fritz Redlichin kaksiosainen teos The German Military Enterpriser and His Work Force (1964–1965) on sotahistorian klassikko, jota ei kuitenkaan juuri tunneta akateemisten piirien ulkopuolella. Redlichin kirjan suuri teesi oli se, että ajanjaksolla 1500–1700 eurooppalainen sodankäynti institutionalisoitui ja kehittyi nimenomaan yksityisten sotilasurakoitsijoiden välityksellä. Kun vanhat feodaaliset tavat ylläpitää ritarilaitoksia murenivat, armeijoiden koko kasvoi ja sodankäyntiin ilmaantui tarpeita uudenlaisille taktiikoille ja erikoisosaamisille, ruhtinaat alkoivat kääntymään yhä enemmän hyvin verkostoituneiden upseerien puoleen saadakseen sotavoimien käyttöön miesvoimaa, rahaa sekä sotilaallisen organisoinnin tietotaitoa. 1500-luvun aikana sotilasurakoitsijoiden sopimukset pitkittyivät ja standardisoituivat samalla, kun heidän värväämiensä yksiköiden palvelusajat vakinaistuivat yhtä ainoaa kampanjakautta pidemmiksi. 1600-luvulle tultaessa sotilasurakointi stratifioitui, kun ylemmän tason yleisurakoitsijat aliurakoivat sotilaallisia toimintoja komppanianpäällikölle ja sotilaallisille alihankkijoille. Sotilasurakoinnin venyminen ja kerrostuminen tuotti 1600-luvulla suoranaisia yksityisiä sotalordeja, kuten palkkasoturipäällikkö Ernst von Mansfeldin (1580–1620), herttua Bernhard von Sachsen-Weimarin (1604–1639), herttua Charles IV de Lorrainen (1604–1675), piispa Christoph Bernhard von Galenin (1606–1678) sekä kaikkein tunnetuimpana keisarillisen generalissimus Albrecht von Wallensteinin (1583–1634). Sotilaallisen työvoiman kysynnän vähenemisen ja valtiollisen väkivaltamonopolin vahvistumisen myötä yksityinen sotilasurakointi kuitenkin hiipui 1600-luvun lopulta lähtien, ja 1800-luvulle tultaessa siitä oli jäljellä enää jäänteitä liittyen modernien armeijoiden ulkoistettuun muonittamiseen ja vaatettamiseen. Esimodernin aikakauden mahtavista sotilasyrittäjistä tuli joko uudenlaisten mahtivaltioiden virkapalvelijoita tai silkkaa sotilaallista proletariaattia.  

 

Tämä Redlichin leveästi maalaileva ja kunnianhimoinen teesi on sekä temaattinen selkänoja että tieteellinen happotesti Jaakko Björklundin tuoreelle väitöskirjalle Masters of War: Military entrepreneurship and foreign soldiers in early seventeenth century Sweden (Helsingin yliopisto, 2025). Siinä, missä Redlich rajasi suuren teesinsä saksalaiseen sotilasurakointiin, Björklund kääntää katseensa 1600-luvun vaihteen Ruotsiin. Björklundin väitöskirja avaa uutta latua, sillä, yllättävää kyllä, suurvalta-ajan Ruotsin sotilasurakointia on tutkittu toistaiseksi vain vähän ja silloinkin lähinnä kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) tai Pohjan sodan (1700–1721) konteksteissa. Björklund on ennättänyt aiheellaan siten edelläkävijäksi mutta ei sentään yksinäiseksi sooloilijaksi, sillä aihepiiristä on tulossa vielä lisääkin tutkimusta, kuten vaikkapa toissavuotinen Helsingin yliopiston symposiumi The Business of War in the Baltic Sea Region omalta osaltaan lupasi. Björklundin väitöstutkimus ei ole myöskään puhtaasti suomalainen erillissirpale, vaan nivoutuu myös osaksi laajempaa Euroopan unionin rahoittamaa hanketta The European Fiscal-Military System 1530–1870, jota vetää Oxfordin yliopiston professori Peter H. Wilson.

 

Björklund tuo aihevalintaansa siten kaksi tuoretta näkökulmaa, esimodernin aikakauden Ruotsin ja ajanjakson, joka edelsi Vaasa- ja Pfalz-kuninkaiden tunnetuimpia suurvaltasotia vuosina 1618–1721. Kuudesta erikseen vertaisarvioidusta artikkelista koostuvan nippuväitöskirjan historiallinen tihentymä on monipolvinen ja sekava konfliktien ajanjakso, jota Ruotsi kävi itärajoillaan erityisesti vuosien 1605 ja 1618 välillä. Suomessa tämä sotien ajanjakso tunnetaan parhaiten Inkerin sodasta 1609–1617, johon viitataan joskus myös Laiska-Jaakon sotaretkenä ruotsalaisen marski Jacob De la Gardien nimen mukaan. Kuten Björklund osin yhteiskirjoitetuissa artikkeleissaan osoittaa, sotilasurakointi esiintyi tuolloin hyvin väkevästi Ruotsin sodankäynnissä värväämisen ja rahoituksen saroilla. Inkerin sodan ajanjaksosta esille nouseva oleellinen teesi on se, ettei sotilasurakointi ollut mikään ylempien upseerien tai aatelisten monopoli, vaan että siihen osallistuivat tavalliset rivisotilaat ja alempisäätyiset siviilitkin. Ilman näitä aliurakoituja ja ulkoistettuja resursseja, Björklund tiivistää, ei mitään Inkerin sotaa olisi Ruotsin kruunun toimesta kyetty koskaan käymäänkään.

 

Koska Björklundin väitöskirja on jo aiemmin vertaisarvioitujen ja julkaisuun hyväksyttyjen artikkelien kokoelma, johdanto-osuuden tehtäväksi jää rakentaa artikkeleita yhdistävä punainen lanka. Tässä Björklund onnistuu kiitettävästi. Vaikka Fritz Redlich esitti sotilasurakoinnin laajana ja ratkaisevan merkityksellisenä järjestelynä esimodernin aikakauden sodankäynnissä, hän toisaalla myös näki sen korruption, haaskauksen ja epäoptimaalisen resurssien kohdistamisen vaivaamana systeeminä. Björklund ei tätä tuomiota jaa, vaan häivyttää rajanvetoa yksityisen sotilasurakoinnin ja valtiovetoisen sodankäynnin välillä. Oleellinen konsepti Björklundin omalle tutkimukselle on ”sosiaalisen uppoutumisen” käsite, mikä mittaa sotilasurakoitsijoiden mukautumista ja kytkeytymistä heitä ympäröivään yhteiskuntaan. Björklundin tutkimissa tapauksissa 1600-luvun vaihteen Ruotsissa uppoutumisen aste on korkea, kun taas joissain aikakauden sodankäynnin ilmiöissä, kuten vaikkapa silkkaa maantierosvousta harjoittaneiden palkkasotureiden (kolmikymmenvuotisen sodan ”Merode-veljesten”) parissa, se on ollut matala.

 

Yhteiskunnallisen uppoutumisen lisäarvo näkyi sotilasurakoitsijoiden verkostoitumisessa, mikä aihepiiri kulkee yhdestä väitöskirjan artikkelista toiseen. Tiivistettynä: yksityiset sotilasurakoitsijat tunsivat ihmisiä, joita kruunu ja sen harvat virkamiespalvelijat eivät tunteneet, ja tämä mahdollisti sodankäynnin aliurakoinnin ketjuttamisen kotivaltakunnankin ulkopuolelle. Tässä yhteydessä Björklundin väitöskirja löytää kosketuspintaa esimodernille aikakaudelle tyypillisen sotilaallisen migraation kanssa, mitä ilmiötä ovat Ruotsin kohdalla tutkineet omilla tahoillaan esimerkiksi Alexia Grosjean, Steve Murdoch ja nyt aivan kaikkein tuoreimmin Sebastian Schiavone. Tunnetuin sotilasemigraation esimerkki olivat skotlantilaiset palkkasotilaat, joiden värväytymisen verkostoja Björklund ja Schiavone ovat artikkelissaan tutkineet ajanjaksolla 1556–1610. Inkerin sodan yhteydessä Björklund nostaa esille turhankin helposti unohdetut ranskalaiset apusotilaat, joita Ruotsin kruunu värväsi palvelukseensa erityisesti hugenottien uskonnollisten verkostojen välityksellä. Kolmas merkittävä aliurakoidun värväämisen keskus löytyi Alankomaista, jonka palkkasotilaat olivat haluttu resurssi useissakin 1600-luvun eurooppalaisissa sodissa. Yllättävin joukko nousee esille Björklundin ja A. Jorge Aguilera-Lópezin yhteisartikkelissa, joka tunnistaa Ruotsin kruunun palvelukseen päätyneitä espanjalaisia upseereita. Näissä sotilasurakoinnin verkostoitumisen ilmiöissä ei näytellyt lainkaan vähäistä roolia kuningas Kaarle IX:n oma persoona: veljenpojaltaan Sigismundilta 1590-luvun sisällissodassa vallan anastanut kuningas saattoi helpommin luottaa ulkomaisiin palkkamiekkoihin kuin Ruotsin omien poliittisesti jakaantuneiden eliittien jäseniin.

 

Björklundin väitöskirjan löydökset ovat oleellista debatin ruokaa myös laajasti maalaileville teorioille esimodernien valtioiden kehityksestä sekä aikakauden ns. sodankäynnin vallankumouksesta. Näiltä osin Björklund osoittautuu varovaiseksi skeptikoksi ja synteesien etsijäksi. Perinteinen ”bellistinen” teoria sodista ja sodankäynnistä Euroopan valtiollisen kehityksen moottorina ei saa kirjoittajalta aivan varauksetonta tukea. Sen sijaan, että mahtivaltion kehitys mitattaisiin sillä kyvyllä, millä se pystyi puristamaan irti resursseja omista alamaisistaan ja omasta yhteiskunnastaan, Björklund ja eräät toisetkin kollaboraatioteorian kannattajat näkevät valtionmuodostuksen yhteistyön ja kansalliset rajat ylittäneen verkostoitumisen lopputulemana. Onkin syytä muistaa, että sotilasurakoitsijat eivät välittäneet pelkästään rahaa ja sotilaita, vaan myös tietotaitoa, kokemusta ja sosiaalista pääomaa. Toisaalla Björklund kvalifioi sodankäynnin vallankumouksen väkevää teesiä samalla sotilasurakoinnin vasta-argumentilla, jonka on aiemmin esittänyt myös David Parrott kirjassaan The Business of War (2012). Sodankäynnin vallankumouksen teoria lähti liikkeelle esimodernin valtiovallan väkivaltamonopolista ja sen kyvystä organisoida sodankäynti fiskaalissotilaallisen mahtivaltion omista resursseista (erityisesti verotuksesta ja julkisesta velasta), kun taas Parrott (ja Björklund) kyseenalaistavat tämän väitteen yksityisellä sotilasurakoinnin ilmiöllä, joka läpäisi vuosisatojen ajan kaikki sodankäynnin tasot ja osa-alueet. Kuten Björklund tutkimuksessaan tiivistää, Ruotsi ei olisi kyennyt käymään minkäänlaista sotaa Baltiassa ja Inkerissä 1600–1618 ilman sotilasurakoitsijoiden koko kirjavan spektrin apua.

 

Jaakko Björklund on rajannut 1600-luvun alun sotilasurakoinnin tutkimuksensa Ruotsin itäisiin sotiin Baltiassa, Suomessa ja nykyisen Venäjän alueella. Tällöin tarkastelun ulkopuolelle on jäänyt Tanskaa vastaan käyty Kalmarin sota (1611–1613). Itämaiden sodista poikkeavissa olosuhteissa käyty sota tuo epäilemättä omat nyanssinsa ja reunaehtonsa sotilasurakoinnin ilmiöön 1600-luvun alun Ruotsissa. Lisää tutkittavaa tästä aihepiiristä toisin sanoen vielä riittää.

 

 

 

Jaakko Björklundin väitöskirjan artikkelit niiden sisällyttämisjärjestyksessä:

 

Sebastian Schiavone & Jaakko Björklund. (2023). From foreign mercenaries to the king’s trusted companions – Emergence of the Swedish-Scottish recruitment network 1556–1610. Katja Tikka, Mateus Wyžga & Lauri Uusitalo, toim. Invited, banished, tolerated: Managing mobility in Early Modern Europe. Palgrave Macmillan.

 

Jaakko Björklund & Sebastian Schiavone. (2021). Networks of Recruitment: Fiscal-Military Operations to Contract Foreign Soldiers for Sweden 1605–1610. Northern Studies 52.

 

Jaakko Björklund. (2021). Officers as Creditors during the Ingrian War (1609–1617). Petri Talvitie & Juha-Matti Granqvist, toim. Civilians and Military Supply in Early Modern Finland. Helsinki University Press.

 

Jaakko Björklund. (2024). Protestantism, identity and the mobilization of military force: Huguenot troops in Sweden’s Baltic campaigns, 1605–14. Irene Polisnkaya, Alan James & Ioannis Papadogiannakis, toim. Religion and War from Antiquity to Early Modernity. Bloomsbury Academic.

 

Kaarle Wirta, Katja Tikka & Jaakko Björklund. (2021). Administering Empire: Business Diplomacy in Early Modern Sweden: The Cases of Abraham Cabiljau and the Gothenburg Company. Legatio: The Journal of Renaissance and Early Modern Diplomatic Studies 5.

 

Jaakko Björklund & A. Jorge Aguilera-López. (2024). Spanish Officers in the Far North. The Military Careers of Alfonso Cacho y Canuto and Don Rodrigo de Córdoba y Guzmán in Early Seventeenth-Century Sweden. Martin Almbjär, Francisco Cebreiro Ares & Germán Jiménez-Montes, toim. Distant Neighbours: Trade, Diplomacy and Political Exchange between Sweden and Spain in the Early Modern Era. Uppsala University Press.

 

Väitöskirjan kokoava johdanto on luettavissa ja ladattavissa Heldasta.