Adwa - surkea sotaretki

 

Vuonna 1896 käytyä Adwan taistelua ei modernissa sotahistoriassa juuri muistella, vaikka kyse oli niin Afrikan kuin Euroopankin historian kannalta käänteentekevästä ja ratkaisevasta tapahtumasta. Tuossa taistelussahan Italian Eritrean siirtomaa-armeija tuhoutui lähes täysin kohdattuaan Etiopian keisarilliset joukot, joiden ei kaikkien aikalais- tai kenties myöhempienkään olettamusten mukaisesti olisi pitänyt pystyä lyömään sotajoukkoa, joka koostui modernisti koulutetuista ja aseistetuista [valkoisista] eurooppalaisista. Näin kuitenkin kävi, ja Adwa pysäytti Italian hankkeen tehdä Etiopiasta oma siirtomaansa – hanke, jonka lopulta toteutti fasistidiktaattori Benito Mussolini neljäkymmentä vuotta myöhemmin ja vain lyhytaikaisesti ennen Italian Abessinian armeijan romahtamista vuonna 1941.

 

Raymond Jonasin kirja on siis tervetullut ja tarpeellinen lisäys Euroopan ja Afrikan sotahistoriaan. Jonas ei sorru siihen syntiin, että perkaisi ainoastaan itse Adwan taistelua maaliskuussa 1896, vaan hän avaa myös sodan taustoja ja seurauksia unohtamatta myöskään sellaisia uudelle sotahistorialle luonteenomaisia näkökulmia kuten mentaliteetteja ja identiteettejä. Jonasin kirja on lopulta kuvaus italialaisten ja etiopialaisten kohtaamisesta sekä sodassa että sen ulkopuolella – diplomatiassa, kaupankäynnissä, ennakkoluuloissa ja intiimeissä suhteissa. Kirjan päähenkilö on Etiopian karismaattinen keisari Menelik, joka aloitti poliittisen uransa Shoan kuninkaana ja joka nousi Etiopian valtaistuimelle vasta keisari Yohanneksen kaaduttua taistelussa Sudanin mahdilaisia (ääri-islamisteja) vastaan vuonna 1899. Menelikin poliittinen kumppani oli hänen oromovähemmistöön kuulunut vaimonsa Taytu, jonka laajan sukuverkoston kautta Menelik kykeni laajentamaan vaikutusvaltaansa Tigrayn provinssiin, joka oli perinteisesti ollut Etiopian keisarivallan ulottumattomissa.

 

Keisariksi noustuaan Menelik joutui etsimään jonkinlaisen vuorovaikutuskäytännön Eritrean eli Italian siirtomaaprovinssin kanssa (Eritrean nimi on italialainen väännös kreikan kielen sanasta erythros, ”punainen”, ja viittaa siten Punainenmereen). Paikkailtavaa riitti, sillä Italiassa tunnettiin suurta katkeruutta ja vihaa Etiopiaa kohtaan sen takia, että keisari Yohanneksen sotapäällikkö Alula oli vuonna 1887 tuhonnut pienen italialaisen sotaretkikunnan Dogalin taistelussa. Shoan kuninkaana Menelikin suhde keisari Yohannekseen oli etäinen, eikä hän ollut osallistunut Dogalin taisteluun. Tästä huolimatta italialaiset suhteutuivat Menelikiin epäluuloisesti ja pitivät tätä, ilmeisen aiheellisesti, opportunistisena juonittelijana. Menelikin oma huomio oli 1890-luvun alussa kohdistunut pitkälti eteläiseen Welaytan kuningaskuntaan, jonka hän valloitti vuonna 1894 brutaalin valloitussodan avulla. Menelik oli kuitenkin sen verran tietoinen kansainvälisen politiikan realiteeteista, että noustuaan keisarin valtaistuimelle hän lähetti ensi töikseen Italiaan luottomiehensä Ras Makonnenin johtaman diplomaattisen lähetystön. Kultivoitunut ja Italiaan myötämielisesti suhtautunut Ras Makonnen teki isäntiinsä suuren vaikutuksen, ja lähetystön seurauksena Etiopia ja Italia ratifioivat aiemman Wichalen sopimuksen. Tämä traaginen sopimus lopulta johti Adwan verilöylyyn. Pintapuolisesti sopimus oli ongelmaton: Etiopia kielsi orjakaupan alueellaan ja myönsi Italialle suosituimmuusasemaan Etiopian ulkomaankaupassa. Italia puolestaan myönsi Etiopialle mittavan lainan, jonka vakuutena olivat Hararin satamakaupungin tullitulot. Sopimuksen vaarallinen osa oli kuitenkin sen lisäpöytäkirja, jossa Etiopia luovutti Italialle vallan edustaa sitä kansainvälisissä asioissa. Tämä lisäys käytännössä teki Etiopiasta Italian protektoraatin, minkä lisäksi siinä myönnettiin Italialle omistusoikeus edellisenä kesänä tekemiinsä maavalloituksiin Asmaran ja Marebjoen välimaastossa. Koska sopimus oli kirjoitettu amharaksi ja italiaksi, sen sanamuotojen määrittelyt jättivät tulkinnanvaraa kummallekin osapuolelle.

 

Raymond Jonas kuvaa hyvin Italian tuolloista poliittista ilmastoa, jossa siirtomaavalta Afrikassa oli sekä kansallinen idée fixe että poliittisia jakolinjoja syventävä kuuma peruna. Kongon esimerkki vaikutti viestittävän, että jos Belgian kaltainen kääpiövaltio kykeni silpomaan itselleen Afrikasta valtaisan siirtomaan, toki myös Italia, historiallinen suurvalta, kykenisi vastaavaan suoritukseen Etiopiassa. Kolonialismikokeilu lähti liikkeelle Eritreasta, josta tuli pian ammottava rahareikä, sillä sinne muuttaneita, lopulta sangen harvoja italialaisia siirtolaisia tuli auttaa rahallisesti alkuun sekä tukea vielä pitkään sen jälkeenkin. Italian julkinen mielipide pysyi skeptisenä siirtomaahanketta kohtaan: miksi käyttää resursseja Afrikan siirtokuntien kehittämiseen, kun iso osa Italiasta itsestään oli taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti retuperällä? Pääministeri Francesco Crispi kuitenkin yllytti armeijan kenraaleita ottamaan Afrikkaa haltuun sotilasretkikuntien avulla, mikä käytännössä lopulta teki siirtomaahankkeesta sotilaallisen operaation. Crispin luottomies Eritreassa oli Oreste Baratieri, Italian siirtomaa-armeijan komentaja, jonka voitot edesmenneen keisari Yohanneksen poikaa Mangashaa vastaan Adwassa ja Coatitissa vuonna 1895 kannustivat niin Crispiä kuin Baratieriakin etenemään syvemmälle Etiopiaan – ja siten pakottamaan Menelikin hyväksymään Italian tulkinnan Wichalen sopimuksesta. Menelik teki sen, mitä häneltä saattoi keisarina odottaa: hän ei suostunut hyväksymään Etiopian statusta Italian protektoraattina, vaan vastasi maahantunkeutumiseen määräämällä Etiopian joukkojen liikekannallepanon.

 

Raymond Jonas kuvaa ansiokkaasti vastakkaisten armeijoiden epäsymmetriaa. Italian siirtomaa-armeija koostui aluksi pitkälti ns. askareista eli paikallisista eritrealaisista värvätyistä, joille oli annettu italialainen sotilaskoulutus ja moderni aseistus. Askarit kykenivät etenemään sotilashierarkiassa aliupseerin tasolle, mutta kaikki upseerit askaripataljoonissa olivat italialaisia. Tämä oli vakava heikkous, sillä ilman italialaisia kukaan ei komentanut yksiköitä ja niistä tuli pahimmassa tapauksessa täysin taistelukyvyttömiä raskaiden upseerimenetysten jälkeen. Tästä huolimatta askarit olivat puhdasoppisia ammattisotilaita, joille sotiminen oli elinikäinen ja periytyväkin ammatti. Askarit asuivatkin perheineen omissa sotilaskylissään, niin sanotuissa tukuleissa. Käytännössä askarit olivat Italian Afrikan armeijan eliittiä, sillä eurooppalaisen sotilaskoulutuksensa lisäksi he kestivät Etiopian ankaria olosuhteita italialaisia paremmin ja kykenivät liikkumaan marsseilla näitä verrattomasti ripeämmin. Italialaiset sotilaat olivat aluksi vähemmistö Baratierin armeijassa, mutta sotilasoperaation edetessä pääministeri Crispi laivasi yhä enemmän sotilaita Etiopiaan, kunnes italialaiset muodostivat enemmistön Baratierin operatiivisista prikaateista. Sotilaiden lisääminen kuitenkin kasvatti suunnattomasti sodan kitkaa, kun kenttäarmeija piti huoltaa modernin logistiikan periaatteiden mukaisesti eli rannikoilta prikaateihin johtavien huoltolinjojen avulla. Käytännössä nämä huoltolinjat koostuivat loputtoman pitkistä miesten ja muulien jonoista, jotka kuljettivat aseita, ammuksia, vettä ja ruokaa vuoristoisia kinttupolkuja pitkin (aikalaisvertaus Etiopiasta Afrikan Sveitsinä ei ollut perusteeton, sillä koko Etiopia sijaitsee toista kilometriä merenpinnan yläpuolella). Ei kestänyt aikaakaan, kun järjestelmä osittain romahti johtaen erityisesti juomaveden ja ruuan puutteeseen Baratierin armeijassa.

 

Menelikin sotajoukko operoi eri tavalla. Oikeastaan etiopialaisarmeija oli kuin jäänne kolmikymmenvuotisen sodan aikakaudelta. Etiopialaisilla ei ollut logistiikkaa, vaan armeija elätti itsensä keräämällä tribuutteja läpikulkemiltaan alueilta. Monissa tapauksissa armeijan huolto muistutti ryöstelyä, eritotenkin kun ratsuväki liikkui tyypillisesti erillään pääjoukosta omilla muonanhankintaoperaatioillaan. Armeijan mukana kulki Menelikin koko hovi sekä usein sotilaiden vaimoja ja lapsia. Etiopiassa ei ollut palkka-armeijaa, vaan maanpuolustus oli velvollisuus, johon osallistuivat kaikki kynnelle kykenevät miehet. Siviileineen kaikkineen Menelikin armeijassa on täytynyt olla pitkälti toistasataatuhatta henkeä. Aiemmin etiopialaisten aseistus oli koostunut keihäistä, kilvistä, miekoista ja musketeista, mutta Menelikin sotilailla oli lähitaisteluaseiden ohella kolmantena pääaseenaan takaa ladattava, moderni lukkokivääri. Näitä aseita olivat toimittaneet etiopialaisille sekä italialaiset itse että kaikenkarvaiset asekauppiaat, joita Afrikan sarven sodat olivat houkutelleet paikalle 1890-luvun aikana. Eräs näistä onnenonkijoista oli tunnetusti ranskalainen runoilija Arthur Rimbaud, joka ei lopulta kuitenkaan saavuttanut taloudellista menestystä hämärillä hankkeillaan.

 Taistelutavoiltaan armeijat eivät poikenneet paljoa toisistaan. Koska italialaiset olivat lukumäärältään lähtökohtaisesti alakynnessä, he pyrkivät käymään taisteluista suojaisista asemista kivääritulen ja kenttätykistön voimin. Etiopialaiset puolestaan pyrkivät hyökkäämään avoimemmassa maastossa, jossa he saattaisivat iskunsa voimalla ”kääntää” koko vihollisrintaman. Italialaiset olivat taitavampia käyttelemään kenttätykkejä, mutta etiopialaisten uudet Hotchkiss-tykit olivat teknisesti ylivertaisia italialaisten tykistöön verrattuna. Myös etiopialaiset osasivat käydä tehokasta positionalista sotaa, kuten he osoittivat vallatessaan italialaisilta Meleken linnoituksen piirityksen ja sitä seuranneen rynnäkön avulla helmikuussa 1896.

 

Itse Adwan taistelu on Raymond Jonasin kirjassa eräänlainen antikliimaksi. Käytännössä italialaiset hävisivät taistelun, ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan. Baratierin suunnitelmana oli tuhota etiopialaiset näiden leirissä Adwan ylängöllä. Tarkoitusta varten italialaiset operoivat kolmella prikaatilla, joita johtivat Baratieri itse sekä kenraalit Matteo Albertone ja Vittorio Dabormeda. Yhteistoiminnan sijasta prikaatien pakka hajosi erilleen, kun Albertone hyökkäsi omin voimin, vaikka hänen olisi pitänyt vain edetä ja odottaa muita, kun taas Dabormeda lähti etenemään aivan väärään suuntaan poispäin sekä muista prikaateista että etiopialaisista. Jonasin tulkinnan mukaan Albertone ja Dabormeda osoittivat liiallista itsenäisyyttä, oikeastaan jopa yritystä riistää taistelun hallinta esimieheltään Baratierilta itselleen. Sekoilu johti siten katastrofiin, kun etiopialaiset tuhosivat italialaisten prikaatit yksi kerrallaan aggressiivisilla hyökkäyksillään.

 

Raymond Jonas käyttää suuren osan kirjastaan taistelun jälkipyykin selvittelyyn, mikä on raikas poikkeus perinteisestä ”drum and trumpet” -sotahistoriasta, missä suuret taistelut itse vievät valtaosan kuvauksesta. Italialaisten paniikinomaista ja aseetonta pakoa Adwassa selittää seikka, joka on ollut perinteisesti hyvin arkaluontoinen Italiassa. Sotilaat olivat vakuuttuneita siitä, että etiopialaiset kastroivat sotavankejaan, mutta eivät niitä, jotka olivat heittäneet aseensa menemään. Tämä uskomus oli puoliksi totta, sillä etiopialaiset todellisuudessa kastroivat sotavankeja, mutta kuitenkin välittämättä siitä, oliko heillä ollut aseet vai ei. Kaikkia tuhansia italialaisvankeja ei kastroitu, mutta ilmeisesti satoja kuitenkin. Osa vangeista menehtyi julman teon aikana, osa selvisi hengissä ja palasi lopulta Italiaan. Etiopialaisten julmaa käytäntöä ei motivoinut niinkään kostonhimo tai sadismi kuin traditio, jossa vihollisen kivekset palvelivat voitonmerkkien tehtävää. Menelik paheksui menettelyä ja oli kieltänytkin sen, mutta keisarin kielloista huolimatta traditiota yhä toteutettiin Adwan taistelun yhteydessä. Kaikkein julmin kohtalo odotti kuitenkin askareita, joita Menelik syystä tai toisesta halusi kohdella pahaisina rikollisina. Perinteisen rangaistuksen mukaan sadoilta askareilta amputoitiin oikea kämmen ja oikea sääri. Mahdollisuus selviytyä hengissä tästä julmuudesta oli kastraatiota vähäisempi. Jonasin näkemyksen mukaan Menelik teki tässä menettelyssään vakavan virheen, sillä askareiden julmaa kohtelua ei hevin unohdettu, ja sotarikos herättikin eritrealaisissa kestävää vihaa ja katkeruutta etiopialaisia kohtaan.   

 

Raymond Jonas kuvaa kiinnostavasti italialaisten värikkäitä kohtaloita Menelikin sotavankeina Addis Ababassa. Etiopian nykyinen pääkaupunki oli tuolloin vielä sangen provinsiaalinen ja keskeneräinen hallintokeskus, mutta yli tuhannen italialaisen sotavangin ilmaantuminen kaupunkiin muutti sitä pysyvästi. Menelik näki italialaiset sotavangit poliittisena valuuttana, jota ei ollut syytä tuhlata tai menettää. Niinpä hän ei koonnut vankeja yhteen leiriin tai vankilaan, vaan majoitti heidät kaupungin asukkaiden koteihin. Menettely muistutti jälleen yhtä tapaa, jolla sotaa oli käyty 1600-luvun Euroopassa. Vankien tuli elättää itsensä työllä, josta heille maksettiin palkkaa. Sotavangit ostivat rahoillaan kaikkea muutakin kuin välttämättömiä elintarpeita, jolloin Addis Ababaan syntyi erityisesti italialaisia sotavankeja palvelevia markkinoita. Sotavangit ostivat usein takaisin tavaroita, joita heiltä oli Adawassa ryöstetty, minkä lisäksi heidän muuta kysyntäänsä ilmaantui täyttämään kauppiaita Kreikasta ja Ranskasta asti. Kulttuurillisten tarpeiden tyydyttämiseksi Addis Ababaan perustettiin ensin musiikkiteatteri San Carlino ja sen jälkeen luonnollisesti italialainen baari nimeltään Menelikin Saluuna. Baari herätti keisarin itsensä huomion, ja pian Menelik itse perusti Addis Ababaan oman trattorian, jossa tarjoiltiin etiopialaista ruokaa eurooppalaistyylisessä miljöössä. Sotavankeus etiopialaisten keskellä ja osana heidän arkielämäänsä pakotti niin vangit kuin heidän isäntänsäkin kulttuurillisten muurien ja ennakkoluulojen ylittämiseen. Lopulta ei ollut lainkaan tavatonta, että etiopialaiset naiset ottivat italialaisia sotavankeja rakastajikseen ja avopuolisoikseen. Kaikki italialaiset eivät kuitenkaan lämmenneet ympäristölleen, vaan kantoivat ikuista kaunaa Adwassa todistamistaan – tai kokemistaan – julmuuksista.

 

Kirjansa loppuosassa Raymond Jonas avaa Adwan vaikutusta Etiopiassa ja Italiassa sekä kansainvälisessä julkisessa mielipiteessä. Itsenäisen ”mustan” valtakunnan sotilaallinen voitto ”valkoisista” eurooppalaisista herätti huomiota ns. Afrikan diasporassa eli Amerikan ja Karibian afrikkalaisvähemmistöissä. ”Abessiniasta”, kuten Etiopiaa tuolloin yleisesti nimitettiin, tuli eräänlainen kuviteltu ylpeyden ja identiteetin lähde afrikkalaisen diasporan jälkeläisille Amerikassa ja erityisesti Haitissa, maailman toisessa itsenäisessä afrikkalaistaustaisessa valtiossa. Myöhemmin Jamaikalla syntyi kokonainen uskonnollinen liike, rastafarit, jonka uskonnollisen hartauden keskipisteessä oli Ras Tafari, Menelikin luottomies Ras Makonnenin poika ja Etiopian viimeinen keisari hallitsijanimellään Haile Selassie. Etiopialle itselleen sodan hinta oli raskas, mutta myöntäessään julkisen audienssin kymmenille tai jopa sadoille tuhansille taistelussa kaatuneiden leskille ja orvoille Menelik sementoi keisarin symbolista ja konkreettista valtaa Etiopiassa aivan ennennäkemättömällä tavalla. Raymond Jonas pitääkin juuri Adwan taistelua modernin etiopialaisen kansallisvaltion luomishetkenä. Myös muualla maailmassa ”Abessinia” alettiin nähdä oikeana valtiona, ja Adwan voitosta kirjoitettiin ihailevia artikkeleita länsimaisessa lehdistössä. Jonas kuitenkin muistuttaa, että Menelik oli ehtinyt aloittaa määrätietoisen PR-kampanjan Etiopian asian ajamiseksi jo hyvissä ajoin ennen Adwaa.

 

Italiassa Adwan katastrofi synnytti poliittisen kriisin. Pian taistelun jälkeen Oreste Baratieri asetettiin sotaoikeudessa syytteeseen epäpätevästä sodanjohdosta ja oman komentopaikkansa hylkäämisestä, mutta tuomio oli lopulta vapauttava. Adwa myös rohkaisi kolonialismin vastaista poliittista liikettä, jossa vaadittiin koko Eritrean siirtokunnasta luopumista. Yllättävää kyllä, kolonialismin vastaiseen rintamaan liittyi myös Vatikaani, jota kuitenkin motivoi enemmän katkeruus ja viha Italian maallista valtiota kohtaan kuin mikään ylevä antikolonialistinen periaate. Vatikaani yritti tahallaan nakertaa valtion legitimiteettiä hankkeellaan kaapata sotavankien vapauttamisprosessi itselleen, mutta kaukaa viisas Menelik, joka ymmärsi tarpeen tehdä rauha juuri Italian valtion eikä Vatikaanin kanssa, sopi lopulta vankien vapauttamisesta Italian hallituksen virallisten edustajien kanssa. Sopiessaan vankien vapauttamisesta Italia suostui myös maksamaan Etiopialle korvauksen heidän ylläpitonsa aiheuttamista kustannuksista, minkä eleen Raymond Jonas sangen aiheellisesti tulkitsee sotakorvauksien maksamiseksi. Loppukaneetissaan Jonas toteaa Adwan olleen voitto koko Afrikalle, sillä se kyseenalaisti sen teleologisen olettamuksen, että Afrikan vääjäämättömänä kohtalona oli alistua eurooppalaisten kolonialistiselle laajentumiselle.

 

Raymond Jonasin kirjan kerronta on paikoin rönsyilevää, mutta kenties juuri sen ansiosta hän kykenee nostamaan esille kiinnostavia ja tuoreita näkökulmia Adwan taistelun ympäriltä eikä niinkään itse taistelusta. Jonas osoittaa kirjallaan, että ns. uudella sotahistorialla on paikkansa juuri sen kokonaisvaltaisen otteen ansiosta.

Raymond Jonas, The Battle of Adwa: African Victory in the Age of Empire (Cambridge, MA: The Belknap Press of Harvard University Press, 2011).