Paavit ja kolmikymmenvuotinen sota

 

Kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) pitkään ajanjaksoon mahtui lukuisia eurooppalaisia monarkkeja ja valtionpäämiehiä. Meillä Suomessa tunnetaan luonnollisesti parhaiten Ruotsi, jota johti sodan aikana kaksi monarkkia, Kustaa II Aadolf ja hänen tyttärensä Kristiina. Käytännössä valtaa piti vuosien 1632 ja 1644 välillä valtakunnankansleri Axel Oxenstierna, mutta hän ei kuitenkaan ollut muodollisesti Ruotsin valtionpäämies. Naapurimaa Tanskassa ehti kolmikymmenvuotisen sodan aikana olla kaksi kuningasta (Kristian IV ja Fredrik III). Pyhiä saksalais-roomalaisia keisareita oli vuosien 1618 ja 1648 välillä vallassa kolme (Matias, Ferdinand II ja Ferdinand III). Espanjassa oli kuninkaita kaksi (Filip III ja Filip IV), kuin myös Ranskassa (Ludvig XIII ja Ludvig XIV) ja Englannissa (Jaakko I ja Kaarle I). Puola-Liettuassa ehti kuninkaita olla kolme (Sigismund III, Vladislav IV ja Juhana II Kasimir) ja Venäjällä tsaareja kaksi (Mikael ja Aleksei). Joissain Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ruhtinaskunnissa oli hämmästyttävää hallinnollista pysyvyyttä, kuten Saksin vaaliruhtinaskunnassa ja Baijerissa, joita hallitsivat koko sodan ajan vaaliruhtinas Johann Georg ja herttua Maximilian.

 

Ei ole myöskään lainkaan yllättävää, että kolmeen vuosikymmeneen mahtui neljä paavia, valittiinhan heidät aina kypsällä iällä. Sodan syttyessä liekkeihin Böömin kuningaskunnassa vuonna 1618 tuolloinen paavi Paavali V oli johtanut Rooman kirkkoa ja Kirkkovaltiota jo kolmentoista vuoden ajan. Syntymänimeltään Camillo Borghese, Paavali V kuului nousukiidossa olevaan aatelissukuun, jonka vauraus perustui Sienasta käsin harjoitettuun puuvillakauppaan sekä mittavaan maanomistukseen Rooman ympäristössä. Paavali V oli paavina jo ehtinyt itsekin kuumentaa Euroopan poliittista tilannetta ajautumalla kirkolliseen välirikkoon sekä suoranaisen sodan partaalle Venetsian tasavallan kanssa pian Pietarin istuimelle noustuaan. Kiistan ytimessä olivat Venetsiassa säädetyt uudet lait, jotka kielsivät maaomaisuuden eriyttämisen kirkolle sekä edellyttivät maallisten viranomaisten lupaa uusien kirkkojen rakentamiselle. Venetsian lainsäädännön kantaa puolusti kirkollisessa tuomioistuimessa kanoninen lakimies Fra Paolo Sarpi, jonka esiintyminen oli niin onnistunutta ja vakuuttavaa, että hän sai paavilta niskoilleen salaisen kuolemantuomion. Vuonna 1607 Sarpia puukotettiin venetsialaisella sillalla viisitoista kertaa stiletillä, mutta hän selvisi ihmeen kaupalla vaikeista vammoistaan. Epäilty murhaaja pakeni Kirkkovaltion alueelle, mistä Paavali V myönsi hänelle turvapaikan.

 

Kolmikymmenvuotisessa sodassa Paavali V:n mielenkiinto kohdistui Italian lähialueille, missä hän pyrki kriisin rauhoittamiseen. Paavi noudatti myös verrattain johdonmukaista puolueettomuuslinjaa ja kieltäytyi ehdottomasti siunaamasta Espanjan ja sen liittolaisten suunnittelemaa protestanttien joukkomurhaa Valtellinen alppilaaksossa. Verityön toteutumisen jälkeen paavi piti etäisyyttä niin espanjalaisiin kuin Valtellinen katolisiinkin eikä antanut millään muotoa ymmärtää, että hirmuteolla olisi takanaan kirkon tuki, vaikkakin espanjalaiset juhlistivat sitä omissa messuissaan Milanossa. Toisaalta Paavali V ei koskaan tehnyt mitään joukkomurhan estämiseksi, mikä tahrasi myös paavin omat kädet murhattujen vereen.

 

Paavali V:n kuoltua vuonna 1621 kardinaalikollegio valitsi hänen seuraajakseen Alessandro Ludovisin. Uusi paavi Gregorius XV oli taustaltaan akateemisesti koulutettu virkamiestyyppi, joka hallitsi kanonisen lain kiemurat ja joka oli toiminut toistakymmentä vuotta apostolisen oikeusistuimen (Tribunal Apostolicum Rotae Romae) auditorina eli kolmen tuomarin muodostaman paneelin jäsenenä. Toisin kuin edeltäjänsä, Gregorius XV ei yrittänyt pysytellä puolueettomana, vaan näki Saksaan levinneen konfliktin nimenomaan pyhänä sotana kerettiläisiä protestantteja vastaan. Gregorius XV kannustikin voimakkaasti keisari Ferdinandia tämän aikeissa riistää Böömin kapinaa johtaneen pfalzkreivi Friedrich V:n vaaliruhtinaan titteli ja nostaa hänen tilalleen Baijerin katolinen herttua Maximilian uudeksi vaaliruhtinaskollegion jäseneksi. Gregorius XV perusti vastauskonpuhdistuksen edistämiseksi myös uuden järjestö nimeltä Sacra Congregatio de Propaganda Fide, josta on jäänyt elämään tuo uskon levittämiseen viittaava propagandan termi. Kolmikymmenvuotisen sodan kulun kannalta hänen merkittävin tekonsa oli kuitenkin varsin rutiininomainen kirkollinen nimitys: vuonna 1622 paavi ylensi kardinaalien joukkoon Luçonin piispa Armand-Jean du Plessis de Richelieun.

 

Munuaiskivistä kärsinyt Alessandro Ludovisi oli ollut huonossa kunnossa jo tullessaan valituksi Paavali V:n seuraajaksi vuonna 1621, ja hän kuolikin vatsavaivoihin liittyneeseen kuumetautiin heinäkuussa 1623. Tuolloin kardinaalikollegio valitsi hänen seuraajakseen henkilön, joka ei ollut ainoastaan yksi kolmikymmenvuotisen sodan merkittävimmistä suurmiehistä vaan myös eräs ikonisimmista ja tunnetuimmista paaveista koko instituution pitkäaikaisessa historiassa. Firenzeläinen Maffeo Barberini työntyi historian parrasvaloihin pitkälti setänsä Francesco Barberinin ansiosta. Francesco Barberini oli protonotarius apostolicus eli Kirkkovaltiota hallinneen kuurian kunniajäsen. Koska Francesco Barberninilla ei ollut omia jälkeläisiä, veljenpoika Maffeosta tuli hänen huomattavien rikkauksiensa perijä. Setänsä myötävaikutuksella Maffeo Barberinista tuli vuonna 1601 paavin lähettiläs Ranskan kuningas Henrik IV:n hoviin, minkä jälkeen Paavali V nimitti hänet Nasaretin arkkipiispaksi vuonna 1604. Tämä jälkimmäinen titteli ei ollut pelkkä kunnia-arvo, sillä sen mukana Maffeo Barberini sai hallittavakseen kirkollisen läänityksen Apuliasta. Arvovaltansa ja rikkauksiensa avulla Maffeo Barberinin oli helppo luoda läheiset välit Rooman ja koko Italiankin merkittäviin mahtisukuihin, kuten Borgheseihin, Farneseihin ja Mediceihin. Näiden sukujen kardinaaliedustajien tuella kollegio valitsi Maffeo Barberinin Gregorius XV:n seuraajaksi elokuussa 1623. Barberinista tuli paavi Urbanus VIII.

 

Urbanus VIII:n historiallinen rooli kolmikymmenvuotisessa sodassa oli siinä, että hän asettui usein Ranskan eikä Habsburgien taakse. Käytännössä Urbanus VIII teki Kirkkovaltiosta Habsburgien epäsuoran vastustajan, mikä johti kummalliseen asetelmaan sodassa, joka oli näennäisesti uskonsota katolilaisten ja protestanttien välillä. Urbanuksella oli kuitenkin perusteita äkkiväärälle valtapolitiikalleen. Kirkkovaltio oli perinteisesti myötäillyt Espanjan Habsburgien intressejä reformaation jälkeisen ajan eurooppalaisessa politiikassa, mutta ei ollut lopulta hyötynyt juurikaan tästä linjauksestaan. Sen sijaan Habsburgien Espanja oli jatkanut valtapiirinsä lujittamista ja laajentamista Italian niemimaalla, missä Espanjan kuninkaat hallitsivat sekä Napolin kuningaskuntaa että Milanon herttuakuntaa ja olivat lisäksi läheisesti liittoutuneita Genovan tasavallan ja Toscanan herttuakunnan kanssa. Rooman poliittinen tila oli 1600-luvulle tultaessa siten alkanut käydä ahtaaksi näiden eri ruhtinaskuntien välissä. Ja koska välit Italian niemimaan ainoaan jäljelle jäävään suurmahtiin eli Venetsiaan olivat Paavali V:n valtakauden jäljiltä happamat, loogisimmaksi vaihtoehdoksi Urbanukselle näyttäytyi voimakkaan liittolaisen etsiminen Italian ulkopuolelta.

 

Urbanus VIII saattoi myös ajatella, että hän kykenisi sitomaan Ranskan tiukemmin osaksi Rooman poliittista valtapiiriä kardinaali Richelieun kautta. Mikäli Urbanus VIII näin kuvitteli, oli hän pahasti väärässä; sen sijaan, että Richelieu olisi kytkenyt Ranskan entistä vahvemmin osaksi Rooman vastareformaatiota, työnsi hän Ranskaa poispäin Roomasta synnyttämällä orastavan ajatuksen ”gallikaanisesta” valtionkirkosta, jossa hengellinen valta kulki kuninkaan eikä paavin kautta. Richelieun omapäisyys tuotti epäilemättä pettymyksen paaville: Urbanuksen väitetäänkin todenneen happamasti Richelieun kuolemasta kuultuaan: ”Mikäli Jumala todellakin on olemassa, kardinaali Richelieulla on paljon vastattavaa teoistaan. Mikäli ei, hän on pärjännyt hyvin.” Myöhemmin Urbanus VIII kenties kuvitteli yhdistävänsä Rooman ja Ranskan intressit masinoidessaan Richelieun seuraajaksi italialaisen kardinaali Giulio Mazzarinon. Mitään tällaista ei lopulta tapahtunut, mutta Mazzarino vaikuttaa joka tapauksessa sitoutuneen Urbanukseen henkilökohtaisella tasolla, kun hän paavin vuonna 1644 tapahtuneen kuoleman jälkeen jatkoi tämän kardinaalin asemassa olleiden veljenpoikien valta-aseman puolustamista kirkon espanjalaismielisiä ryhmittymiä vastaan.

 

Urbanus VIII:n suhde pyhään saksalais-roomalaiseen keisariin oli kolmikymmenvuotisen sodan aikana erityisen ongelmallinen. Periaatteessa keisari Ferdinand II ajoi Rooman etuja toteuttaessaan pelkän keisarillisen julistusoikeuden nojalla vuonna 1629 määräämäänsä restituutiota, jossa keisari takavarikoi Saksan protestanttisilta ruhtinailta sellaista maaomaisuutta, mitä nämä olivat maallistaneet kirkolta vuonna 1555 solmitun Augsburgin uskonrauhan jälkeen. Tässä keisarin näennäisessä hyväntekeväisyydessä oli paavin ja koko Rooman kirkon kannalta kaksi keskeistä ongelmaa. Ensinnäkään Rooma ei ollut koskaan tunnustanut Augsburgin uskonrauhaa ja sen ehtoja, joten keisari ei voinut palauttaa katoliselle kirkolle jotain sellaista, mitä kirkko ei omasta mielestään ollut koskaan menettänytkään. Toinen ongelma oli se, ettei kirkko lopulta edes saanut takaisin protestanteilta takavarikoituja läänityksiä. Ennen Lutherin reformaatiota ja Augsburgin uskonrauhaa Rooma oli hallinnut Saksassa suoraan vain luostariyhteisöjen eli munkkiveljeskuntien ja nunnasisarkuntien läänityksiä. Muita kirkollisia läänityksiä olivat hallinnoineet ruhtinaspiispat, jotka olivat lopulta keisarillisia ruhtinaita eivätkä paavin vasalleja. Reformaation seurauksena hengelliset veljes- ja sisarkunnat olivat lähestulkoon kadonneet Saksasta, ja heidän läänityksensä olivat päätyneet joko osaksi ruhtinaspiispojen hiippakuntia tai protestanttien territoriaalisia ruhtinaskuntia. Näin ollen protestanteilta takavarikoidut kirkolliset läänitykset palautuivat lähes säännönmukaisesti keisarikunnan kirkollisille ruhtinaille, kuten Mainzin ja Kölnin vaaliruhtinaille sekä Passaun, Würzburgin ja Bambergin piispoille. Ala-Pfalzissa keisari siirsi palautettuja kirkkoläänityksiä vaaliruhtinaskuntaa miehittäneelle Espanjan Flanderin armeijalle, mikä raadollinen teko rikkoi jo keisarikunnan omia lakejakin. Urbanus VIII:n valtakaudella Rooman kirkolle kävi piinallisen selväksi, ettei sillä ollut lopulta juuri mitään voitettavaa Saksassa käydyssä sodassa.

 

Kun Euroopan enemmän ja vähemmän suuret valtakunnat taistelivat toisiaan vastaan Saksan maaperällä, Urbanus VIII kävi omaa valloitussotaansa Italiassa. Rooma laajeni alueellisesti mutta verettömästi vuonna 1625, jolloin vailla miespuolista perijää jäänyt herttua Francesco Maria II della Rovere lahjoitti sukunsa hallitseman Urbinon herttuakunnan Kirkkovaltiolle. Tämän jälkeen laajentumispolitiikan makuun päässyt Urbanus VIII iski silmänsä Rooman pohjoispuolella sijainneeseen Castron kaupunkiin, jota hallinnoi Parman herttua Odoardo Farnese. Vuonna 1639 Roomassa vieraillut herttua Odoardo oli riitaantunut paavin kardinaaliveljenpoikien Antonio ja Francesco Barberinin kanssa jostain sangen turhamaisesta etikettikysymyksestä (herttua oli pyytänyt kardinaaleilta sotilassaattuetta, mutta nämä olivat kieltäytyneet siitä kunnianosoituksesta herttuaa kohtaan). Näpäyttääkseen kardinaaleja Odoardo vetosi suoraan Urbanukseen ja kehotti tätä kannustamaan veljenpoikiaan hyville tavoille. Tästä nöyryytyksestä suivaantuneet kardinaalit suostuttelivat setäänsä estämään kaikki viljan toimitukset herttuan hallitsemasta Castrosta Kirkkovaltion alueelle. Boikotti teki pahan loven Parman herttuakunnan tuloihin, mikä puolestaan esti Parman herttuaa maksamasta lukuisia velkojaan häntä lainoittaneille pankkiireille. Vararikon uhkaamat pankkiirit vetosivat paaviin, jotta tämä pakottaisi herttua Odoardon maksamaan velkansa. Parman herttuan kyvyttömyys täyttää velallisen velvoitteitaan roomalaisia rahoittajia kohtaan tarjosi oivan tekosyyn Kirkkovaltion sotilaalliselle interventiolle Castrossa.

 

Urbanus VIII ryhtyi vuoden 1641 aikana haalimaan palvelukseensa palkkasotureita Italiasta ja Ranskasta. Saman vuoden lokakuussa Kirkkovaltion palveluksessa ollut Belmonten markiisi ryhtyi piirittämään Castroa 12 000 jalkaväensotilaan ja 4 000 ratsumiehen voimin – paavi oli toisin sanoen onnistunut kokoamaan valloitustaan varten aikakauden mittapuulla sangen mittavan sotajoukon. Lyhyen piirityksen seurauksena Castro antautui, minkä jälkeen paavi katsoi aiheelliseksi rangaista herttua Odoardoa vielä lisää asettamalla tämän kirkonkiroukseen. Nämä teot provosoivat herttuaa aloittamaan oman vastaoperaationsa, ja kevättalvella 1642 Parman joukot tunkeutuivat Kirkkovaltion omalle alueelle ja lähestyivät jopa Rooman itsensä portteja. Hämmästyttävää kyllä, Urbanus VIII onnistui kasvattamaan joukkojensa määrää vielä entisestään, ja lopulta paavin 30 000 miehen vahvuiseksi paisunut armeija onnistui ajamaan herttua Odoardon hyökkäysjoukon takaisin Parman maaperälle. Sota ei kuitenkaan loppunut paavin torjuntavoittoon vaan jatkoi eskalaatiotaan. Herttua Odoardo solmi liittolaisuuden Venetsian tasavallan sekä Modenan ja Toscanan herttuakuntien kanssa. Kumpikin osapuoli jatkoi sotajoukkojensa kasvattamista ja usein vieläpä ulkomaisella miesvoimalla. Herttua Odoardon ja hänen liittolaistensa armeijaan virtasi sotilaita erityisesti Habsburgien keisarikunnasta, kun taas paavin sotajoukkoon lukeutui suuret määrät ranskalaisia. Castron omistuksesta käytiin toisin sanoen eräänlaista kolmikymmenvuotisen sodan varjokonfliktia.

 

Castron sota taantui vuoden 1643 aikana hedelmättömäksi kulutussodaksi. Kardinaali Antonio Barberinin johtama Kirkkovaltion armeija onnistui ajamaan takaisin Modenan ja Venetsian sotajoukot, mutta Umbriassa paavilliset hävisivät joukon paikallistaisteluita Parman ja Toscanan herttuoiden armeijoille. Paikallaan junnannut sodankäynti muodosti pian raskaan taloudellisen taakan sodan kaikille osapuolille. Barberinin suvun itsensä arvioidaan upottaneen Castron sotaan kuusi miljoonaa taaleria, mistä rahoista iso osa koottiin kasvattamalla rajusti Kirkkovaltion alamaisten verotaakkaa. Rooman kaduilla kenties huokaistiin helpotuksesta maaliskuussa 1644, kun kaupungin saavutti tieto paavin sotajoukkojen ratkaisevasta tappiosta Lago Scuron linnoituksen luona. Heti tappion jälkeen Urbanus VIII ja herttua Odoardo solmivat Ferrarassa rauhansopimuksen. Ranskan välittämän rauhansopimuksen ehtojen mukaisesti Castro palautui Parman herttualle, joka vapautettiin myös aiemmasta kirkonkirouksestaan. Lisäksi Parma sai jatkaa esteettä viljan vientiä Kirkkovaltioon, kunhan herttua vain sitoutui lyhentämään velkojaan roomalaisille lainoittajilleen. Kaiken kaikkiaan Ferraran rauha näyttäytyi Kirkkovaltion ja Urbanus VIII:n nöyryyttävänä arvovaltatappiona. Urbanus VIII kuoli heinäkuussa 1644, vain muutama kuukausi rauhan solmimisen jälkeen.

 

Urbanus VIII oli sotilaallisesta vastoinkäymisestään huolimatta onnistunut jättämään lähtemättömän jäljen paavien instituution historiaan. Hän laajensi Kirkkovaltiota alueellisesti kaappaamalla Urbinon herttuakunnan sen osaksi, eikä Castronkaan hallintaa ollut vielä lopullisesti selvitetty Ferraran häpeärauhassa. Sota Parman ja Kirkkovaltion välillä syttyi uudestaan vuonna 1649, ja tämän jälkimmäisen sodan seurauksena Castron kaupunki lopulta tuhoutui. Roomassa Urbanus VIII oli osoittautunut vastareformaation ideologiaa julistaneen barokkitaiteen suureksi suosijaksi ja rahoittajaksi. Urbanus VIII työllisti ahkerasti barokin kuvataiteen kenties tunnetuinta edustajaa Gian Lorenzo Berniniä erilaisilla tilaustöillä. Urbanuksen luottotaitelijana Bernini ei ollut ainoastaan kuvanveistäjä vaan myös arkkitehti ja suoranainen kaavoitusinsinööri. Tunnetuin Berninin työ paavi Urbanus VIII:n toimeksiannosta oli Pietarinkirkon koristelu barokkityylin ihanteiden mukaisesti. Bernini koristeli uudelleen Cathedra Petrin eli Pyhän Pietarin istuimen sekä suunnitteli kirkon sisälle mahtavan Pyhän Pietarin alttarin (Baldacchino di San Pietro). Urbanus VIII teetätti lisäksi Roomaan uusia palatseja itselleen ja suvulleen; niiden rakentamiseksi jouduttiin kuitenkin raivaamaan tieltä antiikin aikaista arkkitehtuuria, mistä syystä eräät roomalaiset kommentoivat paavin rakennusprojekteja katkeralla lausahduksella: Quod non fecerunt barbari fecerunt barberini (”Mitä eivät tehneet barbaarit, sen tekivät Barberinit”). Urbanuksen harjoittama veljenpoikiensa häikäilemätön suosiminen kirkon sisäisissä viroissa synnytti sivistyssanastoon myös uuden termin, nepotismin (latinan sanasta nepos eli veljenpoika).

 

Kolmikymmenvuotisen sodan viimeiseksi paaviksi jäi Urbanus VIII:n seuraaja Innocentius X, syntymänimeltään Giovanni Battista Pamphili. Giovanni Battista syntyi paavilliseen sukuun, sillä hänen isoisoisoäitinsä Isabella oli paavi Aleksanteri VI:n (paavi 1471–1503) tytär. Roomassa Pamphili nähtiin ”espanjalaisen puolueen” ehdokkaana uudeksi paaviksi, mistä syystä Ranskaa ja sen pääministeri kardinaali Mazzarinoa kannattaneet kardinaalit ajoivat omaksi vastaehdokkaakseen Giulio Cesare Sacchettia. Jälkimmäisen valinta olisi kenties toteutunut kardinaali Mazzarinon veto-oikeudella, mutta Mazzarino myöhästyi kardinaalikollegion kokouksesta ja ennätti Roomaan vasta sitten, kun Pamphilin valinta paavi Innocentius X:ksi oli jo ehtinyt tapahtua.

 

Innocentius X ei juuri ehtinyt sekaantua kolmikymmenvuotiseen sotaan Espanjan, pyhän saksalais-roomalaisen keisarin tai kenenkään muunkaan puolella. Innocentiuksen noustua Pyhän Pietarin istuimelle Westfalenissa käydyt rauhanneuvottelut olivat jo ehtineet alkaa ja ilman Kirkkovaltion virallista edustusta. Innocentius X kylläkin lähetti Westfaleniin oman edustajansa, nuntius Fabio Chigin, mutta tällä ei ollut valtuuksia käydä suoria neuvotteluita ”kerettiläisten” kanssa, mikä käytännössä supisti Chigin roolin rauhanneuvotteluissa pelkäksi tarkkailijaksi ja taustalobbariksi. Innocentius X kohtasi Westfalenin rauhanneuvotteluiden yhteydessä saman ongelman, mikä oli sitonut hänen edeltäjänsä Urbanus VIII:n käsiä keisarillisen restituutioediktin kohdalla vuonna 1629: koska Rooma ei tunnustanut Augsburgin uskonrauhaa, ei se voinut myöskään antaa siunausta rauhansopimukselle, joka nojautui Augsburgin uskonrauhan määritelmiin ja ehtoihin. Vuonna 1650, kaksi vuotta Westfalenin rauhansopimuksen solmimisen jälkeen, Innocentius X julkaisi bullan Zelo Domus Dei, joka tuomitsi Westfalenissa solmitun rauhan ”epäpäteväksi, tyhjäksi, epäreiluksi, epäoikeudenmukaiseksi, kirotuksi, torjutuksi, tarpeettomaksi, voimattomaksi ja merkityksettömäksi.” Espanjan ja Itävallan Habsburgit, kuten muutkin sotaan osallistuneet katoliset valtiaat, jättivät paavin bullan vaille huomiota, sillä heillä ei ollut pienintäkään aikomusta aloittaa uudelleen hirvittävää suursotaa vain paavin herkkähipiäisyyden vaalimiseksi. Rooman kirkon poliittisen arvovallan vähentyminen oli lopultakin paavien instituution keskeisin anti kolmikymmenvuotiseen sotaan ja sen historialliseen perintöön.