Isorauhojen aika 1700-1721

 

Tänä syksynä tulee kuluneeksi tasan 300 vuotta Pohjan sodan päättäneestä Uudenkaupungin rauhasta, jossa Ruotsi ja Venäjä sopivat sodan lopettamisesta. Vaikka rauhaa muistellaan Suomessa täysin aiheellisesti 1700-luvun alun merkkipaaluna, on silti syytä muistaa, että Uudenkaupungin rauha oli vain viimeinen kokonaisesta joukosta rauhansopimuksia, joilla eurooppalaiset valtakunnat määrittelivät keskinäisiä suhteitaan ja valta-alueitaan Espanjan perimyssodan (1700–1713) ja Pohjan sodan (1700–1721) jälkimainingeissa.

 

Kuten tunnettua, Pohjan sota sai alkunsa vuonna 1699 solmitusta Preobraženskojen sopimuksesta, jossa liivinmaalaisen aatelismies Johann Patkul rakensi työläällä sodanvälityksellään Puola-Liettuan, Saksin vaaliruhtinaskunnan, Venäjän ja Tanskan yhteisen liittokunnan Ruotsia vastaan. Toisena sotatoimenaan Kööpenhaminan pommittamisen jälkeen  Kaarle XII:n johtama Ruotsi löi tsaari Pietari I:n venäläisarmeijan Narvan taistelussa vuonna 1700 ja siirsi sen jälkeen sotanäyttämön Ruotsin hallitseman Liivinmaan eteläpuolelle Puola-Liettuan kuningaskuntaan. Puola-Liettuaa hallitsi tuolloin lähes yksinvaltiaan ottein Saksin vaaliruhtinas Augustus II, jonka kannatus Puola-Liettuan suurilukuisen aateliston eli szlachtan parissa ei ollut täysin universaalia. Kaarle XII löysi Puola-Liettuasta liittolaisekseen Stanisław Leszczyńskin johtaman puolueen, joka vastusti Augustus II:n kuninkuutta ja näki Venäjän oman valtakuntansa ensisijaisena vihollisena Ruotsin sijasta. Puola-Liettuaa miehittäneen Ruotsin tuella Stanisław Leszczyński valittiin Puola-Liettuan uudeksi kuninkaaksi vuonna 1704. Osa Puola-Liettuan aatelisista piti Leszczyńskin valintaa perustuslaillisten traditioiden vastaisena ja siten laittomana. Tämä Sandomierzin konfederaationa tunnettuna puolue kannatti Augustus II:n restauraatiota, minkä seurauksena konfederaatio, Augustus II ja tsaari Pietari I solmivat uuden Ruotsia vastaan suunnatun liittokunnan ns. Narvan sopimuksessa elokuussa 1704. Sotilaallisesti ylivertainen karoliiniarmeija löi konfederaation ja Augustuksen yhteisen sotajoukon Varsovan ulkopuolella heinäkuussa 1705, minkä jälkeen Leszczyński kruunattiin virallisesti Puola-Liettuan uudeksi kuninkaaksi.

 

Kruunun hintana oli kuitenkin Ruotsin kanssa solmittu Varsovan rauhansopimus (1705), jossa kaikki Ruotsia vastaan suunnatut aiemmat sopimukset mitätöitiin, Puola-Liettuan tulevat sopimukset alistettiin Kaarle XII:n hyväksynnälle ja karoliiniarmeijalle myönnettiin vapaus miehittää Puola-Liettuan kaupunkeja ja linnoituksia sekä värvätä esteettä uusia sotilaita Puola-Liettuan rajojen sisällä. Sopimuksen taloudellisessa ulottuvuudessa ruotsalaisille kauppiaille myönnettiin verovapauksia ja asumisoikeuksia Puola-Liettuassa, minkä lisäksi kuningaskunnan kaikki ulkomaankauppa ohjattiin kulkemaan Ruotsin hallitseman Riian kaupungin kautta. Sopimuksesta tehtiin lisäksi osa Puola-Liettuan vaalikuninkuuden pacta conventaa, mikä tarkoitti sitä, että Puola-Liettuan valtaistuimelle ei voinut nousta hyväksymättä Varsovan sopimusta ja sen ankaria ehtoja. Augustus II yritti vielä uudestaan hyökätä Puola-Liettuaan, mutta hänen saksilainen armeijansa lyötiin Fraustadtin taistelussa helmikuussa 1706. Hävityn taistelun seurauksena Augustus II joutui solmimaan Ruotsin kanssa Altranstädtin rauhansopimuksen (1706), jossa Augustus II hyväksyi Leszczyńskin kuninkuuden ja luopui kaikista omista vaateistaan Puola-Liettuan kruunuun. Altranstädtin ensisijaisiin kärsijöihin lukeutui myös Johann Patkul, joka pidätettiin Saksissa ja toimitettiin kostonhimoisten ruotsalaisten käsiin. Patkulin raajat rikottiin teilipyörässä, minkä jälkeen hänet mestattiin sotkuisesti useilla huonoilla kirveeniskuilla.  

 

Pohjan sodan kulku kääntyi Ruotsia vastaan Pultavassa vuonna 1709 kärsityn katastrofaalisen taistelutappion seurauksena. Voitokas tsaari Pietari I ryhtyi heti Pultavan jälkeen rakentamaan uutta liittokuntaa Ruotsia vastaan. Heinäkuussa 1709 solmitussa Dresdenin sopimuksessa Saksin vaaliruhtinas Augustus II ja Tanskan kuningas Fredrik IV olivat jo löytäneet toisensa, ja Thornin (Torúnin) sopimuksessa lokakuussa 1709 myös Pietari I ja Augustus II sementoivat oman liittolaisuutensa. Samassa kuussa Pietari I ja Fredrik IV solmivat Ruotsia vastaan suunnatun liiton Kööpenhaminan sopimuksella, ja heinäkuussa 1710 Pietari I solmi liiton myös Hannoverin vaaliruhtinas Georgin kanssa.

 

Vuodesta 1713 tuli eräs eurooppalaisen diplomatian virstapylväistä. Tuolloin Pietari I toi Ruotsia vastaan suunnattuun liittokuntaan mukaan Brandenburgin vaaliruhtinas Friedrich III:n, joka oli vuonna 1701 ylentänyt itsensä myös Preussin ensimmäiseksi kuninkaaksi. Historiankirjoissa Pietari I:n ja Friedrich III:n välinen Schwedtin sopimus (lokakuussa 1713) on ymmärrettävästi jäänyt Espanjan perimyssodan (1700–1713) päättäneen Utrechtin rauhan varjoon. Utrechtin rauha ei ollut yksi ainoa dokumentti, vaan kokonainen sarja sopimuksia, joita solmittiin vuosina 1713–1715. Osapuolina näissä sopimuksissa olivat Ranska, Iso-Britannia, Alankomaat, Espanjan, Portugali, Savoiji, Preussi ja Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Sopimuksen keskeinen kohta oli se, joka vahvisti Filip Bourbonin nousun Espanjan valtaistuimelle. Sopimuksen ehtojen mukaisesti uusi kuningas Filip V luopui samalla kaikista omista ja jälkeläistensä oikeuksista Ranskan kruunuun. Espanjan uuden vallanperimyksen myötä Habsburgien muinaista valtakuntaa pilkottiin osiin. Espanjan Alankomaat, Napolin kuningaskunta, Sardinia ja suurin osa Milanon herttuakunnasta siirtyivät Habsburgien itävaltalaiselle sukuhaaralle eli keisari Kaarle VI:lle. Savoijin herttuakunta sai Sisilian ja osan Milanon herttuakunnasta, ja Iso-Britannia kaappasi itselleen Gibraltarin. Etelä-Amerikassa Espanja menetti nykyisen Uruguayn alueen Portugalille. Pohjois-Amerikassa Ranska menetti Nova Scotian Iso-Britannialle ja joutui tunnustamaan irokeesien voimakkaan heimokonfederaation (niin sanotun kuuden kansakunnan) kuulumisen brittien valtapiiriin. Utrechtin yllä lepää myös musta varjo. Sopimus vahvisti transatlanttista orjakauppaa, kun Ranska luopui Afrikan ja Espanjan hallitseman Amerikan välisen orjakaupan monopolista (Asiento de Negros) ja siirsi sen Iso-Britannialle, joka säilytti orjakaupan monopolin vuoteen 1750 asti. Tuona ajanjaksona Iso-Britannia sai kuljettaa vuodessa 4 800 orjaa Espanjan alusmaihin Amerikoissa. Neljäsosa Asienton tuotoista ohjattiin Iso-Britannian monarkille, joka oli vuodesta 1714 asti Hannoverin vaaliruhtinas Georg (Iso-Britannian kuningas Yrjö I).  

 

Vuonna 1713 solmittiin toinen merkittävä eurooppalainen rauhansopimus, joka ei liittynyt lainkaan Espanjan perimyssotaan ja Pohjan sotaankin vain välillisesti. Lyötyään ruotsalaiset Pultavassa tsaari Pietari I ryhtyi ajamaan takaa Kaarle XII:tä, joka oli päätynyt Benderin kaupunkiin Moldavian voivodikunnassa. Ongelmana oli vain se, että Moldavia kuului osmanien sulttaanikunnan eikä Venäjän valtapiiriin. Sotaretki päättyi venäläisten kannalta lähestulkoon sotilaalliseen katastrofiin, kun turkkilaiset ja heidän tataariliittolaisensa pullottivat Pietarin johtaman venäläisarmeijan Stănileștiin aivan Prutjoen rannalle. Siellä piiritetty Pietari I joutui suostumaan heinäkuussa 1711 solmittuun rauhaan, jossa Venäjä sitoutui palauttamaan Azovin linnakkeen osmaneille ja lupautumaan olemaan sekaantumatta Puola-Liettuan sisäisiin asioihin. Osmanien kiusallisena vieraana ollut Kaarle XII vastusti väliaikaisrauhaa ja yllytti Krimin tataarikaani Devlet II Girayn säestämänä sulttaania jatkamaan sotaa. Sulttaani Ahmed II oli kuitenkin kyllästynyt sotaan ja päätti pitää kiinni Prutjoella solmitusta rauhasta Venäjän kanssa. Sopimus vahvistettiin Adrianapolissa vuonna 1713, jolloin osmanit olivat vihdoin onnistuneet karkottamaan Kaarle XII:n valtakunnastaan.

 

Kuten tunnettua, Pultavan tappion jälkeen Ruotsi joutui perääntymään Liivinmaan, Suomen ja Saksan rintamilla. Myös yritys katkaista Tanskan hallitsema Norja kahtia Trondheimin kohdalta epäonnistui niin sanotussa Jämtlandin sotaretkessä 1716–1718. Lokakuussa 1718 Kaarle XII itse kaatui norjalaisen Fredrikstenin linnoituksen piirityksessä. Kuninkaan kuolema kannusti Tukholman valtaneuvostoa ja uutta hallitsijaa, Kaarle XII:n sisarta Ulrika Eleonoraa löytämään sodan lopettamiseksi diplomaattisia ratkaisuja. Heinäkuussa 1720 Ruotsi ja Tanska solmivat Frederiksborgin linnassa rauhansopimuksen, jossa Ruotsi luopui aiemmasta liittolaisuudestaan Holstein-Gottorpin herttuakunnan kanssa sekä verovapaasta kauppamerenkulustaan Öresundin salmen kautta. Ruotsi sitoutui myös maksamaan Tanskalle 600 000 taalerin suuruiset sotakorvaukset. Vaikka Frederiksborgin rauha selvästi suosi Tanskan kuningas Fredrik IV:tä, oli se hänelle silti laiha lohtu yksitoista vuotta kestäneen sodan aiheuttamista tuhoista. Inhimillisen kärsimyksen ohella sota romahdutti Tanskan talouden, minkä seurauksena Tanska oli joutunut myymään Ruotsilta vuonna 1712 valloittamansa Bremen-Verdenin arkkihiippakunnan liittolaiselleen Hannoverin vaaliruhtinas Georgille. Lisäksi Tanska sitoutui rauhansopimuksessa palauttamaan Ruotsille aiemmin valtaamansa Stralsundin kaupungin sekä miehittämänsä osat Pommerista.

 

Ruotsi oli solminut oman erillisrauhansa Hannoverin kanssa jo marraskuussa 1719, jolloin Ruotsi luopui kaikista omista vaateistaan Bremen-Verdeniin. Tähän Tukholman rauhansopimukseen liittyi tammikuussa 1720 mukaan myös Preussi, jolle Ruotsi joutui luovuttamaan suuren osan hallitsemastaan Pommerista, mukaan lukien Stettinin, Dammin ja Golinowin kaupungit sekä Wollinin ja Usedomin saaret. Kustaa II Aadolfin rantautuminen viimeksi mainitulle saarelle heinäkuussa 1630 oli pystyttänyt sen Ruotsin eurooppalaisen suurvalta-aseman, joka Tukholman kahdessa rauhansopimuksessa pitkälti saateltiin hautaansa.

 

Jäljelle jäi enää rauhan virallistaminen Venäjän kanssa. Syyskuussa 1721 solmitun Uudenkaupungin rauhan suurin merkitys ei ollut Frederiksborgin ja Tukholman rauhojen rinnalla enää siinä, mitä Ruotsi menetti (Viron ja osan itämaastaan), vaan siinä, mitä Venäjä saavutti. Uudenkaupungin rauha kumosi aiemman Stolbovan rauhan (1617), joka oli käytännössä sulkenut Venäjältä pääsyn Itämerelle. Nyt koko nykyisen Viron alueen valloittanut Venäjä palasi Itämeren näyttämölle entistä väkevämpänä, johtajanaan uudistususkoinen tsaari Pietari I ja uutena pääkaupunkinaan Itämeren rannalle rakennettu, tsaarin itsensä nimeä kantava pääkaupunki. Kaikista näistä vihollisten sanelurauhojen tylyistä ehdoista uuden kuningas Frederik I:n johtama Ruotsi saattoi kuitenkin löytää yhden laihan lohdun: Stralsundin ja sitä ympäröivien Pommerin alueiden säilyttäminen Ruotsin hallussa takasi Frederikille edustuksen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan valtiopäivillä ja tarjosi Ruotsille siten sellaisen paikan Euroopan diplomaattisen konsertin orkesterissa, jota edes tsaari Pietarilla ei ollut.