Toinen maaliskuuta vuonna
1476 käytiin Neuchâtelin järven rannalla taistelu, jolla oli pitkät seuraukset
Euroopan historiassa. Taistelun vastakkaisina osapuolina olivat Burgundin
herttua Kaarle Rohkea ja Sveitsin valaliittolaiset, erityisesti Bernin,
Schwuzin ja Solothurnin kantonit. Taistelun kohteena oli Grandsonin linna, joka
oli aiemmin kuulunut Kaarlen liittolaiselle Jacques de Savoielle, Romont-Vaudin
kreiville. Jacques de Savoie oli ollut vuodesta 1473 asti Burgundin kuvernööri
ja sen armeijan kenttämarsalkka. Bernin johtamat valaliittolaiset olivat vuonna
1475 vallanneet Vaudin läänityksen ja siellä sijaitsevan Grandsonin linnan
itselleen, ja nyt herttua Kaarle aikoi vallata linnan takaisin liittolaisensa
kreivi Savoien puolesta.
Taistelun taustana oli
1400-luvun Euroopan sekava dynastinen ja feodaalinen politiikka. Kaarlen
hallitsema Burgundin herttuakunta oli alun perin Ranskan kuningaskunnan alainen
apanage–läänitys, josta oli jo 1300-luvun aikana tullut käytännössä
itsenäinen valtakunta Ranskan ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan
väliin. Sveitsin valaliiton muodostaneet kantonit kuuluivat yhä muodollisesti
keisarikuntaan, mutta nekin olivat jo vuodesta 1291 lähtien pyristelleet irti
Saksan monarkkien ja Itävaltaa hallinneiden Habsburgien suvun ylivallasta. Vuonna
1469 Itävallan herttua Sigismund pyrki suitsimaan valaliittolaisten
oma-aloitteista laajentumista Sveitsin pohjoispuolelle panttaamalla Elsassin
provinssin herttua Kaarlelle siinä toivossa, että tämä asettaisi sotilaalliset rajat
valaliittolaisten laajentumispyrkimyksille. Viittä vuotta myöhemmin herttua Sigismund
kuitenkin neutralisoi valaliittolaisten uhan Habsburgien läntisille
läänityksille solmimalla näiden kanssa Ranskan kuningas Ludvig XI:n välittämän ”ikuisen”
rauhansopimuksen (Ewige Richtung). Tällä välin herttua Kaarlen
käskynhaltija Elsassissa, ritari Peter von Hagenbach, oli jo ehtinyt suututtaa
niin paikalliset asukkaat kuin valaliittolaisetkin asettamalla Strasbourgin,
Mühlhausenin ja Baselin kaupungit kauppasaartoon. Elsassissa syttyi
käskynhaltijaa vastaan kapina, jonka tukahduttamiseksi herttua Kaarle lähetti
provinssiin Jacques de Savoien johtaman armeijan. Kreivi Savoien johtama
armeija kuitenkin lyötiin Héricourtin taistelussa, ja käskynhaltija Hagenbach
menetti päänsä kapinallisten mestausmiekan alla.
Kreivi Savoie ei ollut
kohdannut Héricourtissa ainoastaan elsassilaisia kapinallisia vaan myös herttua
Sigismundin ja valaliittolaisten apujoukkoja. Jälkimmäiset eivät katsoneet hyvällä
naapurinsa Savoien sotilaallista liittoutumista vallan- ja laajentumishimoisen
herttua Kaarlen kanssa ja hyökkäsivät kostoksi kreivin läänityksille Vaudiin. Valaliittolaiset
hävittivät systemaattisesti Vaudia ja surmasivat sen asukkaita. Terrorisoidut
Vaudin asukkaat ryntäsivät kauhuissaan vannomaan uskollisuutta miehittäjille,
joilla oli pian vallassaan kaikki Vaudin kaupungit ja linnat, mukaan lukien Grandsonin
strategisesti tärkeä linnoitus Neuchâtelin järven rannalla. Alueen lävitse
kulki reitti etelästä pohjoiseen, jota Burgundin herttua oli käyttänyt
vahvistaakseen armeijaansa Italiasta värvätyillä palkkasotureilla. Commynesin
mukaan herttua Kaarle suosi sotilaina omien alamaistensa sijasta ulkomaalaisia
palkkasotureita, ”koska hän pystyi palkkaamaan heitä suuret määrät.” Valaliittolaisiin
myötämielisesti suhtautuneen ranskalaisen aikalaiskronikoitsija Philippe de
Commynesin mukaan valaliittolaiset tarjoutuivat tämän jälkeen luovuttamaan
Grandsonin takaisin Savoien kreiville vastineeksi rauhasta Burgundin herttuan
kanssa, mutta tämä tarina lienee pelkkää Ranskan kuninkaan hovista masinoitua propagandaa;
todellisuudessa valaliittolaiset käyttäytyivät Vaudissa kuin he olisivat
tulleet jäädäkseen.
Oli miten oli, Burgundin
herttua päätti lähteä sotaan valaliittolaisia vastaan valloittaakseen Vaudin
takaisin liittolaiselleen Savoielle, mutta vastoin Ranskan kuningas Ludvig XI:n
”viisaita neuvoja”, kuten Commynes asian kronikassaan esitti. Helmikuun lopulla
Burgundin 20 000 sotilaan vahvuiset joukot saavuttivat Grandsonin linnan,
jota ne ryhtyivät heti piirittämään uudenlaisten aseiden, raskaiden piiritystykkien,
avulla. Linnan hätääntyneet sveitsiläiset puolustajat, jota oli noin 7–800,
lähettivät avunpyynnön valaliiton kantoneille, sillä linnan puolustuksen
murtuminen tykkien moukaroinnin alla vaikutti vain ajan kysymykseltä. Bernin kantonin
johdolla valaliittolaiset mobilisoivat pikaisesti armeijan, jonka vahvuus oli
noin 21 000 miestä, mutta jolta puuttui kokonaan tykistö. Valaliittolaiset
lähettivät vesitse viestinviejiä kertomaan Grandsonin puolustajille, että apu
oli tulossa, mutta puolustajat käsittivät väärin järveltä viittilöivien viestinviejien
tarkoituksen ja antautuivat burgundilaisille. Herttua Kaarle ei kuitenkaan antanut
mitään armoa sveitsiläisille vaan joko hukutti nämä järveen tai hirtti
läheisistä puista makaabereina voitonmerkkeinä. Aikakauden sodankäynnin
kontekstissa herttuan teko oli hirvittävä sotarikos, sillä ehtoja vastaan antautuneita sotilaita tuli aina armahtaa tai vähintäänkin kohdella
sotavankeina, mikä tarkoitti heidän vapauttamistaan lunnaita vastaan.
Valaliittolaisten
apuarmeija ei tiennyt Grandsonin puolustajien synkästä kohtalosta vaan jatkoi
etenemistään kohti linnoitusta. Maaliskuun toinen päivä valaliittolaiset
kohtasivat linnan ulkopuolella herttua Kaarlen armeijan, jonka kaikkia kahtakymmentätuhatta
sotilaista ei voinut mitenkään sulloa ahtaan linnan muurien suojiin. Taistelu
oli siis käytävä avoimella kentällä. Valaiittolaiset olivat 1400-luvun
loppupuoliskolla aikakauden sodankäynnin edelläkävijöitä, jotka taistelivat jalan
ja keskittivät pääosin peitsimiehistä koostuneet joukkonsa useiden tuhansien
miesten vahvuisiin falangeihin. Burgundin herttua, joka taisteli osittain
perinteisemmillä keinoilla, luotti peitsimiehiä enemmän raskaaseen ratsuväkeen,
jousimiehiin sekä vahvaan tykistöönsä. Kumpaankin armeijaan lukeutui Grandsonissa
myös uudenlaisia jalkaväen sotilaita eli hakapyssymiehiä, mutta nämä eivät
näytelleet taistelussa vielä mitään ratkaisevaa tai edes järin näkyvää osaa.
Herttua Kaarlella oli itsellään
myös taktista silmää, sillä hän asetti joukkonsa sellaiseen järjestykseen,
jossa niitä suojeli toiselta sivustalta Neuchâtelin järvi ja toiselta tykistö. Tästä
kaukonäköisyydestään huolimatta herttua Kaarle jäi taktisessa osaamisessa
toiseksi valaliittolaisille. Vaikka sveitsiläiset keskittivät jalkaväkensä
suuriin muodostelmiin, he eivät hyökänneet eteenpäin minään yksivoimaisena
massana. Sveitsiläisten suuri vahvuus oli heidän muodostelmiensa joustavuus ja
hyökkäyksensä nopeus. He eivät edenneet marssiessaan yhtenä jonona vaan porrastivat
falanginsa kolmeen alenevaan kolonnaan sillä tavoin, että oikeanpuolimmaisin
kolonna eteni ensimmäisenä ja vasemmanpuolisin kolonna piti päätä. Näin vertikaalisesti etenevä armeija saatettiin järjestää nopeasti horisontaaliseen rintamamuotoon,
minkä lisäksi porrastettu etenemisjärjestys kätki vähintäänkin armeijan
viimeisen kolmanneksen.
Juuri näin kävi Grandsonin
luona, missä herttua Kaarle lähetti itsevarmana ritarinsa ja (pääosin
italialaiset) jousimiehensä pysäyttämään valaliittolaisten etujoukon.
Burgundilaiset ritarit piirittivät pian valaliittolaisten etujoukon, mutta
herttua Kaarle, joka ilmeisesti halusi säästellä miesvoimiaan, käski
sotilaittensa vetäytyä taaksepäin, jotta tykistö voitaisiin tuoda asemiin
valaliittolaisten moukaroimiseksi. Tässä vaiheessa läheisestä metsästä
ilmaantui burgundilaisten yllätykseksi ensin toinen ja sitten vielä kolmaskin
valaliittolaisten sotajoukko. Kun burgundilaisiin tarttui paniikki, herttua
Kaarlen määräämä taktinen vetäytyminen muuttui nopeasti yleiseksi paoksi. Commynesin
mukaan burgundilaisten romahdus johtui väärin ymmärryksestä, kun herttua
Kaarlen pääjoukon muodostaneet jalkaväen sotilaat tulkitsivat ritarien taktisen
vetäytymisen paoksi ja liittyivät siihen itsensä pelastamiseksi. Commynes ei
kuitenkaan ollut itse paikalla Grandsonissa, minkä lisäksi hänellä oli Ranskan
kuninkaan hovimiehenä vahva motiivi halventaa Burgundin herttuaa, joka oli vasta
vähän aiemmin ollut sodassa Ludvig XI:n kanssa Lothringenin provinssin
hallinnasta.
Burgundilaiset selvisivät
paniikinomaisesta joukkopaostaan vain noin tuhannen miehen tappioilla, sillä valaliittolaisilla
ei ollut falangeihin järjestäytyneinä peitsimiehinä tarvittavaa nopeutta juosta
pakenevia vihollisia kiinni ja lahdata näitä takaapäin. Grandsonin linna,
herttua Kaarlen leiri sekä hänen hieno tykistönsä jäivät kuitenkin kaikki
valaliittolaisten sotasaaliiksi. Commynesin kertomuksen mukaan sveitsiläiset
sotilaat eivät ymmärtäneet herttua Kaarlen leiristä löytämiensä aarteiden
arvoa, vaan myivät hopealautasia eteenpäin tina-astioina ja lunastivat kokonaisen
jalokiven vaivaisen floriinin hinnalla. Valaliittolaisten dramaattinen voitto
joka tapauksessa hieman nolotti Ranskan kuningasta, joka ei ollut ymmärtänyt
asettua avoimesti heidän puolelleen Burgundia vastaan. Myöhemmin Ludvig XI
kiillotti kilpeään valaliittolaisten silmissä maksamalla Bernille ja muille
kantoneille kymmenien tuhansien floriinien suuruisia palkkiorahoja. Mitään
palkkioita ei ollut kuitenkaan luvassa Geneven kaupungille, joka muista valaliittolaisista
poiketen oli taipunut herttua Kaarlen pelottelun edessä ja jättänyt
osallistumatta Grandsonin pelastusyritykseen. Muut valaliittolaiset rankaisivat
myöhemmin geneveläisiä näiden pelkuruudesta suurella sakolla. Toisaalla taas Philippe
de Commynes kuvaili kronikassaan hekumoivasti, kuinka herttua Kaarle yritti Grandsonin
tappion jälkeen kalastella Ludvig XI:n suosiota siinä pelossa, että Ranskan
kuningas uusisi Lothringenistä käydyn sodan tilanteessa, jossa herttua Kaarlen
oma armeija oli sekasorron ja pelon vallassa.
Grandsonin taistelun suuri
historiallinen merkitys oli siinä, että näyttävä sotilaallinen voitto Burgundin
herttuasta hitsasi valaliittolaisia yhteen sotilaallisen laajentumisen
hetkellä. Vaikka uskonnolliset ja poliittiset ristiriidat uhkasivat ajoittain
repiä valaliiton irti liitoksistaan, ulkoisen uhan paine riitti pitämään
sveitsiläiset yhdessä vuoteen 1648 asti, jolloin kolmikymmenvuotisen sodan
päättänyt Westfalenin rauha virallisti heidän itsenäisyytensä Pyhästä
saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta. Herttua Kaarle taas ei voinut antaa
valaliittolaisille anteeksi näiden aiheuttamaa nöyryyttävää tappiota, vaan kokosi
pian uuden armeijan Vaudin takaisin valloittamiseksi ja valaliittolaisten
kukistamiseksi. Herttua Kaarle kohtasi valaliittolaiset uudestaan Moratin
kentällä kesäkuussa 1476. Seurauksena oli burgundilaisten sotilaallinen
katastrofi, kun Lothringenin herttua Réne II:n kanssa liittoutuneet valaliittolaiset
rynnäköivät burgundilaisten leiriin ja surmasivat mahdollisesti jopa kolmanneksen
herttua Kaarlen 30 000 miehen vahvuisesta armeijasta. Tie oli avoinna
kohti herttuan miehittämän Lothringenin pääkaupunkia Nancya. Herttua Kaarle
Rohkea kaatui taistelussa puolustaessaan Nancya valaliittolaisten ja
lothringeniläisten hyökkäykseltä tammikuussa 1477. Koska herttua Kaarle kuoli
ilman miespuolista perillistä, Burgundin herttuakunta siirtyi hänen
tyttärelleen Marialle. Elokuussa 1477 Maria otti aviomiehekseen Itävallan arkkiherttua
Maximilianin, Habsburgien suursuvun päämiehen. Läänittömäksi jäänyt Jacques de
Savoie löysi uuden turvapaikan arkkiherttua Maximilianin hovista, missä hänet
ylennettiin Kultaisen taljan ritarikuntaan ennen kuolemaansa vuonna 1486. Tuossa
vaiheessa arkkiherttua Maximilian hallitsi jo Burgundia yksin, sillä Maria oli saanut
surmansa metsästysonnettomuudessa neljä vuotta aiemmin.
Marian ja Maximilianin avioliiton
seurauksena Burgundi siirtyi osaksi Habsburgien keisarisuvun perintömaita, mikä
puolestaan synnytti rakenteellisen ristiriidan Ranskan kuninkaiden kanssa,
joiden myöntämä läänitys Burgundi oli alun perin ollut. Grandsonin taistelu
toimi siten lähtölaukauksena Ranskan kuninkaiden ja Habsburgien toistuville
sodille, jotka saivat lopullisen päätöksensä vasta Espanjan perimyssodan päättäneessä
Utrechtin rauhassa vuonna 1713.
"Kaarlen hallitsema Burgundin herttuakunta oli alun perin Ranskan kuningaskunnan alainen apanage–läänitys"
VastaaPoistaMuistelen jostain lukeneeni Burgundin synnyn kytketyn jopa Kaarle Suuren valtakunnan jakoon saakka.
"Grandsonin taistelun suuri historiallinen merkitys..."
VastaaPoistaEhkä toinen sotilaallinen merkitys oli järjestyneen jalkaväen voitto ratsuväestä, jonka voidaan ajatella jatkuneen aina Breittenfeldtiin saakka, jossa Ruotsin armeijan eri aselajien yhteistyö löi Tillyn espanialaiset terciot. Oletan, että se, että vastaava ei onnistunut Kaarlelta, johtui - paitsi käsituliaseiden alkeellisuudesta - myös siitä, että tämän tykistö oli pikemminkin piiritys- kuin toimivaa kenttätykistöä.
Sitä olen usein miettinyt missä määrin ritarilaitoksen väistymiseen vaikutti haarniskatekniikka: 1400-luvulla oli kai siirretty palahaarniskaan, joka oli ominaisuuksiltaan rengashaarniskaa parempi torjuen nuolet, mutta huomattavasti kalliimpi. Oliko niin, että tuollaisia raskaita ratsumiehiä ei ollut mahdollista palkata riittävästi ratsuväkirynnäkön shokkivaikutuksen syntymiseksi?
Grandsonista taisi alkaa myös sveitsiläisten mainekkaiden palkkasoturien vienti, joka huipentui kuninkaan sveitsiläiskaartin Tuilleriesin palatsin puolustamiseen 1792.