Teknologia ja sotahistoria

Sotahistorian tutkimuksessa, kuin myös sen harrastamisessa, on yksi keskustelun ja kiistan aihe ylitse muiden: teknologian vaikutus sotahistoriaan. Keskustelunaihe on erityisen tyypillinen internetin sotahistoriafoorumeilla ja muilla kommenttipalstoilla. Nojatuolikenraalit vääntävät kättä siitä, olisiko Saksa voittanut toisen maailmansodan, jos MP44 rynnäkkökiväärit olisi lanseerattu Wehrmachtin perusaseeksi jo vuonna 1941, tai siitä, olisiko marjakuusijouset kannattanut ottaa uudelleen käyttöön Amerikan vapaussodassa. Nämä keskustelut ovat enemmän viihteellisiä kuin vakavia, ja niihin liittyy usein vahva kontrafaktuaalinen pohdinta. Sotahistorian harrastelijapiireissä vallitsee joka tapauksessa vahva uskomus siitä, että aseilla ja sotilasteknologialla on ollut kautta historian aivan ratkaiseva rooli sotien kulussa kuin myös niiden lopputuloksessa.

Historiallisten aseiden innokkaille harrastajille vastakkaisen joukon muodostavat ne akateemiset sotahistorian tutkijat, jotka suhtautuvat lähtökohtaisesti torjuen kaikelle aseiden ja teknologian vaikutukselle sotahistoriassa. Brittiläisen Robert I. Frostin mukaan teknologinen kehitys ei itsessään voi muuntaa sodankäyntiä, ja että kysymys yksittäisten aseiden tai linnoitustekniikoiden sodankäynnillisestä vaikutuksesta on pitkälti yhdentekevä. Varhaismodernin aikakauden sodankäyntiin perehtynyt suomalaisen sotahistorian arkkiatri Arvi Korhonen puolestaan piti ”koulumestarimaisena” käsityksenä sitä, että ruutiaseet olisivat kyseisellä aikakaudella mullistaneet sodankäyntiä. Korhonen näki aseteknologian muutoksen tasaisena ja verkkaisena kehityksenä, joka enemmän seurasi historian kulkua kuin johti sitä. Myös ammattisotilaiden suusta saattaa kuulla tietynlaista välinpitämättömyyttä aseita ja teknologiaa kohtaan. Sotakorkeakouluissa sotahistorian muutosvoimana ei nähdä niinkään teknologiaa itseään vaan niitä koulutuskäytäntöjä ja doktriineja, jotka seuraavat uudenlaisen aseteknologian käyttöönotosta.

Teknologian vaikutukselle on silti löytynyt myös paljon ymmärtäjiä sotahistorian tutkimuksen saralla. Äskettäin menehtynyt brittiläisen sotahistorian Grand Old Man sir Michael Howard kuljetti teknologisia murroskohtia koko ajan mukana eurooppalaisen sotahistorian yleisesityksessään. Howard muun muassa piti preussilaisen Dreyse kiväärin (ns. neulakiväärin) ilmaantumista 1860-luvulla merkittävänä sotahistoriallisena murroskohtana: nyt jalkaväen sotilas saattoi ensimmäistä kertaa historiassa surmata vihollisen jopa satojen metrien päästä muodostamatta itsestään näkyvää maalia vastustajalle. 1800-luvun lopulla uusien räjähdysaineiden kuten lyddiitin, kordiitin ja meliniitin ilmaantuminen puolestaan kasvatti räjähdysammusten tehoa moninkertaisesti. Howard piti ilma-aseen ja panssarivaunujen innovaatioita niin tähdellisinä, että hän jopa nimitti vuosien 1914 ja 1945 välisen aikakauden ”teknologistien sodiksi.” Vuosikymmen sitten amerikkalainen Max Boot kirjoitti paksun kirjan teknologian ja sodankäynnin vuorovaikutuksesta. Myös Boot pitää teknologian roolia sotahistoriassa keskeisenä, mutta hän näkee sen roolin kuitenkin ristiriitaisena dialektiikkana enemmän kuin deterministisenä kehityksenä kohti tehokkaampaa sodankäyntiä. Käytännössä teknologisen kehityksen sopeuttaminen sodankäyntiin on vaatinut erilaisia uhrauksia taktiikan tasolla: usein teknologiset loikat ovat kasvattaneet sekä vihollisen tappioita että omia. Pahimmillaan teknologiset innovaatiot ja näppärät uudet sotalelut hämärtävät strategista ajattelua ja johtavat sotilaallisiin umpikujiin.

Oma historioitsijan näkemykseni teknologian sotahistoriallisesta merkityksestä on sekoitus skeptisismiä ja varauksellista hyväksyntää. Muutama mullistava teknologinen murroskohta tulee joka tapauksessa eittämättä mieleen. Aivan aluksi jossain vaiheessa joku ihmisapinoiden ryhmään kuulunut esi-isämme keksi ottaa käteensä kiven tai kepin ja käyttää sitä puolustautumiseen villieläimiä ja lajikumppaneita vastaan. Kun homo sapiensien perheet tai heimot alkoivat kivikaudella taistella kuolemaan saakka lajitovereittensa kanssa resursseista tai reviireistä, sodankäynnin voi katsoa syntyneen. Varhaisia merkittäviä teknologisia murroskohtia ovat olleet kaarijousen keksiminen, kivimuurien rakentaminen ja hevosen käyttö sotaratsuna. Tuolloin on alkanut myös sotateknologian dialektiikka, kun näille innovaatioille on ilmaantunut omat vastakeinonsa: kilvet, haarniskat ja muurinmurtajat. Ratsusotilas oli siitä vaikuttava ilmestys, ettei sellaiselle tuntunut vuosituhansien ajan löytyvän mitään yksiselitteisen tehokasta torjuntakeinoa. Myöhäiskeskiajalla ratsusotilaita onnistuttiin pitämään vähän etäällä pitkien peitsien avulla, myöhemmin 1500-luvulta alkaen jonkin verran myös muskettien ja tykistön tulella. Ratsusotilas katoaa kuitenkin lopullisesti sotahistoriasta vasta 1900-luvun ja konetuliaseiden leviämisen myötä.

Oma sotahistorian tutkimusalueeni on ollut 1600-luku, jota määrittää vahvasti teoria sodankäynnin vallankumouksesta (Military Revolution). Tämän teorian mukaan muutokset aseteknologiassa ja taktiikassa ajanjaksolla 1560–1660 johtivat vallankumoukseen sodankäynnin yhteiskunnallisella tasolla. Taktiikan taso ajoi sodankäynnin mittakaavan kasvua, johon varhaismodernit valtiot vastasivat luomalla erilaisia instituutioita ja mekanismeja entistä suurempien resurssien kokoamiseksi sodankäyntiä varten. Tätä prosessia kutsutaan usein myös varhaismoderniksi valtionmuodostukseksi. Ikävä kyllä sodankäynnin vallankumouksen teoria on toistuvasti ymmärretty väärin argumenttina muskettien tai tykistölinnoitteiden vallankumouksellisesta vaikutuksesta varhaismodernin aikakauden sodankäyntiin itseensä, mikä on johtanut jokseenkin hedelmättömään keskusteluun vaikkapa siitä, oliko keskiaikainen marjakuusijousi itse asiassa paljon tehokkaampi ase kuin lunttulukkomusketti (tietyillä tavoilla oli). Itse asiassa varhaismodernia aikakautta leimaa selkeä aseteknologinen stagnaatio aikavälillä 1500–1800, jolloin musketeissa, tykeissä, sotalaivoissa ja tykistölinnoitteissa tapahtui vain vähäistä kehitystä tai muutosta. Samaan aikaan sodankäyntiä mullistivat sen ylätasolla ammattimaisen upseerikunnan muodostuminen, julkisen velan kehittyminen sodankäynnin rahoitusvälineeksi sekä erilaisten sodankäyntiä ohjaavien instituutioiden, kuten amiraliteettien, esikuntien ja puolustusministeriöiden, perustaminen.

1800-luvusta alkavalle modernille aikakaudelle tultaessa on pakko tunnustaa teollisen vallankumouksen sotilaallinen ulottuvuus. Tässä mielessä 1800-luvun merkittävin sotateknologinen innovaatio oli höyrykone, joka muutti aseiden valmistustavan. Konevoima ei pelkästään kasvattanut asetuotannon volyymiä, vaan sen suurin merkitys oli aseiden standardisoinnissa. Tykkien ja kiväärien piippuja ei enää valettu vaihtelevamittaisissa muoteissa, vaan ne valmistettiin poraamalla umpinaisen rautaputken lävitse. Valmistusmekanismin sivutuotteena kaikki piiput oli mahdollista rihlata automaattisesti ja samalla standardilla jo valmistuksen alkuvaiheessa (aiemmin rihlat oli pitänyt erikseen leikata valmiiseen piippuun). Höyrykone toimi myös sodankäynnin kirjaimellisena moottorina, kun se asennettiin sotalaivaan tai vaikka joukkoja ja asetarvikkeita kuljettaneeseen junaan. Preussin nopea menestys 1860-luvun sodissa ei lopulta perustunut niinkään Dreysen neulakivääreihin kuin Saksan rautatieverkon käyttämiseen joukkojen ripeässä siirtelyssä ja keskittämisessä.

1900-luvun alkupuolen kumouksellisin aseteknologinen innovaatio oli lentokone, jonka merkitys korostui toisen maailmansodan strategisissa ilmapommituksissa. Siviiliväestö oli jo aiemminkin joutunut sodankäynnin jalkoihin, vaikkapa pahamaineisessa kolmikymmenvuotisessa sodassa (1618–1648), mutta strategiset mattopommitukset hyökkäsivät aivan ennen näkemättömällä tavalla ”sodankäynnin kolminaisuuden” oppia vastaan. Sotatieteilijä Carl von Clausewitz oli 1800-luvun alussa hahmotellut ajatuksen sodan kolminaisuudesta, jossa sodankäynti rakentui hallituksen, kansan ja armeijan varaan. Kaupunkien systemaattiset massapommitukset hyökkäsivät opin keskimmäistä tukijalkaa eli kansaa vastaan. Strategisena toiveajatteluna oli, että uuden aseteknologian eli ilmasta käsin kohdistetun massiivisen räjähdysvoiman seurauksena vihollisen siviiliväestö demoralisoituisi ja kääntyisi omaa hallitustaan ja armeijaansa vastaan. Näin ei käynyt edes raunioiksi pommitetuissa Saksassa ja Japanissa, mutta strategian seurauksena siviiliväestön osuus sodankäynnin uhreista kasvoi aivan eksponentiaalisesti edelliseen maailmansotaan verrattuna. Strategisen ilmasodankäynnin kaikkein mullistavin yksittäinen ase oli ydinpommi, joka käänsi täysin ympäri Clausewitzin ajatuksen sodasta politiikan jatkeena. Kylmän sodan aikana kilpailevien supervaltojen politiikka olikin ydinaseiden olemassaolon jatketta eikä päinvastoin. Yksi ainoa asetyyppi teki täysin mahdottomaksi ajatuksen Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välisestä totaalisesta sodasta.

Teoria sodankäynnin vallankumouksesta herätettiin jälleen henkiin viime vuosisadan lopulla, mutta tuolloin se kantoi nimeä RMA (Revolution in Military Affairs). Termi lanseerattiin vuonna 1990 käydyn Persianlahden sodan aikana, jolloin Yhdysvaltojen johtama liittouma teki muutamassa viikossa selvää jälkeä Saddam Husseinin johtaman Irakin asevoimista, jotka olivat miesmäärältään Lähi-idän voimakkaimmat. Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten menestyksen katsottiin johtuvan täysin ylivoimaisesta sotilasteknologiasta, kuten täsmäaseista ja häivepommittajista. Uuden sodankäynnin vallankumouksen kannattajat ovat kuitenkin nähneet teknologian merkityksen hyvin laajassa kontekstissa, jossa Yhdysvallat hankki ja säilytti itselleen sodankäynnin aloitteen tiedon välittämisellä päätöksentekoportaan ja operatiivisten joukkojen välillä. Jos toinen osapuoli kykenee siirtämään langatonta tiedustelutietoa omille joukoilleen lähes reaaliajassa, ja toinen joutuu kyselemään sitä rätisevän kenttäpuhelimen välityksellä pääesikunnasta tai presidentinpalatsista, sodan lopputulos ei ole vaikeasti arvattavissa.

Lopuksi lienee syytä pohtia sotateknologian historiallista omaksumistapaa. Historiallisesti lähes kaikki sotateknologiset innovaatiot ovat tulleet sodankäynnin ulkopuolelta. Ruuti, höyrykone ja ydinvoima kehitettiin sotilaallisten instituutioiden ulkopuolella ja irrallaan sodankäynnin tarpeista, mutta ne omaksuttiin osaksi sodankäyntiä joko ilmeisen pitkällä viiveellä (ruuti) tai hyvin ripeästi (ydinvoima). Monet yksittäiset aseetkin ovat kehittyneet sotakenttien ulkopuolella: esimerkiksi kaarijousi ja rihlattu musketti ovat olleet alun perin metsästykseen käytettyjä välineitä, joista on sittemmin tullut osa sotaa käyvien ryhmien arsenaalia. Tähän historialliseen trendiin on kuitenkin tullut 1900-luvulta lähtien muutos, kun teknologian suunta on alkanut virrata sotilaskäytöstä siviilimaailmaan. Tutkat ja satelliitit kehitettiin alun alkaen sotilaallisia tarkoitusperiä varten, mutta niistä tuli pian oleellinen osa siviiliyhteiskuntien infrastruktuuria. Ehkä omalle ajallemme tärkein sotateknologiasta omaksuttu asia on internet, joka sai alkunsa 1960-luvun lopulla Yhdysvaltain asevoimien sisäisenä viestintäkanavana. Tähän teknologisen omaksumisen käänteiseen trendiin on olemassa selkeä syy: asevoimat eivät historiallisesti olleet harjoittaneet mitään systemaattista tuotekehittelyä tai panostaneet tieteelliseen tutkimukseen, mutta tämä asia muuttui toisen maailmansodan aikana. Nykymaailmassa asevoimat tai niitä lähellä olevat organisaatiot panostavat vahvasti hyvin monenlaiseen tieteelliseen tutkimukseen ja teknologiseen tuotekehittelyyn, minkä lisäksi ne tarkkailevat valppain silmin kaupallisen sektorin teknologisia hankkeita ja potentiaalisia innovaatioita. Kun ”sotilasteollinen kompleksi” osallistuu jo varhaisessa vaiheessa kaupalliseen tuotekehittelyyn ja teknologiseen innovointiin rahoittajan tai infrastruktuurin tarjoajan roolissa, raja sotilas- ja siviiliteknologian välillä hämärtyy entisestään. Tässä vaiheessa tosin siirrytään sotahistoriasta sodan futurologiaan ja kaltaisteni menneiden sotien historioitsijoiden osaamisalueen ulkopuolelle.

Lähteet:

Max Boot, War Made New: Technology, Warfare, and the Course of History 1500 to Today (New York: Gotham Books, 2006).

Warren Chin, ‘Technology, war and the state: past, present and future’. International Affairs, Volume 95, Issue 4 (July 2019), 765–783.

Robert I. Frost, The Northern Wars 1558–1721 (Lontoo: Longmans, 2000).

Michael Howard, War in European History (Oxford: Oxford University Press, 1976).

Arvi Korhonen, Hakkapeliittain historia, I (Helsinki: Werner Söderström, 1939).