Venäjän sotalaitos ennen Pietari Suurta

Varhaismodernin aikakauden sotahistoria kohdistaa huomionsa hyvin tyypillisesti erilaisiin sodankäynnin muutoksiin ja murroskohtiin. Yhtenä klassisena sodankäynnin muutoksen esimerkkinä pidetään niitä sotilaallisia reformeja, jotka tsaari Pietari I toteutti Venäjällä 1700-luvun vaihteessa. Näihin reformeihin viitataan usein Venäjän sotalaitoksen ”länsimaalaistamisena”, mikä viittaa siihen, että Pietarin valtakaudella Venäjän asevoimat alkoivat muistuttaa muodoltaan, hierarkialtaan, aseistukseltaan ja koulutukseltaan läntisen Euroopan armeijoita. Tämä Pietarin aikakauden murroksen painottaminen on usein toteutunut edeltävien vuosisatojen uudistusten vähättelyllä. Venäjällä kuitenkin tapahtui 1400-luvulta lähtien lukuisia sotilaallisia uudistuksia ja innovaatioita, jotka eivät pelkästään valmistelleet maaperää Pietarin reformaatioille, vaan olivat jopa niiden rakenteellisia edellytyksiä.

Puhuttaessa sotilaallisista uudistuksista on aina pidettävä mielessä se, mitä uudistetaan ja mitä taustaa vasten. Kaikkea sotahistoriaa leimaa innovaation ja tradition välinen dialektiikka, eikä Venäjä ole tästä säännöstä mikään poikkeus. Tämän dialektiikan ymmärtämiseksi on palattava tsaari Iivana III:n valtakaudelle vuosina 1462–1505. Ennen Iivana III:n valtakautta venäläinen tai ehkä paremminkin moskovalainen sotalaitos oli ollut kopio mongolien sotilaallisesta järjestelmästä, joka perustui ratsastaviin jousiampujiin. Varhaisen Moskovan suuriruhtinaskunnan sotalaitoksessa näillä ratsusotilailla oli ollut vapaus siirtyä yhden ruhtinaan sotajoukosta toiseen, mikä oli tehnyt Moskovan suuriruhtinaskunnan ratsusotilaista joustavan mutta levottoman ja epäluotettavan sotilaallisen resurssin. Tsaari Iivana III laittoi pisteen tälle liikkuvuudelle ja julisti minkä tahansa puolen vaihtamisen maanpetolliseksi toiminnaksi. Rajoitettuaan ratsusotilaiden liikkumanvapautta Iivana III pyrki sitomaan heidät vasallisuhteen omaavaksi palveluseliitiksi. Venäjällä oli jo tuolloin olemassa aatelisluokka eli pajarit, jotka omistivat maata ilman minkäänlaista palvelusvelvoitetta Moskovan suuriruhtinaaseen (tai tsaariin, kuten suuriruhtinaat myöhemmin halusivat itseään kutsuttavan). Iivana III loi uudistuksellaan pajarien alapuolelle uuden eliitin eli pomestšikit, jotka saivat tsaarilta läänityksen vastineeksi ratsupalveluksesta. Tämän järjestelmän alulle laittaminen vaati olemassa olevan maanomistuksen radikaalia uudistamista, minkä Iivana III käytännössä toteutti karkottamalla novgorodilaisia maanomistajia Venäjän reuna-alueille ja siirtämällä näin vapautunutta maata uuden sotilaseliitin käyttöön. Vaikka tämä ratsupalvelusjärjestelmä vaikuttaa olleen samaa valtavirtaa eurooppalaisten sotalaitosten kanssa, sen esikuva on historioitsijoiden tulkinnan mukaan ollut kuitenkin mongolien ja tataarien instituutioissa. Tätä tulkintaa tukee se, että siinä, missä läntisten ratsupalveluiden epäonnistuminen johti ainoastaan privilegioidun eliittistatuksen peruuttamiseen, Venäjällä ratsupalveluksen suorittamisen kyvyttömyydestä rankaistiin sakoilla, omaisuuden takavarikolla, vankeudella tai jopa kuolemalla. Ratsupalvelukseen liitetty läänitys ei myöskään ollut pysyvästi ratsusotilaan hallinnassa, vaan se palautui haltijansa kuoleman myötä takaisin valtiolle eli tsaarille.

Iivana III:n Venäjä oli sotilaallisen kehityksen kärjessä, kun tsaarin johdolla Venäjälle muodostettiin sotalaitosta valvonut keskuskanslia (razriadi prikaz). Tämän keskuskanslian rinnalle perustettiin 1500-luvulla pienempiä kanslioita, jotka vastasivat muonatarpeiden hankinnasta, tykkien valamisesta, ruudin ja ammusten valmistamisesta, palveluseliitin elatuksesta ja linnoitusten ylläpidosta. Sotalaitoksen institutionalisoituminen tapahtui samanaikaisesti pomestsiki-eliitin kasvun kanssa. Ulkoasultaan pomestšiki-ratsusotilaat jatkoivat keskiajan traditioita: heidän haarniskanaan toimi perinteinen rengaspaita, ja heillä oli aseinaan miekat, ratsupeitset ja kaarijouset. Uutta oli kuitenkin se, että pomestšiki-armeijan kasvattaminen saattoi tapahtua ainoastaan läänitettävää maaomaisuutta laajentamalla. Tässä mielessä venäläinen pomestšiki-laitos muistutti osmanien sulttaanikunnan sipaheita, jotka myös muodostivat turkkilaisen sotalaitoksen feodaalisen selkärangan. Näin ollen sekä osmanien sulttaanikuntaan että Moskovan suuriruhtinaiden valtakuntaan oli sisälle rakennettuna mekanismi, joka kannusti tai jopa pakotti nämä valtakunnaat jatkuvaan sotilaalliseen laajentumiseen. 1500-luvun puolivälistä lähtien tsaarit kykenivät pitämään pysyvästi aseissa noin 25 000 ratsusotilaan vahvuista pomestšiki-joukkoa.

Pomestšiki-ratsusotilaat eivät omaksuneet ruutiaseita. Näitä aseita oli kuitenkin ollut Venäjällä käytössä jo 1400-luvulta lähtien, ja Novgorodin suuriruhtinaskunta oli tuolloin ollut jopa eurooppalainen edelläkävijä tykistön laajamittaisessa käytössä. 1500-luvulla venäläiseen sotalaitokseen alkoi kuitenkin ilmaantua sotilaslajeja, jotka erikoistuivat juuri tuliaseiden käyttöön. Ensimmäisen näistä ryhmistä muodostivat jo 1500-luvun alussa ilmaantuneet pišchalnikit, jotka olivat hakapyssyillä aseistautuneita jalkaväen sotilaita. Pišchalnikit olivat alun perin olleet tykkimiehiä, jotka tyypillisesti palvelivat varuskuntajoukkoina linnoituksissa ja kaupungeissa. Ajan myötä pišchalnikit siirtyivät aina vain kevyempiin ruutiaseisiin ja omaksuivat lopulta hakapyssyt. Tyypillisesti pišchalnikkejä ei pystytty mobilisoimaan tsaarin resursseista tuhatta enempää, vaikkakin 1540-luvulla heitä saatiin kokoon kaksinkertainen määrä Pihkovan ja eräiden muiden kaupunkien avustuksella. Pišchalnikkien suurin heikkous oli se, etteivät he muodostaneet pysyvää sotajoukkoa, vaan heidät hajautettiin jokaisen sotaretken jälkeen.

Tsaari Iivana IV (1530–1584) korvasi pišchalnikit 1550-luvulla uusilla hakapyssymiehillä. Kazanin tataarikaupungin piirityksen alla vuonna 1552 Iivana IV valitsi pišchalnikien joukosta kolmetuhatta sotilasta, jotka järjestettiin kuuteen pataljoonan kokoiseen muodostelmaan. Näistä streltseistä, kuten heitä alettiin nimittää, tuli pysyvässä palveluksessa säilytetty sotilasluokka, joka asutettiin perheineen Moskovaan. Streltseille maksettiin neljän ruplan vuosipalkkaa, minkä ohella heille myönnettiin oikeus viljellä maata sekä harrastaa kaupankäyntiä. Streltsin ammatti oli periytyvä, ja siirtyi isältä kaikille pojille. Koska streltsit olivat pysyvästi läsnä Venäjän pääkaupungissa, heitä oli luonteva käyttää sotajoukon ohella myös sisäisenä poliisivoimana. Kaksisataa ratsain liikkunutta streltsiä toimi tsaarin henkivartiokaartina.

Toisen ruutiaseiden käyttöön erikoistuneen soturijoukon muodostivat kasakat. Nykyihmiselle tulevat kasakoista helposti mieleen hevoset ja sapelit, mutta alun perin kasakat olivat sotilaalliselta rooliltaan ampuma-aseita käytellyttä jalkaväkeä. Siitä voi kiistellä loputtomasti, muodostivatko kasakat etnisen vai yhteiskunnallisen ryhmän, mutta sodankäynnin näkökulmasta he olivat etujoukko, joka turvasi Puola-Liettuan ja Venäjän eteläisiä rajoja Krimin tataareita ja osmanien sulttaanikuntaa vastaan. Suurin osa kasakoista asusti itse asiassa Puola-Liettuan vallan alla, ja Moskovan suuriruhtinaiden ote itäisimmistä Donin kasakoista oli heikko: eräässä kirjeessään osmanien sulttaanille Iivana IV sanoutui irti kasakoiden ryöstöretkistä sillä perusteella, etteivät kasakat vannoneet uskollisuutta tsaarille. Ennen Pietari Suuren aikakautta kasakat muodostivatkin Venäjän sotalaitoksessa lopulta sangen marginaalisen ryhmän, joka soti tsaarin värien alla enemmänkin liittolaisena tai apujoukkona kuin sotalaitoksen vakituisena osana. Kasakat eivät myöskään muodostaneet ainoata apujoukkoa Venäjän sotalaitoksessa: Iivana IV turvautui laajalti erilaisten vähemmistökansallisuuksien apuun sotilaallisessa laajentumispolitikassaan. Iivana IV:n armeijaan lukeutui suomalais-ugrilaisia apujoukkoja, kuten mordvalaisia ja tšeremissejä, sekä vielä eksoottisempia tataareja, jotka pitkävihan (1570–1595) aikana ylittivät jopa jäätyneen Suomenlahden ja tekivät ryöstöretkiä Kirkkonummelle, Sipooseen ja Helsinkiin.

Iivana IV:n sotilaallinen laajentumispolitiikka johti ajan myötä pomestšiki-instituution kriisiin. Vaikka valtakunta sai valloitusten kautta uutta maata, sitä ei kuitenkaan riittänyt jaettavaksi nopeasti lisääntyvälle pomestšiki-kastille. Suurin pula koski kuitenkin työvoimaa, jota ei enää ollut riittävästi viljelemään pomestšikeille läänitettyä maata. Pomestšikit joutuivat kilpailemaan työvoimasta paitsi toistensa niin myös heitä yhteiskunnallisesti ylemmän pajariluokan kanssa, jonka omaisuuden ja vallan nälkä kasvoi sekin Venäjän valtakunnan laajentuessa. Alati paheneva vaikeus palkita alati kasvavaa palveluseliittiä saattoi osaltaan johtaa Iivana IV:n eksentriseen ja ylhäältä tuotettuun yhteiskunnalliseen kriisiin. Ilmeisen järkkynyt tai mielenvikainen tsaari ryhtyi 1560-luvulla jakamaan uudelleen pajareilta, palveluseliitiltä, kirkolta ja vapailta talonpojilta väkivalloin takavarikoimaansa maaomaisuutta. Tsaari pyrki rakentamaan valtion sisälle jonkinlaista toista valtiota, jota tsaari olisi hallinnut perustamansa terrorikoneiston eli opritšninan välityksellä. Tsaarin terrori ja alati toistuvat katovuodet aiheuttivat Venäjällä demografisen kriisin, kun valtava määrä talonpoikia joko pakeni valtakunnan reuna-alueille tai yksinkertaisesti kuoli pois. Väenkato iski aivan erityisesti siihen osaan Venäjästä, mistä maata oli läänitetty pomestšikeille. Samanaikaisesti pomestšiki-instituution sotilaallista uskottavuutta heikensivät Puola-Liettuaa ja Ruotsia vastaan käydyt sodat, joissa pomestšikien sotilaalliset ansiot olivat jääneet vähintäänkin vaatimattomiksi.

Iivana IV:n epävakaan ja levottoman valtakauden seurauksena Venäjälle oli syntynyt sotilaallinen palveluseliitti, jolla ei ollut mahdollisuuksia laajentaa läänityksiään eikä hädin tuskin kykyä ylläpitää olemassa oleviakaan maitaan kuokan alla. Pomestšikien jälkeläisillä ei näyttänyt olevan juurikaan tulevaisuutta Fjodorin (1557–1598) ja Boris Godunovin (1552–1605) valtakunnissa. Tätä levotonta palveluseliittiä onkin pidetty keskeisenä syypäänä ns. sekasorron aikana (1598–1613) tunnettuun sisällissotaan. Ensin pomestšikien läänitysten maaorjat ja sitten myös kasvavissa määrin tsaarien valtaan kyllästyneet pomestšikit itse vaelsivat uuden elämän toivossa etelän aroille, missä he liittyivät osaksi alati paisuvaa kasakkakuntaa. Yhdistettyään voimansa kasakoiden kanssa entiset palveluselitiin jäsenet ryhtyivät etsimään itselleen uusia patronuksia ja sponsoreita. Tällaisia he löysivät kapinallispäälliköistä, itsenäisistä sotaherroista ja niistä kolmesta vallantavoittelijasta, jotka väittivät itseään tsaari Iivana IV:n mystisissä olosuhteissa kuolleeksi pojaksi eli Dimitriksi.

Sekasorron aika ei ollut puhtaasti venäläinen sisällissota, sillä kamppailuun tsaarin valtaistuimesta sekaantuivat myös Puola-Liettuan kuningas Sigismund III ja hänen setänsä, Ruotsin kruunun itselleen anastanut Kaarle IX. Sekä puolalaisten että ruotsalaisten mukana Venäjälle saapui kirjava joukko länsimaalaisia palkkasotureita Saksasta, Alankomaista, Ranskasta ja Brittein saarilta. Venäläinen sotalaitos altistui siten länsimaalaiselle vaikutukselle, jota leimasivat tuolloin linnoitustekniikan ripeä kehitys sekä Alankomaiden valtionhoitaja ruhtinas Mauritsin taktiset reformit. Uusi italialaistyylinen linnoitustekniikka tarkoitti kulmabastioneja ja muita ratkaisuja, jotka vahvistivat linnoitteita tykkitulta vastaan mutta samalla myös kasvattivat niiden kokoa ja hintaa. Ruhtinas Mauritsin taktiset innovaatiot puolestaan kiteytyivät musketöörien ja peitsimiesten käyttämiseen pitkulaisissa pataljoonissa entisten suurten neliömuodostelmien sijasta.

Venäläiset eivät omaksuneet näitä länsimaalaisia innovaatioita sellaisinaan, vaan sovittivat niitä vallitseviin olosuhteisiin ja traditioihin. Venäläiset olivat omaksuneet vaikutteita uudesta trace italienne -linnoitustyylistä jo 1500-luvulla, lähinnä tykistölinnoitusten geometrisen mallin. Sen sijaan, että he olisivat laatineet valtaisia tähtibastioneja, venäläiset sovittivat tykistölinnoituksen elementtejä olemassa oleviin linnoituksiinsa. Venäläiset linnoitukset jäivät näin ollen sekoitukseksi uusia kulmabastioneja ja perinteisiä kivimuureja tai puuvalleja. Tuliaseiden leviäminen ei myöskään saanut venäläisiä luopumaan omasta perinteisestä erikoisuudestaan, guliai gorodista, joka oli kokoon pakattava ja siirreltävä puulinnoitus. Etelän aroilla kasakat kylläkin omaksuivat sellaisenaan 1400-luvun hussilaissotien innovaation eli vaunulinnoituksen, joka toimi yhä mainiona tuliasemana musketööreille ja kevyelle tykistölle.

Jo sekasorron ajan vuosina venäläiset ryhtyivät kokoamaan talonpoikaisesta nostoväestä suuria muodostelmia, jotka aseistettiin länsimaalaiseen tapaan musketeilla ja peitsillä. Sisällissodan jälkeen uusi tsaari Mikael Romanov oli sen verran kiinnostunut läntisen sodankäynnin uusista tuulista, että hän ryhtyi tuottamaan Venäjälle länsieurooppalaisia ammattisotilaita kouluttamaan ja johtamaan talonpojista muodostettuja joukko-osastoja. Näistä joukoista käytettiin nimitystä inozemskii stroi, vierasmaalaiset muodostelmat, johtuen niiden vierasmaalaisesta päällystöstä ja ulkoasusta. Puola-Liettuaa vastaan käydyn kolmetoistavuotisen sodan (1654–1667) aikana tsaari Aleksei laajensi tätä uudenmallista sotajoukkoa vielä entisestään talonpoikia koskevan asevelvollisuuden kautta. Uudenmalliset sotilaat oli jaettu karkeasti vain kahteen sotilasmalliin, jalkamieheen (soldat) ja ratsusotilaaseen tai rakuunaan (reitar). Vierasmaalaisten muodostelmien vahvuus ei lopulta ollut niinkään laatu kuin määrä, sillä asevelvollisuuden avulla tsaari saattoi tarvittaessa koota massa-armeijoita. Tämä asevelvollisarmeija ei myöskään pitkään aikaan muodostanut mitään vakinaista sotajoukkoa, vaan se hajautettiin jokaisen sodan jälkeen ja koottiin tarvittaessa uudelleen. Vasta 1670-luvulla tsaari Aleksei ryhtyi pitämään kahta rykmenttiä vakinaisessa palveluksessa.

Onkin syytä alleviivata, etteivät vierasmaalaiset muodostelmat koskaan korvanneet streltsejä tai pomestšiki-ratsuväkeä, jotka kummatkin instituutiot säilyivät Pietari Suuren aikakaudelle asti. Tähän oli olemassa rakenteellinen syy eli ristiriita länsimaalaisen komentoketjun ja venäläisen säätyhierarkian välillä. Venäjällä vallitsi yhteiskunnallinen arvoasteikko eli mestnitšestvo, joka perustui perimykseen eikä virka-asemaan. Yhteiskunnan ylimpään kastiin kuulunut pajari ei siten voinut ottaa vastaan määräyksiä palveluseliitin jäseneltä, saati sitten vierasmaalaiselta upseerilta. Tällaisen räikeän ristiriidan ratkaiseminen olisi vaatinut säätyasemaa ja virkatehtävää harmonisoivaa rangijärjestelmää, mikä uudistus toteutettiin Venäjällä vasta Pietari Suuren toimesta. Sitä odotellessa innovaatio ja traditio joutuivat jatkamaan epäsovinnollista rinnakkaiseloaan Venäjän vanhemmassa sotalaitoksessa. 



Kirjallisuutta:

Brian L. Davies, toim., Warfare in Eastern Europe, 1500-1800 (Leiden: Brill, 2012).
Robert I. Frost, The Northern Wars 1550-1721 (Lontoo: Longmans, 2000).
Michael C. Paul, 'The Military Revolution in Russia, 1550-1682'. The Journal of Military History, Vol. 68, No. 1 (January 2004), 9-45.