Ukrainalaisten kapina

Meneillään oleva Ukrainan kriisi on nostanut julkisessa keskustelussa esille joukon erilaisia historiallisia analogioita, aina Hitleristä ja Stalinista ensimmäiseen maailmansotaan ja Krimin sotaan asti. Missään en ole kuitenkaan huomannut mitään viittausta Ukrainan historian merkittävimpään kansannousuun, niin sanottuun Khmelnitskin kapinaan (1648–1657). Analogian päivänpoliittista korrektiutta varmaankin vähentää se kiusallinen seikka, että ukrainalaisten kapina 1600-luvulla ei kohdistunut itää vaan länttä vastaan.

Nykyään Ukrainana tunnettu alue kuului 1600-luvun alussa Puola-Liettuan kuningaskuntaan. Ukrainasta 1300-luvulla vetäytyneet mongolit jättivät jälkeensä valtatyhjiön, jota kiirehtivät täyttämään Puolan kuninkaat sekä Liettuan suuriruhtinaat. Kun Puola ja Liettua yhdistyivät Lublinin unionissa vuonna 1569 yhdeksi kuningaskunnaksi, suurin osa Ukrainasta siirtyi Puolan kruunun välittömään alaisuuteen. 1500-luvun lopulla Ukrainan väestö alkoi kasvaa dramaattisesti, kun uusia tulokkaita muutti jatkuvana virtana maahan liittyäkseen siellä mellastavien zaporogikasakoiden riveihin. Kasakoiden lukumäärän räjähdysmäinen kasvu oli ongelma Puolaa hallitsevalle aatelisparlamentille eli Sejmille, joka näki aseistettujen ja omapäisten kasakoiden lisääntymisen uhkana omalle valta-asemalleen. Saattaakseen Ukrainan vahvemmin puolalaisen keskusvallan alaisuuteen Sejm ryhtyi harjoittamaan kasakoiden parissa hajota ja hallitse -politiikkaa. Puolalaiset erottivat kasakoista eliitin, jonka jäsenet rekisteröitiin ja otettiin kruunun palkkalistoille. Sejmin ajatuksena oli, että kruunun tuloja nauttiva kasakkaeliitti pysyisi uskollisena Puolan kruunulle ja hallitsisi rekisteröimättömien kasakoiden suurta joukkoa puolalaisten intressien mukaisesti. 

Järjestelmä ajautui ongelmiin 1630-luvulla, jolloin sodankäynti Puola-Liettuan lukuisia vihollisia vastaan laantui ja monia kasakoita jouduttiin tiputtamaan pois rekisteristä ja siten myös pois kruunun palkkalistalta. Samalla Sejm kavensi kasakoiden autonomiaa poistamalla heiltä hetmannin ylipäällikkyyden ja alistamalla heidät keskushallinnon asettaman kasakkakomissaarin alaisuuteen. Käsi kädessä keskushallinnon entistä tiukemman kontrollin kanssa kulki puolalainen suuraatelisto, joka kasvatti valta-asemaansa ja maaomaisuuttaan Ukrainassa paikallisen kasakka- ja pajariluokan kustannuksella. Pitkittynyt rauha yhdessä kasakkakomissaarin ja suuraateliston kasvaneen kontrollin kanssa tukahduttivat kasakoiden enemmistöltä toiveet sosiaalisesta etenemisestä sotapalveluksen kautta. Puolan kuningas Vladislav IV oli neuvotellut 1640-luvun alussa rekisteröimättömien kasakoiden ja heidän epävirallisen johtajansa Bogdan Khmelnitskin kanssa uuden kasakka-armeijan kokoamisesta turkkilaisia vastaan, mutta Sejm hylkäsi hankkeen vuonna 1646. Sejmin päätös oli viimeinen pisara katkeroituneille kasakoille, jotka nousivat kapinaan Khmelnitskin johdolla kahta vuotta myöhemmin.

Kasakoiden kapina sai taakseen myös muita yhteiskuntaluokkia, kaupunkien pajareita, papistoa ja talonpoikia. Ideologisen samaistumisen kohteen tarjosi yhteinen ruteenilainen etnisyys ja ortodoksinen usko, kun taas vihollinen ruumiillistui puolan kielessä ja katolisessa kirkossa. Ukrainalaisten kapinallisten toimia värittivät veriteot, joita nykyisellä terminologialle voisi kuvailla etnisiksi puhdistuksiksi. Uhreiksi joutuivat puolalaiset maanomistajat, katoliset papit ja erityisesti juutalaiset, joita menehtyi kapinallisten järjestämissä pogromeissa jopa satatuhatta. Khmelnitski saavutti merkittävät sotilaalliset voitot heti ensimmäisinä sotakuukausina Korsunissa ja Pyliavtissa, mutta kapinallisjoukon sisäinen heterogeenisyys ja toisistaan poikkeavat intressit estivät Khmelnitskin alkuperäisen tavoitteen, autonomisen Ukrainan, pikaisen realisoimisen. Säilyttääkseen kapinaliikkeen dynamiikan ja sisäisen koheesion Khmelnitski kääntyi Moskovan puoleen sotilaallisen ja poliittisen tuen toivossa. Tsaari Aleksei oli aluksi epäilevällä kannalla, sillä hän pelkäsi Khmelnitskin ja zaporogikasakoiden menestyksellisen kapinan rohkaisevan Donin kasakoita, jotka puolestaan uhittelivat Moskovan keskusvaltaa vastaan. Vihdoin vuonna 1653 tsaari Aleksei tuli siihen tulokseen, että pitkittyneen sisällissodan heikentämän Puola-Liettuan sisäinen heikkous oli liian hyvä tilaisuus hukattavaksi, ja liittyi sotaan Khmelnitskin rinnalla. Puola-Liettuan ahdinkoa käyttivät hyväkseen myös sen toiset perinteiset viholliset, Krimin tataarien kaanikunta sekä Euroopan opportunistisin saalistajavaltio, Ruotsi.

Venäjän ja Ruotsin hyökkäykset Puola-Liettuaan muuttivat itäeurooppalaisen paikalliskriisin eurooppalaiseksi suursodaksi. Useimmat nykyhistorioitsijat viittaavat puhjenneeseen sotaan toisena Pohjan sotana, mutta Puolassa kriisiä muistellaan nimityksellä Potop, vedenpaisumus. Sodan ytimessä oli Puola-Liettuan, Venäjän ja Ruotsin kolmikantainen kamppailu, johon liittyivät ajan myötä myös Habsburgien Itävalta, Transilvania, Brandenburg, Alankomaat ja Tanska. Khmelnitskin kapina ei silti kadonnut mihinkään vaan jatkui yhä Ukrainassa. Vuonna 1654 kasakat ja Venäjä solmivat Pereiaslavissa sopimuksen, jossa Ukrainan kasakat tunnustivat tsaarin ylivaltiuden vastineeksi kasakkavaltion autonomiasta, Venäjän rahoittamasta kasakkarekisteristä sekä Kiovan ortodoksisen patriarkaatin riippumattomuudesta. Khmelnitskin ja Aleksein yhteistyö alkoi kuitenkin rapautua tsaarin komentelevaisen käytöksen vuoksi, ja Khmelnitski ryhtyi silmäilemään Ruotsia itselleen mieluisampana liittolaisena. Khmelnitskin äkillinen kuolema vuonna 1657 ja Ruotsin keskittyminen sotaan Tanskaa vastaan ajoivat ukrainalaiset takaisin Venäjän syliin. Alistuminen tsaarin ylivaltaan tarkoitti sitä, että Ukrainaa koskevat päätökset tehtiin Moskovan ja Varsovan välillä, ilman kasakoiden omaa edustusta. Andrusovon rauhassa Venäjä luovutti Puola-Liettualle takaisin osan Länsi-Ukrainaa, vastoin kasakoiden omaa tahtoa. Paloittelu heikensi Ukrainan kasakkavaltiota tavalla, josta se ei ikinä toipunut. Tsaaritar Katariina Suuri riisti kasakkavaltiolta sen autonomian rippeet, ja vuonna 1764 Ukraina sulautettiin osaksi Venäjää.

Ukrainassa Khmelnitskiä muistellaan kansallissankarina ja maan perustajaisänä; hänen kasvonsa koristavat viiden hryvnian seteliä ja hänen ratsastajapatsaansa löytyy Kiovan keskustan paraatipaikalta. Khmelnitskiä on perinteisesti ylistetty myös venäläisessä ja neuvostoliittolaisessa historiankirjoituksessa. Khmelnitski oli venäläinenkin kansallissankari, sillä hän johdatti ukrainalaiset osaksi ikuista liittoa Venäjän kanssa. Juuri venäläiset pystyttivät Khmelnitskin patsaan Kiovaan vuonna 1888. Panslavistista eetosta heijastaa hyvin patsaan jalustaan kaiverrettu muistoteksti: ”Bogdan Khmelnitskille, yhdeltä ja jakamattomalta Venäjältä.” Khmelnitskin asema sekä ukrainalaisena että venäläisenä kansallissankarina on syynä siihen, ettei Ukrainan kriisin kumpikaan osapuoli ole ryhtynyt kaatamaan Khmelnitskiä tämän slaavilais-kansalliselta jalustalta.