Skotit Torstenssonin sodassa 1643-1645

Kolmikymmenvuotiseen sotaan (1618–1648) osallistuneita skotteja on tutkittu paljon varhaismodernin sotahistorian saralla. Tämän tutkimuksen keskiössä on useimmiten ollut Ruotsin valtakunta ja sen sodankäynti, sillä suuri osa kolmikymmenvuotisessa sodassa taistelleista sotilaista palveli sinikeltaisten värien alla. Skoteilla oli useita syitä sotia Ruotsin puolella. Näitä syitä olivat uskonnollinen solidaarisuus protestanttisten skottien ja ruotsalaisten välillä, lojaalius kuningas Kaarle I:n sisarelle Elisabeth Stuartille ja tämän aviomiehelle pfalzkreivi Friedrich V:lle (joiden saksalaisten perintömaiden palauttaminen oli yksi Ruotsin sotatavoitteista), houkutus harjoittaa sotilaan ammattia aikakauden menestyksekkäimmän ja tehokkaimman sotilasorganisaation riveissä sekä ne etenemismahdollisuudet, joita kasvava ruotsalainen sotilasvaltio tarjosi sotilaille ja virkamiehille.  

Populäärihistoriassa ja historiallisessa fiktiossa nämä Ruotsin palveluksessa sotineet skotit liitetään erityisesti aikakauteen 1630–1632, jolloin Ruotsi oli vasta liittynyt osaksi Manner-Euroopassa käytyä suursotaa. Tähän on olemassa kaksi keskeistä syytä, tai tarkemmin sanottuna kaksi henkilöä eli kuningas Kustaa Aadolf ja skottilainen upseeri Robert Monro. Kuningas Kustaa Aadolf oli legendaarinen Pohjolan leijona, jonka johtamien armeijoiden sotilaalliset menestykset Breitenfeldissä, Lechjoella ja muualla alleviivasivat skottien sotilaallista kyvykkyyttä ja houkuttelivat sen seurauksena lisää skottilaisia vapaaehtoisia Ruotsin riveihin. Robert Monro puolestaan oli skottilainen upseeri, joka kirjoitti paksun ja pedanttisen muistelmateoksen palveluksestaan Tanskan ja Ruotsin armeijoiden riveissä. Monron elämä ja sotilasura lienevät toimineen inspiraationa G. Hentyn historialliselle romaanille Lion of the North, joka kuvasi Kustaa Aadolfin palveluksessa olleiden skottilaisten sotilaiden edesottamuksia. 

Kustaa Aadolfin kuolema Lützenin taistelussa vuonna 1632 ja Robert Monron paluu kotimaahan seuraavana vuonna ovat toimineet ylisen kiinnostuksen vedenjakajana sekä populäärissä historiassa että historiallisen fiktion saralla. Näin ollen ei ole aina muistettu, että skottien osallistuminen kolmikymmenvuotiseen sotaan ei suinkaan lakannut tuolloin, vaikkakin se merkittävästi väheni sen jälkeen, kun Brittien saarivaltakunnassa syttyi sisällissota vuonna 1638. Skottilaisen sotilasemigraation pitkäaikainen ilmiö on tänä päivänä joka tapauksessa keskeinen kiinnostuksen aihe sekä brittiläisessä että pohjoismaisessa historiantutkimuksessa. Eräs merkittävä resurssi tälle tutkimukselle on Steve Murdochin ja Alexia Grosjeanin kokoama massiivinen tietokanta SSNE (The Scotland, Scandinavia and Northern European Biographical Database), johon on sisällytetty satojen Ruotsissa ja muualla Skandinaviassa sotilas- tai muuta uraa tehneiden skottien elämäkertoja. Skottilaista sotilasemigraatiota on tutkittu myös lukuisissa monografeissa, esseekokoelmissa, tiedejulkaisujen artikkeleissa sekä opinnäytteissä.

Kolmikymmenvuotisen sodan loppuvaihe on monin tavoin kiinnostavampi luku skottien sotilasemigraatiossa kuin Kustaa Aadolfin sotaretken vuodet, sillä sodan loppupuolella käytiin Ruotsin ja Tanskan välillä niin sanottu Torstenssonin sota, jonka aikana monet skotit löysivät itsensä vastakkaisilta puolilta. Vaikka lukumääräisesti skotteja palveli enemmän sinikeltaisten värien alla ja lähinnä rivisotilaina, heitä löytyi runsaasti myös Tanskan kuningas Kristian IV:n palveluksesta, aivan erityisesti upseeriston riveistä.

Eversti George Mackenzie (”Jost Mackensee”) komensi Akerhusin rykmenttiä, joka miehitti ruotsalaista maaseutua Morastin skanssin lähistöllä ja keräsi ruotsalaisilta talonpojilta polttolunnaina (brandskatter) tunnettua sotilaallista pakkoveroa vuoden 1644 alussa. Helmikuussa 1645 Norjan tanskalainen valtionhoitaja Hannibal Sehested määräsi Mackenzien Akerhusin varuskunnan komentajaksi ja antoi hänelle tehtäväksi avustaa sotakomissaari Niels Slangea joukkojen kokoamisessa ja linnoitustöiden tekemisessä.

Eversti John Taylor komensi norjalaista Smaalenen rykmenttiä.  Taylorin komentama rykmentti operoi suurimman osan aikaa vain 500 miehen vahvuisella ydinjoukolla, joista osa oli talonpoikaista nostoväkeä. Näistä talonpoikaissotilaista käytettiin nimitystä fyrrører sen takia, että heillä oli aseenaan “tulikeppi” eli sotilaiden suosimaa lunttumuskettia kevyempi arkebuusi. Aivan sodan lopulla Taylor käytti näitä kevyin musketein aseistautuneita talonpoikaissotilaita yrityksessään vallata Nya Lödösen luona sijainnut ruotsalaisten skanssi. Näiden talonpoikaissotilaiden tulivoima (tai lukumäärä) ei kuitenkaan ollut riittävän vahva skanssin valtaamiseksi rynnäkön avulla.

Everstiluutnantti Thomas Gray, joka myöhemmin meritoitui aateliseksi palvellessaan rojalistien riveissä Englannin sisällissodassa, aloitti Torstenssonin sodan John Taylorin lähimpänä alaisena Smaalenen rykmentissä. Myöhemmin sodan aikana hän sai komennettavakseen oman itsenäisen taisteluosaston. Helmikuussa 1645 Sehested antoi Graylle tehtäväksi puolustaa Kvistrumin pitäjän ja Ruotsille kuuluneen Dalin läänin välillä sijainnutta vuoristosolaa. Samalla Grayn tuli koota riveihinsä paikallisia norjalaisia talonpoikia. Grayn komentamiin joukkoihin lukeutui 200 miestä, joista norjalainen aikalaislähde käytti nimitystä ”snapphaner”. Tyypillisesti tällä termillä viitattiin talonpoikaississeihin, jotka olivat aseistautuneet sieppolukkomusketeilla. Gray oli kuitenkin saanut määräyksen aseistaa nämä kyseiset 200 miestä pelkillä kylmillä aseilla (”siidegewehr”) eli miekoilla tai kirveillä. Toukokuussa 1645 Grayn johtama osasto torjui ruotsalaisten hyökkäyksen Kvistrumin pitäjään.

Everstiluutnantti Adrian Spang komensi Tønsbergen rykmenttiä, joka koostui norjalaisista asevelvollisista ja ulkomaalaisista palkkasotureista. Spang oli itse värvännyt palkkasotilaat Danzigista. Kesällä 1644 Tønsbergen rykmentti hajotettiin, sen miehistö käytettiin Bahusin rykmentin vahvistamiseksi.

Majuri Patrick Dumbar sai määräyksen liittyä osaksi Malmön varuskuntaa syyskuussa 1644. Sieltä Dumbar laivasi 300 miestä Halmstadin varuskunnan tueksi. Joulukuussa 1644 hänet nimitettiin everstiluutnantiksi Skånen rykmenttiin, ja hän pysytteli Halmstadissa sodan loppuun asti. Rauhan solmimisen jälkeen elokuussa 1645 Dumbar valvoi joukkojen demobilisaatiota Engelholmissa ja vastasi asevelvollisten käyttämien muskettien palauttamisesta kruunun asevarastoihin.

Monia skotteja palveli myös komppanioiden komentajina Tanskan palveluksessa. John Barclay de Tolly, tunnettu myös nimellä Johan Barckley, palveli eversti Spangen rykmentissä 1644 ja Akerhusin rykmentissä seuraavana vuonna. Myös John Sinclair komensi jalkaväen komppaniaa Akerhusin rykmentissä. Vuoden 1645 alussa kummatkin Tolly ja Sinclair komensivat jalkaväen komppanioita Morastin skanssissa. Sodan lopulla löydämme kummatkin Kvistrumista, missä he palvelivat Thomas Grayn alaisina. Aivan sodan alussa eräs skotti nimeltä James Stephen palveli komppanianpäällikkönä Tønsbergen rykmentissä, mutta hänen jälkensä katoavat rykmentin hajauttamisen myötä kesällä 1644.

Historiantutkimuksen kannalta ei ole lainkaan helpottavaa, että Tanskan puolella palveli sodan aikana myös kaksi skottia, joiden kummankin nimi oli James Wilson. Eversti James Wilson avusti Adrian Spangia tämän värväystoiminnassa Danzigissa, ja Wilsonin värväämä rykmentti asetettiin muodollisesti hänen omaan komentoonsa. Se, komensiko eversti Wilson todellisuudessa värväämänsä rykmenttiä, on jäänyt epäselväksi, sillä hän katoaa pian aikalaislähteistä. On hyvin mahdollista, että eversti Wilson oli historioitsija Fritz Redlichin sanoin pelkkä ”managerieversti”, joka värväsi ja rahoitti rykmentin, mutta jätti sen operatiivisen johtamisen jonkun toisen huoleksi. Kapteeni James Wilson palveli samaisessa eversti James Wilsonin värväämässä rykmentissä, ja hän olikin mahdollisesti edellisen poika tai joku muu lähisukulainen. Toukokuussa 1645 kapteeni Wilson komensi Marstrandissa komppaniaa everstiluutnantti Thomas Grayn alaisena. Kahta kuukautta myöhemmin hän ilmaantui Hjertumin pitäjään, missä hän komensi yhdessä Grayn kanssa 243 miehen vahvuista osastoa. Gray komensi tästä joukosta lähes kahtasataa miestä, mikä olisi jättänyt Wilsonin komentoon vain korkeintaan neljänkymmenen miehen vahvuisen puolikomppanian.

Useimmat Tanskan kuningasta Torstenssonin sodassa palvelleet skotit suoriutuivat tehtävistään kunnialla, mutta joukkoon mahtui myös poikkeuksia. Eräs ristiriitainen hahmo oli eversti James Murray, joka astui Tanskan kruunun palvelukseen toukokuussa 1644 otettuaan vastaan Bergshusin rykmentin päällikkyyden eversti John Taylorilta. Berghusin rykmentti ei ollut taistelumuodostelma, vaan ”eksercerskol” eli koulutusyksikkö, joka lähetti peruskoulutettuja vahvistuksia toisiin rykmentteihin. Tämä kouluttajan rooli ei vaikuta sopineen Murrayn luonteelle, sillä jossain vaiheessa hänet pidätettiin sopimattoman käytöksen, mahdollisesti hillitsemättömän juopottelun, takia. Elokuussa 1645 hänet palautettiin jälleen virkaansa everstinä ja lähetettiin Bahusiin, missä valtionhoitaja Sehested tarvitsi kipeästi ammattitaitoisia upseereita kouluttamaan sotilaita sekä tarjoamaan kruunulle arvokasta konsultaatiota, mikäli jotain suunnattoman ”epäonnekasta” saattaisi tapahtua Tanskan sotaonnelle. Sehested mahdollisesti pelkäsi, että ruotsalaiset eivät aikoisi kunnioittaa Brömsebrossa solmittavaa rauhaa, vaan käyttäisivät aselevon hyväkseen voidakseen valmistella uutta, entistä voimakkaampaa hyökkäystä Tanskaa vastaan.

Kaikkein huonomaineisin skottilainen upseeri Tanskan palveluksessa Torstenssonin sodan aikana oli kapteeni Thomas Lion, jolla oli kyseenalainen kunnia komentaa Morastin skanssia juuri silloin, kun se joutui ruotsalaisten hyökkäyksen kohteeksi toukokuussa 1645. Kun Lion ei nähnyt mitään mahdollisuutta puolustaa skanssia ylivoimaista vihollista vastaan, hän suostui skanssin luovuttamiseen kunniallisia antautumisehtoja vastaan. Häntä oli kenties kannustanut tähän ratkaisuun läheisen Järpsäterin skanssin puolustajien melankolinen kohtalo, kun heidät oli kaikki lyöty valtauksen yhteydessä kuoliaiksi. Hannibal Sehested oli joka tapauksessa tyytymätön Lionin ratkaisuun ja erityisesti siihen, ettei tämä ollut hävittänyt skanssia ”tulella ja liekillä” ennen antautumista. Tämä tyytymättömyys oli kohtuutonta, sillä jos Lion olisi räjäyttänyt skanssin ennen sen luovuttamista ruotsalaisille, hän olisi syyllistynyt antautumisehtojen rikkomiseen ja päätynyt siten jakamaan miehineen Järpsäterin puolustajien synkeän kohtalon. Lion todettiin sotaoikeudessa syylliseksi petturuuteen, mutta hänet armahdettiin myöhemmin vuonna 1645.

Eräät skottilaiset upseerit palvelivat Torstenssonin sodassa ruotsalaisten puolella. Eversti John Gordon komensi Närke-Värmlannin rykmenttiä, joka alun perin muodosti Göteborgin varuskunnan rungon. Närke-Värmlannin rykmentti lukeutui niin sanottuihin maakuntarykmentteihin, jotka ainakin teoriassa saivat vahvistuksia oman maakunnan ruotumiehistä. Göteborgissa loppuvuodesta 1644 riehunut kulkutauti asetti painavan rasitteen Närken ja Värmlannin lääneille, jotka joutuivat syöttämään Gordonin rykmenttiin jatkuvana virtana yhä uusia miehiä hupenevien rivien täyttämiseksi. Gordon ei kuitenkaan kykkinyt koko sodan ajan Göteborgissa, vaan johti itsekin joukkoja taistelussa. Erään kahakan yhteydessä helmikuussa 1645 norjalaiset ratsusotilaat yllättivät Gordonin ja hänen johtamansa sata musketööriä näiden keskittyessä hajottamaan hylättyä skanssia Skårdalin liepeillä. Vain pikainen pako pelasti Gordonin itsensä vankeudelta tai kuolemalta.

Ruotsin palveluksesta on löydettävissä myös kaksi Hamiltonia eli eversti Hugo Hamilton ja kapteeni Alexander Hamilton. Eversti Hugo Hamilton esiintyy useinkin ruotsalaisissa aikalaislähteissä, erityisesti Tukholman valtaneuvoston protokollissa, sillä hänen tehtävänään oli valvoa suomalaisten ja liivinmaalaisten joukkojenvahvistusten yhteen kokoamista Riiassa. Vuonna 1645 Hugo Hamilton otti vastaan Upplannin rykmentin komennon. Rykmentin alemmassa upseeristossa oli jo valmiiksi vahva skottiedustus. Kapteeni Alexander Hamilton palveli komppanianpäällikkönä Västmanlandin rykmentissä. Alkuvuodesta 1645 hänen komentamansa jalkaväen komppania miehitti strategisesti tärkeän Vänersborgin skanssin Vänernin eteläpäässä. Elokuussa 1645 Alexander Hamilton haavoittui Bahusissa käydyssä taistelussa päähän osuneesta partisaanin eli lyhyen keihään iskusta. Lisäksi hän haavoittui musketinkuulista kumpaankin käsivarteen. On silti hyvin mahdollista, että hän selvisi hengissä näinkin vakavista vammoista.  

1620- ja 1630-luvuilla sekä Tanska että Ruotsi olivat sotineet kokonaisten skottirykmenttien voimin Saksan sotakentillä. Torstenssonin sodassa skottien läsnäolo armeijoissa oli vaatimattomampaa ja rajoittui varsinkin Tanskan kohdalla lähinnä upseeristoon. Tanska olisi saattanut olla kiinnostunut skottilaisten apujoukkojen värväämisestä, mutta koska ruotsalaisten hyökkäys joulukuussa 1643 yllätti tanskalaiset lähin täysin, heillä ei ollut aikaa eikä resursseja ryhtyä laajamittaiseen värväystoimintaan Brittein saarilla (tai juuri missään muuallakaan). Mikäli värväystilaisuus ilmaantui, tanskalaiset tarttuivat siihen. Toukokuussa 1645 tanskalaiset yrittivätkin värvätä skottilaisen laivan ja sen koko miehistön aluksen purjehtiessa Øresundin salmen lävitse.

Myös Ruotsi aloitti sodan ilman mitään vakinaisia skottimuodostelmia, mutta Tukholman valtaneuvosto suunnitteli jo sodan alusta lähtien skottien värväämistä Brittein saarilla. Tästä syystä ruotsalaisten strategia nojasi Göteborgin säilyttämiseen hinnalla millä hyvällä, sillä se oli Ruotsin yksinäisenä Pohjanmeren satamana ainoa mahdollinen paikka skottilaisten vahvistusten vastaanottamiseksi meren toiselta puolelta. Ruotsi yritti värvätä skottilaisia apujoukkoja Alexander Leslien välityksellä, joka oli aiemmin palvellut kenttämarsalkkana Ruotsin armeijassa. Värväysyritykset sodan repimässä Skotlannissa olivat kuitenkin sattumanvaraisia ja kaoottisia, eikä yksikään skottiyksikkö ennättänyt saapua Ruotsin armeijan vahvistukseksi ennen Torstenssonin sodan päättymistä elokuussa 1645. Loppupeleissä sotilasapu kulkikin Pohjanmeren ylitse päinvastaiseen suuntaan, sillä kuningatar Kristiinan siunauksella ruotsalaiset lähettivät Leslielle ja hänen rojalisteja vastaan taisteleville liittolaisilleen pistooleja ja musketteja.

Verrattuna kolmikymmenvuotisen sodan aikaisempaan vaiheeseen skottien sotilaallinen rooli Torstenssonin sodassa jäi verrattain vaatimattomaksi. Ne skotit, jotka palvelivat Tanskan tai Ruotsin värien alla, tekivät niin yksilöinä eivätkä kokonaisten skottiyksiköiden rivijäseninä. Tyypillisesti skotit palvelivat osana upseeristoa. Siinä, missä skottien sotapalvelus Saksassa tarjoaa runsaasti raakamateriaalia rakenteelliselle tutkimukselle sotilasemigraatiosta ja sotajoukkojen värväämisestä sotilasurakoinnin välityksellä, Torstenssonin sodasta saa irti lähinnä yksilöllisiä ja elämäkerrallisia näkökulmia skottien palveluksesta Tanskassa tai Ruotsissa. Torstenssonin sodasta ilmaantuva kuva ei tue mitään ennakkoluuloista käsitystä opportunistisesta sotilasemigraatiosta tai välinpitämättömän palkkasoturin sielunmaisemasta. Skotit eivät matkanneet veren hajun perässä Pohjanmeren ylitse palvellakseen mitä tahansa puolta, joka oli valmis maksamaan heille rahaa. Sen sijaan Torstenssonin sota tarjoaa tuokiokuvia sotilaallisten urien jatkuvuudesta sekä asettautumisesta yhteiskunnallisen hierarkian asemiin stratifioituneissa mutta ulkomaalaisia palvelijoita sisällyttävissä fiskaalis-sotilaallisissa valtioissa. Macchiavellin kaltaisten kriitikkojen palkkasotureihin liittämä kyynisyys sekä kolmikymmenvuotisen sodan alkuvuosina esiintynyt uskonnollinen vastakkainasettelu loistavat poissaolollaan Torstenssonin sodan yhteydessä. Niiden sijasta näemme pelkästään sitoutumista sotilaalliseen ja valtiolliseen palvelukseen Ruotsin ja Tanskan kruunujen alaisuudessa. Tanskaa ja Ruotsia palvelleiden skottien oma kansallinen tausta ei lopulta vaikuta kovinkaan merkitykselliseltä seikalta Torstenssonin sodan laajemmassa kontekstissa.

Kirjallisuutta ja lähteitä:

Kancelliets brevbøger 1644–1645

C. O. Munthe, Hannibalsfejden 1644–1645: Den norske hærs bloddåb (1901)

Samlinger til det norske folks sprog og historie (1835)
Steve Murdoch ja Alexia Grosjean, Alexander Leslie and the Scottish Generals of the Thirty Years’ War, 1618–1648 (2014)

Steve Murdoch ja Alexia Grosjean, The Scotland, Scandinavia and Northern European Biographical Database (SSNE), at http://www.st-andrews.ac.uk/history/ssne/index.php

Svenska riksrådets protokol, x, 1643–1644