Sodankäynnin julmuus uudella ajalla

Luin äskettäin Lauro Martinesin kirjan Furies: War in Europe, 1450–1700 (New York, 2013), joka tarjoilee lukijalle mosaiikkimaisen kuvan uuden ajan sodankäynnin hurjuudesta ja siviiliväestöön kohdistuneen väkivallan intensiteetistä. Martines argumentoi kirjallaan, että sota oli yhtä lailla julmaa ja raakaa Euroopan kaikissa kolkissa ajanjaksolla 1450–1700. Sodan julmuus uudella ajalla ei seurannut niinkään uskonnollisesta fanatismista tai askeettisuutta ja lihan kuritusta ylevöittävästä uskonpuhdistusten ajan mentaliteetista kuin sodankäynnin materiaalisesta todellisuudesta. Sotia kävivät pääasiassa multietniset ja monikansalliset palkkasoturiarmeijat, joiden rivimiehet kärsivät alati nälästä ja köyhyydestä. Omaa kurjuuttaan lieventääkseen sotilaat hyökkäsivät hurjien petoeläinten tavoin siviiliväestön kimppuun milloin siihen tilaisuus vain tarjoutui – tyypillisesti kaupunkien valtaamisten yhteydessä tai armeijoiden levittäytyessä maaseudulle keräämään linnaleiriä, polttolunnaita tai muita kontribuutioiden yläkäsitteen alle lukeutuneita, väkivallan uhalla kerättyjä veroluonteisia suorituksia. Uudella ajalla sodan piti elättää itse itseään, mistä syystä sodankäynnin pääasiallinen kohde oli kaikkialla Euroopassa maaseudun ja kaupunkien siviiliväestö.

Martinesin kirja ei etene kronologisesti, eikä sen temaattinen rakennekaan ole aivan selkeä. Kirjan alkupuoliskolla Martines kuvaa aikakauden sotilaiden arkea, armeijoiden harjoittamaa systemaattista ryöstelyä sekä kaupunkien piirityksiä, jotka saattoivat pahimmillaan johtaa suuren mittaluokan inhimillisiin katastrofeihin. Uuden ajan sotahistoria tuntee hyvin Rooman (1527) ja Magdeburgin (1631) esimerkkeinä sotilaiden ryöstämistä ja raunioittamista kaupungeista, mutta Martines syventää historiallista kuvaa tarjoilemalla myös muita, vähemmän tunnettuja tapauksia sodan hurjuuden raatelemista kaupungeista. Eräs tällainen vähemmän käsitelty tapaus on Brescia, joka yritti vuonna 1512 irtaantua väkivalloin kaupunkia miehittäneistä ranskalaisista venetsialaisten liittolaistensa avulla. Brescialaiset ja venetsialaiset vallankaappaajat eivät kuitenkaan kyenneet kampeamaan ranskalaista varuskuntaa ulos kaupungin keskustassa sijainneesta linnakkeesta, ja pian Brescian ulkopuolelle ilmaantui myös Bolognasta saapunut ranskalainen sotilasretkikunta. Ranskalaiset kostivat brescialaisten juonittelut valtaamalla kaupungin ja teloituttamalla suuren osan kaupunkia johtaneesta yläluokasta. Kaikki muutkin Brescian asukkaat olivat ranskalaisille sotilaille vapaata saalista. Sotilaat raiskasivat satoja naisia ja tyttöjä, ja kaupungin katedraalissa murhattiin toista sataa sinne paennutta ihmistä, mukaan lukien monia pappeja ja munkkeja, joista osa poltettiin elävältä. Martines arvioi, että Brescian hävityksessä menehtyi noin kahdeksantuhatta henkeä, eli neljännes koko väkirikkaan italialaiskaupungin väestöstä.

Ranskalainen Sancerren kaupunki tarjoaa puolestaan esimerkin pelkkien piiritysten aiheuttamasta inhimillisestä hädästä. Languedocissa sijaitseva Sancerre oli Ranskan ensimmäisten uskonsotien aikana protestanttisten hugenottien tukikohta. Syksyllä 1572, pian Pärttylin yönä toteutetun hugenottien joukkomurhan jälkeen, Sancerre joutui kuninkaalle ja katoliselle keskusvallalle uskollisen armeijan piirittämäksi. Sancerren puolustajat tekivät kaupungista lukuisia uloshyökkäyksiä hävittäen ympäröivää maaseutua ja vaikeuttaen siten piirittäjien kykyä haalia itselleen elintarvikkeita pitkittynyttä piiritystä varten. Puolustajat tekivät talvella kuitenkin yhden kohtalokkaan virheen: he eivät karkottaneet kaupungista pois ylimääräistä siviiliväestöä, kun siihen vielä oli mahdollisuus ennen piirityssilmukan kiristymistä. Kevään koittaessa piiritettyjen materiaalinen tilanne oli jo piirittäjiä paljon huonompi. Maaliskuussa ja huhtikuussa kaupunkilaiset joutuivat teurastamaan muulit ja aasit ravinnoksi, ja toukokuussa oli hevosten vuoro. Kesän koittaessa kaupungin toreilla kaupiteltiin kissojen ja koirien lihaa. Tässä vaiheessa lukija jo arvailee, mihin nälän kauhunkierre lopulta johti. Heinäkuun lopulla paljastui ensimmäinen kannibalismitapaus, kun erään viininviljelijän kotitaloudessa oli syöty nälkään kuolleen pikkutytön ruumis. Aikalaiskronikoitsijoiden mukaan tapaus ei jäänyt ainoaksi. Martines palaa kannibalismiin uudestaan Pariisin piirityksen yhteydessä vuonna 1590, jolloin kannibalismista oli tullut siinä määrin epäpoikkeuksellinen ilmiö, että kaupunkia piirittävää protestanttista Henrik Navarrelaista vastustaneet katoliset veljeskunnat ja maallikkolahkot keksivät sille jo uskonnollisia oikeutuksia. Kannibalismi oli pienempi synti kuin kerettiläisen vallantavoittelijan legitimiteetin tunnustaminen, katoliset fanaatikot järkeilivät.

Kirjansa jälkimmäisellä puoliskolla Martines pohtii uuden ajan sodankäynnin ja orastavan eurooppalaisen valtionmuodostuksen keskeistä ristiriitaa: valtiot kykenivät mobilisoimaan ennennäkemättömän suuruisia armeijoita ilman riittäviä materiaalisia resursseja niiden ylläpitämiseksi. Martines kuvaa uuden aikakauden massa-armeijoita vaelteleviksi kuoleman kaupungeiksi, mikä määrittely ei ole aivan perusteeton. Vuonna 1632 keisarillisen generalissimus Albrecht von Wallensteinin leirissä Nürnbergin ulkopuolella oli 55 000 sotilasta ja noin 50 000 siviiliä. Vain muutamassa Euroopan suurimmassa metropolissa oli enemmän asukkaita kuin Wallensteinin sotaleirissä. Moinen ihmiskeskitys synnytti valtavan määrän jätettä ja ulostetta, mikä toimi hedelmällisenä kasvualustana ja leviämisympäristönä erilaisille kulkutaudeille, kuten lavantaudille, punataudille ja rutolle. Sairaudet ja taudit tappoivatkin kolmikymmenvuotisen sodan aikana enemmän sotilaita kuin vihollista vastaan käydyt taistelut. Taudit levisivät armeijoiden kautta siviiliyhteisöihin, kun sairastuneet sotilaat joko asettuivat kortteereihin talonpoikien ja porvarien kattojen alle tai levittivät tautejaan alati toistuvilla kontribuutioidenkeruumatkoillaan ja ryöstöretkillään. Ryöstely olikin yksi tapa ylläpitää massiivisiksi paisuneita armeijoita, mutta käytännössä mahtivaltioiden oli rahoitettava sodankäyntinsä erilaisilla fiskaalisilla hätäkeinoilla, kuten uusilla veroilla, sodankäynnin aliurakoinnilla ja velanotolla. Monien muiden historioitsijoiden ja valtiotieteilijöiden tavoin myös Martines näkee selkeän yhteyden uuden ajan sodankäynnin, eurooppalaisen valtionmuodostuksen ja hallitsijoiden vahvistuneen suvereniteetin välillä.

Lauro Martinesin kirjaa olisi helppo kritisoida siitä, että se nojaa pitkälti aiempaan sekundäärikirjallisuuteen eikä juuri tarjoa mitään uutta tietoa uuden ajan sodankäynnistä. Oleellisinta Martinesin kirjassa ei kuitenkaan ole niinkään argumentointi kuin näkökulma ja tyyli. Martines on lähtenyt kuvaamaan uuden ajan sodankäyntiä sen ensisijaisten kärsijöiden, sotilaiden ja siviilien, näkökulmista ja tekee sen hyvin päämäärätietoisesti ja intohimoisella kirjoitustyylillä. Sodan sammakkoperspektiivin kautta Martines palaa takaisin ylätason politiikkaan kyseenalaistaen kuninkaiden ja ruhtinaiden harjoittaman valtiojärjen (raison d’état) moraalisen oikeutuksen. En itse osaa arvostaa valistusajalta periytyvää ajatusta siitä, että historiantutkimus toimisi jonkinlaisena menneisyyden tuomioistuimena tai kollektiivisena terapiaistuntona, mutta olisin silti valmis soveltamaan Martinesin vaatimusta sodankäynnin moraalin punnitsemisesta sen tutkimiseen, missä määrin inhimillinen hätä ja kärsimys painoivat uuden ajan hallitsijoiden vaakakupissa heidän tehdessään päätöksiä sodasta ja rauhasta.

Ainoa keskeinen ongelma Martinesin kirjassa on sen rajaus vuoteen 1700. Tämä leikkaa kirjasta pois vuoteen 1721 ulottuneen ajanjakson, jolloin Euroopassa käytiin kaksi suursotaa, Espanjan perimyssota 1700–1713 ja suuri Pohjan sota 1700–1721. Nämä sodat olivat monin tavoin uusinta kolmikymmenvuotisesta sodasta (1618–1648), jolloin Keski-Eurooppaa ristiin rastiin marssineet armeijat olivat sälyttäneet sodankäynnin taloudellisen taakan maaseudun ja kaupunkien siviiliväestön niskoille. Myös 1700-luvun alun suursodissa sotilaat keräsivät siviileiltä polttolunnaita ja muita kontribuutioita, mutta tuolloin sodankäyntiä leimasi myös tahallisen ja johdonmukaisen hävityksen ilmiö, sotilaallisin termein sanottuna poltetun maan taktiikka. Vuonna 1704 Marlborough’n herttua John Churchill hävitti tahallaan Baijeria pakottaakseen Ranskan kanssa liittoutuneen vaaliruhtinas Maximilian II Emanuelin avoimeen taisteluun. Vuosina 1713–1716 venäläiset miehittäjät terrorisoivat Pohjanmaata ja Pohjois-Suomea osittain rangaistakseen siviiliväestöä venäläisiä vastaan harjoitetusta sissisodasta, osittain heikentääkseen Ruotsin kykyä kerätä sodankäyntiin tarvittavia resursseja alueelta, jonka venäläiset uumoilivat palautuvan rauhansopimuksen myötä takaisin Ruotsille. Venäläisten terrori saavutti mahdollisesti jonkinlaisen pahuuden kulminaatiopisteen syyskuussa 1714, jolloin venäläiset sotilaat surmasivat väitetysti jopa satoja Hailuodolle rantautuneita pakolaisia. Tämä modernin aikakauden totaaliselle sodankäynnille tyypillinen joukkosurmien ja tahallisen hävityksen ilmiö nivoutuu siten osaksi pidempää jatkumoa, jota Martinesin kirja tuo omalta osaltaan hyvin esille. Hailuodon joukkomurhaa ja Brescian hävitystä erotti toisistaan lopulta vain etäisyys ja aika, sillä niitä kumpaakin yhdisti uuden ajan sodankäynnin ja sen julmuuden pysyvä ja yleiseurooppalainen konteksti.

[Julkaistu Uuden Suomen Vapaavurossa 9.7.2016]