Inkeriläisten joulun odotusta pietarilaisessa sanomalehdessä vuonna 1916

 

Miltä lähestyvä joulu näyttäytyi Pietarissa ja sen ympäristössä asuneiden inkeriläisten silmin joulukuun 22. päivä vuonna 1916? Kysymykseen on löydettävissä vastauksia tarkasteltaessa Pietarissa ilmestynyttä sanomalehti Inkeriä, joka oli oman ilmoituksensa mukaan ”edistysmielinen, kansanvaltainen, puolueeton sanomalehti.”

 

Heti etusivulla oli työpaikkailmoitus: ”Kauppa-alaan ja venäjän kieleen täysin perehtynyt henkilö saa heti Kauppamatkustajan paikan. Kirjalliset tarjoukset palkkavaatimuksineen ja suosituksineen lähetettävät ennen 1–14/1 1917 osotteella: A. PRIKANDER, Fontakka no. 86, kort. 12, Petrograd.”

 

Ensimmäisessä uutiskatsauksessa ihmeteltiin sitä, että vaikka voin myynti oli Suomessa kasvanut vuoden 1916 aikana edellisvuoteen verrattuna, voipula oli säilynyt ja jopa pahentunut Suomen suurissa kaupungeissa. Syynä ilmiöön oli venäläisten lehtien mielestä voin salakuljetus Ruotsiin, mitä osaltaan edesauttoi tullitarkastajien vähäisyys Ruotsin puolella rajaa. Venäjän viranomaiset olivat reagoineet ilmiöön tehostamalla tullitarkastusta omalla puolellaan rajaa. ”Siitä huolimatta tapahtuu täälläkin salakuljetusta koska samasta voista, josta Helsingissä maksetaan 5 mk, maksetaan Pietarissa 17–18 mk. Näin ollen suomalaiset kieltoasetukset hyödyttävät ainoastaan salakuljettajia.” Venäjällä toivottiinkin, että Suomen senaatti poistaisi voin vientikiellon Pietariin.

 

Pietarissa uutisoitiin 20. joulukuuta, että oikeusministeri Makarov oli saanut eron ja hänen tilalleen oli nimitetty salaneuvos N. A. Dobrovolski. Venäläiset sanomalehdet ihmettelivät ministerinvaihdosta. ”Viime vuosina on muutoksia ollut niin monta ja ovat ne kaikki tapahtuneet niin odottamatta, ettei nyttemmin enään mikään voi kummastuttaa. Henkilövaihdosten tavallisuus ja loputon kirjavuus poistaa kaikki epäilykset siitä, että näillä muutoksilla olisi mitään merkitystä ohjelmaan, valtiolliseen suuntaan nähden.”

 

Joulukuun 19. päivä oli Pietarissa kerrottu lyhyesti seuraava uutispommi: ”Tänään tammikuun 1:nä [juliaanisen kalenterin mukaan] varhain aamulla tavattiin Pietarin sillan luona rantaan ajautuneena Grigori Rasputinin ruumis. Poliisi tutkii asiaa.” Torstaihin mennessä Rasputinin murhasta oli tihkunut esille lisätietoja tai vähintäänkin uusia huhuja. Sanomalehti Russkija Vjedomostin mukaan veriteon takana oli joukko ylhäisöön kuuluvia nuoria miehiä. ”Murhan toimeenpanija valittiin arvalla.” Muut lehdet tiesivät, että Rasputinin ruumiissa oli kaksi ampumahaavaa, toinen rinnassa ja toinen päässä. ”Ruumiin kasvot olivat muodottomat. Jalat oli tukevasti sidottu köydellä.”

 

Kolmannella sivulla uutisoitiin jopa unia. ”Omituisia unia kertoo nähneensä eräs L:n seurakunnan nainen. Kirkossa oli muka syntynyt suuri hälinä jumalanpalveluksen aikana ja oli siellä levitetty sanomalehtiä, joissa oli punaisia kuvia. Samoin oli samaisessa kirkossa venäläinen pappi jakanut ehtoollista mykille. Myös oli kirkkoon astunut sotamies vieden mennessään toisen kattokruunuista. Toinen tuli nostettua ylemmäksi. Levottomat ajat vaikuttavat.” Pietarilaisia raitiotievaunumatkustajia puolestaan vainosivat taskuvarkaat. Eräs uhreista oli suomalainen kanttori, jonka housuntaskusta vietiin 43 ruplaa sisältänyt lompakko.

 

Sotauutiset kertoivat vihollisen vilkkaasta ilmatoiminnasta länsirintamalla. Yksi viholliskone oli ammuttu alas ilmatorjuntatykistön toimesta, kaksi muuta ampuivat alas venäläisten omat ilmailijat. Batkuvin, Manajuvin ja Garbusovin kylien alueella oli vihollinen ryhtynyt maahyökkäykseen venäläisten asemia vastaan. Yhden komppanian juoksuhauta joutui vihollisen käsiin, mutta se vallattiin vastahyökkäyksellä pian takaisin. ”Samanaikaisesti tämän kanssa pommitettiin Malinovkin kylän aluetta pommeilla, jotka räjähtäessään synnyttivät sakean, keltaisen ja kauan koossapysyvän savun.” Romanian rintamalla eräs venäläinen tarkka-ampujarykmentti teki kiivaan hyökkäyksen Guljankan kylää vastaan. Tarkka-ampujat ottivat vangiksi kaksi lääkäriä, kuusi upseeria ja 205 sotamiestä. Sotasaaliiksi jäi viisi tykkiä ja kahdeksan konekivääriä. ”Täydentävien tietojen mukaan kulki t. k. 20. englantilainen panssariauto nopeasti kanavan vartta Brailasta Viziruun kulkevaa viertotietä pitkin tuottaen viholliselle suurta mieshukkaa.”

 

Viimeisellä sivulla päivitettiin tietoja Englannin Kanaalin alittavan tunnelin suunnittelutyön edistymisestä. Hanketta oli ensi kerran esitetty jo aikaa sitten vuonna 1857, ja se oli otettu yhä uudelleen esille vuonna 1870 ja 1914. Vuonna 1870 englantilaiset yhtiöt olivat jo ennättäneet aloittaa ennakkotyöt, mutta hanke keskeytyi vuonna 1882 sotapäällikkö Wolseleyn vastustuksesta. ”Hän pelkäsi ranskalaisten hyökkäystä Englantiin, osoitti, että tuhansia ranskalaisia sotamiehiä voi turisteiksi pukeutuneina tulla Englantiin ja sodan syttyessä vallata tunnelin suun.” Tällä kertaa aloite tunnelityön jatkamisesta tuli englantilaisten itsensä taholta. ”Tämä sota, johon ovat ottaneet osa englantilaisetkin, on saanut heidät vakuutetuksi tunnelin tarpeellisuudesta ja Englannin hallitus rupesi kehottamaan Ranskaa kysymyksen piakkoiseen ratkaisemiseen.” Suunnitellun tunnelin pituus olisi 53 km, josta 33 km kulkisi meren alla. Vierekkäin kulkisi kaksi lieriömäistä tunnelia 15 metrin päässä toisistaan ja yhdistettyinä toisiinsa haarautumilla. Rakennustyö tehtäisiin 100 metriä merenpohjan alapuolella. Merenpohja ei päästäisi vettä lävitse ja olisi helppo louhia. Päivässä tunnelia voitaisiin louhia 20 metriä eli vuodessa kuusi kilometriä. Tällöin tunneli valmistuisi viidessä vuodessa. ”Jotta äkkinäinen hyökkäys tunnelin kautta Englantiin olisi mahdoton, sijoitetaan kaikki sen liikennelaitokset Englannin puoleiselle rannalle. Milloin hyvänsä voidaan sieltä käsin sammuttaa tunnelissa sähkövalo ja ilmanvaihto. Helposti voidaan tunnelissa kulkeva juna suistaa raiteilta, niin että vaunujen pirstaleet täyttävät tunnelin, joka on vain 6 metriä läpimitaltaan. Englannin puoleisella rannalla kulkee rata sitä paitsi 2 kilometriä rautaisten pylväiden päällä, jotka voidaan kaataa muutamilla laukauksilla englantilaisesta sotalaivasta.” Tunnelin rakentamiskustannukseksi arvioitiin 400 miljoonaa frangia, mikä oli pieni summa sodankäyntiin upotettujen kulujen rinnalla. Valmistuttuaan tunnelissa odotettiin kulkevan vuorokaudessa vähintään 50 junaa ja mahdollisesti jopa kolminkertainen määrä. Vuosittainen matkustajamäärä olisi 130 000 henkeä. Matkustaja- ja tavaraliikenne tuottaisi vuodessa 38 miljoona frangia eli tunneli maksaisi itsensä takaisin reilussa kymmenessä vuodessa.

 

Inkeri julkaisi uutislehden mukana mainos- ja juttu liitteen. Kasanskinkadulla sijaitseva Zander–opisto mainosti ”ruotsalaista konevoimistelua, hierontaa, värähtelyä, (vibratsioni) sähkötystä, kuivailmakylpyjä.” Suomalainen valokuvaamo Renessans tarjosi suomalaisille asiakkaille 25 prosentin hinnanalennusta. Lääkäri Levi lupasi parantaa tippuria, syfilistä, sukupuolista voimattomuutta ja onanismin seurauksia.

 

Pääkirjoituksessa toivottiin inkeriläisten kansallista ja hengellistä heräämistä. ”Turhaa lorua on puhe heimomme tulevaisuudesta, vapaudesta, sen valistamisesta ja muusta senkaltaisesta kauniista, ellei kansassa ole siveellistä voimaa. Ilman uskoa Jumalaan kansamme muukalaistuu, ilman uskoa sivistys ja valistus muodostuu hienostuneeksi raakuudeksi, ilman uskoa vapaus muuttuu vallattomuudeksi.” Kolumnissa ”Ääriviivoja” pohdittiin inkeriläisen kansan erityispiirteitä. ”Läpikäyvänä piirteenä meillä on jonkinlainen kaksinaisuus. Se näkyy jo heimomme asuman maa-alueen luonnosta, josta osa muistuttaa metsäisiä ja kukkulaisia Suomen seutuja, osa suuren emämaamme puuttomia lakeuksia. Se näkyy myös asukkaissamme itsessään. Jos tapaat Inkeriläisen esim. junassa tai muualla, voit luulla häntä toisinaan suomalaiseksi, toisinaan venäläiseksi; mutta tutustuttuasi häneen huomaat, että hän ei ole kumpaakaan, vaikka hänessä on molempia; löydät hänestä kolmannen piirteen, oman inkeriläisen. Sama kaksinaisuus on kaikissa kohdin, se on taloudellisissa oloissa, se on myös kirkossa, uskonnollisuudessa j. n. e.”

 

Toisin kuin Suomen suuriruhtinaskunnan miehiä, keisarikunnan sisällä asuvia inkeriläisiä ei ollut vapautettu asevelvollisuudesta. Inkeri muisti rintamalla olevia nuorukaisia yleisökirjeellä. Lukija toivoi inkeriläisten rintamamiesten muistavan sanomalehti Inkerin olemassaoloa ja toivoi heidän kirjoittavan siihen, kun vain mahdollista. ”Toivon, kuten moni muukin, että te kohta voisitte palata tänne suloiseen synnyinmaahanne, ihanaan Inkeriin, jossa sitten voisitte rauhassa ja häiritsemättä työskennellä kotinne, kansanne ja tämän ”Inkeri” lehtemme hyväksi. Olkaa terveinä ja voikaa hyvin! Sitä toivoo teille kansalaisenne ja ystävänne Keltossa. Rosmittalassa marraskuun 27 pnä 1916. Jaakko Haimi. *) Tämän kirjeen sanelija on sokea vanhus.”

 

Lehden lopussa oli kuolinilmoitus. ”Äsken tuli viesti etelästä, joka kertoi, että 19-vuotias nuorukainen Juhana Matinpoika Iivarinen oli siirtynyt pois täältä. Kaipauksella ajattelee jokainen, joka tuli tuntemaan nuoren rehellisen Juhanan, tuota etevää nuorukaista. Jo koulussa oli hän osottanut suuria luonnonlahjoja ja varttuessaan osotti omaavansa myös kauniin sielun. Vanhempansa hänestä iloa ja hyvää turvaa elämänsä ehtoolla odottivat. Tosin oli kuitenkin säädetty. Rakastettu oli hän sotilastoveriensa parissa niistä kirjeistä päättäen, joita toverit ovat vanhemmille lähettäneet. Kepeät mullat kunnon nuorukaiselle!”

 

Viikonpäivä 22. joulukuuta oli vuonna 1916 torstai.

Paavit ja kolmikymmenvuotinen sota

 

Kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) pitkään ajanjaksoon mahtui lukuisia eurooppalaisia monarkkeja ja valtionpäämiehiä. Meillä Suomessa tunnetaan luonnollisesti parhaiten Ruotsi, jota johti sodan aikana kaksi monarkkia, Kustaa II Aadolf ja hänen tyttärensä Kristiina. Käytännössä valtaa piti vuosien 1632 ja 1644 välillä valtakunnankansleri Axel Oxenstierna, mutta hän ei kuitenkaan ollut muodollisesti Ruotsin valtionpäämies. Naapurimaa Tanskassa ehti kolmikymmenvuotisen sodan aikana olla kaksi kuningasta (Kristian IV ja Fredrik III). Pyhiä saksalais-roomalaisia keisareita oli vuosien 1618 ja 1648 välillä vallassa kolme (Matias, Ferdinand II ja Ferdinand III). Espanjassa oli kuninkaita kaksi (Filip III ja Filip IV), kuin myös Ranskassa (Ludvig XIII ja Ludvig XIV) ja Englannissa (Jaakko I ja Kaarle I). Puola-Liettuassa ehti kuninkaita olla kolme (Sigismund III, Vladislav IV ja Juhana II Kasimir) ja Venäjällä tsaareja kaksi (Mikael ja Aleksei). Joissain Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ruhtinaskunnissa oli hämmästyttävää hallinnollista pysyvyyttä, kuten Saksin vaaliruhtinaskunnassa ja Baijerissa, joita hallitsivat koko sodan ajan vaaliruhtinas Johann Georg ja herttua Maximilian.

 

Ei ole myöskään lainkaan yllättävää, että kolmeen vuosikymmeneen mahtui neljä paavia, valittiinhan heidät aina kypsällä iällä. Sodan syttyessä liekkeihin Böömin kuningaskunnassa vuonna 1618 tuolloinen paavi Paavali V oli johtanut Rooman kirkkoa ja Kirkkovaltiota jo kolmentoista vuoden ajan. Syntymänimeltään Camillo Borghese, Paavali V kuului nousukiidossa olevaan aatelissukuun, jonka vauraus perustui Sienasta käsin harjoitettuun puuvillakauppaan sekä mittavaan maanomistukseen Rooman ympäristössä. Paavali V oli paavina jo ehtinyt itsekin kuumentaa Euroopan poliittista tilannetta ajautumalla kirkolliseen välirikkoon sekä suoranaisen sodan partaalle Venetsian tasavallan kanssa pian Pietarin istuimelle noustuaan. Kiistan ytimessä olivat Venetsiassa säädetyt uudet lait, jotka kielsivät maaomaisuuden eriyttämisen kirkolle sekä edellyttivät maallisten viranomaisten lupaa uusien kirkkojen rakentamiselle. Venetsian lainsäädännön kantaa puolusti kirkollisessa tuomioistuimessa kanoninen lakimies Fra Paolo Sarpi, jonka esiintyminen oli niin onnistunutta ja vakuuttavaa, että hän sai paavilta niskoilleen salaisen kuolemantuomion. Vuonna 1607 Sarpia puukotettiin venetsialaisella sillalla viisitoista kertaa stiletillä, mutta hän selvisi ihmeen kaupalla vaikeista vammoistaan. Epäilty murhaaja pakeni Kirkkovaltion alueelle, mistä Paavali V myönsi hänelle turvapaikan.

 

Kolmikymmenvuotisessa sodassa Paavali V:n mielenkiinto kohdistui Italian lähialueille, missä hän pyrki kriisin rauhoittamiseen. Paavi noudatti myös verrattain johdonmukaista puolueettomuuslinjaa ja kieltäytyi ehdottomasti siunaamasta Espanjan ja sen liittolaisten suunnittelemaa protestanttien joukkomurhaa Valtellinen alppilaaksossa. Verityön toteutumisen jälkeen paavi piti etäisyyttä niin espanjalaisiin kuin Valtellinen katolisiinkin eikä antanut millään muotoa ymmärtää, että hirmuteolla olisi takanaan kirkon tuki, vaikkakin espanjalaiset juhlistivat sitä omissa messuissaan Milanossa. Toisaalta Paavali V ei koskaan tehnyt mitään joukkomurhan estämiseksi, mikä tahrasi myös paavin omat kädet murhattujen vereen.

 

Paavali V:n kuoltua vuonna 1621 kardinaalikollegio valitsi hänen seuraajakseen Alessandro Ludovisin. Uusi paavi Gregorius XV oli taustaltaan akateemisesti koulutettu virkamiestyyppi, joka hallitsi kanonisen lain kiemurat ja joka oli toiminut toistakymmentä vuotta apostolisen oikeusistuimen (Tribunal Apostolicum Rotae Romae) auditorina eli kolmen tuomarin muodostaman paneelin jäsenenä. Toisin kuin edeltäjänsä, Gregorius XV ei yrittänyt pysytellä puolueettomana, vaan näki Saksaan levinneen konfliktin nimenomaan pyhänä sotana kerettiläisiä protestantteja vastaan. Gregorius XV kannustikin voimakkaasti keisari Ferdinandia tämän aikeissa riistää Böömin kapinaa johtaneen pfalzkreivi Friedrich V:n vaaliruhtinaan titteli ja nostaa hänen tilalleen Baijerin katolinen herttua Maximilian uudeksi vaaliruhtinaskollegion jäseneksi. Gregorius XV perusti vastauskonpuhdistuksen edistämiseksi myös uuden järjestö nimeltä Sacra Congregatio de Propaganda Fide, josta on jäänyt elämään tuo uskon levittämiseen viittaava propagandan termi. Kolmikymmenvuotisen sodan kulun kannalta hänen merkittävin tekonsa oli kuitenkin varsin rutiininomainen kirkollinen nimitys: vuonna 1622 paavi ylensi kardinaalien joukkoon Luçonin piispa Armand-Jean du Plessis de Richelieun.

 

Munuaiskivistä kärsinyt Alessandro Ludovisi oli ollut huonossa kunnossa jo tullessaan valituksi Paavali V:n seuraajaksi vuonna 1621, ja hän kuolikin vatsavaivoihin liittyneeseen kuumetautiin heinäkuussa 1623. Tuolloin kardinaalikollegio valitsi hänen seuraajakseen henkilön, joka ei ollut ainoastaan yksi kolmikymmenvuotisen sodan merkittävimmistä suurmiehistä vaan myös eräs ikonisimmista ja tunnetuimmista paaveista koko instituution pitkäaikaisessa historiassa. Firenzeläinen Maffeo Barberini työntyi historian parrasvaloihin pitkälti setänsä Francesco Barberinin ansiosta. Francesco Barberini oli protonotarius apostolicus eli Kirkkovaltiota hallinneen kuurian kunniajäsen. Koska Francesco Barberninilla ei ollut omia jälkeläisiä, veljenpoika Maffeosta tuli hänen huomattavien rikkauksiensa perijä. Setänsä myötävaikutuksella Maffeo Barberinista tuli vuonna 1601 paavin lähettiläs Ranskan kuningas Henrik IV:n hoviin, minkä jälkeen Paavali V nimitti hänet Nasaretin arkkipiispaksi vuonna 1604. Tämä jälkimmäinen titteli ei ollut pelkkä kunnia-arvo, sillä sen mukana Maffeo Barberini sai hallittavakseen kirkollisen läänityksen Apuliasta. Arvovaltansa ja rikkauksiensa avulla Maffeo Barberinin oli helppo luoda läheiset välit Rooman ja koko Italiankin merkittäviin mahtisukuihin, kuten Borgheseihin, Farneseihin ja Mediceihin. Näiden sukujen kardinaaliedustajien tuella kollegio valitsi Maffeo Barberinin Gregorius XV:n seuraajaksi elokuussa 1623. Barberinista tuli paavi Urbanus VIII.

 

Urbanus VIII:n historiallinen rooli kolmikymmenvuotisessa sodassa oli siinä, että hän asettui usein Ranskan eikä Habsburgien taakse. Käytännössä Urbanus VIII teki Kirkkovaltiosta Habsburgien epäsuoran vastustajan, mikä johti kummalliseen asetelmaan sodassa, joka oli näennäisesti uskonsota katolilaisten ja protestanttien välillä. Urbanuksella oli kuitenkin perusteita äkkiväärälle valtapolitiikalleen. Kirkkovaltio oli perinteisesti myötäillyt Espanjan Habsburgien intressejä reformaation jälkeisen ajan eurooppalaisessa politiikassa, mutta ei ollut lopulta hyötynyt juurikaan tästä linjauksestaan. Sen sijaan Habsburgien Espanja oli jatkanut valtapiirinsä lujittamista ja laajentamista Italian niemimaalla, missä Espanjan kuninkaat hallitsivat sekä Napolin kuningaskuntaa että Milanon herttuakuntaa ja olivat lisäksi läheisesti liittoutuneita Genovan tasavallan ja Toscanan herttuakunnan kanssa. Rooman poliittinen tila oli 1600-luvulle tultaessa siten alkanut käydä ahtaaksi näiden eri ruhtinaskuntien välissä. Ja koska välit Italian niemimaan ainoaan jäljelle jäävään suurmahtiin eli Venetsiaan olivat Paavali V:n valtakauden jäljiltä happamat, loogisimmaksi vaihtoehdoksi Urbanukselle näyttäytyi voimakkaan liittolaisen etsiminen Italian ulkopuolelta.

 

Urbanus VIII saattoi myös ajatella, että hän kykenisi sitomaan Ranskan tiukemmin osaksi Rooman poliittista valtapiiriä kardinaali Richelieun kautta. Mikäli Urbanus VIII näin kuvitteli, oli hän pahasti väärässä; sen sijaan, että Richelieu olisi kytkenyt Ranskan entistä vahvemmin osaksi Rooman vastareformaatiota, työnsi hän Ranskaa poispäin Roomasta synnyttämällä orastavan ajatuksen ”gallikaanisesta” valtionkirkosta, jossa hengellinen valta kulki kuninkaan eikä paavin kautta. Richelieun omapäisyys tuotti epäilemättä pettymyksen paaville: Urbanuksen väitetäänkin todenneen happamasti Richelieun kuolemasta kuultuaan: ”Mikäli Jumala todellakin on olemassa, kardinaali Richelieulla on paljon vastattavaa teoistaan. Mikäli ei, hän on pärjännyt hyvin.” Myöhemmin Urbanus VIII kenties kuvitteli yhdistävänsä Rooman ja Ranskan intressit masinoidessaan Richelieun seuraajaksi italialaisen kardinaali Giulio Mazzarinon. Mitään tällaista ei lopulta tapahtunut, mutta Mazzarino vaikuttaa joka tapauksessa sitoutuneen Urbanukseen henkilökohtaisella tasolla, kun hän paavin vuonna 1644 tapahtuneen kuoleman jälkeen jatkoi tämän kardinaalin asemassa olleiden veljenpoikien valta-aseman puolustamista kirkon espanjalaismielisiä ryhmittymiä vastaan.

 

Urbanus VIII:n suhde pyhään saksalais-roomalaiseen keisariin oli kolmikymmenvuotisen sodan aikana erityisen ongelmallinen. Periaatteessa keisari Ferdinand II ajoi Rooman etuja toteuttaessaan pelkän keisarillisen julistusoikeuden nojalla vuonna 1629 määräämäänsä restituutiota, jossa keisari takavarikoi Saksan protestanttisilta ruhtinailta sellaista maaomaisuutta, mitä nämä olivat maallistaneet kirkolta vuonna 1555 solmitun Augsburgin uskonrauhan jälkeen. Tässä keisarin näennäisessä hyväntekeväisyydessä oli paavin ja koko Rooman kirkon kannalta kaksi keskeistä ongelmaa. Ensinnäkään Rooma ei ollut koskaan tunnustanut Augsburgin uskonrauhaa ja sen ehtoja, joten keisari ei voinut palauttaa katoliselle kirkolle jotain sellaista, mitä kirkko ei omasta mielestään ollut koskaan menettänytkään. Toinen ongelma oli se, ettei kirkko lopulta edes saanut takaisin protestanteilta takavarikoituja läänityksiä. Ennen Lutherin reformaatiota ja Augsburgin uskonrauhaa Rooma oli hallinnut Saksassa suoraan vain luostariyhteisöjen eli munkkiveljeskuntien ja nunnasisarkuntien läänityksiä. Muita kirkollisia läänityksiä olivat hallinnoineet ruhtinaspiispat, jotka olivat lopulta keisarillisia ruhtinaita eivätkä paavin vasalleja. Reformaation seurauksena hengelliset veljes- ja sisarkunnat olivat lähestulkoon kadonneet Saksasta, ja heidän läänityksensä olivat päätyneet joko osaksi ruhtinaspiispojen hiippakuntia tai protestanttien territoriaalisia ruhtinaskuntia. Näin ollen protestanteilta takavarikoidut kirkolliset läänitykset palautuivat lähes säännönmukaisesti keisarikunnan kirkollisille ruhtinaille, kuten Mainzin ja Kölnin vaaliruhtinaille sekä Passaun, Würzburgin ja Bambergin piispoille. Ala-Pfalzissa keisari siirsi palautettuja kirkkoläänityksiä vaaliruhtinaskuntaa miehittäneelle Espanjan Flanderin armeijalle, mikä raadollinen teko rikkoi jo keisarikunnan omia lakejakin. Urbanus VIII:n valtakaudella Rooman kirkolle kävi piinallisen selväksi, ettei sillä ollut lopulta juuri mitään voitettavaa Saksassa käydyssä sodassa.

 

Kun Euroopan enemmän ja vähemmän suuret valtakunnat taistelivat toisiaan vastaan Saksan maaperällä, Urbanus VIII kävi omaa valloitussotaansa Italiassa. Rooma laajeni alueellisesti mutta verettömästi vuonna 1625, jolloin vailla miespuolista perijää jäänyt herttua Francesco Maria II della Rovere lahjoitti sukunsa hallitseman Urbinon herttuakunnan Kirkkovaltiolle. Tämän jälkeen laajentumispolitiikan makuun päässyt Urbanus VIII iski silmänsä Rooman pohjoispuolella sijainneeseen Castron kaupunkiin, jota hallinnoi Parman herttua Odoardo Farnese. Vuonna 1639 Roomassa vieraillut herttua Odoardo oli riitaantunut paavin kardinaaliveljenpoikien Antonio ja Francesco Barberinin kanssa jostain sangen turhamaisesta etikettikysymyksestä (herttua oli pyytänyt kardinaaleilta sotilassaattuetta, mutta nämä olivat kieltäytyneet siitä kunnianosoituksesta herttuaa kohtaan). Näpäyttääkseen kardinaaleja Odoardo vetosi suoraan Urbanukseen ja kehotti tätä kannustamaan veljenpoikiaan hyville tavoille. Tästä nöyryytyksestä suivaantuneet kardinaalit suostuttelivat setäänsä estämään kaikki viljan toimitukset herttuan hallitsemasta Castrosta Kirkkovaltion alueelle. Boikotti teki pahan loven Parman herttuakunnan tuloihin, mikä puolestaan esti Parman herttuaa maksamasta lukuisia velkojaan häntä lainoittaneille pankkiireille. Vararikon uhkaamat pankkiirit vetosivat paaviin, jotta tämä pakottaisi herttua Odoardon maksamaan velkansa. Parman herttuan kyvyttömyys täyttää velallisen velvoitteitaan roomalaisia rahoittajia kohtaan tarjosi oivan tekosyyn Kirkkovaltion sotilaalliselle interventiolle Castrossa.

 

Urbanus VIII ryhtyi vuoden 1641 aikana haalimaan palvelukseensa palkkasotureita Italiasta ja Ranskasta. Saman vuoden lokakuussa Kirkkovaltion palveluksessa ollut Belmonten markiisi ryhtyi piirittämään Castroa 12 000 jalkaväensotilaan ja 4 000 ratsumiehen voimin – paavi oli toisin sanoen onnistunut kokoamaan valloitustaan varten aikakauden mittapuulla sangen mittavan sotajoukon. Lyhyen piirityksen seurauksena Castro antautui, minkä jälkeen paavi katsoi aiheelliseksi rangaista herttua Odoardoa vielä lisää asettamalla tämän kirkonkiroukseen. Nämä teot provosoivat herttuaa aloittamaan oman vastaoperaationsa, ja kevättalvella 1642 Parman joukot tunkeutuivat Kirkkovaltion omalle alueelle ja lähestyivät jopa Rooman itsensä portteja. Hämmästyttävää kyllä, Urbanus VIII onnistui kasvattamaan joukkojensa määrää vielä entisestään, ja lopulta paavin 30 000 miehen vahvuiseksi paisunut armeija onnistui ajamaan herttua Odoardon hyökkäysjoukon takaisin Parman maaperälle. Sota ei kuitenkaan loppunut paavin torjuntavoittoon vaan jatkoi eskalaatiotaan. Herttua Odoardo solmi liittolaisuuden Venetsian tasavallan sekä Modenan ja Toscanan herttuakuntien kanssa. Kumpikin osapuoli jatkoi sotajoukkojensa kasvattamista ja usein vieläpä ulkomaisella miesvoimalla. Herttua Odoardon ja hänen liittolaistensa armeijaan virtasi sotilaita erityisesti Habsburgien keisarikunnasta, kun taas paavin sotajoukkoon lukeutui suuret määrät ranskalaisia. Castron omistuksesta käytiin toisin sanoen eräänlaista kolmikymmenvuotisen sodan varjokonfliktia.

 

Castron sota taantui vuoden 1643 aikana hedelmättömäksi kulutussodaksi. Kardinaali Antonio Barberinin johtama Kirkkovaltion armeija onnistui ajamaan takaisin Modenan ja Venetsian sotajoukot, mutta Umbriassa paavilliset hävisivät joukon paikallistaisteluita Parman ja Toscanan herttuoiden armeijoille. Paikallaan junnannut sodankäynti muodosti pian raskaan taloudellisen taakan sodan kaikille osapuolille. Barberinin suvun itsensä arvioidaan upottaneen Castron sotaan kuusi miljoonaa taaleria, mistä rahoista iso osa koottiin kasvattamalla rajusti Kirkkovaltion alamaisten verotaakkaa. Rooman kaduilla kenties huokaistiin helpotuksesta maaliskuussa 1644, kun kaupungin saavutti tieto paavin sotajoukkojen ratkaisevasta tappiosta Lago Scuron linnoituksen luona. Heti tappion jälkeen Urbanus VIII ja herttua Odoardo solmivat Ferrarassa rauhansopimuksen. Ranskan välittämän rauhansopimuksen ehtojen mukaisesti Castro palautui Parman herttualle, joka vapautettiin myös aiemmasta kirkonkirouksestaan. Lisäksi Parma sai jatkaa esteettä viljan vientiä Kirkkovaltioon, kunhan herttua vain sitoutui lyhentämään velkojaan roomalaisille lainoittajilleen. Kaiken kaikkiaan Ferraran rauha näyttäytyi Kirkkovaltion ja Urbanus VIII:n nöyryyttävänä arvovaltatappiona. Urbanus VIII kuoli heinäkuussa 1644, vain muutama kuukausi rauhan solmimisen jälkeen.

 

Urbanus VIII oli sotilaallisesta vastoinkäymisestään huolimatta onnistunut jättämään lähtemättömän jäljen paavien instituution historiaan. Hän laajensi Kirkkovaltiota alueellisesti kaappaamalla Urbinon herttuakunnan sen osaksi, eikä Castronkaan hallintaa ollut vielä lopullisesti selvitetty Ferraran häpeärauhassa. Sota Parman ja Kirkkovaltion välillä syttyi uudestaan vuonna 1649, ja tämän jälkimmäisen sodan seurauksena Castron kaupunki lopulta tuhoutui. Roomassa Urbanus VIII oli osoittautunut vastareformaation ideologiaa julistaneen barokkitaiteen suureksi suosijaksi ja rahoittajaksi. Urbanus VIII työllisti ahkerasti barokin kuvataiteen kenties tunnetuinta edustajaa Gian Lorenzo Berniniä erilaisilla tilaustöillä. Urbanuksen luottotaitelijana Bernini ei ollut ainoastaan kuvanveistäjä vaan myös arkkitehti ja suoranainen kaavoitusinsinööri. Tunnetuin Berninin työ paavi Urbanus VIII:n toimeksiannosta oli Pietarinkirkon koristelu barokkityylin ihanteiden mukaisesti. Bernini koristeli uudelleen Cathedra Petrin eli Pyhän Pietarin istuimen sekä suunnitteli kirkon sisälle mahtavan Pyhän Pietarin alttarin (Baldacchino di San Pietro). Urbanus VIII teetätti lisäksi Roomaan uusia palatseja itselleen ja suvulleen; niiden rakentamiseksi jouduttiin kuitenkin raivaamaan tieltä antiikin aikaista arkkitehtuuria, mistä syystä eräät roomalaiset kommentoivat paavin rakennusprojekteja katkeralla lausahduksella: Quod non fecerunt barbari fecerunt barberini (”Mitä eivät tehneet barbaarit, sen tekivät Barberinit”). Urbanuksen harjoittama veljenpoikiensa häikäilemätön suosiminen kirkon sisäisissä viroissa synnytti sivistyssanastoon myös uuden termin, nepotismin (latinan sanasta nepos eli veljenpoika).

 

Kolmikymmenvuotisen sodan viimeiseksi paaviksi jäi Urbanus VIII:n seuraaja Innocentius X, syntymänimeltään Giovanni Battista Pamphili. Giovanni Battista syntyi paavilliseen sukuun, sillä hänen isoisoisoäitinsä Isabella oli paavi Aleksanteri VI:n (paavi 1471–1503) tytär. Roomassa Pamphili nähtiin ”espanjalaisen puolueen” ehdokkaana uudeksi paaviksi, mistä syystä Ranskaa ja sen pääministeri kardinaali Mazzarinoa kannattaneet kardinaalit ajoivat omaksi vastaehdokkaakseen Giulio Cesare Sacchettia. Jälkimmäisen valinta olisi kenties toteutunut kardinaali Mazzarinon veto-oikeudella, mutta Mazzarino myöhästyi kardinaalikollegion kokouksesta ja ennätti Roomaan vasta sitten, kun Pamphilin valinta paavi Innocentius X:ksi oli jo ehtinyt tapahtua.

 

Innocentius X ei juuri ehtinyt sekaantua kolmikymmenvuotiseen sotaan Espanjan, pyhän saksalais-roomalaisen keisarin tai kenenkään muunkaan puolella. Innocentiuksen noustua Pyhän Pietarin istuimelle Westfalenissa käydyt rauhanneuvottelut olivat jo ehtineet alkaa ja ilman Kirkkovaltion virallista edustusta. Innocentius X kylläkin lähetti Westfaleniin oman edustajansa, nuntius Fabio Chigin, mutta tällä ei ollut valtuuksia käydä suoria neuvotteluita ”kerettiläisten” kanssa, mikä käytännössä supisti Chigin roolin rauhanneuvotteluissa pelkäksi tarkkailijaksi ja taustalobbariksi. Innocentius X kohtasi Westfalenin rauhanneuvotteluiden yhteydessä saman ongelman, mikä oli sitonut hänen edeltäjänsä Urbanus VIII:n käsiä keisarillisen restituutioediktin kohdalla vuonna 1629: koska Rooma ei tunnustanut Augsburgin uskonrauhaa, ei se voinut myöskään antaa siunausta rauhansopimukselle, joka nojautui Augsburgin uskonrauhan määritelmiin ja ehtoihin. Vuonna 1650, kaksi vuotta Westfalenin rauhansopimuksen solmimisen jälkeen, Innocentius X julkaisi bullan Zelo Domus Dei, joka tuomitsi Westfalenissa solmitun rauhan ”epäpäteväksi, tyhjäksi, epäreiluksi, epäoikeudenmukaiseksi, kirotuksi, torjutuksi, tarpeettomaksi, voimattomaksi ja merkityksettömäksi.” Espanjan ja Itävallan Habsburgit, kuten muutkin sotaan osallistuneet katoliset valtiaat, jättivät paavin bullan vaille huomiota, sillä heillä ei ollut pienintäkään aikomusta aloittaa uudelleen hirvittävää suursotaa vain paavin herkkähipiäisyyden vaalimiseksi. Rooman kirkon poliittisen arvovallan vähentyminen oli lopultakin paavien instituution keskeisin anti kolmikymmenvuotiseen sotaan ja sen historialliseen perintöön.

Solliciteurs-militair

 

Toukokuun 2. päivä vuonna 1629 Alankomaiden tasavallan keskushallituksena toimineen Staten-Generaalin istunnossa oli päivän asialistan kolmantena kohtana seuraava vetoomus: ”Solliciteur De Bruijne [de Bruyn] pyytää kolmen sotakuukauden palkkoja aktiivipalveluksessa olevien kapteenien [Pidoux de] Malaguet ja [Pierre] Croismaren komppanioille. RvS [Raad van State eli valtaneuvosto] päättää tästä.”

 

Mistä tässä kirjauksessa oli kyse? Miksi joku de Bruyn pyysi Alankomaiden yhteishallitukselta palkkarahoja komppanioille, joita hän ei itse edes komentanut? Miksi komppanioita komentaneet kapteenit Pidoux de Malaguet ja Pierre Crosmaire eivät lähestyneet hallitusta itse, ilman jonkun kolmannen osapuolen välitystä?

 

Staten-Generaalin istunto toukokuulta 1629 tarjoaa nykyhistorioitsijalle tuokiokuvan instituutiosta nimeltä solliciteurs-militair. Alankomaalainen sotilasmanuaali Verbetert en vermeerdert Politijck en Militair Hantboecxken Vanden Staet der Geunieerde Provintien vuodelta 1650 kuvasi tasavallan hallituksen tärkeimmäksi velvollisuudeksi maksaa sotilaille palkkaa säntillisesti ja ajallaan joka viikko tai vähintäänkin joka kuukausi huolimatta siitä, oliko sotaa käyvän tasavallan kassassa tarpeeksi rahaa vai ei. Solliciteurs-militairet auttoivat tasavaltaa tämän potentiaalisen ongelman ylittämisessä.

 

Solliciteur oli 1500-luvulta periytyvä termi, joka tarkoitti oikeastaan mitä tahansa ammattilobbaria. Näitä välityksen ammattilaisia parveili aina pääkaupunki Haagissa yrittämässä edistää maksavien asiakkaittensa vaateita, intressejä ja agendoja. Vuosien 1568 ja 1648 välillä suurin yksittäinen agenda kaikkialla Alankomaissa oli pitkittynyt vapaussota Espanjan Habsburgeja vastaan, mistä syystä suuri joukko solliciteurseja erikoistui juuri sodankäynnin tarpeiden täyttämiseen. Ammattilobbareina solliciteursit tiesivät, mitä asiakirjoja täyttää, kenen oveen koputtaa Haagissa, kenen selkää raapia tai kenen kukkaroa täyttää. Nykymaailmassa heitä epäilemättä pidettäisiin jonkinlaisina korruption korppikotkina, mutta 1600-luvun Euroopassa hallintokoneistojen rattaat pyörivät helpoiten, kun niitä voideltiin rahalla tai palveluksilla.

 

Käytännössä solliciteurs-militairet edistivät sotilaiden palkanmaksua. He noutivat valtion rahakonttorista jonkin tietyn komppanian (tai useamman) palkkarahat ja toimittivat ne komppaniaa komentaneelle kapteenille palkanmaksua varten. Jos rahakonttorissa ei ollut valmiina tarvittavia varoja, solliciteursit kaivoivat ne omasta taskustaan lainana valtiolle. Jos maksettavia komppanioita oli monia tai palkkaa piti maksaa useamman kuukauden ajalta, tämä velvoite vaati solliciteurseilta huomattavia pääomaresursseja. Tästä syystä he eivät tarjonneetkaan palveluitaan ilmaiseksi, vaan nostivat omaa palkkaa komppanioille toimittamistaan rahaeristä sekä perivät korkoa lainaamistaan summista. Jälkimmäinen tulolähde oli heille usein palkkaa merkittävämpi palkkio, sillä lainojen korko kasvoi suuremmaksi palkkarästien pitkittymisen myötä. Ja 1600-luvun Euroopassa sotilaiden palkat olivat jossain vaiheessa väistämättä myöhässä, usein johdonmukaisesti ja kroonisesti. Solliciteursit eivät siten olleet varsinaisia sotilasurakoitsijoita, sillä he eivät omistaneet rahoittamiaan komppanioita eivätkä kuitanneet valtiolle lainaamiaan palkkasummia läänityksinä tai virkanimityksinä, kuten tapahtui Ranskassa, keisarikunnassa ja jopa Ruotsissa. Heille kyse oli puhtaasti liiketoiminnasta, jossa käsiä vaihtoi vain ja ainoastaan raha.

 

Itse solliciteurseista ei tiedetä lopulta paljoakaan. Solliciteursit sopivat toimeksiannosta komppanioita komentaneiden kapteenien eivätkä Haagin mahtimiesten kanssa, joten heidän nimensä ilmaantuivat kameraalisiin asiakirjoihin vasta siinä vaiheessa, kun palkkarahat tulivat maksuun. Aikalaislähteitä tutkinut historioitsija Pepijn Brandon on laskenut, että aikavälillä 1624–1659 tasavallan asiakirjoissa mainittiin nimeltä vähintään kuusikymmentä solliciteursia. Kaikki nimet, kuten edellä mainittu de Bruyn, eivät esiintyneet asiakirjoissa vain yhden tai kahden vuosikymmenen aikana, vaan ylisukupolvisesti. Ammatti toisin sanoen vaikuttaa periytyneen isältä pojalle sekä siirtyneen aviomiehen kuoleman kautta hänen leskelleen. Solliciteurin ammatin periytymistä edesauttoi se, ettei Alankomaissa ollut käytössä mitään säännöksiä siitä, kuka saattoi ryhtyä ammatin harjoittajaksi tai kuka ei. Tämän lainsäädännöllisen puutteen pitkäaikainen seuraus oli se, että solliciteurseiksi hakeutui myös sellaisia keinottelijoita, joiden kyky kantaa toiminnan vaatima taloudellinen riski oli rajattu tai jopa olematon. Keinottelun seurauksena eräät solliciteurseiksi itseään kutsuneet välittäjät eivät kyenneet täyttämään sitoumuksiaan, mikä puolestaan johti siihen, etteivät kaikki komppaniat saaneet palkkojaan täysimääräisinä tai kenties lainkaan. Taloudellinen riski oli sidoksissa sotilaalliseen riskiin, sillä sotilaat eivät sotineet ilman rahaa. Juuri tämän vaaran välttämiseksi tasavalta oli alun perin turvautunutkin solliciteurseihin.

 

Suurin ongelma järjestelyssä ei kuitenkaan löytynyt solliciteurseista vaan Alankomaiden tasavallasta itsestään. Kun valtionkassassa ei ollut tarvittavia varoja tai rahankäyttöä oli mielekkäämpää priorisoida muualle kuin sotilaiden palkkoihin, valtiovallan oli helppo ulkoistaa palkkojen maksu solliciteurseille ja kasvattaa holtittomasti palkkarästien määrää tai venyttää niiden maksamisen aikataulua. Tällöin oli vaarana se, että solliciteurseilta loppuivat jossain vaiheessa omat rahat, jolloin myöskään sotilaat eivät saaneet palkkojaan. Naru alkoikin tulla vetävään käteen kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) viimeisinä vuosina, jolloin alankomaalaisten sotilaiden palkkarästit ylsivät jo kahdeksaan miljoonaan guilderiin. Monet solliciteursit ajautuivat tuolloin henkilökohtaiseen konkurssiin, mikä vaaransi armeijan koko palkanmaksujärjestelmän.

 

Alankomaiden provinssien oli ryhdyttävä radikaaleihin ratkaisuihin armeijan taistelukyvyn säilyttämiseksi ja sotilaskapinoiden estämiseksi. Eräs keino oli rajata solliciteursien perimää korkoastetta, mikä helpotti valtiontaloutta mutta ei tehnyt mitään solliciteursien oman maksukyvyn kohentamiseksi. Toinen tapa oli kieltää kapteeneja ja ratsumestareita vaihtamasta solliciteurseja toisiin, sillä näin toiminnan uskottiin ohjautuvan luonnostaan kaikkein luotettavimpiin käsiin. Kolmas keino oli maksaa sotilaiden palkkoja suoraan Ranskan toimittamista apurahoista, jotka olivat konkreettista käteistä eivätkä velkakirjoja tai muita sotilaille kelpaamattomia abstraktioita. Viimeinen ja itsestään selvin ratkaisu oli yksinkertaisesti pienentää armeijan kokoa. Tämä viimeinen ratkaisu väistämättömästi heikensi Alankomaiden sotilaallista suorituskykyä. Sotilaallis-fiskaalista taustaa vasten tarkasteltuna Alankomaiden ja Espanjan tammikuussa 1648 solmima Münsterin rauhansopimus ei tapahtunut Alankomaiden sodankäyntikyvyn kannalta lainkaan liian aikaisin.

 

Alankomaiden pitkän vapaussodan päätyttyä armeijan kokoa ryhdyttiin ajamaan voimakkaasti alas, jolloin myös solliciteursien toimintaa alettiin tarkastelemaan aiempaa kriittisemmin silmin. Monet poliittiset agitaattorit näkivät solliciteursit korruption aiheuttajina ja tarpeettomina sodankäynnin välikuluina. Vuonna 1652 Hollannin provinssi esitti tavoitteekseen siirtyä armeijan rahoittamisessa per capita -järjestelyyn, jossa sotilaiden palkat maksettaisiin ilman välikäsiä ja valtion virkamiesten valvonnassa. Tavoitteena oli tiukentaa valtion otetta Alankomaiden asevoimista sekä kitkeä solliciteursien lobbaamiseen liittyvää korruptiota. Sodankäynnin todellisuus esti kuitenkin rahoitusjärjestelmän radikaalin uudistamisen, sillä värvättyjen sotilaiden palkkaus oli varmistettava tavalla tai toisella. Virkamiehillä ja kaupunkien maistraateilla ei yksinkertaisesti ollut käytössään sellaisia tulonlähteitä, joilla sotilaiden palkkaus oli taattavissa, ja byrokratian alkeellisuus puolestaan uhkasi johtaa solliciteursien lobbaamista pahemman korruption juurtumiseen tasavallan hallintokoneistossa.

 

Parhaimmaksi ratkaisuksi näyttäytyi solliciteursien pitäminen palveluksessa mutta aiempaa rajatuimmin reunaehdoin. Alankomaiden ja Ranskan välisen sodan aikana 1672–1678 solliciteursien lukumäärä rajattiin kahdeksaan, jotka vastaisivat 75–80 heille ennakkoon osoitetun komppanian palkanmaksusta. Tasavalta yritti kontrolloida palkanmaksun ulkoistamista asettamalla sen johtoon kymmenen johtajaa, joiden tuli varmistaa, että palkkaa maksettiin juuri niille sotilaille, joiden nimi esiintyi vahvuusrullissa. Palkanmaksuun osoitetut rahat luovutettiin näille kymmenelle johtajalle, jotka sitten delegoivat niitä solliciteurseille.  Johtajat toimivat myös itse solliciteursien tapaan, sillä heidän tuli maksaa palkat itse, mikäli valtionkassan rahat eivät sattuneet olemaan riittäviä. Vastineeksi tästä velvoitteesta johtajilla oli oikeus periä korkoa tasavallalle myöntämistään palkkaennakoista. Tämä valtiovallan otteen vahvistamiseen tarkoitettu järjestelmä kuitenkin romahti kasaan pian sen käyttöön ottamisen jälkeen. Johtajilla ei yksinkertaisesti ollut käytössään palkkaennakoihin tarvittavaa pääomaa, ja he joutuivat käyttämään sotilaiden palkkoihin sellaisia julkisia varoja, jotka oli alun perin tarkoitettu jotain muuta tarvetta varten. Valtiovallan palveluksessa olleet johtajat eivät myöskään osoittautuneet solliciteurseja jalommiksi tai ylevimmiksi, sillä myös heitä syytettiin korruptiosta ja kavalluksista. Käytännössä tasavalta joutui pian palaamaan järjestelmään, jossa sotilaiden palkanmaksun turvaamisessa luotettiin yksityisten solliciteursien kykyyn kantaa rahoituksen riskit.

 

Vuonna 1676 tasavalta institutionalisoi solliciteursit virallisessa ohjesäännössä, missä heille taattiin vapaus harjoittaa toimintaansa tiettyjen ehtojen puitteissa. Ensiksikin solliciteursien lukumääräksi asetettiin 32, ja heidän vaadittiin olevan luotettaviksi ja rahoituskykyisiksi osoittautuneita henkilöitä. Heidän myöntämilleen lainoille asetettiin korkokatto 6,9 prosenttiin, mitä rajaa myöhemmin vielä alennettiin 5,2 prosenttiin. Lisäksi solliciteurseja vaadittiin maksamaan tasavallalle viidentuhannen floriinin suuruinen takuumaksu, minkä he menettäisivät syyllistyessään mihin tahansa väärinkäytökseen. Lopuksi solliciteursien tuli vannoa valalla kunnioittavansa näitä ehtoja. Tämä järjestelmä osoittautui olevan sen verran kestävällä pohjalla, että sitä ei juurikaan muutettu seuraavaan sataan vuoteen. Järjestelyn säilymistä edesauttoi se, että Alankomaat pysyttäytyi Espanjan perimyssodan (1700–1713) jälkeen erossa Euroopan suurista konflikteista ja onnistui siten painamaan alas armeijan ylläpidon kuluja. Solliciteurseista tuli aina vain homogeenisempi joukko, kun ulkomaalaiset ja jopa juutalaiset rahoittajat suljettiin sen ulkopuolelle. Sodankäynnin mittakaavan kutistuminen toki pienensi solliciteursien tuloja, mutta he kompensoivat tätä asiantilaa hankkimalla sopimuksia ja komissioita Alankomaiden armeijan rahoituksen ulkopuolelta. Eräs tapa oli solmia muonituksen aliurakointia ulkomaisten armeijoiden kanssa ja toinen oli tarjota palkanmaksun välittämistä ja ennakkoa muille valtion palvelijoille kuin vain sotilaille, esimerkiksi diplomaateille. Solliciteursien asema osana Alankomaiden fiskaalis-sotilaallista valtiota olisi kenties säilynyt turvattuna aina 1800-luvulle saakka, ellei maa olisi joutunut vuonna 1795 vallankumouksellisen Ranskan valtaamaksi. Tuolloin solliciteursien instituutio romutettiin kertaheitolla ja korvattiin järjestelyllä, jossa pieni joukko valtion virkamiehiä vastasi suoraan asevoimien palkanmaksusta.

 

Solliciteurs-militaire -järjestelmä läpivalaisee eurooppalaista valtionmuodostusta esimodernilla aikakaudella, minkä lisäksi se asettaa ohittamattomia reunaehtoja ns. sodankäynnin vallankumouksen teorialle. Jälkimmäisen teorian lanseeranneen historioitsija Michael Robertsin mukaan taktiikan ja aseteknologian muutokset aikavälillä 1550–1650 johtivat sodankäynnin mittakaavan kasvamiseen sellaisiin mittasuhteisiin, joiden materiaalisia, rahallisia ja inhimillisiä vaatimuksia kyettiin täyttämään ainoastaan keskitetyn ja väkivaltamonopolin omaavan valtiovallan kontrolloimista resursseista. Solliciteursit eivät täysin kyseenalaista tätä väitettä, mutta eivät sitä myöskään saumattomasti myötäile. Vaikka rahat Alankomaiden nuoren tasavallan sotalaitoksen ylläpitoon tulivat julkiselta taholta eli tasavallan seitsemältä provinssilta, ne eivät kuitenkaan koskaan saapuneet täysimääräisinä ja ajallaan. Tämä sotalaitoksen vaatimus kyettiin täyttämään vain ja ainoastaan turvautumalla solliciteurseihin ja heidän yksityiseen pääomaansa. Toisaalta myös heidän maksukykynsä löysi pian rajansa, ja varhaismodernin valtiovallan oli lopulta itse löydettävä keinot ja reunaehdot sodankäynnin rahoittamisen mahdollistamiseksi.

 

Paradoksaalisesti kyllä, palkanmaksun käytännön järjestelyiden ulkoistaminen yksityisille kapitalisteille vahvisti Alankomaiden tasavallan otetta asevoimista ja väkivallan monopolista. Kun solliciteursit olivat edistämässä sotilaiden palkkojen maksua ajallaan ja täysimääräisinä, sotilaat eivät olleet taipuvaisia kapinointiin tai omavaltaiseen rahoitukseen kontribuutioiden ja polttolunnaiden muodossa, kuten tapahtui Saksassa kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Tässä mielessä solliciteursit voi nähdä osallisina esimodernissa valtionrakennuksessa, joka ei heidän myötävaikutuksessaan enää näytä yksinomaan ylhäältä alaspäin tuotuna vallankumouksena vaan konsultaation, yhteistoimintaan ja välitystyöhön perustuvana vuorovaikutusprosessina yhteiskunnan eri tasoilla. Varhaismodernin valtion luottamusta solliciteursien instituutioon osoittaa osaltaan se, että heiltä korvausta toukokuussa 1629 pyytäneen de Bruyn asiaan suhtauduttiin valtaneuvostossa ilmeisen myötämielisesti, sillä de Bruyn tiedetään jatkaneen toimintaansa komppanioiden palkanmaksusta vastanneena solliciteurina vielä seuraavan vuosikymmenen lopulle saakka.

 

 

Lähteitä ja kirjallisuutta:

 

Marcus Zuerius van Boxhorn, Verbetert en Vermeerdet Politijck en Militair Handtboecxken Vanden Staet der Geunieerde Provintien ('t Iaer ons Heeren, 1660). 

P. Brandon, ’Finding solid ground for soldiers’ payment: ‘military soliciting’ as brokerage practice in the Dutch Republic (c. 1600–1795)’. XVth World Economic History Congress Utrecht 2009 (Amsterdam: UvA-DARE Digital Academic Repository, 2011): Paying the troops (uva.nl).

 

J. I. A. Nijenhuis, P. L. R. De Cauwer, W. M. Gijsbers, M. Hell, C. O. van der Meij ja J. E. Schooneveld-Oosterling, toim., Resolutiën Staten-Generaal 1626–1630 (Huygens Institute for Dutch History): Besluiten Staten-Generaal 1626-1630 (knaw.nl).

 

Olaf van Nimwegen, The Dutch Army and the Military Revolutions 1588–1688 (Woodbridge: The Boydell Press, 2010).

 

Olaf van Nimwegen, ‘The transformation of army organisation in early-modern western Europe, c. 1500–1789’. Frank Tallett ja D. J. B. Trim, toim., European Warfare 1350–1750 (Cambridge: Cambridge University Press, 2010).

 

Marjolein C. ’t Hart, The making of a bourgeois state: War, politics and finance during the Dutch Revolt (Manchester: Manchester University Press, 1993).

Intian historia kulttuurien kohtauspaikkana

 

Aika ajoin törmää historian tietokirjaan, jonka tekijä on onnistunut yhdistämään toisiinsa laajojen kontekstien hahmottamisen, syyseuraussuhteiden rakentamisen, nyanssien ja reunaehtojen määrittämisen sekä vakiintuneiden truismien kyseenalaistamisen. Richard M. Eatonin India in the Persianate Age 1000–1765 (Lontoo: Allen Lane, 2019) on juuri tällainen kirja.

 

Eatonin kirjalla on todellinen longue durée -katse, joka kattaa kahdeksan vuosisataa Intian niemimaan historiaa. Kirja perehdyttää lukijan turkkilaisperäisen ja islaminuskoisen valtapiirin leviämiseen Pohjois-Intiassa, Delhin ytimen ympärille muodostuneiden sulttaanikuntien laajentumiseen, Timur Lenkin tuhoisan valloitusretken perintöön, Deccanin ylänkömaan sulttaanikuntien monimuotoisuuteen, hindulaisten kuningaskuntien muodostumiseen ja sirpaloitumiseen Intian niemimaan eteläisellä puoliskolla sekä lopulta mogulien keisarikunnan nousuun ja rappioon.

 

Richard M. Eaton kyseenalaistaa kirjallaan vakiintuneen ja ennakkoluuloisen käsityksen siitä, että keskiajan ja esimodernin aikakauden Intia olisi toiminut näyttämönä kahden suuren uskonnon eli islamin ja hindulaisuuden yhteentörmäykselle. Se, mitä Intiassa itse asiassa tuolloin tapahtui, oli kahden kirjallisen kulttuurin, persialaisen ja sanskriitin, diffuusio ja ristihedelmöitys. Persialainen kirjallisuus informoi Intian niemimaan valtakuntia hyvän hallinnon ja oikeudellisten periaatteiden ihanteista, kun taas sanskriitin traditiosta jäivät elämään vallankäytön perinteet ja genealogiat sekä maallisen vallan legitimointi jonkin uskonnollisen esikuvan kautta. Nämä kaksi kirjallista kulttuuria vaikuttivat Intian poliittisessa elämässä Ghaznien sulttaanikunnasta 1000–luvulla aina mogulien imperiumin hajoamiseen 1700-luvun puolivälissä. Intian niemimaan poliittisen historian luonteenpiirteitä Eatonin kuvaamalla aikakaudella olivat käsitykset sakraalista kuninkuudesta, kukistettujen kilpailijoiden sisällyttäminen voittajan hallintoon, hallitsijoiden legitimiteetin vahvistaminen temppelien ja moskeijoiden pystyttämisellä tai tuhoamisella sekä erityisesti mandalan periaate. Tämä viimeksi mainittu tarkoitti hallitsemisen käytäntöä, jossa vallan keskuksen ympärille rakennettiin alamaisten ja liittolaisten piiri, joka toimi puskurina hallitsijan ja ulkopuolisten uhkaajien välillä.

 

Eatonin kirja edistää oivallisesti spatiaalista ymmärrystä Intian historiasta. Poliittisen historian näkyvin näyttämö oli Himalajan ja Ghatien vuoriston väliin sijoittuva Pohjois-Intia. Tämä on se vyöhyke, joka alkaa lännessä Rajasthanista ja päättyy idässä Bengaliin ja Gangesin suureen suistoalueeseen. Tällä alueella sijaitsivat Delhi, lukuisten eri sulttaanikuntien pääkaupunki, Agra, mogulien linnoitettu hallintokeskus ja Amritsar, sikhien lahkon pyhättö. Lännestä tälle alueelle virtasi vuosisatojen ajan persialaisia, uzbekkeja, afgaaneja, arabeja ja turkkilaisia, idästä hindulaisten heimojen jäseniä. Migraation ja diffuusion ristiaallokosta syntyi kokonaan uusia etnisyyksiä ja identiteettejä, kuten rajputit, jotka olivat Delhin sulttaaneita ja Agran moguleita palvellut sotilaskansa. Eaton kuvaa tämän etnogenesiksen esimerkkinä sotilasta nimeltä Muhammad Shah (persiaksi) alias Mahimasahi (sanskriitiksi), joka syntyi keskiaasialaisena mongolien jälkeläisenä, teki Rajasthanissa elämänuran intialaisena muslimina ja kuoli lopulta väkivaltaisesti Chauhanien hindulaisen ja sanskriitinkielisen soturidynastian kannattajana. Ihmisten ja identiteettien liike oli Pohjois-Intiassa loputonta ja saattoi tapahtua hyvinkin nopealla tahdilla.

 

Ghatien vuoriston eteläpuolella sijaitsi Deccanin ylänkömaa, jonne Delhin sulttaanit ylettivät valtaansa 1300-luvulla. Vallan levittäminen osoittautui Deccanissa helpommaksi kuin sen säilyttäminen, ja 1400-luvulle tultaessa Deccaniin oli muodostunut omia, Delhin vallasta irti riistäytyneitä sulttaanikuntia. Nämä sulttaanikunnat säilyivät sitten piikkinä kaikkien myöhempien valloittajien lihassa; mogulien dynastian viimeisen suuren edustajan Aurangzebin (1618–1707) elämänkohtalona oli käydä loputonta ja kuluttavaa sotaa Deccanin lukuisia paikallishallitsijoita vastaan. Tämän sodankäynnin materiaaliset ja inhimilliset kulut omalta osaltaan heikensivät mogulien valtaa ja edistivät heidän hallintonsa institutionaalisia ristiriitoja.

 

Etelässä Deccan rajautui Krishnajokeen, jonka toisella puolella oli valtaosin hindulaisia valtakuntia ja heimoja. Tälle alueelle muodostuivat 1400-luvulla Bahmanien valtakunta ja Vijayanagaran kuningaskunta sekä myöhemmin 1600-luvulla pohjoisen mogulit haastanut Marathojen imperiumi. Eräs Intian historian eksentrinen ominaispiirre oli se, että 1700-luvulla Marathat ja mogulit hallitsivat Deccanin ylänköä rinnakkain, keräten veroja ja tarjoten sotilaallista suojelusta alueen paikallishallitsijoille samanaikaisesti. Vielä Englannin Itä-Intian kauppakomppanian valloitusoperaatioiden aattona 1700-luvun lopulla Intian poliittista kulttuuria leimasivat uskonnollinen rinnakkaiselo sekä erilaisten hallinnollisten traditioiden omaksuminen ja suvaitseminen.

 

Richard M. Eaton on kirjoittanut johdonmukaisesti etenevän ja taitavasti jäsennellyn historian tietokirjan. Eräs kirjan metodologisia vahvuuksia on Eatonin tapa käyttää argumentaationsa tukena muitakin kuin vain kirjoitettuja lähteitä. Kuten Eaton esityksessään toistuvasti osoittaa, rakennukset, kuvataide, kolikot ja muut artefaktit ovat myös omanlaisiansa tekstejä, jotka kykenevät kommunikoimaan hyvinkin monenlaisia viestejä jälkimaailman katseelle. Näiden viestien vastaanottaminen vaatii paitsi valppautta, niin myös ennakkoluulotonta ja avaraa mieltä.

Compagnies d'ordonnance - vakinaisen sotalaitoksen varhainen edelläkävijä

 

”Koko Ranskan kuningaskunta oli kauttaaltaan täynnä linnoja ja muita linnoitettuja paikkoja, joiden varusväki elätti itseään ryöstelyllä ja saalistuksella; ja kuningaskunnan sydänmailla ja sitä ympäröivillä alueilla kokoontui kaikenlaisesta väestä koottuja komppanioita (joita nimitettiin nylkijöiksi [Escorcheurs]) ja jotka ratsastivat ja vaelsivat mailta ja mannuilta toisille turvautuen marssista marssiin väkivaltaan ja seikkailuihin elättääkseen ja rikastuttaakseen itseään välittämättä tai säästämättä Ranskan kuninkaan, Burgundin herttuan tai muidenkaan ruhtinaiden maita.”

 

Näin ritari ja diplomaatti Olivier de la Marche (1426–1502) kuvasi muistelmissaan Ranskan sisäistä tilaa Arras’n rauhan (1435) solmimista seuranneina levottomina vuosina. Arras’n rauhan laajempi konteksti oli vuonna 1337 syttynyt satavuotinen sota, joka oli vuonna 1415 leimahtanut uudelleen liekkiin kaksikymmentäviisi vuotta kestäneen välirauhan jälkeen. Sodan osapuolia oli käytännössä neljä: Englannin ja Ranskan kuninkaat, Burgundin herttua sekä ns. vapaat komppaniat, jotka sotivat milloin kenenkin maksavan työnantajan puolesta. Kun Ranskan kuningas Kaarle VII:n ja Burgundin herttua Filip Hyvän solmima Arras’n rauha jätti écorcheursit, routiersit ja muut vapaat komppaniat vailla työnantajaa ja palkanmaksajaa, nämä käänsivät aseensa koko maailmaa vastaan ja ryhtyivät elättämään itseään omaan laskuun työskentelevinä rosvoarmeijoina. Vuoteen 1439 mennessä écorcheursit olivat hävittäneet ryöstöillä, raiskauksilla ja murhilla kokonaisia provinsseja eteläisessä Ranskassa. Tilanne oli horjuvaa kuningaskuntaa hallinneen Kaarle VII:n näkökulmasta kestämätön. Jotain täytyi tehdä villiintyneiden palkkasoturikomppanioiden suitsemiseksi.

 

Vastaus Kaarle VII:n ongelmaan löytyi tutkimalla Ranskan lähihistoriaa. Kaarle VII:n isoisä Kaarle V oli pitänyt palveluksessaan vuosien 1369–1380 ajan noin 2–2 500 miehen suuruista keihäsmiesten, jalkajousimiesten ja palkkaritarien sotajoukkoa. Myös Kaarle VII:n isä Kaarle VI onnistui pitämään kruunun palkkalistoilla pysyvästi muutamia ritarikomppanioita, vaikkakin Kaarle VI:n merkittävin saavutus sotalaitoksen kehittämisen saralla oli kuninkaallisen tykistöarsenaalin perustaminen. Vuonna 1445, suunnitellessaan Normandian takaisin valloittamista englantilaisilta, Kaarle VII antoi julistuksen la petite ja la grande ordonnancen perustamisesta. Kahden ordonnancen ainoa ero oli se, että siinä, missä la grande ordonnancen sotilaat taistelivat kenttäarmeijoissa, la petite ordonnancen jäsenet palvelivat linnojen ja kaupunkien varuskuntajoukkoina. Nämä kummatkin asejoukot olivat jatkumoa Kaarle V:n ja Kaarle VI:n sotilaallisista uudistuksista, mutta niissä oli myös sen verran murroksellisia piirteitä, että historioitsija Paul D. Solon kutsui niitä ”evoluutiomaisiksi teoriassa mutta vallankumouksellisiksi käytännössä.”

 

Kummatkin ordonnancet perustuivat taktiseen yksikköön nimeltä lance fournie, joka koostui kuudesta ratsusotilaasta. Yksikön johtaja oli raskaasti haarniskoitu ritari, jota tuki yhtä lailla kaksi raskaasti haarniskoitua asemiestä (coutiliers). Ritarin aseina olivat miekka ja ratsupeitsi, kun taas asemiehet kantoivat miekan lisäksi joko keihästä tai kirvestä. Loput sotilaat olivat kaksi ratsastavaa jousimiehestä ja heitä avustava sotilaspalvelija. Lance fournie ei ilmaantunut Kaarle VII:n palvelukseen tyhjästä, vaan sen osaset koottiin olemassa olevista sotilaallisista instituutioista. Joukkoa johtava ritari oli aatelinen, joka suoritti kuninkaalle omaamaansa feodaalista ratsupalvelusta (ban et arrière ban). Ratsastavat jousimiehet puolestaan perustuivat instituutiona Bretagnen herttuoiden 1420-luvulla kokoamaan nostoväkeen, joka koostui vapaaehtoisista jousimiehistä (francs archiers). Asemiehet taas olivat yksinkertaisesti palkkasotureita, käytännössä kruunun palkkalistoille päässeitä écorcheurseja.

 

Kaarle VII:n compagnies d’ordonnance, kuten tätä uutta sotalaitosta nimitettiin, koostui aluksi 1 500 lancesta eli noin 9 000 miehestä. Kaarle VII:n kuoleman aikaan vuonna 1461 ordonnancesien lukumäärä oli kasvanut 1 700–1 800 lanceen eli 10 200–10 800 mieheen. Vaikka sotajoukon koko oli ennennäkemättömän suuri, sen voimakkaimpana etuna oli sotilaiden lojaliteetti palkanmaksajalleen ja työnantajalleen, Ranskan kuninkaalle. Kaarle VII ei nimittäin antanut palkkaritarien päättää itse omista tekemisistään, vaan sitoi komppaniat osaksi komentoketjua, joka kulki kruunun paikallisista voudeista Valois–kuninkaan omaan hoviin Pariisissa. Kaarle VII rakensi komentoketjunsa harkitusti ja maltillisesti. Kuningas aloitti ordonnancien rakentamisen pohjalta ylöspäin delegoiden kaiken komppanioiden kokoamisvallan ensiksi hallinnon alatason veronkerääjille eli réceveurseille. Näiden aloitettua työnsä Kaarle VII nimitti komissaareja edustamaan kruunun intressejä sotalaitoksen rakennusprosessin myöhemmissä vaiheissa.

 

Kaarle VII ymmärsi, että avain sotilaallisen uudistuksen onnistumiseen olivat varuskunnat. Aiemmin kuninkaan palkkasoturit ja itsenäiset écorcheursit olivat pakkolunastaneet majoituksensa ja ylläpitonsa siviileiltä kuninkaan luvalla tai sitä ilman. Ordonnancesit kuitenkin saivat kruunulta rahaa, jolla he ostivat varuskuntakaupungeilta oman majoituksensa ja muonituksensa. Mikäli sotilaat onnistuivat tinkimään ylläpitokustannukset tarpeeksi keveiksi, he saivat pitää kruunun maksaman elatuksen ja elinkulujen välisen erotuksen itsellään. Tämä järjestelmä kannusti ritareita, jousiampujia ja palkkasotureita kohtelemaan siviiliväestöä aiempaa varovaisemmin ja kohtuullisemmin, sillä tyhjäksi ryöstetyistä ja maan tasalle poltetuista kylistä ja kaupungeista ei pystynyt ostamaan mitään. Koska vain harvoista kaupungeista löytyi linna, sotilaat majoittuivat siviilien asumuksiin. Tämäkään ei enää tapahtunut mielivaltaisesti vaan kruunun nimittämien komissaarien valvonnassa. Monet siviilit ymmärrettävästi vieroksuivat sotilaiden majoitusta, mutta toisaalta taas kaupungit olivat halukkaita pääsemään hyötyjiksi kruunulta sotilaille kulkeneesta rahavirrasta, kunhan vain pahimmilta sotilaiden ja siviilien välisiltä ristiriidoilta vältyttäisiin.

 

Kaarle VII:n uusi sotalaitos rahoitettiin verotuksella. Keskiaikainen verotus oli perinteisesti ollut hajanaista, hetkittäistä ja epäyhteismitallista. Kuninkaan oletettiin elättävän itsensä, hovinsa ja asemiehensä domeenituloilla omilta läänityksiltään, eikä hänellä ollut automaattista oikeutta kerätä veroja niiden ulkopuolelta. Domeenin ulkopuolisia verolähteitä olivat yleinen arvonlisävero (aides), talovero (taille) sekä kruunun monopolisoiman suolamyynnin tuotto (gabelle). Kaikkien näiden verojen ja monopolien tuotto oli 1400-luvun alussa väliaikaista, katkonaista ja vaikeasti ennakoitavaa. Pahimpiin kassakriiseihin auttoi rahan lainaaminen pohjoisitalialaisilta pankkiireilta, jotka saivat lainojensa vakuudeksi oikeuden kerätä harvoja kuninkaalle kuuluvia verotuloja. Näillä tulolähteillä ei voitu kuitenkaan kattaa muuta kuin hovin menoja ja veronkantolaitoksen itsensä ylläpitoa. Pysyvää sotalaitosta ei niillä voinut rahoittaa. Kaarle VII ymmärsi, ettei ordonnance–komppanioita voinut perustaa ennen kuin niiden rahoituspohja oli jollain tapaa järjestetty. Vuonna 1439 kuningas suostutteli säädyt myöntämään hänelle oikeuden kantaa poikkeuksellista taloveroa eli taillea uuden sotalaitoksen rahoittamiseksi; kaksitoista vuotta myöhemmin Kaarle VII julisti taillen pysyväksi verotukseksi pelkän kuninkaallisen julistusoikeuden nojalla. Tällä teollaan Kaarle VII esti Ranskan säätyjen kollektiivisen neuvotteluvoiman vahvistumisen valtiopäivien (États généraux) instituution puitteissa. Myöhempinä vuosisatoina valtiopäivät näivettyivät niin pahasti, ettei niitä kutsuttu lainkaan koolle vuosien 1614 ja 1789 välillä.

 

Kaarle VII:n sotilaallinen uudistus oli monella tapaa merkittävä murroskohta keskiajan Ranskan historiassa. Ensiksikin ordonnancesien perustaminen ratkaisi perustuslaillisen kriisin, joka oli syntynyt siitä, kun laillista arvovaltaa edustanut mutta sotilaallisesti heikko monarkia oli ajautunut väkivaltaiseen ristiriitaan merkittävää sotilaallista voimaa käytelleiden mutta kaikkien lakien ulkopuolella operoineiden écorcheursien kanssa. ”Komppanioiden yhdistäminen monarkian kanssa ylitti tämän kuilun laillisuuden ja voiman välillä ja ennakoi modernin valtiovallan evoluutiota”, Paul D. Solon argumentoi. Toiseksi komppaniat rauhoittivat Ranskan sisäistä levottomuutta ja tarjosivat Valois–kuninkaille varteenotettavan työkalun englantilaisten ja burgundilaisten torjumiseksi. Ordonnancesin komppaniat ja kuninkaallinen tykistöarsenaali muodostivat ranskalaisten sotajoukon ytimen heinäkuussa 1453 käydyssä Castillonin taistelussa, missä kenttälinnoitteiden taakse suojautuneet ranskalaiset ampuivat tykeillään, hakapyssyillään ja jousillaan riekaleiksi heitä vastaan hyökänneiden englantilaisten ritareiden rivistöt. Uudistuksen kolmas ja sangen pitkäaikainen ulottuvuus oli tavassa, jolla Kaarle VII rajasi sotalaitoksen rahoittamiseen liittyvän fiskaalisen konsultoinnin vain hyvin rajatulle joukolle kuninkaan itsensä ympärillä. Myöhempinä vuosisatoina Ranskan kuninkaat konsultoivatkin uudista veronkannoista provinssien säätyjä paikallisten parlamenttien istunnoissa eivätkä kaikkia säätyjä kollektiivisesti valtakunnallisilla valtiopäivillä.

 

Myös sotalaitoksen rahoittamiseen tarkoitettu verotus oli itsessään murroksellinen taitekohta keskiajan historiassa. Sodankäynti vaati verotukselta ennakoitavuutta, mistä syystä talovero eli taille näyttäytyi kaikkein tarkoituksenmukaisimmalta kruunun verolähteeltä. Koska taille ei koskettanut koko väestöä vaan siitä nauttivat erivapautta papit, aateliset, kruunun virkamiehet, yliopistolaiset sekä tietyt erioikeutetut kaupungit (villes franches), sen veronkanto vaati paikallishallinnon kehittämistä ja eriyttämistä. Ranskan historiallinen jako kahden tyyppisiin provinsseihin, säätyprovinsseihin (pays d’état) sekä vaaliprovinsseihin (pays d’élection) perustuikin pitkälti juuri taillen arvioinnin ja kokoamisen eri tapoihin. Veronkannon tehostuessa ja sodankäynnin vaatimusten kasvaessa taillen merkitys kruunun tulonlähteenä kasvoi myöhempinä vuosisatoina sekä määrällisesti että suhteellisesti. Ranskan uskonsotien aikakaudella 1570-luvulla taille käsitti jo puolet kruunun kaikista tuloista. Ordonnancesin komppanioiden perustaminen 1440-luvulla Valois–kuningas Kaarle VII:n aloitteesta johti sittemmin Ranskan kehittymiseen fiskaalis-sotilaalliseksi mahtivaltioksi myöhempien Bourbon–kuninkaiden valtakaudella 1600- ja 1700-luvuilla.

 

 

Kirjallisuutta:

 

Philippe Contamine, Guerre, état et société à la fin du moyen âge: Études sur les armées des rois de France 1337–1494 (Pariisi: Mouton Éditeur, 1972). 

 

Ferdinand Lot & Robert Fawtier, Histoire des institutions françaises au Moyen Age: Institutions royales. Les droits du Roi exercés par le Roi, ii (Pariisi: Presses universitaires de France, 1958).

 

Paul D. Solon, ‘Valois Military Administration on the Norman Frontier, 1445–1461: A Study in Medieval Reform’. Speculum, Vol. 51, No. 1 (January 1976).

 

Alexander Tuetey, Les écorcheurs sous Charles VII: Épisodes de l’histoire militaire de la France au XV° siècle (Montbéliard: Henri Barbier, 1874).

Suomalaiset Kustaa II Aadolfin sotaretkellä 1630-1632

 

Sotalaitos Suomessa kolmikymmenvuotisen sodan aikana

 

Suomessa vallitsi kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) aikana sama sotalaitos kuin muuallakin Ruotsin varsinaisessa valtakunnassa, mutta kuitenkin pienin paikallisin sävyeroin. Merkittävin ero liittyi ratsuväen varustamiseen. Vaikka 1600-luvun Ruotsissa oli käytössä asevelvollisuuteen perustunut ruotulaitos, ratsuväki koottiin joko aateliston ratsupalvelulla (rusttjänst), värväyksellä tai talonpoikien vapaaehtoisella palveluksella. Suomessa tärkein tapa tuottaa ratsusotilaita oli viimeksi mainittu eli vapaaehtoinen palvelus, jossa tarpeeksi varakkaat maatilat varustivat kruunun palvelukseen ratsusotilaan erilaisia verohelpotuksia vastaan. Tällainen mahdollisuus tarjoutui ainoastaan itsenäisille talonpojille tai kruunun vuokralaisille; kartanotalouden piiriin kuuluneet rälssitalonpojat eivät palvelleet ratsusotilaina. Koska Suomessa oli rälssitalonpoikia suhteellisesti vähemmän kuin muualla valtakunnassa, suomalaisten osuus ratsuväestä oli väestönlukumäärään suhteutettuna poikkeuksellisen suurta.[1]

 

Jalkaväen varustamisen suhteen Suomi ei poikennut muusta Ruotsista. Kotimainen sotalaitos perustui ruotuväkeen, joka käytännössä tarkoitti talonpoikien asevelvollisuutta. Ruotulaitoksessa perintötilat ja kruunun tilat järjestettiin kymmenen talokunnan ruoduksi, joista jokaisesta otettiin asepalvelukseen yksi mies. Aluksi asevelvollisuus ei koskettanut rälssitalonpoikia, mutta kolmikymmenvuotisen sodan aikana myös heitä otettiin sotaväkeen suhteella yksi mies per kaksikymmentä rälssitaloa. Väenoton olosuhteiden vaihdellessa näitä suhteita ei aina noudatettu tarkasti, ja ajoittain kruunun tiloilta saatettiin ottaa yksi sotilas viittätoista talokuntaa kohti.[2] Koska ruotulaitos kallistui vahvasti perintö- ja kruunutilojen miesväen varaan, myös ruotuväessä suomalaisten sotilaiden osuus valtakunnan sotavoimasta oli suhteettoman suurta. Väenotto tapahtui viranomaisvalvonnassa ja paikallisyhteisön intressejä huomioon ottaen. Ennen väenottotilaisuutta pitäjän kirkkoherra laati manttaaliluettelon kaikista 15–60-vuotiaista miehistä. Itse kutsuntatilaisuuden toimitti lautakunta virallisen väenottokomissaarin johdolla. Sotilaiden valinta toteutettiin tiettyjen kohtuullisuusperiaatteiden puitteissa ja konsultaatiossa ruotua edustavan ruotumestarin kanssa.[3] Historioitsija Robert I. Frost on esittänyt, että asevelvollisuus eli utskrivning jopa täytti hyödyllistä sosiaalista funktiota maalaisyhteisöissä, jotka pääsivät sen avulla eroon taloudellisesti epäitsenäisistä ja potentiaaliseksi taakaksi muodostuvista nuorukaisista.[4]

 

Kolikon toinen puoli oli kuitenkin se, että väenottojen yhteydessä esiintyi runsaasti sotilaskarkuruutta. Erään laskelman mukaan sotilaskarkurien osuus palvelukseen kutsuttujen ruotumiesten kokonaislukumäärästä oli lähes neljännes vuosien 1629 ja 1648 välillä.[5] Karkuruus ei ollut kuitenkaan yksin ruotujakolaitoksen ominaispiirre, sillä karkureita valui jatkuvasti pois myös Euroopan värvätyistä armeijoista. Esimerkiksi Ranskan sotaministeri François Sublet de Noyers joutui vuonna 1640 ohjeistamaan leirimarsalkka (maréchal de camp) La Ferté-Imbaultia, että Lothringenin rintamalle tarkoitetut kymmenen sadan miehen vahvuista jalkaväen komppaniaa oli järjestettävä uudelleen neljäksi viidenkymmenen miehen komppaniaksi sotilaskarkuruuden ja passe-volantien eli haamusotilaiden aiheuttaman miespulan vuoksi.[6] Suomalaisten sotilaskarkuruudelle oli tyypillistä se, että se tapahtui väenottojen alla. Kun suomalaiset ruotumiehet oli laivattu Euroopan taistelunäyttämöille, heidän sotilaskarkuruutensa oli värvättyihin sotilaisiin verrattuna lähes olematonta.

 

Suomalaisia palveli sotaväessä myös värvättyinä eli palkkasotilaina. Sotilaita värvättiin kolmikymmenvuotisen sodan aikana joko komissiolla, sopimuksella tai pakolla.[7] Pakkovärvääminen oli eurooppalaisissa maavoimissa verrattain harvinaista 1600-luvun alkupuoliskolla, ja siihen turvauduttiin kenties eniten sisällissodan repimässä Britanniassa, missä sekä kuningas Kaarle I:n puolesta sotineet rojalistit että heitä vastustaneet parlamentaristit harjoittivat sitä systemaattisesti vuosina 1643–1644.[8] Kolmikymmenvuotisen sodan osapuolista pakkovärväykseen turvautui lähinnä Espanja, joka ryhtyi järjestämään Kastiliassa pakkovärvättävien arpajaisia 1630-luvulla. Pakkovärväys ei kuitenkaan muuttanut miksikään Kastilian akuuttia miespulaa, ja pian armeijan riveihin päädyttiin pakkovärväämään ikäloppuja, vankeja, irtolaisia ja jopa raajarikkoja. Harvat näistä sotilaista päätyivät koskaan Flanderin, Ranskan tai Italian rintamille.[9] Ruotsin armeijassa pakkovärväämiselle ei ollut juurikaan tarvetta yleisen asevelvollisuuden takia.

 

Sopimuksen avulla ns. yleiseltä sotilasurakoitsijalta ostettiin tai vuokrattiin kokonainen sotajoukko joko valmiina tai lyhyellä varoitusajalla. Sotilasurakoitsija käytti omaa pääomaansa rykmentin värväämiseen, aseistamiseen ja ylläpitoon, mistä urakan antaja (kruunu) myöhemmin kompensoi häntä tavalla tai toisella. Tällaiset rykmenttien ytimenä oli kokeneiden sotilaiden kaaderi, jota rykmentin omistanut sotilasurakoitsija täydensi värväämällä uusia sotilaita mistä tahansa heitä helpoiten löytyi.[10] Sopimusrykmenttien miehistö saattoi olla lopulta hyvinkin kirjavaa ja kansainvälistä. Erääseen Baijerin herttua Maximilianin palvelukseen vuonna 1644 värvätyn jalkaväkirykmentin miehistöön kuului 534 saksalaista, 217 italialaista, 54 puolalaista, 51 sloveenia, 26 kreikkalaista, 24 burgundilaista, 24 lothringenilaista, 18 dalmatialaista, 15 ranskalaista, 14 böömiläistä, 14 turkkilaista, 11 espanjalaista, viisi unkarilaista, kaksi skottia, kaksi kroaattia, yksi sisilialainen ja yksi irlantilainen.[11] Ruotsalaiset sopimusrykmentit oli tyypillisesti värvätty Saksassa tai Brittein saarilla. Kaikkein tarkoituksenmukaisimpia sopimussotilaita löytyi Skotlannista, missä Ylämaiden klaanijärjestelmä piti aseissa ja taisteluvalmiina kokonaisia ”välittömiä rykmenttejä” (instant regiments).[12]

 

Eniten ruotsalaiset suosivat värväystä komissiolla. Tässä järjestelyssä kruunu päätti, kenelle myönnettiin ”patentti” joukkojen värväämisestä, millä alueella, missä kokoluokassa ja mitä tarkoitusta varten. Tyypillisesti värväyskomissio myönnettiin kapteeneille, jotka värväsivät sen valtuuttamana komppanian kokoisen yksikön.[13] Komission saanut kapteeni värväsi tarvittavat määrät miehiä, maksoi heille mahdollista värväysrahaa ja huolehti komppanian siirtämisestä ennalta sovittuun paikkaan virallista katselmusta ja kruunun komissaarien toimittamaa tarkastusta varten. Tässä yhteydessä kapteeni maksoi komppanian sotilaille heidän ensimmäisen palkkansa kruunun puolesta. Käytännössä tämä toteutui niin, että kruunu oli komission yhteydessä maksanut kapteenille summan rahaa, josta tämä sitten maksoi sotilaille palkat ja vähensi mahdolliset aseistuksen ja varustamisen kulut. Komissiossa kapteeni ei siis itse omistanut komppaniaa yleisen sotilasurakoitsijan tavoin, vaan pelkästään aliurakoi sen värväämisen kruunun toimeksiannosta.[14]

 

Ruotsin kruunu värväsi komissiolla sotilaita tyypillisesti Baltiassa ja Saksassa. Kustaa II Aadolfin armeijoiden koon paisuessa vuosien 1630 ja 1632 välillä myös sotilaiden palkkasaatavat kasautuivat. Kuninkaan kuoleman jälkeen vuonna 1633 Axel Oxenstiernan holhoojahallitus teki radikaalin ratkaisun ja siirsi komissiolla värvätyt palkkasotilaat yleisen sotilasurakoinnin piiriin. Tuolloin sotilasurakoitsijaeverstit ottivat itse vastatakseen rykmenttiensä sotilaille sekä omille aliurakoitsijoilleen kertyneistä palkkasaatavista vastineeksi kruunun sitoutumisesta sotilasurakoitsijoiden kompensaatioon joko rahalla tai Saksasta valloitetuilla läänityksillä. Jälkimmäinen lupaus oli paitsi rahamaksua realistisempi myös sitä monin tavoin houkuttelevampi, sillä läänityksen mukana sotilasurakoitsija sai itselleen paitsi korkean aseman Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan säätyhierarkiassa, niin myös läänitykseen liittyvät vero-, vuokra- ja tullitulot.[15] Tämä järjestely ei juuri vaikuttanut suomalaisiin jalkaväen sotilaisiin, jotka palvelivat pääosin varuskuntajoukkoina ja siten materiaalisesti kenttäjoukkoja turvatummassa asemassa (myös ruotumiehille maksettiin palkkaa).

 

Suomalaisia oli paljon aseissa Kustaa II Aadolfin Saksan-sotaretken aikana, mutta kaikki heistä eivät suinkaan palvelleet kruunua Saksan sotakentillä. Kesällä 1630 Pommerissa oli alle 3 000 suomalaista, kun samaan aikaan Tukholman valtaneuvosto päätti jättää kotivaltakunnan puolustukseksi vähintään 7 000 suomalaista. Vuosien 1630–1632 sotaretken aikana suomalaisia sotilaita onkin löytynyt todennäköisemmin Ruotsin, Suomen, Inkerin ja Liivinmaan varuskunnista kuin Saksassa taistelleista kenttäarmeijoista.[16] Kaiken kaikkiaan suomalaisia sotilaita laskettiin kesällä 1630 olleen käytettävissä lähes 14 000 miestä. Vuoden 1630 jalkaväen katselmuksiin osallistuivat seuraavien everstien rykmentit: Reinhold Metstake (Porin lääni), Antoni Jörgenreich (Raaseporin lääni), Ernst Creutz (Uusimaa), Henrik Bürtz (Hämeen lääni), Klas Hastfer (Savo), Jakob Skotte ja Hans Wrangel (Viipurin lääni).[17] Jalkaväen kokonaisvahvuus olisi siten ollut 59 komppaniaa. Suomalaisen ratsuväen 24 komppaniaa oli jaettu Gustaf Hornin, Åke Tottin ja Otto Yxkullin eskadrooniin.[18]

 

Ruotsissa oli kokeiltu 1620-luvulla järjestelyä, jossa hallinnolliset maakuntarykmentit toimivat täydennysyksiköinä sotanäyttämön kenttärykmenteille. Järjestelmästä oli luovuttu vuoteen 1630 mennessä, mutta rykmentit säilyttivät yhä alueellisen luonteensa. Esimerkiksi Ernst Creutzin jalkaväenrykmentin miesvoima koottiin kokonaisuudessaan Uudeltamaalta (josta käytettiin myös Porvoon läänin nimikettä).[19] Maakuntarykmentit tekivät kuitenkin voimakkaan paluun vuoden 1634 hallintomuodossa, jonka yhteydessä Suomeen muodostettiin Turun, Porin, Hämeen, Uudenmaan, Viipurin, Savon ja Pohjanmaan jalkaväenrykmentit sekä Turun ja Porin, Hämeen ja Uudenmaan sekä Viipurin ja Savonlinnan ratsurykmentit.[20] Kolmikymmenvuotisen sodan aikana perustettujen rykmenttien perinne elää yhä Porin ja Uudenmaan prikaateissa.

 

Suomalainen jalkaväki Saksassa 1630–1632

 

Suomesta lähti Saksan sotanäyttämölle aluksi vain kaksi jalkaväenrykmenttiä eli Porin ja Savon rykmentit.[21] Aivan ensimmäisessä maihinnousuaallossa heinäkuussa 1630 ei ollut mukana suomalaisia, mutta pian Kustaa II Aadolfin rantautumisen jälkeen Saksaan saapuivat Suomesta Reinhold Metstaken ja Klas Hastferin jalkaväenrykmentit (yhteensä 1 930 miestä) sekä Reinhold Wunschin ja Torsten Stålhandsken seitsemän ratsukomppaniaa (yhteensä 896 miestä).[22] Huhtikuussa 1631 laaditun vahvuusluettelon mukaisesti loput suomalaiset jalkaväenrykmentit olisi sijoitettu kotivaltakunnan rajojen sisälle: Creutzin ja Bürtzin rykmentit Narvaan, Jörgenreich Riikaan, Wrangel Liivinmaalle ja Skotte Inkeriin. Lisäksi Viroon haluttiin sijoittaa Sääksmäen pitäjän ruotumiehistä koottu jalkaväen eskadroona, jota komensi eversti Grass. Kotimaan puolustukseksi laskettiin jätetyn 1 060 ratsusotilasta, joka oli noin kolmannes suomalaisten ratsusotilaiden kokonaismäärästä.[23] Todellisuudessa näitä siirtoja ei toteutettu suunnitelman mukaisesti, sillä esimerkiksi Creutzin ja Skotten rykmentit olivat yhä Suomessa kuninkaan kuolinpäivänä 6. marraskuuta 1632.[24]

 

Hastferin savolaiset ottivat asiakirjojen mukaan osaa Wolgastin piiritykseen heinä-elokuussa 1630, kun taas Metstaken porilaiset vaikuttavat aluksi jääneen Stettiniin varuskuntajoukoksi.[25] Ruotsalaiset valtasivat Wolgastin rynnäköllä lyhyen piirityksen jälkeen. Kaupungin piiritykseen liittyi myös keisarillisten yritys rikkoa piiritys kolmen Anklamista lähetetyn rykmentin voimin, mutta yritys epäonnistui keisarillisten hävittyä taistelun Wolgastia piirittäneitä ruotsalaisrykmenttejä vastaan. Tuolloin myös Hastferin savolaisrykmentti lienee saanut tulikasteensa.[26] Metstaken porilaisrykmentin tarina ei juurikaan etene Saksaan saapumisen jälkeen. Rykmentti siirrettiin talvimajoitukseen Stralsundiin, missä se pysyi varuskuntajoukkona koko Kustaa II Aadolfin sotaretken ajan. Suomalaisten olosuhteet Stralsundissa eivät olleet helpot. Kenraalit Åke Tott ja Johan Banér valittivat kuninkaalle marraskuussa 1630, että Stralsundin varuskuntajoukot heikkenivät päivittäin ja että ”kummankin suomalaisrykmentin” yhteisvahvuus ei enää ylittänyt kahdeksaasataa.[27] Syynä miestappioihin vaikuttaisi olleen Pommerissa tuolloin riehunut rutto, josta kirjoitti omissa muistelmissaan myös skottilainen palkkasoturi Robert Monro.[28]

 

Maaliskuussa 1631 laaditun vahvuusluettelon mukaan Hastferin ja Metstaken rykmentit olivat kummatkin vielä tuolloin Stralsundissa ja kummankin vahvuus olisi ollut pyöreät 600 miestä.[29] Metstaken porilainen rykmentti ei enää poistunutkaan Stralsundista ennen kuin vasta vuonna 1635, jolloin rykmentti laivattiin takaisin Suomeen 500 miehen vahvuisena.[30] Porilaisten ainoaksi ylös kirjatuksi taistelutoimeksi jäi sarja epämääräisiä katutappeluita Stralsundiin sijoitettujen skottilaisten palkkasotureiden kanssa. Amiraali Erik Ryningin mukaan nujakan seurauksena Stralsundissa oli järjestetty sotaoikeuden istunto ja jaettu rangaistuksia.[31] Metstaken rykmentti kärsi pitkään huonosta huollosta, mikä suomalaisen sotakomissaari Erik Andersonin (Eerikki Antinpoika) arvion mukaan aiheutti rykmentille miestappioita. Anderson löysi rykmentistä lukuisia väärinkäytöksiä, kuten palkkalistoilla olevia haamusotilaita sekä rykmentin rahavarojen väärinkäyttöä.[32] Taudit, aliravitsemus ja mahdollinen sotilaskarkuruus selittänevät rykmentin miesvahvuuden merkittävän alenemisen vuosien 1630 ja 1635 välillä.

 

Kesällä 1631 Pommeriin saapui myös Pohjan rykmentti, jonka miehistöä kuvattiin itäpohjanmaalaisiksi eikä suomalaisiksi. Rykmentti ilmaantui Stettinin varuskunnan rulliin eversti Alexander von Essenin itäpohjanmaalaisena rykmenttinä elokuussa 1631.[33] Syyskuun rullissa rykmentti oli kuitenkin siirtynyt eversti Hans Kyhlen komentoon. Tuolloin osa rykmentin sotilaista oli jo ehditty merkitä sairaiksi Stralsundissa ja Greifswaldissa.[34] Stralsundissa olevat itäpohjanmaalaiset oli organisoitu everstiluutnantti Anders Utterin eskadroonaksi, ja heistä oli olemassa ainoastaan sairastuneiden rulla.[35] Syynä sairastumisiin vaikuttaisi olleen pula juomavedestä joukkojenkuljetusaluksissa, mistä syystä monet sotilaat olivat epätoivoissaan juoneet merivettä matkan aikana.[36] Marras–joulukuussa 1631 Kyhlen rykmentti oli siirtynyt Stettinin rullista Greifswaldiin.[37] Kamarikollegion vahvuusarvioissa itäpohjanmaalaisen rykmentin kahdeksan komppanian yhteisvahvuudeksi oli suunniteltu 1 200 miestä. Saksaan oli tarkoitus laivata vuoden 1631 aikana myös 900 värvättyä itäpohjanmaalaista.[38] Syyskuussa 1631 Stralsundiin oli merkitty saapuneiksi Kyhlen kahdeksan komppaniaa ja 1 200 miestä, mutta mistään värvätyistä itäpohjanmaalaisista ei löydy vahvuusluettelossa mainintaa.[39] Myös Kyhlen 1 200 miestä vaikuttaa liioitellulta luvulta, ja siihen on saatettu sisällyttää joukkoja, jotka eivät poistuneet Suomesta.

 

Hans Kyhlen rykmentin tarkoituksena ei ollut jäädä Stralsundiin varuskuntajoukoksi, sillä 31. syyskuuta laaditun vahvuusluettelon mukaan rykmentti aiottiin siirtää kenttätehtäviin kenraali Åke Tottin alaisuudessa.[40] Koska rykmentti ei vahvuusluetteloiden perusteella osallistunut Bremen-Verdenin arkkihiippakuntaan vuoden 1632 alussa suuntautuneeseen sotaretkeen, sen voi olettaa pysyneen tuolloin Mecklenburgissa.[41] Siellä ruotsalaisilla oli vuoden 1631 aikana vaivoinaan keisarillisten yhä hallussaan pitämät Rostockin ja Wismarin kaupungit, joiden saartamiseen jouduttiin sitomaan useita joukko-osastoja.[42] Kyhlen rykmentti otti osaa ainakin jälkimmäisen kaupungin saartoon, sillä heinäkuussa 1632 laadittu vahvuusluettelo paljastaa Kyhlen 800 miehen vahvuisen rykmentin asettuneen varuskunnaksi Wismariin ja sen ympäristöön (Wismar oli vihdoin antautunut ruotsalaisille tammikuussa 1632).[43] Keväällä 1633 Kyhlen rykmentti oli yhdessä Salzburgin ja Leslien rykmenttien kanssa levittäytynyt Wismariin, Bützowiin, Warnemündeen ja Walfischin pikkusaarelle.[44] Vuoden 1635 joukkojenjaottelun mukaan neljä komppaniaa ja 852 miestä oli tarkoitus siirtää kotimaahan, ja Saksaan olisi jäänyt Kyhlen rykmentistä vain alle puolet eli 400 miestä neljässä komppaniassa.[45] Huhtikuussa 1636 viisi Kyhlen rykmentin komppaniaa oli päätynyt Liivinmaalle Riian varuskuntajoukoksi.[46] Wismariin, Warnemündeen sekä Poelin ja Walfischin saarille oli jäänyt noin 500 miestä, joista jälleen käytettiin Essenin rykmentin nimitystä.[47]

 

Hastferin savolainen rykmentti ei jäänyt Itämeren rannalle varuskuntatehtäviin. Kesällä 1631 kahdeksan komppaniaa ”Hastfehrin suomalaisia” lähetettiin Mecklenburgista Saksin vaaliruhtinaskuntaan liittyäkseen siellä osaksi kuninkaan johtamaa kenttäarmeijaa. Savolaiset ruotumiehet löysivät tiensä kuninkaan luokse, sillä Breitenfeldin taistelupäivänä 7. syyskuuta 1631 ruotsalaisten kenttäarmeijan taisteluvahvuudesta löytyvät kaikki Hastferin kahdeksan komppaniaa, joiden kokonaisvahvuudeksi oli merkitty 380 miestä.[48] Koska ruotsalaisten jalkaväki oli keskitetty aikakauden taistelutavan mukaisesti rintaman keskustaan, myös Hastferin savolaiset ovat taistelleet siellä keskustan komentajan, kenraali Maximilian Teuffelin alaisuudessa. Heidän asemansa vaarallisuudesta kertoo jotain se, että Teuffel itse kaatui taistelussa yrittäessään ottaa yhteyttä armeijan oikealla sivustalla taistelleeseen kuninkaaseen.[49] Kun Hastferin rykmentin vahvuus laskettiin seuraavan kerran Erfurtissa 23. syyskuuta, savolaisten vahvuus oli laskenut 320 mieheen. Hastferin rykmentti toisin sanoen menetti Breitenfeldin taistelussa kaatuneina ja haavoittuneina 60 miestä.[50]

 

Breitenfeldin voitokkaan taistelun jälkeen Hastferin savolaiset kulkivat armeijan pääjoukon mukana Frankfurt am Mainiin ja Mainziin. Osa savolaisista jäi matkan varrelle Königshofeniin, minne sijoitettiin vuonna 1632 laaditun vahvuusluettelon mukaan kaksi suomalaista varuskuntakomppaniaa (yhteensä noin sata miestä).[51] Loput Hastferin savolaisista seurasivat kuningasta tämän Baijerin-sotaretkelle keväällä 1632. Aikalaislähteen mukaan suomalaisia osallistui Lechvirran ylityksen yhteydessä (juliaanisen kalenterin mukaan) 4–5. huhtikuuta 1632 käytyyn taisteluun, jonka aikana suomalaiset pioneerit rakensivat vihollisen kiivaan tulen alla linnoitetun sillanpääaseman keisarillisten puolustamalle joen itärannalle.[52] Lechvirran ylitykseen osallistui 300 suomalaista, joita kannustivat uhkarohkeaan joen ylitykseen kuninkaan lupaamat kymmenen taaleria per mies.[53] Ruotsin puolustusvoimien oman virallisen sotahistorian mukaan savolaisten muodostelma ei enää täyttänyt rykmentin määritelmää, vaan oli tuossa vaiheessa kutistunut eskadroonaksi.[54] Yhdeksän päivää taistelun jälkeen rykmentin vahvuudeksi laskettiin Augsburgissa 64 upseeria ja aliupseeria sekä 270 rivisotilasta. Koska Hastferin rykmentti oli jo tuolloin joutunut jättämään osan miehistään Königshofenin varuskunnaksi, rykmentti näyttää saaneen lisävahvistuksia paikan päällä värvätyistä saksalaisista.[55]

 

Kesäkuun alussa tehdyn vahvuuslaskennan mukaan Hasftferin rykmentissä olisikin ollut vain 175 suomalaista neljässä komppaniassa, vaikka koko rykmentin kokonaisvahvuudeksi ilmoitettiin kahdeksan komppaniaa.[56] Kesällä 1632 laaditun ehdotuksen mukaisesti Hastferin oli tarkoitus komentaa 12 komppanian eli 500 miehen vahvuista rykmenttiä, johon ei enää olisi sisällytetty neljää suomalaiskomppaniaa.[57] Heinäkuussa 1632 laaditut rullat vahvistavat Hastferin rykmentin kansallisuuden muutoksen. Esimerkiksi Hastferin rykmentissä palvelleiden kapteeni Georg Zieglerin ja kapteeni Hans Georg von Bergin musketöörikomppanioiden miehistöjen nimet ovat kaikki saksalaisia.[58] Piiritetyn Nürnbergin avuksi tarkoitetun sotajoukon vahvuusluettelo paljastaa suomalaisen jalkaväen lukumääräksi 208 tervettä ja 26 sairastunutta sotilasta, kun taas Hastfer johti suomalaisista erillään 578 ”uutta” sotilasta. Tämä jälkimmäinen joukko on todennäköisesti koostunut kokonaan värvätyistä saksalaisista.[59] Nuo 208 taistelukykyistä suomalaista marssitettiin 8. syyskuuta Nürnbergiin, kun taas Hastferin 668 miehen vahvuisen rykmentin ilmoitettiin olevan tuolloin jo valmiiksi Nürnbergissä.[60] Ilmeisesti Hastferin värväystoiminta olikin keskittynyt juuri tuohon keisarilliseen vapaakaupunkiin, jolla oli monista muista Saksan kaupungeista poiketen omat asevoimansa.[61]

 

Lokakuun alussa kuninkaan mukana Svaabiassa oli 222 suomalaista, jotka eivät vaikuttaneet kärsineen juurikaan tappioita Nürnbergin piirityksen aikana. Hastferin 550 värvättyä saksalaista oli jätetty samaan aikaan Nürnbergin varuskuntajoukoksi. Hänen alaisuudessaan oli myös Königshofenin varuskunta, jonka miesvahvuus oli kasvanut sadasta suomalaisesta kahdeksisadaksi sotilaaksi, joiden kansallisuuta ei erikseen mainittu.[62] Klas Hastferin rykmentin alkuperäiset savolaiset seurasivat Kustaa II Aadolfia Lützenin taisteluun, johon heitä osallistui vahvuusluettelon mukaan 204 miestä.[63] Vaikka Lützenin taistelu 6. marraskuuta 1632 ei ollut pelkästään kolmikymmenvuotisen sodan vaan jopa koko Saksan siihenastisen historian verisin, savolaiset vaikuttavat selvinneen siitä erittäin lievillä tappioilla. Taistelun jälkeen kuninkaansa menettänyt ruotsalaisarmeija vetäytyi länteen ja Erfurtiin, missä suomalaisten vahvuudeksi ilmoitettiin pyöreät 200 miestä. Samassa vahvuusluettelossa ilmoitettiin Königshofenin varuskunnan koostuvan 250 suomalaisesta, mikä tuskin on todenmukainen kirjaustapa, sillä ainakin osa varuskunnan miesvahvuudesta lienee koostunut muista kuin suomalaisista.[64] Heinäkuussa 1632 Königshofenissa tiedetään olleen 173 miestä ”Carl Hårdin väkeä”, jotka ovat olleet joko ruotsalaisia tai värvättyjä saksalaisia.[65]

 

Savolaisten seuraava asemapaikka vaikuttaa olleen Augsburgin kaupunki, jonka varuskuntaan lukeutui vuonna 1634 neljäsataa suomalaista. Tämä joukko lienee koostunut Erfurtista ja Königshofenista siirretyistä varuskuntajoukoista.[66] Pian Nördlingenissä syyskuussa 1634 ruotsalaisista saavuttamansa voiton jälkeen keisarilliset ryhtyivät saartamaan Augsburgia. Piiritetty kaupunki kärsi hirvittävästä nälänhädästä, joka tappoi aikalaislähteen mukaan lähes kaksisataa asukasta viikossa. Aikalaispamfletin kauhukertomuksen mukaan eräs nälästä hulluksi tullut kaupunkilaisnainen oli jopa murhannut ja syönyt omat lapsensa.[67] Näin hirvittävissä olosuhteissa Augsburgin ruotsalaisvaruskunnalle ei lopulta jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin antautuminen. Antautumisneuvottelut aloitettiin helmikuun puolivälissä, ja niiden pohjalta laadittiin virallinen antautumissopimus 1. maaliskuuta 1635. Aikakauden sotilastapojen mukaan kunniakkaasti antautunut varuskunta sai poistua kaupungista aseineen ja tarvikkeineen sekä palavat musketinluntut sotilaiden hampaiden väliin uhmakkaasti purtuina. Vain tykit ja niiden ammukset tuli jättää kaupunkiin.[68] Keisarillisten sotilaiden saattamana Augsburgin varuskunnan sotilaat siirtyivät Erfurtiin, joka oli yhä ruotsalaisten hallussa (ja pysyi heidän käsissään aivan sodan loppuun asti).[69] Augsburgiin jäi 1 400 ruotsalaista, jotka olivat liian sairaita tai nälästä heikkoja matkatakseen Erfurtiin. Kaupungista poistui aikalaislähteen mukaan 1 200 tervettä sotilasta, jotka kuuluivat ”vanhaan siniseen sekä suomalaiseen rykmenttiin.”[70] Tämä jälkimmäinen rykmentti viittaa epäilemättä niihin savolaisiin, jotka muodostivat Klas Hastferin rykmentin alkuperäisen miehistön. Kustaa II Aadolfin sotaretkestä henkiin jääneiden savolaisten kohtalona oli ilmeisesti jäädä loppusodan ajan Erfurtin varuskuntajoukoksi ja muuntautua ajan myötä osaksi kaupungin asukaskuntaa.

 

Kustaa II Aadolfin Saksan-sotaretkelle melkein ehti mukaan vielä neljäs suomalainen jalkaväenrykmentti. Kuninkaan kuolinpäivänä 6. marraskuuta 1632 valtaneuvosto kirjoitti Kustaa II Aadolfille kirjeen, jossa se ilmoitti lähettävänsä Uudenmaan rykmentin Suomesta Wismariin eversti Hans Bergin komennossa.[71] Valtaneuvoston suunnitelmissa kahdeksan komppanian eli arviolta tuhannen miehen vahvuinen rykmentti oli tarkoitus sijoittaa Staden, Buxtehuden ja Halberstadtin alueelle Ala-Saksin valtakunnanpiirissä.[72] Vuonna 1636 Bergin uusmaalainen rykmentti oli Tukholman kamarikollegion tietojen mukaan Stadessa 800 miehen vahvuisena varuskuntana.[73] Hans Bergin rykmentti oli tarkoitus siirtää 700 miehen vahvuisena takaisin kotimaahan vuoden 1636 aikana, mutta vielä seuraavana vuonna löydämme kolme Bergin komppaniaa (200 miestä) osana kenraaliluutnantti James Kingin kenttäarmeijaa Mindenissä.[74] Vuonna 1638 Kingin alaisuudessa palvellut Uudenmaan rykmentti oli jälleen paisunut kahdeksaan komppaniaan ja 518 mieheen. Myös Bergin uusmaalaista rykmenttiä saatettiin Hastferin savolaisten tapaan täydentää saksalaisilla värvätyillä.[75] Vuonna 1640 rykmentin miesvahvuus oli Osnabrückissä enää 424 miestä, ja se kutistettiin tuolloin virallisesti jalkaväen eskadroonaksi.[76] Kun Westfalenin sopimukseen johtaneet rauhanneuvottelut aloitettiin Osnabrückissä vuoden 1643 alussa, ruotsalaisen varuskunnan oli poistuttava kaupungista, josta oli tuolloin tullut neuvottelujen edellytysten mukaisesti neutraalia ja demilitarisoitua maaperää. Osnabrückin evakuoinnin seurauksena suurin osa varuskuntajoukoista päätyi läheiseen Mindeniin.[77]  On mahdollista, että uusmaalaisten ruotumiesten rippeet joutuivat Mindenistä käsin ottamaan vielä osaa Tanskaa vastaan käytyyn, niin sanottuun Torstenssonin sotaan (1643–1645) Bremen-Verdenin arkkihiippakunnan alueella.

 

Hakkapeliittojen sotaretket 1630–1632

 

Heinäkuussa 1630 Suomessa kerättiin katselmuksiin 24 ratsuväen komppaniaa: yhdeksän komppaniaa Karjalasta, kahdeksan Uudeltamaalta, kuusi Satakunnasta ja yksi Pohjanmaalta. Uudeltamaalta ja Varsinais-Suomesta kootut kahdeksan komppaniaa lähetettiin kesällä ja syksyllä Pommeriin, missä ne järjestettiin kahdeksi Torsten Stålhandsken ja Reinhold Wunschin johtamaksi eskadroonaksi.[78] Toukokuussa 1631 Pommeriin saapui vielä Hans Eckholtin viisi ratsuväen komppaniaa, joiden miehistö oli ilmeisesti koottu Satakunnan pitäjistä.[79] Kuninkaan johtamassa maihinnousun ensimmäisessä aallossa Usedomin saarelle heinäkuussa 1630 oli mukana 20 komppaniaa götanmaalaista ja smoolantilaista ratsuväkeä sekä 48 smoolantilaisen ja taalainmaalaisen ratsastavan tarkka-ampujan mysteerinen komppania kapteeni Niels Krakin komennossa (he olivat ilmeisesti kuninkaan henkilökohtaisia henkivartijoita). Pian ruotsalaisten rantauduttua Saksaan heidän vahvistuksekseen saapuivat Suomesta Stålhandsken ja Wunschin ratsusotilaat, joiden yhteisvahvuus oli 896 miestä.[80]

 

Kun Kustaa II Aadolf kulki syyskuussa 1630 omilla tarkastusmatkoillaan Pommerissa, hänen seurueeseensa lukeutui 487 suomalaista ratsusotilasta, jotka todennäköisesti kuuluivat Stålhandsken eskadroonaan.[81] Tuolloin suomalaiset ratsusotilaat eli hakkapeliitat ilmeisesti pelastivat kuninkaan hengen. Aikalaiskronikoitsija Friedrich Spanheimin mukaan Kustaa II Aadolf eksyi varomattomuuttaan liian lähelle Garzin keisarillista linnoitusta, josta purkautui äkisti ulos usean sadan italialaisen ratsusotilaan hyökkäysosasto tarkoituksenaan katkaista ruotsalaisten sotaretki jo alkuunsa kaappaamalla vangiksi heidän kuninkaansa. Spanheimin kertomuksessa suomalaiset hakkapeliitat ratsastavat kuninkaansa avuksi ja pelastavat tämän viime hetkellä vihollisen kynsistä.[82] Spanheimin kuvailema tapaus jäisi helposti propagandistisen anekdootin tasolle, ellei sille löytyisi lisätukea yllättävältä taholta. Ranskan kansalliskirjastossa säilytetään asiakirjaa, joka on laadittu ilmeisesti kuningas Ludvig XIII:lle tai Ranskan tuolloiselle pääministerille, kardinaali Richelieulle. Asiakirja on kommentoitu lista ruotsalaisten valloituksista Saksassa, ja Garzin kohdalla siihen on kirjoitettu seuraavaa: ”Ruotsin kuningas jäi tiedusteluretkellään vangiksi tämän linnoituksen edustalla, mutta hänet pelastettiin suomalaisten toimesta.”[83] Hakkapeliittojen uroteko on mitä ilmeisimmin ollut totta eikä vain Spanheimin keksimää propagandaa.

 

Hakkapeliittojen sodankäynti jäi Pommerissa ja Mecklenburgissa lähinnä kahakoinnin tasolle. Stralsundissa lokakuussa 1630 laaditun tiedotteen mukaan eräs suomalainen luutnantti ja tämän viisitoista ratsusotilasta tekivät yllätysiskun Schwen-nimiseen kylään keisarillisten miehittämän Rostockin ulkopuolella. Suomalaiset saivat saalikseen seitsemän hevosta ja yhden sotavangin kärsimättä itse lainkaan miestappioita. Raportti kuvaili matalan intensiteetin ”pientä sotaa”, jossa vastapuolten ratsupartiot väijyivät toisiaan ja vihollisen huoltosaattueita sekä varastivat tilaisuuden tarjoutuessa karjaa ja hevosia.[84]

 

Pommerissa talvella 1630–1631 riehunut rutto verotti suomalaista ratsuväkeä. Marraskuussa 1630 Wunschin eskadroonaan vahvuus Stettinissä oli 250 tervettä ja 100 sairastunutta sotilasta.[85] Kun eskadroona liittyi kuninkaan itsensä johtamaan kenttäarmeijaan maaliskuussa 1631, miehistön kokonaisvahvuus oli tippunut kolmeensataan. Moni puuttuneista viidestäkymmenestä hakkapeliitasta oli arvatenkin menehtynyt talven aikana ruttoon. Kuninkaan kenttäarmeijan ryhtyessä valtaamaan Frankfurt an der Oderia huhtikuussa Stålhandsken ja Wunschin eskadroonat oli yhdistetty yhdeksi 700 miehen vahvuiseksi ratsurykmentiksi, jota komensi ylempiarvoisena upseerina Stålhandske.[86] Tässä vaiheessa sotaretkeä Kustaa II Aadolf käytti muonanhankintaoperaatioihin ja väkivaltaiseen tiedusteluun ensisijaisesti saksalaista ratsuväkeä, sillä hän halusi pitää suomalaiset ja smoolantilaiset ratsusotilaat omana suojajoukkonaan.[87]

 

Lähtiessään Potsdamista 10. toukokuuta Stålhandsken rykmentin vahvuus oli edelleen 700 miestä, mutta leiriydyttyään Werbenin liepeille 20. heinäkuuta rykmentti oli kasvanut 800 mieheen.[88] On epäselvää, mistä nämä vahvistukset ilmaantuivat. Ainoa ero toukokuun ja heinäkuun vahvuusluetteloiden välillä on se, että Potsdamista lähteneet 300 itägötanmaalaista ratsusotilasta olivat kadonneet Werbenissä. Vaikuttaakin siltä, että itägötanmaalaisten eskadroona hajotettiin väliaikaisesti, ja sen miehistöllä vahvistettiin Stålhandsken, Hallen ja liivinmaalaisten ratsurykmenttejä. Myös Courvillen, Damnitzin ja Dönhoffin rykmenteistä oli ilmeisesti siirretty sotilaita toisiin yksiköihin, sillä ratsuväen kokonaisvahvuus ei kasvanut enemmällä kuin neljällä miehellä (6 049 toukokuussa ja 6 053 heinäkuussa).[89]

 

Heinäkuussa 1631 hakkapeliitat kävivät ensimmäiset suuret taistelunsa Werbenin sotilasleirin läheisyydessä. Robert Monro kertoi muistelmissaan, kuinka Johann Tserklaes von Tillyn johtama keisarillinen armeija ilmaantui yllättäen leirin ulkopuolelle heinäkuun 22. päivä ja alkoi pommittamaan ruotsalaisia kenttätykistöllään. Heti seuraavana päivänä Kustaa II Aadolf lähti vastaiskuun taisteluosastolla, jonka vahvuus oli 1 000 musketööriä ja 800 hakkapeliittaa (”Hagapells”). Tällä osastolla oli tukenaan lisäksi Monron itsensä johtama 500 musketöörin vahvuinen etuasemajoukko. Monron kuvauksen mukaan kuninkaan ja Wolf von Baudissinin johtamat ratsusotilaat iskivät kenttätykistön tukemana neljäntuhannen keisarillisen kyrassieerin eli raskaasti haarniskoidun ratsusotilaan muodostelmaa vastaan ja löivät sen hajalle aiheuttaen samalla viholliselle raskaita tappioita.[90] Wolgastissa majailleen valtaneuvos Johan Sparren mukaan kuningas ja Baudissin tekivät uuden vastaiskun 28. päivä. Tuolloin hyökkäysjoukko koostui 400 musketööristä sekä 400 smoolantilaisesta ja 400 suomalaisesta ratsusotilaasta. Hyökkäyksen kohteena oli 1 500 vihollisen musketööriä ja 500 kyrassieeria. Baudissinin johtamat ratsusotilaat löivät hajalle kuusi komppaniaa keisarillista ratsuväkeä, jotka perääntyivät epäjärjestyksessä omien musketööriensä muodostelmaan ja saivat siten aikaiseksi kaoottisen paon Tillyn omaan leiriin. ”Jos Hänen Majesteetillaan olisi ollut mukanaan 3 tai 4 rykmenttiä, hän olisi kyennyt seuraamaan vihollista tämän leiriin ja ajamaan hänet kokonaan pakosalle.”[91] Sparre jatkoi: ”Meidän suomalaisemme ja ruotsalaisemme ovat kunnostautuneet tässä taistelussa erinomaisesti, ja ylistettäköön Jumalaa, että he eivät ole kärsineet mitään erityisempää vahinkoa kuin sen, että everstiluutnantti Charbergia ammuttiin molemman käsivarren lävitse.”[92]

 

Stålhandsken hakkapeliittojen seuraava taistelu käytiin Breitenfeldissä 7. syyskuuta 1631. Kustaa II Aadolfin kenttäarmeija oli saanut elokuun aikana vahvistuksia Pommerista, ja ratsuväen lukumäärä oli aiempaa merkittävästi suurempi eli 7,700. Stålhandsken rykmentti oli kuitenkin kutistunut sadalla miehellä. Osa miehistön menetyksestä johtui arvatenkin siitä, että itägötanmaalainen eskadroona palasi vahvuuteen 150 miehen vahvuisena, mutta osa miehistön supistumisesta lienee kuitenkin syytä lukea Werbenin taistelussa kärsityiksi tappioiksi. Sparren valoisa kuvaus suomalaisten olemattomista tappioista liittyi heinäkuun 28. päivän hyökkäykseen, eikä hän lainkaan kuvaillut keisarillisia kyrassieereja vastaan aiemmin tehdyn hyökkäyksen seurauksia.[93]

 

Hakkapeliittojen suorituksista Breitenfeldin taistelussa on olemassa muutamia aikalaiskuvauksia, joita kaikkia värittää propagandistinen ote. Venetsialainen Gualdo Priorato hehkutti suomalaisia kaikkein eniten ja kuvaili suomalaisten ratsusotilaiden pelottomuutta sekä heidän hyökkäystensä pysäyttämätöntä raivokkuutta.[94] Diplomaatti Johan Adler Salvius puolestaan kuvaili ylpeänä, kuinka vaatimattomilta Ruotsin armeijan talonpoikaissotilaat näyttivät verrattuina kiiltävähaarniskaisiin ja töyhtökypäräisiin keisarillisiin ja kuinka pieniltä ruotsalaisten ja suomalaisten hevoset näyttivät suurten saksalaisten ratsujen rinnalla.[95] Myös Robert Monro listasi erääksi voittoon vaikuttaneeksi tekijäksi kuninkaan ratsuväen, jolla oli riittävästi kylmäpäisyyttä säästellä pistoolitultaan aivan lähietäisyydelle sekä päättäväisyyttä saattaa rynnäkkö loppuun kylmin asein.[96]

 

Kuninkaan kenttäkanslia suoritti arvion kenttäarmeijan vahvuudesta syyskuun 23. päivä Erfurtissa. Ratsuväen kokonaisvahvuudeksi laskettiin tuolloin 7 500 miestä eli vain 200 ratsusotilasta vähemmän kuin Breitenfeldin taistelun aattona. Nämä puuttuvat 200 miestä eivät kuitenkaan ole kokonaiskuva taistelun aiheuttamista menetyksistä, sillä voiton jälkeen monet keisarillisista sotilaista siirtyivät Ruotsin värien alle. Itse asiassa Kustaa II Aadolfin kenttäarmeija oli kokonaisvahvuudeltaan suurempi taistelun jälkeen kuin sitä ennen.[97] Stålhandsken hakkapeliittojen lukumäärä ei silti kasvanut vaan päinvastoin pieneni sadalla miehellä. Vaikuttaa ilmeiseltä, että keisarillisia loikkareita ei otettu suomalaisten rykmenttiin ja että sadan miehen poistuma heijastaa taistelussa kärsittyjä tappioita, joita ei enää voi kuvailla lieviksi.[98] Syksyn aikana Stålhandsken hakkapeliitat kulkivat kuninkaan mukana Frankfurt am Mainiin ja lopulta Mainziin, minne he jäivät talvimajoitukseen. Hakkapeliittojen lukumäärä säilyi kuutenasatana koko syksyn ja talven ajan.[99]

 

Keväällä 1632 Stålhandsken rykmentti halkaistiin takaisin kahdeksi eskadroonaksi. Ensimmäinen eskadroona pysyi Mainzissa Stålhandsken itsensä komennossa, ja sen vahvuudeksi ilmoitettiin kesäkuussa 288 miestä.[100] Stålhandsken eskadroona osallistui kevään aikana taistelutoimiin Ala-Pfalzissa ja Elsassissa, missä hakkapeliittojen vastustajina olivat noita alueita miehittäneet espanjalaiset. Huhtikuussa 1632 Stålhandsken hakkapeliitat ja reininkreivi Otto Ludwigin saksalaiset ratsusotilaat löivät taistelussa Don Lucas Cagron 1 400 miehen vahvuisen ratsurykmentin ja aiheuttivat viholliselle 300 kaatuneen tappiot.[101] Keisarillisen hovihistorioitsija Franz Khevenhüllerin mukaan suomalaisten ratsusotilaiden vahvuus oli viisi komppaniaa, mikä luku vastaa noin puolta Stålhandsken ja Wunschin yhdistetyn rykmentin vahvuudesta.[102] Hakkapeliitat kohtasivat tiedusteluretkillään muitakin keisarin puolella sotineita vihollisia, kuten Lothringenin (nykyisen Lorrainen) herttua Charles IV:n värväämiä ratsusotilaita. Erään englantilaisen pamfletin propagandistisen kertomuksen mukaan kolmetoista suomalaista törmäsi tiedusteluretkellään marraskuussa 1631 Würzburgin liepeillä kuuteenkymmeneen lothringeniläiseen kyrassieeriin tai ratsastavaan arkebusieeriin. Alivoimastaan huolimatta hakkapeliitat eivät perääntyneet, vaan päinvastoin hyökkäsivät vihollista päin, surmasivat heistä 44 ja ottivat loput 16 henkiin jäänyttä vangiksi.[103]

 

Toinen hakkapeliittojen eskadroona kulki kuninkaan mukana tämän sotaretkellä etelään ja Baijerin herttuakuntaan. Vahvuusluettelo mukaan Lechvirran ylitykseen 4–5. huhtikuuta 1632 osallistui neljä komppaniallista suomalaista ratsuväkeä.[104] Matthias Merianin Lechvirran ylityksestä laatiman kuparipiirroksen mukaan suomalainen ratsuväki ylitti virran jollain yläjuoksun kahlaamolla ja hyökkäsi sitä kautta keisarillisten eteläiseen sivustaan.[105] Augsburgissa 14. huhtikuuta laaditussa vahvuusluettelossa neljän suomalaisen ratsukomppanian vahvuudeksi ilmoitettiin 355 miestä, mistä voi päätellä hakkapeliittojen kärsineen hyvin vähäisiä tappioita Lechvirran taistelussa.[106] Huhtikuun vahvuusluettelo antoi kuninkaan kenttäarmeijan ratsuväen kokonaisvahvuudeksi 13 402 miestä, mutta kesäkuun alussa tämä vahvuus oli lähes puolittunut 7 638 mieheen. Myös suomalaisia oli kuninkaan mukana tuolloin vain 250 hakkapeliittaa. Komppanioiden lukumäärä oli yhä samat neljä, mutta miehistö oli vähentynyt yli sadalla. Osa menetyksistä lienee selitettävissä Ingolstadtin epäonnistuneessa valtausyrityksessä kärsityillä miestappioilla, mutta on myös todennäköistä, että hakkapeliittoja siirrettiin kenttäarmeijasta varuskuntatehtäviin, sillä ruotsalaiset joutuivat käyttämään yhä enemmän sotilaallisia resursseja rauhoittaakseen Baijerissa ja Svaabiassa riehuneita talonpoikaiskapinoita.[107]

 

Kesäkuun lopulla Mainzissa laadittiin vahvuusluettelo, jossa Stålhandsken 288 hakkapeliittaa osoitettiin liittymään kuninkaan kenttäarmeijaan Nürnbergissä.[108] Heinäkuun lopulla laaditun vahvuusluettelon mukaan Baijerissa ja Svaabiassa oli Henrik Nödingin alaisuudessa 260 suomalaista ratsusotilasta. Kyse oli Reinhold Wunschin aiemmin johtamasta eskadroonasta, jonka komento oli siirtynyt Nödingille helmikuussa 1632.[109] Eskadroonan kerrotaan menettäneen kaatuneina ja kuolleina 54 miestä vuonna 1630, 58 vuonna 1631 ja 14 vuonna 1632. Kadonneita oli kolme, sairastuneita 14, seitsemän oli lähetetty takaisin kotimaahan ja kahdeltakymmeneltä puuttui hevonen. Yhtä ainoaa eskadroonan sotilasta ei ollut tiettävästi otettu vangiksi.[110] Stålhandsken eskadroona joutui sotatoimiin jo marssillaan kohti Nürnbergiä. Kitzingenin liepeillä hakkapeliitat törmäsivät sadan vankkurin pituiseen huoltokolonnaan, joka oli kuljettamassa muonaa Albrecht von Wallensteinin johtamalle keisarilliselle armeijalle. Kolonna pakeni hakkapeliittoja Uffenheimin kaupunkiin, mutta suomalaiset pääsivät keisarillisten kintereille kaupungin porteista sisälle ja ottivat saaliikseen sekä kaupungin että sinne paenneet vankkurit. Englantilaisen aikalaiskronikoitsija William Wattsin mukaan suomalaiset palkitsivat itsensä voitosta ahmimalla vankkureiden lastina ollutta valkoista leipää.[111] Kansleri Axel Oxenstiernan lähettämän tiedonannon mukaan hakkapeliitat surmasivat operaatiossa yli 300 vihollista.[112]

 

Saapuessaan elokuussa Nürnbergiin Stålhandsken eskadroonan vahvuudeksi annettiin 300 miestä.[113] Stålhandsken hakkapeliittojen tiedetään ottaneen osaa 24. elokuuta käytyyn Alte Vesten taisteluun, missä hakkapeliitat löivät hajalle vihollisen parhaimpiin kuuluneen Cronbergin ratsurykmentin.[114] Kaiken kaikkiaan taistelu ei ollut ruotsalaisten kannalta voittoisa, sillä Wallensteinin johtamat keisarilliset puolustivat tuloksekkaasti Alte Vesten kukkulan rinteille rakennettua leiriään ja aiheuttivat ruotsalaisille raskaat tappiot. Taistelun jälkeen Stålhandsken eskadroonan miesvahvuus oli aiempaa pienempi eli 280, mutta Nödingin eskadroona oli silmiinpistävästi säilyttänyt 260 miehen vahvuutensa.[115] Joko Nödingin eskadroona selvisi verisestä taistelusta vailla tappioita tai se ei osallistunut siihen lainkaan tai sitten eskadroonan vahvuus oli ilmoitettu väärin. Hakkapeliittojen todellisesta vahvuudesta Kustaa II Aadolfin kenttäarmeijassa on hankala ottaa selvää syksyllä 1632 annettujen laskelmien ja arvioiden perusteella. Kun kuninkaan kenttäarmeija poistui Nürnbergistä ja saapui Windsheimiin 16. syyskuuta, siihen lukeutui 360 suomalaista ratsusotilasta.[116] Lokakuun alussa kenttäkanslia kuitenkin arvioi kuninkaan kenttäarmeijassa olevan 450 hakkapeliittaa.[117] Lützenin taisteluun 6. marraskuuta osallistui lopulta 500 suomalaista ratsusotilasta.[118]

 

Epäyhteismitallinen ja ristiriitainen todistusaineisto viittaa siihen, että Stålhandsken hakkapeliitat eivät näytelleet varsinaisessa päätaistelussa suurtakaan roolia. Aikalaistodistaja George Fleetwoodin mukaan Stålhandsken suomalainen ratsuväki koostui kahdesta eskadroonasta, mikä väittämä on yhdenmukainen ruotsalaisten vahvuusluetteloiden kanssa, jotka antavat Stålhandsken ratsuväen kokonaisvahvuudeksi 500 miestä.[119] Taistelu alkoi Stålhandsken ratsuväen ja sitä tukevien musketöörikomppanioiden hyökkäyksellä Johann Isolanon johtamia kroatialaisia ratsusotilaita vastaan.[120] Lützenin taistelukenttä rajautui ruotsalaisten oikealla sivustalla Floβgrabejokeen, jonka ylitse kroaatit pakotettiin perääntymään. Hakkapeliitat seurasivat perääntyviä kroaatteja joen toiselle puolelle ja käytännössä poistuivat pitkäksi aikaa koko taistelusta.[121] Stålhandsken hakkapeliitat mahdollisesti palasivat taisteluun vähän ennen Kustaa II Aadolfin kaatumista, mutta tästä asiasta ei ole olemassa mitään yksiselitteistä selkeyttä. Keisarillisten puolella sotineen Sydnam Poyntzin kuvauksen mukaan keisarillista lisäjoukkoa komentanut Gottfried von Pappenheim löi hakkapeliittojen muodostelmat ensin hajalle, mutta joutui sitten jälleen suomalaisten selustahyökkäyksen kohteeksi.[122] Kuninkaan kuoltua Stålhandske joka tapauksessa jakoi armeijan ylipäällikkyyden Bernhard von Sachsen-Weimarin ja Dodo von Kniphausenin kanssa. William Wattsin kertomuksen mukaan Stålhandsken hakkapeliitat löysivät taistelun jälkeen kuninkaan ruumiin ja nostivat sen ammusvankkureiden kyytiin.[123]

 

Suomalaisen ratsuväen tappioista Lützenissä on vaikea tehdä tarkkaa laskelmaa, mutta seuraavana vuonna laaditun vahvuusluettelon mukaan Stålhandskella olisi ollut komennossaan kahdeksan ratsuväenkomppaniaa eli 600 miestä.[124] Vuoden 1633 Stålhandske siirtyi hakkapeliittoineen Saksin vaaliruhtinaskunnasta Ala-Saksin valtakunnanpiiriin, missä hän tuki Braunschweig-Lüneburgin herttua Georgia ja Dodo Von Kniphausenin ruotsalaisjoukkoja Hamelnin ja Oldendorpin taisteluissa. Jälkimmäisessä taistelussa Stålhandske itse haavoittui käsivarteen. Heinäkuussa 1633 Stålhandske johti hakkapeliittansa aina Alankomaihin asti, missä ruotsalaiset tukivat Alankomaiden tasavallan valtiohoitaja Fredrik Henrikiä tämän sotatoimissa espanjalaisia vastaan. Seuraavan vuoden ajan Stålhandsken hakkapeliitat suorittivat taistelutoimia Hessenin maakreivikunnassa, Ala-Saksin valtakunnanpiirissä ja Sleesiassa.[125] Stålhandske ylennettiin vuonna 1634 kenraalimajuriksi, mikä tarkoitti sitä, että hän komensi hakkapeliittojen lisäksi muitakin taistelujoukkoja. Kun sairauden riuduttama Stålhandske kuoli vuonna 1644, Ruotsin kenttäarmeijaan tuolloin kuuluneesta, 500 miehen vahvuisesta suomalaisesta ratsuväestä käytettiin yhä nimitystä ”Stålhandske Finnar.”[126]

 

Vuonna 1631 Saksaan saapui Suomesta vielä kolmas ratsuväen eskadroona, jota johti Hans Eckholt. Kesällä 1631 laaditun vahvuusluettelon mukaan kenraali Åke Tottin alaisuudessa Mecklenburgin rintamalla oli viisi komppaniaa ”Eckholtzin suomalaisia ratsusotilaita.”[127] Breitenfeldin taistelun aikaan syyskuussa Eckholtin suomalaisten vahvuudeksi annettiin 500 miestä.[128] Syksyn ja talven aikana Eckholtin hakkapeliitat ottivat osaa Rostockin ja Wismarin saarto-operaatioihin.[129] Hakkapeliitat liitettiin osaksi Mecklenburgin herttua Adolf Friedrichin komentamaa armeijaa, jonka ratsuväkeen kuului suomalaisten lisäksi 500 alasaksilaista ja 655 hesseniläisen sotilasurakoitsija Jacques Mercerin (alias Klein-Jakobin) värväämää ratsusotilasta.[130] Helmikuussa 1632 Eckholtin hakkapeliittojen vahvuudeksi annettiin tarkat 516 miestä.[131] Kevättalvella Eckholtin eskadroona siirtyi Mecklenburgista länteen Bremen-Verdenin hiippakunnan alueelle, missä Tottin johtamat ruotsalaiset pyrkivät torjumaan Pappenheimin armeijan hyökkäyksiä keisarillisten tukikohdista Mindenissä, Stadessa, Paderbornissa, Osnabrückissä ja Wolfenbüttelissa.[132]

 

Huhtikuussa 1632 Tottin joukot ryhmittyivät Buxtehudeen, joka vaikutti olevan Pappenheimin hyökkäyksen kohde. Tuolloin suoritettu vahvuuslaskenta paljasti Eckholtin suomalaisten lukumääräksi 520 miestä.[133] Tuolloin Eckholtin eskadroona kävi voitokkaan taistelun Pappenheimin ratsuväkeä vastaan. Huhtikuun lopulla Pappenheim kirjoitti Baijerin herttua Maximilianille kirjeen, jossa hän vannoi kostoa suomalaisille ja lappalaisille, ”jotka on noiduttu haavoittumattomiksi samaan tapaan kuin Ensin yläpuolisten maiden talonpojat.”[134] Kesällä Pappenheim luopui sotatoimistaan Bremen-Verdenin alueella ja vetäytyi etelään. Sen jälkeen Pappenheim suuntasi Hessen-Kasselin maakreivikunnan kautta länteen ja Alankomaihin, missä hänen tarkoituksenaan oli avustaa espanjalaisia hyökkäämällä Maastrichtia piirittäviä alankomaalaisia vastaan.[135]

 

Bremen-Verdeniin sijoitetun ruotsalaisarmeijan ylipäällikkyys oli sillä välin siirtynyt Åke Tottilta saksalaiselle Wolf von Baudissinille. Tämä ryhtyi elokuussa hyökkäykseen Paderbornia vastaan, joka oli eräs kreivi Gronsfeldtin keisarillinen armeijan tukikohdista. Paderbornin piiritys ei kuitenkaan edennyt ruotsalaisten kannalta lainkaan edullisesti, ja kun Baudissin sai tiedon Gronfeldtin lähestymisestä, hän luopui kokonaan Paderbornin piirittämisestä ja lähti etenemään kohti Höxterin kaupunkia idässä. Elokuun 26. päivä Baudissinin johtama ruotsalais-hesseniläinen armeija kohtasi Gronsfeldtin keisarillisen armeijan Brakelin pikkukaupungin liepeillä. Taistelu alkoi Baudissinin kannalta huonosti, kun keisarilliset torjuivat Jacques Mercierin hesseniläisen ratsuväen hyökkäyksen ja ajoivat nämä takaisin. Tuolloin Eckholtin neljä suomalaislipustoa kuitenkin liittyivät omalla rynnäköllään taisteluun ja käänsivät sen kulun ruotsalaisten voitoksi.[136]

 

Eckholtin eskadroonan miesvahvuus oli taistelun alla ehtinyt supistua, sillä heinäkuun vahvuusluettelossa eskadroonan 506 miehestä 150 oli listattu sairaiksi tai ”pois lähetetyiksi.”[137] Syyskuussa eskadroonan vahvuus oli 490 miestä, mistä voi päätellä Eckholtin hakkapeliittojen kärsineen vain lieviä tappiota Brakelin taistelussa.[138] Päivää ennen Lützenin kohtalokasta taistelua laaditussa luettelossa Eckholtin ratsuväen vahvuus oli kuitenkin tippunut jo 430 mieheen.[139] Miesmenetykset selittynevät sillä, että Pappenheim oli ilmaantunut 19. syyskuuta Höxterin ulkopuolelle 12 000 miehen vahvuisen armeijansa kanssa. Ruotsalaisille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin vetäytyä ripeästi vihollisen tieltä, missä operaatiossa Eckholtin hakkapeliitat suojasivat muuta armeijaa taistelevana viivytysjoukkona. Pappenheimin suunnattua lokakuussa kohti Saksin vaaliruhtinaskuntaa Eckholtin hakkapeliitat osallistuivat sarjaan nopeita hyökkäyksiä Kölnin kirkollisen vaaliruhtinaskunnan itäpuolella. Nämä toistuneet taistelutoimet selittänevät vahvuusluettelosta havaittavat 60 miehen tappiot.[140]

 

Tammikuussa 1633 Eckholtin ratsusotilaat kävivät Rhöndorfin ja Honnefin luona Kölnin vaaliruhtinaskunnassa keisarillisia ja espanjalaisia joukkoja vastaan rajun taistelun, jossa suomalaiset menettivät kaatuneina 24 ja haavoittuneina 12 miestä.[141] Helmikuussa 1633 hakkapeliitat päätyivät Andernachiin lähelle Frankfurt am Mainia. Tässä vaiheessa Wolf von Baudissin siirtyi kokonaan pois Ruotsin palveluksesta, ja hänen joukkojensa komento siirtyi Birkenfeldin pfalzkreivi Christianille. Maaliskuun 14. päivä pfalzkreivi antoi sytyttää Andernachin tuleen ja lähti vetäytymään pois etenevien keisarillisten ja espanjalaisten tieltä. Jälleen kerran Eckholtin hakkapeliitat saivat suojata muun armeijan vetäytymistä, ja heidän tappionsa nousivat jo 36 kaatuneeseen.[142] Pfalzkreivin alaisuudessa suomalaisen ratsuväen lukumäärä oli laskenut jo 344 mieheen, mikä oli noin kolme neljäsosaa Eckholtin eskadroonan alkuperäisestä vahvuudesta sen saapuessa Saksaan kesällä 1631.[143]

 

Toukokuussa 1633 Hans Eckholt palasi takaisin Suomeen ja eskadroonan komento siirtyi porvoolaiselle Arvid Wittenbergille. Hänen johdollaan Eckholtin alkuperäisen eskadroonan hakkapeliitat ottivat elokuussa 1634 osaa Nördlingenin epäonniseen taisteluun, missä hakkapeliitat kärsivät raskaita tappioita.[144] Wittenberg joutui taistelussa itse keisarillisten vangiksi, ja hänen eskadroonansa rippeet siirtyivät Erik Slangin komentoon. Seuraavan vuoden aikana Slangin hakkapeliitat osallistuivat sotatoimiin Alankomaissa ja etenivät aina Luxemburgin ruhtinaskuntaan asti.[145] Vuonna 1636 Slangin jäljellä olevat komppaniat palvelivat osana Johan Banérin kenttäarmeijaa, mutta samana vuonna tehdyn rykmenttien ja eskadroonien uudelleen järjestelyn seurauksena kaikki suomalaiset ratsujoukot, sekä Saksassa yhä olevat että sinne kotimaasta saapuvat, asetettiin Stålhandsken alaisuuteen. Käytännössä kaikki Kustaa II Aadolfin sotaretkelle osallistuneet hakkapeliittayksiköt tuolloin lakkautettiin tai sulautettiin osaksi uusia muodostelmia.[146]

 

Suomalainen sotataito kolmikymmenvuotisessa sodassa?

 

Suomalaisessa historiankirjoituksessa kuin myös kansallisromanttisessa kaunokirjallisuudessa Kustaa II Aadolfin suomalaiset sotilaat on haluttu nähdä omana erityispiirteisenä sotajoukkonaan, jota on erottanut muusta sotaväestä omanlainen ulkoasu ja omanlaatuinen sotataito. Missä määrin nämä perinteiset uskomukset pitävät paikkansa, vai ovatko ne pelkkiä kansallisromanttisen toiveajattelun maalaamia myyttejä?

 

Suomalaisen jalkaväen taistelutavasta ei ole olemassa juuri mitään lähdemateriaalia koko kolmikymmenvuotisen sodan ajalta. Historioitsijalle ei jää juuri muuta vaihtoehtoa kuin olettaa suomalaisten rykmenttien taistelleen muille Ruotsin armeijan joukko-osastoille ominaisella tavalla. Ruotsin armeijalla olikin sille ominainen taistelutapa, jonka uudistajana Kustaa II Aadolf tunnettiin omana aikanaan. Alankomaiden valtionhoitaja ruhtinas Maurits oli jo 1500-luvun lopulla kehittänyt aiempaa ohuempia taistelumuodostelmia, jotka lisäsivät musketöörien ampuma-alaa ja mahdollistivat tehokkaat yhteislaukaukset. Jälkimmäinen ampumatapa onnistui ns. vastamarssilla, jossa musketöörit kääntyivät aseet laukaistuaan ympäri ja marssivat oman aiempaa väljemmän muodostelmansa lävitse, jolloin taaempana odottavat musketöörit saattoivat puolestaan astua etulinjaan laukaisemaan aseensa. Innovaatiolla oli myös haittapuolensa, sillä vastamarssien mahdollistamiseksi alankomaalaisten pataljoonien tuli olla taistelukentällä verrattain hajanaisissa muodostelmissa, mikä altisti ne vihollisen ratsuväen hyökkäyksille.[147]

 

Kustaa II Aadolf muokkasi alankomaalaista taistelutapaa enemmän joustavammaksi ja hyökkäävämmäksi. Alankomaalaiset taisteluyhtymät olivat koostuneet useamman pataljoonan monoliittisesta yhdistelmästä; Kustaa II Aadolf puolestaan kokosi pataljoonaa hieman pienemmistä eskadroonista prikaateja, jotka olivat kooltaan samaa luokkaa kuin alankomaalaiset pataljoonayhtymät mutta niitä joustavampia. Ruotsalaisen mallin taktinen joustavuus toteutui jalkaväen, tykistön ja ratsuväen yhdistämisessä samaan taisteluyhtymään. Prikaatien väliin jätettiin ratsuväkeä varten avoimia kulkuväyliä, kun taas ratsuväen joukkoon asetettiin musketöörikomppanioita. Ruotsalaisten kenttäarmeijoissa oli myös enemmän tykistöä kuin aikakauden muissa sotajoukoissa. Historioitsija Michael Robertsin mukaan Kustaa II Aadolf myös suosi peitsiä jalkaväkensä aseena, eikä pelkästään puolustuksessa vaan myös hyökkäävänä aseena.[148] Siinä, missä Breitenfeldin voitto oli osittain jalkaväen peitsien tarjoaman suojan ansiota, ruotsalaisten raskaat tappiot Lützenissä johtuivat Robertsin mielestä peitsien suhteellisesta vähyydestä.[149] Aikalaistodistaja James Turner kertoikin sotatieteellisessä tutkielmassaan, että ruotsalaiset sotilaat olivat alkaneet hyljeksiä Breitenfeldin voiton jälkeen peitsiä, joita oli raskasta ja vaivalloista raahata mukana armeijan pitkillä marsseilla halki Saksan.[150]

 

Kustaa II Aadolfin suomalaisista sotilaista ovat peitsiä käytelleet tositoimissa korkeintaan Klas Hastferin rykmentin suomalaiset, jotka osallistuivat Breitenfeldin ja Lützenin taisteluihin. Muilla suomalaisilla, ja mahdollisesti jopa valtaosalla Hastferin savolaisista, on ollut henkilökohtaisena aseenaan lunttulukkomusketti. Vaikka 4.5 kg painanut lunttulukkomusketti ei sekään ollut keveä ase kanniskella ympäri Saksaa, oli se silti ollut helpompi taakka kuin 5–6 kiloinen ja 7.5 metriä pitkä jalkaväen peitsi. Kenttätaistelussa musketti lepäsi tukihaarukalla, mikä helpotti aseen pitelemisen rasitusta ja paransi osumatarkkuutta. Musketin teoreettinen kantomatka oli 200 metriä, mutta käytännössä ne laukaistiin korkeintaan sadan metrin etäisyydeltä. Musketti ei myöskään tarjonnut suunnatonta tulivoimaa, sillä musketöörit kantoivat mukanaan ruutia ja kuulia vain kahtatoista laukausta varten.[151]

 

Musketin etuna oli se, että se oli käyttökelpoinen ase kaikissa kolmikymmenvuotiselle sodalle tyypillisissä taistelutilanteissa: suurtaisteluissa, piirityksissä ja pienissä kahakoissa. Suomalaisen jalkaväen oleellisin taistelutaito on siten ollut musketin käytteleminen taistelutoimissa, jotka ovat tyypillisesti liittyneet ampumiseen piirityskaivannoista tai muista kiinteistä asemista sekä pienempien taisteluyksiköiden kahakointiin usein rikkonaisessa maastossa. Musketti oli aseena myös voimakasvaikutteinen. Sen 20 mm kaliiberin kuula raastoi osuessaan lihaa ja pirstoi luuta. Osumat raajoihin johtivat tyypillisesti amputaatioon, kun taas osumat vartaloon ja päähän olivat usein kuolettavia.[152] Heikolla ruutilatauksella tai pitkältä etäisyydeltä laukaistu kuula menetti kuitenkin kineettistä energiaansa, minkä seurauksena sen osuma jäi lieväksi. Kustaa II Aadolf oli itse saanut osuman puolalaisesta musketinkuulasta Dirschaun taistelussa vuonna 1626. Kuula oli uponnut vain jonkin matkaa ihon alle jäänyt sinne pysyvästi, mistä kivuliaasta vammasta johtuen kuningas ei enää voinut käyttää painavaa metallihaarniskaa.[153] Heikkotehoinen kuula ei välttämättä läpäissyt haarniskaa lainkaan, mutta sen osuma saattoi silti vaikuttaa kovan iskun tavoin. Keisarillinen ylipäällikkö Tilly sai tiettävästi Breitenfeldin taistelussa niin kovia mustelmia haarniskaansa moukaroineista musketinkuulista, että välskärin oli taistelun jälkeen leikattava irti mustunutta lihaa kuolion välttämiseksi.[154]

 

Kolmikymmenvuotisessa sodassa oli myös sellaisia musketöörejä, jotka erikoistuivat tarkka-ampujiksi. Keisarillinen armeija värväsi tarkka-ampujiksi erityisesti baijerilaisia ja tirolilaisia riistanvalvojia ja metsästäjiä, joita nimitettiin ammattitaustansa vuoksi joko ”jääkäreiksi” (Jägern) tai ”eräampujiksi” (Wildschuβen). Näitä varhaisia jääkäreitä erotti muista keisarillisen armeijan sotilaista heidän vihreä vaatetuksensa, joka on toiminut varhaisen maastopuvun tavoin.[155] Tavallisista musketööreistä poiketen tarkka-ampujilla on ollut aseenaan rihlattu piilukkomusketti. Näiden aseiden kaliiberi oli lunttulukkomusketteja pienempi eli 15 mm tai vähemmän, ja ne tunnettiin yleisesti sieppolukkoina (Schnappschloss) niiden laukaisumekanismin vuoksi.[156] Myös ruotsalaisilla oli oma tarkka-ampujien erikoisosastonsa, joka seurasi Kustaa II Aadolfia hänen henkilökohtaisena henkivartionaan. Tähän joukkoon, jonka alkuperäinen vahvuus oli 48 miestä vuonna 1630, ei kuitenkaan kuulunut suomalaisia.[157] Kuninkaan maaliskuussa 1630 antaman määräyksen mukaan näihin ”metsästäjäampujiin” (djurskytter) tuli värvätä metsästäjiä ja metsänvartijoita erityisesti Södermanlandista, Götanmaalta ja Smoolannista.[158]

 

Eräs suomalaisille tyypillinen sotataito ovat ilmeisesti olleet linnoitus- ja pioneerityöt. Ruotsin armeijassa kaikkien sotilaiden oletettiin osallistuvan kenttälinnoitusten ja piirityskaivantojen tekemiseen.[159] Mallia saattoi näyttää jopa Kustaa II Aadolf, jonka tiedetään käärineen hihansa ja tarttuneen aika ajoin itsekin lapioon.[160] Aikalaiskronikoitsija William Wattsin mukaan tällainen työ sopi hyvin Kustaa II Aadolfin kotimaisille sotilaille. Watts kuvaili kaikkia ruotsalaisia luontaisina puuseppinä, kun taas suomalaiset olivat hänen mukaansa ”tavanomaista, yksinkertaista ja raatavaa väkeä, jotka ovat tottuneempia lapioon kuin miekkaan.”[161] Lechvirran ylityksen yhteydessä Watts myös kuvaili ruotsalaisia Kustaa II Aadolfin puuseppinä ja suomalaisia ”hänen pioneereinaan.”[162] Suomalaisten eli Hastferin savolaisten toiminta Lechvirran taistelussa täyttääkin omintakeisen sotataidon tunnusmerkkejä. Ruotsalaiset ja suomalaiset pioneerit ymmärsivät, kuinka ja mistä materiaaleista ponttonisilta tuli rakentaa, ja tämän tehtävän täyttämiseksi he osasivat hakea läheisistä kylistä tarvittavaa puutavaraa ja muuta rakennusmateriaalia.[163] Ponttonisillan rakentaminen edellytti myös joen ylittämistä veneillä sekä sillanpääaseman rakentamista joen vastarannalle vihollisen jatkuvan tulen alla. Suomalaisten toimintaa Lechvirralla voi hyvin kuvata pioneerisodankäynnin ilmentymänä ja suoranaisena erikoisoperaationa. Pioneeritoiminta kehittyi 1600-luvulla aivan omaksi sotataidon alalajikseen, mistä todistaa vaikkapa erilaisiin linnoitus- ja rakennustekniikoihin sekä räjäytystöihin keskittynyt Allain Manesson Mallet’n sotilasmanuaali Les travaux de Mars (1671), joka jo nimensä puolesta ymmärsi sodankäynnin pitkälti työnteoksi.[164]

 

Suomalaisen sotataidon erityispiirteenä on usein pidetty talvisodankäyntiä. Olaus Magnus kertoi vuonna 1555 ilmestyneessä Pohjolan kansojen historiassaan, kuinka lappalaiset metsästivät ja käyttelivät aseita suksilla liikkuen.[165] Samana vuonna, kun Olaus Magnuksen historiikki ilmestyi Roomassa, suomalaiset löivät Joutselässä maahan tunkeutuneen venäläisen sotajoukon talvisodankäynnin tekniikoilla. Koska syvä lumi vaikeutti ratsuväen käyttöä, suomalainen jalkaväki liikkui hiihtäen. Myös tykistö oli asetettu lavetteina toimiviin rekiin. Näillä taisteluteknisillä ratkaisuilla sekä mahdollisella mottitaktiikan soveltamisella pääosin suomalaisista koostunut, 560 miehen vahvuinen osasto voitti vouti Jöns Månssonin johtamana useamman tuhannen miehen vahvuisen venäläissotajoukon.[166] Käsitys suomalaisten talvisotataidosta eli vielä kolmikymmenvuotisen sodan aikanakin. Vuonna 1644, jolloin Ruotsi kävi sotaa keisarillisten lisäksi Tanskaa vastaan, Tukholman valtaneuvosto suunnitteli kokoavansa Dalissa ja Taalainmaalla asuvia ns. metsäsuomalaisia omaksi taisteluosastokseen. Näiden joukkojen erityisenä tehtävänä olisi ollut vartioida vuoristosolia norjalaisten mahdollisen maahanhyökkäyksen varalta.[167] Suomalaisten aseistuksena tuli olla musketit.[168] Vuoden 1645 alussa Bergslagenin kaivosalueen maaherra Carl Bonde halusi muodostaa metsäsuomalaisista erityisiä hiihtojoukkoja, mutta lumen vähyyden vuoksi suomalaisten operointi suksilla ei lopulta onnistunut.[169]

 

Kustaa II Aadolfin sotaretkeltä 1630–1632 ei ole havaittavissa viitteitä ruotsalaisten harjoittamasta talvisodankäynnistä tai talvisotataidon soveltamisesta vallitseviin olosuhteisiin. Periaatteessa talvisodankäynti Saksassa ei olisi ollut mikään mahdottomuus 1600-luvulla, jolloin koko maapallo kärsi niin sanotusta pienestä jääkaudesta. Tämä ilmiö, joka johtui joko auringon aktiivisuuden laantumisesta tai tulivuoriperäisestä pölystä ilmakehässä, alensi keskilämpötilaa ja pitkitti talvisia olosuhteita.[170] Kustaa II Aadolfin sotaretkeä ympäröivät siten ilmastoilmiöt, jotka ovat epätyypillisiä oman ilmastonmuutoksen aikakaudellemme. Esimerkiksi joulukuussa 1631 Prahan lävitse virrannut Vltava oli jäässä, mistä syystä kaupunkia miehittäneiden saksilaisten komendantti kreivi Solms määräsi Prahan porvarit rikkomaan jääpeitettä, jotteivat kaupunkia uhanneet keisarilliset pääsisi etenemään kaupungin sisälle jäätynyttä jokea pitkin.[171] Helmikuussa 1632 syvä lumipeite puolestaan hidasti Wallensteinin johtamien keisarillisten etenemistä Böömissä ja käytännössä esti muuten menestyksekkään sotaretken ulottamisen Saksin vaaliruhtinaskunnan maaperälle.[172]

 

Tammikuussa 1631 maan jäätyminen ja lumipeite helpottivat Robert Monron mukaan ruotsalaisten etenemistä Pommerista kohti etelää ja mahdollistivat erityisesti raskaan tykistön kuljettamisen sotajoukon mukana.[173] Toisaalta, kun äkillinen lumimyrsky yllätti Mainzia kohti edenneet ruotsalaiset joulukuussa 1631, Kustaa II Aadolf harkitsi hyökkäysoperaation keskeyttämistä ja jopa tykistönsä hylkäämistä Oppenheimin ja Mainzin välisille, lumen peittämille kukkuloille.[174] Maaliskuussa 1632 Elben ja Weserin välisillä suomailla oli niin paljon lunta, etteivät Baudissinin johtamat ruotsalaiset kyenneet leiriytymään ulkosalle, vaan heidän oli etsittävä itselleen majoitusta kaupungeista ja kylistä.[175] Monron mukaan Kustaa II Aadolfin talvisotataito olikin lopulta sen tosiasian sisäistämistä, että talvisissa olosuhteissa ei maksanut käydä sotaa. Kumpanakin talvena 1630–1631 ja 1631–1632 Kustaa II Aadolf antoi vastustajansa Tillyn marssittaa armeijoitaan näännyksiin kylmässä säässä ja lumisilla teillä samalla kun ”hän itse pysyi sotilaineen paikoillaan lämpimän kamiinan äärellä.”[176]

 

Vahvimmat käsitykset suomalaisesta sotataidosta kolmikymmenvuotisen sodan aikana liittyvät suomalaiseen ratsuväkeen eli hakkapeliittoihin. Jo pelkkä hakkapeliittojen nimi sisältää sotataidollisen olettamuksen. Turussa vuonna 1700 hyväksytyn Daniel Jusleniuksen kansatieteellisen väitöskirjan mukaan termi ”Haccapelorum” juontaa sanana juurensa suomalaisten ratsusotilaiden taisteluhuudosta ”hacka pääl”, jota nämä käyttivät rynnäköidessään vihollista vastaan kylmin asein.[177] Jusleniuksen väite ei ollut tuulesta temmattu, sillä jo aikalaiskronikoitsija William Wattsin mukaan sana ”Hackapells” viittasi suomalaisten sotahuutoon. ”Se merkitsee maahan hakkaamista, sillä he eivät perusta armosta, eivät sitä antaakseen tai ottaakseen sitä vastaan.”[178] Päälle hakkaamisesta on siten syntynyt myöhempään sotahistoriaan käsitys siitä, että suomalaisten ratsusotilaiden erityispiirre oli aggressiivinen ratsurynnäkkö kylmin asein. Sotahistorioitsija Joose Hannula nosti suomalaisen ratsuväentaktiikan erityispiirteiksi suomalaisen ”sisun” sekä keisarillisia heikomman varustuksen, mikä käytännössä pakotti hakkapeliitat kompensoimaan tulivoimansa epäluotettavuutta (tällä Hannula viittasi suomalaisten pistoolien huonoon laatuun) miekoilla suoritetuilla hyökkäyksillä.[179]

 

Aikalaiskuva hakkapeliittojen taistelutavasta ei kuitenkaan ollut aivan näin yksioikoinen. Hakkapeliittojen hyökkäys oli osa ruotsalaista taktiikkaa, jossa ratsuväen rynnäkköä leimasi enemmän eri aselajien välinen yhteistyö kuin aggressiivisuus. Siitä lähtien, kun Ranskan kuningas Frans I voitti jalkaväkeä, ratsujoukkoja ja kenttätykistöä sisällyttäneellä armeijallaan lähes yksinomaan jalkaväestä koostuneen sveitsiläisarmeijan Marignanossa vuonna 1515, eurooppalaisen sotataidon kehitys oli kulkenut kohti aselajien tiiviimpää yhteistyötä taistelukentällä.[180] Kustaa II Aadolfin taistelutavassa tämä näkyi siten, että ratsuväen hyökkäys suoritettiin jalkaväen eli tarkemmin sanottuna musketöörien tukemana. Robert Monro kuvasi muistelmissaan ruotsalaisen ratsuväen taistelutapaa Breitenfeldin taistelussa. Ruotsalainen ratsuväki hyökkäsi keisarillista ratsuväkeä vastaan sellaisella maltillisella vauhdilla, että jalan liikkuneet musketöörit pysyivät sen perässä. Ennen ratsuväen yhteentörmäystä ruotsalaisten musketöörit ampuivat vihollisen sekaan yhteislaukauksen. Tämän jälkeen ruotsalaiset ratsusotilaat avasivat tulen pistooleillaan aivan lähietäisyydeltä ja siirtyivät välittömästi jatkamaan taistelua miekoilla. Kylmin asein taistelu antoi ruotsalaisten musketööreille aikaa ladata muskettinsa uudestaan ja ampua uusi yhteislaukaus vihollista päin.[181]

 

Päälle hakkaaminen oli siis vain yksi taktinen askel monivaiheisessa taistelussa, joka oli osa Ruotsin värien alla taistelevien sotilaiden yhteistä taistelutapaa. Suomalaisen ratsuväen eriyttäminen muista kansallisuuksista taisteluhuutonsa perusteella viittaa siihen, että hakkapeliitat suorittivat tämän yhden taisteluvaiheen poikkeuksellisen äänekkäästi – kenties kannustaakseen itseään tai pelotellakseen vihollista tai sekä että. Lisäksi on muistettava, että tällaisessa taktiikassa ruotsalaisella ratsuväellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin jatkaa vihollista päin hyökkäämistä, sillä perääntyminen edes väliaikaisesti olisi saattanut ratsuväkeä tukeneet musketöörit suureen vaaraan.

 

Lopuksi on syytä pohtia suomalaisten väitetysti hurjaa ja julmaa mainetta kolmikymmenvuotisessa sodassa. William Watts mainitsi hakkapeliittojen luonnehdinnassaan, etteivät suomalaiset odottaneet armoa eivätkä myöskään antaneet sitä.[182] James Turner puolestaan kertoi omissa muistelmissaan, että vallatessaan Hamelnin vuonna 1633 hakkapeliitat eivät ottaneet lainkaan vankeja vaan surmasivat niille sijoilleen jopa satoja keisarillisia sotilaita.[183] Nämä eivät ole mairittelevia anekdootteja, mutta ne eivät toisaalta myöskään kerro mistään aikakauden sotakentille epätyypillisestä toiminnasta. Tillyn keisarilliset surmasivat maaliskuussa 1631 Neubrandenburgia miehittäneen ruotsalaisvaruskunnan lähes viimeiseen mieheen, mikä teko oli rangaistus Tillyn makuun liian pitkittyneestä vastarinnasta. Ruotsalaiset puolestaan kostivat tämän teon surmaamalla antautumista yrittäneitä keisarillisia Frankfurt and der Oderin valtauksen yhteydessä kuukautta myöhemmin.[184]

 

Kolmikymmenvuotinen sota oli täynnä tällaisia synkkiä anekdootteja, eikä niitä voinut kaikkia selittää kostonhimolla tai edes uskonnollisella fanaattisuudella. Joulukuussa 1643 Tanskaan yllätyshyökkäyksen tehneet ruotsalaiset valtasivat äkkirynnäköllä Christianprisin kenttälinnoitteen. Tämän jälkeen ruotsalaiset surmasivat ylipäällikkönsä Lennart Torstenssonin käskystä kaikki skanssin varuskunnan sotilaat lukuun ottamatta heidän komentajaansa.[185] Christianprisiä puolustaneet tanskalaiset olivat samoja luterilaisia kuin ruotsalaiset itsekin, minkä lisäksi he olivat antautuneet sangen helposti. Torstenssonin teko siis rikkoi aikakauden vakiintuneita normeja, eikä sitä voi selittää sen enempää uskonnollisella hurmoksella kuin kostonhimollakaan. Koska skanssin puolustajat olivat kaikki puolisotilaallista nostoväkeä, Torstenssonin julmuus saattaa selittyä laskelmoidulla terrorilla, jonka tarkoituksena oli pelotella tanskalaisia talonpoikia nousemasta ruotsalaisia maahantunkeutujia vastaan. Tätä selitystä tosin vaikeuttaa se, että aikakauden normien mukaisesti puolisotilaalliset miliisit ja muut toistuvaa asepalvelusta suorittaneet nostomiehet lukeutuivat laillisiin taistelijoihin eivätkä mihinkään kapinallisiin sisseihin.[186] Mutta jos komentaja katsoi antautuvien vihollisten surmaamisen jostain syystä tarkoituksenmukaiseksi, hänen näkemyksensä toteutettiin eettisistä tai moraalisista ristiriidoista välittämättä. Näin saattoi käydä myös Hamelnissa, missä keisarillisten sotilaiden surmaaminen olisi palvellut jotain sodanjohdon omaa tavoitetta eikä niinkään mitään suomalaisten luontaista verenhimoa.

 

Jälkijättöinen käsitys siitä, että suomalaisilla olisi ollut kolmikymmenvuotisen sodan aikana erityisen julma tai pelottava maine, on sekin vinoutunut. Aikalaislähteitä systemaattisesti tutkinut Jussi T. Lappalainen tuli siihen lopputulokseen, että suomalaisiin viitattiin vain harvoin ja silloinkin asiallisesti ja neutraalisti. Samalla systemaattisella tutkimuksella Lappalainen on päätynyt kyseenalaistamaan sen kansallisromanttisen uskomuksen, että suomalaisia olisi pidetty lähtökohtaisesti aikakauden taistelukenttien erityisenä sotilaseliittinä.[187] Näistä reunaehdoista huolimatta on syytä muistaa, että Kustaa II Aadolfin sotaretki Saksaan vuosien 1630 ja 1632 välillä nosti suomalaiset kansakuntana eurooppalaiseen julkisuuteen aivan ennennäkemättömällä tavalla. Aikalaisia kiehtoivat suomalaisten eriskummallinen ulkoasu, käsittämätön kieli sekä keisarillisen propagandan levittämä myytti suomalaisista noitina ja velhoina.[188] Hakkapeliittojen ja muiden Saksassa sotineiden suomalaisten maine, vaikkakin satunnaista ja rajattua, voidaan siten nähdä osana samaa jatkumoa, jossa Suomen ja suomalaisten tuntemus Euroopassa ja sen ulkopuolellakin on kytkeytynyt toisaalta sotahistoriaan ja toisaalta myös Pohjolan vähän tunnetun reuna-alueen eksotiikkaan ja mystiikkaan. 

 

 

LÄHTEET

 

Arkistot

 

Bibliothèque nationale de France (BnF)

Recueil de mémoires et de lettres originales sur l’Allemagne (1554–1664)

Riksarkivet (SRA)

                           Krigsarkivet

                                                      Rullor 1620–1723

                           Rigsregistraturet

 

Aikalaislähteet

 

Fleetwood, George & Egerton, Philip de Malpas Grey, toim. (1848). Letter from George Fleetwood to his Father giving an Account of the Battle of Lützen and the Death of Gustavus Adolphus. Lontoo: Camden Society.

 

Franci, Jacobi. (1635). Relationis Historicae Semestralis Continuatio Jacobi Franci historische Sachen und aller denckwürdigen Geschichten so sich hin und wider in Europa in hoch und nieder Teutschland auch in Frankreich Engelland Italien Hispanien Indien Schweden Hungarn Böhmen Polen Preussen Siebenbürgen Wallachien Moldaw Türcken etc. vor und hierzwischen nechtsverschienener Franckfurter Fastenmessz, biβ auff Herbstmesse dieses 1635 Jahrs begeben und zugetragen. Frankfurt am Main: Sigismund Latomi.

 

Gärtner, Carl Wilhelm. (1731). Westphälische Friedens-Cantzley, Darinnen die von Anno 1643. biβ Anno 1648. Bey denen Münster- und Osnabrückischen Friedens-Tractaten Geführte geheime Correspondence, ertheilte Instructiones, erstattete Relationes, und andere besondere Nachrichten enthalten. i. Leipzig: Friedrich Lanckischens Erben.

 

Juslenius, Daniel. (1700). Aboa vetus et nova. Turku: Jo. Wallius.

 

Khevenhüller, Franz. (1726). Annales Ferdinandei. Leipzig: M. G. Weidmann.

 

Mallet, Allain Manesson. (1671). Les travaux de Mars ou la fortification nouvelle tant reguliere, qu’ irreguliere. Pariisi: Allain Manesson Mallet, Jean Henault & Claude Barbin.

 

Mankell, Julius, toim. (1854). Arkiv till upplysningen om svenska krigens och krigsinrättningarnes historia. i. Tukholma: P. A. Norstedt & Söner.

 

Mankell, Julius, toim. (1860). Arkiv till upplysningen om svenska krigens och krigsinrättningarnes historia. ii. Tukholma: P. A. Norstedt & Söner.

 

Monro, Robert. (1637). Monro His Expedition with the Worthy Scots Regiment (Called Mac-Keyes Regiment). ii. Lontoo: William Jones.

 

Olaus Magnus. (2010). Historia om de nordiska folken. Tukholma: Gidlunds Förlag.

 

Poyntz, Sydnam & Goodrick, A. T. S. toim. (1908). The Relation of Sydnam Poyntz 1624–1636. Camden Third Series. xiv. Lontoo: Royal Historical Society.

 

Priorato, Gualdo. (1648). An History of the Late Warres And other State affaires of the best part of Christendom, Beginning with the King of Swethlands entrance into Germany, and continuing to the yeare 1640. Written in Italian by the Count Galliazzo Gualdo Priorato: And in English by the Right Honourable Henry Earle of Monmouth. Lontoo: W. Wilson.

 

Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling. (1905). Carl Bonde och Louis de Geer m. fl. bref angående bergverk, handel och finanser. ii: 11. Tukholma: P. A. Norstedt & Söners Förlag.

 

Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling. (1926). Brev 1632. i:7. Tukholma: P. A Norstedt & Söner.

 

Röckl. S. (1889). Quellenbeiträge zur Geschichte der kriegerischen Thätigkeit Pappenheims von der Schlacht bei Breitenfeld bis zur Schlacht bei Lützen. München: Akademische Buchdruckerei von F. Straub.

 

Spanheim, Friedrich. (1634). Le soldat suedois, ou histoire veritable de ce qui s’est passé depuis l’avenuë de Roy de Suede en Allemagne jusques à sa mort.

 

Svenska riksrådets protokoll. (1905). 1643, 1644. x. Tukholma: P. A Norstedt & Söner.

 

Theatri Europaei. (1679). ii. Frankfurt am Main: Matthai Merian, Caspar Merian & Christoph Wusten.

 

Theatrum Europaeum. (1651). v. Frankfurt am Main: Matthaeus Merian.

 

The Continuation of Our Forraine Intelligence since the 22. to the present moneth. (1631). i. Lontoo: Nathaniel Butter & Nicolas Bourne.

 

Turner, James. (1683). Pallas Armata: Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War. Written in the Years 1670 and 1671. Lontoo: Richard Chiswell.

 

Turner, James. (1829). Memoir of His Own Life and Times. Edinburgh: The Bannatyne Club.

 

Watts, William. (1632a). The Swedish Intelligencer. i. Lontoo: Nathaniel Butter & Nicholar Bourne.

 

Watts, William. (1632b). The Swedish Intelligencer. ii. Lontoo: Nathaniel Butter & Nicholas Bourne.

 

Watts, William. (1633a). The Swedish Intelligencer. iii. Lontoo: Nathaniel Butter & Nicholas Bourne.

 

Watts, William. (1633b). The Swedish Intelligencer. iv. Lontoo: Nathaniel Butter & Nicholas Bourne.

 

Kirjallisuus

 

Ahnlund, Nils. (1963). Gustav Adolf den store. Tukholma: Bokförlaget Aldus.

 

Brzezinski, Richard & Hook, Richard. (1993). The Army of Gustavus Adolphus: Cavalry. ii. Lontoo: Osprey.

 

Bäckström, Olli. (2013). Polttolunnaat: Eurooppa sodassa 1618–1630. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

 

Bäckström, Olli. (2018). Snapphanar and Power States: Insurgency and the Transformation of War in Sweden and Denmark 1643–1645. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto.

 

Bäckström, Olli. (2020). Lumikuningas: Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota. Helsinki: Gaudeamus.

 

Degroot, Dagomar. (2019). The Frigid Golden Age: Climate Change, the Little Ice Age, and the Dutch Republic, 1560–1720. Cambridge: Cambridge University Press.

 

Delbrück, Hans. (1990). History of the Art of War: The Dawn of Modern Warfare. iv. Lincoln: University of Nebraska Press.

Firth, C. H. (1992). Cromwell’s Army: A History of the English Soldier During the Civil Wars, the Commonwealth and the Protectorate. Lontoo: Greenhill Books.

 

Frost, Robert I. (2000). The Northern Wars 1558–1721. Lontoo: Longmans.

 

Generalstaben. (1936). Sveriges krig, 1611–1632: Från Breitenfeld till Lech. v. Tukholma: Krigshistoriska avdelning.

 

Gezelius, Georg. (1780). Försök til et Biographiskt Lexicon Öfver Namnkunnige och Lärde Män. iii. Tukholma: Swederus.

 

Guthrie, William P. (2003). The Later Thirty Years War: From the Battle of Wittstock to the Peace of Westphalia. Westport: Greenwood Press.

 

Hannula, Joose Olavi. (2016). Hakkapeliter och karoliner: Svenska och finska soldater i strid under 300 år. Tukholma: Svenskt Militärhistoriskt Biblioteks Förlag.

 

Heilmann, J. (1868). Kriegsgeschichte von Bayern, Franken, Pfalz und Schwaben von 1506 bis 1651: Kriegsgeschichte von 1634–1651 und Kriegswesen von 1598–1651. ii: 2. München: J. G. Gotta’schen Buchhandlung.

 

Jägerhorn, Sebastian. (2018). Hårdast bland de hårda – en kavalleriofficer i fält. Tukholma: Medströms Bokförlag.

 

Korhonen, Arvi. (1953). Eerikki Antinpoika. Helsinki: Werner Söderström.

 

Lappalainen, Jussi T. (2001). Sadan vuoden sotatie: Suomen sotilaat 1617–1721. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

 

Malkki, Janne. (2007). Joutselkä 1555. Manninen, Ohto, toim. Suomalaisten taistelut Ruotsin, Venäjän ja itsenäisen Suomen riveissä. Helsinki: Tammi: 41–44.

 

Mankell, Julius. (1865). Uppgifter rörande svenska krigsmagtens styrka, sammansättning och fördeling sedan slutet av femtonhundratalet. ii. Tukholma: C. M. Thimgren.

 

Murdoch, Steve & Grosjean, Alexia. (2014). Alexander Leslie and the Scottish Generals of the Thirty Years’ War, 1618–1648. Lontoo: Pickering & Chatto.

 

Nimwegen, Olaf van. (2010). The Dutch Army and the Military Revolutions 1588–1688. Lontoo: Boydell Press.

Parker, Geoffrey. (2004). The Army of Flanders and the Spanish Road 1567–1659. Cambridge: Cambridge University Press.

 

Parrott, David. (2001). Richelieu’s Army: War, Government and Society in France, 1624–1642. Cambridge: Cambridge University Press.

 

Parrott, David. (2012). The Business of War: Military Enterprise and Military Revolution in Early Modern Europe. Cambridge: Cambridge University Press.

 

Pleiss, Detlev. (2017). Bodenständige Bevölkerung und fremdes Kriegsvolk: Finnen in deutschen Quartieren 1630–1650. Turku: Åbo Akademi.

 

Redlich, Fritz. (1964). The German Military Enterpriser and His Work Force. i. Wiesbaden: Franz Steiner Verlag.

 

Roberts, Michael. (1958). Gustavus Adolphus: A History of Sweden 1611–1632. ii. Lontoo: Longmans.

 

Santavuori, Martti, Savolainen, Aapo & Kilkki, Pertti. (1967). Suomen ratsuväen ja Hämeen ratsurykmentin - Hämeen ratsujääkäripataljoonan - vaiheet. Tiede ja ase 25: 275–359.

 

Schürger, André. (2015). The Archaeology of the Battle of Lützen: An Examination of 17^th Century Military Material Culture. Glasgow: University of Glasgow PhD Thesis.

 

Schön, J. (1858). Geschichte der Handfeuerwaffen: Eine Darstellung des Entwickelungsgangens der Handfeuerwaffen von ihrem Entstehen bis auf die Neuzeit. Dresden: Rudolf Kuntze.

 

Villstrand, Nils Erik. (2000). Adaptation or Protestation? Local Community Facing the Conscription of Infantry for the Swedish Armed Forces, 1620–1679. Jespersen, Leon, toim. A Revolution from Above? The Power State of 16^th and 17^th Century Scandinavia. Odense: Odense University Press: 249–314.

 

Villstrand, Nils Erik. (2012). Valtakunnanosa: Suurvalta ja valtakunnan hajoaminen 1560–1812. Helsinki: Svenska litteratursällskapet i Finland.

 

Wedgwood, C. V. (1938). The Thirty Years War. Lontoo: Jonathan Cape.

 

---

[1] Nils Erik Villstrand. (2012). Valtakunnanosa: Suurvalta ja valtakunnan hajoaminen 1560–1812. Helsinki: Svenska litteratursällskapet i Finland, 206.

[2] Jussi T. Lappalainen. (2001). Sadan vuoden sotatie: Suomen sotilaat 1617–1721. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 26–27.

[3] Mt., 26–27.

[4] Robert I. Frost. (2000). The Northern Wars 1558–1721. Lontoo: Longmans, 207.

[5] Nils Erik Villstrand. (2000). Adaptation or Protestation? Local Community Facing the Conscription of Infantry for the Swedish Armed Forces, 1620–1679. Leon Jespersen, toim. A Revolution from Above? The Power State of 16^th and 17^th Century Scandinavia. Odense: Odense University Press, 294.

[6] David Parrott. (2001). Richelieu’s Army: War, Government and Society in France, 1624–1642. Cambridge: Cambridge University Press, 176.

[7] Geoffrey Parker. (2004). The Army of Flanders and the Spanish Road 1567–1659. Cambridge: Cambridge University Press, 29.

[8] C. H. Firth. (1992). Cromwell’s Army: A History of the English Soldier During the Civil Wars, the Commonwealth and the Protectorate. Lontoo: Greenhill Books, 21.

[9] Parker 2004, 38–39.

[10] David Parrott. (2012). The Business of War: Military Enterprise and Military Revolution in Early Modern Europe. Cambridge: Cambridge University Press, 157–160.

[11] Fritz Redlich. (1964). The German Military Enterpriser and His Work Force. i. Wiesbaden: Franz Steiner Verlag, 456.

[12] Steve Murdoch & Alexia Grosjean. (2014). Alexander Leslie and the Scottish Generals of the Thirty Years’ War, 1618–1648. Lontoo: Pickering & Chatto, 14.

[13] Parker 2004, 29.

[14] Mt., 29–32.

[15] Parrott 2012, 128–130.

[16] Julius Mankell. (1865). Uppgifter rörande svenska krigsmagtens styrka, sammansättning och fördeling sedan slutet av femtonhundratalet. ii. Tukholma: C. M. Thimgren, 97–98.

[17] SRA SE/KrA/0022/1630/21/Rullor 1620–1723/Finske 1630 Åhrs Munster Ruller.

[18] Mankell 1865, 100–101.

[19] Michael Roberts. (1958). Gustavus Adolphus: A History of Sweden 1611–1632. ii. Lontoo: Longmans, 222.

[20] Lappalainen 2000, 80–81.

[21] Martti Santavuori, Aapo Savolainen & Pertti Kilkki. (1967). Suomen ratsuväen ja Hämeen ratsurykmentin - Hämeen ratsujääkäripataljoonan - vaiheet. Tiede ja ase 25, 286.

[22] Mankell 1865, 109.

[23] Mt., 101, 103–104.

[24] Julius Mankell, toim. (1860). Arkiv till upplysningen om svenska krigens och krigsinrättningarnes historia. ii. Tukholma: P. A. Norstedt & Söner, 640, 6. marraskuuta 1632, valtaneuvoston kirje Kustaa II Aadolfille.

[25] Mankell 1865, 110–111.

[26] William Watts. (1632a). The Swedish Intelligencer. i. Lontoo: Nathaniel Butter & Nicholar Bourne, 57.

[27] Mankell 1860, 126, 23. marraskuuta 1630, Åke Tottin ja Johan Banérin kirje Kustaa II Aadolfille.

[28] Robert Monro. (1637). Monro His Expedition with the Worthy Scots Regiment (Called Mac-Keyes Regiment). ii. Lontoo: William Jones, 12. 

[29] Mankell 1865, 118.

[30] Mt., 222, 226.

[31] Mankell 1860, 184, 1. maaliskuuta 1631, Erik Ryningin kirje Kustaa II Aadolfille.

[32] Arvi Korhonen. (1953). Eerikki Antinpoika. Helsinki: Werner Söderström, 275–277.

[33] SRA SE/KrA/0022/1631/25/Rullor 1620–1723/fol. 84–92/Augusti månads pommerska rullor.

[34] SRA SE/KrA/0022/1631/26/Rullor 1620–1723/fol. 90–109/September–oktober månaders pommerska rullor.

[35] SRA SE/KrA/0022/1631/26/Rullor 1620–1723/fol. 158/September–oktober månaders pommerska rullor.

[36] Korhonen 1953, 288.

[37] SRA SE/KrA/0022/1631/27/Rullor 1620–1723/fol. 109–110/November och december månaders pommerska rullor.

[38] Mankell 1865, 105.

[39] Mt., 121.

[40] Mt., 123.

[41] Mt., 133.

[42] Julius Mankell, toim. (1854). Arkiv till upplysningen om svenska krigens och krigsinrättningarnes historia. i. Tukholma: P. A. Norstedt & Söner, 476, 16. heinäkuuta 1631, Kustaa II Aadolfin kirje Åke Tottille.

[43] Mankell 1865, 146.

[44] Mt., 149.

[45] Mt., 209.

[46] Mt., 232.

[47] Mt., 235.

[48] Mt., 119–120.

[49] Olli Bäckström. (2020). Lumikuningas: Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota. Helsinki: Gaudeamus, 182.

[50] Mankell 1865, 122.

[51] Mt., 140.

[52] William Watts. (1632b). The Swedish Intelligencer. ii. Lontoo: Nathaniel Butter & Nicholas Bourne, 143.

[53] Theatri Europaei. (1679). ii. Frankfurt am Main: Matthai Merian, Caspar Merian & Christoph Wusten,  578.

[54] Generalstaben. (1936). Sveriges krig, 1611–1632: Från Breitenfeld till Lech. v. Tukholma: Krigshistoriska avdelning, 517.

[55] Mankell 1865, 136.

[56] Mt., 139.

[57] Mt., 140.

[58] SRA SE/KrA/0022/1632/29/Rullor 1620–1723/fol. 11–15/Rullor på fälthärens infanteri juli 1632

[59] Mankell 1865, 151.

[60] Mt., 152.

[61] J. Heilmann. (1868). Kriegsgeschichte von Bayern, Franken, Pfalz und Schwaben von 1506 bis 1651: Kriegsgeschichte von 1634–1651 und Kriegswesen von 1598–1651. ii. München: J. G. Gotta’schen Buchhandlung, 871–873.

[62] Mankell 1865, 154–155.

[63] Mt., 164.

[64] Mt., 169.

[65] Mt., 146.

[66] Mt., 203.

[67] Jacobi Franci. (1635). Relationis Historicae Semestralis Continuatio Jacobi Franci historische Sachen und aller denckwürdigen Geschichten so sich hin und wider in Europa in hoch und nieder Teutschland auch in Frankreich Engelland Italien Hispanien Indien Schweden Hungarn Böhmen Polen Preussen Siebenbürgen Wallachien Moldaw Türcken etc. vor und hierzwischen nechtsverschienener Franckfurter Fastenmessz, biβ auff Herbstmesse dieses 1635 Jahrs begeben und zugetragen. Frankfurt am Main: Sigismund Latomi, 4. 

[68] Mt., 5.

[69] Mt., 5.

[70] Mt., 7.

[71] Mankell 1860, 640, 6. marraskuuta 1630, valtaneuvoston kirje Kustaa II Aadolfille.

[72] Mankell 1865, 169.

[73] Mt., 222.

[74] Mt., 226, 242.

[75] Mt., 246.

[76] Detlev Pleiss. (2017). Bodenständige Bevölkerung und fremdes Kriegsvolk: Finnen in deutschen Quartieren 1630–1650. Turku: Åbo Akademi, 71–72.

[77] Carl Wilhelm Gärtner. (1731). Westphälische Friedens-Cantzley, Darinnen die von Anno 1643. biβ Anno 1648. Bey denen Münster- und Osnabrückischen Friedens-Tractaten Geführte geheime Correspondence, ertheilte Instructiones, erstattete Relationes, und andere besondere Nachrichten enthalten. i. Leipzig: Friedrich Lanckischens Erben, 376.

[78] Mankell 1865, 101.

[79] Sebastian Jägerhorn. (2018). Hårdast bland de hårda – en kavalleriofficer i fält. Tukholma: Medströms Bokförlag, 88.

[80] Mankell 1865, 109.

[81] Mt., 112.

[82] Friedrich Spanheim. (1634). Le soldat suedois, ou histoire veritable de ce qui s’est passé depuis l’avenuë de Roy de Suede en Allemagne jusques à sa mort, 14.

[83] BnF Recueil de mémoires et de lettres originales sur l’Allemagne (1554–1664), fol. 2, Noms de Provinces, Duches, Flauves, Les Principaules, et Villes, d’Allemagne Prises du Soldat Suedois et Confoontes avec La Carte. L’ordre est Le Succes du Roy de Suede en Allemagne.

[84] Mankell 1854, 711–712, 24. lokakuuta 1630, Skärmystlingar vid Rosctock och Stettin.  Hertig Frans Karl av Mecklenburg tillfångatages.

[85] Mankell 1865, 115.

[86] Mt., 118.

[87] Mankell 1854, 733, huhtikuussa 1631, Om Landsbergs eröfring.

[88] Mankell 1865, 119.

[89] Mt., 119.

[90] Monro 1637, 55.

[91] Mankell 1860, 298, 11. elokuuta 1631, Johan Sparren kirje pfalzkreivi Johann Casimirille.

[92] Mt., 299.

[93] Mankell 1865, 121.

[94] Gualdo Priorato. (1648). An History of the Late Warres And other State affaires of the best part of Christendom, Beginning with the King of Swethlands entrance into Germany, and continuing to the yeare 1640. Written in Italian by the Count Galliazzo Gualdo Priorato: And in English by the Right Honourable Henry Earle of Monmouth. Lontoo: W. Wilson, 48.

[95] Mankell 1860, 308, 24. lokakuuta 1631, Johan Adler Salviuksen kirje Tukholman valtaneuvostolle.

[96] Monro 1637, 69.

[97] Mankell 1865, 120–123.

[98] Mt., 123.

[99] Mt., 124, 127.

[100] Mt., 143.

[101] William Watts. (1633b). The Swedish Intelligencer. iv. Lontoo: Nathaniel Butter & Nicholas Bourne, 5–6.

[102] Franz Khevenhüller. (1726). Annales Ferdinandei. Leipzig: M. G. Weidmann, 111.

[103] The Continuation of Our Forraine Intelligence since the 22. to the present moneth. (1631). i. Lontoo: Nathaniel Butter & Nicolas Bourne, 13.

[104] Mankell 1865, 135.

[105] Theatri 1679, 578–579.

[106] Mankell 1865, 136.

[107] Bäckström 2020, 275, 339–341; Mankell 1865, 139.

[108] Mankell 1865, 143.

[109] Richard Brzezinski & Richard Hook. (1993). The Army of Gustavus Adolphus: Cavalry. ii. Lontoo: Osprey, 7.

[110] J. Mankell. (1861). Arkiv till svenska krigens och krigsinrättningarnes historia. iii. Tukholma: P. A. Norstedt & Söner, 105.

[111] William Watts. (1633a). The Swedish Intelligencer. iii. Lontoo: Nathaniel Butter & Nicholas Bourne, 29.

[112] Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling. (1926). Brev 1632. i:7. Tukholma: P. A Norstedt & Söner, 501, 21. heinäkuuta 1632, Axel Oxenstiernan kirje Kustaa II Aadolfille.

[113] Mankell 1865, 150.

[114] Khevenhüller 1726, 172.

[115] Mankell 1865, 151.

[116] Mt., 153.

[117] Mt., 154.

[118] Mt., 164.

[119] George Fleetwood & Philip de Malpas Grey Egerton, toim. (1848). Letter from George Fleetwood to his Father giving an Account of the Battle of Lützen and the Death of Gustavus Adolphus. Lontoo: Camden Society, 7.

[120] André Schürger. (2015). The Archaeology of the Battle of Lützen: An Examination of 17^th Century Military Material Culture. Glasgow: University of Glasgow PhD Thesis, 263–266.

[121] Mt., 275, 288

[122] Sydnam Poyntz & A. T. S. Goodrick, toim. (1908). The Relation of Sydnam Poyntz 1624–1636. Camden Third Series. xiv. Lontoo: Royal Historical Society, 72.

[123] Watts 1633a, 141.

[124] Mankell 1865, 170.

[125] Georg Gezelius. (1780). Försök til et Biographiskt Lexicon Öfver Namnkunnige och Lärde Män. iii. Tukholma: Swederus, 231.

[126] Mankell 1865, 276.

[127] Mt., 120.

[128] Mt., 121.

[129] Jägerhorn 2018, 98–99.

[130] Mankell 1865, 128.

[131] Mt., 132.

[132] Bäckström 2020, 283–289.

[133] Mankell 1865, 134.

[134] S. Röckl. (1889). Quellenbeiträge zur Geschichte der kriegerischen Thätigkeit Pappenheims von der Schlacht bei Breitenfeld bis zur Schlacht bei Lützen. München: Akademische Buchdruckerei von F. Straub, 46, 29. huhtikuuta 1632, Pappenheimin kirje herttua Maximilianille. Ensin yläpuolisten maiden talonpojilla Pappenheim viittasi Ylä-Itävallan talonpoikaiskapinallisiin, joita vastaan hän soti vuonna 1626.

[135] Bäckström 2020, 290–291.

[136] Watts 1633b, 148.

[137] Mankell 1865, 144.

[138] Mt., 156.

[139] Mankell 1861, 117.

[140] Jägerhorn 2018, 112–113.

[141] Mt., 119.

[142] Mt., 121.

[143] Mankell 1865, 181.

[144] Jägerhorn 2018, 122, 127.

[145] Mt., 127.

[146] Mankell 1865, 234, 236.

[147] Olaf van Nimwegen. (2010). The Dutch Army and the Military Revolutions 1588–1688. Lontoo: Boydell Press, 105–106.

[148] Roberts 1958, 250–251.

[149] Mt., 259.

[150] James Turner. (1683). Pallas Armata: Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War. Written in the Years 1670 and 1671. Lontoo: Richard Chiswell, 177.

[151] William P. Guthrie. (2003). The Later Thirty Years War: From the Battle of Wittstock to the Peace of Westphalia. Westport: Greenwood Press, 9–10.

[152] Olli Bäckström. (2013). Polttolunnaat: Eurooppa sodassa 1618–1630. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 204.

[153] Nils Ahnlund. (1963). Gustav Adolf den store. Tukholma: Bokförlaget Aldus, 96–97.

[154] Watts 1632a, 127.

[155] Heilmann 1868, 709.

[156] J. Schön. (1858). Geschichte der Handfeuerwaffen: Eine Darstellung des Entwickelungsgangens der Handfeuerwaffen von ihrem Entstehen bis auf die Neuzeit. Dresden: Rudolf Kuntze, 66–69.

[157] Mankell 1865, 109.

[158] SRA Riksregistraturet/B167/fol. 100/6. maaliskuuta 1630.

[159] Roberts 1958, 241.

[160] C. V. Wedgwood. (1938). The Thirty Years War. Lontoo: Jonathan Cape, 260–261.

[161] Watts 1632b, 142.

[162] Mt., 142, 143.

[163] Mt., 142.

[164] Allain Manesson Mallet. (1671). Les travaux de Mars ou la fortification nouvelle tant reguliere, qu’ irreguliere. Pariisi: Allain Manesson Mallet, Jean Henault & Claude Barbin.

[165] Olaus Magnus. (2010). Historia om de nordiska folken. Tukholma: Gidlunds Förlag, 193.

[166] Janne Malkki. (2007). Joutselkä 1555. Ohto Manninen, toim. Suomalaisten taistelut Ruotsin, Venäjän ja itsenäisen Suomen riveissä. Helsinki: Tammi, 41–44.

[167] Svenska riksrådets protokoll. (1905). 1643, 1644. x. Tukholma: P. A Norstedt & Söner, 433, 8. tammikuuta 1644.

[168] SRA Rigsregistraturet/B222/fol. 83/23. tammikuuta 1644.

[169] Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling. (1905). Carl Bonde och Louis de Geer m. fl. bref angående bergverk, handel och finanser. ii: 11. Tukholma: P. A. Norstedt & Söners Förlag, 120, 10. helmikuuta 1645, Carl Bonden kirje Axel Oxenstiernalle.

[170] Dagomar Degroot. (2019). The Frigid Golden Age: Climate Change, the Little Ice Age, and the Dutch Republic, 1560–1720. Cambridge: Cambridge University Press, 31–41.

[171] Watts 1632b, 210.

[172] Mt., 214.

[173] Monro 1637, 14.

[174] Watts 1632b, 47.

[175] Watts 1633b, 130.

[176] Monro 1637, 82–83.

[177] Daniel Juslenius. (1700). Aboa vetus et nova. Turku: Jo. Wallius, 66.

[178] Watts 1633b, 148.

[179] Joose Olavi Hannula. (2016). Hakkapeliter och karoliner: Svenska och finska soldater i strid under 300 år. Tukholma: Svenskt Militärhistoriskt Biblioteks Förlag, 19–24.

[180] Hans Delbrück. (1990). History of the Art of War: The Dawn of Modern Warfare. iv. Lincoln: University of Nebraska Press, 84–86.

[181] Monro 1637, 65.

[182] Watts 1633b, 148.

[183] James Turner. (1829). Memoir of His Own Life and Times. Edinburgh: The Bannatyne Club, 5–6.

[184] Bäckström 2020, 128–129, 134–135.

[185] Theatrum Europaeum. (1651). v. Frankfurt am Main: Matthaeus Merian, 215.

[186] Olli Bäckström. (2018). Snapphanar and Power States: Insurgency and the Transformation of War in Sweden and Denmark 1643–1645. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto, 76–77.

[187] Lappalainen 2000, 77.

[188] Spanheim 1634, 86.