Skotit Torstenssonin sodassa 1643-1645

Kolmikymmenvuotiseen sotaan (1618–1648) osallistuneita skotteja on tutkittu paljon varhaismodernin sotahistorian saralla. Tämän tutkimuksen keskiössä on useimmiten ollut Ruotsin valtakunta ja sen sodankäynti, sillä suuri osa kolmikymmenvuotisessa sodassa taistelleista sotilaista palveli sinikeltaisten värien alla. Skoteilla oli useita syitä sotia Ruotsin puolella. Näitä syitä olivat uskonnollinen solidaarisuus protestanttisten skottien ja ruotsalaisten välillä, lojaalius kuningas Kaarle I:n sisarelle Elisabeth Stuartille ja tämän aviomiehelle pfalzkreivi Friedrich V:lle (joiden saksalaisten perintömaiden palauttaminen oli yksi Ruotsin sotatavoitteista), houkutus harjoittaa sotilaan ammattia aikakauden menestyksekkäimmän ja tehokkaimman sotilasorganisaation riveissä sekä ne etenemismahdollisuudet, joita kasvava ruotsalainen sotilasvaltio tarjosi sotilaille ja virkamiehille.  

Populäärihistoriassa ja historiallisessa fiktiossa nämä Ruotsin palveluksessa sotineet skotit liitetään erityisesti aikakauteen 1630–1632, jolloin Ruotsi oli vasta liittynyt osaksi Manner-Euroopassa käytyä suursotaa. Tähän on olemassa kaksi keskeistä syytä, tai tarkemmin sanottuna kaksi henkilöä eli kuningas Kustaa Aadolf ja skottilainen upseeri Robert Monro. Kuningas Kustaa Aadolf oli legendaarinen Pohjolan leijona, jonka johtamien armeijoiden sotilaalliset menestykset Breitenfeldissä, Lechjoella ja muualla alleviivasivat skottien sotilaallista kyvykkyyttä ja houkuttelivat sen seurauksena lisää skottilaisia vapaaehtoisia Ruotsin riveihin. Robert Monro puolestaan oli skottilainen upseeri, joka kirjoitti paksun ja pedanttisen muistelmateoksen palveluksestaan Tanskan ja Ruotsin armeijoiden riveissä. Monron elämä ja sotilasura lienevät toimineen inspiraationa G. Hentyn historialliselle romaanille Lion of the North, joka kuvasi Kustaa Aadolfin palveluksessa olleiden skottilaisten sotilaiden edesottamuksia. 

Kustaa Aadolfin kuolema Lützenin taistelussa vuonna 1632 ja Robert Monron paluu kotimaahan seuraavana vuonna ovat toimineet ylisen kiinnostuksen vedenjakajana sekä populäärissä historiassa että historiallisen fiktion saralla. Näin ollen ei ole aina muistettu, että skottien osallistuminen kolmikymmenvuotiseen sotaan ei suinkaan lakannut tuolloin, vaikkakin se merkittävästi väheni sen jälkeen, kun Brittien saarivaltakunnassa syttyi sisällissota vuonna 1638. Skottilaisen sotilasemigraation pitkäaikainen ilmiö on tänä päivänä joka tapauksessa keskeinen kiinnostuksen aihe sekä brittiläisessä että pohjoismaisessa historiantutkimuksessa. Eräs merkittävä resurssi tälle tutkimukselle on Steve Murdochin ja Alexia Grosjeanin kokoama massiivinen tietokanta SSNE (The Scotland, Scandinavia and Northern European Biographical Database), johon on sisällytetty satojen Ruotsissa ja muualla Skandinaviassa sotilas- tai muuta uraa tehneiden skottien elämäkertoja. Skottilaista sotilasemigraatiota on tutkittu myös lukuisissa monografeissa, esseekokoelmissa, tiedejulkaisujen artikkeleissa sekä opinnäytteissä.

Kolmikymmenvuotisen sodan loppuvaihe on monin tavoin kiinnostavampi luku skottien sotilasemigraatiossa kuin Kustaa Aadolfin sotaretken vuodet, sillä sodan loppupuolella käytiin Ruotsin ja Tanskan välillä niin sanottu Torstenssonin sota, jonka aikana monet skotit löysivät itsensä vastakkaisilta puolilta. Vaikka lukumääräisesti skotteja palveli enemmän sinikeltaisten värien alla ja lähinnä rivisotilaina, heitä löytyi runsaasti myös Tanskan kuningas Kristian IV:n palveluksesta, aivan erityisesti upseeriston riveistä.

Eversti George Mackenzie (”Jost Mackensee”) komensi Akerhusin rykmenttiä, joka miehitti ruotsalaista maaseutua Morastin skanssin lähistöllä ja keräsi ruotsalaisilta talonpojilta polttolunnaina (brandskatter) tunnettua sotilaallista pakkoveroa vuoden 1644 alussa. Helmikuussa 1645 Norjan tanskalainen valtionhoitaja Hannibal Sehested määräsi Mackenzien Akerhusin varuskunnan komentajaksi ja antoi hänelle tehtäväksi avustaa sotakomissaari Niels Slangea joukkojen kokoamisessa ja linnoitustöiden tekemisessä.

Eversti John Taylor komensi norjalaista Smaalenen rykmenttiä.  Taylorin komentama rykmentti operoi suurimman osan aikaa vain 500 miehen vahvuisella ydinjoukolla, joista osa oli talonpoikaista nostoväkeä. Näistä talonpoikaissotilaista käytettiin nimitystä fyrrører sen takia, että heillä oli aseenaan “tulikeppi” eli sotilaiden suosimaa lunttumuskettia kevyempi arkebuusi. Aivan sodan lopulla Taylor käytti näitä kevyin musketein aseistautuneita talonpoikaissotilaita yrityksessään vallata Nya Lödösen luona sijainnut ruotsalaisten skanssi. Näiden talonpoikaissotilaiden tulivoima (tai lukumäärä) ei kuitenkaan ollut riittävän vahva skanssin valtaamiseksi rynnäkön avulla.

Everstiluutnantti Thomas Gray, joka myöhemmin meritoitui aateliseksi palvellessaan rojalistien riveissä Englannin sisällissodassa, aloitti Torstenssonin sodan John Taylorin lähimpänä alaisena Smaalenen rykmentissä. Myöhemmin sodan aikana hän sai komennettavakseen oman itsenäisen taisteluosaston. Helmikuussa 1645 Sehested antoi Graylle tehtäväksi puolustaa Kvistrumin pitäjän ja Ruotsille kuuluneen Dalin läänin välillä sijainnutta vuoristosolaa. Samalla Grayn tuli koota riveihinsä paikallisia norjalaisia talonpoikia. Grayn komentamiin joukkoihin lukeutui 200 miestä, joista norjalainen aikalaislähde käytti nimitystä ”snapphaner”. Tyypillisesti tällä termillä viitattiin talonpoikaississeihin, jotka olivat aseistautuneet sieppolukkomusketeilla. Gray oli kuitenkin saanut määräyksen aseistaa nämä kyseiset 200 miestä pelkillä kylmillä aseilla (”siidegewehr”) eli miekoilla tai kirveillä. Toukokuussa 1645 Grayn johtama osasto torjui ruotsalaisten hyökkäyksen Kvistrumin pitäjään.

Everstiluutnantti Adrian Spang komensi Tønsbergen rykmenttiä, joka koostui norjalaisista asevelvollisista ja ulkomaalaisista palkkasotureista. Spang oli itse värvännyt palkkasotilaat Danzigista. Kesällä 1644 Tønsbergen rykmentti hajotettiin, sen miehistö käytettiin Bahusin rykmentin vahvistamiseksi.

Majuri Patrick Dumbar sai määräyksen liittyä osaksi Malmön varuskuntaa syyskuussa 1644. Sieltä Dumbar laivasi 300 miestä Halmstadin varuskunnan tueksi. Joulukuussa 1644 hänet nimitettiin everstiluutnantiksi Skånen rykmenttiin, ja hän pysytteli Halmstadissa sodan loppuun asti. Rauhan solmimisen jälkeen elokuussa 1645 Dumbar valvoi joukkojen demobilisaatiota Engelholmissa ja vastasi asevelvollisten käyttämien muskettien palauttamisesta kruunun asevarastoihin.

Monia skotteja palveli myös komppanioiden komentajina Tanskan palveluksessa. John Barclay de Tolly, tunnettu myös nimellä Johan Barckley, palveli eversti Spangen rykmentissä 1644 ja Akerhusin rykmentissä seuraavana vuonna. Myös John Sinclair komensi jalkaväen komppaniaa Akerhusin rykmentissä. Vuoden 1645 alussa kummatkin Tolly ja Sinclair komensivat jalkaväen komppanioita Morastin skanssissa. Sodan lopulla löydämme kummatkin Kvistrumista, missä he palvelivat Thomas Grayn alaisina. Aivan sodan alussa eräs skotti nimeltä James Stephen palveli komppanianpäällikkönä Tønsbergen rykmentissä, mutta hänen jälkensä katoavat rykmentin hajauttamisen myötä kesällä 1644.

Historiantutkimuksen kannalta ei ole lainkaan helpottavaa, että Tanskan puolella palveli sodan aikana myös kaksi skottia, joiden kummankin nimi oli James Wilson. Eversti James Wilson avusti Adrian Spangia tämän värväystoiminnassa Danzigissa, ja Wilsonin värväämä rykmentti asetettiin muodollisesti hänen omaan komentoonsa. Se, komensiko eversti Wilson todellisuudessa värväämänsä rykmenttiä, on jäänyt epäselväksi, sillä hän katoaa pian aikalaislähteistä. On hyvin mahdollista, että eversti Wilson oli historioitsija Fritz Redlichin sanoin pelkkä ”managerieversti”, joka värväsi ja rahoitti rykmentin, mutta jätti sen operatiivisen johtamisen jonkun toisen huoleksi. Kapteeni James Wilson palveli samaisessa eversti James Wilsonin värväämässä rykmentissä, ja hän olikin mahdollisesti edellisen poika tai joku muu lähisukulainen. Toukokuussa 1645 kapteeni Wilson komensi Marstrandissa komppaniaa everstiluutnantti Thomas Grayn alaisena. Kahta kuukautta myöhemmin hän ilmaantui Hjertumin pitäjään, missä hän komensi yhdessä Grayn kanssa 243 miehen vahvuista osastoa. Gray komensi tästä joukosta lähes kahtasataa miestä, mikä olisi jättänyt Wilsonin komentoon vain korkeintaan neljänkymmenen miehen vahvuisen puolikomppanian.

Useimmat Tanskan kuningasta Torstenssonin sodassa palvelleet skotit suoriutuivat tehtävistään kunnialla, mutta joukkoon mahtui myös poikkeuksia. Eräs ristiriitainen hahmo oli eversti James Murray, joka astui Tanskan kruunun palvelukseen toukokuussa 1644 otettuaan vastaan Bergshusin rykmentin päällikkyyden eversti John Taylorilta. Berghusin rykmentti ei ollut taistelumuodostelma, vaan ”eksercerskol” eli koulutusyksikkö, joka lähetti peruskoulutettuja vahvistuksia toisiin rykmentteihin. Tämä kouluttajan rooli ei vaikuta sopineen Murrayn luonteelle, sillä jossain vaiheessa hänet pidätettiin sopimattoman käytöksen, mahdollisesti hillitsemättömän juopottelun, takia. Elokuussa 1645 hänet palautettiin jälleen virkaansa everstinä ja lähetettiin Bahusiin, missä valtionhoitaja Sehested tarvitsi kipeästi ammattitaitoisia upseereita kouluttamaan sotilaita sekä tarjoamaan kruunulle arvokasta konsultaatiota, mikäli jotain suunnattoman ”epäonnekasta” saattaisi tapahtua Tanskan sotaonnelle. Sehested mahdollisesti pelkäsi, että ruotsalaiset eivät aikoisi kunnioittaa Brömsebrossa solmittavaa rauhaa, vaan käyttäisivät aselevon hyväkseen voidakseen valmistella uutta, entistä voimakkaampaa hyökkäystä Tanskaa vastaan.

Kaikkein huonomaineisin skottilainen upseeri Tanskan palveluksessa Torstenssonin sodan aikana oli kapteeni Thomas Lion, jolla oli kyseenalainen kunnia komentaa Morastin skanssia juuri silloin, kun se joutui ruotsalaisten hyökkäyksen kohteeksi toukokuussa 1645. Kun Lion ei nähnyt mitään mahdollisuutta puolustaa skanssia ylivoimaista vihollista vastaan, hän suostui skanssin luovuttamiseen kunniallisia antautumisehtoja vastaan. Häntä oli kenties kannustanut tähän ratkaisuun läheisen Järpsäterin skanssin puolustajien melankolinen kohtalo, kun heidät oli kaikki lyöty valtauksen yhteydessä kuoliaiksi. Hannibal Sehested oli joka tapauksessa tyytymätön Lionin ratkaisuun ja erityisesti siihen, ettei tämä ollut hävittänyt skanssia ”tulella ja liekillä” ennen antautumista. Tämä tyytymättömyys oli kohtuutonta, sillä jos Lion olisi räjäyttänyt skanssin ennen sen luovuttamista ruotsalaisille, hän olisi syyllistynyt antautumisehtojen rikkomiseen ja päätynyt siten jakamaan miehineen Järpsäterin puolustajien synkeän kohtalon. Lion todettiin sotaoikeudessa syylliseksi petturuuteen, mutta hänet armahdettiin myöhemmin vuonna 1645.

Eräät skottilaiset upseerit palvelivat Torstenssonin sodassa ruotsalaisten puolella. Eversti John Gordon komensi Närke-Värmlannin rykmenttiä, joka alun perin muodosti Göteborgin varuskunnan rungon. Närke-Värmlannin rykmentti lukeutui niin sanottuihin maakuntarykmentteihin, jotka ainakin teoriassa saivat vahvistuksia oman maakunnan ruotumiehistä. Göteborgissa loppuvuodesta 1644 riehunut kulkutauti asetti painavan rasitteen Närken ja Värmlannin lääneille, jotka joutuivat syöttämään Gordonin rykmenttiin jatkuvana virtana yhä uusia miehiä hupenevien rivien täyttämiseksi. Gordon ei kuitenkaan kykkinyt koko sodan ajan Göteborgissa, vaan johti itsekin joukkoja taistelussa. Erään kahakan yhteydessä helmikuussa 1645 norjalaiset ratsusotilaat yllättivät Gordonin ja hänen johtamansa sata musketööriä näiden keskittyessä hajottamaan hylättyä skanssia Skårdalin liepeillä. Vain pikainen pako pelasti Gordonin itsensä vankeudelta tai kuolemalta.

Ruotsin palveluksesta on löydettävissä myös kaksi Hamiltonia eli eversti Hugo Hamilton ja kapteeni Alexander Hamilton. Eversti Hugo Hamilton esiintyy useinkin ruotsalaisissa aikalaislähteissä, erityisesti Tukholman valtaneuvoston protokollissa, sillä hänen tehtävänään oli valvoa suomalaisten ja liivinmaalaisten joukkojenvahvistusten yhteen kokoamista Riiassa. Vuonna 1645 Hugo Hamilton otti vastaan Upplannin rykmentin komennon. Rykmentin alemmassa upseeristossa oli jo valmiiksi vahva skottiedustus. Kapteeni Alexander Hamilton palveli komppanianpäällikkönä Västmanlandin rykmentissä. Alkuvuodesta 1645 hänen komentamansa jalkaväen komppania miehitti strategisesti tärkeän Vänersborgin skanssin Vänernin eteläpäässä. Elokuussa 1645 Alexander Hamilton haavoittui Bahusissa käydyssä taistelussa päähän osuneesta partisaanin eli lyhyen keihään iskusta. Lisäksi hän haavoittui musketinkuulista kumpaankin käsivarteen. On silti hyvin mahdollista, että hän selvisi hengissä näinkin vakavista vammoista.  

1620- ja 1630-luvuilla sekä Tanska että Ruotsi olivat sotineet kokonaisten skottirykmenttien voimin Saksan sotakentillä. Torstenssonin sodassa skottien läsnäolo armeijoissa oli vaatimattomampaa ja rajoittui varsinkin Tanskan kohdalla lähinnä upseeristoon. Tanska olisi saattanut olla kiinnostunut skottilaisten apujoukkojen värväämisestä, mutta koska ruotsalaisten hyökkäys joulukuussa 1643 yllätti tanskalaiset lähin täysin, heillä ei ollut aikaa eikä resursseja ryhtyä laajamittaiseen värväystoimintaan Brittein saarilla (tai juuri missään muuallakaan). Mikäli värväystilaisuus ilmaantui, tanskalaiset tarttuivat siihen. Toukokuussa 1645 tanskalaiset yrittivätkin värvätä skottilaisen laivan ja sen koko miehistön aluksen purjehtiessa Øresundin salmen lävitse.

Myös Ruotsi aloitti sodan ilman mitään vakinaisia skottimuodostelmia, mutta Tukholman valtaneuvosto suunnitteli jo sodan alusta lähtien skottien värväämistä Brittein saarilla. Tästä syystä ruotsalaisten strategia nojasi Göteborgin säilyttämiseen hinnalla millä hyvällä, sillä se oli Ruotsin yksinäisenä Pohjanmeren satamana ainoa mahdollinen paikka skottilaisten vahvistusten vastaanottamiseksi meren toiselta puolelta. Ruotsi yritti värvätä skottilaisia apujoukkoja Alexander Leslien välityksellä, joka oli aiemmin palvellut kenttämarsalkkana Ruotsin armeijassa. Värväysyritykset sodan repimässä Skotlannissa olivat kuitenkin sattumanvaraisia ja kaoottisia, eikä yksikään skottiyksikkö ennättänyt saapua Ruotsin armeijan vahvistukseksi ennen Torstenssonin sodan päättymistä elokuussa 1645. Loppupeleissä sotilasapu kulkikin Pohjanmeren ylitse päinvastaiseen suuntaan, sillä kuningatar Kristiinan siunauksella ruotsalaiset lähettivät Leslielle ja hänen rojalisteja vastaan taisteleville liittolaisilleen pistooleja ja musketteja.

Verrattuna kolmikymmenvuotisen sodan aikaisempaan vaiheeseen skottien sotilaallinen rooli Torstenssonin sodassa jäi verrattain vaatimattomaksi. Ne skotit, jotka palvelivat Tanskan tai Ruotsin värien alla, tekivät niin yksilöinä eivätkä kokonaisten skottiyksiköiden rivijäseninä. Tyypillisesti skotit palvelivat osana upseeristoa. Siinä, missä skottien sotapalvelus Saksassa tarjoaa runsaasti raakamateriaalia rakenteelliselle tutkimukselle sotilasemigraatiosta ja sotajoukkojen värväämisestä sotilasurakoinnin välityksellä, Torstenssonin sodasta saa irti lähinnä yksilöllisiä ja elämäkerrallisia näkökulmia skottien palveluksesta Tanskassa tai Ruotsissa. Torstenssonin sodasta ilmaantuva kuva ei tue mitään ennakkoluuloista käsitystä opportunistisesta sotilasemigraatiosta tai välinpitämättömän palkkasoturin sielunmaisemasta. Skotit eivät matkanneet veren hajun perässä Pohjanmeren ylitse palvellakseen mitä tahansa puolta, joka oli valmis maksamaan heille rahaa. Sen sijaan Torstenssonin sota tarjoaa tuokiokuvia sotilaallisten urien jatkuvuudesta sekä asettautumisesta yhteiskunnallisen hierarkian asemiin stratifioituneissa mutta ulkomaalaisia palvelijoita sisällyttävissä fiskaalis-sotilaallisissa valtioissa. Macchiavellin kaltaisten kriitikkojen palkkasotureihin liittämä kyynisyys sekä kolmikymmenvuotisen sodan alkuvuosina esiintynyt uskonnollinen vastakkainasettelu loistavat poissaolollaan Torstenssonin sodan yhteydessä. Niiden sijasta näemme pelkästään sitoutumista sotilaalliseen ja valtiolliseen palvelukseen Ruotsin ja Tanskan kruunujen alaisuudessa. Tanskaa ja Ruotsia palvelleiden skottien oma kansallinen tausta ei lopulta vaikuta kovinkaan merkitykselliseltä seikalta Torstenssonin sodan laajemmassa kontekstissa.

Kirjallisuutta ja lähteitä:

Kancelliets brevbøger 1644–1645

C. O. Munthe, Hannibalsfejden 1644–1645: Den norske hærs bloddåb (1901)

Samlinger til det norske folks sprog og historie (1835)
Steve Murdoch ja Alexia Grosjean, Alexander Leslie and the Scottish Generals of the Thirty Years’ War, 1618–1648 (2014)

Steve Murdoch ja Alexia Grosjean, The Scotland, Scandinavia and Northern European Biographical Database (SSNE), at http://www.st-andrews.ac.uk/history/ssne/index.php

Svenska riksrådets protokol, x, 1643–1644

Unelma Uudesta maailmasta

Vuonna 1613 julkaistussa painokuvassa on kaiverrettuna taistelu, joka tapahtuu vesistön rannalla, metsän reunan ja rantaan vedettyjen kanoottien välillä. Kuvan oikeassa ja vasemmassa reunassa on vastakkain kaksi intiaanijoukkoa, jotka ampuvat kiivaasti toisiaan jousipyssyillä. Keskellä kuvaa, ja toisiaan vastaan taistelevien intiaanien välissä, seisoo haarniskaan sonnustautunut mies keskellä oikeanpuoleisen joukon jousista singahtavaa nuolisadetta. Kuva on liian pieni paljastaakseen miehen kasvoista mitään muita yksityiskohtia kuin poskia peittävän parran. Miehen haarniska on aikakauden ratsusotilaille tyypillinen cuirasse eli rintahaarniska, jonka alalevyt suojasivat myös sen kantajan reisiä. Päässään miehellä on 1600-luvun alun ranskalaisten ratsusotilaiden suosima casque bourgignon eli puoliumpinainen kypärä, jonka huippua koristaa komea sulkatöyhtö. Käsissään mies pitelee lyhytpiippuista lunttumuskettia eli arkebuusia, jonka hän laukaisee oikeanpuolisia intiaaneja päin. Miehen ryhti on suora ja jopa uhmakas, eikä hän näytä lainkaan hätkähtävän häntä päin lentelevistä nuolista.

Kuten amerikkalainen historioitsija David Hackett Fischer toteaa kirjassaan Champlain’s Dream, tämä on ainoa olemassa oleva aikalaiskuva Fischerin kirjoittaman henkilöhistoriikin protagonistista, Samuel de Champlainista. Valveutunut suomalaislukija saattaa liittää Champlainin nimen Pohjois-Amerikan paikannimistöön, sillä hänen mukaansa on nimetty Lake Champlainin järvi Vermontin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Tällaisia nimiä on perinteisesti annettu kunnianosoituksina tutkimusmatkailijoille, mitä myös Champlain oli. Hän oli kuitenkin myös enemmän, kuin Pohjois-Amerikan jokien ja järvien tutkimusmatkailija, sillä häntä voidaan hyvällä syyllä pitää Ranskan Pohjois-Amerikan siirtokunnan (Nouvelle France) todellisena perustajana. Champlain ei ollut suinkaan ensimmäinen henkilö, joka iski Ranskan kuninkaiden liljankukkalipun nykyisen Kanadan maaperään. Se ansio kuului bretagnelaiselle Jacques Cartierille, joka purjehti St Lawrence -joen suulle jo vuonna 1534. Cartier kuitenkin vain vaati St Lawrencen rantoja Ranskan kuninkaille; Champlainin saavutus oli kuitenkin juurruttaa ranskalaisten läsnäolo nykyisen Kanadan alueelle, sillä juuri hän perusti Quebecin siirtokunnan, josta kasvoi sittemmin Kanadan maantieteellisesti suurin ja väkiluvultaan toiseksi suurin territorio. Champlain ei ollut sen vähempää kuin ranskalaisen Kanadan perustaja.

Fischerin kirjoittama Champlainin elämäkerta lähentelee jo hagiografiaa, niin sympatisoiva ja ihaileva käsitys Fischerillä on kirjansa keskushenkilöstä. Fischer pystyy kuitenkin tarjoamaan perusteluita Champlainin pohjattomalle ihailulleen. Fischer argumentoi vakuuttavasti, että Champlainin menestys tutkimusmatkailijana ja siirtokuntahankkeen vetäjänä perustui pitkälti hänen taustaansa Saintongen rannikkoseudun paljasjalkaisena poikana. Nämä saintongeais’t olivat omapäistä, työteliästä, yritteliästä, käytännöllistä, elämäniloista ja hyväntuulista joukkoa, joilla oli kyky tulla toimeen ihmisten kuin ihmisten kanssa. Saintongeais’n elämänasenne kiteytyi heidän perinteisissä sanonnoissaan: 

Hyvällä luonteella saavuttaa enemmän, pahalla ei mitään.

Hyvä kosketus ei ole koskaan pahaksi.

Lopettaaksesi hyvin, aloita hyvin.

Parempi olla tekemättä mitään kuin tehdä jotain huonosti.

Fischer esittää yhteyden tämän Champlainin taustan ja hänen myöhemmän menestyksensä välillä. Champlain kieltämättä onnistui tulemaan pääsääntöisesti hyvin toimeen hyvin kirjavien viiteryhmien kanssa: merimiesten, siirtokuntalaisten, retkikuntien rahoittajien, suuraateliston, papiston, virkamiesten, valtiomiesten ja etenkin Amerikan alkuperäisväestön kanssa. Fischer antaa syystä aivan erityistä painoarvoa Champlainin hyville suhteille viimeiseksi mainitun ryhmän kanssa. Champlainin lähtökohta ranskalaisten uudisasukkaiden ja Amerikan alkuperäisväestön kanssa oli harmoninen yhteiselo humanismin ja katolisen universalismin hengessä. Siinä, missä espanjalaiset orjuuttivat intiaaneja ja englantilaiset ajoivat heitä väkivalloin pois valloittamiltaan mailta, ranskalaiset pyrkivät Champlainin johdolla elämään heidän kanssaan rinnakkain ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Muutamia yksittäisiä väkivallantekoja lukuun ottamatta tämä yhteiselo sujui sangen hyvin mikmakien ja muiden alkonkvinintiaanien kanssa. Tämä rinnakkainelon politiikka ei kuitenkaan yltänyt alkonkvinien perivihollisiin irokeeseihin.

Champlain olisi mieluiten nähnyt pysyvän rauhantilan alkonkvinien ja irokeesien välillä. Olosuhteiden pakosta hänen oli kuitenkin valittava puolensa ja liityttävä alkonkvinien rinnalle irokeeseja vastaan. Vuosina 1613–1615 Champlain teki ranskalaisineen retkiä ”Huroniaan” eli irokeesien hallitsemaan sisämaahan. Ranskalaiset päätyivät väkivaltaisiin yhteenottoihin irokeesien kanssa Champlainjärven rannalla sekä Onondagassa, missä ranskalaiset ja heidän intiaaniliittolaisensa yrittivät vallata irokeesien linnoitetun kylän. Champlainin mielestä hyökkäys epäonnistui, sillä linnoitus pysyi sen puolustajien käsissä, mutta hänen intiaaniliittolaistensa näkökulmasta se oli onnistunut kostoisku, joka myöhemmin johti useamman vuoden rauhantilaan irokeesien, alkonkvinien ja ranskalaisten välillä.

Quebecin rinnalla Fischer kuljettaa kirjassaan Champlainin tutkimusmatkailijan toista keskeistä näyttämöä, Ranskan epästabiilia sisäpolitiikkaa. Merenkulkijan ja tutkimusmatkailijan uransa alkuvaiheessa Champlain oli sitoutunut vahvasti kuningas Henrik IV:n suosioon. Champlainin ja kuninkaan välitön suhde on herättänyt historioitsijoiden parissa epäilyjä siitä, että Champlain olisi ollut Henri IV:n avioton lapsi. Fischer ei pysty osoittamaan tämän epäilyn tueksi mitään konkreettisia todisteita, muttei toisaalta myöskään hylkää teoriaa suoralta kädeltä. Se ainakin on selvää, että kuninkaan kuoltua salamurhaajan kädestä vuonna 1610 Champlainin ja kuningashuoneen välit mutkistuivat. Leskikuningatar Maria de’ Medicillä ja hänen hovilakeijoillaan ei ollut mitään kiinnostusta Uuden Ranskan siirtokuntaa kohtaan, ja Champlain oli pian vaarassa ajautua täydelliseen poliittiseen paitsioon. Neuvokas saintongeais löysi oivan keinon päästä pois tästä umpikujasta: hän nai vaikutusvaltaisen kamariherra Nicolas Boullé’n tyttären Hélènen. Järkiavioliitto useita valtionvirkoja hallinnoineen aristokraatin tyttären kanssa yhdisti Champlainin pariisilaisiin sijoittajiin, jotka tulivat omaksumaan keskeisen roolin Quebecin siirtokuntahankkeen rahoittajina. Champlain säilytti myös hyvät välit siirtokunnan muodolliseen hallitsijaan eli Uuden Ranskan varakuninkaaseen. Condén herttua Henrin jälkeen Uuden Ranskan varakuninkaaksi tuli Montmorencyn herttua Henri II, joka oli enemmän kiinnostunut roolistaan Languedocin provinssin käskynhaltijana kuin Uuden Ranskan varakuninkaana. Vuonna 1625 varakuninkaaksi nimitettiin Ventadourin herttua Henri de Lévis, joka antoi Champlainille vielä aiempaa suuremmat valtuudet toimia siirtokunnan paikallisena käskynhaltijana.

Tämä osa Fischerin kirjasta, jossa kuvataan Champlainin tiivistä ja ajoittain riitaisaa yhteistyötä erilaisten sijoittajaryhmittymien ja vaikutusvaltaisten aristokraattien kuten Condén herttua Henrin kanssa, johdatti ajatukseni pohjoismaisten yliopistojen orastavaan yhteishankkeeseen uuden ajan valtionmuodostuksen uudelleentarkastelusta. Tämä hanke, jota Suomen päässä johtaa Itä-Suomen yliopiston professori Kimmo Katajala, pyrkii miettimään sitä, missä määrin 1600-luvun valtionmuodostus tapahtui yhteiskunnan alemmista tai välillisistä kerroksista käsin, eikä ollut siten pelkästään monarkkien ja keskushallintojen ylhäältä alas tuputettu rakenne. Tästä syystä tutkimushanke kulkee englanninkielisellä työnimellä State-Formation from Below. Champlainin ura todistaa siitä, mikä suuri merkitys rahoittajakauppiaiden ja aristokraattien kaltaisilla yhteiskunnan välikerroksilla oli ranskalaisessa valtionmuodostuksessa Atlantin valtameren toisella puolella. Myös Champlain itse oli oma-aloitteisena toimijana ja siirtokuntahankkeen väsymättömänä edistäjänä oiva esimerkki tästä alemman tai ainakin keskitason valtionmuodostuksesta 1600-luvun maailmassa. Mikäli Uuden Ranskan siirtokunnan rakentaminen, juurruttaminen ja laajentaminen olisi ollut kiinni vain Henrik IV:stä, Maria de’ Medicistä, Ludvig XIII:sta tai kardinaali Richelieustä, Ranskan sillanpääasema Uudessa maailmassa olisi rajoittunut vain muutamaan pahaiseen kauppa-asemaan St Lawrencejoen suulla tai Labradorin niemimaan rannikolla.

Vuonna 1624 Ranskan poliittiseen hierarkiaan ilmaantui uusi auktoriteetti, pääministerin virkaa toimittanut Armand-Jean du Plessis alias kardinaali Richelieu. Hänen pääministerikautensa alussa Caënin kauppakomppanialle myönnettiin yksinoikeus kaikkeen turkiskauppaan Uudessa Ranskassa. Tämä aiheutti ongelmia Champlainille, sillä turkiskauppiaat kiristivät ronskeilla otteillaan siirtokuntalaisten ja intiaanien välejä. Kauppiaita, joista monet olivat kotoisin Espanjan Alankomaista ja muualta Ranskan ulkopuolelta, ei kiinnostanut Champlainiin siirtokuntahanke vaan ainoastaan turkisten kaupasta saatu tuotto. Uuteen Ranskaan lähetystyötä tekemään lähetetyt jesuiitat eivät hekään voineet sietää Caënin kauppiaita, joista monet olivat protestantteja. Jesuiitoilla oli Champlainia suorempi yhteys kardinaali Richelieuhen, ja heidän valituksensa saivat kardinaalin vihdoin järjestämään siirtokuntahankkeen aivan uudelle pohjalle. Richelieu riisti Caënin kauppakomppanialta sen aiemman turkismonopolin ja perusti sen sijaan uuden monopolikomppanian nimeltä Compagnie de la Nouvelle France. Siitä käytettiin myös nimitystä Compagnie des Cent-Associés johtuen siitä, että komppanialla oli sata osakasta. Uuden Ranskan siirtokunnasta tehtiin käytännössä komppanian läänitys. Ylin päätäntävalta Uuden Ranskan asioissa oli siten komppanian johtajan eli Richeliuen sekä kahdestatoista jäsenestä koostuneen johtokunnan käsissä. Champlain oli sekä komppanian osakas että sen paikallinen agentti Uudessa Ranskassa, siis eräänlainen toimitusjohtaja.

Uusi Ranska ei ollut turvassa Euroopan sodilta. Vuonna 1625 Ranskan ja Englannin välillä puhkesi sota. Vuonna 1628 Englannin kuningas Kaarle I:n palveluksessa olleet skotit tekivät laivoineen ryöstöretken Uuteen Ranskaan. Ryöstöretken yhteydessä englantilais-skottilainen laivue kävi St Lawrencejoella taistelun Ranskasta saapunutta huoltosaattuetta vastaan ja voitti ranskalaiset. Ranskasta lähetettyjen tarvikkeiden menetys oli suuri takaisku Champlainille ja koko Quebecin siirtokunnalle, joka vietti kylmän talven 1628–1629 nälänhädän partaalla. Keväällä 1629 englantilaiset ja skotit palasivat, ja tällä kertaa he ryöstämisen sijasta valtasivat Uuden Ranskan siirtokunnan. Valtauksen ongelmana oli se, että valtaus tapahtui kolme kuukautta sen jälkeen, kun Ranska ja Englanti olivat jo solmineet rauhan. Champlain ei tyytynyt vain esittämään protesteja valtaajille tai kirjoittelemaan Ranskaan kardinaali Richelieulle, vaan matkasi itse Englantiin, missä hän esitti valituksiaan Kaarle I:n virkamiehille. Laittoman valtaamisen ohella Champlainia hiersi henkilökohtaisella tasolla se, että englantilaiset olivat ryhtyneet nimeämään uudestaan Uuden Ranskan paikannimiä. Kartantekijänä uraa luonut Champlain piti tällaista uudelleennimeämistä kartografian ammattietiikan räikeänä rikkomisena.

Champlain vietti vuodet 1629–1632 Ranskassa. Uuden Ranskan valtausta käsiteltiin verkkaisesti edistyvissä neuvotteluissa, jotka kulminoituivat Saint-Germain-en-Layesin sopimukseen vuonna 1632. Tuolloin Englanti suostui palauttamaan valtaamansa Quebecin takaisin Ranskalle. Champlain toimi taustavaikuttajana näissä neuvotteluissa, minkä lisäksi hän käytti Ranskassa viettämänsä ajan kirjoittamalla ja julkaisemalla muistelmateoksensa Voyages de la Nouvelle France. Tämä kirja on yhäkin tärkein primäärilähde koskien Champlainin uraa Uuden Ranskan päällikkönä.

Champlain palasi Uuden Ranskan kuvernööriksi vuonna 1633. Kardinaali Richelieu oli aluksi tahtonut nimittää virkaan oman serkkunsa Isaac de Razillyn, mutta tämän kieltäydyttyä kunniasta tehtävä siirtyi takaisin Champlainille. Päästyään takaisin Uuteen Ranskaan Champlain ryhtyi toteuttamaan unelmaansa uudesta maailmasta, joka ei perustunut väkivaltaiselle valloitukselle vaan rauhalle ja yhteistyölle uudisasukkaiden ja alkonkvinien välillä. Champlain ymmärsi, että siirtokuntaa oli tulevaisuudessa suojeltava irokeeseilta ja englantilaisilta, minkä tarkoituksen edistämiseksi hän esitti kardinaali Richelieulle siirtolaisista ja paikallisista intiaaneista koostuneen miliisijoukon perustamista Quebeciin. Kardinaali, jonka ajatukset olivat vuonna 1633 Eurooppaa koetelleessa suursodassa, ei koskaan vastannut Champlainin ehdotuksiin.

Fischerin mukaan Champlainilla oli avainrooli Quebecin siirtokunnan asuttamisessa ja väestöpolitiikassa. Compagnie des Cent-Associés julisti perustamiskirjassaan, että siirtokunta tuli asuttaa ”katolisilla ranskalaisilla.” Syy tähän politiikkaan oli selvä, sillä katolisia ranskalaisia oli helpompi ohjata ja säädellä kuin kirjavampaa asujaimistoa. Champlain oli kuitenkin valmis päästämään siirtokuntaan muitakin kuin vain ranskalaisia, minkä lisäksi hän ei nähnyt mitään estettä siirtolaisten ja alkuasukkaiden sekoittumiselle. Tämän sekoittumisen myötä Uuteen Ranskaan syntyi kokonaan uusi kansanryhmä, métis tai mestitsit. Nykyään näillä métiseillä arvioidaan olevan Kanadassa 750 000 jälkeläistä. Väestönkasvun kannustamiseksi Champlain myös juurrutti Quebeciin läänitysjärjestelmän, jossa feodaalisille maanomistajille myönnettiin säännöllisen kokoisia ja muotoisia maatiloja etukäteen pohditun kaavoitusmallin mukaisesti. Vastineeksi läänityksistä feodaaliset maanomistajat sitoutuivat asuttamaan niitä tuomalla omalla kustannukseltaan ranskalaisia siirtolaisia niiden viljelijöiksi. Quebeciin syntyi siten hierarkkinen yhteiskuntajärjestys, joka perustui patronus–klienttisuhteiden verkostoihin. Champlain myös virvoitti henkiin läheisen Acadian siirtokunnan, jonka johtajaksi tuli Isaac de Razilly. Champlainin kuollessa vuonna 1635 Uuteen maailmaan oli siten syntynyt kolme ranskankielistä kansanryhmää: quebecläiset, acadialaiset ja mestitsit. Champlainilla oli ollut keskeinen rooli tässä kehityksessä. ”Tässä erityisessä mielessä häntä voi todellakin kutsua ranskalaisen Kanadan isäksi”, Fischer kirjoittaa.

David Hackett Fischerin loppupäätelmä on se, että Uuden Ranskan siirtokunta olisi voinut hyvinkin jäädä keskoseksi ilman Champlainin johtajuutta. Champlainin unelmaa Uudesta maailmasta ohjasi humanismi, kaukokatseisuus ja realismin taju. Champlain uskoi, että kaikkia ihmisiä tuli kohdella humaanisti ja luottamusta herättävällä tavalla. Menestyvää siirtokuntahanketta ei yksinkertaisesti voinut johtaa pelolla ja väkivallalla. Tämän esimerkin näyttämisessä ja toteuttamisessa oli Champlainin suuri historiallinen perintö, Fischer päättää kirjansa.

Champlain’s Dream on monella tapaa välttämätöntä luettavaa 1600-luvun historiasta kiinnostuneille.

David Hackett Fischer. 2008. Champlain’s Dream. New York: Simon & Schuster.

Oldenburgien valtakunta 1603-1645

Otin viime viikolla osaa kaksipäiväiseen symposiumiin, jossa pohdittiin pohjoiseurooppalaista valtionmuodostusta ajanjaksolla 1600–1800. Huomasin keskustelun liikkuvan pitkälti varhaismodernin Ruotsin ympärillä, kun taas viittaukset sen skandinaaviseen naapuriin, Oldenburgien kuningashuoneen hallitsemaan Tanska-Norjan kuningaskuntaan, jäivät vähäisemmiksi. Tämä oli hiukan yllättävää, sillä symposiumi järjestettiin juuri Norjassa. Palattuani kotiin jäin miettimään Oldenburgien Tanskan sijoittumista tanskalaisen valtionmuodostuksen kronologiaan. Vakaiden instituutioiden, hyvinvointivaltion ja vapaan kansalaisyhteiskunnan kannalta Tanska on elänyt huippuvuosiaan 2000-luvun alussa, vaikkakin aivan viime vuosien aikana sinne on ilmaantunut muutamia vähemmän liberaaleja käytäntöjä. Tavallaan Oldenburgien valtakunnan valtionmuodostus kuitenkin saavutti huippunsa vuosien 1603 ja 1645 välillä, jolloin kuningashuone hallitsi suorasti tai epäsuorasti suurempaa maantieteellistä aluetta ja suurilukuisempaa väestöä kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin. Minkälainen oli tuo valtakunta, jota kuningas Kristian IV hallitsi suoraan itse tai omien jälkeläistensä kautta?

Tanskan varsinainen kuningaskunta, joka oli yhä jatkumoa keskiaikaisesta Kalmarin unionista, sisällytti 1600–45 Jyllannin niemimaan, Tanskan saaret, nykyisen Etelä-Ruotsin (Skoonen, Blekingen, Hallandin ja Bohuslänin), Gotlannin, Saarenmaan, Norjan (sisällyttäen myös nykyisin Ruotsiin kuuluvan Jämtlandin ja Härjedalenin), Färsaaret, Islannin ja Grönlannin. Kristian IV esitti omistavansa myös koko pohjoiskalotin aivan Kuolan niemimaata myöten, mutta tällä vaateella ei ollut mitään käytännön pohjaa jo siitäkin syystä, että Lappi oli tuolloin pitkälti tuntematonta aluetta.

Kristian IV hallitsi näitä alueita Tanskan ja Norjan kuninkaana. Norja, todettakoon, ei ollut alisteinen Tanskan kruunulle vaan osa saman kruunun käsitettä. Kuten historioitsija Knud Jespersen on todennut, ”kruunu” ei Tanskassa tarkoittanut ainoastaan kuningasta itseään vaan sitä valtiollista kokonaisuutta, jonka muodostivat kuningas ja häntä ympäröivä keskusvalta. Käytännössä tämä keskusvalta oli aateliston käsissä, ja kuninkaan rinnalla Tanskan merkittävin hallinnollinen instituutio oli aristokratian dominoima valtaneuvosto (rigsråd). Norjassa kuningasta edusti valtionhoitaja (stadholder), joka toteutti toimeenpanovaltaa kuninkaalta saamiensa ohjeiden mukaisesti. Norjalla oli myös omat valtiopäivänsä (rigsdag). Valtiopäivät koostuivat sekä Tanskassa että Norjassa aatelistosta, papistosta ja kaupunkien porvaristosta. Norjassa aateliston merkitys säätynä oli silti hyvin vähäinen, sillä vuoden 1650 paikkeilla Norjassa oli vain 200 aatelista. Suurin yksittäinen maanomistaja Norjassa oli kruunu, ja monet norjalaisista talonpojista olivat veroja maksavia ja vapaita talonpoikia. Tanskassa puolestaan vallitsi laajalti kartanotalous, jossa talonpojat oli alistettu aatelisten maanomistajien juridiseen päätäntävaltaan. Kartanotalonpojat olivat kaikkein lukuisimpia nykyisen Etelä-Ruotsin alueella sekä Tanskan saarilla (Sjælland, Fyn ja Lolland), mutta Jyllannin niemimaalla useimmat talonpojat olivat kruununtalonpoikia. Tanskan ja Norjan paikallishallinto koostui lääneistä (len), joita hallitsivat kuninkaan edustajina maaherrat (lensmænd). Tanskassa oli olemassa myös aateliston kollektiivinen instituutio paikallishallinnon tasolla. Nämä maakomissaarit (landkommissær) nämä vastasivat aateliston puolesta asevoimien rahoittamisesta (tyypillisesti erilaisista tullimaksuista sekä vapaaehtoisista lahjoituksista saaduin varoin), mutta samalla ne toimivat myös neuvottelevana väliportaana kruunun ja paikallisten eliittien välillä. Aateliston keskeisin sotilaallinen velvollisuus oli ratsupalvelus, mistä syystä Tanskan aatelilla oli vapautus kaikista veroista.

Islannissa toimeenpanovalta oli kuninkaan käsissä, mutta käytännössä hän hallitsi saarta paikallisten eliittien kautta. Tässä Oldenburgeja oli auttanut reformaatio, jonka seurauksena katolisen kirkon huomattava maaomaisuus Islannissa oli siirtynyt kuninkaalle. Fredrik II oli läänittänyt tätä omaisuutta paikallisille mahtimiehille, joista oli maaomaisuuden uudelleenjaon seurauksena tullut kruunun kiitollisia palvelijoita. Kruunu delegoi näille paikallisille eliiteille oikeuden periä lainrikkeistä määrättyjä sakkoja, mistä oikeudesta tuli Islannin eliiteille merkittävä tulonlähde. Tanskan kuninkaat olivat myös säilyttäneet Islannissa sen paikallisen parlamentaarisen instituution eli Althingin, joka harjoitti Islannissa lainsäädäntövaltaa yhdessä kuninkaan kanssa. Färsaaret kuuluivat hallinnollisesti Norjaan, mutta ne säilyttivät kuitenkin oman paikallisen lakikokoelmansa. Gotlantia kuningas hallitsi maaherrojen ja Saarenmaata kuvernööriensä kautta. Grönlannissa ei ollut minkäänlaista hallintoa. Saari oli siirtynyt Tanskan vaikutuspiiriin vasta vuosina 1605–1607, jolloin Kristian IV oli lähettänyt sinne useita retkikuntia. 

Kristian IV hallitsi edellä mainittuja alueita Tanskan ja Norjan kuninkaana. Näiden lisäksi Kristian IV ja hänen poikansa Fredrik ja Ulrik hallitsivat ruhtinaskuntia Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa. Siellä he hallitsivat keisarillisina ruhtinaina ja olivat siten Pyhän saksalais-roomalaisen keisarin vasalleja. Oldenburgien keisarillisista läänityksistä tärkein oli suvun alkukoti, Holsteinin herttuakunta Pohjois-Saksassa. Holstein oli tarkalleen ottaen kaksi erillistä herttuakuntaa. Kristian IV:n sukuhaara hallitsi Schleswig-Holsteinia, kun taas Oldenburgien toinen sukuhaara piti valtaa Holstein-Gottorpissa. Kristian IV:n valtakaudella Holstein-Gottorpin herttuana oli Friedrich III, kuninkaan oma sisarenpoika. Kahden herttuakunnan väliset rajat eivät olleet selkeäpiirteiset, sillä herttuat hallitsivat myös pieniä sirpaleläänityksiä toistensa alueilta. Sukulaisten välillä ei ollut juurikaan rakkautta. Herttuoiden keskinäinen valtasuhde on auttamattoman epäsymmetrinen, sillä Kristian IV oli keskisuuren eurooppalaisen valtakunnan kuningas, kun taas Friedrich III oli vain keskikastin keisarillinen ruhtinas. Lisäksi herttuoilla oli kiistaa Schauenburgin kreivikunnan perintöoikeudesta, joka Friedrich III:n mielestä kuului hänelle muinaisen Holstein-Schaunbeg-Pinnebergin aatelissuvun suorana jälkeläisenä. Tästä huolimatta Friedrich sai vain kolmanneksen kreivikunnasta, kun loput kaksi kolmasosaa menivät Kristian IV:lle. Holstein-Gottorp ja Schleswig-Holstein eivät silti olleet avoimen vihamielisissä väleissä, ja herttuakuntien välillä vallitsi yhä vuonna 1533 solmittu puolustusliitto, joka vielä uusittiin vuonna 1637.

Kristian IV hallitsi Holsteinin läänityksiään herttuana eikä kuninkaana. Holsteinissa Kristianin ei tarvinnut sovitella tavoitteitaan paikallisen valtaneuvostoaristokratian kanssa, eikä Tanskan sääty-yhteiskunta myöskään ulottunut sinne. Holsteinilla oli silti omat hallinnolliset instituutionsa, edustukselliset traditionsa ja säätynsä. Holsteinilla oli omat maapäivänsä (Landtag), jotka toimivat foorumina paikallisten säätyjen edunajamiselle. Holsteinissa oli vain kaksi poliittista säätyä: papiston ja aateliston yhteinen sääty (Prelaten und Ritterschaft) sekä herttuakunnan suurimpien kaupunkien sääty (Kiel, Flensburg, Rendsburg, Itzehoe, Schleswig ja Haderslev). Paikallishallinnon tasolla Holstein oli jaettu voutikuntiin (Ämter). Nämä voutikunnat olivat jäänteitä keskiajalta, jolloin herttuakunta koostui paikallisten feodaaliruhtinaiden hallitsemien voutikuntien ryppäistä. Kristian IV käytti näitä samaisia voutikuntia 1600-luvulla lähinnä oman veronkantonsa toteuttamiseksi.

Holsteinin lisäksi Oldenburgien tanskalainen kuningashuone hallitsi vuosien 1603 ja 1645 välillä kahta muutakin keisarillista ruhtinaskuntaa. Kristian IV oli harjoittanut vuosisadan alussa alkaen niin sanottua ”hiippakuntapolitiikkaa”, jossa hän yritti asemoida omia jälkeläisiään katoliselta kirkolta maallistettujen hiippakuntien hallinnoijiksi Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa. Vuonna 1603 Kristian IV painosti Schwerinin hiippakunnan tuomiokapitulin valitsemaan veljensä Ulrikin Schwerinin hiippakunnan uudeksi maalliseksi hallinnoijaksi. Schwerinin hiippakunta oli perinteisesti ollut Mecklenburgin herttuakunnan vaikutuksen alla, mutta Ulrik vahvisti hiippakunnan poliittista itsenäisyyttä Mecklenburgista ja ohjasi sitä siten hienovaraisesti kohti Tanskan kuningashuoneen kiertorataa. Schwerinin säätyjen asemaa ajoi hiippakunnan tuomiokapituli, jonka hyväksynnästä jokaisen piispan valinta riippui. Ulrikin oma hallinto oli laiha ja koostui vain pienestä ryhmästä valtaneuvoksia ja sihteereitä. Ulrikin kuoltua vuonna 1624 hiippakunnan hallinta siirtyi Kristian IV:n nuorimmalle pojalle Ulrikille. Tämä nuorempi Ulrik ehti hallita hiippakuntaa vain neljä vuotta, sillä vuonna 1628 Albrecht von Wallensteinin komentama keisarillinen armeija miehitti Schwerinin.

Kristian IV yritti liittää Oldenburgien valtakuntaan myös Osnabrückin, Paderbornin ja Bremen-Verdenin hiippakunnat. Nämä kaikki hiippakunnat sijaitsivat Alankomaiden naapurustossa, mistä syystä Kristianin oli odotettava alankomaalaisten siunausta omalle hiippakuntapolitiikalleen. Vuonna 1621 Alankomaiden ja Espanjan välinen välirauha umpeutui, eikä protestanttisen Kristian IV:n valtapyrkimysten jarruttaminen enää ollut hyödyllistä alankomaalaisten kannalta. Alankomaiden tasavalta näytti vihreää valoa Kristianille, joka masinoi heti keskimmäisen poikansa Fredrikin Bremen-Verdenin arkkihiippakunnan hallinnoijaksi. Vuonna 1623 Kristian IV onnistui suostuttelemaan protestanttisen palkkasoturipäällikkö ja sotilasurakoitsija Christian von Braunschweigin hyväksymään Fredrikin koadjutoriksi eli kanssahallitsijakseen Paderbornin hiippakunnassa. Fredrikin asema koadjutorina jäi lyhyeksi, sillä Kölnin katolisen ruhtinaspiispan joukot miehittivät Paderbornin vuonna 1627. Oldenburgit eivät koskaan ennättäneet saada jalansijaa Osnabrückin hiippakunnasta, sillä tuomiokapituli valitsi vuonna 1623 sen uudeksi piispaksi katolisen Eitel Friedrich von Hohenzollernin.

Bremen-Verdenin arkkihiippakunta oli monin tavoin merkittävä ja kiinnostava lisäys Oldenburgien valtakuntaan, vaikkakin perinteinen tanskalainen historiografia on usein ohittanut sen koko olemassaolon. Prinssi Frederik ehti olla arkkihiippakunnan ruhtinaspiispana kahteen eri otteeseen, vuosina 1623–1629 sekä 1634–1644. Weserin suistomaalla sijainnut arkkihiippakunta kattoi verrattain suuren pinta-alan ja sisälsi useitakin kaupunkeja, kuten Bremenin, Bremervörden, Buxtehuden, Verdenin, Staden ja Rotenburgin. Arkkihiippakuntaa hallittiin Verdenin piispanpalatsista käsin, mutta sillä oli myös omat maapäivänsä, jonka poliittiset säädyt (Stiftstände) koostuivat tuomiokapitulista, papeista ja apoteista, aatelisista sekä Bremenin, Staden ja Buxtehuden kaupungeista. Tuomiokapituli ei teknisesti ottaen ollut sääty, ja se usein toimikin vastapainona muille säädyille. Arkkihiippakunnan sisäpolitiikkaa oli perinteisesti värittänyt jatkuva valtataistelu, jossa ruhtinaspiispa oli pyrkinyt rajoittamaan tai jopa häivyttämään säätyjen vaikutusvaltaa, jossa säädyt olivat puolustaneet kiihkeästi privilegioitaan ja jossa tuomiokapituli oli liikkunut näiden kahden vastakkaisen leirin välillä ajaen omia etujaan.

Perinteinen historiografia jaksaa painottaa, että toisin kuin naapurimaa Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa talonpojat eivät muodostaneet omaa poliittista säätyään eikä heillä siten ollut oikeutta osallistua valtiopäiville. Oldenburgien hallitsema Bremen-Verdenin arkkihiippakunta kuitenkin asettaa reunaehdon tälle truismille. Arkkihiippakunnan itäosassa, Weserin ja Elben välillä, sijaitsi Alten Landin rämemaa. Tälle tulvatasangolle oli muodostunut keskiajalla paikallisten talonpoikaistasavaltojen perinne. Näitä talonpoikien poliittisia yhteisöjä oli Fredrikin valtakaudella kolme: Wursten, Kehdingen ja Hadeln. Wursten oli ollut vielä keskiajalla sangen itsenäinen yhteisö, jolla oli oma perustuslaki ja valituista konsuleista koostunut itsehallinto. Bremen-Verdenin ruhtinaspiispat olivat 1500-luvun alussa kuitenkin alistaneet Wurstenin valtaansa palkkasoturijoukkojen avulla, eikä Wurstenin autonomiasta ollut enää paljoakaan jäljellä ruhtinaspiispa Fredrikin valtakaudella. Kehdingen oli vielä hiukan itsepäisempi tapaus. Kehdingenin talonpojat olivat yhä tiukasti sitä mieltä, että heillä oli yhä oikeus edustukseen arkkihiippakunnan maapäivillä omana säätynään, vaikkakin ruhtinaspiispat olivat virallisesti kieltäneet tämän privilegion voimassaolon jo 1590-luvulla.

Kaikkein itsenäisin talonpoikaisyhteisö oli Hadeln. Tämä alue ei varsinaisesti kuulunut Bremen-Verdenin arkkihiippakuntaan, sillä sen nimellinen valtias oli Sachsen-Lauenburgin herttua. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana Hadeln joutui kuitenkin toistuvasti tanskalaisten sotilasmiehityksen alle, mistä syystä ruhtinaspiispa Fredrik katsoi alueen kuuluvan omaan etupiiriinsä. Hadeln oli keskiajalla muodostanut oman talonpoikaisen tasavaltansa, jolla oli omat maapäivänsä ja omat säätynsä (Hadler Stände). Jokainen uusi Sachsen-Lauenburgin herttua oli perinteisesti vahvistanut nämä Hadelnin privilegiot Warningsackerin käräjillä. Vuosina 1407–1481 Hadeln oli ehtinyt olla Hampurin hansakaupungin läänitys, mutta talonpoikien kapina oli vuonna 1456 ajanut hampurilaiset ylivaltiaat pois. Hadelnin ja Hampurin välit pysyivät vihamielisinä 1600-luvulle asti, mistä syystä Hadeln suhtautui myötämielisesti Hampurin arkkiviholliseen Tanskaan ja sen paikalliseen vallanpitäjään Bremen-Verdenissä. Kun ruotsalaiset hyökkäsivät Bremen-Verdeniin vuonna 1644, Hadelnin talonpojat asettautuivat Fredrikin puolella ja ryhtyivät kiivaaseen sissisotaan ruotsalaisia ja heidän hampurilaisia liittolaisiaan vastaan. 


Oldenburgien suuruuden aika päättyi vuonna 1645. Tuolloin Tanska ja Ruotsi solmivat ns. Torstenssonin sodan (1643–1645) päättäneen Brömsebron rauhansopimuksen, jossa Tanska menetti Ruotsille Jämtlandin, Härjedalenin, Hallandin, Gotlannin, Saarenmaan ja Bremen-Verdenin. Tanska ei tämän jälkeen enää laajentunut vaan kutistui alue alueelta seuraavan 300 vuoden aikana. Tanska menetti Schleswig-Holsteinin vuonna 1864 Preussia vastaan käydyn sodan seurauksena, ja yhteys Islantiin katkesi sekin toisen maailmansodan aikana. Personaaliunioni vaihtui Islannin itsenäisyyteen vuonna 1944.

Symposiumissa nousi esille eräänlaisena paholaisen asianajajan väittämänä ajatus siitä, että varhaismodernia valtiota ei oikeastaan voisi nimittää lainkaan valtioksi, sillä valtio on käsitteenä synonyymi modernin kansallisvaltion kanssa. Oldenburgien valtakunta oli kuitenkin valtio, tai paremminkin joukko useita valtioita, sillä laajaa ja rönsyilevää valtakuntaa ei olisi muuten voinut mitenkään hallinnoida Kööpenhaminan poliittisella ylätasolla tai paikallisten traditioiden ja privilegioiden alatasollakaan. Kristian IV ei hallinnut kielellisesti tai etnisesti yhdenmukaista valtakuntaa vaan erilaisten kruununmaiden, läänitysten ja ruhtinaskuntien kokoelmaa, josta voisi historioitsija Harald Gustafssonin lanseeraaman termin mukaisesti käyttää nimitystä konglomeraattivaltio. Oldenburgien suuruudenajan valtakunta on yksi esimerkki siitä, että kaikkein laajimpaan valtiolliseen yhtenäisyyteen on historiallisesti päästy kansallisen ja poliittisen monimuotoisuuden eikä suinkaan yhdenmukaisuuden kautta. Oldenburgien valtakunnan pitkässä historiassa kansallisvaltion käsite näyttelee lähinnä anakronismin roolia.