Lützenin jälkeen: Wallensteinin vetäytyminen

 

Kun kenraali Torsten Stålhandsken hakkapeliitat marraskuun 6. päivän iltana löysivät taistelussa kaatuneen Kustaa II Aadolfin ruumiin ja nostivat sen ruutinassakoista tyhjennettyjen vankkurien kyytiin, Saksan sotahistorian siihen asti verisin taistelu Lützenin kentällä Saksin vaaliruhtinaskunnassa oli jo päättymässä. Noin 12 000 kuolonuhria vaatineen taistelun viimeinen keskipiste oli ollut tuulimyllykukkula, jonka eteen keisarillisen armeijan ylipäällikkö Albrecht von Wallenstein oli keskittänyt suurimman osan tykeistään ja jalkaväestään. Illan laskeutuessa Wallenstein, joka ei tiennyt päävastustajansa, Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolfin kaatumisesta, piti omaa tilannettaan vaarallisena. Vaikka ruotsalaiset olivat menettäneet taistelussa kolme kokonaista eliittiprikaatia, he olivat koonneet voimansa ja aloittaneet alkuillasta hyökkäyksen tuulimyllykukkulaa vastaan. Wallenstein itse oli ollut vähällä joutua ruotsalaisten puolella taistelleen saksalaisen ratsusotilaan surmaamaksi. Keisarillisen jalkaväen tappiot olivat raskaat, minkä lisäksi keisarillinen ratsuväki oli suoranaisessa sekasorron tilassa. Eräs rakuunarykmentti oli jo ehtinyt paeta taistelukentältä ja keskittyi nyt keisarillisen armeijan oman kuormaston ryöstämiseen. Wallensteinin luottokenraali Gottfried von Pappenheim oli saanut surmansa ruotsalaisesta luodista, ja Pappenheimin oman jalkaväen vahvistukset olivat saapumassa taistelukentälle vasta hämärän laskeuduttua, liian myöhään, jotta niistä olisi ollut mitään apua ruotsalaisia vastaan. Iltakahdeksalta Wallenstein joutui tekemään suuren päätöksen ja antoi armeijalleen vetäytymiskäskyn.[1] Italialaisen aikalaistodistaja Giuseppe Diodatin mukaan keisarillinen armeija vetäytyi ”hyvässä järjestyksessä” kohti läheistä Leipzigin kaupunkia.[2] Sieltä armeija vetäytyi edelleen etelään kohti Böömiä ja Habsburg–keisari Ferdinand II:n perintömaita.

 

Perinteinen historiografia on usein tarkastellut Lützenin taistelua ja sen jälkinäytöstä ruotsalaisesta näkökulmasta. Valinta on ollut luonteva, sillä Kustaa II Aadolfin kuolema taistelussa oli käännekohta paitsi kolmikymmenvuotisen sodan niin myös Ruotsin ja koko Euroopan historiassa. Tällöin on kuitenkin unohtunut, että Wallensteinin vetäytymispäätöksellä on ollut oma sotahistoriansa omien pitkäaikaisena ja ratkaisevine seurauksineen. Myös se historia on selvittämisen arvoista.

 

Saksin eteläisten rajaseutujen lävitse marssi armeija, joka ei näyttänyt siltä, että se olisi palaamassa voitokkaasta taistelusta. Wallenstein epäilemättä koki käyneensä ruotsalaisia vastaan jotenkuten onnistuneen puolustustaistelun, jonka seurauksena hänen armeijansa oli kyennyt vetäytymään läheisen Leipzigin kaupungin muurien suojiin. Kaupunki oli kuitenkin liian ahdas toimiakseen keisarillisen armeijan linnoituksena, ja sotilaiden suuri lukumäärä täytti kaupunkilaisten talot sekä tukki kaikki kadut ja kujatkin. Kaikki Wallensteinin sotilaat eivät kuitenkaan palanneet Lützenin tappotantereelta, sillä keisarilliset olivat jättäneet taistelukentälle ainakin 3 000 kaatunutta. Monet Leipzigiin pakkautuneesta 17 000 eloonjääneestä sotilaasta olivat haavoittuneita, ja aivan kaikki olivat taistelun ja marssimisen läpeensä uuvuttamia. Wallensteinin armeija ei enää ollut taistelukykyinen.

 

Wallensteinin armeija ei viipynyt Leipzigissä vuorokautta pidempään, vaan vetäytyi kaupungista jo marraskuun 8. päivän aamuna. Keisarillinen kenraali Heinrich Holk, jonka oma toiminta Saksiin suuntautuneen sotaretken oli ollut kaikkea muuta kuin inhimillistä ja kohtuullista, vetosi nyt Leipzigin porvarien kristillisyyteen, jotta nämä huolehtisivat sadoista vaikeasti haavoittuneista sotilaista, jotka keisarilliset jättivät vetäytyessään jälkeensä.[3] Jo saman päivän aikana Sachsen-Weimarin herttua Bernhardin johtamat ruotsalaiset ratsujoukot tunkeutuivat kaupunkiin. Aikalaiskronikka Theatrum Europaeumin mukaan herttua Bernhardin sotilaat surmasivat Leipzigissä jopa satoja keisarillisia puolustajia; on hyvin mahdollista, että osa ruotsalaisten surmaamista keisarillisista oli kaupunkiin jätettyjä haavoittuneita.[4]

 

Vetäytyvät keisarilliset hävittivät järjestelmällisesti Saksia polttaen kyliä ja varastaen karjaa. Christian Lehmannin aikalaiskronikka kuvasi, kuinka paikalliset talonpojat nousivat vastarintaan ja ryhtyivät vainoamaan vetäytyviä keisarillisia näiden jokaisella askeleella. Talonpojat pelasivat varman päälle ja hävittivät perääntyvien keisarillisten skanssit ja kenttälinnoitteet sillä tarkoituksella, etteivät keisarilliset sotilaat enää tulevaisuudessa käyttäisi niitä tukikohtina talonpoikia vastaan suunnattujen ryöstöretkien järjestämisessä.[5] Talonpojat eivät lyöneet kuoliaiksi aivan kaikkia kiinni ottamiaan keisarillisia sotilaita, vaan ottivat osan vangiksi. Kuulustelemalla vankejaan talonpojat pyrkivät selvittämään, mitä tarvikkeita keisarillisten kenttälinnoitteisiin oli varastoitu ja minne sotilaat olivat mahdollisesti kätkeneet talonpojilta ryöstämänsä saaliin.[6]

 

Talonpoikien aivan erityisen huomion kohteena olivat Wallensteinin ja Holkin armeijoita seuranneet kaupustelijat (”Marquetendern”), jotka pyrkivät nyt kiireesti pakoon keisarillisten jäljelle olevista saksilaisista tukikohdista. Pian Lützenin taistelun jälkeen Chemnitzistä ja Freybergistä lähti liikkeelle 20–30 vaunun suuruinen kaupustelijoiden saattue, joka suuntasi kohti Annabergiä ja Böömin rajaa. Puolisotilaalliset talonpoikaisjoukot kuitenkin motittivat kaupustelijat Annabergiin. Kaupungin porvarit, jotka eivät tahtoneet tehdä Annabergistä hyökkäyksen kohdetta, onnistuivat rauhoittamaan talonpojat ja suostuttelivat nämä päästämään kaupustelijoiden saattueen jatkamaan matkaansa kohti Böömiä. Saattueen poistuessa kaupungista paikalle pyrähti äkisti joukko ruotsalaisia ratsusotilaita, jotka ryöstivät vankkurit ja raahasivat kaupustelijat vankeina takaisin Chemnitziin, joka oli ehtinyt päätyä ruotsalaisten hallintaan. ”Talonpojat eivät saaneet siitä [saaliista] itselleen mitään”, Christian Lehmann totesi.[7]

 

Kaupustelijat vankkureineen olivat vuonna 1632 vakiintunut osa sodankäynnin maisemaa. Noin tuhannen miehen vahvuista rykmenttiä saattoi erään arvion mukaan seurata marssilla jopa kolme kertaa suurempi kuormasto (Tross).[8] Sotilaiden vaimot ja lapset muodostivat suurimman osan kuormaston väkimäärästä, mutta heidän lisäkseen kuormaston mukana kulki kirjava joukko leiriprostituoituja, pyykkäreitä, keittäjiä, käsityöläisiä, alihankkijoita ja kauppiaita. Pienkauppiailla ja tavarainhankkijoilla oli keskeinen rooli aikakauden sodankäynnissä. He ostivat tai vaihtoivat armeijan kulkureitin varrelta elintarvikkeita, vaatteita, käyttötavaroita ja jopa aseita ja kuljettivat ne itse armeijan kuormastoon. Tällä tavoin he kattoivat elintarpeiden hankkimisen ja kuljettamisen alkukustannukset itse ja mahdollistivat taloudellisesti niiden tarjoamisen sotilaille. Kaupustelijat eivät myöskään ainoastaan myyneet vaan myös ostivat. Kun sotilaat saivat käsiinsä ryöstösaalista, heillä oli tyypillisesti kiire vaihtaa se joko rahaksi, elintarvikkeiksi tai kulutustavaroiksi. Tällöin kaupustelijat astuivat esiin eräänlaisina ”luukuttajina”, jotka ostivat ryöstetyt arvoesineet pois sotilaiden käsistä. Käytännössä välikädet tekivät voittoa ostamalla halvalla ja myymällä kalliilla.[9]

 

Kaupustelijoiden saattue selvisi Annabergin liepeillä vaanivien talonpoikaississien kynsistä, mutta heitä seurannut kulkue ei ollut yhtä onnekas. Wallenstein oli jättänyt Leipzigiin Pleissenburgin linnaketta puolustaneen varuskunnan, joka antautui ruotsalaisille piirityksen jälkeen 2. joulukuuta. Kunniallisten antautumisehtojen mukaan ruotsalaiset ja heidän saksilaiset liittolaisensa sallivat linnan varusväelle eli sotilaille, heidän vaimoilleen ja lapsilleen vapaan pääsyn pois Leipzigistä ja turvatun matkan Böömin rajalle. Saksilaisen ratsukomppanian saattama keisarillisten sotilaiden ja siviilien saattue matkasi Marienbergin kautta Annabergiin. Poistuttuaan Annabergistä joulukuun 16. päivä saattue saapui Prenitzerin solaan, missä se joutui saksilaisine saattajineen noin kolmensadan musketeilla aseistautuneeen talonpojan järjestämään väijytykseen. Talonpojat surmasivat osan saksilaisista sotilaista ja ottivat osan vangiksi. Nämä vangitut sotilaat saatettiin myöhemmin takaisin Annabergiin. Keisarilliset sotilaat ja heidän perheensä eivät saaneet yhtä hyvää kohtelua. Useimmat sotilaista ja siviileistä lyötiin kuoliaiksi, ja heidän alastomiksi riisutut ruumiinsa jätettiin tien varteen. Osa saattueen jäsenistä onnistui pelastautumaan Annabergiin, toisia sotilaita ja heidän vaimojaan jahdattiin pitkin metsiä, joissa he yrittivät piileskellä vainoojiaan. Eräät lapsista pakenivat tai piilotettiin läheiseen kylään, mistä Annabergin porvarit myöhemmin hakivat heidät turvaan. Christian Lehmannin kronikassa synkästä episodista käytettiin nimitystä ”vaimojen taistelu” (Weiber-Schlacht).[10]

 

Vallattuaan Leipzigin Dodo von Kniphausenin johtama ruotsalaissaksilainen armeija, yhteisvahvuudeltaan noin 5 000 miestä, jatkoi matkaansa kohti Chemnitziä. Chemnitz ei ollut vahvasti puolustettu, ja sen keisarillinen varuskunta antautui marraskuun 21. päivä lyhyen tykistöpommituksen jälkeen. Antautumisehtojen mukaisesti varuskunnan puolustajat saivat poistua tavaroineen kohti Freybergiä, mutta ilman mitään uhmakkaita eleitä, kuten sytytettyjä musketinlunttuja tai rummun päristyksiä. Kroaatit, joita ruotsalaiset ja saksilaiset pitivät rosvoina (”Landräuber”) eivätkä sotilaina, eivät päässeet lähtemään, vaan jäivät ruotsalaisten sotavangeiksi.[11] Ruotsalaisten tappiot jäivät Chemnitzin valtauksen yhteydessä vähäisiksi, mutta haavoittuneisiin lukeutui Kustaa Aadolfin avioton poika Gustaf Gustafsson. Kuninkaan kuusitoistavuotias poika oli ollut opiskelijana Wittembergissä, missä hänet saavutti tieto Kustaa Aadolfin kaatumisesta. Suru-uutisen kiihdyttämä Gustafsson oli ottanut komentoonsa neljäntoista ratsukon vahvuisen joukkueen ja kiitänyt kohti Chemnitziä, jonka piirityksen yhteydessä musketinkuula osui häntä hartioihin.[12] Mitä ilmeisimmin kyseessä oli pelkkä lihashaava, sillä osuma ei estänyt nuorta Gustafssonia hylkäämästä seuraavana vuonna yliopisto-opintojaan ja siirtymästä armeijan vakinaiseen palvelukseen. Seuraavalla vuosikymmenellä Gustaf Gustafsson nousi Tukholman valtaneuvoston jäseneksi, ja vuonna 1647 hänen sisarpuolensa kuningatar Kristiina läänitti Gustafssonille Vaasaporin kreivikunnan (Laitilan ja Uudenkirkon pitäjät).

 

Läheisen Zwickaun keisarillinen komentaja Ernst von Suys päätti puolustaa kaupunkia ruotsalaisia ja saksilaisia vastaan. Keisarilliset polttivat puolustusvalmisteluna Zwickaun esikaupungin, ja rakensivat portin eteen ja kaupungin kirkon ympärille kenttälinnoitteita. Joulukuun 10. päivä Kniphausenin komentama ruotsalaisarmeija ilmaantui Zwickaun ulkopuolelle. Ruotsalaisten piirittäjien tykkituli sytytti kaupungissa useita tulipaloja, ja eräs liekkeihin leimahtanut rakennus oli kaupungin viljavarasto. Vaikka Suysillä oli komennossaan kunnioitettavan suuruinen varuskunta, yli 1 000 jalkamiestä ja 800 ratsusotilasta, ruotsalaisten tautoton tykistöpommitus ja elintarpeiden hupeneminen eivät jättäneet hänelle muuta vaihtoehtoa kuin neuvotella antautumisesta. Jälleen kerran puolustajat päästettiin kuormastoineen pois piiritetystä kaupungista, ja joulukuun 27. päivä Suys johti varuskuntansa etelään kohti Böömiä. Heinrich Holkilla oli ollut Böömin rajan puolella 7 000 miehen vahvuinen sotajoukko valmiina auttamaan Zwickaun puolustajia, mutta Holkin yritys piirityksen murtamiseksi tyrehtyi pelkäksi päämäärättömäksi kahakoinniksi ruotsalaisten kanssa sekä kurittomien kroaattien harjoittamaksi talonpoikien terrorisoimiseksi. Christian Lehmann joutui kuvaamaan aikalaiskronikassaan, kuinka Holkin kroaatit sitoivat naisia ja tyttöjä liekoihin ja kuljettivat heidät leireihinsä raiskattaviksi. Tätä kunniallisempaan vetäytymistaisteluun eivät Wallensteinin armeijan rippeet kyenneet.[13]

 

Saavuttuaan Prahaan Wallenstein linnoittautui Malá Stranan palatsiinsa, mistä käsin hän lähetti ohjeita ja käskyjä alaisilleen. Ensimmäisiin tekoihin lukeutui kenraali Matthias Gallakselle osoitettu ohje olla majoittamatta keisarillisia joukkoja Wallensteinin itsensä hallitsemaan Friedlandin herttuakuntaan ja etsiä sotilaille jokin toinen majoituspaikka.[14] Osa joukoista majoitettiin keisarin omille perintömaille, joiden paikalliset säädyt joutuivat osallistumaan joukkojen ylläpitoon erilaisten kontribuutioiden muodossa. Wallenstein ei informoinut keisaria tästä järjestelystä suoraan, vaan tieto kulki hoviherra Gerhard von Questenbergin kautta. Keisarille ei jäänyt lopulta muuta vaihtoehtoa kuin esittää Wallensteinille virallinen suostumuksensa järjestelyyn.[15] Niitä joukkoja, jotka oli talvimajoitettu muille läänityksille, kuten vaikkapa Tetschinin (nykyinen Děčín) paronikuntaan, tuli valvoa kurittomuuden ja ryöstelyiden varalta, ja sotilaskuria rikkovia oli tarvittaessa rangaistava hirttopuulla.[16] Samalla Wallenstein myös kehotti Gallasta kasvattamaan joukkojensa kokoa joko värväystoiminnalla tai millä tahansa muulla keinolla.[17]

 

Johann von Aldringenille lähetetty kirje kertoo kaikkein tehokkaimmasta tavasta kasvattaa armeijan kokoa. Wallenstein lupasi Aldringenille lähettävänsä tälle 60 patenttia jalkaväen ja 40 patenttia ratsumiesten värväämiseksi.[18] Nämä patentit, jotka Wallenstein oli julkaissut omissa nimissään eikä keisarin auktoriteetilla, antoivat Aldringenille mahdollisuuden muodostaa uusia rykmenttejä jättämällä yksittäisten komppanioiden värväämisen sotilasurakoitsijoille. Patentoidut sotilasurakoitsijat värväsivät ja varustivat komppaniat omalla kustannuksellaan ja omalla riskillään vastineeksi Wallensteinin lupauksesta myöhemmin korvata sotilasurakoitsijoiden menot tavalla tai toisella. Käytännössä komppanioita ja rykmenttejä yksityisinä sotilasurakoitsijoina hallinnoineet everstit ja kapteenit hankkivat kompensaationsa keräämällä keisarikunnan asukkailta erilaisia veroja, kontribuutioita ja kiristysrahoja omaksi hyödykseen. Alkupääomansa sotilasurakoitsijat omasivat joko itse, erityisesti silloin, kun sotilasurakoitsijat kuuluivat maata omistavaan aatelisluokkaan, tai sitten he lainasivat rahat yksityisiltä pääomamarkkinoilta. Jos työnantajan (esimerkiksi Wallensteinin) lupaama kompensaatio viivästyi, sotilasurakoitsijat joutuivat turvautumaan entistä enemmän joko velkarahaan tai siviiliväestöltä kiristettäviin kontribuutioihin. Tällöin sota ei niinkään maksanut kuin ruokkinut itse itseään.[19]

 

Wallenstein ei harjoittanut sotilaallista aliurakointia ainoastaan värväystoiminnan saralla, vaan ulkoisti myös armeijan varustamista ja huoltoa. Aegidi Fuchsen von Reinberg, Pardubitzin (nykyinen Pardubice) läänin vouti, sekä hänen kumppaninsa Lorenz de Nicola ja Vincenz Wiefinger saivat Wallensteinilta maaliskuussa toimeksiannon 1 500 hevosen hankkimisesta armeijan kenttätykistön kuormajuhdiksi. Wallenstein lupasi kompensoida aliurakoitsijoita kolmellakymmenellä floriinilla jokaisesta ostetusta hevosesta, minkä jälkeen hän lupasi vielä kuukausittain kymmenen floriinia jokaisen vahvuudessa olevan kuormajuhdan ylläpitämiseksi. Hevosten lisäksi Reinbergin ja hänen kumppaniensa tuli hankkia tarpeellinen määrä satuloita, valjaita, harjoja ja muita hevosten hoitoon tarvittavia tarvikkeita. Näistä tavaroista maksettiin 6 000 floriinin suuruinen ennakko, ja loput 30 000 floriinia Wallenstein lupasi maksaa aliurakoitsijoille kesän aikana. Sopimuksen mukaan hevosten ja tarvikkeiden tuli olla armeijan käytössä heti toukokuun alussa.[20]

 

Vaikka Wallensteinin omaa Friedlandin läänitystä ei ollut tarkoitettu armeijan majoituspaikaksi, tuli herttuakunnan tehdä osansa yhteisten sotaponnistusten hyväksi muilla tavoin: Friedlandissa oli valmistettu armeijan tarpeisiin 7 000 takkia ja muuta päällysvaatetta, jotka Wallenstein määräsi jaettaviksi sotilaille seitsemän floriinin suuruista kappalehintaa vastaan. Vaatteiden jakamisesta ja niistä vastaanotetuista maksuista vastasivat erityiset komissaarit, joiden vastuulla oli kerätä kaikista maksutapahtumista kuitit. Jaettujen vaatteiden ja niistä kerättyjen rahojen tuli vastata toisiaan. Näitä tai muita transaktioita ei hoidettu miten vain paikan päällä, vaan kaiken sotilaallisen rahaliikenteen tuli kulkea keisarillisen sotakassan (Feldt-Kriegscassa) ja sen kenttäkassamestareiden (Kriegszahlmeisteren) kautta.[21]

 

Kaikkein polttelevin Wallensteinin käsissä oleva asia oli Lützenin taistelussa esiintynyt karkuruus ja käskyjen täyttämättä jättäminen. Talvimajoituksen aikana armeijan rivit oli pakko ampua suoriksi, mikäli Wallensten mieli vakavasti haastaa ruotsalaiset kampanjakauden alkaessa keväällä. Lützenissä osoitetun karkuruuden luonne ei ollut se, että muutama hätääntynyt nihti oli siellä täällä heittänyt muskettinsa ojaan ja pötkinyt vihollista karkuun. Ongelman vakavuus johtui siitä, että kokonaiset yksiköt olivat kääntäneet selkänsä viholliselle, osa esimiestensä käskystä tai näiden esimerkkiä seuraten. Tammikuun 11. päivä Wallenstein antoi käskyn aloittaa sotaoikeuden tutkinta niitä upseereita ja sotilaita vastaan, jotka olivat jättäneet paikkansa taistelussa ”ja pelastaneet itsensä häpeällisellä pakenemisella.”[22]

 

Sotaoikeus kokoontui 14. helmikuuta Liechtensteinin palatsissa Prahan ”pienessä kaupungissa” (Malá Strana), aivan Wallensteinin oman palatsin liepeillä. Eversti Nikolas von Hagenia, Kultaisen taljan ritarikunnan ritaria, syytettiin pakenemisesta ja väriensä eli lippujensa hylkäämisestä. Eversti Albrecht von Hoffkirchenin rikoksena oli, ettei hän ollut totellut Wallenstenilta saamiaan käskyjä, mikä oli aiheuttanut keisarilliselle armeijalle sekasortoa ja vahinkoa. Italialaista kreivi Luigi Brogliaa syytettiin siitä, että hän oli väittänyt kenraali Gottfried von Pappenheimin lähestyville apujoukoille keisarillisen armeijan jo hävinneen taistelun. Erästä toista kapteenia syytettiin keisarillisten oman kuormaston ryöstämisestä. Wallenstein oli ennen oikeudenkäyntiä antanut pidättää myös eversti Lothar von Bönninghausenin, mutta hän ei joutunut oikeuden eteen vaan vapautettiin syytteistä. Eversti Lothar von Bönninghausenin sijasta kuolemaantuomittujen listalle joutui hänen rykmenttinsä luutnantti Heinrich Fabian. Kaikki 23 syytettyä saivat kuolemantuomion.

 

Valtaosa tuomituista teloitettiin mestaamalla; kolmea luutnanttia ei kuitenkaan pidetty näin kunniakkaan kuoleman arvoisena, vaan heidät hirtettiin. Nuorin tuomituista oli luutnantti Wobersbau, jonka kuolinpäivä oli myös hänen kahdeskymmenes syntymäpäivänsä. Vanhin Prahan raatihuoneen aukiolla teloitetuista oli tykistön kapteeni Andreas Tadner, joka oli jopa 72–vuotiasta Hagenia vanhempi. Ennen Hagenin teloittamista eräs Kultaisen taljan ritarikunnan edustaja riisti Hagenilta tämän kaulassa roikkuneen kultaisen ristin sanoen: ”Et ole enää tämän ritarikunnan jäsenyyden arvoinen.” Hagen ei vastannut tähän mitään, vaan kallisti sen sijaan hattunsa halveksunnan eleenä.[23] Pyöveli työskenteli ripeästi ja tehokkaasti: Hagenin ja muiden tuomittujen päät irtosivat vaivatta heidän vartaloistaan. Vain erään kroaattien joukoissa palvelleen kreikkalaisen kohdalla mestaaminen epäonnistui. Pyöveli löi miekallaan liian korkealla, jolloin sen terä osui kallon juureen ja katkesi. Tuolloin vieressä seissyt hirttäjä vetäisi huotrasta oman miekkansa ja sivalsi kreikkalaisen pään irti yhdellä voimakkaalla iskulla.[24]

 

Prahan torilla viuhunut mestaajan miekka oli saanut ylimääräistä työntövoimaa Wallensteinilta, joka oli kategorisesti kieltäytynyt armahtamasta nuorta Wobersbauta tai ketään muitakaan tuomituista. Wallenstein oli aina ollut vaativa ja anteeksiantamaton esimies, mutta vuoden 1632 jälkeen hänen synkeä koleerisuutensa oli pahentunut entisestään. Historioitsija Golo Mannin mukaan Wallensteinin terveydentila alkoi merkittävästi heiketä Lützenin taistelua seuranneina kuukausina. Mann diagnosoi kirjoittamansa elämäkerran päähenkilössä ”melankolian”, joka oli 1600-luvulla eräänlainen yläkäsite monenlaisille psyykkisille vaivoille, mutta ehkä eniten kuitenkin masennuksen eri ilmentymille.[25] Modernein termein voisi sanoa, että Wallenstein kärsi akuutista työuupumuksesta. Henkistä kuormaa ei myöskään keventänyt heikkenevä fyysisen kunto. Viisikymmentävuotias Wallenstein näytti riutuneelta: hän oli olemukseltaan entistä laihempi, hänen kasvoillaan oli keltaisenvihreä väritys ja hänen silmiään ympäröi levoton mustuus. Lützenissä Wallenstein oli vielä pysynyt ratsun selässä, mutta nyt häntä kuljetettiin vaunuilla tai kantotuoleissa silloin harvoin, kun hän ylipäätään kykeni poistumaan Malá Stranan palatsistaan. Kihti, joka oli todellinen kansantauti varhaismodernin Euroopan väestön parissa, vaivasi Wallensteinia väkivaltaisina puuskina, joiden aikana hänen kouristuneet sormensa eivät kyenneet kirjoittamaan paperille kirjaintakaan. Aikalaiset ja myöhemmät historioitsijat ovat diagnosoineet Wallensteinissa lisäksi joko syfiliksen, malarian tai tuberkuloosin tai nämä kaikki taudit yhtä aikaa.[26]

 

Malá Stranan palatsissa maannut, kihdin vääristämä ja riutunut koleerikko ei osannut riemuita Ruotsin kuninkaan kuolemasta, sillä hänen todellinen vihollisensa ei koskaan ollut Kustaa Aadolf tai kukaan muukaan. Wallensteinin perivihollinen oli keisarikuntaa hävittänyt sota itse. Wallenstein oli hyötynyt suunnattomasti Böömin alkuperäisen kapinan kukistamisesta; sitä tosiasiaa ei käynyt kiistäminen. Wallenstein oli ollut ensimmäisten hyötyjien joukossa, kun uuden keisari Ferdinand II:n takavarikoimaa böömiläisten kapinallisten maaomaisuuta oli osittain kompensoitu tuomituille kapinallisille takaisin huononnetussa rahassa. Rahan arvon romahtaessa Wallenstein oli ostanut itselleen takavarikoitua maaomaisuutta huononnetulla rahalla eli siis hyvin edulliseen hintaan. Samalla Wallenstein oli myös lainannut keisarille itselleen suunnattoman summan rahaa (3,5 miljoonaa guldenia) tällä samaisella leikkivaluutalla. Wallensteinista tuli kapinan jälkipuinnin mainingeissa böömiläinen suurmaanomistaja sekä keisarin merkittävä velkoja. Koska keisarilla ei ollut keinoja maksaa Wallensteinin lainaamia summia takaisin kelvollisella rahalla, Ferdinand II läänitti Wallensteinille yhä uusia maaomaisuuksia. Muutamassa vuodessa Wallensteinista tuli sekä Friedlandin että Saganin herttua.[27]

 

Kun Böömistä alkanut sota laajeni Saksaan vuoden 1620 jälkeen, Wallenstein näki mahdollisuuden vahvistaa säätyasemaansa sekä varjella hankkimiaan läänityksiä ryhtymällä keisarin sotilasurakoijaksi. Tuossa roolissa Wallenstein sitoutui värväämään ja varustamaan 50 000 miehen suuruisen armeijan keisarilliseen palvelukseen. Keisari kuitenkin halusi Wallensteinin vastaavan armeijan ylläpidosta myös sen kokoamisen jälkeen, mistä syystä Ferdinand II nimitti Wallensteinin uuden keisarillisen armeijan ylipäälliköksi vuonna 1625. Katolisen liigan armeijan kanssa yhteistyötä tehnyt keisarillinen armeija kulki voitosta voittoon, kunnes vuonna 1627 se oli jo edennyt Jyllannin niemimaan kärkeen saakka. Sotilaallisen menestyksen seurauksena keisari läänitti Wallensteinille vielä Itämeren rannikolla sijainneen Mecklenburgin herttuakunnan vuonna 1628. Tuolloin Wallensteinin komentaman armeijan koko oli paisunut jo sataantuhanteen mieheen.[28]

 

Nousukiito ei voinut jatkua loputtomiin, eikä se niin tehnytkään. Wallenstein juuttui piirittämään Stralsundin hansakaupunkia, joka sai sotilaallisia vahvistuksia Ruotsin kuninkaalta. Samaan aikaan Wallenstein sekaantui ruotsalaisten ja puolalaisten väliseen sotaan lähettämällä Hans Georg von Arnimin johtaman armeijan Puola-Liettuan kuningas Sigismund III:n avuksi ruotsalaisia vastaan. Sodan eskalaatio ja keisarillisen armeijan koon paisuminen alkoivat pian rasittaa Wallensteinin kykyä rahoittaa ja ylläpitää komentamiaan joukkoja. Wallenstein turvautui yhä enemmän Saksan protestanttisilta säädyiltä kerättyihin kontribuutioihin armeijansa rahoittamiseksi, ja kun nämäkään resurssit eivät riittäneet, hän alkoi siirtää taakkaa armeijan rahoittamisesta myös katolisten ruhtinaskuntien ja kirkkoläänitysten harteille. Tämä yhtälö muuttui pian mahdottomaksi, sillä omatoimista veronkantoa harjoittaneet sotajoukot eivät osanneet lypsää rahalehmiään vaan pistivät ne lihoiksi. Viimeinen keino hirviömäisen sotilasurakoinnin jatkamiseksi oli rahan lainaaminen, mutta Wallensteinin luottokelpoisuus hänen flaamilaisten ja hampurilaisten lainanantajiensa silmissä lähestulkoon romahti alkuvuodesta 1630. Wallensteinin hovipankkiiri Hans de Witte ei nähnyt taloudellisesta umpikujasta muuta pakokeinoa kuin itsemurhan. Witten hirttäytyessä Prahan kotinsa pihakaivoon elokuussa 1630 Wallensteinin ura keisarin sotilasurakoitsijana ja keisarillisen armeijan ylipäällikkönä oli joka tapauksessa jo katkolla; Regensburgissa kesällä kokoontuneet vaaliruhtinaat olivat onnistuneet taivuttelemaan Ferdinand II:n erottamaan Wallensteinin keisarillisen armeijan ylipäällikkyydestä.[29]

 

Talvella 1632–1633 Wallensteinin toista ylipäällikkyyttä oli kestänyt vuoden verran. Tuona aikana Wallenstein oli koonnut uuden keisarillisen armeijan ja ehtinyt menettää siitä suuren osan Nürnbergin tuloksettomassa piirityksessä sekä Lützenin tappotantereella. Mecklenburgin ruhtinaskunta oli siirtynyt takaisin sen alkuperäisille herttuoille, ja Wallensteinin omat böömiläiset ja sleesialaiset läänitykset olivat nekin kärsineet saksilaisten ja ruotsalaisten miehityksistä. Mitä pitempään sota jatkui, sitä enemmän Wallenstein menetti: omaisuuttaan, läänityksiään, alaisiaan, liittolaisiaan, terveyttään, elinaikaansa. Oli aika yrittää pelastaa se, mitä oli vielä pelastettavissa. Oli aika saada loppu liki viisitoista vuotta riehuneelle suursodalle.

 

Wallensteinin sodankäynti, joka Lützenistä perääntymisen jälkeen perustui yhä enemmän keisarillisilta perintömailta kerättyihin veroihin ja kontribuutioihin, sekä Wallensteinin henkilökohtainen diplomatia Ruotsin sijaishallitusta johtaneen Axel Oxenstiernan edustajien kanssa vuoden 1633 aikana ajoivat keisarillista ylipäällikköä kohti sovittamatonta ristiriitaa keisarin ja hänen liittolaistensa kanssa. Lopullinen välienselvittely keisarin ja Wallensteinin välillä käytiin Egerin kaupungissa helmikuussa 1634. Mutta se on jo toinen tarina.

 

 

 

Kirjallisuutta:

 

Olli Bäckström. (2013). Polttolunnaat: Eurooppa sodassa 1618–1630. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

 

Olli Bäckström. (2020). Lumikuningas: Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota. Helsinki: Gaudeamus.

 

Joseph Fiedler. (1864). Diodatis Bericht über die Schlacht bei Lützen. Forschungen durch Deutschen Geschichte 4:1. Göttingen: Dieterischen Buchhandlung.

 

Hermann Hallwich. (1879). 1. Wallenstein’s Ende: Ungedruckte Briefe und Acten. Leipzig: Verlag von Duncker & Humblot.

 

Herbert Langer. (1982). Hortus Bellicus: Der dreissigjährige Krieg. Eine Kulturgeschichte. Gütersloh: Prisma Verlag.

 

Christian Lehmann & Hendrik Heidler, toim. (2013). Die Kriegschronkik. Norderstedt: Books on Demand.

 

Golo Mann. (2016). Wallenstein. Frankfurt am Main: Fischer.

 

David Parrott. (2012). The Business of War: Military Enterprise and Military Revolution in Early Modern Europe. Cambridge: Cambridge University Press.

 

Theatrum Europaeum. (1646). 2. Frankfurt am Main: Merian.

 

John Theibault. (2014). The Material Conditions of War. Peter Schröder & Olaf Asbach, toim. The Ashgate Research Companion to the Thirty Years’ War. Oxon: Routledge.

 

William Watts. (1633). 5. The Swedish Intelligencer. Lontoo: Nathaniel Bourne and Nicholas Bourne.

---

[1] Olli Bäckström. (2020). Lumikuningas: Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota. Helsinki: Gaudeamus, 472–473.

[2] Joseph Fiedler. (1864). Diodatis Bericht über die Schlacht bei Lützen. Forschungen durch Deutschen Geschichte 4:1. Göttingen: Dieterischen Buchhandlung, 566.

[3] Theatrum Europaeum. (1646). 2. Frankfurt am Main: Merian, 752.

[4] Mt., 752.

[5] Christian Lehmann & Hendrik Heidler, toim. (2013). Die Kriegschronkik. Norderstedt: Books on Demand, 55.

[6] Mt., 55.

[7] Mt., 56.

[8] Herbert Langer. (1982). Hortus Bellicus: Der dreissigjährige Krieg. Eine Kulturgeschichte. Gütersloh: Prisma Verlag, 96.

[9] David Parrott. (2012). The Business of War: Military Enterprise and Military Revolution in Early Modern Europe. Cambridge: Cambridge University Press, 202–206.

[10] Lehmann & Heidler 2013, 57–58.

[11] Theatrum 1646, 753.

[12] Mt., 754.

[13] Hermann Hallwich. (1879). 1. Wallenstein’s Ende: Ungedruckte Briefe und Acten. Leipzig: Verlag von Duncker & Humblot, 4, 1. tammikuuta 1633, Heinrich Holkin kirje Wallensteinille; Lehmann & Heidler 2013, 61.

[14] Hallwich 1879, 8–9, 3. tammikuuta 1633, Wallensteinin kirje Matthias Gallakselle.

[15] Hallwich 1879, 80, 31. tammikuuta 1633, Ferdinand II:n kirje Wallensteinille.

[16] Hallwich 1879, 38, 11. tammikuuta 1633, Wallensteinin kirje eversti Niklas von Desfoursille.

[17] Hallwich 1879, 21, 7. tammikuuta 1633, Wallensteinin kirje Matthias Gallakselle.

[18] Hallwich 1879, 55, 19. tammikuuta 1633, Wallensteinin kirje Johann von Aldringenille.

[19] John Theibault. (2014). The Material Conditions of War. Peter Schröder & Olaf Asbach, toim. The Ashgate Research Companion to the Thirty Years’ War. Oxon: Routledge, 245–257.

[20] Hallwich 1879, 155–157, 1. maaliskuuta 1633, Wallensteinin sopimus hevosten hankinnasta.

[21] Hallwich 1879, 37–38, 11. tammikuuta 1633, Wallensteinin kirje kenttäkassamestari Falchettille.

[22] Hallwich 1879, 41–42, 11. tammikuuta 1633, Wallensteinin julistus.

[23] Golo Mann Mann. (2016). Wallenstein. Frankfurt am Main: Fischer, 872–873; William Watts. (1633). 5. The Swedish Intelligencer. Lontoo: Nathaniel Bourne and Nicholas Bourne, 2–6.

[24] Watts 1633, 4.

[25] Mann 2016, 867.

[26] Mt., 869–870.

[27] Olli Bäckström. (2013). Polttolunnaat: Eurooppa sodassa 1618–1630. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 243–245.

[28] Mt., 320–326.

[29] Mt., 468–477.

Esimodernin sodankäynnin bisnestä Helsingin yliopistolla

 

Helsingin yliopistolla järjestettiin 26–27. lokakuuta kansainvälinen sotahistorian työpaja, johon myös allekirjoittanut oli kutsuttu yleisöksi. Työpajan nimi oli The Business of War in the Baltic Sea Region: 1520–1815, mistä otsakkeesta on sangen yksiselitteisesti löydettävissä tutkimusalueen temaattiset, maantieteelliset ja kronologiset rajat. Työpajan esitelmät oli jaettu neljään temaattisen osioon, joissa kussakin esitettiin kolme tai neljä paperia.

 

Torstain työpajan avasi keynote–puhujaksi kutsuttu professori Steve Murdoch Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulusta. Murdochin luento (”Dealing in Death”: The Early Modern Arms-Trade – A Scottish Case Study) keskittyi tiettyyn ajanjaksoon vuosina 1638–1641, jolloin Skotlannin presbyteeriliitto (Covenanters) kävi sotaa Englannin ja Skotlannin kuningas Kaarle I:n keskushallintoa vastaan. Murdoch avasi liittolaisten asehankintoja, joita vastoin perinteisen historiografian olettamuksia ei hankittu ainoastaan Alankomaista vaan myös Bremenistä, Hampurista, Rostockista, Danzigista ja Ruotsista. Asehankintojen pullonkaulaksi osoittautui Öresundin salmi, jota hallitsi Kaarle I:n eno, Tanskan kuningas Kristian IV. Kun Kristian IV esti liittolaisille osoitettujen aseiden kauttakulun salmen lävitse, aseiden määränpääksi saatettiin ilmoittaa vilpillisesti Alankomaat, mistä ne kuitenkin toimitettiin edelleen Skotlantiin ja presbyteeriliittolaisille. Diplomatian melskeissä saattoi käydä myös niin, että liittolaisille tarkoitetut aseet päätyivätkin myytäviksi Kaarlea tukeville rojalisteille. Liittolaisille päätyneet aseet eivät silti olleet merkityksettömiä: Newburnin taistelussa, missä liittolaiset voittivat kuninkaan armeijan vuonna 1640, osa voitosta oli liittolaisten käyttämien ruotsalaisten kevyiden nahkakanuunoiden ansiota.

 

Ensimmäisen varsinaisen session teemana olivat kauppiaat ja sotilassiviilisuhteet (Merchants, suppliers and civil-military relations). Micka Mickelsson Turun yliopistosta aloitti puhumalla 1600-luvun alun teollisuusmies Louis De Geeristä (1587–1652) kansainvälisenä asekauppiaana. De Geer oli kotoisin Alankomaiden eteläpuolella sijainneesta Liègen hiippakunnasta, joka oli ollut perinteisesti läntisen Euroopan metalli- ja aseteollisuuden keskus. Mickelsson muistutti kuulijoita siitä, ettei De Geer saanut jalansijaa Ruotsista markkinatalouden mekanismien vaan kuningas Kustaa II Aadolfin hänelle myöntämien privilegioiden kautta. Aikakauden pitkittyneet ja toistuvat sodat kasvattivat aseiden myyntiä, mutta kolmikymmenvuotisen sodan aikana Ruotsin kruunun oma kysyntä De Geerin aseille väheni; tätä ilmiötä ja sen syitä lienee syytä pohtia tulevaisuudessa tarkemminkin. Joka tapauksessa aseiden kysynnän väheneminen koti-Ruotsissa kasvatti ulkomaanviennin osuutta asetuotannossa. Keskusteluosiossa pohdittiin yleisön kanssa, missä määrin ulkomaille viedyt aseet olivat loppuun asti valmistettuja. Keskustelu toi mieleen Nils Erik Villstrandin tutkimuksen Kopparbergetin alueen asetuotannosta, joka Villstrandin mukaan oli aliurakoitu lukuisille yksityisille työpajoille. 1600-luvun ruotsalainen aseteollisuus oli toisin sanoen eräänlaista cottage–teollisuutta eikä modernia ja keskitettyä tehdastuotantoa.  

 

Katarzyna Wagner Varsovan yliopistosta esitteli tutkimustaan ruotsalaisten keräämistä polttolunnaista (brandskatter) Kaarle Kustaan Puolan–sodan aikana 1655–1660. Wagner tutkii ns. Vanhan Varsovan aluetta, jossa asui tuolloin enemmänkin Puolan Vaasojen hoviin kytkeytyneitä aatelisia ja virkamiehiä kuin kauppiasporvareita. Lähteenään Wagner on käyttänyt Ruotsin kansallisarkistossa säilytettyjä polttolunnasrekistereitä (brandskattregister). Kiinnostavaa kyllä, näitä rekistereitä eivät laatineet niinkään ruotsalaiset miehittäjät kuin Varsovan asukkaat itse. Rekisterien mukaan ruotsalaiset ryhtyivät keräämään polttolunnaita heti Varsovaan saavuttuaan ja suhteellisen suurina summina. Tässä kohtaa Wagnerin esitys valaisi eroja polttolunnaiden ja muunlaisten armeijalle maksettujen kontribuutioiden välillä: kontribuutioita saatettiin maksaa myös elintarvikkeilla ja rehulla, kun taas polttolunnaat maksettiin aina rahana; kontribuutioita kerättiin myös maaseudulta toisin kuin polttolunnaita, joiden maksajina olivat vain urbaanit yhteisöt. Tieteellisen läpinäkyvyyden hengessä Wagner avasi myös polttolunnasrekistereiden epäjohdonmukaisuuksia ja selittämättömiä lukuja.

 

Turun yliopiston tutkija Ulla Ijäs esitelmöi 1700-luvun lopulla eläneestä Johan Friedrich Hackmanista ja hänen perheensä rönsyilevistä sotilaallisista aliurakoista. Alun perin kirjurina Viipurissa palvellut Hackman aloitti sotilasurakoitsijan uransa myymällä Ranskasta tuotettua brandya ja muuta jaloviina Venäjän armeijalle. Kun viinalastit alkoivat Ruotsia vastaan käydyn sodan yhteydessä juuttumaan Itämeren satamiin, Hackman siirsi sotilasurakointinsa puutavaran ja köysien myyntiin Länsi-Eurooppaan. Liiketoiminnassaan Hackman nojasi hyvin verkostoituneisiin sukulaisiinsa synnyinkaupungissaan Bremenissä, minkä lisäksi hänellä oli liikekumppani Venäjän armeijan sisällä. Appiukkonsa Johan Friedrich Lauben aliurakoinnin kautta Hackman osallistui myös venäläisten linnoitteiden rakentamiseen Lappeenrantaan ja Taavettiin. Lähteinään Ijäs on käyttänyt Johan Friedrich Hackmanin ja hänen leskensä tuottamaa asiakirja-aineistoa, joka on kulkeutunut Viipurista Mikkelin keskusarkistoon Hackmanin yritysarkiston välityksellä.

 

Henri Aaltonen Helsingin yliopistolta esitteli vielä sangen keskeneräistä tutkimusartikkelia Pyhän Olavin kultin roolista Ruotsin keskiaikaisen ja esimodernin sodankäynnin oikeuttamisessa. Tutkimuksen keskiössä tulee olemaan kirkon rooli ruotsalaisen valtiokapasiteetin kehityksessä. Kirkko oli keskiajalla ja esimodernilla aikakaudella alati läsnä oleva instituutio, joka usein määritteli itsensä ja valtiovallan välisen yhteistyön muodot. Valtiokapasiteetilla tarkoitetaan yleensä valtion kykyä saavuttaa poliittisia tavoitteita, ja tästä näkökulmasta Aaltonen ja muut Helsingin yliopiston tutkijat suunnittelevat tutkivansa Pyhän Olavin kulttia tapaustutkimuksen rajoissa. Esitelmää kuunnellessa allekirjoittaneelle palasi mieleen oma tutkimus ns. Torstenssonin sodasta vuosina 1643–1645, jolloin ruotsalainen papisto ei ollut ainoastaan propagoinut sodan oikeutusta vaan oli aivan konkreettisesti jopa osallistunut sodankäyntiin miehitysviranomaisina ja nostoväen komentajina. Samaan aikaan vihollismaa Tanskassa kirkkoja oli käytetty arsenaaleina, joista talonpojille jaettiin kruunun musketteja ruotsalaisia maahantunkeutujia vastaan käytävää sissisotaa varten. Artikkelin kirjoittajien kunnianhimoisena tavoitteena on sitoa pyhimyskultin käyttö osaksi normatiivista neuvottelukulttuuria, jonka seurauksena Ruotsiin rakentui yhä tänäkin päivänä olemassa olevia instituutioita ja käytäntöjä.

 

Torstain jälkimmäisen session aihe oli sodankäynnin resurssien kulku Itämeren alueella 1700-luvun puolivälin jälkeen (The Resource Nexus: Global Flows, Military Supplies and State Capacity in the Baltic Region 1740–1815). Örebron yliopiston tutkija Patrik Winton aloitti session puhumalla globaaleista sotilaallismateriaalisista kuljetusketjuista hattujen sodan (1741–1742) aikana. Winton aloitti esityksensä muistuttamalla aiheellisesti perehtyneen akateemisen tutkimuksen vähäisyydestä liittyen hattujen sotaan. Wintonin mukaan Ruotsin sotatarpeet 1741–1742 synnyttivät kansainvälisiä resurssivirtoja sekä vuorovaikutusta valtiollisten instituutioiden ja yksityisten kauppiaiden välillä. Resurssivirtoja vauhditti myös se, että hattujen sota osui samaan ajankohtaan ripeästi kasvaneen globaalin kaupankäynnin kanssa. Sodankäynnin synnyttämät rahavirrat liikkuivat Itämeren yhdeltä alueelta toiselle samoja kanavia pitkin kuin rauhanomainen kaupankäynti. Niinpä kierron seurauksena raha palautui sodankäynnistä takaisin yhteiskuntaan muttei välttämättä samalle maantieteelliselle alueelle. Maksumuodot olivat ongelmallisia, sillä saksalaiselle kauppiaalle ja suomalaiselle talonpojalle ei välttämättä pystynyt maksamaan samalla maksumenettelyllä ja vaihdantavälineellä. Oleellinen muutos oli rahaliikenteen muuttuminen tilisiirtoina tapahtuvaksi vekselikaupaksi, mikä teki rahoitustoiminnasta entistä persoonattomampaa mutta myös avoimempaa. Ruotsalaisen finanssisektorin tärkeimmät ulkomaiset risteyskohdat olivat Amsterdam, Hampuri ja Lontoo, missä ruotsalaisilla pankkiireilla oli omat pankkitilit.

 

Oleksandr Turchyn Upsalan yliopistosta piti paperin Ruotsin logistiikasta Pommerin rintamalla seitsenvuotisen sodan (1756–1763) aikana. Turchynin tutkimusmetodi oli sotilaallisten hankintojen analyysi sodankäynnin operatiivisella tasolla Pommerissa eli pyrkimys selvittää, missä määrin resurssit saavuttivat varsinaiset rintamajoukot. Ruotsalaisten logistiikkaa haittasivat Pommerissa huonot tiet, rämeinen maasto, vihollisen harjoittama kahakkasodankäynti sekä käteisen rahan puute armeijan ruohonjuuritasolla. Rahan lähettämisestä Pommeriin vastasi erityinen komissariaatti, mutta usein Ruotsista lähetetyt resurssit eivät vain saavuttaneet ripeästi liikkuvaa kenttäarmeijaa. Rahan siirtämiseksi komissariaatin oli tehtävä erityisjärjestely Stralsundin, Rostockin ja Schwerinin pankkiirien kansa, mikä käytäntö mahdollisti keinottelun ruotsalaisen ja saksalaisen rahan toisistaan poikkeavilla arvoilla.

 

Perjantain aamusession teema oli värväysurakointi ja sotilasmigraatio (Military entrepreneurship, migration and recruitment). Sebastian Schiavone Itä-Suomen yliopistosta puhui aamuvirkuille skotlantilaisen William Cahunin ratsulipustosta pohjoismaisen seitsenvuotisen sodan (1563–1570) aikana. Tanskaa vastaan käyty sota oli ensimmäinen kerta, kun Ruotsin sotalaitoksen piti värvätä ja kontrolloida ulkomaisia upseereita yhtäjaksoisesti useiden vuosien ajan. Cahunin lipusto olikin pitkäikäinen, sillä se säilyi Ruotsin palveluksessa sodan alusta sen loppuun asti; eräät upseerit palvelivat vielä 1590-luvulle saakka. Cahunin osastolle maksettiin kruunun puolesta vuosipalkkaa sekä enemmänkin teoreettista kuukausipalkkaa, mitä rahallista epävarmuutta paikattiin pahamaineisen linnaleirin avulla (järjestelmä, jossa talonpojat majoittivat ja ruokkivat sotilaita). Eräs 1500-luvun sodankäynnille ominainen ongelma oli lojaliteetti eli joko sen puute tai ailahtelevaisuus. Cahun otti lipustoonsa sotilaiksi vihollisen puolella sotineita skotteja, minkä lisäksi myös Ruotsin palveluksessa olleita skotteja siirtyi tanskalaisten riveihin. Cahunin oma petollisuus kohdistui kuningas Eerik XIV:n, jonka syrjäyttämisen yhteydessä Cahunin lipusto oli vallananastaja Juhana III:n puolella. Toisaalta myös Eerik XIV oli suhtautunut opportunistisesti Cahuniin, jonka verkostoja kuningas käytti kiihdyttääkseen uusien skottisotilaiden värväämistä.

 

Helsingin yliopiston Jaakko Björklund esitelmöi Jacob De la Gardien henkirykmentistä ns. Inkerin sodan (1611–1617) aikana. De la Gardie oli pohjoismaisessa kontekstissa suuren kokoluokan sotilasurakoitsija, joka värväsi, varusti ja rahoitti sotilaita oma-aloitteisesti. Se, että upseerit lainasivat rahaa kruunulle, ei ollut aikakaudelle lainkaan epätyypillistä, mutta De la Gardien sotilasurakoinnin mittakaava oli suurta. De la Gardie yhdisti tappioita kärsineitä komppanioita henkirykmenttiinsä ostamalla komppaniat niiden aiemmilta omistajilta – tässä mielessä De la Gardie kenties ansaitsisi yleissotilasurakoitsijan (general contractor) nimikkeen, joka asettaisi hänet samaan viitekehykseen kolmikymmenvuotisen sodan suurten urakoitsijoiden Ernst von Mansfeldin, Albrecht von Wallensteinin, Bernhard von Sachsen-Weimarin ja Lothringenin herttua Charles IV:n kanssa. Heidän tapaansa De la Gardie sai kruunulta lainojen pantiksi mittavia läänityksiä, vuosien 1611–1617 yhteydessä luontevastikin Käkisalmen ja Inkerin uusilta voittomailta. Wallensteinin tavoin De la Gardien sotilasurakointi ei noudattanut mitään selkeää erottelua julkisen ja yksityisen toiminnan välillä, mikä aikakaudelle ominainen institutionaalisten rajojen hämäryys ei kuitenkaan ajanut De la Gardieta sovittamattomaan (ja Wallensteinin tapauksessa kuolettavaan) ristiriitaan kruunun kanssa.

 

Björn Forsen Helsingin yliopistolta valotti aiemmin sangen tuntematonta aihepiiriä eli ruotsalaisia vierastaistelijoita Venetsian ja muiden italialaisten ruhtinaskuntien palveluksessa 1600-luvun lopulla, erityisesti ns. Morean sodan (1684–1699) aikana. Ruotsalaisia vapaaehtoisia saapui Venetsian ja osmanien sulttaanikunnan väliseen sotaan erityisesti Otto von Königsmarckin, Carl Sparren ja Adam Ludwig Lewenhauptin mukana. Korkeiden upseerien mukana sotaan lähti aatelisnuorukaisia, joille Turkin vastainen sota oli eräänlainen peregrinaatio eli opintie. Mukana oli myös miehistön jäseniä, joiden elinolot olivat italialaisia palkkasotilaita merkittävästi parempia; monet Venetsian ja katolisen liigan sotilaista olivat ranskalaisia sotavankeja tai vankilasta värvättyjä rikollisia, joita kohdeltiin huonosti. Forsenin paperi oli tarpeellinen muistutus siitä, ettei Ruotsi ollut 1600-luvulla ainoastaan sotilasmigraation (esim. skottien) kohdemaa vaan myös sotilaallisen työvoiman viejä. Forsenin mukaan ruotsalaiseen vierassotimiseen vaikuttivat migraatiosta tutut ”push” ja ”pull” -tekijät. Edellistä selitti Forsenin mukaan Kaarle XI:n toteuttama reduktio ja ruotujakolaitos, jotka heikensivät upseerin etenemismahdollisuuksia kotimaan sotilashierarkiassa. Ulkomaisesta sotapalveluksesta tuli siten käänteisesti vetovoimainen vaihtoehto kunnianhimoiselle aatelisnuorukaiselle.

 

Jouko Haartikainen Itä-Suomen yliopistosta puhui toisesta aiemmin vähän tunnetusta aiheesta eli ruotsalaisia kaappareita vastaan kohdistetusta brittipropagandasta Pohjan sodan (1700–1721) aikana. Perinteisessä suomalaisessa historiografiassa, jossa Pohjan sota on ”isoviha”, unohdetaan usein se, että myös Britannialla oli intressinsä sodassa ja että Ruotsin kamppailu omia vihollisiaan vastaan osui samaan ajankohtaan toisen eurooppalaisen suursodan eli Espanjan perimyssodan (1700–1714) kanssa. Englannin ja Skotlannin uusi kuningas Yrjö I oli Ruotsin kanssa eri leirissä siksi, että myös Hannoverin vaaliruhtinaan asemassa ollut saksalainen Yrjö I havitteli itselleen Bremen-Verdenin arkkihiippakuntaa, jonka Ruotsi oli napannut Tanskalta kolmikymmenvuotisen sodan lopulla vuonna 1645. Kuninkaan laajentumispyrkimykset piti legitimoida Britannian ”julkisessa sfäärissä”, joten Yrjö I ryhtyi propagandasotaan Ruotsia vastaan. Kaapparitoiminta ei ollut mikään aivan marginaalinen osa Ruotsin sodankäyntiä Pohjan sodassa, ja Ruotsin kruunun myöntämillä kaapparikirjoilla operoitiin Stralsundin ja Ranskan hallitseman Dunkerquen satamista käsin. Yksi keino saada yleinen mielipide kääntymään ruotsalaisia vastaan olikin painottaa heidän osallisuuttaan Dunkerquen ranskalaisessa kaapparitoiminnassa. Brittipropagandassa ruotsalaisia nimitettiinkin juuri ”merirosvoiksi” (pirates) eikä kaappareiksi (privateers), mikä sanavalinta assosioi ruotsalaiskaapparit yksityisiin ja laittomiin merirosvoihin, joiden kulta-aika koitti heti Espanjan perimyssodan päättäneen Utrechtin rauhan jälkeen vuonna 1714. Hannoverin kuningashuoneen Ruotsia kohtaan tuntemaa antipatiaa epäilemättä lisäsi se, että ruotsalaisilla kaapparilaivoilla palveli monia Stuartien vanhan kuningassuvun kannattajia eli jakobiitteja, jotka olivat Yrjö I:n näkökulmasta valtiopettureita.

 

Viimeisen session teemana olivat sotilaalliset verkostot ja tietokanavat (Military networks and information flows). Martin Neuding Skoog Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulusta valotti strategisen tiedustelun roolia Kustaa Vaasan sotavalmisteluissa ajanjaksolla 1530–1560. Kustaa Vaasa kehotti jatkuvasti vasallejaan ja virkamiehiään lähettämään agentteja Tanskaan ja Saksaan urkkimaan tietoja mahdollisista värväystoiminnoista; tällainen aktiviteetti oli Kustaa Vaasan maailmassa vahva ennakkomerkki lähestyvästä hyökkäyssodasta. Etupäässä Saksaan rakennettujen tiedusteluverkostojen tehtävinä oli ottaa selvää värvättävien sotilasjoukkojen lukumäärästä, koostumuksesta ja mahdollisista tavoitteista. Käänteisesti tiedustelutoiminta antoi Kustaa Vaasalle myös tietoja sellaisista sotilaallisista työmarkkinoista, jotka saattaisivat hyödyttää häntä itseään. Palkkasoturit olivat 1500-luvun puolivälissä strategisen arvokasta työvoimaa, jonka saatavuudesta monarkit ja ruhtinaat kilpailivat.

 

Itsenäinen tutkija Adam Grimshaw käsitteli omassa paperissaan Englannin roolia Ruotsin kaupankäynnissä. Kuten Grimshaw aluksi totesi, tätä aluetta on perinteisesti dominoinut tutkimus Ruotsin ja Alankomaiden kauppasuhteista, joita on Suomessa äskettäin selvitetty Henri Hannulan väitöskirjassa Free Ships, Free Goods: Dutch Foreign Policy and Commercial Relations with Denmark and Sweden 1675–1690 (Helsingin yliopisto, 2023) sekä Kaarle Wirta et alin monografissa Suurvallan rakentajat: Ruotsin ja Alankomaiden yhteistyö uuden ajan alussa (Gaudeamus, 2023). Grimshaw keskittyi Englannin sisällissodan ja Cromwellin tasavallan aikaan, jolloin englantilaiset käytännössä pakottivat Ruotsin solmimaan kauppayhteyksiä takavarikoimalla ruotsalaisille kuuluneita kauppa-aluksia. Alankomaita vastaan käyty merisota edellytti Englannin laivaston koon kasvattamista, missä ruotsalaisella laivanrakennusmateriaaleilla eli puutavaralla, tervalla ja hampulla oli aivan kriittisen tärkeä rooli. Englannin kiinnostusta Ruotsia kohtaan kasvatti myös se, että sodan aikana Tanska sulki Öresundin englantilaisilta laivoilta, mikä loi tarpeen saada pääsy Skandinaviaan ja Itämerelle Ruotsin länsisatamien (lähinnä Göteborgin) kautta. Englannin ja Ruotsin välinen kaupallinen yhteistyö sementoitiin kauppasopimuksella, joka solmittiin 11. huhtikuuta 1654, vain kuusi päivää Englannin ja Alankomaiden välisen sodan päättäneen Westminsterin rauhansopimuksen jälkeen.

 

Oxfordin yliopiston tutkija Cathleen Sarti esitteli laajaa ja kunnianhimoista tutkimusta Tanskan Öresundin tullirekistereistä ja sodankäynnin materiaalisista virroista uudella ajalla. Sartin tutkimus on osa laajempaa fiskaalissotilaallisen verkoston projektia (The European Fiscal-Military System 1530–1870), jota johtaa professori Peter H. Wilson Oxfordin yliopistolta. Sartin tutkimus perustuu verkossa olevaan tietokantaan, jossa on kolmensadan vuoden edestä dataa laivojen liikkeistä Öresundin salmen lävitse. Tietokannasta voi tunnistaa tiettyjä sotilaallisia valmistavaroita, kuten musketteja ja tykkejä, sekä sodankäynnin tarpeita palvelevaa bulkkitavaraa, kuten ruutia, rautaa ja puutavaraa. Tietokannan käyttämisen haasteina ovat tutkimusalueen kronologinen laajuus sekä vaikeus sovittaa dataa muiden tietokantojen sisältöön, kuten Göttingenin yliopiston Prize Papers -portaaliin brittien kaappaamista laivoista vuosina 1652–1815.

 

Työpajan päätti Helsingin yliopiston professori Anu Lahtinen, joka esitteli vielä alkutekijöissään olevaa HISCOM:in projektia Hyvinkään alueen vanhoista tiekartoista ajanjaksolta 1550–1917. Projektin tavoitteena on kartoittaa koordinaatein vanhoja teitä ja vertailla niitä erilaisten lähteiden tuottamaan informaatioon. Tällaisia täydentäviä lähteitä ovat vaikkapa erilaiset vetoomukset, joita tietöiden rasittamat talonpojat esittivät kruunulle. Eräs potentiaalinen apuväline tässä eri tietolähteiden sovittamisessa voisi olla keinoäly.

Työpajan järjestivät Anu Lahtinen, Sofia Gustafsson, Jaakko Björklund ja Sebastian Schiavone.

 Helsingin yliopiston työpajassa esitetyt paperit on myöhemmin tarkoitus järjestää vertaisarvioiduksi antologiakirjaksi.