Musta kaarti

Varhaismodernin aikakauden skandinaavinen sotahistoria alkoi marskimaalla, joka ei edes ole Skandinaviaa. Tämän marskimaan nimi on Dithmarschen, ja se sijaitsee Jyllannin niemimaan läntisessä kainalossa rajautuen Elben suistoon. Alue, joka on tänä päivänä kanaalien halkomaa ja tuuliturbiinien täplittämää vehreää laidun- ja viljelysmaata, oli tuolloin keskiajan ja varhaismodernin aikakauden taitteessa vaikeakulkuista ja sumujen verhoamaa rämeikköä, joka muuttui idässä ensin kanervikoksi ja sitten tiheäksi metsäksi. Marskimaa ei ollut autiomaa, vaikkakin se oli harvaan asuttua seutua. Dithmarschenia asuttivat vapaat talonpojat, jotka hahmottivat marskimaansa autonomiseksi tasavallaksi osana laajempaa saksalais-roomalaista keisarikuntaa.

Huhtikuussa 1499 Oldenburgin laajentumishaluinen kreivi Johann XIV ryhtyi valloittamaan niitä itsenäisten talonpoikien hallitsemia tasavaltoja, jotka sijaitsivat Elben ja Weserin välisillä marskimailla. Nämä Hadelnin, Alten Landin, Kehdingenin ja Wurstenin talonpoikaistasavallat muodostivat Oldenburgin kreivin silmissä valtatyhjiön, jota alueen nimellinen ylivaltias, Bremen-Verdenin arkkipiispa, ei ollut onnistunut sitomaan osaksi keisarikunnan säätyhierarkiaa. Vaikka Johann XIV onnistui aluksi miehittämään Stadlandin ja Budjadingenin alueet, hänen voittokulkunsa sai äkkipysäyksen sen jälkeen, kun Bremen-Verdenin arkkipiispa Johann Rode muodosti laajan puolustusliiton Oldenburgia vastaa. Tähän liittokuntaan kuuluivat Hampurin, Staden, Bremenin ja Buxtehuden kaupungit sekä marskimaiden talonpoikaistasavallat – mukaan lukien Dithmarschen.

Oldenburgin vaatimaton sotamenestys kuitenkin kannusti toisia opportunistisia ruhtinaita. Sachsen-Lauenburgin herttuat Johann V ja Magnus olivat jo vuonna 1498 solmineet Braunschweig-Lünenburg-Wolfenbüttelin herttua Heinrich IV:n kanssa liiton, joka tähtäsi marskimaiden valloittamiseen ja niiden pilkkomiseen ruhtinashuoneiden kesken. Hankkiakseen itselleen sotilaallisen etulyöntiaseman herttuat olivat vuokranneet keisarikunnan palkkasoturimarkkinoilta palvelukseensa yksityisarmeijan, joka tunnettiin mustana kaartina.  

Musta kaarti oli saksalaisten palkkasoturien eli Landsknechtien itsenäinen muodostelma, jota johti Kölnistä kotoisin ollut ritari nimeltä Thomas Slentz. Mustan kaartin vahvuus oli noin 4–6 000 miestä. Landsknecht–sotilaat olivat ilmaantuneet Eurooppaan 1480-luvulla, jolloin keisari Maximilian I päätti muodostaa oman saksalaisen vastavoimansa pelätyille sveitsiläisille palkkasotilaille. Sveitsiläiseen tapaan myös Landsknechtit taistelivat suurissa jalkaväen falangimuodostelmissa, joiden pääasiallisen aseena oli pitkä peitsi tai piikki. Näistä muodostelmista käytettiin nimitystä Gewalthaufen, ja ne oli tyypillisesti järjestetty 40–60 miehen syvyisiksi. Kaikki muodostelman sotilaat eivät aseistautuneet peitsillä, vaan osa käytteli hurjaa kahden käden lyömämiekkaa nimeltä Zweihänder. Landsknechtien erikoisuus oli lisäksi se, että he asettivat muodostelmiinsa aivan uudenlaisia sotilaita eli hakapyssyampujia. Landsknechtien muodostelmilla oli siten iskuvoiman lisäksi tulivoimaa.

Musta kaarti oli muiden Landsknecht–muodostelmien tapaan hallinnollisesti ja kurinpidollisesti itseohjautuva. Thomas Slentz ja hänen lähimmät alaisensa, everstit ja kapteenit, vastasivat itse uusien sotilaiden värväämisestä. Värväys tapahtui siten, että Thomas Slentzin kaltainen sotilasurakoitsija teki työnantajan (tässä tapauksessa Sachsen-Lauenburgin ja Braunschweigin herttuoiden) kanssa sopimuksen, joka määritteli värvättävien sotilaiden lukumäärän ja heidän sotilaspalveluksensa velvollisuudet ja rajat. Tämän jälkeen Landsknecht–päällikön alaiset värväsivät sotilaat lupaavilta alueilta, tuohon aikaan usein Lounais-Saksasta. Värvättävät sotilaat tulivat hyvin monenlaisista taustoista, mutta käsitys heistä jonkinlaisina sääty-yhteiskunnan hylkiöinä ja roskasakkina on 1800-luvun kansallisromanttisen historiankirjoituksen myytti.

Musta kaarti muodosti hallinnollisesti rykmentin, joka oli jaettu komppanioihin. Jokaista komppaniaa komensi kapteeni (Führer) alaisinaan kaksi vääpeliä (Waibeln) ja yksi muonamestari (Fourrier). Landsknecht–muodostelmat poikkesivat moderneista armeijoista siten, että ne olivat hallinnollisesti autonomisia. Tämä näkyi muun muassa siinä, että sotilaat valitsivat itse komppanioittensa päälliköt ja näiden alaiset. Komppaniat oli puolestaan jaettu kuuteentoista ruotuun (Rotten), joilla kaikilla oli oma päällysmiehensä. Tämä Rottenmeister toimi ruodun huoltajana ja managerina, eli hän etsi tovereilleen majoitusta, ruokaa ja aseita. Tarvittaessa hän myös sovitteli ruodun sisäisiä ristiriitoja. Kyse oli siis merkittävästä luottamustehtävästä. Myös vakavissa rikkeissä Landsknechtit hoitivat sotaoikeutta itseohjautuvasti. Jos rykmentin päällikkö nosti syytteen jotain sotilasta vastaan, sotilaan toverit päättivät syyllisyydestä kollektiivisesti. Mahdolliset rangaistukset, mukaan lukien kuolemantuomio, pantiin täytäntöön yhteisesti.

Landsknechteillä oli hyvin voimakas ammatti-identiteetti, jota he alleviivasivat räikeällä pukeutumisella. Nykyihmisen silmissä he olisivatkin saattaneet kirjavine housuineen, töyhtöhattuineen ja liioitellun suurine kalukukkaroineen helposti näyttää enemmän sirkuspelleiltä kuin ammattisotilailta. Tämä itsenäinen henki teki Landsknechteistä työnantajistaan riippumattomia sotilaita, missä mielessä he täyttivät palkkasoturin määritelmän sanan jokaisessa merkityksessä. Tästä omapäisyydestään huolimatta he olivat äärimmäisen lojaaleja tehtävilleen, ja he vaalivat hartaasti kollektiivista sotilaskunniaansa. Kurinalaisuutensa, taistelutekniikkansa ja korkean taistelumoraalinsa ansiosta Landsknechtit vastasivat lukumäärältään helposti useampaa vähemmän kokenutta ja karaistunutta vastustajaa. Vuosina 1496 ja 1498, jolloin musta kaarti oli ollut Friisinmaan keisarillisen kuvernööri Albrecht III:n palveluksessa, he olivat kahdesti kukistaneet itseään kymmenkertaisesti suuremman kapinallisten talonpoikien joukon. Aikalaiskronikoitsijan mukaan friisinmaalaiset talonpojat olivat tehneet sen virheen, että he olivat rynnänneet avomuodostelmassa Landsknechtien tiivistä muodostelmaa vastaan, ”kuin lammaslauma ilman paimenta.” Tällä tavoin ei mustaa kaartia voinut voittaa.

Näiden näyttöjen ansiosta Sachsen-Lauenburgin ja Braunschweigin herttuat tavoittelivat mustaa kaartia palvelukseensa arkkipiispa Johann Rodea ja marskimaiden talonpoikia vastaan. Musta kaarti aloitti hyökkäyksensä hävittämällä suuret osat Bremen-Verdenin hiippakunnasta ja Lüneburg-Cellen ruhtinaskunnasta. Hyökkäys Wurstenin talonpoikaistasavaltaa vastaan kuitenkin epäonnistui, sillä marskimaiden talonpojat löivät mustan kaartin Weddewardenin taistelussa 26. joulukuuta 1499. Weddewardenin taistelu osoitti sen, että myös Landsknechtien sotamenestykselle oli rajansa ainakin silloin, kun he kohtasivat päättäväisiä ja motivoituneita vastustajia. Vetäydyttyään Weddewardenista musta kaarti miehitti Hadelnin marskimaan ja ryhtyi systemaattisesti hävittämään sen harvaa asutusta.

Johann Roden ja marskimaiden sota Sachsen-Lauenburgin ja Braunschweigin herttuoita vastaan ei vielä täyttänyt mitään vakavan konfliktin määritelmiä, sillä sitä käytiin keisarikunnassa yhä laillisesti tunnustetun sukuvihan puitteissa. Kyse oli siis yksittäisten ruhtinaiden välienselvittelystä eikä avoimesta sodasta. Tämä asiantila kuitenkin muuttui, kun sotaan liittyi vuonna 1500 mukaan uusi osapuoli, Tanskan kuningas Juhana. Kun Braunschweigin Heinrich IV oli solminut erillisrauhan Johann Roden kanssa, Sachsen-Lauenburgin herttuoilla oli rahallisia vaikeuksia pitää mustaa kaartia vain omilla palkkalistoillaan. Jostain oli löydettävä uusi maksaja Braunschweigin tilalle. Kuningas Juhanalla ei ollut riitaa Johann Roden tai Weserin ja Elben välisten marskimaiden asukkaiden kanssa, mutta Dithmarschenin marskimaa näyttäytyi hänelle samalla tavoin valtatyhjiönä kuin Bremen-Verdenin talonpoikaistasavallat Oldenburgin kreiville vuotta aiemmin. Juhana palkkasi mustan kaartin ja takasi sen sotilaille turvallisen kauttakulun Lüneburg-Cellen lävitse Holsteiniin. Siellä musta kaarti yhdisti voimansa joukkojen kanssa, jotka Juhana oli haalinut kokoon Tanskasta ja Kalmarin unionin alueelta – tarkoittaen tuolloin myös Ruotsia. Yhdistyneen armeijan vahvuus oli aikakauden mittapuulla kunnioitettava: 4 000 mustan kaartin Landsknechtiä sekä 8 000 Juhanan palveluksessa ollutta ritaria, nihtiä ja nostoväen talonpoikaa.

Juhanan sotajoukko tunkeutui Dithmarschenin marskimaalle 11. helmikuuta 1500. Ajankohta ei ollut sattumanvarainen, sillä sotilasoperaatio vetistä suomaata vastaan oli kaikkein järkevintä toteuttaa sydäntalvella, jolloin joet ja lammikot olivat jäässä ja saattoivat kantaa sotajoukkojen painon. Dithmarschenin talonpojat kykenivät mobilisoimaan hyökkääjää vastaan puolta vähäisemmän joukon eli noin 6 000 aseistettua talonpoikaa. Taistelun lähtökohta ei kuitenkaan ollut aivan niin epätasasuhtainen, kuin olisi saattanut kuvitella. Dithmarschenin miehet tunsivat marskimaansa läpikotaisin, ja he osasivat käyttää ympäristönsä erikoispiirteitä vihollista vastaan. Talonpojat avasivat joitakin sulkuluukkuja ja ohjasivat sulaa vettä valitsemilleen lähestymisreiteille. Tällöin he kykenivät pakottamaan Juhanan joukot lähestymään niitä kohtia, joihin talonpojat olivat rakentaneet tykeillä ja hakapyssyillä varustettuja kenttälinnoitteita. Taistelupaikaksi muodostui siten Hemmingstedtin kylän ympäristö, jonka liepeille talonpojat olivat rakentaneet kenttälinnoitteensa ja ampuma-asemansa.

Hemmingstedtin taistelu käytiin 17. helmikuuta 1500. Kyse ei ollut avoimesta taistelusta, vaan erikoisesta yhdistelmästä linnoitus- ja sissisodankäyntiä. Juhanan armeijan oli pakko lähestyä Hemmingstedtiä yhtä ainoaa polkua pitkin, jonka kummallakin puolella oli sulaa vettä. Juhanan sotilaiden edetessä kohti kylää Dithmarschenin talonpojat hyökkäilivät heidän sivustojaan vastaan loikkaamalla seipäiden avulla vesiesteiden ylitse yhdeltä kuivalta kannakselta toiselle. Vain marskimaiden talonpojilla oli taitoa liikkua näin, Juhanan sotilaat ja mustan kaartin Landsknechtit puolestaan vajosivat veteen ja hukkuivat raskaissa haarniskoissaan, jos he harhautuivat etenemistieltä kosteikoille. Taistelua kesti kolme tuntia, minä aikana kärkijoukkona toiminut musta kaarti ei kyennyt kukistamaan rynnäköillään Hemmingstedtin kenttälinnoitetta. Kapea lähestymiskäytävä esti Landsknechtejä käyttämästä lukumääräistä ylivoimaansa, ja talonpoikien linnoitteistaan käsin käyttelemät ampuma-aseet toimivat tehokkaammin kuin mustan kaartin omat hakapyssyt. Pitkistä peitsistä ei myöskään ollut mitään hyötyä linnoitettuja asemia vastaan. Näiden kolmen tunnin aikana Juhana menetti 4–7 000 miestä eli kolmanneksen tai jopa yli puolet vahvuudestaan. Puolustajien tappiot olivat historioitsija Walter Westphalin arvion mukaan noin 1 200–1 500 miestä.

Hemmingstedt oli varhaismodernin aikakauden (1500–1800) ensimmäinen suuri taistelu Pohjoismaissa. Tappio oli nöyryytys paitsi Tanskan kuningas Juhanalle niin myös koko Kalmarin unionille, jonka keskiaikaista perua olleet sotajoukot paljastuivat auttamattoman epäpäteviksi uudenlaiseen kenttälinnoitteisiin ja tuliaseisiin perustuneen sodankäynnin aikakaudella. Myös musta kaarti löysi Hemmingstedtistä omat taktiset rajansa. Tiiviit ja kurinalaiset Landsknecht–muodostelmat olivat omiaan avoimissa kenttätaisteluissa, mutta niiden käyttäminen rikkonaisessa maastossa linnoittautuneita ja tuliasein varustautuneita puolustajia vastaan oli silkkaa itsemurhaa. Dithmarschenin vapaat talonpojat puolestaan osoittivat, mitä motivoitunut kansanarmeija kykeni saavuttamaan itselleen suotuisissa ympäristöolosuhteissa sekä käyttämällä edukseen uudenlaisen sodankäynnin tarjoamia sotilaallisen voiman moninkertaistajia: linnoitustekniikkaa, tulivoimaa ja sissisodankäyntiä. Hemmingstedt oli siten merkittävä virstanpylväs paitsi varhaismodernin Skandinavian niin myös koko maailman sotahistoriassa.

Kirjallisuutta ja lähteitä:

Gilbert John Millar, ´The Landsknecht: His Recruitment and Organization, With Some Reference to the Reign of Henry VIII’. Military Affairs, Vol. 35, No. 3 (October 1971).

Olaf van Nimwegen, ’The transformation of army organization in early-modern western Europe, c. 1500–1789’. Frank Tallett ja D. J. B. Trim, toim., European Warfare 1350–1750 (Cambridge: Cambridge University Press, 2010).

Johann Wilhelm Petersen, Chronica oder Zeitbuch, der Lande zu Holsten Stormarn Ditmarschen und Wagern Wer dieselben Lender regiert (Lyypekki: Laurentz Albrecht, 1599).

Walter Westphal, Von Bornhöved bis zur Erstürmung der Düppeler Schanzen: Vergessenene Schlachten und Kriege in Schleswig-Holstein (Hampuri: Books on Demand, 2001).

Teknologia ja sotahistoria

Sotahistorian tutkimuksessa, kuin myös sen harrastamisessa, on yksi keskustelun ja kiistan aihe ylitse muiden: teknologian vaikutus sotahistoriaan. Keskustelunaihe on erityisen tyypillinen internetin sotahistoriafoorumeilla ja muilla kommenttipalstoilla. Nojatuolikenraalit vääntävät kättä siitä, olisiko Saksa voittanut toisen maailmansodan, jos MP44 rynnäkkökiväärit olisi lanseerattu Wehrmachtin perusaseeksi jo vuonna 1941, tai siitä, olisiko marjakuusijouset kannattanut ottaa uudelleen käyttöön Amerikan vapaussodassa. Nämä keskustelut ovat enemmän viihteellisiä kuin vakavia, ja niihin liittyy usein vahva kontrafaktuaalinen pohdinta. Sotahistorian harrastelijapiireissä vallitsee joka tapauksessa vahva uskomus siitä, että aseilla ja sotilasteknologialla on ollut kautta historian aivan ratkaiseva rooli sotien kulussa kuin myös niiden lopputuloksessa.

Historiallisten aseiden innokkaille harrastajille vastakkaisen joukon muodostavat ne akateemiset sotahistorian tutkijat, jotka suhtautuvat lähtökohtaisesti torjuen kaikelle aseiden ja teknologian vaikutukselle sotahistoriassa. Brittiläisen Robert I. Frostin mukaan teknologinen kehitys ei itsessään voi muuntaa sodankäyntiä, ja että kysymys yksittäisten aseiden tai linnoitustekniikoiden sodankäynnillisestä vaikutuksesta on pitkälti yhdentekevä. Varhaismodernin aikakauden sodankäyntiin perehtynyt suomalaisen sotahistorian arkkiatri Arvi Korhonen puolestaan piti ”koulumestarimaisena” käsityksenä sitä, että ruutiaseet olisivat kyseisellä aikakaudella mullistaneet sodankäyntiä. Korhonen näki aseteknologian muutoksen tasaisena ja verkkaisena kehityksenä, joka enemmän seurasi historian kulkua kuin johti sitä. Myös ammattisotilaiden suusta saattaa kuulla tietynlaista välinpitämättömyyttä aseita ja teknologiaa kohtaan. Sotakorkeakouluissa sotahistorian muutosvoimana ei nähdä niinkään teknologiaa itseään vaan niitä koulutuskäytäntöjä ja doktriineja, jotka seuraavat uudenlaisen aseteknologian käyttöönotosta.

Teknologian vaikutukselle on silti löytynyt myös paljon ymmärtäjiä sotahistorian tutkimuksen saralla. Äskettäin menehtynyt brittiläisen sotahistorian Grand Old Man sir Michael Howard kuljetti teknologisia murroskohtia koko ajan mukana eurooppalaisen sotahistorian yleisesityksessään. Howard muun muassa piti preussilaisen Dreyse kiväärin (ns. neulakiväärin) ilmaantumista 1860-luvulla merkittävänä sotahistoriallisena murroskohtana: nyt jalkaväen sotilas saattoi ensimmäistä kertaa historiassa surmata vihollisen jopa satojen metrien päästä muodostamatta itsestään näkyvää maalia vastustajalle. 1800-luvun lopulla uusien räjähdysaineiden kuten lyddiitin, kordiitin ja meliniitin ilmaantuminen puolestaan kasvatti räjähdysammusten tehoa moninkertaisesti. Howard piti ilma-aseen ja panssarivaunujen innovaatioita niin tähdellisinä, että hän jopa nimitti vuosien 1914 ja 1945 välisen aikakauden ”teknologistien sodiksi.” Vuosikymmen sitten amerikkalainen Max Boot kirjoitti paksun kirjan teknologian ja sodankäynnin vuorovaikutuksesta. Myös Boot pitää teknologian roolia sotahistoriassa keskeisenä, mutta hän näkee sen roolin kuitenkin ristiriitaisena dialektiikkana enemmän kuin deterministisenä kehityksenä kohti tehokkaampaa sodankäyntiä. Käytännössä teknologisen kehityksen sopeuttaminen sodankäyntiin on vaatinut erilaisia uhrauksia taktiikan tasolla: usein teknologiset loikat ovat kasvattaneet sekä vihollisen tappioita että omia. Pahimmillaan teknologiset innovaatiot ja näppärät uudet sotalelut hämärtävät strategista ajattelua ja johtavat sotilaallisiin umpikujiin.

Oma historioitsijan näkemykseni teknologian sotahistoriallisesta merkityksestä on sekoitus skeptisismiä ja varauksellista hyväksyntää. Muutama mullistava teknologinen murroskohta tulee joka tapauksessa eittämättä mieleen. Aivan aluksi jossain vaiheessa joku ihmisapinoiden ryhmään kuulunut esi-isämme keksi ottaa käteensä kiven tai kepin ja käyttää sitä puolustautumiseen villieläimiä ja lajikumppaneita vastaan. Kun homo sapiensien perheet tai heimot alkoivat kivikaudella taistella kuolemaan saakka lajitovereittensa kanssa resursseista tai reviireistä, sodankäynnin voi katsoa syntyneen. Varhaisia merkittäviä teknologisia murroskohtia ovat olleet kaarijousen keksiminen, kivimuurien rakentaminen ja hevosen käyttö sotaratsuna. Tuolloin on alkanut myös sotateknologian dialektiikka, kun näille innovaatioille on ilmaantunut omat vastakeinonsa: kilvet, haarniskat ja muurinmurtajat. Ratsusotilas oli siitä vaikuttava ilmestys, ettei sellaiselle tuntunut vuosituhansien ajan löytyvän mitään yksiselitteisen tehokasta torjuntakeinoa. Myöhäiskeskiajalla ratsusotilaita onnistuttiin pitämään vähän etäällä pitkien peitsien avulla, myöhemmin 1500-luvulta alkaen jonkin verran myös muskettien ja tykistön tulella. Ratsusotilas katoaa kuitenkin lopullisesti sotahistoriasta vasta 1900-luvun ja konetuliaseiden leviämisen myötä.

Oma sotahistorian tutkimusalueeni on ollut 1600-luku, jota määrittää vahvasti teoria sodankäynnin vallankumouksesta (Military Revolution). Tämän teorian mukaan muutokset aseteknologiassa ja taktiikassa ajanjaksolla 1560–1660 johtivat vallankumoukseen sodankäynnin yhteiskunnallisella tasolla. Taktiikan taso ajoi sodankäynnin mittakaavan kasvua, johon varhaismodernit valtiot vastasivat luomalla erilaisia instituutioita ja mekanismeja entistä suurempien resurssien kokoamiseksi sodankäyntiä varten. Tätä prosessia kutsutaan usein myös varhaismoderniksi valtionmuodostukseksi. Ikävä kyllä sodankäynnin vallankumouksen teoria on toistuvasti ymmärretty väärin argumenttina muskettien tai tykistölinnoitteiden vallankumouksellisesta vaikutuksesta varhaismodernin aikakauden sodankäyntiin itseensä, mikä on johtanut jokseenkin hedelmättömään keskusteluun vaikkapa siitä, oliko keskiaikainen marjakuusijousi itse asiassa paljon tehokkaampi ase kuin lunttulukkomusketti (tietyillä tavoilla oli). Itse asiassa varhaismodernia aikakautta leimaa selkeä aseteknologinen stagnaatio aikavälillä 1500–1800, jolloin musketeissa, tykeissä, sotalaivoissa ja tykistölinnoitteissa tapahtui vain vähäistä kehitystä tai muutosta. Samaan aikaan sodankäyntiä mullistivat sen ylätasolla ammattimaisen upseerikunnan muodostuminen, julkisen velan kehittyminen sodankäynnin rahoitusvälineeksi sekä erilaisten sodankäyntiä ohjaavien instituutioiden, kuten amiraliteettien, esikuntien ja puolustusministeriöiden, perustaminen.

1800-luvusta alkavalle modernille aikakaudelle tultaessa on pakko tunnustaa teollisen vallankumouksen sotilaallinen ulottuvuus. Tässä mielessä 1800-luvun merkittävin sotateknologinen innovaatio oli höyrykone, joka muutti aseiden valmistustavan. Konevoima ei pelkästään kasvattanut asetuotannon volyymiä, vaan sen suurin merkitys oli aseiden standardisoinnissa. Tykkien ja kiväärien piippuja ei enää valettu vaihtelevamittaisissa muoteissa, vaan ne valmistettiin poraamalla umpinaisen rautaputken lävitse. Valmistusmekanismin sivutuotteena kaikki piiput oli mahdollista rihlata automaattisesti ja samalla standardilla jo valmistuksen alkuvaiheessa (aiemmin rihlat oli pitänyt erikseen leikata valmiiseen piippuun). Höyrykone toimi myös sodankäynnin kirjaimellisena moottorina, kun se asennettiin sotalaivaan tai vaikka joukkoja ja asetarvikkeita kuljettaneeseen junaan. Preussin nopea menestys 1860-luvun sodissa ei lopulta perustunut niinkään Dreysen neulakivääreihin kuin Saksan rautatieverkon käyttämiseen joukkojen ripeässä siirtelyssä ja keskittämisessä.

1900-luvun alkupuolen kumouksellisin aseteknologinen innovaatio oli lentokone, jonka merkitys korostui toisen maailmansodan strategisissa ilmapommituksissa. Siviiliväestö oli jo aiemminkin joutunut sodankäynnin jalkoihin, vaikkapa pahamaineisessa kolmikymmenvuotisessa sodassa (1618–1648), mutta strategiset mattopommitukset hyökkäsivät aivan ennen näkemättömällä tavalla ”sodankäynnin kolminaisuuden” oppia vastaan. Sotatieteilijä Carl von Clausewitz oli 1800-luvun alussa hahmotellut ajatuksen sodan kolminaisuudesta, jossa sodankäynti rakentui hallituksen, kansan ja armeijan varaan. Kaupunkien systemaattiset massapommitukset hyökkäsivät opin keskimmäistä tukijalkaa eli kansaa vastaan. Strategisena toiveajatteluna oli, että uuden aseteknologian eli ilmasta käsin kohdistetun massiivisen räjähdysvoiman seurauksena vihollisen siviiliväestö demoralisoituisi ja kääntyisi omaa hallitustaan ja armeijaansa vastaan. Näin ei käynyt edes raunioiksi pommitetuissa Saksassa ja Japanissa, mutta strategian seurauksena siviiliväestön osuus sodankäynnin uhreista kasvoi aivan eksponentiaalisesti edelliseen maailmansotaan verrattuna. Strategisen ilmasodankäynnin kaikkein mullistavin yksittäinen ase oli ydinpommi, joka käänsi täysin ympäri Clausewitzin ajatuksen sodasta politiikan jatkeena. Kylmän sodan aikana kilpailevien supervaltojen politiikka olikin ydinaseiden olemassaolon jatketta eikä päinvastoin. Yksi ainoa asetyyppi teki täysin mahdottomaksi ajatuksen Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välisestä totaalisesta sodasta.

Teoria sodankäynnin vallankumouksesta herätettiin jälleen henkiin viime vuosisadan lopulla, mutta tuolloin se kantoi nimeä RMA (Revolution in Military Affairs). Termi lanseerattiin vuonna 1990 käydyn Persianlahden sodan aikana, jolloin Yhdysvaltojen johtama liittouma teki muutamassa viikossa selvää jälkeä Saddam Husseinin johtaman Irakin asevoimista, jotka olivat miesmäärältään Lähi-idän voimakkaimmat. Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten menestyksen katsottiin johtuvan täysin ylivoimaisesta sotilasteknologiasta, kuten täsmäaseista ja häivepommittajista. Uuden sodankäynnin vallankumouksen kannattajat ovat kuitenkin nähneet teknologian merkityksen hyvin laajassa kontekstissa, jossa Yhdysvallat hankki ja säilytti itselleen sodankäynnin aloitteen tiedon välittämisellä päätöksentekoportaan ja operatiivisten joukkojen välillä. Jos toinen osapuoli kykenee siirtämään langatonta tiedustelutietoa omille joukoilleen lähes reaaliajassa, ja toinen joutuu kyselemään sitä rätisevän kenttäpuhelimen välityksellä pääesikunnasta tai presidentinpalatsista, sodan lopputulos ei ole vaikeasti arvattavissa.

Lopuksi lienee syytä pohtia sotateknologian historiallista omaksumistapaa. Historiallisesti lähes kaikki sotateknologiset innovaatiot ovat tulleet sodankäynnin ulkopuolelta. Ruuti, höyrykone ja ydinvoima kehitettiin sotilaallisten instituutioiden ulkopuolella ja irrallaan sodankäynnin tarpeista, mutta ne omaksuttiin osaksi sodankäyntiä joko ilmeisen pitkällä viiveellä (ruuti) tai hyvin ripeästi (ydinvoima). Monet yksittäiset aseetkin ovat kehittyneet sotakenttien ulkopuolella: esimerkiksi kaarijousi ja rihlattu musketti ovat olleet alun perin metsästykseen käytettyjä välineitä, joista on sittemmin tullut osa sotaa käyvien ryhmien arsenaalia. Tähän historialliseen trendiin on kuitenkin tullut 1900-luvulta lähtien muutos, kun teknologian suunta on alkanut virrata sotilaskäytöstä siviilimaailmaan. Tutkat ja satelliitit kehitettiin alun alkaen sotilaallisia tarkoitusperiä varten, mutta niistä tuli pian oleellinen osa siviiliyhteiskuntien infrastruktuuria. Ehkä omalle ajallemme tärkein sotateknologiasta omaksuttu asia on internet, joka sai alkunsa 1960-luvun lopulla Yhdysvaltain asevoimien sisäisenä viestintäkanavana. Tähän teknologisen omaksumisen käänteiseen trendiin on olemassa selkeä syy: asevoimat eivät historiallisesti olleet harjoittaneet mitään systemaattista tuotekehittelyä tai panostaneet tieteelliseen tutkimukseen, mutta tämä asia muuttui toisen maailmansodan aikana. Nykymaailmassa asevoimat tai niitä lähellä olevat organisaatiot panostavat vahvasti hyvin monenlaiseen tieteelliseen tutkimukseen ja teknologiseen tuotekehittelyyn, minkä lisäksi ne tarkkailevat valppain silmin kaupallisen sektorin teknologisia hankkeita ja potentiaalisia innovaatioita. Kun ”sotilasteollinen kompleksi” osallistuu jo varhaisessa vaiheessa kaupalliseen tuotekehittelyyn ja teknologiseen innovointiin rahoittajan tai infrastruktuurin tarjoajan roolissa, raja sotilas- ja siviiliteknologian välillä hämärtyy entisestään. Tässä vaiheessa tosin siirrytään sotahistoriasta sodan futurologiaan ja kaltaisteni menneiden sotien historioitsijoiden osaamisalueen ulkopuolelle.

Lähteet:

Max Boot, War Made New: Technology, Warfare, and the Course of History 1500 to Today (New York: Gotham Books, 2006).

Warren Chin, ‘Technology, war and the state: past, present and future’. International Affairs, Volume 95, Issue 4 (July 2019), 765–783.

Robert I. Frost, The Northern Wars 1558–1721 (Lontoo: Longmans, 2000).

Michael Howard, War in European History (Oxford: Oxford University Press, 1976).

Arvi Korhonen, Hakkapeliittain historia, I (Helsinki: Werner Söderström, 1939).

Neuvostoliittolaisen historiankirjoituksen klassikko

Joskus helmikuun 2009 lopulla seisoin Aberdeenin yliopistossa vanhan King’s Collegen päärakennuksen tyhjässä porraskäytävässä odottelemassa yleisöluennon alkamista. Luennon oli tarkoitus pitää Andrew Newby, ja luennon aiheena piti olla Suomen suuri nälänhätä 1866–1868. Luentoa ei kuitenkaan koskaan pidetty, sillä Aberdeenin kreivikunnassa oli satanut muutama hiutale lunta, ja koillisen Skotlannin koko normaali arkielämä oli peruttu. Tieto luennon peruuntumisesta oli saavuttanut sähköpostinsa tarkastaneet eli kaikki muut paitsi minut ja erään porraskäytävässä kanssani seisoskelleen vanhemman herrasmiehen. Odoteltuamme kymmenisen minuuttia yli luennon alkamisajan totesimme vihdoin toisillemme, että olimme ilmeisesti saapuneet turhaan paikalle. Small talkin jälkeen vanhempi herra siirtyi kyselemään kiinnostuksestani Suomen historiaan ja oli yllättynyt mutta ilahtunut tunnustettuani olevani suomalainen. Kun kerroin opiskelevani kolmikymmenvuotista sotaa käsittelevää proseminaarikurssia, vanhempi herrasmies innostui suuresti ja siirryimme jutustelemaan niitä näitä Kustaa Aadolfista ja 1600-luvun sotahistoriasta. Keskustelun aikana minulle selvisi, että keskustelukumppanini ei ollut kukaan sen vähäisempi kuin emeritusprofessori Paul Dukes, varhaismodernin Venäjän sotahistorian johtava asiantuntija läntisessä maailmassa.

Paul Dukesin toimitustyön ansiosta kaltaisellani venäjää taitamattomalla historiantutkijalla on mahdollisuus tutustua kolmikymmenvuotisen sodan neuvostoliittolaiseen historiografiaan eli tarkemmin sanottuna Boris Poršnevin vuosien 1960 ja 1976 välillä ilmestyneisiin kirjoituksiin. Vuonna 1995 Dukesin toimittamat kirjoitukset ilmestyivät Cambridgen yliopiston kustantamana englanninkielisenä kirjana Muscovy and Sweden in the Thirty Years’ War 1630–1635. Kirjasta on sittemmin otettu uusi painos vuonna 2012.

Kuten sanottu, englanninkieliset käännökset Boris Poršnevin kirjoituksista aukaisevat kiinnostavan ikkunan kylmän sodan aikaiseen neuvostoliittolaiseen historiantutkimukseen. Rautaesiripun takana kirjoitettiin paljon korkeatasoista historiaa, ja kaikkea Neuvostoliiton satelliittivaltioiden alueilla tehtyä historiantutkimusta määritti jonkinasteinen sitoutuminen marxilaiseen historiateoriaan. Tätä historiateoriaa voi yleistäen kuvata sellaiseksi näkökulmaksi, joka näkee menneisyyden luokkataistelun ja materiaalisen vastakkainasettelun (dialektiikan) kautta. Kolmikymmenvuotisen sodan osalta tätä itäeurooppalaista ja marxilaista historiantutkimusta edustivat tšekkiläinen Josef Polišenský ja itäsaksalainen Herbert Langer. Boris Poršnev kuitenkin poikkesi näistä kollegoistaan siinä, ettei hänen historiankirjoituksensa ollut ainoastaan marxisti-leninististä vaan myös silmiinpistävän isovenäläistä. Poršnevin vahva venäläismielisyys leimaakin hänen tekstejään jopa kommunismia vahvemmin.

Paul Dukesin toimittama Muscovy and Sweden in the Thirty Years’ War 1630–1635 on jaettu viiteen osaan. Kirja alkaa kuvaamalla ajanjaksoa 1626–1630, jolloin Ruotsi kävi Kustaa Aadolfin johdolla sotaa Puola-Liettuaa vastaan ja päätyi lopulta liittymään osaksi Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa riehunutta suursotaa. Tässä osassa kirjaa Poršnev kirjoittaa isovenäläisen historioitsijan roolissa, vaikkakin hänen ajattelussaan on äänekkäitä kaikuja kylmän sodan supervaltojen vastakkainasettelusta. Poršnevin mukaan Venäjän todellinen hallitsija, istuvan tsaari Mikaelin isä patriarkka Filaret, hahmotteli reaalipoliittisen todellisuuden suurten koalitioiden kautta. Venäjän arkkivihollinen Puola-Liettua oli osa suurta Habsburgien koalitiota, johon kuuluivat myös Habsburgien keisarihuone sekä Espanjan maailmanvalta. Niiden vastapoolina olivat Euroopan protestanttiset valtakunnat, lähinnä Ruotsi, Alankomaat, Tanska, Transilvania sekä kirjava joukko Saksan ruhtinaita. Poršnevin mukaan Filaret olisi oivaltanut myös Ranskan ja sen todellisen johtajan kardinaali Richelieun vastenmielisyyden Habsburgien suurvaltaa kohtaan, mistä syystä Moskovassa olisi laskettu myös Ranska osaksi Habsburgien vastaista koalitiota. Filaretin voimakkain huomio kohdistui kuitenkin Ruotsiin, jota patriarkka kannusti aktiivisesti mukaan Keski-Euroopassa käytyyn suursotaan. Tämä kannustaminen toteutui siten, että Venäjä ja Ruotsi sopivat järjestelystä, jossa Venäjä myi Ruotsille poikkeuksellisen huokeaan hintaan suuret määrät viljaa. Ruotsi myi sitten tämän viljan uudestaan korkeammalla hinnalla Alankomaiden markkinoilla. Ostohinnan ja myyntivoiton välinen erotus kolahti sitten suoraan Ruotsin sotakassaan. Poršnevin mukaan tämä järjestely olisi tuottanut Ruotsille kahden ja puolen miljoonan taalerin suuruiset voitot vuosien 1630–1633 välillä. Ruotsalainen historiantutkimus on sittemmin kyseenalaistanut voimakkaasti Poršnevin väitteet ja esittänyt sen sijaan, että Ruotsin viljakaupasta saama voitto olisi jäänyt 160 000 taaleriin. Oli miten oli, Poršnevilla oli sikäli oivaltava argumentti, että viljakaupasta saatu tuotto oli riihikuivaa rahaa, joka saatettiin ohjata suoraan Saksassa olleiden armeijoiden rahoittamiseen (sotilaiden palkat oli maksettava käteisellä eikä velkakirjoilla).

Kirjan toinen osa käsittelee Venäjän ja Puola-Liettuan välisen Smolenskin sodan (1632–1634) valmisteluja. Poršnev luo kytköksen Venäjän viljakaupan kautta maksamien apurahojen, ruotsalaisten Saksan–sotaretken ajankohdan ja Smolenskin sodan välille. Kustaa Aadolf nousi maihin Saksassa kesällä 1630, Poršnev argumentoi, koska Venäjän tsaari oli luvannut hänelle avaavansa idässä uuden rintaman Puola-Liettuaa vastaan. Ruotsin ja Puola-Liettuan välisen sodan vuonna 1629 päättänyt Altmarkin rauha, kannattanee muistaa, oli vain väliaikainen, ja sen oli määrä umpeutua vuonna 1635. Lupaus Venäjän ja Puola-Liettuan välisestä sodasta takasi siis Ruotsille turvan Puola-Liettuaa vastaan ja mahdollisti Kustaa Aadolfin täydellisen heittäytymisen mukaan Saksan sotaan. Tämän salaisen liittouman logiikka perustui siihen, ”että kuka tahansa, joka löysi uuden vihollisen omasta selustastaan, oli lähes varmasti tuomittu häviämään.” Poršnev on täysin oikeassa siinä kritiikissään, että Puola-Liettuan uhan vaikutusta Kustaa Aadolfin ja Axel Oxenstiernan päätöksentekoon ei ole tarpeeksi painotettu perinteisessä kolmikymmenvuotisen sodan historiografiassa. Huoli puolalaisten mahdollisesta yllätyshyökkäyksestä Ruotsin hallitsemaan Liivinmaahan tai Inkeriin esiintyy toistuvasti Tukholman valtaneuvoston protokollissa aivan kolmikymmenvuotisen sodan viimeisiin vuosiin saakka. Poršnev oli vakuuttunut myös siitä, että Kustaa Aadolf aikoi kytkeä Ruotsin osaksi Venäjän ja Puola-Liettuan välistä Smolenskin sotaa. Poršnevin mukaan Kustaa Aadolfin siirtyminen Nürnbergistä itään kohti Saksin ja Sleesian välistä rajaa syksyllä 1632 johtui kuninkaan aikeista hyökätä puolalaisten selustaan näiden kohdatessa venäläisten samanaikaisen hyökkäyksen idästä. Tämä suunnitelma, joka sisältää ikäviä kaikuja Puolan kohtalosta kansallissosialistisen Saksan ja kommunistisen Neuvostoliiton välissä vuonna 1939, ei aivan vakuuta tätä lukijaa. Aikalaislähteiden enemmistö tukee sitä tulkintaa, että Kustaa Aadolf päätyi Lützenin tappotantereella siitä syystä, että hän halusi estää Albrecht von Wallensteinin johtamaa keisarillista armeijaa lyömästä kiilaa Ruotsin ja sen voimakkaimman liittolaisen, Saksin vaaliruhtinaskunnan, välille.

Kolmas osa on suoraa jatkoa edellisestä. Poršnev pohti Ruotsin ja Venäjän välisen liittouman sisäisiä ristiriitoja ja toisaalta myös sen etuja. Puola-Liettuan häviäminen Venäjän kitaan ei ollut pitkällä tähtäimellä Ruotsin etu, sillä se olisi vain korvannut yhden itäisen uhan toisella, jopa entistä voimakkaammalla. Toisaalta voimatasapaino Venäjän ja Puola-Liettuan välillä ei sekään palvellut Ruotsin etuja, sillä sellainen tilanne olisi mahdollistanut puolalaisten aseiden suuntaamisen Ruotsia vastaan. Tästä syystä Kustaa Aadolf halusi lyödä Puola-Liettuan yhteisymmärryksessä tsaari Mikaelin ja patriarkka Filaretin kanssa. Mielenkiintoista tässä osassa on se, että Poršnev huomioi Kustaa Aadolfin neuvotelleen suoraan Kremlin kanssa ja ohittaen siten kokonaan Tukholman valtaneuvoston ja sitä hallinneen aristokratian. Poršnevin mukaan kuningas tiesi aristokratian nurjamielisestä suhtautumisesta venäläisiin; tämän antipatian syynä olisi ollut aristokraattien oma huono omatunto siitä, että nämä olivat aiemmin 1600-luvulla riistäneet Venäjältä ”sen itämerelliset provinssit.” Tämä psykologisointi kylläkin aliarvioi ruotsalaisen aristokratian omahyväisyyttä ja vankkaa luottamusta omaan etuoikeutettuun säätyasemaansa. Joka tapauksessa Moskovassa nähtiin Ruotsin sotilaalliset menestykset kannustavina enteinä siitä, että varmistettuaan edullisen sotilaallisen asemansa Saksassa Ruotsin kuningas oli valmis kääntämään aseensa itään ja kohti puolalaisia. Tästä syystä ruotsalaisten Breitenfeldissä syyskuussa 1631 saavuttamaa suurta taisteluvoittoa juhlistettiin myös Moskovan oman politiikan menestyksenä. Punaisella torilla pidettiin Breitenfeldin kunniaksi sotilasparaati, jota säestivät sadasta tykistä ammutut kunnianlaukaukset. Näiden juhlallisuuksien lisäksi tsaari Mikael käski Moskovan kaikkia kirkkoja pitämään juhlajumalanpalveluksen voiton kunniaksi. Poršnev nostaa toisaalta myös esille Ruotsin ja Venäjän liittouman sisäisiä ristiriitoja, jotka aiheutuivat ensisijaisesti ruotsalaisten sisäisestä kahinoinnista liittyen diplomaattisten edustajien valintaan sekä ulkopuolisten tahojen, kuten Tanskan kuningas Kristian IV:n, yrityksistä lyödä kiilaa Ruotsin ja Venäjän välille. Poršnevin tulkinnan mukaan liittouma kuitenkin selvisi näistä sisäisistä haasteista. Se, mistä Ruotsin ja Venäjän liitto ei lopulta selvinnyt, oli Kustaa Aadolfin kuolema Lützenin kentällä 6. marraskuuta 1632. Poršnev pohti sitä mahdollisuutta, että kuninkaan kaatuminen ei ollut puhdasta sattumaa. Puolalaiset olivat jo pitkään levittäneet huhuja kuninkaan kuolemasta milloin missäkin yhteydessä, ja Kustaa Aadolfin otollinen kuolema juuri Puola-Liettuaa vastaan suunnatun sotaretken aattona toimi lähes epäilyttävän hyvin heidän edukseen. Tästä pohdinnasta paistaa lävitse Poršnevin marxisti-leninistinen aatemaailma, joka olettaa dialektiikan vaikuttavan kaikessa historiassa: Kustaa Aadolfin ulkomaalaisten vihollisten salaliiton hänen murhaamisekseen oli pakko olla olemassa, koska dialektiikan mukaan jokaisella hallitsijalla täytyi olla omat salaiset vihollisensa. Lisäksi Poršnev rakentaa tässä pohdinnassa olettamuksen (kuninkaan salamurha) toisen olettamuksen (Puola-Liettuaa vastaan suunniteltu sotaretki) päälle.

Neljäs osa on kolmikymmenvuotisen sodan tulkintaa marxismin linssien lävitse. Poršnev näki Saksan lukuisat talonpoikaiskapinat ja kaupunkien levottomuudet merkkeinä siitä, että Saksan sorrettu alaluokka oli valmis vastaanottamaan Kustaa Aadolfin emansipaation voimana ja omana yhteiskunnallisena vapahtajanaan. Poršnev tekee tässä osassa suuren palveluksen kolmikymmenvuotisen sodan historiografialle nostamalla parrasvaloihin erityisesti urbaanin alaluokan ja sen poliittiset intohimot. Voimakkaasti stratifioituneiden kaupunkien sisäiset ristiriidat ja jännitteet onkin unohdettu sodan perinteisessä historiografiassa, joka on tyypillisesti perustunut uskonnolliseen vastakkainasetteluun, liberaaliin suurmieshistoriaan tai sentimentaaliseen kansallismielisyyteen. Poršnevin ajatukset siitä, että Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa olisi muhinut Kustaa Aadolfin johtajuutta odottanut yhteiskunnallinen vallankumous ei tosin vakuuta kriittistä lukijaa, sillä Poršnevin päättely pohjautuu hyvin rajalliseen lähdemateriaaliin ja turhan rohkeaan tulkintaan.

Kirjan viimeinen ja lyhyin osa käsittelee Ruotsin ja Venäjän välisen liiton kuihtumista Kustaa Aadolfin kuoleman seurauksena. Venäjältä oli lokakuussa 1632 lähetetty ”suuri lähetystö” kohti Tukholmaa. Lähetystön tehtävänä oli virallistaa Ruotsin ja Venäjän liitto sekä sinetöidä päätös yhteisestä sodasta Puola-Liettuaa vastaan. Lähetystön matka keskeytyi joulukuun alussa, kun uutinen kuninkaan kuolemasta saavutti lähettiläät näiden ollessa vielä Suomessa. Lähettiläät jäivät odottelemaan uusia ohjeita, jotka he saivat vasta maaliskuussa 1633. Ohjeiden mukaan lähettiläiden tuli keskittää huomionsa vain yhteen asiaan eli vuonna 1617 solmitun Stolbovan rauhan ehtojen vahvistamiseen (rauhansopimusta ei ollut vielä ratifioitu). Lähettiläiden tuli saada tulevissa neuvotteluissa Tukholman päättäjiltä vahvistus sille, että Ruotsi sitoutuisi sotimaan Venäjän rinnalla sen tulevissa sodissa Puola-Liettuaa vastaan. Pitkittyneissä ja katkonaisissa neuvotteluissa tämä sitoumus yhteisestä sodankäynnistä vesittyi Ruotsin lupaukseen epäsuorasta avusta, lähinnä palkkasoturien vapaan kauttakulun muodossa. Patriarkka Filaretin kuoleman myötä lokakuussa 1633 Venäjän oma Ruotsin–politiikka joutui jäihin eri klikkien kamppaillessa vallasta Kremlin muurien sisällä. Samanaikaisesti ruotsalaiset osoittautuivat innottomiksi jatkamaan neuvotteluita, sillä Puola-Liettuan uuden kuninkaan Vladislav IV:n luovuttua vaateista Ruotsin kruunuun välittömin uhka Puola-Liettuan taholta vaikutti poistuneen. Viimeisen iskun yhteiselle sotilasliitolle antoi epäonnistunut Smolenskin sota, joka päättyi Venäjän ja Puola-Liettuan solmimaan rauhaan kesällä 1634. Poršnev näki yhteyden Venäjän–liiton epäonnistumisen ja Ruotsin 1634–1635 Saksassa kokemien sotilaallisten vastoinkäymisten välillä. Mikäli joukkoja ei olisi pidetty reservissä Puola-Liettuaa vastaan suunniteltua sotaa varten, Gustaf Hornin ja Johan Banérin armeijoilla olisi ollut tarpeeksi voimavaroja Nördlingenin tappion kaltaisten katastrofien välttämiseksi. Mielenkiintoista kyllä, Poršnev ei lainkaan pohdi sitä vaihtoehtoa, että Ruotsi olisi pitänyt lukuisia rykmenttejä Suomessa ja Liivinmaalla venäläisten itsensä muodostaman uhan varalta.

Boris Poršnevin kansallismielisyys ja kommunismi vaikuttavat helposti ja jopa ymmärrettävästi epämieluisilta ja vaarallisilta näkökulmilta historiantutkimuksen kentällä. Paradoksaalista kyllä, juuri näiden lähestymistapojen seurauksena Poršnevin kirja tarjoaa virkistävän ja rikastuttavan lisän kolmikymmenvuotisen sodan ja sen aikakauden historian tutkimukseen. Perinteinen länsimainen historiografia on liian kevyesti ohittanut Venäjän roolin aikakauden geopoliittisessa rakennelmassa, ikään kuin Venäjä ja sen johtajat olisivat viettäneet koko kolmikymmenvuotisen sodan aikakauden omassa erillisessä tyhjiössään. Poršnevin marxilaisuus on puolestaan avannut perspektiivin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan yhteiskunnallisiin ristiriitoihin ja vastakkainasetteluihin pienten ja suurten kaupunkiyhteisöjen ruohonjuuritasolla. Vaikka marxilaisen dialektiikan soveltaminen kolmikymmenvuotiseen sotaan usein hämärtää joitain asioita, se toisaalta myös kirkastaa toisia. Tässä mielessä Poršnevin kirja tarjoaa vahvistuksen sille historiantutkimuksen lentävälle lauseelle, että marxilainen historiateoria on kuin moottorisaha: hyödyllinen työkalu, jota tulee käsitellä varoen.

B. F. Porshnev. (2012). Muscovy and Sweden in the Thirty Years' War 1630–1635. Cambridge: Cambridge University Press. Paul Dukes, ed. 

Venäjän sotalaitos ennen Pietari Suurta

Varhaismodernin aikakauden sotahistoria kohdistaa huomionsa hyvin tyypillisesti erilaisiin sodankäynnin muutoksiin ja murroskohtiin. Yhtenä klassisena sodankäynnin muutoksen esimerkkinä pidetään niitä sotilaallisia reformeja, jotka tsaari Pietari I toteutti Venäjällä 1700-luvun vaihteessa. Näihin reformeihin viitataan usein Venäjän sotalaitoksen ”länsimaalaistamisena”, mikä viittaa siihen, että Pietarin valtakaudella Venäjän asevoimat alkoivat muistuttaa muodoltaan, hierarkialtaan, aseistukseltaan ja koulutukseltaan läntisen Euroopan armeijoita. Tämä Pietarin aikakauden murroksen painottaminen on usein toteutunut edeltävien vuosisatojen uudistusten vähättelyllä. Venäjällä kuitenkin tapahtui 1400-luvulta lähtien lukuisia sotilaallisia uudistuksia ja innovaatioita, jotka eivät pelkästään valmistelleet maaperää Pietarin reformaatioille, vaan olivat jopa niiden rakenteellisia edellytyksiä.

Puhuttaessa sotilaallisista uudistuksista on aina pidettävä mielessä se, mitä uudistetaan ja mitä taustaa vasten. Kaikkea sotahistoriaa leimaa innovaation ja tradition välinen dialektiikka, eikä Venäjä ole tästä säännöstä mikään poikkeus. Tämän dialektiikan ymmärtämiseksi on palattava tsaari Iivana III:n valtakaudelle vuosina 1462–1505. Ennen Iivana III:n valtakautta venäläinen tai ehkä paremminkin moskovalainen sotalaitos oli ollut kopio mongolien sotilaallisesta järjestelmästä, joka perustui ratsastaviin jousiampujiin. Varhaisen Moskovan suuriruhtinaskunnan sotalaitoksessa näillä ratsusotilailla oli ollut vapaus siirtyä yhden ruhtinaan sotajoukosta toiseen, mikä oli tehnyt Moskovan suuriruhtinaskunnan ratsusotilaista joustavan mutta levottoman ja epäluotettavan sotilaallisen resurssin. Tsaari Iivana III laittoi pisteen tälle liikkuvuudelle ja julisti minkä tahansa puolen vaihtamisen maanpetolliseksi toiminnaksi. Rajoitettuaan ratsusotilaiden liikkumanvapautta Iivana III pyrki sitomaan heidät vasallisuhteen omaavaksi palveluseliitiksi. Venäjällä oli jo tuolloin olemassa aatelisluokka eli pajarit, jotka omistivat maata ilman minkäänlaista palvelusvelvoitetta Moskovan suuriruhtinaaseen (tai tsaariin, kuten suuriruhtinaat myöhemmin halusivat itseään kutsuttavan). Iivana III loi uudistuksellaan pajarien alapuolelle uuden eliitin eli pomestšikit, jotka saivat tsaarilta läänityksen vastineeksi ratsupalveluksesta. Tämän järjestelmän alulle laittaminen vaati olemassa olevan maanomistuksen radikaalia uudistamista, minkä Iivana III käytännössä toteutti karkottamalla novgorodilaisia maanomistajia Venäjän reuna-alueille ja siirtämällä näin vapautunutta maata uuden sotilaseliitin käyttöön. Vaikka tämä ratsupalvelusjärjestelmä vaikuttaa olleen samaa valtavirtaa eurooppalaisten sotalaitosten kanssa, sen esikuva on historioitsijoiden tulkinnan mukaan ollut kuitenkin mongolien ja tataarien instituutioissa. Tätä tulkintaa tukee se, että siinä, missä läntisten ratsupalveluiden epäonnistuminen johti ainoastaan privilegioidun eliittistatuksen peruuttamiseen, Venäjällä ratsupalveluksen suorittamisen kyvyttömyydestä rankaistiin sakoilla, omaisuuden takavarikolla, vankeudella tai jopa kuolemalla. Ratsupalvelukseen liitetty läänitys ei myöskään ollut pysyvästi ratsusotilaan hallinnassa, vaan se palautui haltijansa kuoleman myötä takaisin valtiolle eli tsaarille.

Iivana III:n Venäjä oli sotilaallisen kehityksen kärjessä, kun tsaarin johdolla Venäjälle muodostettiin sotalaitosta valvonut keskuskanslia (razriadi prikaz). Tämän keskuskanslian rinnalle perustettiin 1500-luvulla pienempiä kanslioita, jotka vastasivat muonatarpeiden hankinnasta, tykkien valamisesta, ruudin ja ammusten valmistamisesta, palveluseliitin elatuksesta ja linnoitusten ylläpidosta. Sotalaitoksen institutionalisoituminen tapahtui samanaikaisesti pomestsiki-eliitin kasvun kanssa. Ulkoasultaan pomestšiki-ratsusotilaat jatkoivat keskiajan traditioita: heidän haarniskanaan toimi perinteinen rengaspaita, ja heillä oli aseinaan miekat, ratsupeitset ja kaarijouset. Uutta oli kuitenkin se, että pomestšiki-armeijan kasvattaminen saattoi tapahtua ainoastaan läänitettävää maaomaisuutta laajentamalla. Tässä mielessä venäläinen pomestšiki-laitos muistutti osmanien sulttaanikunnan sipaheita, jotka myös muodostivat turkkilaisen sotalaitoksen feodaalisen selkärangan. Näin ollen sekä osmanien sulttaanikuntaan että Moskovan suuriruhtinaiden valtakuntaan oli sisälle rakennettuna mekanismi, joka kannusti tai jopa pakotti nämä valtakunnaat jatkuvaan sotilaalliseen laajentumiseen. 1500-luvun puolivälistä lähtien tsaarit kykenivät pitämään pysyvästi aseissa noin 25 000 ratsusotilaan vahvuista pomestšiki-joukkoa.

Pomestšiki-ratsusotilaat eivät omaksuneet ruutiaseita. Näitä aseita oli kuitenkin ollut Venäjällä käytössä jo 1400-luvulta lähtien, ja Novgorodin suuriruhtinaskunta oli tuolloin ollut jopa eurooppalainen edelläkävijä tykistön laajamittaisessa käytössä. 1500-luvulla venäläiseen sotalaitokseen alkoi kuitenkin ilmaantua sotilaslajeja, jotka erikoistuivat juuri tuliaseiden käyttöön. Ensimmäisen näistä ryhmistä muodostivat jo 1500-luvun alussa ilmaantuneet pišchalnikit, jotka olivat hakapyssyillä aseistautuneita jalkaväen sotilaita. Pišchalnikit olivat alun perin olleet tykkimiehiä, jotka tyypillisesti palvelivat varuskuntajoukkoina linnoituksissa ja kaupungeissa. Ajan myötä pišchalnikit siirtyivät aina vain kevyempiin ruutiaseisiin ja omaksuivat lopulta hakapyssyt. Tyypillisesti pišchalnikkejä ei pystytty mobilisoimaan tsaarin resursseista tuhatta enempää, vaikkakin 1540-luvulla heitä saatiin kokoon kaksinkertainen määrä Pihkovan ja eräiden muiden kaupunkien avustuksella. Pišchalnikkien suurin heikkous oli se, etteivät he muodostaneet pysyvää sotajoukkoa, vaan heidät hajautettiin jokaisen sotaretken jälkeen.

Tsaari Iivana IV (1530–1584) korvasi pišchalnikit 1550-luvulla uusilla hakapyssymiehillä. Kazanin tataarikaupungin piirityksen alla vuonna 1552 Iivana IV valitsi pišchalnikien joukosta kolmetuhatta sotilasta, jotka järjestettiin kuuteen pataljoonan kokoiseen muodostelmaan. Näistä streltseistä, kuten heitä alettiin nimittää, tuli pysyvässä palveluksessa säilytetty sotilasluokka, joka asutettiin perheineen Moskovaan. Streltseille maksettiin neljän ruplan vuosipalkkaa, minkä ohella heille myönnettiin oikeus viljellä maata sekä harrastaa kaupankäyntiä. Streltsin ammatti oli periytyvä, ja siirtyi isältä kaikille pojille. Koska streltsit olivat pysyvästi läsnä Venäjän pääkaupungissa, heitä oli luonteva käyttää sotajoukon ohella myös sisäisenä poliisivoimana. Kaksisataa ratsain liikkunutta streltsiä toimi tsaarin henkivartiokaartina.

Toisen ruutiaseiden käyttöön erikoistuneen soturijoukon muodostivat kasakat. Nykyihmiselle tulevat kasakoista helposti mieleen hevoset ja sapelit, mutta alun perin kasakat olivat sotilaalliselta rooliltaan ampuma-aseita käytellyttä jalkaväkeä. Siitä voi kiistellä loputtomasti, muodostivatko kasakat etnisen vai yhteiskunnallisen ryhmän, mutta sodankäynnin näkökulmasta he olivat etujoukko, joka turvasi Puola-Liettuan ja Venäjän eteläisiä rajoja Krimin tataareita ja osmanien sulttaanikuntaa vastaan. Suurin osa kasakoista asusti itse asiassa Puola-Liettuan vallan alla, ja Moskovan suuriruhtinaiden ote itäisimmistä Donin kasakoista oli heikko: eräässä kirjeessään osmanien sulttaanille Iivana IV sanoutui irti kasakoiden ryöstöretkistä sillä perusteella, etteivät kasakat vannoneet uskollisuutta tsaarille. Ennen Pietari Suuren aikakautta kasakat muodostivatkin Venäjän sotalaitoksessa lopulta sangen marginaalisen ryhmän, joka soti tsaarin värien alla enemmänkin liittolaisena tai apujoukkona kuin sotalaitoksen vakituisena osana. Kasakat eivät myöskään muodostaneet ainoata apujoukkoa Venäjän sotalaitoksessa: Iivana IV turvautui laajalti erilaisten vähemmistökansallisuuksien apuun sotilaallisessa laajentumispolitikassaan. Iivana IV:n armeijaan lukeutui suomalais-ugrilaisia apujoukkoja, kuten mordvalaisia ja tšeremissejä, sekä vielä eksoottisempia tataareja, jotka pitkävihan (1570–1595) aikana ylittivät jopa jäätyneen Suomenlahden ja tekivät ryöstöretkiä Kirkkonummelle, Sipooseen ja Helsinkiin.

Iivana IV:n sotilaallinen laajentumispolitiikka johti ajan myötä pomestšiki-instituution kriisiin. Vaikka valtakunta sai valloitusten kautta uutta maata, sitä ei kuitenkaan riittänyt jaettavaksi nopeasti lisääntyvälle pomestšiki-kastille. Suurin pula koski kuitenkin työvoimaa, jota ei enää ollut riittävästi viljelemään pomestšikeille läänitettyä maata. Pomestšikit joutuivat kilpailemaan työvoimasta paitsi toistensa niin myös heitä yhteiskunnallisesti ylemmän pajariluokan kanssa, jonka omaisuuden ja vallan nälkä kasvoi sekin Venäjän valtakunnan laajentuessa. Alati paheneva vaikeus palkita alati kasvavaa palveluseliittiä saattoi osaltaan johtaa Iivana IV:n eksentriseen ja ylhäältä tuotettuun yhteiskunnalliseen kriisiin. Ilmeisen järkkynyt tai mielenvikainen tsaari ryhtyi 1560-luvulla jakamaan uudelleen pajareilta, palveluseliitiltä, kirkolta ja vapailta talonpojilta väkivalloin takavarikoimaansa maaomaisuutta. Tsaari pyrki rakentamaan valtion sisälle jonkinlaista toista valtiota, jota tsaari olisi hallinnut perustamansa terrorikoneiston eli opritšninan välityksellä. Tsaarin terrori ja alati toistuvat katovuodet aiheuttivat Venäjällä demografisen kriisin, kun valtava määrä talonpoikia joko pakeni valtakunnan reuna-alueille tai yksinkertaisesti kuoli pois. Väenkato iski aivan erityisesti siihen osaan Venäjästä, mistä maata oli läänitetty pomestšikeille. Samanaikaisesti pomestšiki-instituution sotilaallista uskottavuutta heikensivät Puola-Liettuaa ja Ruotsia vastaan käydyt sodat, joissa pomestšikien sotilaalliset ansiot olivat jääneet vähintäänkin vaatimattomiksi.

Iivana IV:n epävakaan ja levottoman valtakauden seurauksena Venäjälle oli syntynyt sotilaallinen palveluseliitti, jolla ei ollut mahdollisuuksia laajentaa läänityksiään eikä hädin tuskin kykyä ylläpitää olemassa oleviakaan maitaan kuokan alla. Pomestšikien jälkeläisillä ei näyttänyt olevan juurikaan tulevaisuutta Fjodorin (1557–1598) ja Boris Godunovin (1552–1605) valtakunnissa. Tätä levotonta palveluseliittiä onkin pidetty keskeisenä syypäänä ns. sekasorron aikana (1598–1613) tunnettuun sisällissotaan. Ensin pomestšikien läänitysten maaorjat ja sitten myös kasvavissa määrin tsaarien valtaan kyllästyneet pomestšikit itse vaelsivat uuden elämän toivossa etelän aroille, missä he liittyivät osaksi alati paisuvaa kasakkakuntaa. Yhdistettyään voimansa kasakoiden kanssa entiset palveluselitiin jäsenet ryhtyivät etsimään itselleen uusia patronuksia ja sponsoreita. Tällaisia he löysivät kapinallispäälliköistä, itsenäisistä sotaherroista ja niistä kolmesta vallantavoittelijasta, jotka väittivät itseään tsaari Iivana IV:n mystisissä olosuhteissa kuolleeksi pojaksi eli Dimitriksi.

Sekasorron aika ei ollut puhtaasti venäläinen sisällissota, sillä kamppailuun tsaarin valtaistuimesta sekaantuivat myös Puola-Liettuan kuningas Sigismund III ja hänen setänsä, Ruotsin kruunun itselleen anastanut Kaarle IX. Sekä puolalaisten että ruotsalaisten mukana Venäjälle saapui kirjava joukko länsimaalaisia palkkasotureita Saksasta, Alankomaista, Ranskasta ja Brittein saarilta. Venäläinen sotalaitos altistui siten länsimaalaiselle vaikutukselle, jota leimasivat tuolloin linnoitustekniikan ripeä kehitys sekä Alankomaiden valtionhoitaja ruhtinas Mauritsin taktiset reformit. Uusi italialaistyylinen linnoitustekniikka tarkoitti kulmabastioneja ja muita ratkaisuja, jotka vahvistivat linnoitteita tykkitulta vastaan mutta samalla myös kasvattivat niiden kokoa ja hintaa. Ruhtinas Mauritsin taktiset innovaatiot puolestaan kiteytyivät musketöörien ja peitsimiesten käyttämiseen pitkulaisissa pataljoonissa entisten suurten neliömuodostelmien sijasta.

Venäläiset eivät omaksuneet näitä länsimaalaisia innovaatioita sellaisinaan, vaan sovittivat niitä vallitseviin olosuhteisiin ja traditioihin. Venäläiset olivat omaksuneet vaikutteita uudesta trace italienne -linnoitustyylistä jo 1500-luvulla, lähinnä tykistölinnoitusten geometrisen mallin. Sen sijaan, että he olisivat laatineet valtaisia tähtibastioneja, venäläiset sovittivat tykistölinnoituksen elementtejä olemassa oleviin linnoituksiinsa. Venäläiset linnoitukset jäivät näin ollen sekoitukseksi uusia kulmabastioneja ja perinteisiä kivimuureja tai puuvalleja. Tuliaseiden leviäminen ei myöskään saanut venäläisiä luopumaan omasta perinteisestä erikoisuudestaan, guliai gorodista, joka oli kokoon pakattava ja siirreltävä puulinnoitus. Etelän aroilla kasakat kylläkin omaksuivat sellaisenaan 1400-luvun hussilaissotien innovaation eli vaunulinnoituksen, joka toimi yhä mainiona tuliasemana musketööreille ja kevyelle tykistölle.

Jo sekasorron ajan vuosina venäläiset ryhtyivät kokoamaan talonpoikaisesta nostoväestä suuria muodostelmia, jotka aseistettiin länsimaalaiseen tapaan musketeilla ja peitsillä. Sisällissodan jälkeen uusi tsaari Mikael Romanov oli sen verran kiinnostunut läntisen sodankäynnin uusista tuulista, että hän ryhtyi tuottamaan Venäjälle länsieurooppalaisia ammattisotilaita kouluttamaan ja johtamaan talonpojista muodostettuja joukko-osastoja. Näistä joukoista käytettiin nimitystä inozemskii stroi, vierasmaalaiset muodostelmat, johtuen niiden vierasmaalaisesta päällystöstä ja ulkoasusta. Puola-Liettuaa vastaan käydyn kolmetoistavuotisen sodan (1654–1667) aikana tsaari Aleksei laajensi tätä uudenmallista sotajoukkoa vielä entisestään talonpoikia koskevan asevelvollisuuden kautta. Uudenmalliset sotilaat oli jaettu karkeasti vain kahteen sotilasmalliin, jalkamieheen (soldat) ja ratsusotilaaseen tai rakuunaan (reitar). Vierasmaalaisten muodostelmien vahvuus ei lopulta ollut niinkään laatu kuin määrä, sillä asevelvollisuuden avulla tsaari saattoi tarvittaessa koota massa-armeijoita. Tämä asevelvollisarmeija ei myöskään pitkään aikaan muodostanut mitään vakinaista sotajoukkoa, vaan se hajautettiin jokaisen sodan jälkeen ja koottiin tarvittaessa uudelleen. Vasta 1670-luvulla tsaari Aleksei ryhtyi pitämään kahta rykmenttiä vakinaisessa palveluksessa.

Onkin syytä alleviivata, etteivät vierasmaalaiset muodostelmat koskaan korvanneet streltsejä tai pomestšiki-ratsuväkeä, jotka kummatkin instituutiot säilyivät Pietari Suuren aikakaudelle asti. Tähän oli olemassa rakenteellinen syy eli ristiriita länsimaalaisen komentoketjun ja venäläisen säätyhierarkian välillä. Venäjällä vallitsi yhteiskunnallinen arvoasteikko eli mestnitšestvo, joka perustui perimykseen eikä virka-asemaan. Yhteiskunnan ylimpään kastiin kuulunut pajari ei siten voinut ottaa vastaan määräyksiä palveluseliitin jäseneltä, saati sitten vierasmaalaiselta upseerilta. Tällaisen räikeän ristiriidan ratkaiseminen olisi vaatinut säätyasemaa ja virkatehtävää harmonisoivaa rangijärjestelmää, mikä uudistus toteutettiin Venäjällä vasta Pietari Suuren toimesta. Sitä odotellessa innovaatio ja traditio joutuivat jatkamaan epäsovinnollista rinnakkaiseloaan Venäjän vanhemmassa sotalaitoksessa. 



Kirjallisuutta:

Brian L. Davies, toim., Warfare in Eastern Europe, 1500-1800 (Leiden: Brill, 2012).
Robert I. Frost, The Northern Wars 1550-1721 (Lontoo: Longmans, 2000).
Michael C. Paul, 'The Military Revolution in Russia, 1550-1682'. The Journal of Military History, Vol. 68, No. 1 (January 2004), 9-45.

Ukrainalaisten kapina

Meneillään oleva Ukrainan kriisi on nostanut julkisessa keskustelussa esille joukon erilaisia historiallisia analogioita, aina Hitleristä ja Stalinista ensimmäiseen maailmansotaan ja Krimin sotaan asti. Missään en ole kuitenkaan huomannut mitään viittausta Ukrainan historian merkittävimpään kansannousuun, niin sanottuun Khmelnitskin kapinaan (1648–1657). Analogian päivänpoliittista korrektiutta varmaankin vähentää se kiusallinen seikka, että ukrainalaisten kapina 1600-luvulla ei kohdistunut itää vaan länttä vastaan.

Nykyään Ukrainana tunnettu alue kuului 1600-luvun alussa Puola-Liettuan kuningaskuntaan. Ukrainasta 1300-luvulla vetäytyneet mongolit jättivät jälkeensä valtatyhjiön, jota kiirehtivät täyttämään Puolan kuninkaat sekä Liettuan suuriruhtinaat. Kun Puola ja Liettua yhdistyivät Lublinin unionissa vuonna 1569 yhdeksi kuningaskunnaksi, suurin osa Ukrainasta siirtyi Puolan kruunun välittömään alaisuuteen. 1500-luvun lopulla Ukrainan väestö alkoi kasvaa dramaattisesti, kun uusia tulokkaita muutti jatkuvana virtana maahan liittyäkseen siellä mellastavien zaporogikasakoiden riveihin. Kasakoiden lukumäärän räjähdysmäinen kasvu oli ongelma Puolaa hallitsevalle aatelisparlamentille eli Sejmille, joka näki aseistettujen ja omapäisten kasakoiden lisääntymisen uhkana omalle valta-asemalleen. Saattaakseen Ukrainan vahvemmin puolalaisen keskusvallan alaisuuteen Sejm ryhtyi harjoittamaan kasakoiden parissa hajota ja hallitse -politiikkaa. Puolalaiset erottivat kasakoista eliitin, jonka jäsenet rekisteröitiin ja otettiin kruunun palkkalistoille. Sejmin ajatuksena oli, että kruunun tuloja nauttiva kasakkaeliitti pysyisi uskollisena Puolan kruunulle ja hallitsisi rekisteröimättömien kasakoiden suurta joukkoa puolalaisten intressien mukaisesti. 

Järjestelmä ajautui ongelmiin 1630-luvulla, jolloin sodankäynti Puola-Liettuan lukuisia vihollisia vastaan laantui ja monia kasakoita jouduttiin tiputtamaan pois rekisteristä ja siten myös pois kruunun palkkalistalta. Samalla Sejm kavensi kasakoiden autonomiaa poistamalla heiltä hetmannin ylipäällikkyyden ja alistamalla heidät keskushallinnon asettaman kasakkakomissaarin alaisuuteen. Käsi kädessä keskushallinnon entistä tiukemman kontrollin kanssa kulki puolalainen suuraatelisto, joka kasvatti valta-asemaansa ja maaomaisuuttaan Ukrainassa paikallisen kasakka- ja pajariluokan kustannuksella. Pitkittynyt rauha yhdessä kasakkakomissaarin ja suuraateliston kasvaneen kontrollin kanssa tukahduttivat kasakoiden enemmistöltä toiveet sosiaalisesta etenemisestä sotapalveluksen kautta. Puolan kuningas Vladislav IV oli neuvotellut 1640-luvun alussa rekisteröimättömien kasakoiden ja heidän epävirallisen johtajansa Bogdan Khmelnitskin kanssa uuden kasakka-armeijan kokoamisesta turkkilaisia vastaan, mutta Sejm hylkäsi hankkeen vuonna 1646. Sejmin päätös oli viimeinen pisara katkeroituneille kasakoille, jotka nousivat kapinaan Khmelnitskin johdolla kahta vuotta myöhemmin.

Kasakoiden kapina sai taakseen myös muita yhteiskuntaluokkia, kaupunkien pajareita, papistoa ja talonpoikia. Ideologisen samaistumisen kohteen tarjosi yhteinen ruteenilainen etnisyys ja ortodoksinen usko, kun taas vihollinen ruumiillistui puolan kielessä ja katolisessa kirkossa. Ukrainalaisten kapinallisten toimia värittivät veriteot, joita nykyisellä terminologialle voisi kuvailla etnisiksi puhdistuksiksi. Uhreiksi joutuivat puolalaiset maanomistajat, katoliset papit ja erityisesti juutalaiset, joita menehtyi kapinallisten järjestämissä pogromeissa jopa satatuhatta. Khmelnitski saavutti merkittävät sotilaalliset voitot heti ensimmäisinä sotakuukausina Korsunissa ja Pyliavtissa, mutta kapinallisjoukon sisäinen heterogeenisyys ja toisistaan poikkeavat intressit estivät Khmelnitskin alkuperäisen tavoitteen, autonomisen Ukrainan, pikaisen realisoimisen. Säilyttääkseen kapinaliikkeen dynamiikan ja sisäisen koheesion Khmelnitski kääntyi Moskovan puoleen sotilaallisen ja poliittisen tuen toivossa. Tsaari Aleksei oli aluksi epäilevällä kannalla, sillä hän pelkäsi Khmelnitskin ja zaporogikasakoiden menestyksellisen kapinan rohkaisevan Donin kasakoita, jotka puolestaan uhittelivat Moskovan keskusvaltaa vastaan. Vihdoin vuonna 1653 tsaari Aleksei tuli siihen tulokseen, että pitkittyneen sisällissodan heikentämän Puola-Liettuan sisäinen heikkous oli liian hyvä tilaisuus hukattavaksi, ja liittyi sotaan Khmelnitskin rinnalla. Puola-Liettuan ahdinkoa käyttivät hyväkseen myös sen toiset perinteiset viholliset, Krimin tataarien kaanikunta sekä Euroopan opportunistisin saalistajavaltio, Ruotsi.

Venäjän ja Ruotsin hyökkäykset Puola-Liettuaan muuttivat itäeurooppalaisen paikalliskriisin eurooppalaiseksi suursodaksi. Useimmat nykyhistorioitsijat viittaavat puhjenneeseen sotaan toisena Pohjan sotana, mutta Puolassa kriisiä muistellaan nimityksellä Potop, vedenpaisumus. Sodan ytimessä oli Puola-Liettuan, Venäjän ja Ruotsin kolmikantainen kamppailu, johon liittyivät ajan myötä myös Habsburgien Itävalta, Transilvania, Brandenburg, Alankomaat ja Tanska. Khmelnitskin kapina ei silti kadonnut mihinkään vaan jatkui yhä Ukrainassa. Vuonna 1654 kasakat ja Venäjä solmivat Pereiaslavissa sopimuksen, jossa Ukrainan kasakat tunnustivat tsaarin ylivaltiuden vastineeksi kasakkavaltion autonomiasta, Venäjän rahoittamasta kasakkarekisteristä sekä Kiovan ortodoksisen patriarkaatin riippumattomuudesta. Khmelnitskin ja Aleksein yhteistyö alkoi kuitenkin rapautua tsaarin komentelevaisen käytöksen vuoksi, ja Khmelnitski ryhtyi silmäilemään Ruotsia itselleen mieluisampana liittolaisena. Khmelnitskin äkillinen kuolema vuonna 1657 ja Ruotsin keskittyminen sotaan Tanskaa vastaan ajoivat ukrainalaiset takaisin Venäjän syliin. Alistuminen tsaarin ylivaltaan tarkoitti sitä, että Ukrainaa koskevat päätökset tehtiin Moskovan ja Varsovan välillä, ilman kasakoiden omaa edustusta. Andrusovon rauhassa Venäjä luovutti Puola-Liettualle takaisin osan Länsi-Ukrainaa, vastoin kasakoiden omaa tahtoa. Paloittelu heikensi Ukrainan kasakkavaltiota tavalla, josta se ei ikinä toipunut. Tsaaritar Katariina Suuri riisti kasakkavaltiolta sen autonomian rippeet, ja vuonna 1764 Ukraina sulautettiin osaksi Venäjää.

Ukrainassa Khmelnitskiä muistellaan kansallissankarina ja maan perustajaisänä; hänen kasvonsa koristavat viiden hryvnian seteliä ja hänen ratsastajapatsaansa löytyy Kiovan keskustan paraatipaikalta. Khmelnitskiä on perinteisesti ylistetty myös venäläisessä ja neuvostoliittolaisessa historiankirjoituksessa. Khmelnitski oli venäläinenkin kansallissankari, sillä hän johdatti ukrainalaiset osaksi ikuista liittoa Venäjän kanssa. Juuri venäläiset pystyttivät Khmelnitskin patsaan Kiovaan vuonna 1888. Panslavistista eetosta heijastaa hyvin patsaan jalustaan kaiverrettu muistoteksti: ”Bogdan Khmelnitskille, yhdeltä ja jakamattomalta Venäjältä.” Khmelnitskin asema sekä ukrainalaisena että venäläisenä kansallissankarina on syynä siihen, ettei Ukrainan kriisin kumpikaan osapuoli ole ryhtynyt kaatamaan Khmelnitskiä tämän slaavilais-kansalliselta jalustalta.

Vapaussota, kansalaissota, sisällissota

Kun sodat ovat yhä käynnissä, ne mielletään aikalaisten parissa vain sodiksi. Myöhemmin, kun sodat ovat tavalla tai toisella loppuneet, historioitsijat ryhtyvät liimaamaan niihin kvalifikaatioita ja etuliitteitä erottaakseen ne aiemmista sodista ja asettaakseen ne omiin kronologisiin koloihinsa. Näin ollen vuonna 1618 syttyneestä suursodasta tuli Westfalenin rauhan jälkeen vuonna 1648 kolmikymmenvuotinen sota. Tuon sodan määrittäminen sen keston kautta oli myös vähemmän kiistanalaista ja haavoja repivää kuin puhuminen protestanttikapinasta, keisarivihasta tai suvereenisodasta. Keston ohella yhtä lailla neutraali tapa nimetä sodat on viitata niiden osapuoliin: Saksan–Ranskan sota 1870–1871, Venäjän–Turkin sota 1806–1812, Englannin–Espanjan sota 1727–1729, Ranskan–Savoijin sota 1600–1601 jne. Aavistuksen verran latautuneempi mutta silti tunteita vähän kuumentava tapa jäsentää sodat on nimetä ne muodollisen syttymissyyn tai casus bellin mukaan. Näin on nimetty vaikkapa Espanjan (1700–1713) tai Itävallan (1740–1748) perimyssodat. Viimeksi mainitun kaltaisista sodista kaikkein eksoottisin nimitys lienee Jenkinsin korvan sodalla (1739–1748), joka syttyi espanjalaisten silvottua irti englantilaisen merikapteeni Robert Jenkinsin korvan (ilmeisesti ei tiedetä oliko kyseessä mahdollisesti vasen vai oikea korva).

Sotia voi nimetä myös voittajan sanelemana niiden lopputuloksen näkökulmasta. Tämä on perinteisesti ollut yhtä anakronistista kuin nimetä sodat niiden keston mukaan, sillä sodan lopputulos on vain harvoin paremmin etukäteen tiedossa kuin sen kesto (kukaan pfalzilainen nihti ei vuonna 1621 uhonnut tupansa kotiovella lähtevänsä nyt mukaan kolmikymmenvuotiseen sotaan). Tyypillisin ja käytössä kaikkein eniten kulunein nimitys voittajien sodalle on vapaussota. Kukaan häviäjä ei ole koskaan käynyt vapaussotaa, heille on aina langetettu kapinoitsijoiden tuomio. Niinpä Giuseppe Garibaldi johti italialaiset voittoisaan toiseen vapaussotaan vuonna 1859, kun taas puolalaiset hävisivät Józef Chłopickin johdolla kapinan 1830–1831. Voittaja saa luvan kutsua myös vallitsevaa status quota sekä omia epäonnistuneita kapinoitaan vapaussodiksi. Siten Garibaldi kävi jo vuosina 1848–1849 Italian ensimmäisen vapaussodan, joka ei vielä tuolloin johtanut yhtään minkäänlaiseen vapautumiseen vaan oli silloisten voittajien eli itävaltalaisten silmissä pelkkä epäonnistunut kapinayritys, kirjaimellisesti punakapina (Garibaldin seuraajat pukeutuivat punaisiin paitoihin).

Sisällissota on valtakuntien sisällä käytyjen sotien yleiskäsitteenä kaikkein neutraalein ja käyttökelpoisin. Se on kuitenkin voittajien anakronistisen historiankäsityksen kannalta ongelmallinen, sillä se ei tarjoa voittajille mahdollisuutta itseonnitteluun eikä myöskään merkitse häviäjiä poltinraudalla. Suomalainen sana sisällissota ei ole merkitykseltään yhteismitallinen useimpien muiden eurooppalaisten kielten kanssa. Lähimmäksi sen merkitystä pääsee nykyruotsin sana inbördeskrig, joka aivan sanatarkasti merkitsee keskinäistä sotaa. Ruotsin lähisukulaiskielissä tanskassa ja norjassa tätä termiä ei kuitenkaan tunneta, vaan siellä sisällissodan synonyymi on borgerkrig. Tanskan ja norjan borgerkrig on käytännössä johdannaista saksan sanasta Bürgerkrieg. Sanatarkka suomenkielinen käännös olisi porvarisota, mutta saksalainen termi ei silti viittaa mihinkään yksittäiseen säätyyn tai yhteiskuntaluokkaan. Bürger viittaa historiallisessa kontekstissa jäsenyyteen poliittisessa muodostelmassa, siis kansalaisuuteen. Täten saksan Bürgerkrieg eli kansalaissota jakaa merkityksen ranskan (guerre civile) ja englannin (civil war) vastaavien sanojen kanssa. Näiden termien kantamuoto on latinankielinen termi bellum civiles, joka oli myös Julius Caesarin kuuluisan kirjan nimi.

Sisällissota on luonteeltaan aseellista valtataistelua valtakuntien sisällä eikä niinkään niiden välillä. Niissä osapuolet ovat ryhmittyneet puolueiksi tai muiksi jäsenkunniksi, ja sisällissodan päämäärä liittyy kiistoihin joko vallanjaosta tai hallitsemisen tavasta. Englannin sisällissota 1642–1651 oli hyvin tyypillinen sisällissota, sillä siinä olivat vastakkain säätyvaltaa kannattaneet parlamentaristit ja kuninkaan omavaltaista hallintotapaa puolustaneet rojalistit. Joskus sisällissodat liittyvät valtakuntien välisiin sotiin, usein ulkoisen intervention kautta. Niinpä Espanjan ja Itävallan Habsburgit sekaantuivat enemmän tai vähemmän epäsuorasti Ranskan Frondeen ajanjaksolla 1648–1652. Valtakuntien sisäiset perimyssodat voidaan myös luokitella sisällissodiksi, mutta pelkät talonpoikaiskapinat eivät sitä määritelmää vielä täytä. Esimerkiksi Suomen nuijasota (1596–1597) ei vielä itsessään ollut sisällissota, mutta laajemmassa poliittisessa kontekstissa tarkasteltuna se nivoutui osaksi Ruotsin sisällissotaa, jossa vallasta taistelivat laillinen kruununperillinen Sigismund (tuolloin myös Puola-Liettuan kuningas Sigismund III) sekä laiton vallantavoittelija Södermanlandin herttua Kaarle (myöhemmin Ruotsin kuningas Kaarle IX).

Sisällissota on siten käyttökelpoinen ja neutraali termi, joka kuvaa sodan aikalaisluonnetta sotkematta sitä anakronistisella ja nykyhetken poliittista tarkoituksenmukaisuutta palvelevalla jälkiviisaudella.

Olenkin vahvasti sitä mieltä, että Korean niemimaalla ei käyty vuosina 1950–1953 pohjoiskorealaisen eli kommunistisen historiantulkinnan mukaista isänmaallista vapaussotaa vaan Korean sisällissotaa.