lauantai 4. marraskuuta 2017

Bund



Bund on jossain määrin unohduksiin jäänyt kappale eurooppalaisen vasemmiston historiaa. Tämä johtunee siitä, että kuten Bundin täydellinen nimi Algemeyner Yidisher Arbeter Bund in Lite, Poyln, un Rusland osoittaa, Bund oli Itä-Euroopan juutalaisten sosialistinen liike, mistä syystä sitä on perinteisesti käsitelty osana Euroopan juutalaisten eikä niinkään eurooppalaisen työväenliikkeen historiaa. Bundin käsittelemiselle puhtaasti juutalaisessa kontekstissa on kieltämättä vahvat perusteet, mutta juutalaisuudestaan huolimatta Bund oli sitoutunut myös osaksi suurempaa sosialidemokraattista kansanliikettä 1900-luvun alkupuoliskon Euroopassa.  

Bund perustettiin lokakuussa 1897 Vilnassa, joka on nykyään itsenäisen Liettuan pääkaupunki mutta joka oli tuolloin osa Romanovien keisarikuntaa. Bund lukeutui Venäjän ensimmäisiin sosialidemokraattisiin kansanliikkeisiin, ja Bund esiintyi keskeisenä taustavaikuttajana Venäjän sosialidemokraattisen puolueen (RSDLP) ensimmäisessä kongressissa Minskissä vuonna 1898. Bund oli itse asiassa myötävaikuttanut vahvasti Venäjän sosialidemokraattisen puolueen syntymiseen levittämällä poliittista kirjallisuutta ja pamfletteja omista painokoneistaan ympäri Venäjän keisarikuntaa. Bund pysyi autonomisena alajärjestönä Venäjän sosialidemokraattisessa puolueessa aina vuoteen 1903 ja Brysselissä pidettyyn toiseen kongressiin asti, jolloin bundistien autonominen asema sosialidemokraattisen puolueen sisällä kyseenalaistettiin bolševikkien ryhmittymän toimesta. Tuolloin Bundin edustajat marssivat protestina kongressista ulos, sillä kuten Bundin perustajiin lukeutunut Arkadi Kremer oli järjestön perustamisen yhteydessä julistanut, Bund perustui käsitykseen siitä, ”etteivät juutalaiset työläiset kärsi ainoastaan työläisinä vaan myös juutalaisina.” Vuoden 1903 kongressi osoitti Bundin ja bolševikkien välisen vastakkainasettelun, joka ei lainkaan laantunut vuonna 1906, jolloin bundistit liittyivät takaisin Venäjän sosialidemokraattiseen puolueeseen menševikkien myötävaikutuksesta.

Bundin historia Venäjällä jäi sangen lyhyeksi. Bundistit olivat muiden sosialistipuolueiden tavoin kannattaneet tsaarin hallinnon syrjäyttänyttä maaliskuun 1917 vallankumousta, mutta bolševikkien vallankaappaus saman vuoden lokakuussa ei enää saanut heidän siunaustaan. Bundin asema oli ymmärrettävästi tukala bolševikkien vallan alla, sillä bolševikit olivat jo ehtineet syyttää bundisteja liittolaisuudesta ”likvidaattorien” eli menševikkien kanssa, ”tarkoituksenaan jakaa RSDLP kahtia.” Bolševikkien johtaja V.I. Lenin varoi silti esiintymästä juutalaisvastaisena, päinvastoin hän tuomitsi antisemitismin ja Venäjän valkoisen armeijan suorittamat pogromit hyvin suorasukaisin sanankääntein Venäjän sisällissodan aikana vuonna 1919. ”Häpeä kirotulle tsarismille, joka kidutti ja vainosi juutalaisia. Häpeä niille, jotka lietsovat vihaa juutalaisia vastaan, jotka lietsovat vihaa muita kansoja vastaan”, Lenin oli tuolloin jyrissyt äänittävälle gramofonille.

Suoran poliittisen hyökkäyksen sijasta Neuvosto-Venäjän valtapuolueeksi nousseet bolševikit kutistivat Bundin elintilaa houkuttelemalla juutalaisia sosialisteja omiin riveihinsä ennemmin porkkanan kuin kepin avulla. Tätä prosessia edesauttoi se, että venäjänjuutalaisten perinteiset asuinyhteisöt, pikkukaupunkimaiset shtetlit, olivat usein kurjia ja marginalisoituja elinympäristöjä, jotka eivät tarjonneet samanlaisia mahdollisuuksia ansiotyöhön, opiskeluun tai virkauralla etenemiseen kuin Neuvosto-Venäjän kasvavat suurkaupungit. Monet venäjänjuutalaiset bundistit olivat jo siirtyneet bolševikkien riveihin vallankumouksen kuohuissa, ja jäljelle jäänyt osa Venäjän Bundia jakaantui sekin kahtia vuonna 1920, jolloin enemmistö bundisteista julistautui kommunisteiksi ja vähemmistö pysytteli sosialidemokraattien nimikkeen takana. Seuraavana vuonna kommunistinen Bund lakkautti itsensä, ja sen jäsenet liittyivät osaksi Neuvostoliiton kommunistista puoluetta. Sosialidemokraattiset vähemmistöbundistit puolestaan katosivat Neuvostoliiton poliittiselta kartalta vuoteen 1924 mennessä.

Bundin tarina ei kuitenkaan loppunut tähän, sillä Romanovien keisarikunnan raunioista ponnisti esille vielä toinenkin valtio, jonka rajojen sisälle jäi suuri osa alkuperäisen Bundin tukialueesta. Tuo valtio oli uudelleen perustettu Puola, johon lukeutui tuolloin myös Vilna, Bundin synnyinkoti ja bundistien epävirallinen pääkaupunki. Bundin kehityskaari sotienvälisinä vuosikymmeninä kulki päinvastaista suuntaa Puolassa kuin Venäjällä. Siinä, missä Bund hiipui valta-asemasta olemattomuuteen vallankumouksen jälkeisessä Venäjässä, Puolassa sen matka kulki vähemmistöpolitiikan marginaalista merkittävän juutalaisen kansanliikkeen asemaan toisen maailmansodan aikana.

Historioitsija Bernard Wasserstein on kuvannut ansiokkaasti niitä olosuhteita, jotka mahdollistivat Bundin poliittisen nousun 1930-luvun Puolassa. Merkittävin taloudellinen syy Bundin poliittisen suosion kasvun takana lienee ollut Puolan juutalaisten työttömyysaste, joka oli työikäisen väestön joukossa pahimmillaan jopa 34 prosenttia vuonna 1931, jolloin koko Eurooppa kärsi suuren laman seurauksista. Ne juutalaiset, jotka olivat mukana työelämässä, ahersivat pitkiä päiviä tehtaissa ja hikipajoissa tai raapivat elantonsa kokoon itse työllistettyinä pienyrittäjinä, kuten käsityöläisinä, kantajina tai vossikkakuskeina. Bundin suuri ansio sosialidemokraattisena työväenliikkeenä oli siinä, että se oli toimissaan notkea ja osasi määritellä proletariaatin käsitteen hyvin laaja-alaisella ja kattavalla tavalla, sisällyttäen siten omaan ammattiyhdistystoimintaansa myös juutalaisten yhteisöille tyypilliset pienyrittäjät. Kaikkein fundamentalistisin ja vulgäärein marxilaisuus ei kyennyt tällaiseen realismiin, sillä Marxin ja Engelsin oppien mukaan proletariaatti ei voinut määritelmällisesti omistaa omia tuotantovälineitään. Kuten usein nykyäänkin käy, talousteorian ja taloustodellisuuden välillä aukesi leveä railo, jonka vain harvat puolueet kykenivät ylittämään. Pragmaattinen ja jalat maassa elänyt Bund oli tällainen harvinainen puolue.

Viisauden ohella bundisteilta löytyi myös lihaksia. Työnantajien lisäksi juutalainen proletariaatti joutui käymään taistelua antisemitismin voimia vastaan. Erityisesti juutalaisiin vossikoihin kohdistui painetta esivallan kanssa liittoutuneilta, ei-juutalaisilta kilpailijoilta. Bund puolusti asemiaan lakkoaseella, johon juutalaiset työläiset turvautuivat ei-juutalaisia useammin. Kaikki juutalaiset ammattiliitot eivät silti pysyttäytyneet Bundin alaisuudessa vaan siirtyivät vaihtelevien intressiensä mukaisesti myös kommunistien tai Puolan sosialistisen työväenpuolueen riveihin.

Johtuen siitä, että puolanjuutalaiseen proletariaattiin kuului lukuisia pienyrittäjiä ja itse itsensä työllistäneitä, Bundilla oli porvarillisempi ulkoasu kuin Puolan ei-juutalaisilla työväenliikkeillä. Tämä pienporvarillisuus ilmeni Bildungin arvostuksessa. Bildung oli vaikeasti määriteltävä käsite, joka sisälsi koulutuksen, yleissivistyksen, avaramieleisyyden ja taiteellisuuden tavoittelun. Monien muiden poliittisten puolueiden tavoin myös Bundilla oli omat nuoriso- ja urheilujärjestönsä, mutta näiden lisäksi Bund sitoutui tiiviisti erilaiseen koulutus-, kulttuuri- ja tiedetyöhön. Bund ylläpiti yhdessä vasemmisto-sionistisen Poalei Zionin kanssa omaa kouluverkostoa nimeltä TSYSHO (Tsentrale yidishe shul organizatsye). Siihen kuului jopa 169 oppilaitosta, joissa opiskeli 16 000 oppilasta. Koulujen opetuskieli oli jiddiš eikä ortodoksijuutalaisten ja sionistien suosima heprea. Opinto-ohjelma oli uskonnollisista haderim–peruskouluista poiketen sekulaarinen, ja opetus painottui kieliin ja kirjallisuuteen. TSYSHO:n kruununjalokivi oli Vilnan Realgymnasium, jossa opiskeli 300 lukiolaista. Bund oli perustanut vuonna 1926 Varsovan ulkopuolelle myös oman lastensairaalansa, Medemin parantolan, jossa hoidettiin vähävaraisten juutalaisperheiden pieniä tuberkuloosipotilaita. Jiddišinkielinen sanomalehti Der Moment ylisti Medemin parantolaa ”todelliseksi lasten Eedenin puutarhaksi.”

Kulttuurielämän saralla Bund ylläpiti Kultur-Liegen kautta kirjastoverkostoa, johon kuului 1930-luvun puolivälissä jopa 900 kirjastoa. Bundisteilla, kuten muillakin juutalaisilla, oli kiihkeä suhde kirjoihin: Varsovan Grosser–kirjaston johtaja valitti vuonna 1933, kuinka jiddišinkielisten kirjojen lainaajat raapustelivat kirjojen sivuille omia kommenttejaan ja kirjailijalle osoitettuja vastaväitteitä. Bundin sosialidemokraattisen ja jiddišinkielisen kulttuurityön merkittävin väline oli YIVO, eli juutalainen tiedeinstituutti (Yidisher visnshaftlekher institut). YIVO oli virallisesti puoluepoliittisesti riippumaton organisaatio, mutta todellisuudessa sillä oli tiiviit yhteydet Bundiin ja Poalei Zionin vasemmistosiipeen. Vuonna 1925 perustettu YIVO tutki Itä-Euroopan juutalaisten kieltä, kulttuuria ja historiaa. Järjestöllä oli Vilnassa mittava kielitieteellinen, kulttuurihistoriallinen ja antropologinen arkisto, jonka vanhimmat käsikirjoitukset olivat 1500-luvulta asti. YIVO piti yllä myös omaa maisterikoulua nimeltä Aspirantur, jonka tutkimusprojektien painopiste oli yhteiskuntatieteissä. Toisen maailmansodan puhjettua YIVO siirsi toimintansa New Yorkiin. Sinne päätyivät sodan loputtua myös sen mittavat arkistot ja kirjakokoelmat, jotka saksalaiset olivat jostain syystä päättäneet säilyttää ja siirtää Berliiniin. YIVO:n perustaminen juuri Vilnaan ei kenties niinkään heijastanut Bundin vaikutusvaltaa siellä kuin Vilnan historiallista asemaa juutalaisen valistuksen (Haskalah) synnyinkotina ja Itä-Euroopan juutalaisten henkisenä pääkaupunkina. Vilnasta käytettiinkin juutalaisten parissa nimitystä Yerusholoyim d’Lite eli Pohjolan Jerusalem.

Bundin ja YIVO:n yhteinen Leitmotiv oli maallisen juutalaiskulttuurin vahvistaminen juutalaisten perinteisillä asuinseuduilla itäisessä Euroopassa. Tässä tavoitteessaan bundistit poikkesivat muista juutalaisista kansanliikkeistä ja poliittisista virtauksista. Ortodoksijuutalaisille juutalaisuus oli ensisijaisesti uskonto, ja siten myös ratkaisut juutalaisten poliittisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin olivat uskonnollisia. Maallistuneet juutalaiset olivat puolestaan valmiita assimiloitumaan ympäröiviin yhteiskuntiin jopa siinä määrin, että osa heistä oli valmis luopumaan juutalaisen identiteetin viimeisistäkin jäänteistä. Puhdasoppisten kommunistien mielestä kaikenlainen uskonnollisuus ja kansallismielisyys olivat porvarillista ja vastavallankumouksellista hapatusta, ja heille riitti identiteetti tulevan kommunistisen utopian asukkaina. Bundismin voimakkain ja vaarallisin haastaja eli sionismi näki juutalaisuuden kansallisena kategoriana: juutalaiset olivat samanlainen kansa kuin puolalaiset tai saksalaiset, ja heillä oli myös oma kotimaansa ja kansallisvaltionsa, juutalainen Palestiina eli Israel.

Bundin ratkaisu vanhojen imperiumien romahdukseen ja ensimmäistä maailmansotaa seuranneeseen uuteen diasporaan oli yhdistelmä näitä erilaisia asemia. Bundistien silmissä juutalaisuus oli sekoitus etnisyyttä, kieltä, historiaa ja sosioekonomista olotilaa. Näistä syistä Bundin ratkaisu ”juutalaiskysymykseen” kiteytyi sanaan dokayt, tässä ja nyt. Juutalaisilla ei heidän mielestään ollut mitään mieltä muuttaa Palestiinaan, Argentiinaan, Itä-Afrikkaan tai minnekään muualle eikä myöskään assimiloitua täysin heitä ympäröivään ei-juutalaiseen yhteiskuntaan. Bundistien mielestä juutalaisten tuli pysytellä Puolassa, maassa johon ”kohtalo oli meidät asettanut”, kuten puoluejohtaja Wiktor Alter julisti vuonna 1938. Bundistit olivat pitkälti samoilla linjoilla kuin Itävallan sosialistit (joiden johtajiin lukeutui monia juutalaisia), jotka pyrkivät ensimmäisen maailmansodan jälkeen sovittelemaan proletariaatin ylikansallista solidariteettia Habsburgien keisarikunnan monikansalliseen rakenteeseen. Itävallan sosialistit olivat kuitenkin kieltäytyneet tunnustamasta juutalaisia omaksi kansallisuudekseen, missä he poikkesivat kansallismielisyyteen taipuvaisista bundisteista – venäläisen marxismin oppi-isä Georgij Plekhanov olikin aikoinaan irvaillut bundisteja ”merisairaiksi sionisteiksi.” Bundistit eivät kuitenkaan tavoitelleet omaa itsenäistä juutalaisvaltiotaan Puolan maaperällä vaan pyrkivät sen sijaan kulttuurilliseen autonomiaan, joka olisi ilmentynyt erillisissä juutalaisissa hallintoinstituutioissa ja jiddišin käytössä Puolan juutalaisten virallisena kansalliskielenä. Tämä tavoite tarkoitti sitä, että Bundin oli alituisesti luovittava assimilaation, äärisosialismin ja sionismin ristiaallokossa, eikä liikkeellä aina ollut selkeää kuvaa siitä, minne sen nokka milloinkin osoitti. Käytännössä Bund joutui jatkuvasti taistelemaan kynsin ja hampain jäsenistään, joilla oli taipumus vuotaa sionistien, kommunistien tai Puolan ei-juutalaisten puolueiden riveihin.

Kuten nyt tiedämme, Bundin dokayt–politiikalla oli traagiset seuraukset. Pysyttäytyminen nykyisen Puolan ja Liettuan maaperällä tarkoitti sitä, että Bundin sydänmaat joutuivat kokonaisuudessaan kansallissosialistisen Saksan miehityksen alaisiksi jo maailmansodan alkuvuosina. Ei liene suurtakaan liioittelua todeta, että juutalaisten kansanmurhan seurauksena Bund menetti suhteellisesti enemmän kannattajia kuin muut juutalaisten kansanliikkeet itäisessä Euroopassa. Saksalaismiehityksen myötä Bund painui maan alle, missä se muuttui työväenpuolueesta aseelliseksi vastarintaliikkeeksi. Bundilla oli myös edustaja, Samuel Zygelbojm, Puolan pakolaishallituksessa Lontoossa. Jäljelle jääneet Puolan bundistit ottivat osaa sionistien ja kommunistien rinnalla Varsovan gheton tuhoon tuomittuun kansannousuun huhtikuussa 1943. Liittoutuneiden joukossa juutalaisten kansannousua ei noteerattu juuri ollenkaan; toukokuussa 1943 Samuel Zygelbojm surmasi itsensä Lontoossa protestina maailman välinpitämättömyydelle juutalaisten kansanmurhaa kohtaan. Eurooppalainen työväenliike sai jälleen yhden marttyyrin.

Bundin historiaa ei ole silti syytä nähdä pelkkänä tragediana, vaan sitä voi pitää myös kiinnostavana mallina modernille sosialidemokratialle. Bundin valmius puolustaa järjestötoiminnan ja työtaistelun avulla myös muidenkin kuin perinteisten savupiipputyöläisten etua on asia, josta me nyky-Suomen sosialidemokraatit voisimme ottaa oppia. Tuotantovälineiden omistus ei automaattisesti tee kenestäkään kapitalistia tai proletariaatin luokkavihollista, vaan kädestä suuhun elävät pakkoyrittäjät ovat usein jopa heikommassa taloudellisessa asemassa kuin tehtaiden lattioilla uurastavat kuukausipalkkalaiset. Bundin harjoittama sivistys-, koulutus- ja tutkimustyö on sekin jäljittelemisen arvoinen asia, sillä ilman henkistä missiota ja tiedon janoa poliittiselta liikkeeltä puuttuu sydän. Kuka voisi olla sosialidemokraatille parempi esikuva kuin Bildungin innoittama bundisti ja Mensch, joka pyrkii aktiivisesti nousemaan olosuhteittensa yläpuolelle opiskelun ja itsensä kehittämisen avulla?

Bund muistuttaa meitä sosialidemokraatteja myös ylikansallisista juuristamme. Todellinen eurooppalainen sosialidemokratia ja todellinen proletariaatin solidaarisuus eivät aja mitään ”sosialismia yhdessä valtiossa”, sillä sellainen johtaa lopulta totalitarismiin, piikkilanka-aitoihin ja joukkohautoihin. Bund ei kyseenalaistanut kansallisvaltion käsitettä vaan pyrki sen sijaan syventämään sitä autonomian ja monikulttuurisuuden välitiloilla ja reunaehdoilla. Kansallisuutta, tai paremminkin kansanominaisuutta, määrittelevät enemmän historia ja itseymmärrys kuin mielivaltaisesti piirretyt rajaviivat. Valtiot ovat ihanteellisimmillaan kommunikaatiotiloja, jotka kykenevät sisällyttämään itseensä erilaisia kieliä, uskontoja ja kulttuureita. Kansallisliput ja valtioiden passit yhdistävät ihmisiä vähemmän kuin sosioekonomiset olotilat, jotka loppujen lopuksi vaihtelevat maittain hyvin vähän. Bundistit pyrkivät sitoutumaan ylikansalliseen sosialidemokratiaan ja valtioiden rajat ylittävään työväenluokan solidaarisuuteen tinkimättä silti omasta juutalaisesta identiteetistään. Bundin yritys yhdistää kansallista itseymmärrystä ja ylikansallista solidaarisuutta kelpaa seuraamisen arvoiseksi esikuvaksi myös tämän päivän eurooppalaisille sosialidemokraateille.               



Kirjallisuutta:
Bernard K. Johnpoll, The Politics of Futility: The General Jewish Workers Bund of Poland, 1917–1943 (Ithaca, 1967)
V. I. Lenin, On Proletarian Internationalism (Moskova, 1972)
Bernard Wasserstein, On the Eve: The Jews of Europe before the Second World War (Lontoo, 2012)
Julkaistu blogissa Scripturae ja Uuden Suomen Puheenvuorossa 27.9.2015.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti