maanantai 6. marraskuuta 2017

Konglomeraattiruotsalaisuuden päivä



Vuonna 1908 vasta perustettu SFP (Svenska folkpartiet i Finland) päätti ryhtyä viettämään erityistä ruotsalaisuuden päivää, jonka tavoitteena oli hitsata yhteen Suomen ruotsinkielisen väestönosan yhteenkuuluvuuden tunnetta ja luoda jonkinlaista kansallishistoriallista erityisidentiteettiä ruotsinkielen ympärille. Kuten aina poliittisen identiteettijuhlistamisen ollessa kyseessä, myös ruotsalaisuuden päivä tuli ankkuroida johonkin historialliseen tapahtumaan ja siihen liittyvään merkkipäivään. Ilmeisen lyhyen pohdinnan jälkeen Suomen ruotsinkielisen vähemmistön kansallishistoriallinen identiteetti päätettiin kytkeä Ruotsin maineikkaampaan soturikuninkaaseen, Kustaa II Aadolfiin. Pohjolan leijonan kolmikymmenvuotiseen elämään mahtui useitakin juhlallisia ja ikimuistoisia päivämääriä, mutta SFP valitsi identiteettijuhlakseen soturikuninkaan elämänpäivistä sen vihoviimeisen, marraskuun kuudennen, jolloin, 276 vuotta aiemmin, Kustaa Aadolfin eloton ruumis suistui sotaratsu Greiffin satulasta Lützenin tappotantereen liejuun. Vaikkei marraskuun kuudes ole siten historialliselta sisällöltään kovinkaan hygglig, on se joka tapauksessa vähemmän makaaberi päivämäärä ruotsinkielisen identiteetin juhlistamiseksi kuin kalenterissa seuraava sivu, Tukholman verilöylyn muistopäivä. Aina olisi voinut valita hullumminkin!

Kustaa Aadolf on monilla tavoin soveliain suurmies ruotsalaiskansallisen itsetunnon kohottajaksi. Kustaa Aadolfin valtakaudella Ruotsi nousi arktisesta periferiasta Euroopan valtapolitiikan keskiöön ja sotilaspoliittiseen suurvalta-asemaan, joka jatkui vähintäänkin vuoteen 1721 asti, ellei jopa pidempään. Kustaa Aadolf ja hänen kanslerinsa Axel Oxenstierna loivat perustukset Ruotsin ja Suomen yhä olemassa oleville hallintorakenteille, mitä aihepiiriä olen jo käsitellyt Mirkka Lappalaisen Tieto–Finlandialla palkitun Pohjolan leijonan kirja-arvostelussa. Alamaistensa ja jopa vihollistensa arvostama Kustaa Aadolf oli lisäksi hyväntuulisen, oikeamielisen ja täyspäisen oloinen maailmanvalloittaja, mitä ei voi välttämättä sanoa kahdesta toisesta tunnetusta soturikuninkaasta, Kaarle Kustaasta ja Kaarle XII:sta. Siinä, missä sinikeltaiseen kaapuun kietoutunut äärioikeisto on tänä päivänä ominut itselleen Varsovan ja Pultavan sankarit, Kustaa Aadolf on yhä ideologisesti neutraali ja yleisesti hyväksyttävä monarkki, jonka perintö kelpaa myös Ruotsin historiallisesti hygieniaherkille sosialidemokraateille. Jos siis SFP haluaa juhlistaa jotakuta Ruotsin ja Suomen muinaisista kuninkaista, ei Kustaa Aadolfia parempaa valintaa olisi voinut juuri tehdä.

Tästäkin huolimatta juhlistan marraskuun kuudetta omalla toisinajattelevalla tavallani ja nostan esille niitä puolia, jotka määrittivät Kustaa Aadolfia jonain muuna kuin vain ruotsalaiskansallisena kuninkaana. Soveliaimpana viitekehyksenä tässä historiallisessa revisionismissa toimii konglomeraattivaltion käsite. Historioitsija Harald Gustafsson määritteli sen valtioksi, joka koostui lukuisista territorioista joilla kaikilla oli omanlaisensa suhde hallitsijaan. Kääntäen voisi myös sanoa, että konglomeraattivaltiossa hallitsija käytti valtaansa eri tavoin valtakuntansa eri osissa. Kustaa Aadolf ei kokonaisuudessaan luonut ruotsalaista konglomeraattivaltiota, vaan hän peri sen osittain edeltäjiltään, isältään Kaarle IX:ltä ja sediltään Eerik XIV:stä ja Juhana III:lta.

Konglomeraattivaltion peruskivi oli Viro, joka liittyi osaksi Ruotsia Liivinmaan ritariveljeskunnan romahdettua sotilaallisesti ja poliittisesti vuonna 1560. Ruotsin kuninkaat joutuivat täyttämään Virossa kokonaisen rivistön tyhjiä saappaita, jotka olivat aiemmin kuuluneet Liivinmaan ritarikunnalle, Hansalle, Saarenmaan-Läänemaan piispoille sekä Pyhälle saksalais-roomalaiselle keisarille. Viralliselta titteliltään Kustaa Aadolf oli Eestin herttua. Paikallinen balttilais-saksalainen maa-aatelisto, Ritterschaft, säilytti Ruotsin vallan alla entiset privilegionsa ja paikallisen valta-asemansa, eikä ruotujakolaitoksen kaltaisia uudistuksia yleensä ulotettu koskemaan Viroa. Edes Kaarle XI:n vuonna 1680 toteuttama itsevaltius ei realisoitunut Virossa, vaan Kaarle XI ja hänen poikansa Kaarle XII jatkoivat Viron hallitsemista paikallisten perustuslakien sitomina herttuoina. Aateliston kammoksuma reduktio tosin ajettiin lävitse myös Virossa, mikä teko vieraannutti paikallista maa-aatelia ja sai heidät suhtautumaan 1700-luvun alussa neutraalisti tai jopa myötämielisesti uutta yliherraansa Venäjän keisari Pietaria kohtaan.

Vastaavasti myös vuonna 1621 Ruotsin vallan alle joutunut Riika ja eteläinen Liivinmaa sidottiin Tukholman kontrolliin sangen löysin sitein. Riian mahtava kauppakaupunki säilytti kaikki entiset kaupalliset ja poliittiset privilegionsa. Lisäksi se sai oikeuden omaan edustukseen Ruotsin valtiopäivillä, mikä oikeus omalta osaltaan häivytti selkeää rajanvetoa konglomeraatti- ja kansallisvaltion välillä. Riian hallitsijana Kustaa Aadolf syrjäytti serkkunsa Sigismund III:n, joka oli hallinnut sitä Liivinmaan ritarikunnan perijänä ja nimenomaan puolalais-liettualaisen komposiittivaltion liettualaisen puoliskon monarkkina. Tämä saksalais-puolalais-liettualainen hallintoperintö siirtyi Riikan valtaamisen seurauksena Kustaa Aadolfin harteille.

Vuosina 1625–1629 Kustaa Aadolf kävi Sigismundia vastaan Preussin sodan, jonka päättäneen Altmarkin rauhansopimuksen seurauksena Ruotsin hallintaan siirtyi joukko preussilaisia kaupunkeja, jotka olivat aiemmin kuuluneet Puolan kuninkaalle ja Brandenburgin herttualle. Liivinmaalla ja Preussissa kiihkoluterilainen Kustaa Aadolf joutui tekemään konglomeraattivaltion hallitsijana jopa uskonnollisia myönnytyksiä ja sallimaan katolisen uskonnon harjoittamisen tietyissä sovituissa rajoissa. Koti-Ruotsissa katolilaisuus oli yhä kuolemantuomioon johtava valtiorikos.

Samana vuonna kun Kustaa Aadolf solmi Sigismundin kanssa Altmarkin rauhansopimuksen, hän nielaisi Saksan maaperällä ensimmäisen monista valloituksistaan, Stralsundin satamakaupungin. Keisarillisen armeijan piirittämä Stralsund anoi Ruotsilta sotilaallista apua ja saikin sitä, mutta hinta ei ollut halpa. Ennen lähes itsenäinen hansakaupunki joutui alistumaan Ruotsin kuninkaan ylivaltaan. Kaupunki onnistui säilyttämään ainoastaan kaupalliset privilegionsa, joiden ansiosta Stralsundia ei sentään alistettu osaksi ruotsalaisten tapulikaupunkien kauppapakkoa. Stralsund säilyi osana ruotsalaisen konglomeraattivaltion viitekehystä, mutta siellä Kustaa Aadolf haali käsiinsä sen kaltaista ylivaltaa, mitä Pommerin herttuat eivät olleet onnistuneet koskaan käyttelemään Stralsundin pelkästään nimellisinä valtiaina.


Kustaa Aadolfin lopulliset aikeet Saksaa kohtaan ovat pysyneet arvoituksina ja historiantutkimuksellisen kiistelyn kohteina. Kustaa Aadolfin elämäkerran kirjoittaja Michael Roberts oli sitä mieltä, että Kustaa Aadolf järjesteli Saksassa valloittamiaan alueita puhtaasti sotilaalliselta ja pragmaattiselta pohjalta. Paikallisten instituutioiden ja veronkeruukoneistojen säilyttäminen entisellään oli paras tapa varmistaa ruotsalaisten armeijoiden huolto kontribuutioiden ja pakkoverojen avuilla. Kustaa Aadolf käytti paikallishallinnon välineinä ruotsalaisia käskynhaltijoita, mutta vain sotilaallisesta pakosta, ei kytkeäkseen Saksassa valloitetut territoriot osaksi Ruotsin valtakuntaa. Kustaa Aadolf ei koskaan ominut itselleen yhtään Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan titteliä, ei edes sitä kaikkein korkeinta keisarin arvoa, jota useat 1800-luvun saksalaiset historioitsijat epäilivät hänen todellisuudessa tavoitelleen. Toisaalta taas Kustaa Aadolf varasi itselleen Saksassa ylimmän tuomiovallan (ius superiotatis) ja oikeuden kerätä veroja valloittamiltaan alueilta mielensä mukaan. Lisäksi Kustaa Aadolf läänitti katoliselta kirkolta maallistettuja läänityksiä saksalaisille liittolaisilleen, minkä oikeuden hän käytännössä varasti keisarilta. Roberts oli sitä mieltä, että Kustaa Aadolf asemoi itseään jo valmiiksi sellaiseen sodan lopputulokseen, jossa Ruotsin kuningas olisi samanaikaisesti myös keisarillinen ruhtinas Tanskan kuningas Kristian IV:n tapaan, joka hallitsi Holsteinin herttuakuntaa keisarin vasallina. Westfalenin rauhassa tämä lopputulos vihdoin toteutui, kun Ruotsin kuningatar Kristiina sai jalansijan keisarikunnassa Pommerin herttuattarena ja Bremen-Verdenin piispanistuimen hallinnoijana. 

Lopuksi on syytä muistaa, että Kustaa Aadolf oli myös Suomen herttua. Tässä roolissa hän ei kuitenkaan enää edustanut konglomeraattivaltion viitekehystä vaan puhtaasti kotoruotsalaista hallintoperinnettä. Historioitsija Nils Erik Villstrand on ansiokkaasti hahmotellut eron ”Varsinaisruotsin” (egentliga Sverige) ja sen ”valtakunnan” (riket) välillä. Edellinen määriteltiin vuoden 1634 hallitusreformissa sellaiseksi osaksi, jonka asukkailla oli oikeus edustukseen Ruotsin valtiopäivillä. Tämä oikeus ulotettiin kaikille sellaisille säätyläisille ja vapaille talonpojille, jotka asuivat ”innan om Sveriges och Finlands enskilde och av ålder fattade gränser.” Konglomeraattivaltion osaset jäivät tämän määrittelyn ulkopuolelle, sillä niillä oli omat paikalliset maapäivänsä tai muut edustukselliset instituutionsa. Näiden määritelmien mukaan Suomi ei ollut erillisjäsen Ruotsin konglomeraattivaltiossa vaan kiinteä ja erottamaton osa yhtä ja jakamatonta Varsinaisruotsia. Tällä logiikalla Kustaa Aadolf voisi olla täysin sovelias merkkihenkilö myös suomalaisuuden päivän juhlakaluksi.

Siltikään en ymmärrä, mitä tarvetta ruotsinkielisillä tai muilla suomalaisilla olisi juhlistaa juuri Kustaa Aadolfin kuolinpäivää, mielestäni erästä marraskuiden historian synkintä… 

Julkaistu blogissa Scripturae ja Uuden Suomen Puheenvuorossa 6.11.2015.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti