perjantai 27. lokakuuta 2017

Englantilaisen palkkasoturin seikkailut Pohjolassa, osa 3



Jouduttuaan melkein talonpoikien lynkkaamaksi Tanskassa ja väistettyään nälkäkuoleman sekä ihmispuikoksi jäätymisen talvisessa Suomessa Nixonin pamfletin kertoja saavuttaa vihdoin varsinaisen sotanäyttämön Venäjällä. Heti Täyssinän rauhan rajan ylitettyään palkkasotureista muodostettu sotilasretkikunta siirtyi meren jäälle ja ylitti Suomenlahden ilmeisesti jossain Retusaaren länsipuolella. Jäätyneellä Suomenlahdella puhaltanut tammikuinen tuuli oli niin raaka, että moni sotilas päätyi sen vuoksi hypotermian tilaan ja kuoli. Venäjän puolelta Suomenlahtea sotilaat löysivät viljaa ja karjaa mutteivät lainkaan ihmisiä. Kodeistaan pikaisesti paenneet venäläiset olivat joutuneet jättämään jälkeensä suurimman osan omaisuudestaan.  Arvotavarat oli kuitenkin piilotettu niin taitavasti, että hylättyjä taloja penkoneet palkkasoturit löysivät suuren vaivannäön jälkeen vain muutamia kätköjä. Talonpoikien ollessa poissa sotilaat joutuivat itse mylläreiksi ja leipoivat oman leipänsä aina jyvien jauhamisesta alkaen.

Sotilaiden seuraavaa määränpää oli Novgorod, ”Venäjän pääkaupunki”, jossa ulkomaalaisille palkkasotureille oli jälleen luvattu maksaa heidän palkkansa. Mitään rahoja ei taaskaan kuulunut. Palkkarahat omiin taskuihinsa käärineet upseerit pyrkivät rauhoittamaan levottomaksi käyviä sotilaita lupaamalla täyden palkanmaksun, kunhan armeija vihdoin pääsisi Moskovaan. Novgorodiin saapumisen tai sieltä poistumisen ajankohdat eivät selviä Nixonin tekstistä. Kaiken kaikkiaan Warresin kerronta muuttuu etäiseksi ja vähemmän yksityiskohtaiseksi tarinan siirryttyä Venäjän puolelle. Suomenlahden rannalta Novgorodiin oli pitkä matka, jonka aikana ei Warresin kertojan mukaan kuitenkaan tapahtunut mitään mieleenpainuvaa.

Lähdettyään Novgorodista sotilaat joutuivat vihdoin ensimmäiseen taistelukosketukseen puolalaisten vihollisten kanssa. Marssittuaan kolme päivää kohti Moskovaa sotilaat saapuvat Volgan yläjuoksulla sijaitsevan Ariovo -nimisen kaupunkipahasen luokse. Tällaista nimeä ei kuitenkaan löydy nykykartoista Tverin ja Volgan alkulähteiden väliseltä juoksulta. Ariovo oli rakennettu Volgan kummallekin rannalla. Joen ylitse ei kulkenut siltaa, vaan asukkaat siirtyivät yhdeltä rannalta toiselle veneiden ja tukeista rakennettujen lauttojen avulla.

Kaupungin ulkopuolella sijaitsi skanssi, jota vihollinen miehitti. Palkkasoturien upseerit arvioivat skanssiin linnoittautuneiden puolalaisten vahvuudeksi 700 miestä, joiden karkottamiseksi he kokosivat 300 englantilaisesta jalkamiehestä ja 200 ranskalaisesta ratsusotilaasta muodostetun hyökkäysosaston. Pataljoonan vahvuisen hyökkäysmuodostelman johtajaksi osoitettiin ranskalainen ”Monsieur La Veile, joka johti meitä niin urheasti, että kuullessaan meidän saapuvan vihollinen vetäytyi heti skanssin takana olevan veden toiselle puolelle, muttei tarpeeksi nopeasti, jottemme olisi ehtineet surmata heistä 400 menettäen itse vain kolme omaa sotilastamme, mutta joka tapauksessa valtasimme skanssin”, kuten Warresin kertojaääni muisteli. Tällaiset tappiosuhteet kuulostavat rehellisesti sanottuna mielikuvituksellisilta. Englantilaiset ja ranskalaiset palkkasoturit olivat tunnustettavasti paljon ammattimaisempia sotilaita kuin vaikkapa ruotsalaiset tai suomalaiset nostomiehet, mutta tauottomissa sodissa karaistuneet puolalaiset edustivat silti aikakauden sotilaseliittiä, eivätkä he olisi hevin laonneet länsieurooppalaisten palkkasotilaiden edessä Nixonin kuvailemalla tavalla. Lukijalle herää epäilys, että Warresin kertoja liioittelee puolalaisten tappioita ja vähättelee omiaan. Joka tapauksessa palkkasoturit valtasivat skanssin ja saivat saalikseen hevosia ja aseita, joista jälkimmäisistä varsinkin oli aiemmin ollut huutava pula.

Joen toiselle puolelle vetäytyneet puolalaiset purkivat suuttumustaan skanssin menetyksestä Ariovoon ja sen asukkaisiin. Puolalaiset ajoivat miehiä, naisia ja lapsia puisiin taloihin, salpasivat ovet ja sytyttivät talot palamaan. Sitten sotilaat huvittelivat heittelemällä pikkulapsia roihuaviin hautakokkoihin. Hirmuteoissa kunnostautuivat erityisesti puolalaisten kasakkaliittolaiset, ”joiden julmuus jätti puolalaiset kauas taakseen.” Ariovon ja sen asukkaiden haihtuessa tuhkana ilmaan rannalle kokoontui yllättäen kuudentuhannen miehen vahvuinen puolalaisjoukko. Nixon arveli tämän olleen saman joukon, joka oli aiemmin vetäytynyt skanssista ja jonka todellisen voiman palkkasoturit olisivat pahasti aliarvioineet. Tämäkään kohta ei tunnu uskottavalta, sillä puolalaisilla ei edes ollut koko Volgan varrella tuollaista määrää sotajoukkoja, minkä lisäksi pahainen joenvarsiskanssi ei olisi mitenkään pystynyt majoittamaan kuuttatuhatta sotilasta. Kaiken lisäksi nämä uudet puolalaiset olivat ratsumiehiä eivätkä positionaliseen puolustukseen sopivampia jalkasotilaita. Kyseessä oli kenties joku satojen miesten mutta silti huomattavan kokoinen puolalaisjoukko, joka oli ollut reservissä Volgan toisella puolella. Puolalaiset kokoontuivat joen rantaan uhittelemaan skanssin vallanneille palkkasotureille, ja hetken ajan näytti siltä, että puolalaiset rohkenisivat kahlata veteen ja ylittää joen ratsujensa selässä. Mitään hyökkäystä ei kuitenkaan kuulunut, mistä lukumäärältään alivoimaiset palkkasoturit olivat helpottuneita.

Ariovon jälkeen palkkasoturit valtasivat vielä kaksi tai kolme skanssia ja niiden luona sijaitsevaa kaupunkia, jotka puolalaiset luovuttivat taistelutta palkkasoturien miesylivoiman vuoksi. Sotilaallisista menestyksistä huolimatta tunnelma palkkasoturien joukossa alkoi kiristyä epärehellisten upseerien keinottelun takia. Sotilaat alkoivat kieltäytyä palveluksesta sillä syyllä, ettei heille ollut maksettu koko Venäjällä olon aikana yhtä ruplaa enempää palkkaa. Viisikymmentä palkkasotilasta äänesti jaloillaan ja loikkasi vihollisen puolelle, vieden samalla mukanaan tarkat tiedot sotilasretkikunnan vahvuudesta ja koostumuksesta. ”Sen jälkeen emme enää tohtineet olla yhtä uskaliaita kuin ennen,” Warresin kertoja tunnusti. Samaan aikaan oli suunnitteilla toinenkin vastaava joukkoloikkaus, mutta hanke tuli ilmi ja salaliittolaisten johtajat hirtettiin.

Palkkasotureiden marssi kohti Moskovaa jatkui. Päästyään 40 peninkulman eli reilun 200 kilometrin päähän Moskovasta sotilaat saavutti tieto, että puolalaiset olivat piirittäneet 7 000 venäläistä, ”jotka olivat ystäviämme”, ja että saarrettuja uhkasi nälkäkuolema, elleivät ruotsalaisten palkkasoturit rikkoisi piiritystä. Huolimatta siitä, että palkkasoturit olivat aiemmin kieltäytyneet sotatoimista maksamattomien palkkojen tähden, liikuttuivat he nyt venäläisten aseveljiensä ahdingosta, ”sillä olimme itse aikaisemmin kokeneet vastaavaa.” Pääosin jalkaväestä koostuvan palkkasoturijoukon turvaksi Kaarle IX asetti komppanian ”miekoiksi” [”blades”] kutsuttuja suomalaisia ratsusotilaita, joita komensi ”kenraali Everhorn” eli Evert Carlsson Horn af Kanckas.  Suomalaismiekat suojaisivat palkkasotureita, kunnes nämä pääsisivät liittymään ruotsalaisten pääarmeijaan, jonka ylipäällikkönä puolestaan oli henkilö nimeltä ”Pontus le Guard.” Tämä oli jälleen yksi asiavirhe Nixonilta, sillä sotaretken päällikkönä ei tietenkään ollut vuonna 1585 kuollut Pontus De la Gardie vaan hänen poikansa Jacob, suomalaisessa perinnetiedossakin muistettu Laiska-Jaakko. De la Gardie ei enää ollut Moskovassa vaan oli joukkoineen marssimassa kohti saarrettua venäläisarmeijaa. Sekä palkkasoturien omat kieroilevat upseerit että heitä arvatenkin astetta sinisilmäisempi Horn af Kanckas lupailivat sotilaille, että Jacob De la Gardie maksaisi sotilaille heidän palkkasaatavansa viimeistä kopeekkaa myöten, kunhan venäläisiä ahdistavat puolalaiset oli lyöty.

Jonkin ajan kuluttua palkkasoturit kohtasivat De la Gardien johtaman armeijan pääjoukon sekä 19–20 000 ruotsalaisten kanssa liittoutunutta venäläistä. De la Gardiella oli kuin olikin mukanaan palkkasotureille luvatut palkkarahat, mutta ennen kuin palkanmaksuun saatettiin ryhtyä, ruotsalaisten oli mentävä skanssiin saarrettujen 7 000 venäläisen avuksi. Puolalaiset olivat tällä välin saaneet vihiä ruotsalaisten aikeista ja lähettivät 8 000 ratsumiehen vahvuisen kenttäarmeijan ruotsalais-venäläisen sotajoukon etenemistien katkaisemiseksi. Armeijat kohtasivat toisensa vain yhden päivän marssimatkan päässä saarretusta skanssista. Valistunut lukija saattaa päätellä, että paikan nimi oli Klušino ja että ajankohta oli 4. heinäkuuta 1610.

Vihollisen lähestymistä enteili savu kolmesta tai neljästä kylästä, jotka puolalaiset olivat edetessään tuikanneet tuleen. Sotajoukkojen väliset voimasuhteet tasoittuivat äkisti, kun venäläisten armeija pakeni paikalta jo ennen ensimmäistä taistelukosketusta. Venäläisten joukkopako oli epämieluisa yllätys Warresin kertojalle, mutta ylivoiman menettämisestä huolimatta englantilaisten viisi ratsuväkikomppaniaa rynnäköivät kolme kertaa puolalaisia vastaan ja aiheuttivat viholliselle ”suurta vahinkoa vain vähäisillä omilla tappioilla.” Taistelun kulku kääntyi vihollisen eduksi, kun myös De la Gardie jätti leikin sikseen ja lähti livohkaan. Taistelukentälle jäivät jäljelle vain Horn af Kanckasin suomalaiset ratsusotilaat ja ulkomaalaiset palkkasoturit, jotka töllistelivät paikoillaan hämmentyneinä ilman selkeätä sotilaallista johtoa. Warresin kertoja laskeskeli palkkasotureiden ja suomalaisten yhteisvahvuudeksi korkeintaan 2 000 miestä, joista 500 oli ranskalaista ratsuväkeä. Nähtyään De la Gardien raukkamaisen paon myös ranskalaiset käänsivät selkänsä, mutteivät viholliselle vaan aseveljilleen, ja siirtyivät puolalaisten puolelle taistelukenttää.

Englantilaiset ja suomalaiset ratsumiehet jatkoivat yhä taistelua. Englantilaisten viisi ratsuväenkomppaniaa lyötiin lopulta hajalle ja monet heidän upseereistaan kaatuivat. Ruotsalaisten tappion sinetöi Horn af Kanckasin ja suomalaisten ”miekkojen” irrottautuminen taistelusta. Taistelukentälle jäi enää vain 6–700 englantilaista ja alankomaalaista jalkamiestä, joilla ei ollut mitään mahdollisuuksia paeta jalan puolalaisten ratsuväkeä. Viimeisenä keinonaan jalkamiehet rakensivat kuormaston vankkureista vaunulinnoituksen eli taborin, jonka suojasta he kykenivät pitämään vihollisen etäällä muskettitulensa avulla. Musketinpiippuja pullistelevasta taborista käsin palkkasoturien oli suotuisa ehdottaa antautumisneuvotteluita. Puolalaisten ehdot olivat aikakauden vakiintuneen tavan mukaan hyvin sovinnolliset. Puolalaiset lupasivat päästää vapaaksi kaikki halukkaat antautujat. Ne, jotka tahtoivat palata takaisin kotimaahansa, saisivat Puola-Liettuan kuninkaalta kulkuluvan kuningaskunnan rajalle. Ne, jotka kokivat mieleiseksi vaihtaa puolta, otettaisiin Puola-Liettuan kuninkaan palvelukseen, ja heidän palkkansa maksettaisiin tästedes täysimittaisena ja ajallaan. Valtaosa sodan ammattilaisista siirtyi niiltä sijoiltaan Puola-Liettuan värien alle; vain sata sotilasta, mukaan lukien Warresin kertoja, lähti puolalaisten pääleiriin Smolenskiin, mistä he saivat kuninkaan myöntämät kulkuluvat. Sieltä Warresin kertoja matkasi viiden muun sotilaan kanssa Preussin rannikolla sijaitsevaan Danzigiin. Tähän Nixonin kirjanen päättyy.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti