Ludwig von Mises ja historia

Itävaltalainen Ludwig von Mises (1881–1973) tunnetaan yhteiskunnallisena ajattelijana, filosofina ja taloustieteilijänä. Viimeksi mainitussa roolissa hänen nimensä liitetään taloustieteen niin sanottuun itävaltalaiseen koulukuntaan, joka seurasi opeissaan klassisten liberaalien, eritoten Adam Smithin ja David Ricardon, viitoittamaa linjaa. Misesin merkittävin kontribuutio itävaltalaisen koulukunnan taloustieteeseen lienee sen alistaminen prakseologian tiedeoppiin.  Prakseologia on inhimillisen toiminnan deduktiivista tutkimusta, jossa lähtökohtana toimii oletus tarkoitushakuisesta käytöksestä, vastakohtana siis vaistonvaraiselle tai refleksinomaiselle toiminnalle. Misesin oma, erityisesti taloustieteen tarkoituksiin mukautettu prakseologia, lähti liikkeelle siitä, että kaikki ihmisen tietoinen toiminta tähtää hänen tyytyväisyytensä parantamiseen. Tämän päämäärän saavuttaakseen ihminen pyrkii poistamaan epätyytyväisyyden lähteen. Juuri tämä toiminta oli Misesin huomion keskipisteessä, sillä hänen prakseologiansa ei ollut kiinnostunut subjektiivisista arvovalinnoista kumpuavista tavoitteista vaan tavoittelun aikaansaaman toiminnan muodoista.

Misesin prakseologia oli syvässä ristiriidassa eräiden 1800- ja 1900-lukujen determinististen historiafilosofiasuuntausten kanssa, mikä sai hänet tarttumaan kynään ja kirjoittamaan vuonna 1957 ilmestyneen teoksen Theory and History: An Interpretation of Social and Economic Evolution. Nimestään huolimatta Misesin kirjan tarkoituksena ei ollut niinkään tulkita deterministisiä oppisuuntia kuin lytätä ne laajarintamaisella kritiikillä. Theory and History on sittemmin lunastanut paikkansa itävaltalaisen koulukunnan ja talousliberalistien sisäisissä kaanoneissa ja kaikukammioissa, mutta historiografian kentällä sen vaikutus jäi  vaatimattomaksi. Tämä johtunee siitä, että historiaan ja historiantutkijoihin niukasti ja ylimalkaisesti viittaavasta kirjasta on akateemisen historiantutkijan vaikea saada irti mitään kouriintuntuvaa tai itseään kiinnostavaa.

Mises suuntasi kritiikkinsä kohti marxismia, historismia, positivismia, sosiologiaa, käyttäytymistieteitä ja psykologiaa, jotka kaikki ovat jossain vaiheessa pyrkineet tarjoamaan historialle lopullisen ja tyhjentävän selityksen. Marxismi ja historismi turvautuvat teleologiaan ja väittävät, että historia kulkee kohti jotain materialistisen dialektiikan tai mystisen maailmanhengen määräämää lopputulosta. Positivismi, sosiologia, käyttäytymistieteet ja psykologia tarjoavat ihmiskunnan historialle tieteellistä selittäjää, joka on vankkumattomissa laeissaan yhtä rajoittava kuin teleologiakin. Minkä tahansa äärimmäisyyksiin menevän ja itsensä lopulliseksi totuudeksi julistavan historiantulkinnan kritisointi on siis täysin aiheellista ja tarpeellistakin. Ongelmana on se, että pyhässä raivossaan antiteesien esittäjät usein omaksuvat nyanssittoman ja manikealaisen lähestymistavan, ja juuri siihen syyllistyi myös Ludwig von Mises. Puutteistaan huolimatta historismilla, marxismilla ja positivistisella historiantutkimuksella on myös monia ansioita, jotka olisivat ansainneet tulla mainituiksi Misesin kirjassa.

Historismin keskeisin vaikuttaja oli modernin historiatieteen oppi-isä Leopold von Ranke, jonka nimen Mises mainitsi kirjassaan vain kerran, ylimalkaisesti ja kokonaan historismin asiayhteyden ulkopuolella. Juuri Ranke loi pohjan historian kriittiselle tutkimukselle ja opetukselle, jossa tutkija tekee selvää eroa sisäisen ja ulkoisen lähdekritiikin välillä ja jossa opiskelijat ruotivat primäärilähteitä seminaaritilanteen rakentavassa ja kriittisessä keskustelussa. Myös Auguste Comten positivismi tuo historiantutkimukseen enemmän kuin vie siitä pois, sillä vaikka historiasta ei pystytä tieteellisen empirismin keinoin muodostamaan yleisiä ja absoluuttisia lakeja, on historiallisten tutkimuskohteiden kvantifioiminen ja matematisoiminen joskus tarpeellista ja jopa välttämätöntäkin.

Myös marxismi on omalta osaltaan rikastuttanut historiantutkimusta. Samaan aikaan kun Mises kirjoitti poleemista marxismin kritiikkiään, Oxfordin ja Cambridgen yliopistojen suuret marxistit E. P. Thompson, Raphael Samuel, Eric Hobsbawm, Christopher Hill ja Rodney Hilton tekivät uraa uurtavaa tutkimusta esimerkiksi keskiajan talonpoikaistosta, porvariston noususta, työväen järjestäytymisestä, nationalismin kehityksestä sekä uuden ajan kriisien vaikutuksesta Euroopan yhteiskunnalliseen kehitykseen. Tutkimustensa siivellä marxistit synnyttivät tuloksilleen myös kokonaan uuden julkaisukanavan, vuonna 1952 perustetun ja yhäkin suurta akateemista arvostusta nauttivan aikakausijulkaisu Past & Presentin. Oli kommunismin väistämättömyydestä tai autuudesta sitten mitä mieltä tahansa, kukaan nykyhistorioitsija ei voi kiistää marxilaisen koulukunnan saavutuksia historiantutkimuksen kentällä. Kuten väitöskirjani ohjaaja minulle aikoinaan teroitti, marxilainen historiateoria on kuin moottorisaha: hyödyllinen työkalu, jota tulee käsitellä varoen.

Mises liikkuu kaikkein heikoimmilla jäillä yrittäessään kritisoida strukturalistista historiateoriaa. Strukturalistinen historiaoppi on synonyyminen ranskalaisen Annales-koulukunnan ja sen nimekkäimpien edustajien, Lucien Febvren, Marc Blochin ja Fernand Braudelin, kanssa. Strukturalismi on hyvin laaja-alainen ja monia asioita sisällyttävä historiantutkimuksen lähestymistapa, joka tutkii ympäristön, materiaalisen kulttuurin ja mentaliteettien vaikutusta historian kulkuun. Strukturalismi ei hylkää tapahtumien ja yksittäisten toimijoiden vaikutusta historiaan, mutta rajaa sen (Braudelin jaottelun mukaan) omaan ajalliseen tasoonsa, niin sanottuun ”tapahtumien historiaan” (histoire événementielle). Historian suuret linjat sitä vastoin muodostuvat pitkäkestoisessa (longue durée), vuosisatojen tai jopa vuosituhansien ajanvirrassa. Strukturalismin ajattomia klassikoita ovat Lucien Febvren Philippe II et la Franche-Comté. Étude d'histoire politique, religieuse et sociale (1911), Emmanuel Le Roy Ladurien Montaillou (1975, suom. 1984) sekä tietenkin Fernand Braudelin La Méditerranée et le Monde Méditerranéen à l'époque de Philippe II (1949). Koska strukturalistista historiaa oli mahdotonta tunkea mihinkään ahtaaseen viitekehikkoon, Mises väisti strukturalismin kritiikin karikot turvautumalla älylliseen epärehellisyyteen ja väsäämällä olkiukon nimeltä ”enviromentalismi.” Tällaista historiallista koulukuntaa ei edes ollut olemassa Misesin kirjoittaessa kirjaansa, vaan sellainen syntyi Yhdysvalloissa vasta 1960-luvun lopulla tutkimaan ihmisen vaikutusta ympäristöön eikä päinvastoin. On selvää, että Mises viittasi termillään strukturalismiin muttei uskaltanut kritisoida annalistien koulukuntaa sen omalla nimellä. Misesin olkiukko oli julistavinaan, että vain ja ainoastaan ympäristölliset tekijät vaikuttavat historian kulkuun ja ettei ihmisyksilöllä ole ympäristön suuressa mittakaavassa mitään merkitystä. Kukaan strukturalisti tai edes myöhempi enviromentalisti ei ole koskaan väittänyt mitään tällaista, joten Misesin oli itse keksittävä valheellinen argumentti voidakseen ampua sen alas ja päästäkseen esiintymään nokkelana kriitikkona. 

Misesin teleologiakritiikin uskottavuutta nakertavat olkiukkoargumentoinnin ohella muutkin seikat. Misesiltä oli aikamoista älyllistä rintamakarkuruutta jättää kokonaan käsittelemättä historismin ja marxismin ohella kolmas suuri teleologian perinne, eli liberaali historiankirjoitus tai whig-historia. Paul de Rapin-Thoiras, James Macintosh, George Trevelyan ja monet muut 1700- ja 1800-lukujen liberaalit historioitsijat esittivät historian väistämättömänä progressiona kohti entistä suurempaa vapautta ja valistusta. Liberaalien whig-historioitsijoiden mielenkiinnon keskiössä olivat yhteiskunnalliset instituutiot, jotka heidän mielestään saavuttivat täydellisyyden liberaalissa demokratiassa, anglosaksisessa parlamentarismissa ja Britannian perustuslaillisessa monarkiassa. Tämän yhäkin varsin sitkeässä istuvan teleologian kritisoimatta jättäminen paljastaa Misesin subjektiiviset ja poleemiset tarkoitusperät: Theory and Historyn tarkoituksena ei ollut tuomita kaikkea teleologiaa vaan ainoastaan sellaista (marxilais-kansallista), joka ei istunut Misesin omaan aatemaailmaan. Whig-teleologian kritiikki olisi toki asettanut tulilinjalle myös sen amerikkalaisen alalajin, uskon amerikkalaisen elämäntavan poikkeuksellisuuteen ja amerikkalaisen kansakunnan kutsumuskohtaloon (Manifest Destiny). Misesin tieteellinen ja henkilökohtainen rahoitus riippui kuitenkin oikeistoliberalistisen liikemies Lawrence Fertigin myöntämästä taloudellisesta tuesta, joten olisi ollut riskialtista purra kättä, joka kantoi leivän Misesin omaan pöytään. Moraalisen joustavuutensa, valveutuneen opportunisminsa ja virkeän itsesensuurinsa puolesta Mises veti vertoja kenelle tahansa homo sovieticukselle.

Oma lukunsa on myös Misesin ajatusjunan suistuminen raiteilta sivulla 293. Kertoessaan historiasta ja humanismista Mises viittaa historiantutkimuksen hyödyllisyyteen ja kirjoittaa seuraavan lauseen: ”It opens the mind toward an understanding of human nature and destiny.” Jos tämä tyhjänpäiväinen lause onnettomine sanavalintoineen ei syleile historian teleologiaa niin mikä sitten? Misesin puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että tässä lauseessa ei kenties ole kyse niinkään mistään Misesin ajattelun syvällisestä ristiriidasta kuin kirjoittajan huomion herpaantumisesta. Omaan paasaavaan ja poleemiseen tekstiinsä kyllästynyt Mises oli siirtynyt siihen orwellilaisen kielenkäytön tilaan, jossa banaaleilla latteuksilla ja valmiiksi pureskelluilla fraaseilla kyllästetty kieli ohjaa kirjoittajaa eikä kirjoittaja kieltä.

Mitä Mises itse sitten tarjosi paheksumiensa determinististen ja teleologisten historiatulkintojen tilalle? Vastaukseksi käy vulgääri-individualismi. Kaikki menneisyyden merkittävät tapahtumat, kehityskulut ja innovaatiot ovat johdettavissa tiettyihin yksilöihin ja heidän subjektiivisen individualisminsa synnyttämiin ajatuksiin. Nämä historian liikuttajayksilöt ovat neroja (genius), loput ihmiskunnasta ovat tylsimysten (dullards) massaa, joka kykenee ainoastaan vastaanottamaan keksintöjä, ei tekemään niitä itse. Koska kaikki historia palautuu lopulta yksilöllisin neroihin ja heidän synnyttämiinsä ajatuksiin, on historia pohjimmiltaan vain ajatusten historiaa. Tämä Misesin historiafilosofinen ajattelu on itsessään niin tylsämielistä, että sen kritisointi tuntuu tarpeettomalta ja jopa epäreilultakin harjoitukselta. Esitän silti muutaman yleisen huomion Misesin historiakäsityksistä. Ensinnäkin ihmiskunnan valtaosan kuittaaminen pois tylsimysten massana on aika rikasta kirjoittajalta, joka saman kirjan alkupuoliskolla kritisoi marxilaisia yhteiskuntaluokkien vulgääristä ja nyanssittomasta yleistämisestä. Toiseksi Misesin käsitys historiasta pelkkänä miinussummapelinä on surullista ja masentavaa. Yksilö on historian ainoa liikuttaja, mitä ilmestyksenomaista ja pyhää a priori -olettamusta kaikki historianfilosofiset opit ja teoriat vain hämärtävät ja vähentävät. Jokainen uusi historiallinen teoria ja tutkimuksellinen lähestymistapa silpoo pois palasen Misesin vaalimasta alkuperäisestä totuudesta. Oma näkökulmani historiantutkijana on täysin päinvastainen: teoriat ja filosofiat eivät suinkaan vie historiantutkimuksesta mitään pois vaan pelkästään rikastuttavat sitä entisestään. Historianfilosofiat ja historiografiset teoriat muodostavat yhdessä työkalupakin, josta tutkija valitsee kuhunkin tarkoitukseen parhaiten sopivan lähestymistavan. Marxilaisen luokkanäkökulman, hegeliläisen kansallishengen tai comtelaisen positivismin käyttäminen tutkimuskohteen ymmärtämisessä tai jäsentämisessä ei automaattisesti tarkoita näissä opeissa piilevien determinismien tai teleologioiden varauksetonta syleilyä. Tällainen mahdollisuus ei ilmeisesti koskaan käynyt Ludwig von Misesin mielessä.

 Julkaistu blogissa Scripturae ja Uuden Suomen Vapaavuorossa 25.7.2014.