Itävaltalainen
Ludwig von Mises (1881–1973) tunnetaan yhteiskunnallisena ajattelijana,
filosofina ja taloustieteilijänä. Viimeksi mainitussa roolissa hänen nimensä
liitetään taloustieteen niin sanottuun itävaltalaiseen koulukuntaan, joka
seurasi opeissaan klassisten liberaalien, eritoten Adam Smithin ja David
Ricardon, viitoittamaa linjaa. Misesin merkittävin kontribuutio itävaltalaisen
koulukunnan taloustieteeseen lienee sen alistaminen prakseologian
tiedeoppiin. Prakseologia on
inhimillisen toiminnan deduktiivista tutkimusta, jossa lähtökohtana toimii
oletus tarkoitushakuisesta käytöksestä, vastakohtana siis vaistonvaraiselle tai
refleksinomaiselle toiminnalle. Misesin oma, erityisesti taloustieteen
tarkoituksiin mukautettu prakseologia, lähti liikkeelle siitä, että kaikki
ihmisen tietoinen toiminta tähtää hänen tyytyväisyytensä parantamiseen. Tämän
päämäärän saavuttaakseen ihminen pyrkii poistamaan epätyytyväisyyden lähteen.
Juuri tämä toiminta oli Misesin huomion keskipisteessä, sillä hänen prakseologiansa
ei ollut kiinnostunut subjektiivisista arvovalinnoista kumpuavista tavoitteista
vaan tavoittelun aikaansaaman toiminnan muodoista.
Misesin
prakseologia oli syvässä ristiriidassa eräiden 1800- ja 1900-lukujen
determinististen historiafilosofiasuuntausten kanssa, mikä sai hänet tarttumaan
kynään ja kirjoittamaan vuonna 1957 ilmestyneen teoksen Theory and History: An Interpretation of Social and Economic Evolution.
Nimestään huolimatta Misesin kirjan tarkoituksena ei ollut niinkään tulkita
deterministisiä oppisuuntia kuin lytätä ne laajarintamaisella kritiikillä. Theory and History on sittemmin
lunastanut paikkansa itävaltalaisen koulukunnan ja talousliberalistien
sisäisissä kaanoneissa ja kaikukammioissa, mutta historiografian kentällä sen
vaikutus jäi vaatimattomaksi. Tämä johtunee siitä, että historiaan
ja historiantutkijoihin niukasti ja ylimalkaisesti viittaavasta kirjasta on
akateemisen historiantutkijan vaikea saada irti mitään kouriintuntuvaa tai
itseään kiinnostavaa.
Mises
suuntasi kritiikkinsä kohti marxismia, historismia, positivismia, sosiologiaa,
käyttäytymistieteitä ja psykologiaa, jotka kaikki ovat jossain vaiheessa pyrkineet
tarjoamaan historialle lopullisen ja tyhjentävän selityksen. Marxismi ja
historismi turvautuvat teleologiaan ja väittävät, että historia kulkee kohti
jotain materialistisen dialektiikan tai mystisen maailmanhengen määräämää
lopputulosta. Positivismi, sosiologia, käyttäytymistieteet ja psykologia
tarjoavat ihmiskunnan historialle tieteellistä selittäjää, joka on
vankkumattomissa laeissaan yhtä rajoittava kuin teleologiakin. Minkä tahansa
äärimmäisyyksiin menevän ja itsensä lopulliseksi totuudeksi julistavan
historiantulkinnan kritisointi on siis täysin aiheellista ja tarpeellistakin.
Ongelmana on se, että pyhässä raivossaan antiteesien esittäjät usein omaksuvat
nyanssittoman ja manikealaisen lähestymistavan, ja juuri siihen syyllistyi myös
Ludwig von Mises. Puutteistaan huolimatta historismilla, marxismilla ja
positivistisella historiantutkimuksella on myös monia ansioita, jotka olisivat
ansainneet tulla mainituiksi Misesin kirjassa.
Historismin
keskeisin vaikuttaja oli modernin historiatieteen oppi-isä Leopold von Ranke,
jonka nimen Mises mainitsi kirjassaan vain kerran, ylimalkaisesti ja kokonaan
historismin asiayhteyden ulkopuolella. Juuri Ranke loi pohjan historian
kriittiselle tutkimukselle ja opetukselle, jossa tutkija tekee selvää eroa
sisäisen ja ulkoisen lähdekritiikin välillä ja jossa opiskelijat ruotivat
primäärilähteitä seminaaritilanteen rakentavassa ja kriittisessä keskustelussa.
Myös Auguste Comten positivismi tuo historiantutkimukseen enemmän kuin vie
siitä pois, sillä vaikka historiasta ei pystytä tieteellisen empirismin keinoin
muodostamaan yleisiä ja absoluuttisia lakeja, on historiallisten
tutkimuskohteiden kvantifioiminen ja matematisoiminen joskus tarpeellista ja
jopa välttämätöntäkin.
Myös
marxismi on omalta osaltaan rikastuttanut historiantutkimusta. Samaan aikaan
kun Mises kirjoitti poleemista marxismin kritiikkiään, Oxfordin ja Cambridgen
yliopistojen suuret marxistit E. P. Thompson, Raphael Samuel, Eric Hobsbawm,
Christopher Hill ja Rodney Hilton tekivät uraa uurtavaa tutkimusta esimerkiksi
keskiajan talonpoikaistosta, porvariston noususta, työväen järjestäytymisestä,
nationalismin kehityksestä sekä uuden ajan kriisien vaikutuksesta Euroopan
yhteiskunnalliseen kehitykseen. Tutkimustensa siivellä marxistit synnyttivät
tuloksilleen myös kokonaan uuden julkaisukanavan, vuonna 1952 perustetun ja
yhäkin suurta akateemista arvostusta nauttivan aikakausijulkaisu Past & Presentin. Oli kommunismin
väistämättömyydestä tai autuudesta sitten mitä mieltä tahansa, kukaan
nykyhistorioitsija ei voi kiistää marxilaisen koulukunnan saavutuksia
historiantutkimuksen kentällä. Kuten väitöskirjani ohjaaja minulle aikoinaan
teroitti, marxilainen historiateoria on kuin moottorisaha: hyödyllinen työkalu,
jota tulee käsitellä varoen.
Mises
liikkuu kaikkein heikoimmilla jäillä yrittäessään kritisoida strukturalistista
historiateoriaa. Strukturalistinen historiaoppi on synonyyminen ranskalaisen Annales-koulukunnan ja sen nimekkäimpien
edustajien, Lucien Febvren, Marc Blochin ja Fernand Braudelin, kanssa.
Strukturalismi on hyvin laaja-alainen ja monia asioita sisällyttävä
historiantutkimuksen lähestymistapa, joka tutkii ympäristön, materiaalisen
kulttuurin ja mentaliteettien vaikutusta historian kulkuun. Strukturalismi ei
hylkää tapahtumien ja yksittäisten toimijoiden vaikutusta historiaan, mutta
rajaa sen (Braudelin jaottelun mukaan) omaan ajalliseen tasoonsa, niin
sanottuun ”tapahtumien historiaan” (histoire événementielle). Historian suuret linjat sitä vastoin muodostuvat
pitkäkestoisessa (longue durée), vuosisatojen tai jopa vuosituhansien
ajanvirrassa. Strukturalismin ajattomia klassikoita ovat Lucien Febvren Philippe
II et la Franche-Comté. Étude d'histoire politique, religieuse et sociale (1911),
Emmanuel Le Roy Ladurien Montaillou (1975, suom. 1984) sekä
tietenkin Fernand Braudelin La Méditerranée et le Monde Méditerranéen à
l'époque de Philippe II (1949). Koska strukturalistista historiaa oli
mahdotonta tunkea mihinkään ahtaaseen viitekehikkoon, Mises väisti
strukturalismin kritiikin karikot turvautumalla älylliseen epärehellisyyteen ja
väsäämällä olkiukon nimeltä ”enviromentalismi.” Tällaista historiallista
koulukuntaa ei edes ollut olemassa Misesin kirjoittaessa kirjaansa, vaan
sellainen syntyi Yhdysvalloissa vasta 1960-luvun lopulla tutkimaan ihmisen
vaikutusta ympäristöön eikä päinvastoin. On selvää, että Mises viittasi
termillään strukturalismiin muttei uskaltanut kritisoida annalistien
koulukuntaa sen omalla nimellä. Misesin olkiukko oli julistavinaan, että vain
ja ainoastaan ympäristölliset tekijät vaikuttavat historian kulkuun ja ettei
ihmisyksilöllä ole ympäristön suuressa mittakaavassa mitään merkitystä. Kukaan
strukturalisti tai edes myöhempi enviromentalisti ei ole koskaan väittänyt
mitään tällaista, joten Misesin oli itse keksittävä valheellinen argumentti
voidakseen ampua sen alas ja päästäkseen esiintymään nokkelana
kriitikkona.
Misesin teleologiakritiikin uskottavuutta
nakertavat olkiukkoargumentoinnin ohella muutkin seikat. Misesiltä oli
aikamoista älyllistä rintamakarkuruutta jättää kokonaan käsittelemättä
historismin ja marxismin ohella kolmas suuri teleologian perinne, eli liberaali
historiankirjoitus tai whig-historia. Paul de Rapin-Thoiras, James Macintosh,
George Trevelyan ja monet muut 1700- ja 1800-lukujen liberaalit historioitsijat
esittivät historian väistämättömänä progressiona kohti entistä suurempaa
vapautta ja valistusta. Liberaalien whig-historioitsijoiden mielenkiinnon
keskiössä olivat yhteiskunnalliset instituutiot, jotka heidän mielestään
saavuttivat täydellisyyden liberaalissa demokratiassa, anglosaksisessa parlamentarismissa
ja Britannian perustuslaillisessa monarkiassa. Tämän yhäkin varsin sitkeässä
istuvan teleologian kritisoimatta jättäminen paljastaa Misesin subjektiiviset
ja poleemiset tarkoitusperät: Theory and Historyn tarkoituksena ei ollut
tuomita kaikkea teleologiaa vaan ainoastaan sellaista (marxilais-kansallista),
joka ei istunut Misesin omaan aatemaailmaan. Whig-teleologian kritiikki olisi
toki asettanut tulilinjalle myös sen amerikkalaisen alalajin, uskon
amerikkalaisen elämäntavan poikkeuksellisuuteen ja amerikkalaisen kansakunnan
kutsumuskohtaloon (Manifest Destiny). Misesin tieteellinen ja henkilökohtainen
rahoitus riippui kuitenkin oikeistoliberalistisen liikemies Lawrence Fertigin
myöntämästä taloudellisesta tuesta, joten olisi ollut riskialtista purra kättä,
joka kantoi leivän Misesin omaan pöytään. Moraalisen joustavuutensa,
valveutuneen opportunisminsa ja virkeän itsesensuurinsa puolesta Mises veti
vertoja kenelle tahansa homo sovieticukselle.
Oma lukunsa on myös Misesin ajatusjunan suistuminen
raiteilta sivulla 293. Kertoessaan historiasta ja humanismista Mises viittaa
historiantutkimuksen hyödyllisyyteen ja kirjoittaa seuraavan lauseen: ”It opens
the mind toward an understanding of human nature and destiny.” Jos tämä tyhjänpäiväinen lause onnettomine
sanavalintoineen ei syleile historian teleologiaa niin mikä sitten? Misesin
puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että tässä lauseessa ei kenties ole kyse
niinkään mistään Misesin ajattelun syvällisestä ristiriidasta kuin kirjoittajan
huomion herpaantumisesta. Omaan paasaavaan ja poleemiseen tekstiinsä
kyllästynyt Mises oli siirtynyt siihen orwellilaisen kielenkäytön tilaan, jossa
banaaleilla latteuksilla ja valmiiksi pureskelluilla fraaseilla kyllästetty
kieli ohjaa kirjoittajaa eikä kirjoittaja kieltä.
Mitä Mises itse sitten tarjosi paheksumiensa determinististen ja teleologisten
historiatulkintojen tilalle? Vastaukseksi käy vulgääri-individualismi. Kaikki
menneisyyden merkittävät tapahtumat, kehityskulut ja innovaatiot ovat
johdettavissa tiettyihin yksilöihin ja heidän subjektiivisen individualisminsa
synnyttämiin ajatuksiin. Nämä historian liikuttajayksilöt ovat neroja (genius),
loput ihmiskunnasta ovat tylsimysten (dullards) massaa, joka kykenee
ainoastaan vastaanottamaan keksintöjä, ei tekemään niitä itse. Koska kaikki
historia palautuu lopulta yksilöllisin neroihin ja heidän synnyttämiinsä
ajatuksiin, on historia pohjimmiltaan vain ajatusten historiaa. Tämä Misesin
historiafilosofinen ajattelu on itsessään niin tylsämielistä, että sen kritisointi
tuntuu tarpeettomalta ja jopa epäreilultakin harjoitukselta. Esitän silti muutaman
yleisen huomion Misesin historiakäsityksistä. Ensinnäkin ihmiskunnan valtaosan
kuittaaminen pois tylsimysten massana on aika rikasta kirjoittajalta, joka
saman kirjan alkupuoliskolla kritisoi marxilaisia yhteiskuntaluokkien
vulgääristä ja nyanssittomasta yleistämisestä. Toiseksi Misesin käsitys
historiasta pelkkänä miinussummapelinä on surullista ja masentavaa. Yksilö on
historian ainoa liikuttaja, mitä ilmestyksenomaista ja pyhää a priori
-olettamusta kaikki historianfilosofiset opit ja teoriat vain hämärtävät ja
vähentävät. Jokainen uusi historiallinen teoria ja tutkimuksellinen lähestymistapa
silpoo pois palasen Misesin vaalimasta alkuperäisestä totuudesta. Oma
näkökulmani historiantutkijana on täysin päinvastainen: teoriat ja filosofiat
eivät suinkaan vie historiantutkimuksesta mitään pois vaan pelkästään
rikastuttavat sitä entisestään. Historianfilosofiat ja historiografiset teoriat
muodostavat yhdessä työkalupakin, josta tutkija valitsee kuhunkin tarkoitukseen
parhaiten sopivan lähestymistavan. Marxilaisen luokkanäkökulman, hegeliläisen
kansallishengen tai comtelaisen positivismin käyttäminen tutkimuskohteen
ymmärtämisessä tai jäsentämisessä ei automaattisesti tarkoita näissä opeissa
piilevien determinismien tai teleologioiden varauksetonta syleilyä. Tällainen
mahdollisuus ei ilmeisesti koskaan käynyt Ludwig von Misesin mielessä.
Julkaistu blogissa Scripturae ja
Uuden Suomen Vapaavuorossa 25.7.2014.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti