maanantai 27. marraskuuta 2017

Kleio aseissa



Olen viime viikkojen ajan lukenut ahkerasti historioitsija David Parrottin uusinta teosta The Business of War: Military Enterprise and Military Revolution in Early Modern Europe. En tässä puutu itse kirjan sisältöön, johon palaan vielä myöhemmin, vaan nostan esille Parrottin johdannossaan esittämän toivomuksen sen puolesta, että sotahistoriaan ryhdyttäisiin entistä enemmän suhtautumaan vakavasti otettavana ja kunniallisena historiatieteen osa-alueena.

Parrott ei suinkaan ole ensimmäinen sotahistorioitsija, joka on ilmaissut huolensa siitä, että sotahistoria usein näyttäytyy eksentristen ja pölhöjen “sotahullujen” pintapuolisena puuhasteluna. John A. Lynn kiteytti asian näin vuonna 1991 ilmestyneessä artikkelissaan:

“Valitettavan usein kollegat toisilla tutkimuskentillä syyttävät sotahistorioitsijoita siitä, etteivät nämä ole ainoastaan valinneet aiheekseen Kleion kaikkein vähiten ihailtavaa kädenjälkeä, vaan että he lisäksi keskittyvät täysin pinnalliseen ilmiöön. On kuin sodan historian tutkijat olisivat hypnotisoituneet heidän alapuolellaan makaavan valtaisan, tumman vesivarannon pintavärähtelyistä. Huolimatta kasvavasta kritiikistä klassisia ja uusmarxilaisia tulkintoja kohtaan, pikainen perehtyminen paljastaa silti, että historioitsijoiden enemmistö uskoo historian vetureiksi pääasiassa, tai jopa ainoastaan, taloudelliset ja sosiaaliset voimat. Tuolle enemmistölle sotilaalliset realiteetit ovat lähestulkoon merkityksettömiä.” [John A. Lynn, ‘Clio in Arms: The Role of the Military Variable in Shaping History’. The Journal of Military History 55 (January 1991)]

Yhteistä David Parrottille, John Lynnille ja useimmille muille sotahistorian salonkikelpoisuuden puolustajille on se, että heidän kaikkien tutkimuksellinen taustansa liittyy varhaismodernin Euroopan historiaan ja kysymykseen uuden ajan “sotilaallisesta vallankumouksesta” [The Military Revolution]. Käsitteen sotilaallisesta vallankumouksesta lanseerasi vuonna 1955 englantilainen historioitsija Michael Roberts, “joka herätti sotahistorian henkiin tasapainoisten aikuisten kunnioitettavana ammattina.” [Robert I. Frost, History in Focus, 2002] Sodankäynnin vallankumouksen myrskynsilmässä eivät ole niinkään sotilaat tai aseet kuin sodankäyntiä harjoittanut varhaismoderni valtio. Angloamerikkalaisessa maailmassa tällainen tutkimus kulkee usein War and Society -otsakkeen alla, sillä sen mielenkiinto kohdistuu sodan ja yhteiskunnan väliseen rajankäyntiin. Lähestymistapa ei ole aivan yllättävä, sillä monien muiden varhaismodernistien tavoin myös sotilaallisen vallankumouksen tutkijoiden teoreettisena innoittajana on ollut Fernand Braudelin ja muiden annalistien edustama strukturalismi.

Varhaismodernin aikakauden sotahistorioitsijat ovat siis kunnioitettavia ja tasapainoisia aikuisia, joiden metodiin kuuluu oman tutkimuskohteen problematisointi, suhteellistaminen ja käsitteellistäminen. Samaa ei voi sanoa suuresta osasta moderneista sotahistorioitsijoista, joiden helmasyntejä ovat tympeä kronikointi, kyvyttömyys hahmottaa kokonaisuuksia tai tehdä eroa oleellisten ja epäoleellisten seikkojen välillä, lähdekritiikin puute, ennakkoluuloisuus, tarrautuminen turvallisiin myytteihin ja parhaimmillaankin vain keskinkertainen kirjoitustaito. Syy tähän surkeaan asiaintilaan on selvä: valtaosa sotahistorioitsijoista operoi akateemisen maailman ja sen käytäntöjen ulkopuolella. Enemmän kuin mikään muu historian tutkimuksen osa-alue, juuri sotahistoria houkuttelee puoleensa historian tutkimuksen etiikkaan, teoriaan ja metodeihin vihkiytymättömiä diletantteja. Osa sotahistorian parissa työskentelevistä maallikoista on eittämättä aivan kelpo tutkijoita ja kirjoittajia; esimerkkeinä mainittakoon brittiläisessä sotahistoriassa vaikuttavat Max Hastings ja Antony Beevor, jotka ovat kumpikin journalistisen taustan omaavia tutkijoita ja osaavat pohjata tarinansa primäärilähteisiin – usein aikalaistodistajien haastatteluihin.

Hastingsin ja Beevorin kaltaiset ennakkoluulottomat ja tutkivat historioitsijat ovat enemmänkin poikkeus kuin sääntö alan ei-akateemisten harrastajien keskuudessa. Useimmat diletanttisotahistorioitsijat toistavat lammasmaisesti aiemmista sekundäärilähteistä omaksuttua, valmiiksi pureskeltua myyttihöttöä ilman sen kummempaa uudelleen tarkastelua tai kritiikkiä. Tyypillisiä maallikkojen hengentuotoksia ovatkin kumpujen yöstä ja kansa taisteli -tyyliset sepustukset, joiden tieteellisinä kriteereinä ovat kriittisyyden ja kontekstien hahmottamisen sijasta yltiöisänmaallisuus ja jermutarinointi. Oma lukunsa on sotahistorian marginaaleissa operoiva antenniosasto. Siihen lukeutuvat kontrafaktualistit, jotka sekoittavat keskenään historian ja science fictionin, sekä kryptonatsit, jotka tunnistaa heidän pedanttisesta viehtymyksestään SS-aiheiseen nippelitietoon.

Maallikkojen harjoittama kritiikitön popularisointi luo haasteita sotahistorian tutkimukselle ja opetukselle. Suuri yleisö yhä halajaa omia ennakkoluuloja ja vanhoja myyttejä vahvistavaa, kertovaa sotahistoriaa. Tämä kysyntä heijastuu kirjakauppoihin, joiden sotahistoriaa sisältävät hyllyt pursuavat kirjoja kuluttajien kahdesta suurimmasta kiinnostuksen kohteesta, toisesta maailmansodasta ja natseista. Väistämättä sama kysynnän ja tarjonnan laki vaikuttaa siihen, minkälaisia ja -aiheisia sotahistoriallisia tietoteoksia kirjakustantamot ovat halukkaita julkaisemaan. Vallalla oleva trendi näyttäisi olevan se, että vakavasti otettavat akateemiset sotahistorioitsijat keskittyvät omiin rajallisiin tutkimuskenttiinsä ja jättävät kertovan ja syntetisoivan sotahistorian kirjoittamisen maallikkojen ja popularisoijien käsiin. Tämä kehitys näkyy selvimmin juuri toisessa maailmansodassa, joka aihepiirinä houkuttelee maallikkoja mutta karkottaa akateemikkoja.

Amerikassa myös sotahistorian yliopisto-opetus on kohdannut uuden ja yllättävän ongelman. Tuon ongelman muodostavat ne lukuisat Afganistanin ja Irakin sodan veteraanit ja veteraanien omaiset, joille sotahistorian opiskelu on tapa käsitellä omia sodan synnyttämiä traumoja. Viime syyskuussa Teksasin yliopiston historioitsija Joyce S. Goldberg kirjoitti riipaisevan artikkelin siitä, kuinka sotahistorian opettaminen muuttuneissa olosuhteissa osoittautuu ylivoimaiseksi haasteeksi tavalliselle akateemikolle. Goldberg, joka oli opettanut sotahistoriaa jo 30 vuotta, huomasi järkytyksekseen, että suuri osa hänen opiskelijoistaan ei halunnut opiskella sotahistoriaa tieteen itsensä vuoksi vaan etsiäkseen päätöstä tai katarsista omille tai läheistensä sotakokemuksille. Goldberg koki, että seminaarityöskentely sodan rikkomien veteraanien ja heidän läheistensä kanssa vaati opettajalta sellaisia terapeuttisia ja psykologisia valmiuksia, joita tavallisella tieteen tekijällä ei ole. Goldberg ratkaisi oman Gordianin solmunsa varsin valitettavalla tavalla, eli lopettamalla kokonaan sotahistorian opettamisen.

Onko sotahistorian tutkimisesta ja opettamisesta siis sovinnolla luovuttava, niin kuin Goldberg on tehnyt? Vastaukseni on, että ei. Sen sijaan, että Kleio jättäisi sotimisen Marsin huoleksi, tulisi tuon tuiman muusan pukea päälleen haarniska, vyöttää kupeensa miekalla ja käydä hyökkäykseen omaa valtakuntaansa uhkaavia panegyrikkoja, fantasiamaakareita ja defaitisteja vastaan. Sotahistoriassa ei ole kyse identiteettipolitiikasta tai joukkoterapiasta, vaan se on vakavasti otettava oppiaine, joka kytkeytyy osaksi kaikkia muita historiantutkimuksen kenttiä. Kleion pitää vallata tunkeilijoille menetetty territorio takaisin avaamalla, problematisoimalla, suhteellistamalla, käsitteellistämällä ja – mikä kaikkein tärkeintä – kertomalla sodan ja sodankäynnin historiaa. Kuten kaikki muut muusat, myös Kleio on inspiraation, runouden ja kirjallisuuden jumalatar; ja kuten muutkin muusat, myös Kleio on ylijumala Zeuksen tytär, joka isänsä tavoin saattaa suuttuessaan viskata räiskyvän salaman uhittelijoiden kurittamiseksi.

Julkaistu blogissa Scripturae 20.6.2012.

1 kommentti:

  1. Kyllä blogin alkuperäisen julkaisemisen ja tämän hetken välillä on sotahistorian akateemisen ja vakavan harrastamisen välillä tapahtunut muutos parempaan eikä sotahistoria ole jäänyt vain "hörhöjen" asiaksi. Yksi mielenkiintoinen uusi tutkija on suomalaissyntyinen Ilkka Syvänne, jolta on ilmestyy kohta toinen osa myöhäis-Rooman sotalaitoksesta.

    Suomessa sitä rasittaa ehkä liiallinen juttuminen II maailmansotaan, mikä johtuu ehkä tuon sodan mittavasta vaikutuksesta koko poliittiseen historiaan Neuvostoliiton loppumiseen saakka sekä tiettyyn "traumaan" yhteistyöstä Saksan kanssa (erillissotakeskustelu).

    Tuntuu oudolta, miksi sotahistoriaa ei pitäisi tutkia, kun sodankäynnillä kuitenkin on niin mittava vaikutus poliittiseen, taloudelliseen ja tieteen historiaan, esimerkkinä blogistin tutkima 1600-luvun Ruotsi, josta voidaan kysyä muna vai kana -kysymys suhteessa sotalaitokseen ja tehokkaaseen hallintoon.

    Kontrafaktuaalisesta historiasta sen verran, etten tuomitsisi sitä täysin. Historiantutkimukseen kuuluu minusta paitsi kysymys, MITÄ todella ts. lähteiden mukaan tapahtui myös kysymys, MITEN tietty tapahtuma vaikutti, mikä voidaan kääntää kysymykseksi mitä olisi seurannut, jos tuota tapahtumaa ei olisi tapahtunut. Tuo kysymys onkin itse asiassa onkin historiassa kaikkein mielenkiintoisin, koska viime kädessä lienemme historiasta kiinnostuneita siksi, että se selittää nykyhetken. Jälkimmäinen ei ole tiukkaa tiedettä vaan tulkintaa, jota kaikki ns. ihmistieteet ovat.

    Tulkinnassakin kontrafaktuaalisuuden tulisi rajoittua välittömiin seurauksiin, "polun päihin". Mitä pitempiin ketjuihin mennään, sitä enemmän lähestytään scifiä. Esim. Timothy Venning on pohtinut, mitä olisi tapahtunut, jos Rooma ei olisi lakannut ja päätymyyn pohtimaan olisivatko nämä voineet valloittaa Amerikan; herätti sääliä lukijassa.

    VastaaPoista