Simplicissimus sotakuvauksena

 

Pikareskiromaani (tai myös veijariromaani) tarkoittaa proosan muotoa, jossa kuvataan näennäisen omakerrallisesti värikkään protagonistin seikkailuja ja vastoinkäymisiä satiiriseen tyyliin, usein vallitsevan ympäristön ja sen ristiriitojen parodiana. Pikareskiromaanin sankari on usein jollain tapaa syrjäytynyt tai sivullinen, eivätkä hänelle tapahtuvat kirjavat ja surrealistiset tapahtumat juurikaan muuta hänen luonnettaan. Myöhäiskeskiajalla ja esimodernilla aikakaudella kehittyneen pikareskiromaanin kontekstina on ollut murroksen kokenut sääty-yhteiskunta, jossa säätykierto on vahvistanut niin ylös- kuin alaspäinkin, ja vallitsevia moraaleja on ryhdytty kyseenalaistamaan. Lajityypin tunnetuin klassikko lienee Miguel de Cervantesin (1547–1616) Don Quijote, mutta sen rinnalla lajityypin eräänä arkkityyppinä pidetään yhtä lailla saksalaisen Hans Jakob Christoffel von Grimmelshausenin (1622–1676) kirjallista tuotantoa, erityisesti romaania Der Abenteuerliche Simplicissimus (1676). Grimmelshausenin kirjan historiallinen kiinnostavuus kumpuaa pitkälti siitä, että romaani sijoittuu 30-vuotisen sodan runtelemaan Saksaan. Siitä on seurannut se seikka, että itsekin sodan kokeneen Grimmelshausenin romaania on ylevöitetty jopa historiallisen primäärilähteen asemaan. Voiko romaanista siten oppia uskottavasti jotain vuosien 1618–1648 sodankäynnin todellisuudesta?

 

Voidaksemme vastata retoriseen kysymykseen, on syytä ensin avata Grimmelshausenin itsensä sodanaikaisia kokemuksia. Grimmelshausen syntyi Gelnhausen keisarillisessa vapaakaupungissa vuonna 1622, jolloin Böömistä alkaneen sodan liekin alkoivat lyödä Gelnhausenia ympäröivään Pfalzin vaaliruhtinaskuntaan asti. Vuonna 1634 keisarillinen armeija valtasi ja osin hävitti Gelnhausenin, mutta nuori Grimmelshausen ei enää tuolloin ollut kotikaupungissaan vaan keisarillisen armeijan mukana sen kuormastossa palvelleen sotilaspojan roolissa. Vuonna 1639 nuoreen aikuisikään ehtinyt Grimmelshausen palveli rivisotilaana keisarillisessa rykmentissä, missä hän eteni pian rykmentin kirjuriksi. Grimmelshausenin laatimia sotilasasiakirjoja on tiettävästi tunnistettu vuoden 1644 paikkeilla. Sodan päättyessä vuonna 1648 Grimmelshausen toimi Baijerissa erään everstin kansliasihteerinä.  

 

Pikareskiromaanin genrelle uskollisesti Simplicissimuksen näkökulma sodankäyntiin ei ole yhdenmukainen vaan vaihteleva. Grimmelshausen kuvaa kirjassaan sotaa kahdesta suunnasta, armeijan sisältä ja sen ulkopuolelta. Kirja lähtee liikkeelle siviilien ja sodan kärsijöiden maailmasta, kun kertojan kotitalo ryöstetään ja tuhotaan sotilaiden toimesta samalla, kun hänen omaisensa joko vangitaan tai ajetaan pakosalle. Simplicissimus itse pakenee suureen metsään, jossa hänet ottaa suojatikseen mysteerinen erakko. Kirjan kuvaus vastaa pitkälti sitä, mitä aikalaislähteet raportoivat siviileihin kohdistetusta väkivallasta. Se, että sotilaat kiduttivat ja rääkkäsivät talonpoikia saadakseen nämä paljastamaan kätketyt elintarpeet, arvotavarat tai rahat, oli ilmiö, joka on dokumentoitu useissa aikalaislähteissä. Myös eräs Grimmelshausenin mainitsema kidutustapa, niin sanottu ”ruotsalainen juoma”, oli sekin todellinen keksintö. Kyseessä oli inhottava juoma, joka oli sekoitus erinäisiä vastenmielisiä ainesosia, kuten ihmisulostetta. Parhaimmillaan jo pelkkä löyhkäävän tuotoksen esittely saattoi saada kuulusteltavan paljastamaan salaisuuksiaan. Grimmelshausenin romaani kertoo myös toteavaan ja ilmoituksenomaiseen sävyyn, että perhettä palvellut piika raiskattiin navetassa. Tämäkin ilmiö oli kolmikymmenvuotisessa sodassa yleinen, vaikkakin sen äärimmäisiä tapauksia on myöhemmin kyseenalaistettu lähdekritiikin kautta.

 

Simplicissimus viettää sotapakolaisen elämää metsässä kahteen otteeseen, ensin nuorena mystisen erakon suojattina ja kasvattina, myöhemmin omillaan ja yksin paettuaan Hanaun ruotsalaisesta varuskunnasta. Sotapakolaisuus esiintyy väkevästi myös kolmikymmenvuotisen sodan keskeisissä aikalaislähteissä. Saksilaisen pastori Christian Lehmannin kronikka kirjasi, kuinka Meiβenin ja Vogtlandin asukkaat pakenivat kauhuissaan suomalaisen sotapäällikkö Erik Slangin ryösteleviä ja raiskaavia sotilaita Erzgebirgen metsäisille vuorille talvella 1640. Vuonna 1642 jopa kolmetuhatta alasaksilaista talonpoikaa pakeni vaimoineen ja lapsineen Treamlinin metsään saadakseen suojaa kenraali Hans Königsmarckin ruotsalaisilta sotilailta. Ulmin liepeillä asunut suutari Hans Heberle puolestaan laskeskeli päiväkirjassaan, että joutui perheineen pakenemaan joko kaupunkien tai metsien suojaan ainakin kolmekymmentä kertaa sodan aikana.

 

Grimmelshausenin romaani sisältää kohtauksia ja viittauksia talonpoikien julmasta, koston motivoimasta väkivallasta sotilaita kohtaan. Nämä tapaukset olivat tuttuja aikakauden uutislähteistä, joissa niitä kuvattiin sensaatiomaisesti ja moraalista närkästystä herättävästi. Tunnetuin tapaus sattui vuonna 1632, jolloin joukko ruotsalaisia sotilaita jäi väitetysti baijerilaisten talonpoikien vangiksi. Ennen surmaamista talonpojat olivat kiduttaneet vankejaan ”leikkaamalla irti heidän nenänsä ja korvansa, kätensä ja jalkansa sekä kiskomalla ulos heidän silmänsä.” Kun edellä mainittu Königsmarck lähetti viestinviejän Treamlinin metsään kysymään siellä piileskeleviltä talonpojilta, olivatko he ruotsalaisten ystäviä vai vihollisia, talonpojat vastasivat kysymykseen silpomalla sotilaslähetiltä irti nenän, korvat ja sormet. Vuonna 1625 katolisen liigan komentaja kreivi Johan Tserklaes Tilly valitti Braunschweig-Wolfenbüttelin herttua Friedrich Ulrichille, että Harz-kukkuloiden talonpojat hyökkäilivät katolisen liigan kuormastoa vastaan: ”Talonpojat polttavat ja nylkevät sotilaiden vaimoja ja lapsia, silpovat kirveillä julmasti korvia, neniä, käsiä ja jalkoja, niin, jopa sotilaiden ja kunnostautuneiden upseerien kauloja ja päitä, nylkevät heidät elävältä, repivät heidän ihonsa irti suikaleina ja jättävät heidät puolikuolleina teiden varsille.”

 

Suuri osa kirjan tarinasta kattaa Simplicissimuksen kokemuksia armeijan sisällä. Sankarimme ehtii vaihtaa tarinan aikana useammankin kerran puolta, vaikkakin suuren osan ajasta hän palvelee keisarillisten armeijassa. Eräässä keskeisessä episodissa Simplicissimus on ns. weimarilaisten palkkasoturien tukikohdassa olosuhteissa, jotka eivät täysin vastaa vapautta mutta eivät toisaalta vankeuttakaan. Weimarilaiset eivät olleet mikään Grimmelshausenin kirjallinen tarinankuljetusväline vaan aivan oikea ryhmittymä, joka sai tittelinsä armeijan muodostaneen herttua Bernhard von Sachsen-Weimarin nimestä. Sachsen-Weimar oli aluksi palvellut Ruotsia, mutta siirtyi vuonna 1635 yksityiseksi sotilasurakoitsijaksi ja kokosi palkkasoturiarmeijan Ranskan kruunun palvelukseen keisarillisia ja espanjalaisia vastaan. Grimmelshausen avaa kirjassaan myös ”Merode-veljesten” käsitettä. Tämä kutsumanimi viittasi mihin tahansa omaan laskuun operoiviin tai varsinaista sodankäyntiä vältteleviin sotilaisiin. Grimmelshausen avasi nimen etymologiaa näin:

Herrasmies nimeltä Merode värväsi aikoinaan rykmentin sellaisia rappeutuneita olioita (kuten esimerkiksi ranskalaiset bretonit), että marssiminen ja kaikki muut sodankäyntiin liittyvät harjoitukset olivat heille aivan ylivoimaisia.  Pian yksikkö oli niin pieni, että se kykeni hädin tuskin kantamaan omaa lippuaan. Joten, milloin tahansa markkinapaikoilta tavattiin seiniin tai aitoihin nojailevia yksittäisiä tai useampia vaivaisia laahustajia ja heiltä kysyttiin mistä rykmentistä he olivat, vastaus kuului että ”Meroden.”

Uutiskronikka Theatri Europaei kertoi vuonna 1648, kuinka kahdeksan ”Merode-veljestä” murhasi ruotsalaisen muonapäällikön, hänen raskaana olleen vaimonsa, lapsensa ja palvelijansa. Termiä sovellettiin toisin sanoen melkein mihin tahansa ryöväreihin ja murhaajiin sodan aikana.

 

Kirjassa Simplicissimus joutuu toistuvasti sotavangiksi, mutta tämä ei tarkoittanut tyrmään joutumista. Kuten myös kirjassa käy, vangitut rivisotilaat siirtyivät antautumisen myötä usein vastustajan riveihin. Piiritystilanteissa antautuneet varuskunnat päästettiin tyypillisesti menemään mutta ilman tykkejä tai jopa henkilökohtaisia aseitaan. Kun Simplicissimus päätyy upseerin roolissa edellä mainittujen weimarilaisten vangiksi, häntä painostetaan kohteliaasti vaihtamaan puolta, mistä hän kuitenkin kieltäytyy. Simplicissimus ei suinkaan vietä vankeusaikaansa weimarilaisten varuskunnan tyrmässä vaan enemmänkin kunniavieraana, ja jopa päästetään lopulta pois hoitamaan omia henkilökohtaisia asioitaan Kölnissä. Sodan loppupuolella vakiintui kuitenkin mekanismi, jossa vangeista pyrittiin pääsemään eroon ns. kartellien kautta. Kartellit olivat osapuolten välisiä sopimuksia, joissa määriteltiin rahallinen hinta erilaisille sotavangeille. Esimerkiksi rivimusketöörin vaihtohinta oli neljä taaleria, kun taas everstistä sai pulittaa tuhat taaleria. Käytännössä raha ei useinkaan vaihtanut käsiä, vaan vankeja vaihdettiin päittäin nimellisarvon mukaisesti. Merode-veljesten kaltaiset alituiset puolenvaihtajat maksoivat vain puolet niiden hinnasta, ”joilla oli sinnikkyyttä pysyä lojaalissa palveluksessa”, kuten ruotsalaisten ja keisarillisten solmimassa kartellissa artikuloitiin vuonna 1642.

 

Der Abenteuerliche Simplicissimus kuvaa kenttäarmeijoiden sisäistä elämää tavalla, joka on jäänyt muissa aikalaislähteissä aika lailla varjoon. Everstit ja kapteenit ovat jumalia, joiden suosiota vänrikit ja luutnantit kilvan tavoittelevat. Grimmelshausenin yhteiskuntasatiirin logiikan mukaisesti päähenkilö ajautuu ristiriitaan niiden upseeritovereiden kanssa, joiden pyrkimyksiä edesauttaa enemmän sukutausta kuin sotilaalliset saavutukset. Kun Simplicissimus kerää runsaasti sotasaalista ja antaa varakkuuden näkyä vaatteissaan ja varusteissaan, herättää se kateutta ja katkeruutta upseeritoverien joukossa. Grimmelshausen paljastaa joitakin kiinnostavia armeijakäytäntöjä, joita aikalaislähteet eivät juurikaan avaa. Eräs sellainen on kaatuneen sotilaan perinnön jakaminen. Komppanian kapteeni saa Grimmelshausenin kirjassa sotilaallisten prioriteettien mukaisesti kaatuneen aseet ja hevosen, kun taas muu irtaimisto siirtyy komentoketjussa seuraavan upseerin haltuun. Koska monet sotilaat olivat naimisissa, heidän leskillään oli siviilioikeudellinen peruste periä aviomiehensä omaisuus. Tätä oikeutta piti sotaleirien ja kenttäarmeijoiden olosuhteissa kuitenkin varjella ja puolustaa. Saksalaisen palkkasoturi Peter Hagendorfin päiväkirja paljastaakin, että sotilasperheen raha-asioiden hoito oli Hagendorfin vaimon vastuulla. Jos Hagendorf olisi kaatunut taistelussa (kuten melkein kävi Magdeburgin piirityksen yhteydessä vuonna 1631), hänen rahansa eivät olisi olleet vihollisten, taistelutovereiden tai esimiesten ryöstettävissä, sillä ne olivat turvassa vaimon kukkarossa.

 

Grimmelshausenin tarina avaa jonkin verran sodankäynnin taktiikoita ja operatiivista toimintaa. Simplicissimus ottaa osaa ainoastaan yhteen suurtaisteluun Wittstockissa vuonna 1636, jolloin ruotsalaiset saavuttivat keisarillisista ensimmäisen suuren voittonsa vuoden 1634 Nördlingenin katastrofin jälkeen. Grimmelshausen kuvaa taistelua savuisena ja kaoottisena tapahtumana, jonka väkivallan aste oli korkea:

Maa, joka normaaliolosuhteissa peittää kuolleita, oli tuona päivänä ja tuossa paikassa päällystetty ruumiilla ja ruumiinosilla. Päät lojuivat siellä, missä niiden luonnolliset jalustat olivat ne hylänneet; toisaalla lojui vartaloita ilman päätä. Joillain vainajilla oli (erityisen inhottavana näkynä) sisälmykset ulkopuolella, ja joidenkin päät olivat niin rikkoutuneet, että aivot valuivat ulos kalloista. Oli kuolleita kalmoja, jotka olivat tyhjentyneet omasta verestään ja eläviä kehoja toisten veriroiskeista peittyneinä; oli käsivarsia, jotka musketinkuulat olivat repineet irti, niiden sormet kouristellen kuin yhä yrittäen palata takaisin taistelun tuoksinaan, ja näiden yli loikki pakenevia tovereita, joita ei toisaalta tahrannut yksikään veripisara. Siellä täällä lojui reisiä kuin teurastajan silpomina.

 

Wittstockin helvetistä hengistä selvinnyt Simplicissimus kunnostautuu myöhemmin niin sanotussa ”pienessä sodassa”, jossa muonanhankintaoperaatioilla liikkuneet joukkueet ja komppaniat kahakoivat vihollisten tai talonpoikien kanssa. Tällaista sodankäyntiä harjoittivat tyypillisesti kevyt ratsuväki (heistä pahamaineisimpina keisaria palvelleet kroaatit) ja rakuunat. ”Kun rakuuna tippuu hevoseltaan, musketööri nousee seisomaan.” Näin Grimmelshausen kuvaa rakuunoja, jotka olivat toisin sanoen ratsuin liikkuvia musketöörejä eivätkä ratsusotilaita. Rakuunoiden riveissä Simplicissimus kunnostautuu väijytysten järjestäjänä ja sotasaaliin kerääjänä niin hyvin, että hän saa niin keisarillisilta kuin vihollisiltakin kutsumanimen Metsästäjä. Simplicissimus ei paljasta muille ammattisalaisuuttaan, joka on talonpoikien tietoon nojaaminen; toisin kuin muut sotilaat, hän ei rääkkää talonpoikia vaan kultivoi heitä tiedonantajina ja oppaina. Vastineeksi avustaan Simplicissimus luovuttaa heille osan saalistaan. ”Yksikään retki tai saattue ei poistunut vihollisen leiristä ilman, että minä sain asian tietooni”, menestyksekäs Simplicissimus kehuu romaanin sivuilla. Sotahistorioitsijaa hieman ihmetyttää helppous, jolla vihollista vakoilevat rakuunat soluttautuvat kyliin ja kaupunkeihin Grimmelshausenin tarinassa. Aikalaislähteet päinvastoin kertovat raskaasti vartioiduista kaupunkien porteista ja sisäänkäynneistä, joissa vahvat vartiot pyrkivät nimenomaisesti estämään tällaisen liikuskelun. Vihollisen kaupunkeihin päästäkseen sotilaiden pitikin turvautua kaikenlaisiin salajuoniin, kuten talonpojiksi, papeiksi tai naisiksi naamioitumiseen.

 

Grimmelshausenin pikareskiromaani ei kuvaa mitenkään erityisen tarkasti kolmikymmenvuotisen sodan aseita ja varusteita. Simplicissimuksen suosikkiaseet rakuunana ovat pistomiekka ja pistoolit, mikä varustus tosin olisi tehnyt hänestä enemmän ratsusotilaan kuin rakuunan. Musketöörinä ollessaan hänelle annetaan riesakseen painava lunttulukkomusketti, aikakauden jalkaväen standardiase. Rakuunan ja vaeltavan veijarin elämäntavan omaksunut Simplicissimus välttelee kypärää ja haarniskaa. Eräässä tarinan vaiheessa hänelle annetaan ratsusotilaan rintapanssari eli kylteri, mutta hän heittää pian pois suojavarusteen, jonka sisäpuolelle pesii täiden kuhiseva siirtokunta. Eräällä kirjan keskeisellä antagonistilla on aseenaan poikkeuksellisen leveä lyömämiekka, joka tekee yhdessä kohtauksessa selvää useastakin sotilaasta kerralla. Tällaisiakin aseita esiintyi kolmikymmenvuotisessa sodassa. Englantilainen aikalaispamfletti kertoi vuonna 1622, kuinka alankomaalaisen Bergen-op-Zoomin kaupungin puolustukseen osallistuneet sveitsiläiset palkkasoturit kunnostautuivat silpomalla palasiksi espanjalaisia hyökkääjiä hirvittävillä kahden käden lyömämiekoillaan.

 

Sodan poliittiseen historiaan ei Grimmelshausen kirjassaan juuri viittaa. Hyvin yleisellä tasolla romaanissa puhutaan silloin tällöin Nördlingenin taistelusta, Magdeburgin saarrosta tai Philippsburgin piirityksestä. Näistä viittauksista voi päätellä kirjan tapahtumien sijoittuvan 1630-luvun jälkipuoliskolle. Sotaromaanin formaattina ei Grimmelshausenin kirja myöskään muodostunut varsinaiseksi tien näyttäjäksi. Moni moderni sotakirja on ns. Bildungsroman eli kehitysromaani, jossa kuvataan yksilön tai ryhmän psykologista kehityskaarta ja lähtökohtaisesti tosikkomaisesti eikä suinkaan satiirisesti. Sodan kontekstiin asetettujen eriskummallisten sattumien sarjana Der Abenteuerliche Simplicissimuksen tyylilliset jälkeläiset ovat vahvimmin Jaroslav Hašekin Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa (1932–1933) ja jopa Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954), jossa jälkimmäisessä kirjassa joukko ei-päähenkilöitä tulee eri vaiheissa mukaan narratiiviin staattisina hahmoina ja lähinnä kirjallisina välineinä Linnan omalle Simplicissimus-henkiselle armeijaivalle ja sotakritiikille. Grimmelshausenin pikareskiromaanilla on tosin itsetietoisia seuraajia muun kuin sotafiktion saralla, kenties väkevimpinä edustajinaan Bertol Brechtin näytelmä Mutter Courage und ihre Kinder (1941), Daniel Kehlmannin veijariromaani Tyll (2017) ja Andrzej Sapkowskin fantasiaromaanisarja keskiajan hussilaissodista (2002–2006).   

 

Kirjallisuustieteen näkökulmasta Grimmelshausenin värikkään ja jännittävän romaanin ansiot ovat epäilemättä muualla kuin kolmikymmenvuotisen sodan aikalaiskuvauksissa.

 

 

 

 

Lähteitä ja kirjallisuutta

 

Olli Bäckström. (2013). Polttolunnaat: Eurooppa sodassa 1618–1630. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Olli Bäckström. (2021). Lumikuningas: Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota. Helsinki: Gaudeamus.

Gazette N. 30. (1642).

Hans Jakob Christoffel von Grimmelshausen. (2018). The Adventures of Simplicius Simplicissimus. Lontoo: Penguin.

Tryntje Helfferich, toim. (2009). The Thirty Years War: A Documentary History. Indianapolis: Hackett Publishing Company.

Christian Lehmann. (2013). Die Kriegschronik. Scheibenberg: Books on Demand. Hendrik Heidler, toim.

Robert Monro. (1637). His Expedition with the Worthy Scots Regiment (called Mac-Keyes). Lontoo: William Jones.

Julius Otto Opel. (1872). Der niedersächsisch-dänische Krieg: Der niedersächsische Krieg 1621–1623. Halle: Buchhandlung des Waisenhauses.

Sverges traktater med främmande magter: 1632–1645. (1909). 5:2. Tukholma: P. A. Norstedt & Söner.

Theatri Europaei. (1653). 6. Frankfurt am Main: Matthaei Merians Seel. Erben.

The ninth of September. Count Mansfields proceedings since the last battaile with the great misfortune which hath lately hapned to the Duke of Brunswicke. (1622). Lontoo.

Adam Smith ja maanpuolustus

 

Skotlantilainen moraalifilosofi Adam Smith (1723–1790) tunnetaan parhaiten kansantalouden mekanismeja selittäneestä suurteoksestaan The Wealth of Nations (ilmestyi 1776), jossa hän määritteli sellaisia valtavirran taloustieteen edelleenkin käyttämiä käsitteitä, kuten työnjako ja markkinoiden ”näkymätön käsi.” Yleisimmin Smith nostetaan esille keskusteltaessa verotuksen ja hinnanmuodostuksen kysymyksiä, jolloin unohtuu helposti se, että Smithin magnum opus käsitteli yli tuhannella sivullaan myös lukuisia muita aiheita. Eräs näistä usein unohdetuista mutta vuosisadasta toiseen silti yhtä ajankohtaisena pysyneistä aiheista oli maanpuolustus, jota Smith käsitteli verrattain perusteellisesti sotalaitoksen, työnjaon ja suvereniteetin näkökulmista.

 

Kun Smith käsitteli kirjassaan valuutan mekanismeja, lähti hän liikkeelle perusasioista eli rahan historiasta. Sama lähestymistapa toistui Smithin luvussa puolustuksen kuluista (Expence of Defence). Sodankäynnin historia lähti Smithin mukaan liikkeelle primitiivisistä metsästäjäyhteisöistä, joita hänen omana aikanaan 1700-luvun lopulla edustivat Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaat. Oleellista näissä yhteisöissä oli se, että sodankäyntiin kulutettu resurssi oli pyöreä nolla johtuen siitä, että soturin elinkeino eli metsästys oli käytännössä yksi yhteen vihollista vastaan taistelun kanssa. Soturi käytti taisteluun samoja taitoja ja työkaluja kuin metsästykseen, joten ainoa sodankäynnin lisämeno, tai kuten nykytaloustieteessä sanottaisiin ”vaihtoehtoiskustannus”, syntyi vain taisteluun käytetystä ajasta. Koska metsästäjäyhteisöissä sotaa käytiin vain heimon puolustamiseksi tai vääryyksien kostamiseksi, sotiminen oli täysin satunnaista ja lyhytkestoista, eikä siten edellyttänyt minkäänlaista poliittista struktuuria sotimisen johtamiseksi.

 

Seuraava kehitysaskel Smithin mallissa olivat paimentolaiskulttuurit, kuten Keski-Aasian tataarit ja Lähi-idän arabit. Paimentolaisilla oli tyypillisesti johtaja, usein varsinainen sotalordi, mutta sodankäyntiin ei tarvinnut kohdentaa yhteisön resursseja kahdesta syystä. Ensinnäkin paimentolaiset kuljettivat sotaretkille mukanaan oman elinkeinonsa eli hevoset, karjan, lampaat ja kamelit. Toiseksi sota itsessään elätti sodankäyntiä, kun paimentolaiset liikkuivat yhdeltä alueelta toiselle ja kykenivät ryöstämään viholliselta tämän resursseja. Tässä vaiheessa sotahistorian kehitystä kuvaan astuu sodankäynnin lisäarvo, toisin sanoen paimentolaisten mahdollisuus kasvattaa laumojaan ja omaisuuttaan sodan avulla.

 

Kolmas sodankäynnin kehitysaskel olivat maanviljelysyhteiskunnat. Näillä yhteiskunnilla oli selkeä poliittinen johto, kuten antiikin Kreikan polis, Rooman tasavalta tai keskiajan Euroopan kuninkaat. Koska talonpoika ei voinut viljellä maata ja taistella sodissa samaan aikaan, poliittinen valta käytännössä pakotti talonpojat hankkimaan ylimääräisellä ajallaan sotilaallisia taitoja, joita voitiin tarvittaessa soveltaa kylä- tai kaupunkiyhteisön puolustamiseksi vihollista vastaan. Peltotyön karaistamat maanviljelijät soveltuivat fyysisesti hyvin sodankäynnin töihin, joista yleinen oli vaikkapa esteiden tai vallihautojen kaivaminen (Smithin omalla aikakaudella jo juoksuhautojen tekeminen). Periaatteessa kaikki maanviljelysyhteiskunnan terveet ja aikuiset miehet saattoivat lähteä sotaan, mutta heidän elinkeinonsa luonteen takia kampanjakausi oli sijoitettava kylvön ja elonkorjuun välille. Sodankäynnin vaihtoehtoiskustannus alkoi tässä sotahistorian vaiheessa olla keskeinen ongelma, joka vaati hallitsijoilta ennakointia ja suunnittelua.

 

Tultaessa Smithin omalle esimodernille aikakaudelle, sodankäynti joutui vastaamaan yhä monimutkaisemmaksi käyneen yhteiskunnan haasteisiin. Uuden ajan eurooppalainen yhteiskunta ei enää koostunut metsästäjistä, paimentolaisista tai pelkistä maanviljelijöistä, vaan sitä luonnehti Smithin tunnistama työnjako, jossa sepät, suutarit, teurastajat ja muut kaupallistuvan varhaiskapitalistisen yhteiskunnan työntekijät keskittyivät omaan erikoisosaamiseensa koko yhteisön hyödyksi. Sodankäynnin kannalta tämä työnjako oli kuitenkin ongelma:

 

Mutta sillä hetkellä, kun esimerkiksi käsityöläinen, seppä, puuseppä tai kutoja poistuu työpajaltaan, hänen ainoa tulonlähteensä kuivuu täysin kokoon…Niinpä, kun hän lähtee sotatielle yhteisöään puolustamaan, hänet on pakko elättää julkisista varoista.

 

Tämä työnjaollinen ja kansantaloudellinen dilemma jätti uuden ajan valtiolle kaksi vaihtoehtoa maanpuolustuksen järjestämiseksi. Ensimmäinen vaihtoehto oli nostoväki tai miliisi (militia). Tämä tarkoitti sitä, että valtiovalta pakotti joko kaikki tai osan mieskuntoisista kansalaisista osallistumaan säännöllisiin harjoituksiin ja mobilisoitumaan sodan aikana puolustusjoukoksi. Tähän tavoitteeseen päästiin Smithin mukaan vain väkevällä pakkovallalla (rigorous police) sekä välittämättä kansalaisten luonnollisesta taipumuksesta priorisoida oman elinkeinonsa harjoittaminen sotapalveluksen sijasta. Toinen vaihtoehto oli Smithin oman työnjakomallin looginen seuraus eli oman ammattisotilaiden ammattikunnan muodostaminen vakinaiseksi armeijaksi (standing army).

Sotataitojen harjoittaminen on vakinaisen armeijan sotilaiden ainoa pääasiallinen ammatti, ja valtion tarjoama ylläpito tai palkka on heidän ensisijainen ja ainoa tulonlähteensä.

 

Smith käyttää suuren osan maanpuolustuksen kirjaluvustaan miliisin ja vakinaisen armeijan laadullisten ja määrällisten erojen jäsentämiseen. Oleellinen Smithin huomioima sotahistoriallinen muuttuja oli sodankäynnin monimutkaistuminen entistä teknisemmäksi ja tuhoisammaksi toiminnaksi. Ruutiaseiden ilmaantuminen oli Smithin mukaan laukaissut ”suuren vallankumouksen” sodankäynnissä, kun se oli asettanut fyysisesti vaatimattoman musketöörin samalle tasolle koko ikänsä kuntoaan ja taistelutaitojaan harjoittaneen soturin tai ritarin kanssa. Toisaalta toiminta osana entistä suurempia taisteluyhtymiä edellytti myös aiempaa suurempaa kuuliaisuutta sekä kykyä koordinoida toimintaansa osana ryhmää, mikä vaati merkittävää ajankäyttöä sulkeisissa ja harjoituksissa. Tästä syystä täysipäiväinen ammattisotilas oli Smithin mukaan aina ylivoimainen nostomieheen verrattuna.

 

Tämä laadullinen ero ei ollut kuitenkaan kiveen hakattu, kuten Smith huomioi liittyen niin antiikin kuin oman aikakautensakin konflikteihin. Ammattiarmeija saattoi menettää etulyöntiasemansa lyömällä laimin fokuksensa omaan pääammattiinsa, kuten oli käynyt myöhäisajan Roomassa, missä sotilaat olivat sotilassiirtokunnissaan harjoittaa enemmän maanviljelijän ja käsityöläisen kuin sotilaan ammattia. Vastaavasti myös miliisit saattoivat sotilaallistua, jos heidän sotapalveluksensa muuttui pitkäaikaiseksi: ”Mikäli sota Amerikassa pitkittyy vielä toiseen kampanjaan, Amerikan miliisistä saattaa tulla hyvinkin tasaväkinen vakinaisen armeijan kanssa”, Smith kirjoitti viitaten juuri alkaneeseen Amerikan vapaussotaan vuonna 1776. Myös nostoväen pohjalta koottu vakinainen armeija saattoi parantua laadullisesti saatuaan pitkittynyttä ja institutionalisoitunutta taistelukokemusta. Tässä yhteydessä Smith osoittaa ihailuaan tsaari Pietari I:n luomaa Venäjän vakinaista armeijaa kohtaan. Venäjän epäyhteismitallisesta, vanhasta sotalaitoksesta poiketen Pietari I oli perustanut valikoivaan asevelvollisuuteen perustuneen vakinaisen armeijan, jonka sotilaat suorittivat käytännössä elinikäistä palvelusta valtiovallan elättämänä. Seitsenvuotisessa sodassa 1756–1763 venäläiset osoittivat, että he eivät sotilaina jääneet laadullisesti lainkaan jälkeen Fredrik Suuren preussilaisista, ”joita tuohon aikaan pidettiin Euroopan kovimpina ja kokeneimpina veteraaneina.”

 

Adam Smithin pohdinta maanpuolustuksesta herättää ajatuksia yhteiskunnallisista teorioista ja sotahistoriasta ylipäätään. Valtiotieteissä vallitsee vahva ymmärrys siitä, että modernin valtionmuodostuksen, väkivaltamonopolin ja vakinaisen armeijan välillä vallitsee selvä yhteys. Myös Smith hahmotti tämän vuorovaikutussuhteen ja piti sitä jopa yhteiskunnallisen vapauden ja oikeusvaltion kannalta keskeisenä lähtökohtana. Vaikka Smithin omassa kotimaassa, Hannoverin ruhtinaiden hallitsemassa Iso-Britanniassa, oli vakinaisen armeijan olemassaoloa pidetty 1600-luvulta lähtien potentiaalisena absolutismin ja hirmuvallan työkaluna, Smith ymmärsi sen päinvastoin sisäisen vapauden turvaajana. Smith näki, että väkivallan monopoli ja vakituinen armeija kasvattivat oikeamielisen suvereenin itsevarmuutta ja lisäsivät siten yhteiskunnan vakautta:

 

Päinvastoin suvereeni, joka tuntee itsensä paitsi luonnollisen aristokratian niin myös vakinaisen armeijan tukemaksi, ei pahemmin häiriinny edes kaikkein karkeimmista ja hillittömimmistä vastalauseista. Hän voi turvallisesti antaa ne anteeksi tai jättää ne huomioimatta, ja niin tietoisuus omasta ylivoimaisuudesta luonnollisesti kannustaakin häntä tekemään.

 

Smithin tapa jäsentää sotilaallinen ammatti työnjaon kautta oli oivallinen, mutta hän ei kuitenkaan soveltanut oivallustaan itse armeijan sisälle, vaikka aikakauden sotalaitokset olisivat mahdollistaneet myös tällaisen analyysin. Siinä, missä primitiivisten yhteisöjen ja antiikin valtakuntien armeijoissa oli ollut vain vähäisiä soturien variaatioita – keihäsmiehiä, jousimiehiä ja ratsusotureita – uuden ajan sotalaitoksia leimasi sotilaallisen työn jakautuminen erilaisten aselajien ja teknisten erikoistumisten välille. Smithin omalla aikakaudella sotilaan ammattikunta oli erikoistunut musketööreiksi, krenatööreiksi, jääkäreiksi, pioneereiksi, tykkimiehiksi, rakuunoiksi, husaareiksi ja kyrassieereiksi. Ampuma-aseet vaihtelivat piilukkomusketista karbiineihin, tussareihin ja pistooleihin, tykit pieninaulaisista pikkukanuunoista järeisiin piiritystykkeihin ja mörssäreihin. Taistelujoukkojen rinnalle ja yläpuolelle oli ilmaantunut erilaisia komissaareja, intendenttejä, profosseja, auditoijia ja muita sotilaallisia virkamiehiä. Sodankäynnin hierarkia kulki sekin taistelukentältä kollegioihin, sotakabinetteihin ja modernien puolustusministeriöiden edelläkävijöihin. Uuden ajan armeija oli siten itsessään kirjava työnjaon ympäristö. 1700-luvulla kirjoittanut Smith ei myöskään voinut tietää, mihin suuntaan työnjaon oppi ja sen problematiikka kulkivat myöhemmällä ajalla. Niinpä hän ei tuntenut Karl Marxin oppia työnteon vieraantumisesta ja väärästä tietoisuudesta. Näiden marxilaisten näkökulmien valossa olisi ollut jo 1700-luvulla aiheellista pohtia sitä, missä määrin ammattisotilaan työ oli pakkotyötä ja vaihdettavaa kauppatavaraa. Jos ammattisotilas vieraantuu työstään ja omaksuu väärän tietoisuuden, kykeneekö hän enää havainnoimaan toimintaansa motivoivia tekijöitä ja toimintansa vaikutusta muihin, mukaan lukien omaan yhteisöönsä ja jopa suvereeniinsa? Näiden kysymysten esittämisen Smith joutui jättämään jälkipolville.

 

Smith tuli jo 1700-luvulla artikuloineeksi saman sotilaallisen osallistumisen suhteen (military participation ratio), jonka sosiologi Stanislaw Andrzejewski lanseerasi vuonna 1954. Sotilaallista organisaatiota tutkiessaan Andrzejewski oli havainnut, että menestys sodankäynnissä riippui kyvystä koordinoida yksilöllisiä toimia. Mitä suurempi sotilasorganisaatio oli, sitä enemmän koordinaatiota ja hierarkian kerroksia se vaati. Käytännössä tämä oivallus viittasi siihen, että menestyäkseen sotilasorganisaation piti saada käyttöönsä merkittävät määrät yhteiskunnan inhimillisiä resursseja – toisin sanoen työvoimaa. Tätä sotilasorganisaation työllistämää osuutta yhteiskunnan koko väestöstä Andrzejewski kuvasi sotilaallisen osallistumisen matemaattisella suhteella. Sotahistoriassa menestyneet valtiot ja niiden sotilasorganisaatiot olivat käyttäneet suhteellisen suurta osuutta väestöstä, kuten tuoreet esimerkit (Neuvostoliitto, Iso-Britannia, USA) toisesta maailmansodasta olivat osoittaneet. Suhteesta oli vedettävissä selkeä johtopäätös: mitä suurempi osuus väestöstä osallistui sodankäyntiin, sitä tehokkaampi oli sotilasorganisaatio ja sitä menestyksekkäämpää oli sodankäynti. Smith veti kirjassaan kuitenkin aivan päinvastaisen johtopäätöksen. Muinaisissa metsästäjä- ja paimenkulttuureissa väestön osallistuminen sodankäyntiin oli ollut lähes totaalista, mukaan lukien usein naiset ja lapsetkin, mutta se ei kuitenkaan tehnyt näistä kulttuureista sotilaallisesti ylivertaisia suhteessa jalostuneempiin yhteiskuntiin, joissa vain alati pienentynyt väestönosuus oli sodankäynnin palveluksessa. Itse asiassa tilanne oli Smithin mukaan täysin toisin:

 

Niiden lukumäärä suhteessa koko väestöön, jotka voivat lähteä sotaan, on pakostakin paljon pienempi sivistyneessä kuin alkeellisessa yhteiskunnassa. Sivistyneissä yhteiskunnissa, joissa sotilaita elätetään niiden työllä, jotka eivät ole sotilaita, edellisten lukumäärä ei voi koskaan ylittää sitä, mitä jälkimmäiset kykenevät elättämään, mukaan lukien heidän asemilleen sopivilla tavoilla, itsensä ja muut hallinnon ja lainvalvonnan virkamiehet, joita he ovat myös velvollisia elättämään.

 

Smithin laajempi teesi siitä, että sodankäynti ja sotalaitokset heijastavat oman aikakautensa yhteiskunnan ja elinkeinoelämän muotoja, on tehnyt väkevän paluun ns. uusien sotien (new wars) tutkimuksen yhteydessä. Futurologit Alvin ja Heidi Toffler julkaisivat vuonna 1993 kirjan War and Anti-War, jossa he hahmottivat sodankäynnin kehitystä kolmessa historiallisessa ”aallossa.” Sodankäynnin ensimmäinen aalto oli Tofflerien mukaan se, joka kehittyi maanviljelyksen synnyn myötä neoliittisellä aikakaudella. Sodankäynnin kohteena oli tuolloin, suorasti tai epäsuorasti, viljeltävä maa, ja sodankäynti itsessään mukautui vuodenaikojen ja kasvukausien vaihteluun. Sodankäynnin toinen aalto lähti liikkeelle teollisesta vallankumouksesta 1800-luvun vaihteessa. Teollisuusyhteiskunta massatuotti kaikkia hyödykkeitä, ja myös niitä, joilla käytiin sotaa. Massamateria vaati käyttäjikseen massa-armeijan, ja siten sodankäynnin toinen aalto synnytti vallankumouksellisen Ranskan kaltaisia levée en massen asevelvollisarmeijoita, jotka olivat historialliselta suuruusluokaltaan ennennäkemättömiä. Sodankäyntiä monopolisoinut suvereeni oli tuolloin territoriaalinen kansallisvaltio, joka yksin kykeni mobilisoimaan ihmismassoja ja materiaalisia resursseja laajamittaiseen sodankäyntiin. Kolmas aalto viittaa postmodernin aikakautemme yhteiskuntaan, jonka menestyjät tuottavat korkeateknologiaa ja informaatiota. Sodankäynnissä tämä yhteiskunnan ja talouden muoto ilmenee tietotekniikan erikoistuneessa soveltamisessa sotilaallisen etulyöntiaseman saavuttamiseksi. Nämä uudet sodat ovat monimuotoisia ja epäsymmetrisiä, ja niitä käydään myös maan fyysisten rajojen ulkopuolella avaruudessa ja virtuaalimaailmassa. Smith, jonka oman aikakauden sodankäynti jäi tässä taksonomiassa ensimmäisen aallon tasolle, ei voinut tietenkään ennustaa teollisuuden ja informaatioteknologian tuottamia sodankäynnin murroksia, sillä hän ei itse ehtinyt todistaa edes höyrykoneen toimintaa. Tämä rajaus taustoitti myös Smithin teesejä sodankäynnin työnjaosta ja sotilaallisen suhdeluvun kehityskaaresta.

 

Lopuksi on syytä muistuttaa Smithin asemasta edelläkävijänä ns. sodankäynnin vallankumouksen (military revolution) teorian artikulaatiossa. Kuten Smith selkeästi totesi, ruutiaseet olivat mullistaneet sodankäynnin tekniikat, hierarkiat ja vaikutukset. Ajatus ruutiaseiden vallankumouksellisesta merkityksestä ei ollut uusi, ja sitä oli toistettu sotatieteellisten tutkielmien sivuilla ainakin 1600-luvulta lähtien. Ajatus eli pitkään myös Smithin jälkeen, eikä saanut suinkaan osakseen mitään universaalia hyväksyntää; esimerkiksi suomalainen sotahistorioitsija Arvi Korhonen lyttäsi ajatuksen pedanttina ja ”koulumestarimaisena” talvisodan aattona vuonna 1939. Ajatuksen herätti henkiin Smithin esittämässä kontekstissa historioitsija Michael Roberts vuonna 1955 esittämällään teesillä uuden ajan sodankäynnin vallankumouksesta vuosien 1560 ja 1660 välillä. Robertsin teoria yhdisti vähintäänkin Smithin hengessä ruutiaseet laajempiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin eli työnjaon lisääntymiseen, valtiovallan kehittymiseen ja sodankäynnin harjoittamisen monimutkaistumiseen. Sodankäynnin vallankumous toimii siten omalta osaltaan siltana, joka yhdistää Smithin 1700-luvun taloustieteellisen ajattelun nyky-yhteiskunnan erikoistumista ja kerrostumista selittävään systeemiteoriaan. Smith oivalsi työnjaon kautta, kuinka yhteiskunta kehittyy aina vain suuntaan, jossa osaamisen ja asiantuntijuuden erikoisalueet erottautuvat toisistaan ja muuttuvat sisäisesti enemmän hierarkkisemmiksi. Työnjaon ja osaamisen monimuotoistuminen synnyttää elinkeinoelämään innovaatioita ja talouskasvua, mutta se heijastuu myös niihin tapoihin, joilla valtiot (ja myös ei-valtiolliset toimijat) käyvät sotaa ja suojelevat siten yhteiskuntaansa ja talouttaan. Tässä mielessä olisi turha kysyä Smithiltä edes retorisesti, miksi moraalifilosofi ja kansantaloustieteilijä vaivasi itseään ja lukijoitaan sodankäynnin ja maanpuolustuksen kysymyksillä. Smithin suuhun voisikin hyvin sovittaa bolsevikkijohtaja Lev Trotskin lausuman kuolemattoman totuuden:

 

Sinä et kenties ole kiinnostunut sodasta, mutta sota on kiinnostunut sinusta.

 

 

 

 

Kirjallisuutta:

 

Stanislaw Andrzejewski. (1954). Military Organization and Society. Lontoo: Routledge.

 

Olli Bäckström. (2023). Military Revolution and the Thirty Years War 1618–1648: Aspects of Institutional Change and Decline. Helsinki: Helsinki University Press.

 

Hiroyuki Furuya. (2023). The Political Economy of National Defence in Adam Smith. Journal of Scottish Philosophy 21:1.

 

Arvi Korhonen. (1939). Hakkapeliittain historia. 1. Helsinki: Werner Söderström.

 

Michael Roberts. (1995). The Military Revolution, 1560–1660. Clifford J. Rogers, toim. The Military Revolution Debate: Readings on the Military Transformation of Early Modern Europe. Boulder: Westview Press.

 

Adam Smith. (2003). The Wealth of Nations. New York: Bantam Classics.

 

Alvin Toffler & Heidi Toffler. (1993). War and Anti-War: Making Sense of Today’s Global Chaos. New York: Warner Books.

Myrsky saapuu Italiaan

 

Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu sen verran runsaasti yleistajuisia historioita, että James Hollandin erottuminen massasta edukseen mittavan tuotantonsa, elävän kirjoitustyylinsä ja freesien näkökulmiensa ansiosta on sangen vaikuttava saavutus. Kirjoittamisen ohella Holland ennättää tuottaa sisältöä YouTube-kanaville, podcasteihin ja televisio-ohjelmiin, mikä toimeliaisuus ei kuitenkaan ole näkynyt notkahduksena hänen kirjojensa määrässä tai laadussa. Holland löi itsensä läpi vuonna 2003 ilmestyneellä kirjalla Fortress Malta: An Island Under Siege 1940–1943, ja sen jälkeen häneltä on seurannut kirjoja Burman kampanjasta, Britannian ilmasodasta, Blitzkriegistä ja muista aiheista. Allekirjoittaneelle oli aiemmin tuttu Normandy ’44 (2019), joka kertoi nimensä mukaisesti Normandian maihinnoususta eli operaatio Overlordista. Kirja loi uutta ymmärrystä operaatiotaidon ja logistiikan tasojen lähestymistavallaan, vaikkakin muutamia sodankäynnin alatason narratiiveja siitä olisi voinut karsia pois.

 

Nyt on ollut käsillä tuore kirja The Savage Storm: The Brutal Battle for Italy 1943, joka kertoo yllättävän vähän käsitellystä aihepiiristä, liittoutuneiden hyökkäyksestä Italian niemimaalle syksyllä 1943. Hollandin toteuttama aiherajaus on merkityksellinen ja ansaitsee erityistä painotusta: kirja käsittelee Salernon maihinnousua (operaatio Avalanche) syyskuussa 1943 sekä sitä seurannutta liittoutuneiden tuskallisen hidasta etenemistä Italian saappaankärjestä ja kengänkorosta pohjoiseen kohti Roomaa. Käsittelyn ulkopuolelle jäävät siten Italian kampanjan tunnetuimmat taistelut, Monte Cassino ja Anzio, jotka käytiin vasta vuoden 1944 puolella. Holland toisin sanoen liikkuu sotahistorian alueella, joka monin tavoin ansaitsee systemaattista ja läheistä tarkastelua.

 

Hollandin lähestymistapaa leimaa terve kriittisyys, joka saa pontta jo kampanjan suunnitteluvaiheesta elokuussa 1943. Toisin kuin usein kuvitellaan, Italian kampanja ei ollut mikään Winston Churchillin aivoista kummunnut kilpaileva vaihtoehto Normandian maihinnousulle, vaan päinvastoin lähtökohtaisesti toissijainen apuoperaatio, joka oli alusta loppuun täysin naimisissa Overlordin toteuttamisen kanssa. Nousemalla maihin Etelä-Italiassa ja iskemällä salamaoperaatiolla Roomaa vastaan liittoutuneet pyrkivät sangen järkevästi kaatamaan Benito Mussolinin fasistihallituksen ja poistamaan siten Italian mittavat maa-, meri- ja ilmavoimat akselivaltojen käytöstä. Toinen yhtä tärkeä strateginen tavoite oli Foggia, josta harva toisen maailmansodan sotahistorian harrastaja on koskaan kuullutkaan. Foggia oli lentokenttien kompleksi Apulian ylätasangolla, joka oli ympäristönsä ja sääolosuhteidensa ansiosta ihanteellinen sijoituspaikka liittoutuneiden strategisille ilmavoimille eli raskaille pommittajille. Näitä ilmavoimia piti päästä käyttämään Foggiasta käsin, jotta niillä voitiin avustaa vuoden 1943 kaikkein tärkeintä liittoutuneiden operaatiota, Pointblankia. Kyseessä oli toukokuussa 1944 toteutettavaksi suunnitellun Overlordin valmisteluoperaatio, jolla liittoutuneet pyrkivät tuhoamaan Saksan ilmavoimien kyvyn vaikuttaa suunniteltuun maihinnousuun. Tämä tavoite toteutui tehokkaimmin tuhoamalla Saksan lentokoneteollisuus, joka sijaitsi itäisessä Saksassa ja Itävallassa ja oli siten Englannista käsin operoivien pommittajien kantomatkan ulkopuolella. Foggiasta näitä kaikkia tehtaita kuitenkin pääsi pommittamaan, mistä syystä lentokenttäkompleksi oli pakko saada haltuun Pointblankin toteuttamiseksi.

 

Tunisian elokuisen auringon alla suunniteltu Italian kampanja lähti liikkeelle kahdesta maihinnoususta. Operaatio Avalanchessa voittopuolisesti amerikkalainen armeijakunta lähtisi merille Tunisiasta ja nousisi maihin Salernossa Tyrrhenanmeren rannikolla, kun taas brittien 8. armeija ylittäisi vasta vallattua Sisiliaa ja Italian saappaankärkeä erottavan Messinan salmen operaatio Baytownissa. Kummatkin maihinnousuarmeijat etenisivät sitten kohti Foggiaa ja yhdistäisivät matkalla voimansa. ”As easy as pie”, kuten englanninkielinen sanonta kuuluu.

 

Paitsi että näin nätisti asiat eivät tietenkään sujuneet. Liittoutuneiden suunnitelma nojasi siihen oletukseen, että saksalaiset eivät ryhtyisi puolustamaan Etelä-Italiaa, vaan loisivat puolustuslinjan Pisan ja Riminin väliselle linjalle Rooman yläpuolella. Toiveajattelu ei ollut lainkaan harhaista, sillä juuri näin Pohjois-Italian puolustusta johtanut Erwin Rommel ja Etelä-Italiaa komentanut Albert Kesselring olivat suunnitelleetkin. Liittoutuneiden sekavat neuvottelut Mussolinin syrjäyttäneen Pietro Badoglion väliaikaishallituksen kanssa johtivat kuitenkin siihen, että Italia ilmoitti antautumisestaan ennen kuin Avalanche ja Baytown oli ehditty laittaa toimeen. Italian yllättävä romahdus sai Kesselringin peruuttamaan joukkojen vetämisen pohjoisemmaksi ja kääntämään kulkusuunnan päinvastaiseksi voidakseen riisua italialaisia aseista sekä vahvistaakseen puolustusta Salernossa, joka oli kaikkien ammattisotilaiden silmissä kaikkein ilmiselvin paikka maihinnousulle. Helpon etenemisen sijasta amerikkalaiset ja britit saivat Salernossa taistella joka metristä Kesselringin pataljoonia vastaan samalla, kun taivaalla liittoutuneiden ilmavoimat yhä kamppailivat Luftwaffen kanssa Italian ilmatilan herruudesta. Salernossa saksalaiset tutustuttivat liittoutuneet myös uuteen ihmeaseeseen, Fritz X:ään, joka oli radio-ohjattu ja voimakas täsmäpommi. Liittoutuneiden laivatykistön ja keihäänkärkenä rantautuneen kenttätykistön ansiosta Salernon maihinnousu onnistuttiin lopulta kääntämään hyökkääjän läpimurroksi sisämaahan, jossa odottivat kuitenkin jo uudet haasteet. Näihin haasteisiin pääsivät tutustumaan ensimmäisenä 8. armeijan britit, joiden eteneminen Messinasta pohjoiseen oli tuskallisen hidasta vaikean maaston ja saksalaisten viivytystaktiikoiden takia. Saksalaiset laskuvarjojääkärit ja pioneerit eivät ryhtyneet varsinaisiin torjuntataisteluihin brittejä vastaan, vaan vetäytyivät omalla tahdillaan räjäyttäen siltoja, maantietunneleita ja ansoittaen teitä tela- ja henkilömiinoilla.

 

Holland kuvaa kiitettävän hyvin liittoutuneiden operaation pahinta pullonkaulaa eli maihinnousu- ja kuljetuslaivojen riittämättömyyttä. Kiitos Overlordin ja Tyynenmeren sotanäyttämön tarpeiden, liittoutuneilla oli Välimerellä käyttävissään vain hyvin rajallinen määrä joukkojen kuljetuksiin sopivia laivoja. Rajallinen määrä laivoja kykeni tekemään vain rajallisen määrän matkoja ja kuljettamaan vain rajallisen määrän lastia. Italian hankalat luonnonolosuhteet ja saksalaisten voimistuva vastarinta edellyttivät ponttonisiltojen, tykkien ja raskaiden ammusten jatkuvaa kuljettamista Italiassa oleville taisteluyhtymille, mikä puolestaan tarkoitti sitä, ettei laivoilla voinut tilan puutteen vuoksi kuljettaa Tunisiassa ja Sisiliassa odottavia reservejä. Samat yksiköt joutuivat toisin sanoen olemaan koko ajan etulinjassa ja kantamaan vastuuta taistelutoimista, mikä johti sitten jalkaväen tappioihin, jotka olivat suhteellisesti suurempia kuin ne, joita britit olivat kärsineet Sommessa ensimmäisen maailmansodan aikana. Laivakuljetusten pullonkaula mahdollisti myös sen usein unohdetun seikan, että saksalaisilla, jotka saivat Hitlerin määräyksestä vahvoja vahvistuksia pohjoisesta, oli pitkään miesylivoima Italian rintamalla.

 

Armeijoiden välisten voimasuhteiden arviointi jää sotahistoriassa usein pinnalliseksi numeronpyörittelyksi ilman sen syvempää pohdintaa taisteluyhtymien ja joukko-osastojen laadullisista lähtökohdista. Holland ei tähän syntiin sorru, vaan avaa informatiivisesti saksalaisten ja liittoutuneiden joukko-osastojen institutionaalisia eroja. Divisioonien, rykmenttien, prikaatien ja pataljoonien koot olivat verrattain yhteneväisiä rintamalinjan kummallakin puolella, mutta erot syntyivät taistelujoukkojen ja logistisen portaan suhdeluvusta. Liittoutuneiden divisioonissa oli suuri logistinen osuus, mikä mahdollisti liikkumisen ja divisioonan itsetäydentämisen lisävahvistuksilla. Tällöin divisioona kykeni jatkuvaan operointiin tappioista huolimatta. Saksalaiset divisioonat puolestaan koostuivat aivan voittopuolisesti (joskus jopa yksinomaan) taistelujoukoista, mikä teki niistä taistelun alussa erittäin voimakkaita taisteluyhtymiä mutta johti tappioiden myötä toisaalta myös nopeaan heikentymiseen. Nämä rakenteelliset ominaisuudet toistuivat divisioonien alapuolella myös rykmenteissä ja (brittien) prikaateissa.

 

Eräs omintakeinen ilmiö oli saksalaisten taisteluryhmä (Kampfgruppe), joita saksalaiset muodostivat sodan loppuvuosina eri divisioonien ja jopa aselajien ylitse joustavasti ja hyvinkin epäyhteismitallisesti. Itärintamalla nämä taisteluyhtymät saattoivat tuottaa hyviäkin tuloksia, mutta Italiassa niiden käyttö Hollandin mukaan epäonnistui surkeasti. Funktionaalisten yhtymien sijasta taisteluryhmät olivat liian monien sirpaleyksiköiden epäyhtenäistä silppua, jota Kesselring ja hänen alaisensa syöttivät pala kerrallaan lihamyllyyn ilman mitään mainittavia taktisia tuloksia. Myös amerikkalaisilla oli oma taisteluryhmänsä eli rykmentistä ja siitä erillisistä elementeistä koostettu RCT (Regimental Combat Team). Salernossa ryhmä osoittautui hyödylliseksi, kun maihinnousun ensimmäisen aaltoon piti saada jalkaväenrykmenttien tueksi kenttätykistön ja pioneerien pataljoonia. Kenttätykkien rullaaminen lähes ensimmäisenä ulos maihinnousualuksesta oli riski, joka Salernon taisteluolosuhteissa kannatti kuitenkin ottaa.

 

Hollandin kirjan yllättäväkin ansio on sen operaatioiden ja logistiikan tasoja täydentävä mikrohistoriallinen ote. Holland käyttää sodankäynnin sammakkoperspektiivin kuvaamiseen henkilökohtaisia primäärilähteitä, kuten sotapäiväkirjoja ja kirjeitä. Tätä materiaalia tuottavat Hollandin narratiiviin liittoutuneiden sotilaat, saksalaiset ja, mikä erityisen tärkeää, italialaiset siviilit. Näiden jälkimmäisten perspektiivi selittää kirjan nimen, ”raa’an myrskyn”, mitä modernein asein käyty totaalinen sota siviilien näkökulmasta oli. Vaikka saksalaiset syyllistyivät käsittämättömiin ja brutaaleihin sotarikoksiin italialaisia siviileitä vastaan, kuten miesten, naisten ja lasten joukkomurhaan Collelungon laaksossa joulukuussa 1943, valtaosa siviiliuhreista aiheutui liittoutuneiden tykistö- ja ilmapommituksista. Pohjois-Afrikan aavikoiden tyhjyydessä britit ja amerikkalaiset olivat saaneet käyttää vapaasti hirvittävää tulivoimaansa, mutta tiheään asutulla Italian niemimaalla siitä syntyi suuren mittaluokan sivullistuhoa, johon liittoutuneiden johtajat eivät olleet varautuneet. Sotilaiden primäärilähteet puolestaan kertovat Italian sodankäynnin korkeasta väkivallan intensiteetistä ja hankalista ympäristöolosuhteista – liejusta, kivisistä rinteistä, ajoneuvoille sopimattomista kinttupoluista ja vuoden kulkiessa kohti loppuaan myös talven kylmyydestä, sateista ja sumusta. Eräässä hätkähdyttävässä kohdassa yhden primäärikertojan päiväkirja päätyy toisen aikalaiskertojan haltuun.

 

Politiikan ja sodankäynnin ylätason aikalaistodistajiksi Holland on valinnut amerikkalaisia komentaneen Mark Clarkin ja Iso-Britannian tuolloisen ulkoministeri Harold Macmillanin. Edellisen kautta Holland avaa keskeistä liittoutuneiden ongelmaa eli etulinjaan juuttuneiden yksiköiden taistelumoraalia. Liittoutuneiden sotilaat olivat demokraattisten yhteiskuntien kansalaisia, joiden ei voinut olettaa kärsivän tappioita ja sodan karuja olosuhteita loputtomasti. Clark tunnisti taistelutahdon romahtamisen vaaran ja tähdensi jo hyvin varhain joukko-osastojen komentajille miehistön mielialan seuraamisen ja heidän olosuhteidensa parantamisen tarvetta. Clarkin myllykirjeet aiheen tiimoilta saattoivat pelastaa keinotekoiseen alivoimaan ajetut liittoutuneiden armeijat toimintakyvyn romahdukselta. Näitäkin hengen ja psyyken asioita voisi muissa sotahistorioissa pohtia enemmänkin.

 

James Hollandin kirja on kriittinen puheenvuoro toisen maailmansodan eräästä vähemmän tunnetusta kampanjasta. Amerikan asevoimien ylipäällikkö George Marshall oli todennut maihinnousun alla, ettei Italian kampanjasta saanut tulla kuluttavaa ja strategisesti rönsyilevää harharetkeä, mutta juuri sellainen siitä lopulta materialisoitui. On hätkähdyttävää, etteivät liittoutuneet tunnistaneet merikuljetuskapasiteetin puutteita ja päätelleet siitä seurannutta logistista pullonkaulaa, joka pakotti liittoutuneet taistelemaan rajallisin rintamajoukoin pohjoisesta virtaavia saksalaisia vastaan. Saksalaisten yksiköiden sitominen Italian taisteluun ja pois Overlordin potentiaalisista vastustajista oli ollut yksi operaation strategisista tavoitteista, mutta alivoiman muodostuminen logistiikan pullonkaulojen takia loi vaaran koko Italiaan lähetetyn sotilasretkikunnan tuhoutumisesta. Pitkässä juoksussa saksalaisten aggressiivinen puolustustaistelu oli toisaalta sekin kontraproduktiivista. Kesselring kulutti Etelä-Italian puolustukseen resursseja ja sotilaita, joita saksalaiset olisivat tarvinneet kipeästi muualla, eikä hän brutaalilla joustamattomuudellaan kerää Hollandin analyysissa mitään kehuja. Paradoksaalista kyllä, vuoden 1943 Italian-kampanjassa ei ollut yhtä selkeää voittajaa, mutta sitäkin enemmän häviäjiä.

 

Traagisimpia häviäjiä olivat ne sadat tuhannet italialaiset siviilit, joiden kodit ja elämät jauhautuivat sorakasoiksi ja joukkohaudoiksi raivoisan sotamyrskyn voimasta.

 

 

James Holland. (2024). The Savage Storm: The Brutal Battle for Italy 1943. Lontoo: Penguin. 673 s.

Commynes - ruhtinaan peili

"Tiedän myös, etteivät pölkkypäät tai idiootit viihdytä itseään lukemalla näitä muistelmia."

 

Tällaista oivaltavaa lukija-analyysia tarjosi Philippe de Commynes (1447–1511), jonka muistelmat ovat 1300-luvulla eläneen Jean Froissartin (1333–1405) kronikan ohella yksi tärkeimmistä keskiajan narratiivisista lähteistä. Flanderin kreivikunnassa syntynyt voudin poika teki vaihderikkaan virkamiesuran ensin Burgundin herttua Kaarle Rohkean ja sittemmin Ranskan kuningas Ludvig XI:n neuvonantajana. Menestyksekäs virkaura katkesi Ludvig XI:n kuoleman jälkeen vuonna 1487, jolloin Commynes vangittiin syytettynä salaliitosta uutta kruununperijää Kaarle VIII:tä vastaan. Vuonna 1489 Commynes vapautettiin vankityrmästä ja asetettiin kotiarestiin Dreux’n läänityksilleen, missä Commynes ryhtyi kirjoittamaan poliittisia muistelmiaan Ludvig XI:n aikakaudelta. Hätkähdyttävän tarkkasilmäisiä ja jopa kyynisiä muistelmia on myöhemmin suitsutettu poliittisen realismin virstapylväänä ja Commynesiä itseään on kuvattu kirjallisuustieteessä ”ensimmäisenä antiikin aikojen jälkeisenä kriittisenä ja filosofisena historioitsijana.” Tässä mielessä Commynes selvästi rinnastuu antiikin Kreikan Thukydideksen ja roomalaisen Tacituksen kanssa.

 

Commynesin muistelmat eivät ole niinkään suorasukaista historiankerrontaa (missä mielessä ne eroavat vahvasti Froissartin kronikasta), vaan enemmänkin historian kaapuun puettua valtiotieteellistä pohdintaa. Tässä mielessä muistelmat ovat varhainen esimerkki ns. ruhtinaan peili -kirjallisuudesta, joka puhkesi kukkaansa seuraavalla vuosisadalla ja jonka genren tunnetuin edustaja on firenzeläinen Niccolò Machiavelli. Commynesin valtiotieteellinen punainen lanka on hallitsijan suhde palvelijoihinsa – neuvonantajiin, lääninherroihin ja sotilaisiin. Neuvonantajien kanssa hallitsijan oli kyettävä pitämään sekä etäisyyttä että läheisyyttä. Viisas ruhtinas ei koskaan tehnyt suuria päätöksiä kuulematta ensin asiantuntijoiden mielipiteitä, Commynes painotti toistuvasti. Hallitsemisen arkista rutiinia ei silti saanut kokonaan ulkoistaa neuvonantajille ja virkamiehille, joiden lojaliteetista ei koskaan ollut täyttä varmuutta ja joilla saattoi olla taipumus ajaa hallitsijan auktoriteetilla omia yksityisiä intressejään. Commynes kirjoitti kokemusasiantuntijana, sillä vuonna 1472 hän itse hylkäsi työnantajansa Kaarle Rohkean ja loikkasi tämän vihollisen Ludvig XI:n puolelle. Vasalleille piti osoittaa heidän oikea paikkansa hierarkiassa ruhtinaan alapuolella, mutta heitä tuli silti kohdella kunnioittavasti ja sovinnollisesti. Keskiajan Euroopassa, missä lääninherrojen valta perustui territorioiden ohella myös toimivaltoihin ja dynastisiin siteisiin, ruhtinaan piti harjoittaa hienovaraista hajota ja hallitse -politiikkaa liian voimakkaiden kilpailevien valtakeskittymisen muodostumisen ehkäisemiseksi.  

 

Eräs Ludvig XI:n valtakauden rakenteellisesti merkittävä ilmiö oli alkeellisten vakinaisten asevoimien muodostuminen läntiseen Eurooppaan. Tässä kehityksessä oli edelläkävijänä toiminut Ludvigin isä Kaarle VII, joka tunnetusti perusti vakinaisessa palveluksessa olleita ”säännösteltyjä komppanioita” (ransk. compagnies d’ordonnance). Näiden komppanioiden lisäksi Ludvig XI värväsi kruunun palvelukseen tuhansia sveitsiläisiä palkkasotureita, mistä kaikista sotilasmenoista muodostui melkoinen verotaakka tavalliselle kansalle, joka sai kattaa ne Kaarle VII:n lanseeraamilla talo- ja suolaveroilla. Commynes ei ollut asevoimien institutionaalisen muotoutumisen yhteydessä mikään modernismin airut, vaan suhtautui kehitykseen päinvastoin kriittisesti. Vakinaiset asevoimat olivat Commynesille ”julma ja pitkään vuotava haava”, joka muodosti yhteiskunnalle aivan kohtuuttoman raskaan taakan.  

 

Commynesin muistelmat valottavat paljon myöhäiskeskiajan sodankäyntiä. Vakinaisten komppanioiden ohella sodankäyntiin vaikutti verrattain tuore innovaatio, ruutiase. Jalkaväen joukossa käsiaseiden eli bombardien käyttäjät eivät vielä tehneet suurtakaan vaikutusta ampumataisteluun, josta vastasivat edelleen kaari- ja jalkajousimiehet. Tykki oli kuitenkin jo muodostumassa piiritystaistelun kuninkaaksi, ja sillä oli tuhovoimansa lisäksi myös suuri vaikutus sotilaiden käyttäytymiseen; Commynes kuvasi hätkähdyttävästi Ludvig XI:tä vastaan suunnatun ”yhteisen hyvän sodan” (ransk. La guerre du Bien public) yhteydessä, kuinka sotilaat kaivoivat majoituspaikkoina käyttämissään kylissä juoksuhautoja päästäkseen tarvittaessa suojaan vihollisen tykinkuulilta. Kuulien voima oli jo tuolloin suuri: Commynes kertoi, kuinka Ludvigin armeijan tykinkuula meni burgundilaisten ritarien majapaikkanaan käyttämän talon lävitse ja surmasi portaissa kulkeneen herttua Kaarle Rohkean palvelijan.

 

Valtiotieteilijänä Commynes vertaa hyvin tietoisesti toisiinsa Ranskan kuningas Ludvigia ja Burgundin herttua Kaarle Rohkeaa. Ludvig XI on Commynesin kuvauksessa varovainen, järjestelmällinen ja maltillinen ruhtinas, joka yrittää mahdollisuuksien mukaan välttää sotilaallisia yhteenottoja. Kun Englannin York-kuningas Edvard IV ilmaantuu Ranskaan massiivisen armeijan kanssa ja näyttää käynnistävän uudelleen satavuotisen sodan (1337–1453), Ludvig XI hankkiutuu hänestä ja hänen sotilaistaan eroon lahjuksilla. Vastaavasti ryhtyessään valtaamaan pala palalta Burgundin herttuakuntaa Kaarle Rohkean kuoleman jälkeen vuonna 1477, Ludvig XI pyrkii voittamaan linnojen ja kaupunkien varuskunnat puolelleen rahoilla ja muilla palkinnoilla taistelutoimien sijasta. Päätöksiään harkitsevaisesti punninnut ja neuvonantajien näkemyksiä kuunnellut Ludvig XI ei kuitenkaan tehnyt mitään kompromisseja oman arvovaltansa suhteen. Viimeisenä elinvuotenaan kuningas sai aivohalvauksen ja yritti hypätä ulos ikkunasta, minkä teon hänen hoviherransa estivät tarraamalla kuninkaasta kiinni ja pakottamalla hänet takaisin sänkyyn. Toivuttuaan jonkin verran episodista Ludvig XI palkitsi pelastajansa karkottamalla heidät pois hovista. Commynesin mukaan hoviherrat olivat hyvää tarkoittavalla teollaan ylittäneet sakraalin arvovallan rajat tavalla, jota Ludvig XI ei voinut kuninkaana hyväksyä, vaikka kyseessä oli hänen oman henkensä pelastaminen.

 

Käänteisesti Burgundin herttua Kaarle Rohkea oli rämäpää (mitä hänen epiteettinsäkin täsmällisesti ottaen tarkoittaa), jolla ei ollut tapana alistaa päätöksiään muiden konsultaatioille; silloin harvoin, kun Kaarle noudatti muiden neuvoja, neuvot olisi huonoudessaan kannattanut jättää huomioimatta, Commynes arvioi. Itsepäisen, ylimielisen ja itsekeskeisen herttuan psyyke ei vastaavasti kestänyt epäonnistumisia. Kun herttua kärsi Grandsonin taistelussa tappion Sveitsin valaliittolaisia vastaan vuonna 1476, hän ei koskaan toipunut kokemastaan nöyryytyksestä, vaan vajosi synkkään masennukseen ja eristäytyi yhä enemmän alamaisistaan ja liittolaisistaan.

 

Commynesin muistelmat ovat nykylukijalle haasteellisia siksi, että niissä kuvataan poliittista ympäristöä, jossa erilaiset toimivallat ja vasallisuhteet ovat merkityksellisempiä kuin jonkin rajatun alueen hallinta. Jo Ranskan kuningaskunta itsessään oli epäyhtenäinen toimivaltojen ja lojaliteettien kokoelma. Bretagnen herttuakunta oli niin omapäinen ja partikulaarinen, että se oli käytännössä oma Ranskan kruunusta erillinen ruhtinaskuntansa. Normandiassa valtaa pitivät edelleen monin paikoin englantilaiset, ja etelässä Ranskan ja Kastilia-Aragonian kuningaskunnan välejä hiersi se, että Aragonian kuningas oli aiemmin pantannut Roussillonin herttuakunnan Ranskan kuninkaalle, joka oli siten Kastilia-Aragonian vasalli ja oikeutettu sekaantumaan Espanjan sisäisiin asioihin. Kuninkaiden keskinäiset suhteet saattoi aina nähdä muulla tapaa kuin ehdottoman yksiselitteisesti. Kun Ludvig XI lahjoi Englannin Edvard IV:n vuosittaisella maksusuorituksella, kyseessä oli Ludvigin näkökulmasta ”eläke”, joka teki Edvardista Ranskan kuninkaan elätin, kun taas Englannissa raha nähtiin ”tribuuttina”, jossa Ranskan kuningas tunnustautui Englannin kruunun veronmaksajaksi. Sekä Ranskassa että Englannissa haluttiin kuitenkin pitää järjestelystä kiinni, sillä Englannin kuningas tykkäsi rahasta, kun taas Ranskan kuningas halusi englantilaisten sotajoukkojen pysyvän omalla puolellaan Kanaalia.

 

Monimutkaisin toimivaltojen, suvereniteettien ja vasallisuhteiden mosaiikki oli Burgundin herttuakunta, jonka tuhatvuotinen historia on tutustumisen arvoinen aihepiiri. Burgundi oli samaan aikaan sekä Ranskan kruunun että Pyhän saksalaisroomalaisen keisarin vasalli, mutta ei yhteismitallisesti eikä missään johdonmukaisissa kapasiteeteissa. Osa Burgundin tilkkutäkin kaltaisista läänityksistä kuului Ranskan kuninkaan tuomiovaltaan ja osa keisarikuntaan. Läänitys, joka oli nimellisesti Ranskan kuninkaan vasalli, saattoi kerätä verotuloja ja maavuokria alueilta, jotka kuuluivat Burgundiin sen osana keisarikuntaa. Kun Kaarle Rohkea perusti Malinesiin maapäivien virkaa ajaneen ranskalaismallisen parlamentin vuonna 1471, hän nimenomaisesti kielsi Malinesin parlamenttia esittämästä vetoomuksia Pariisin kaikkein arvovaltaisimpaan parlamenttiin, sillä hän halusi alleviivata Burgundin toimivaltojen erillisyyttä Ranskasta. Institutionaalisesti parlamentin perustaminen kuitenkin tarkoitti Burgundin nivoutumista Ranskan eikä keisarikunnan hallintorakenteisiin.

 

Aivan oma lukunsa olivat Flanderin ja Sommen kaupungit, joiden konfliktit Kaarle Rohkean ja toistensakin kanssa toistuvat Commynesin muistelmien sivuilla. Nykyään me ymmärrämme porvarit hyvätapaisina yrittäjinä ja työmyyrinä, joiden elämäntapaa leimaavat maltillisuus, rauhan tavoittelu ja kaikenlaisen radikalismin vieroksuminen. Commynesin aikakauden porvari oli kuitenkin hampaisiin asti aseistautunut militantti, jonka vakioratkaisu kunnallispoliittisiin kiistoihin oli päiden katkominen ja kiistakumppanien hakkaaminen palasiksi. Myöhäiskeskiaika olikin silmiinpistävästi ajanjakso, jolloin vaurastuneet Euroopan kaupungit vaikuttivat haastavan perinteiset kuninkaat ja feodaaliruhtinaat paitsi talouden niin myös sodankäynnin saralla; jalkaväen taktiikoiden kehityksen ja ruutiaseiden leviämisen seurauksena feodaaliherrojen ritariratsuväellä ei enää ollutkaan väkivallan monopolia, sillä pääomitetut kaupungit saattoivat ylläpitää omia miliisijoukkojaan sekä palkata ammattisotilaita kasvavilta sodankäynnin työmarkkinoilta. Commynesin muistelmat osoittavatkin, kuinka Burgundin herttua Kaarle Rohkea oli helisemässä itsepäisten, aggressiivisten ja brutaalien kaupunkien kanssa. Kaarle vastasi usein kovaan kovalla, mistä hänelle kehittyi sangen julma ja synkkä maine.

 

Moderneinta Commynesin ajattelussa on hänen ymmärryksensä instituutioiden, rakenteiden ja taloudellisten resurssien historiallisesta painavuudesta, vaikkakin keskiajan ajattelijana Commynes toki asettaa Jumalan historian ohjausratin taakse. Historiantutkijan näkökulmasta silmiinpistävintä on Commynesin ajoittainen eksyminen kontrafaktuaalisen historianpohdinnan äärelle. Esimerkiksi kuvatessaan Kaarle Rohkean kuoleman jälkeistä sekasortoa, Commynes on täysin vankkumaton väitteessään, että jos Ludvig XI olisi vain junaillut poikansa tai minkä tahansa ranskalaisen ruhtinaan Kaarlen tyttären Marian aviomieheksi sen sijaan, että hän sekaantui Burgundin kaoottiseen sisäpolitiikkaan lahjuksin ja asevoimin, monet pitkittyneet sodat ja eurooppalaiset konfliktit olisi myöhemmin vältetty. Tässä absoluuttisessa varmuudessaan historian raiteiden reiteistä Commynes muistuttaa hätkähdyttävän paljon oman aikamme loputtoman viisaita poliitikkoja.

 

Philippe de Commynes. (1972). Memoirs: The Reign of Louis XI 1461–83. Lontoo: Penguin. Michael Jones, kääntäjä.

Se suuri Franskan sota

 

Perjantaina 4. joulukuuta vuonna 1870 oli Pietarissa ilmestyneen Pietarin Sanomien pääsivulla tällainen sähkeuutinen Saksasta:

 

”Marraskuun 25 (jouluk. 7) p:nä oli Meung’in kaupungin lähellä, Orleans ja Blois kaupunkien välillä, tappelu, jossa saksalaiset ottivat 260 vankia, yhden kuularuiskun ja yhden kanuunan. Seuraavana päivänä taisteltiin kovasti Beaugeney’n lähellä; siinä oli osallisena saksalaisten puolelta osasto Mecklenburg’in herttuan armeijaa ja franskalaisten puolelta kolme armeijan-osastoa; saksalaiset saivat 1000 vankia ja 6 kanonaa ja ottivat peräkkäin valtaansa Grawant, Beaumont, Messas nimiset paikkakunnat ja vihdoin Beaugeney’nsin.”

 

Epäilemättä harvalle nykylukijalle avautuisi uutisen historiallinen konteksti, mutta aikalaisille se oli osa päivittäistä tietotulvaa uusimmasta eurooppalaisesta suursodasta, jota käytiin ranskalaisten ja saksalaisten välillä Ranskan maaperällä. Historiankirjoituksessa tämä vuosina 1870–1871 käyty sota tunnetaan yleisesti Ranskan ja Preussin sotana, mistä kauaskantoisesta aihepiiristä Rachel Chrastil on nyt kirjoittanut tarpeellisen ja hieman liian harvinaisen historiantutkimuksellisen päivityksen Bismarck’s War: The Franco-Prussian War and the Making of Modern Europe.

 

Sikäli kun Ranskan-Preussin sota on ylipäätään tunnettu, sitä ajatellaan helposti kansallisvaltioiden yhteentörmäyksenä, jossa hyökkääjäpuoli oli Saksa. Kaikki tällaiset ennakkoluulot sodasta ovat vääriä. Ensinnäkään Saksa ei ollut vielä tuolloin kansallisvaltio, vaan olemukseltaan useiden suvereenien kollektiivi. Hegemonista asemaa piti hallussaan Preussin kuningaskunnan ympärille rakentunut Pohjois-Saksan konfederaatio, jonka muita suuria jäseniä olivat Saksi, Mecklenburg, Sachsen-Weimar, Braunschweig ja vanhojen hansakaupunkien jälkeläiset. Konfederaation liittolaisia olivat Baijerin ja Württembergin kuningaskunnat sekä Hessenin ja Badenin suuriruhtinaskunnat. Ranska oli tuolloin Saksaa enemmän kansallisvaltio, jolla oli yksiselitteisesti ulkoiset rajat ja yksi hallitsija, keisari Napoleon III (tunnettu myös nimellä Louis Bonaparte). Koska sotaa käytiin saksalaisten hyökkäyksen seurauksena vain Ranskan maaperällä, sota on ollut myös helppo ymmärtää Saksan aloittamaksi. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä sodan julisti Napoleon III sillä verukkeella, että Preussi ajoi Espanjan Bourbonien kuningashuoneen perijäksi Hohenzollernien prinssi Leopoldia; Ranskan-Preussin sota oli siis ainakin muodollisesti dynastinen konflikti ja eräänlainen toisinto 1700-luvun alun Espanjan perimyssodasta Bourbonien ja Habsburgien välillä.

 

Rachel Chrastil kuvaa verrattain perusteellisesti Ranskan ja Saksan välisiä sotilaallisia eroja, joihin myös on liitetty vääristyneitä uskomuksia. Preussin armeija oli aiemmissa sodissaan Tanskaa ja Itävaltaa vastaan osoittanut teknologisen ja sotataidollisen etulyöntiasemansa, mutta vuonna 1870 Manner-Euroopan teknologisesti kehittynein asevoima ei löytynyt Saksasta vaan Ranskasta. Ranskan laivasto koostui valtaosin uudenlaisista rautakylkisistä ja konevoimalla käyvistä sotalaivoista, ja se oli vahvuudeltaan Euroopan toiseksi suurin Britannian kuninkaallisen laivaston jälkeen. Sodan alla Saksassa levisi jopa suoranainen paniikki mahdollisista ranskalaisista panssarilautoista, jotka käyttäisivät puolisukelluksista uudenlaista salakavalaa meriasetta, torpedoa. Ranskan maa-armeijan ydin oli koulutetuissa ammattisotilaissa, joiden perusvarustuksiin kuuluivat Chassepot-lukkokiväärin tuorein malli, saksalaista Dreysen neulakivääriä tarkempi ja voimakkaampi ase, sekä uudenlainen taistelukentän hirvitys, mitrailleuse, edellä mainitussa Pietarin Sanomien sähkeessäkin mainittu kuularuisku eli konekivääri. Muita sodankäynnin palvelukseen valjastettuja innovaatioita olivat rautatiet, lennätin ja ilmapallot, joita viimeisiä erityisesti ranskalaiset käyttivät ahkerasti tiedusteluun ja viestien kuljettamiseen.

 

Chrastil kuvaa Sedanin ratkaisutaistelun yhteydessä sitä, miksi saksalaiset voittivat sodan jo sen alkuvaiheessa. Saksalaisilla oli käytössään sotaministeri Albrecht von Roonin uudistusten seurauksena asevelvollisista koottu armeija, jota kyettiin tarvittaessa täydentämään reservistä. Se ei ollut kenties ammattiarmeija, mutta oli kuitenkin tarpeeksi kyvykäs, suurikokoinen ja liikkumiskykyinen haastaakseen Napoleon III:n asevoimat. Saksalaiset mobilisoivat armeijansa ranskalaisia paljon nopeammin ja saivat sen siirrettyä ripeästi vihollisen maaperälle. Siellä saksalaiset käyttivät vahvuuksiaan eli ranskalaisia modernimpaa ja runsaslukuisampaa kenttätykistöä, aggressiivista ratsuväkeä, jolla oli keskeinen rooli ranskalaisten rautatieyhteyksien ja lennätinlinjojen katkaisemisessa, sekä kenraalikunnan määrätietoista otetta taktiikan ja strategian väliin sijoittuneesta operaatiotaidosta, mihinkä viimeiseen vahvuuteen yliluottaminen oli toisaalta Peter H. Wilsonin tuoreen Saksan sotahistorian valossa myös omanlaisensa heikkous niin Hohenzollernien keisarikunnalle kuin sen kansallissosialistiselle seuraajavaltiollekin. Saksalaiset käyttivät kaikkia näitä kolmea vahvuutta Sedanin taistelun voittamiseen: operaatiotaidollaan saksalaisia komentaneet Helmuth Moltke vanhempi ja kruununprinssi Friedrich Wilhelm saartoivat Napoleon III:n kenttäarmeijan joka suunnalta; saksalainen ratsuväki, ja aivan erityisesti kylmin asein taistelleet ulaanit, rikkoivat ranskalaisten viesti- ja rautatieyhteydet ja estivät siten vahvistusten saapumisen näiden avuksi; voimakas kenttätykistö torjui ranskalaisten murtautumisyritykset ja sai koko vihollisarmeijan ristitulensa sisään. Keisari Napoleonille ei jäänyt täystuhon uhan alla lopulta muuta vaihtoehtoa kuin antautua yhdessä muun armeijansa mukana.

 

Sedania seurasi Chrastilin kirjan varsinainen tarina eli Ranskan sodankäynnin jatkuminen uuden hallitusmuodon, kolmannen tasavallan, johdolla. Koska keisarikunnan ammattiarmeija pitkälti tuhoutui Sedanin seurauksena, uusi tasavalta ryhtyi käymään sotaa täydennysarmeijan virkaa toimittaneilla mobiilirykmenteillä (mobilés) sekä uudelleen perustetulla kansalliskaartilla, joka oli ollut tasavaltalaisena instituutiona kielletty Napoleon III:n keisarikunnassa. Keisari Napoleonin ja hänen armeijansa mukana kaatui Ranskassa kaikki muukin aina paikallistason virkamiehiä myöten, jotka kaikki uusi tasavalta pyrki vaihtamaan mahdollisimman viiveettä. Niin kuin vallankaappauksissa aina, virkamieskunnan kokemus ja pätevyys eivät olleet uusien vallanpitäjien kannalta lainkaan niin arvokkaita ominaisuuksia kuin lojaliteetti ja luotettavuus – eivät edes sotilaallisen kriisin aikana. Chrastilin fokus on Sedanin jälkeen niin vahvasti Ranskassa ja sen uuden hallituksen yrityksissä puolustaa maansa aluetta ja omaa legitimiteettiään, että kirjan nimeksi olisi sopinut paremmin National Defence Government’s War eri puolueiden muodostaman kansallisen puolustuksen väliaikaishallituksen (gouvernement de la Défense nationale) mukaan. Tällä lähestymistavallaan Chrastil avaa värikkään näkymän sodan kokemusmaailmaan erityisesti siviilimaailman tasolla, missä ranskalaiset saivat kestää vihollisen tykistöpommituksia, pulaa, kulkutauteja, tietopimentoa, sisäpoliittisia ristiriitoja ja ajoittaisia saksalaisten kostotoimenpiteitä todellisista tai kuvitelluista sabotaasiteoista ja sissisodankäynnistä.

 

Koska kirjoissa pitää tehdä sisällöllisiä valintoja, Chrastil on uhrannut sodankäynnin taktisen alatason kuvaamisen tällaisen ns. uuden sotahistorian esille tuomiseksi. Näillä sotahistorian tasoilla oli kuitenkin myös oma yhtymäkohtansa, saksalaisten lähes hysteerisesti pelkäämät franc-tireursien sissijoukot, joista olisi toivonut lukevansa kirjan sivuilta vielä enemmänkin. Toisaalla Chrastil tuo vahvasti esille myös muita sodan ilmiöitä, jotka saattaisivat perinteisessä sotahistoriassa helposti unohtua. Niinpä Bismarck’s War on oiva esittely kansallismielisyyden (ja kansallisfobioiden) synnystä, sotalehdistön kasvavasta merkityksestä sähkeuutisten aikakaudella, rokotteiden ja desinfioinnin vaikutuksesta sotilassairaanhoitoon ja kansainvälisestä hyväntekeväisyydestä, jonka yhteydessä sodankäynnin maailmaan astui tuolloin uusi toimija, Sveitsissä vastikään perustettu Punainen Risti.

 

Chrastil ottaa hyvin käsittelyyn myös sotaa välittömästi seuranneen Pariisin kommuunina tunnetun kansannousun, joka piiritettyjen pariisilaisten räikeästä materiaalisesta epätasa-arvosta huolimatta ei johtunut niinkään marxilaisen koulukunnan jäsentämästä luokkaristiriidasta kuin Pariisin autonomisten kaupunginosien itsetietoisuudesta ja epäluottamuksesta tasavallan etäistä keskushallitusta kohtaan, jota johtivat kenraali Jules Trochu, sisäministeri Léon Gambetta ja maahan palannut oppositiopoliitikko Adolphe Thiers. Koalitiohallitusta revittiinkin sodan aikana joka suunnasta, kun vasemmalla sitä vastustivat sosialistit ja oikealla keisarille yhä lojaalit bonapartistit sekä Orléans’n tai jopa Bourbonien kuningashuoneiden restauraatiosta haaveilleet monarkistit. Keskeinen osa kommuunin kukistaneen Thiersin hallituksen virallista sodanjälkeistä tarinaa oli Napoleon III:n ja hänen hallitusmuotonsa syyttäminen niin epäonnistuneesta sodasta kuin yhteiskunnallisten ristiriitojen kärjistämisestäkin sen aikana. Vaikka kolmas tasavalta syntyi sodasta ja yhteiskunnallisesta kriisistä, ja vaikka oikeiston ja vasemmiston vastakkainasettelut vain kärjistyivät 1900-luvulle tultaessa, osoittautui se Bourbonien vanhan kuningaskunnan kaatumisen jälkeen silloisen Ranskan pitkäikäisimmäksi ja kestävimmäksi hallitusmuodoksi: kolmas tasavalta kaatui vasta kesällä 1940, jälleen uuden saksalaisten maahanhyökkäyksen seurauksena.

 

Kirjan lopulla Chrastil palaa nimikkoaiheeseen ja Otto von Bismarckiin, jolla ei ollut lopulta koko sodan kanssa paljoakaan tekemistä. Bismarck ei ollut sotilas vaan poliitikko, joten hän astui parrasvaloihin vasta sodan päättymisen ja rauhanneuvotteluiden yhteydessä. Eräs Bismarckin suuri saavutus rauhanteon yhteydessä oli Gambettan vaalisooloilun estäminen. Kiivaan tasavaltalainen Gambetta näki rauhan aselepona eikä lopullisena sodan lopputulemana ja ryhtyi puuhailemaan tammikuussa 1871 parlamenttivaaleja, joista olisi suljettu pois kaikki bonapartisteiksi tunnetut tai epäillyt. Käytännössä parlamentti olisi täyttynyt tasavaltalaisista sotahaukoista, mikä puolestaan olisi johtanut saksalaisten kauhuskenaarion sodan jatkumisesta eräänlaisena puolijäätyneenä konfliktina. Tuossa vaiheessa Bismarck oli jo saavuttanut tärkeimmän poliittisen tavoitteensa, yhtenäisen Saksan keisarikunnan luomisen hallitsijanaan Preussin kuningas Vilhelm I. Preussilaisista, baijerilaisista, württembergläisistä, badenilaisista ja muista tuli nyt siis yksiselitteisesti saksalaisia, mikä kansallisuusidentiteetin uudelleen määrittely heijastui myös ihmisten rajanvetoon Ranskalta voitetuilla Elsassin ja Lothringenin alueilla. Toisin kuin vanhoissa dynastisissa sodissa, valloitetun Elsassin asukkaat eivät tulleet automaattisesti saksalaisiksi, vaan Vilhelm I ja Bismarck tarjosivat heille vaihtoehdon: jääkää Elsassiin/Lothringeniin saksalaisina tai säilyttäkää Ranskan kansalaisuutenne ja muuttakaa rajan toiselle puolelle lokakuuhun 1872 mennessä. Frankfurt am Mainissa solmittu rauha artikuloikin ensimmäistä kertaa, että kansallisten rajojen tulisi korreloida historiallisten rajojen ja kansallisen identiteetin kanssa. Tämä ajattelumalli elää Euroopassa vahvana edelleenkin.

 

Kirjan lopussa Chrastil varoittaa vetämästä liian suoria linjoja Ranskan-Preussin sodasta 1900-luvun maailmansotiin. Sodan jälkeen Bismarckin ulkopolitiikka ei ollut sodanhaluista vaan päinvastoin sovittelevaa ja rauhanomaista, mikä ei kuitenkaan estänyt uudenlaisten sotilaallisten blokkien muodostumista 1800-luvun lopulla, kun Ranskan ohella myös Britannia ja Venäjä alkoivat nähdä Saksan vallan rajaamisen mielekkäänä ulkopoliittisena tavoitteena. Sota eittämättä vahvisti saksalaista militarismia, kun juuri armeijasta eikä niinkään saksalaisesta kansakunnasta tuli Ranskasta saavutetun voiton symboli. Kun sotilaat olivat päässeet vallan kamareihin, he eivät niistä hevillä poistuneet, ja ihmisluonteen heikkouden lakien mukaisesti upseerikunta näki Saksan menestyksen vain omana saavutuksenaan sen sijaan, että olisi tunnistanut onnen ja diplomatian roolin sotavoiton hedelmien säilyttämisessä vuoteen 1914 saakka. Mutta siitä ajankohdasta alkaa tietenkin jo eri tarina.

 

Rachel Chrastilin kirja on tervetullut lisä eurooppalaisen sotahistorian alitutkittuun aikakauteen, joka on aiheetta jäänyt Napoleonin 1800-luvun alun sotien ja 1900-luvun maailmansotien varjoon. Pikainen sanahaku Finnassa paljastaa, ettei sodasta ole vielä kirjoitettu suomenkielistä yleisteosta ja ettei sellaisia ole käännetty suomeksi muistakaan kielistä. Ehkä tähänkin aihepiiriin joku suomalainen sotahistorioitsija vielä tarttuu?

 

Rachel Chrastil. (2024). Bismarck’s War: The Franco-Prussian War and the Making of Modern Europe. Lontoo: Penguin, 485 s.