perjantai 2. helmikuuta 2018

George Orwellista, kielestä ja historiasta



Useimmat kirjallisuudenharrastajat tuntevat George Orwellin proosateokset Katalonia, Katalonia, Eläinten vallankumous ja 1984, mutta hänen vuosikymmeniä kattanut journalistinen ja esseemuotoinen tuotantonsa on varmaan monelta jäänyt vähemmälle huomiolle. Orwellin kirjallinen tuotanto oli erittäin laajaa, sillä hän joutui vuosikymmeniä elättämään itsensä journalistina, kirja-arvostelijana ja vapaana esseistinä. Kirjakustantamo Penguin Books, Orwellin kirjallisen perinnön vaalija, kokosi aikanaan Orwellin kolumnit, esseet, kirja-arvostelut ja kirjeet neljään kokoelmateokseen. Olen nyt lukenut näistä viimeisen osan, teoksen nimeltä In Front of Your Nose 1945–1950 (1968).

Kokoelman tunnetuin ja vaikutusvaltaisin essee on Politics and the English Language. Esseessään Orwell ruotii kirjoitettuun englanninkieleen juurtuneita huonoja tapoja. Orwellin kritiikin ytimessä oli englanninkielen salakavala politisoituminen ja kielen muuttuminen epämääräiseksi ja merkityksettömäksi mössöksi. Orwell listasi esseessä joukon sanoja ja ilmaisuja, jotka hänen mukaansa edistivät kielen ja ajattelun rapautumista. Orwellin vaaliman tarkan kielenkäytön hengessä listaan ne tässä alkuperäisessä, englanninkielisessä asussaan:

Dying metaphors: Näillä Orwell tarkoitti loppuun kuluneita vertauskuvia, jotka olivat jo menettäneet alkuperäisen merkityksensä ja sen mukana kaiken ilmaisuvoimansa. Esimerkkeinä muiden muassa stand shoulder to shoulder, Achilles’ heel, swansong, hotbed.

Operators, or verbal false limbs: Nämä säästävät kirjoittajalta vaivan valita tarkoitukseen sopivimmat verbit ja substantiivit sekä pakkaavat samalla lauseeseen ylimääräisiä tavuja, jotka luovat lauseeseen symmetrian tuntua. Esimerkkeinä militate against, give rise to, serve purpose of.

Pretentious diction: Tällä Orwell viittaa tärkeilevään kielenkäyttöön. Sanat, kuten phenomenon, categorical, effective, exhibit ja utilize, koristelevat tekstiä ja tuovat sille tieteellisyyden tuntua. Adjektiiveilla age-old, epic, triumphant ja inexorable kaunistellaan kansainvälisen politiikan raadollista arkipäivää. Kun puolestaan halutaan nostaa kunniaan sotaa, käytetään sellaisia sanoja, kuten realm, clarion, sword, shield ja mailed fist. Vierasperäiset sanat, kuten ancien régime, deus ex machina, Weltanschauung, ameliorate, extraneous ja impermissible, tuovat kieleen ripauksen kulttuuria ja hienostuneisuutta mutta lopulta kuitenkin vain lisäävät kirjoituksen laiskanomaisuutta ja epämääräisyyttä.

Meaningless words: Tämä kategoria on yksiselitteinen. Se koostuu sanoista, kuten romantic, plastic, human ja natural, joita käytetään erityisen paljon taidekritiikissä mutta jotka eivät lopulta tarkoita yhtään mitään. Orwell nosti esille myös sellaiset yleisessä käytössä olevat sanat, kuten democracy, freedom ja justice, joille oli muodostunut useita, keskenään ristiriitaisia merkityksiä.  

Kuinka omaa kirjoitusta voi sitten tarkkailla näiden epäselvien ja merkityksettömien ilmaisujen välttämiseksi? Orwell laati kirjoittajien avuksi kuusi sääntöä, joiden avulla saattaa välttää väljähtyneet kielikuvat, valmiiksi rakennetut fraasit, tarpeettomat toistot sekä yleisen humpuukin ja epämääräisyyden.

-          Never use a metaphor, simile or other figure of speech which you are used to seeing in print.
-          Never use a long word where a short one will do.
-          If it is possible to cut out a word, always cut it out.
-          Never use the passive where you can use the active.
-          Never use a foreign phrase, a scientific word or a jargon word if you can think of an everyday English equivalent.
-          Break any of these rules sooner than say anything outright barbarous.

Orwellin huomiot eivät aivan sellaisenaan käänny suomenkieleen, mutta hänen havainnoimansa kielenhuollon ongelmat, kuluneet fraasit ja epäselvä kielenkäyttö, vaivaavat myös omaa kieltämme. Historioitsijana olen luonnollisestikin havainnoinut kielellisiä epäselvyyksiä ja epämääräisyyksiä suomalaisessa historiankirjoituksessa. Eniten näitä ongelmia esiintyy itsenäisen Suomen poliittista historiaa käsittelevässä tutkimuksessa, mikä herättää epäilyksiä poliittisia tarkoitusperiä ajavasta, tarkoituksellisesti epäselvästä kirjoittamisesta. Orwell oli huolestunut englanninkieleen pesiytyneestä tärkeilevästä ja hienostelevasta kirjoittamisesta. Itse olen päinvastoin kiinnittänyt huomiota suomenkieliseen tietokirjoittamiseen levinneeseen pakinointityyliin, alatyyliseen sanavalintaan sekä omituisesti valittuihin verbien aikamuotoihin.

Pakina on humoristinen kirjoitus, jonka hauskuus kumpuaa sanoista ja ilmaisuista, joita käytetään tahallisesti väärissä tarkoituksissa ja väärissä yhteyksissä. Tällainen määritelmä on hyvän tietokirjoittamisen vastakuva. Hyvässä tietokirjoittamisessa sanat ja niiden takana olevat asiat kohtaavat toisensa niin tarkasti kuin mahdollista. Pienetkin vivahde-erot sanojen merkityksessä, kuten ”säädyn” ja ”yhteiskuntaluokan” käyttäminen synonyymeina, saattavat sumentaa tietokirjoituksen sisältöä ja merkitystä. Pakinatyylisessä tekstissä vilisee myös runsaasti Orwellin kammoamia kuluneita metaforia. Ongelmallisessa tietokirjoittamisessa kalistellaan sapeleita, asioita otetaan apteekkarin hyllyltä ja pilvillä on hopeiset reunukset.

Alatyyli ei ole vielä suuresti levinnyt historiankirjoitukseen mutta on silti jo tehnyt ensiesiintymisensä. Ronskien kielikuvien, kuten ”vitutuksen” tai ”paskapuheiden”, ongelma tietotekstissä on se, etteivät ne ilmaisuina tai sanoina kuvaa tai selitä yhtään mitään. Vitutus on negatiivinen tunnetila mutta sellaisenaan monimerkityksinen ja tulkinnanvarainen. Paskapuhe puolestaan on äärimmäinen esimerkki Orwellin esille nostamasta sisällöltään ristiriitaisesta sanasta. Mikä tahansa puhe voi olla paskapuhetta, aivan kuulijan omista ennakkoluuloista ja intohimoista riippuen. Jos sanat tai ilmaisut eivät kuvaa tai selitä mitään, ei niillä ole mitään syytä löytää tietään tietokirjoittajan tekstiin.

Historiankirjoituksessa minua häiritsee myös preesensin aikamuoto. Historian oleellisen ominaisuus on sen ajallinen tila, eli menneisyys. Historian ymmärtämisen ensisijainen edellytys on puolestaan kronologia, eli aikajärjestys. Historiaa ei voi jäsentää ja järjestää kronologian pohjalta, ellei pidetä kiinni menneestä aikamuodosta. Kun kirjoittaja viittaa menneeseen tapahtumaan preesensin muodossa, viittaa hän suoraan nykyhetkeen. Vaikka lukijan voi olettaa ymmärtävän kirjoituksen yhteydestä preesensin viittaavankin menneeseen tapahtumaan, joutuu hän silti ylittämään tarpeettoman esteen kääntäessään nykyisen aikamuodon mielessään menneeksi. Tämä jatkuva ajatusakrobatia hidastaa tekstiä ja tekee siitä puuduttavaa ja pitkästyttävää. Nykyinen aikamuoto tekee myös mahdottomaksi syiden ja seurausten erottamisen toisistaan. Preesenshistorioitsijat pitäytyvätkin mieluiten kertovassa historiassa, erityisesti elämäkerroissa. Preesenshistorioitsijoiden käsissä historiankirjoitus uhkaa taantua pitkäveteiseksi näytelmäksi.

Epäselvän kielenkäytön ja kuluneiden fraasien takana piilee useimmiten kirjoittajan huomion herpaantuminen. Olen laiskuuttani syyllistynyt näihin ongelmallisiin ilmaisuihin itsekin ja tulen varmaan vielä yhäkin syyllistymään. Mikäli epäselviä ilmaisuja ja valmiiksi pureskeltuja fraaseja esiintyy sivulta toiselle, on ongelma jossain muualla kuin kirjoittajan väsymyksessä. Yleisin syy lienee kirjoittajan kiinnostuksen puute omaa aihettaan kohtaan. Tilaustöiden ja opinnäytteiden motivaationa on usein pakko, joko institutionaalinen tai rahallinen, ja aikarajan lähestyessä kirjoittaja siirtyy helposti siihen tahdottomuuden tilaan, jossa fraaseilla kyllästetty kieli ohjaa kirjoittajaa eikä kirjoittaja kieltä. Toinen syy voi olla se, että kirjoittaja haluaa tahallaan harhauttaa ja hämmentää lukijaansa. Tällöin on kyse juuri siitä politisoituneesta lumekielestä, jonka Orwell romaanissaan 1984 risti ”uuskieleksi” (Newspeak). Uuskielen tehtävänä ei ole avata tai läpivalaista asioita vaan hämärtää ja vääristää niiden merkitystä kirjoittajan omien poliittisten tarkoitusperien edistämiseksi. Orwellilainen uuskieli eroaa hyvästä tietokirjoittamisesta kuin yö päivästä.


Julkaistu blogissa Scripturae 14.9.2013 ja Uuden Suomen Puheenvuorossa 29.7.2015.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti