keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Prinssi Christian sotapäällikkönä, osa 2



Palattuaan Kööpenhaminaan ensimmäiseltä tarkastusmatkaltaan Malmöön prinssi Christian jatkoi uhanalaisen kaupungin sotilaallisten asioiden järjestelyä ikään kuin etätyönä. Aivan ensimmäinen Kööpenhaminasta Malmöön lähetetty kirje 20. maaliskuuta 1644 ei kuitenkaan koskenut sotilasasioita vaan oli luonteeltaan enemmän henkilökohtainen. Prinssi Christian, jolle oli jo vakiintunut tavaksi elää yli varojensa, oli Malmössä saanut tietää pormestari Søren Christenssenillä olevan sukan varressa huomattava summa rahaa, jota pormestari toivoi kasvattavansa talletuskorkojen avulla. Prinssi Christian keksi rahoille parempaa käyttöä: eikö hyvä pormestari voisi lainata osan rahoista hänelle, sekä yhteisen hyvän edistämiseksi että prinssin omien taloudellisten tarpeiden tyydyttämiseksi? Kunnian miehenä prinssi Christian lupasi antaa pormestarille ”kaikki mahdolliset vakuudet” rahojen takaisinmaksusta. Prins Christian (V.)s breve ei valitettavasti kerro, miten puun ja kuoren väliin joutunut pormestari vastasi prinssin pyyntöön. Täytyy muistaa, että maaliskuussa 1644 näytti siltä, että prinssi Christianista saattaisi tulla päivänä minä hyvänsä uusi kuningas, joten lainauspyynnöstä kieltäytyminen ei ehkä olisi ollut pormestari Christenssenin parhaiden etujen mukaista.  1600-luvun sääty-yhteiskunnassa ei ollut aina helppoa olla kapitalisti. 

Malmön linnoitustyöt eivät kadonneet mihinkään prinssin mielestä hänen palattuaan Kööpenhaminaan. Prinssi hoputti rakennusmestari Oluf Steenwickeliä korjaamaan Malmön muureissa ilmenneet halkeamat mitä suurimmalla kiireellä. Urakan helpottamiseksi Christian määräsi kuninkaallisen asemestari Christoffer Schwencken toimittamaan Malmöön 600 lapiota, 300 hakkua, 200 kottikärryä, 60 rautakankea, 40 muurauskauhaa, 40 moukaria ja 20 timpurinkirvestä. Malmön varuskunnasta oli myös löytynyt taitava nuorukainen, joka hallitsi turpeen käytön rakennusmateriaalina. Niinpä prinssi Christian velvoitti Malmön kaupunginraadin toimittamaan kyseiselle sotilaalle riittävästi materiaalia ja työvoimaa ulkovallien päällystämiseksi turpeella koko pituudeltaan. Linnoitustyöt aloitettaisiin 200 miehen voimin, mutta kun Kööpenhaminasta tilatut rakennusmateriaalit ja työkalut saapuisivat paikalle, työvoiman määrää kasvatettaisiin 600 mieheen. Erikoista kyllä, tämä työvelvollisuus ulotettiin koskemaan ainoastaan sotilaita eikä porvareita tai talonpoikia.

Huhtikuun 13. päivä löydämme prinssi Christianin jälleen Malmöstä, missä hän kutsui heti koolle kaikki upseerit ja pyysi heidän mielipidettään vartiovuorojen järjestelyistä. Prinssiä mietitytti, pitäisikö vartiovuorot organisoida siten, että jokaisella komppanialla olisi vähintään kaksi palveluksesta vapaata yötä, ja pitäisikö päävartiovuoro jopa sälyttää yhden valitun komppanian harteille vai tulisiko sitä kierrättää tasaisesti kaikilla komppanioilla. Lisäksi prinssi arvuutteli, pitäisikö vahdilla olla joka ikinen yö yksi ylin esimies sekä rumpali valmiina tekemään hälytyksen. Huhtikuun 14. päivä prinssi antoi kolmelle ratsumestarille ja komppanianpäällikölle käskyn kokoontua seuraavana päivänä Malmöhusin linnan luokse, missä sotilaat, sekä landfolk eli asevelvollisuuden (udskrivning) perusteella palvelukseen kutsutut että gevorbne folk eli värvätyt palkkasoturit, vannoisivat lippuvalan. Tuolloin Christian lähetti myös Vemmenhögin kruununvoudille käskyn kysellä kihlakuntansa talonpoikien keskuudessa, josko kukaan heistä olisi halukas palvelemaan kruunua rakuunana. Ratsun rakuunoiksi halajavat talonpojat joutuisivat tuomaan omasta takaa, mutta kruunun puolesta heille luvattiin musketti ammuksineen sekä pikakoulutus sodankäynnin saloihin Malmön upseerien johdolla. Vaikka Christianin kirje ei tätä seikkaa maininnut, oli vapaaehtoisesta ratsupalveluksesta tapana myöntää talonpojille palkkaa, verohelpotuksia tai muita fiskaalisia etuisuuksia.

Kuultuaan 18. huhtikuuta, että Ystadia kohti edennyt vihollinen oli saapunut jo kolmen mailin päähän Malmöstä, Christian käski kaikkia ratsumestareita lähettämään 50 ratsusotilasta etsimään vihollista ja ottamaan selvää, ”kuinka vahvoja ruotsalaiset joukot ovat.” Mikäli ratsusotilaat näkivät mahdollisuuden tehdä haittaa ja vahinkoa viholliselle, heidän tulisi tarttua tilaisuuteen, ”mutta muutoin heidän ei tulisi vaarantaa mitään.” Seuraavana päivänä Christian antoi Falk Lykkelle määräyksen koota 200 miehen vahvuinen osasto, jonka tehtävänä oli edetä ruotsalaisten uhkaamaan Lundiin ja kerätä sieltä kaikki saatavissa oleva ruis, jauho, heinä ja muut elintarpeet ja tuoda ne Malmöön. Lundissa oli myös joitakin ”espanjalaisia ratsuja” eli ratsuväen torjuntaan tarkoitettuja piikkiesteitä, jotka Christian halusi sotilaiden tuovan mukanaan Malmöön. Prinssi antoi myös määräyksen, että vastedes kaikki tiedustelu-, taistelu- ja muilta retkiltä palaavat upseerit antaisivat heti Malmöön saavuttuaan joko suullisen tai kirjallisen selonteon kokemuksistaan ja tekemisistään prinssille itselleen.

Prinssi Christian piti yhteyttä myös viholliseen, vaikkakaan ei omissa nimissään vaan eversti Falk Lykken kautta. Huhtikuun 25. päivä Malmöstä lähti prinssin kirjurin käsialalla kirjoitettu kirje ruotsalaiselle kenraalimajuri Hans Wachtmeisterille, jonka ratsuosastot parveilivat Skoonen eteläisissä osissa keräämässä kontribuutioita ja taistelemassa paikallisia talonpoikaississejä eli snapphanareita vastaan. Kirjeessä ehdotettiin sotavankien vaihtoa ruotsalaisten ja tanskalaisten kesken, mikä oli täysin vakiintunut käytäntö aikakauden muilla sotakentillä, vaikkapa ruotsalaisten ja imperialistien välisessä sodankäynnissä Saksan kamaralla. Saksalaisesta käytännöstä poiketen Christian kuitenkin ehdotti sotavankien vaihtamista päittäin sen sijaan, että osapuolet olisivat ryhtyneet maksamaan toisilleen lunnaita. Vaikkeivät lähteet sitä kerrokaan, on todennäköistä, että Wachtmeister suostui Christianin ehdotukseen, sillä vain yhdeksän päivää aiemmin oli Kristianstadin luona suoritettu aivan vastaavanlainen vankien vaihto. Vankien vaihto tai lunnaita vastaan vapauttaminen ei silti ollut mikään itsestäänselvyys aikakauden sodankäynnissä: joulukuussa 1644 kenraali Carl Gustaf Wrangel kertoi kansleri Axel Oxenstiernalle pidättävänsä tanskalaisia sotavankeja laivojensa miehistönä siitäkin huolimatta, että Kööpenhaminassa ja Glückstadtissa odotti vaihtoaan ja vapauttamistaan joukko vangittuja ruotsalaisia upseereita ja rivisotilaita [lähde: Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefväxling II:8].

Prinssi Christian oli tyytymätön Malmöstä lähetettyjen retkikuntien saavuttamiin sotilaallisiin tuloksiin. Lähes kaikki sotilasretkikunnat olivat epäonnistuneet tavoitteittensa ja päämääriensä saavuttamisessa, prinssi valitti maaherra Tage Thottille, eversti Falk Lykkelle ja varuskunnan upseereille laatimassaan muistiossa 20. huhtikuuta 1644. Syynä sotilasretkikuntien laihoihin saavutuksiin olivat prinssin mielestä paikalliset talonpojat, jotka olivat saaneet hyvissä ajoin vihiä tanskalaisten sotilaiden liikkeistä ja menivät sen jälkeen paljastamaan tietonsa viholliselle. Vastalääkkeeksi näille tietovuodoille prinssi ehdotti kiristettyjä turvatoimia Malmön muurien sisäpuolella. Talonpojat eivät saaneet tästedes enää hortoilla kaupungin kaduilla vapaasti, vaan heillä piti olla mukanaan sotilassaattaja. Jottei talonpojilla edes olisi suurempaa syytä lähteä kaupungille vaeltelemaan, prinssi ehdotti maalaismarkkinoiden siirtämistä kaupungin porttien tuntumaan, mikä ei estäisi talonpoikia ja porvareita harjoittamasta tavanomaista kaupankäyntiään. Lopuksi prinssi kehotti upseereita keksimään keinoja hyökätä verrattain riskittömästi Malmön ympäristössä harhailevia ruotsalaisia joukko-osastoja vastaan.

Prinssi Christianille aiheuttivat lisäpäänvaivaa kurittomat talonpojat ja sotilaat. Prinssi kulutti paljon mustetta ja kirjepaperia selvittäessään erästä väitettyä tapausta, jossa Lundiin sijoitetut sotilaat olisivat varastaneet paikallisesta hospitaalista hevosen ja erään kirkon seinälle ripustetun kilpivaakunan. Malmössä puolestaan porvarit olivat valittaneet prinssille kaupungilla maleksivista sotilaista ja nostomiehistä, jotka murtautuivat porvarien koteihin yötä päivää ja vohkivat niistä rahaa ja arvotavaroita. Christian reagoi porvarien valituksiin vaatimalla upseereita pitämään vastedes parempaa kuria joukkojensa keskuudessa sekä rankaisemaan näytösluonteisesti kaikkia mahdollisia niskoittelijoita. Porvareille laatimassaan vastauksessa 26. huhtikuuta prinssi kertoi antaneensa määräyksen, jonka mukaan iltasoiton jälkeen kortteereistansa poistuneita sotilaita ryhdyttäisiin vastedes rankaisemaan. Vahdista poistuminen vallien ja skanssien ulkopuolelle oli kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla. Prinssi Christian muistutti vielä, että nautakarjan ja elintarvikkeiden vieminen pois kaupungista tultaisiin estämään ”vakavimmalla ja korkeimmalla rangaistuksella”, syyllistyivät tekoon sitten sotilaat tai porvarit. Kolmea päivää myöhemmin Christian antoi kaupungin porvareille käskyn luovuttaa kolmasosa heidän omistamastaan viljasta kuninkaalliselle muonamestarille kuittia vastaan. Kruunun takavarikoimasta viljasta luvattiin korvaus joskus hamassa tulevaisuudessa. Tämän jälkeen prinssi Christian lähti Malmöstä eikä enää palannut sinne sodan aikana.

Kööpenhaminaan palattuaan prinssi Christian teki kuitenkin vielä yhden suuren palveluksen sotahistorioitsijoille laatiessaan valtaneuvostolle pohdiskelevan muistion Malmön varuskunnan sotataidollisista ongelmista. Vierailut Malmössä olivat jättäneet prinssille vaikutelman siitä, että kaupunkiin sijoitetut ”soldateskat”, sekä ratsusotilaat että jalkamiehet, olivat suuren epäjärjestyksen vallassa. Keskeisin ongelma oli se, että joukoilta puuttui yksi ja yhteinen, joko everstin tai everstiluutnantin arvoinen ylipäällikkö, joka olisi koordinoinut joukkojen toimintaa. Nykyisellään kaupungista käsin suoritetut sotilasoperaatiot toteutettiin yksittäisten kapteenien ja ratsumestarien toimesta. He eivät tehneet yhteistyötä vaan kilpailivat ja riitelivät keskenään. Prinssi Christian oli sitä mieltä, ettei keskinäisten nahisteluiden tulisi vastedes antaa tulla sotilaallisten tavoitteiden tielle vaan että upseerien pitäisi kokoontua yhteen ennen jokaista tiedustelu-, muonanhankinta- tai muuta sotilasoperaatiota päättämään kollektiivisesti operaatioihin käytettävien joukkojen koosta, koostumuksesta ja johtajista. Prinssi tarjosi käytännöllisenä ratkaisuna sodankäynnin ongelmiin taisteluyhtymien koon kasvattamista. Varuskunnan tulisi luopua uloshyökkäyksistä pelkkien jalkaväkikomppanioiden tai ratsulippueiden voimin ja muodostaa niiden sijaan joko everstien johtamia rykmenttejä tai everstiluutnanttien alaisuudessa toimivia jalkaväen prikaateja tai ratsuväen eskadroonia. Malmön varuskunta mitä ilmeisimmin alkoi noudattaa prinssin ohjeita, sillä kesäkuussa 1644, jolloin Gustaf Hornin johtama ruotsalainen kenttäarmeija vihdoin ilmaantui Malmön muurien ulkopuolelle, tanskalaiset puolustajat suorittivat uloshyökkäyksiä kaupungista useiden satojen miesten voimin.

Malmön sotilaalliset asiat eivät kadonneet prinssin näköpiiristä vielä aivan kokonaan, sillä loppukevään ja kesän aikana Christian puuttui vielä toistuvasti Malmön linnoitustöiden kulkuun sekä ampumatarvikkeiden toimittamiseen ruotsalaisten uhkaamalle varuskunnalle. Prinssin oli kuitenkin pakko ottaa vastuulleen yhä enemmän kuninkaan työtehtäviä, sillä Kristian IV pysyi jatkuvasti poissa Kööpenhaminasta ja osallistui itse sotatoimiin joko laivastonsa tai Skooneen syksyllä rantautuneen siirtoarmeijansa mukana. Vuoden 1645 prinssi Christian vietti lähes kokonaisuudessaan Falsterin saarella sijaitsevassa Nykøbingin linnassaan, mistä käsin hän organisoi Falsterin ja Lollandin puolustusta ruotsalaisten mahdollista maihinnousuoperaatiota vastaan.

Christianin lyhyt, katkonainen ja epädramaattinen asema Malmön ylipäällikkönä tarjoaa silti kiinnostavan näkökulman 1600-luvun sodankäyntiin Tanskassa. Prinssin kirjeenvaihdossa korostuu vähintäänkin kuningashuoneen keskeinen rooli sodankäynnin organisoijana. Christianin puuttumista Malmön linnoittamiseen ei tule lainkaan väheksyä, sillä myöhemmät sotahistorioitsijat ovat pitkälti sitä mieltä, että juuri linnoituslaitteiden vahvistaminen lannisti ratkaisevalla hetkellä kesällä 1644 Gustaf Hornin haluja kokeilla Malmön puolustuksen vahvuutta. Siinä vaiheessa syksyllä 1645, kun Horn vihdoin koki armeijansa tarpeeksi vahvaksi ryhtyäkseen toden teolla Malmön piirittämiseen, Brömsebron rauhanneuvottelut saatettiin päätökseen ja Ruotsin ja Tanskan välille puhkesi rauha. Vaihtoehtoisen historian hengessä voidaan toki pähkäillä, olisiko Malmön linnoituslaitteet saatettu uskottavalle tasolle ilmankin prinssin panosta, mutta Christianin säilynyt kirjeenvaihto antaa joka tapauksessa sen kuvan, ettei asioita olisi tapahtunut Malmössä ilman prinssin oma-aloitteellisuutta. Varsinaisissa taisteluoperaatioissa Christian törmäsi aikakauden sodankäynnin suureen rakenteelliseen haasteeseen eli sääty-yhteiskuntaan ja sen tapaan hankaloittaa sotilaallisen komentoketjun noudattamista. Koska Tanskan asevoimissa ei vielä ollut käytössä mitään yksiselitteistä rangijärjestelmää (sellainen otettiin käyttöön vasta vuonna 1671), prinssi joutui säätämään taisteluyhtymien kokoa siten, että ne vastasivat paremmin varuskunnan upseeriston sääty-yhteiskunnallista nokkimisjärjestystä. Lopuksi on vielä todettava, että prinssi Christian näytti suorittavan henkilökohtaisesti sellaisia tehtäviä, jotka vihollismaa Ruotsissa oli jo delegoitu fiskaalis-sotilaallisen valtiovallan hallinnollisille instituutioille, kuten materiaalihankinnoista vastanneelle sotakollegiolle. Vuonna 1644 Tanska näytti vielä vastanneen uuden ajan sodankäynnin kasvaneisiin haasteisiin erilaisilla ad hoc -ratkaisuilla, joiden toteuttaminen riippui pitkälti prinssi Christianin ja muiden Oldenburgien kuningashuoneen jäsenten henkilökohtaisesta arvovallasta. Sodan ja sen aikana vallitsevan poikkeustilan aikana tuolle arvovallalle ei näyttänyt olevan moniakaan rajoitteita.

Julkaistu blogissa Scripturae 10.7.2015.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti