maanantai 12. helmikuuta 2018

Uusi vanha Eurooppa ja vanha uusi Eurooppa



Tammikuussa 2003, aivan Irakia vastaan aloitetun sodan aattona, Yhdysvaltojen tuolloinen puolustusministeri Donald Rumsfeld vastasi lehdistötilaisuudessa alankomaalaisen journalistin esittämään kysymykseen Yhdysvaltojen eurooppalaisten liittolaisten suhtautumisesta mahdolliseen maasotaan Irakissa. Vastatessaan lehtimiehen esittämään kysymykseen Rumsfeld tuli muotoilleeksi jaottelun Euroopan maiden kesken. Ne Euroopan maat, ensisijaisesti Ranska ja Saksa, jotka suhtautuivat nuivasti tai jopa torjuvasti Yhdysvaltojen kaavailemaan sotilasoperaatioon, edustivat Rumsfeldin mielestä ”vanhaa Eurooppaa”. Itäisen Euroopan tuoreimmista Nato–maista löytyneet Yhdysvaltojen tukijat, kuten Tšekki, Unkari, Bulgaria, Puola ja Baltian maat, kuuluivat puolestaan ”uuteen Eurooppaan”. Rumsfeldin lausunto synnytti toisaalta vastalauseita ranskalaisten ja saksalaisten parissa, jotka eivät erityisemmin pitäneet rinnastuksesta Yhdysvaltojen sotapolitiikkaa vastustaneisiin Kuubaan ja Libyaan, mutta toisaalta ranskalaiset ja saksalaiset pitivät sitä myös jonkinlaisena tunnustuksena Ranskan ja Saksan historiallisesta arvovallasta eurooppalaisen valtiojärjestelmän puitteissa. Saksassa assosiaatiota vanhaan Eurooppaan tervehdittiin suoranaisella helpotuksella, sillä ”uudella Euroopalla” oli Saksan lähihistoriassa varsin kielteisiä konnotaatioita.
Tällaiset näkemykset tulivat yllätyksenä Donald Rumsfeldille, joka piti itseään hyvinkin originellina ajattelijana ja joka oli kuvitellut keksineensä ensimmäisenä jaottelun uuden ja vanhan Euroopan välillä. Tämä kuvitelma oli väärä, sillä historiallisen dekonstruktion kautta Rumsfeldin ajattelu voidaan johdattaa yllättävään alkulähteeseen, Karl Marxin ja Friedrich Engelsin Kommunistisen puolueen manifestiin. Polku Donald Rumsfeldista Karl Marxiin ei ole kuitenkaan suora, vaan sen varrelta löytyy odottamattomia ja vääriä mutkia. 

Uuden ja vanhan Euroopan käsitteiden alkuperää dekonstruoidessa on matkattava ajassa taaksepäin, aloittaen vuodesta 2003. Uuden vanhan Euroopan ensimmäinen ja kaikkein äkkiväärin mutka ajassa taaksepäin kulkiessa on die Neuordnung Europas. Lyhyesti sanottuna Neuordnung oli Saksan kansallissosialistien voitokas visio toisen maailmansodan jälkeisestä Euroopasta. Neuordnung ei ollut ikinä mikään loppuun ajateltu tulevaisuudenvisio, sillä saksalaiset kansallissosialistit eivät ylipäätään arvostaneet pitkälle vietyä ajattelua. Adolf Hitlerin hapeton monologikirja Mein Kampf, erinäiset kansallissosialistiset ohjelmajulistukset sekä Saksan sodanaikainen toiminta sen miehittämillä alueilla antavat kuitenkin joitain vihjeitä Neuordnungin yleisistä suuntaviivoista. Samanaikaisesti sekä henkisesti lyijynraskas että älyllisesti höyhenkevyt Mein Kampf vihjailee Hitlerin tavoitelleen Saksalle samanlaista siirtomaaisännän roolia Euroopassa kuin mikä Britannialla yhä oli maailmanlaajuisessa mittakaavassa sotienvälisenä aikakautena. Sodan aikana Hitlerin alkuperäinen ajatushaamu jalostui näkemykseen ”Saksalaisen kansakunnan suurgermaanisesta valtakunnasta ” (Grossgermanisches Reich Deutscher Nation). Kyseessä olisi ollut jonkinlainen arjalaisreservaatti, joka olisi sisällyttänyt Saksan ja Itävallan lisäksi vielä Puolan, Ukrainan, Valkovenäjän, Baltian sekä kaikki skandinaaviset maat, mukaan lukien Ruotsin, jolla ei propagandaministeri Joseph Goebbelsin mielestä ollut oikeutta valtiolliseen olemassaoloon (tuhatvuotinen Ruotsi olisi toki voinut antaa samanlaisen tuomion hätäisesti kokoon kyhätylle ja historiallisesti keinotekoiselle Saksan kansallisvaltiolle). Kansallissosialistien arjalainen eläintarha olisi ollut uuden eurooppalaisen valtiojärjestelmän ydinosa. Sen ulkopuolelle jääneet läntisen ja eteläisen Euroopan kansakunnat olisivat järjestäneet suhteensa hegemoniseen Saksaan liittolaisten ja satelliittivaltioiden tavoin. 

Suurgermaanisen valtakunnan esteenä oli se seikka, että itäisen Euroopan arjalaisia laidunmaita asuttivat aivan vääränlaiset ihmiset, juutalaiset ja slaavit. Mitään uutta Eurooppaa ei voisi syntyä, ellei näitä ali-ihmisiä ensin raivattaisi pois herrakansan tieltä. Se, kuinka kansallissosialistit ryhtyivät käytännössä toteuttamaan uuden Euroopan visiotaan miehitetyssä Puolassa sekä Neuvostoliitolta vallatuilla alueilla, selviää Timothy Snyderin kirjasta Tappotanner: Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä (2014). Kuten kirjan nimestä voi päätellä, Snyder kuljettaa Hitlerin rinnalla myös toista juonta Josef Stalinista, joka ei tyytynyt tavoittelemaan uutta Eurooppaa vaan pyrki luomaan kokonaan uuden ihmislajin, anthropophagus sovieticuksen. Kollektivismin hedelmistä nauttineessa Ukrainassa neuvostoihmiset kirjaimellisesti olivat sitä mitä söivät. 

Dekonstruktion seuraava mutka kaartaa päinvastaiseen suuntaan kuin kansallissosialistinen Neuordnung. Siinä, missä Adolf Hitlerin uusi Eurooppa oli saksalainen, tšekkiläisen valtiomies Tomáš Masarykin uusi Eurooppa oli ei-saksalainen. Masarykin poleeminen kirja Nová Evropa ilmestyi Pietarissa vuonna 1917 aikana, jolloin Saksan voitto meneillään olleessa maailmansodassa näytti mahdolliselta tai jopa todennäköiseltä lopputulokselta ja jolloin Venäjä, Saksan vaarallisin vihollinen idässä, oli hukkumaisillaan tulvilleen riistäytyneen vallankumouksen kuohuihin. Masaryk julisti, että meneillään olleessa maailmansodassa (kuten hän sitä ensimmäisten joukossa nimitti) oli kyse yleisesti demokratian ja tasavaltalaisuuden taistelusta saksalais-itävaltalaista itsevaltiutta ja tyranniaa vastaan ja aivan erityisesti itäisen Euroopan slaavilaisten kansakuntien taistelusta kansallisen itsemääräämisoikeuden puolesta pangermanistista kolonialismia ja imperialismia vastaan.

Sodan ainoa tavoiteltava lopputulos oli siten demokraattisten ja itsenäisten kansakuntien voitto pangermaanisista ja imperialistisista Saksasta ja Itävallasta. Saksan ja Itävallan imperialismista vapautunut uusi Eurooppa järjestettäisiin kansallisuusperiaatteen mukaisesti. Siinä jokaiselle pienellekin kansakunnalle pyrittäisiin luomaan puitteet omaan valtiolliseen olemassaoloon. Näiden kansallisvaltioiden yläpuolella toimisi yhteisenä kommunikaatiotilana ja valtiollisena sovittelijana ”kansojen liitto”, joka puuttuisi tarvittaessa jäsenvaltioiden sisäisiin asioihin ja estäisi siten uuden maailmansodan syttymisen. Masaryk oli ajatuksineen pitkälti samoilla linjoilla kuin Yhdysvaltojen presidentti Woodrow Wilson, joka ajoi Versailles’n rauhanneuvottelujen yhteydessä lävitse ajatuksen Kansainliitosta. Eräs järjestelmän hyötyjistä oli Masarykin kotimaa Tšekki, joka sai Slovakian kanssa yhdistyneenä oman valtiollisen olemassaolon Itävalta-Unkarin keisarikunnan romahdettua. Uuden Tšekkoslovakian tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Tomáš Masaryk itse. Tiedämme nyt, mikä oli Masarykin ja Wilsonin visioiden pohjalle rakennetun, uuden eurooppalaisen valtiojärjestyksen lopullinen kohtalo. Oli Masarykille siunaus, että hän ehti kuolla vuonna 1935, neljä vuotta ennen sitä, kun kansallissosialistinen Saksa jälleen nielaisi tšekit osaksi pangermanistista suurvaltakuntaa. Myös Masarykin ja Wilsonin kaavailema Kansainliitto osoittautui suprakansallisena instituutiona kykenemättömäksi estämään uuden maailmansodan syttymisen. 

Dekonstruktion polku suoristuu Masarykin Nová Evropan jälkeen, ja välimatka seuraavaan kaarteeseen venyy puolen vuosisadan pituiseksi. Tuolloin, tarkalleen sanoen heinäkuun 25. päivä vuonna 1864, saatamme lukea Helsingissä ilmestyneen Finlands Allmänna Tidningin no. 169 sivuilta ranskalais-venäläisestä debatista, jonka keskiössä oli kiista uuden ja vanhan Euroopan määritelmistä. Debatin alkujuuri oli ranskalaisessa Le Pays -sanomalehdessä 13. heinäkuuta ilmestynyt kirjoitus, joka teki eron Ranskan ja Britannian edustaman ”uuden Euroopan” sekä Itävallan, Preussin ja Venäjän edustaman ”vanhan Euroopan” välillä. Britannian hallitus ei voinut ”tavata samalla tiellä” Wienin, Berliinin ja Pietarin hallituksia, Le Pays julisti. Britannia ei voinut kohdata muita kuin Ranskan hallituksen, joka kulki Britannian tavoin vastakkaiseen suuntaan kuin vanhan Euroopan valtiaat, sillä Ranskan hallitsijat kiinnittivät huomiota kansan toiveisiin, oikeuksiin ja intresseihin. ”Se on edistyksen tie, sivilisaation ja vapauden tie, tulevaisuuden tie”, Le Pays innostui hehkuttamaan uuden Euroopan visiotaan.

Ranskalaisen sanomalehden polemiikki ei mennyt nielemättä lävitse Pietarissa ilmestyneessä Journal de St: P:bourgissa, jonka kirjoittaman vastineen Finlands Allmänna Tidning julkaisi ruotsinnettuna. Journalilla ei ollut mitään sitä vastaan, että Ranska ja Britannia lähentyisivät toisiaan yhteistyön ja rauhaisan rinnakkaiselon merkeissä; sen sijaan Venäjän luokittelu Preussin ja Itävallan kanssa osaksi jotain ”vanhan Euroopan” yleiskäsitettä sai pietarilaisten journalistien vatsat närästämään. Journal de St: P:bourg ei ymmärtänyt, miksi Ranskan ja Britannian välinen yhteisymmärrys piti heijastaa Itävaltaa, Preussia ja Venäjää vastaan. Le Pays ei mitenkään kyennyt osoittamaan, että Britannian ja Ranskan yhteisymmärryksen takana olisivat samankaltaisuudet niiden poliittisissa instituutioissa ja valtioiden sisäisissä logiikoissa; lehtihän oli päinvastoin todennut, että ”oligarkkisen Englannin ja demokraattisen Ranskan tulisi ojentaa toisilleen kätensä”. Eivätkö yhtä lailla epädemokraattiset Preussi ja Itävalta muka olleet Britannian kädenojennuksen arvoisia? Journal de St: P:bourg olisi toki voinut nostaa esille myös senkin seikan, ettei Ranska ollut tuolloin mikään demokratia vaan Napoleon Bonaparten veljenpoika Louis-Napoleonin itsevaltiaan ottein johtama keisarikunta.

Pietarissa ymmärrettiin Le Pays’n vääristynyt logiikka, jonka mukaan Itävalta, Preussi ja Venäjä olivat kolmikantainen synonyymi Ranskan vapautta uhkaavalle reaktiolle. Venäjän kohdalla Le Pays’n polemisointi oli lähtenyt lopullisesti lapasesta. Le Pays oli vastustanut kolme vuotta aiemmin suoritettua, lehden mielestä ”liian ylistettyä” maaorjien emansipaatiota, sillä sen ainoana tarkoituksena oli ollut Le Pays’n mukaan tuhota puolalaiset maanomistajat, jotka muodostivat Puolan ”valistuneen luokan”. Nykylukijakaan ei voi kuin ihmetellä Ranskan Toisen keisarikunnan bonapartististen besserwissereiden perverssiliberaalia logiikkaa, jossa maaorjuuden lakkauttamista vastustettiin valistuksen ja demokratian nimissä. Eniten pietarilaisia lehtimiehiä ärsytti Le Pays’n yritys määritellä Venäjän hallitsija Aleksanteri II pelkäksi reaktion keulakuvaksi, pettymykseksi oman kansansa toiveille ja tavoitteille. Kuka muu eurooppalainen hallitsija kuin keisari Aleksanteri II, Journal de St: P:bourg kysyi, oli tehnyt työtä yhtä tunnollisesti ja uutterasti edistääkseen todellista edistystä eikä sitä, jota vain julistettiin mahtipontisissa kirjoituksissa. Kuka muu hallitsija etsi yhtä aktiivisesti ulkomaalaisia esikuvia ja innovaatioita omaan maahan sovellettaviksi ja sen elinolojen uudistamiseksi?

Nämä olivat hyviä ja maaliinsa osuvia kysymyksiä, sillä Ranskan keisari Napoleon III oli poroporvarillisuuden ja taantumuksellisuuden ruumiillistuma, joka näytti kuljettavan Ranskaa yhä kauemmaksi valistuksen ja edistyksen ihanteista eikä suinkaan niitä kohti. Yhtä lailla Journal de St: P:bourg olisi voinut kysyä, minkälaista ”uutta Eurooppaa” edusti vallananastaja Louis-Napoleonin imperiumi, joka yritti vimmatusti sonnustautua Ensimmäisen keisarikunnan ja jopa ancien regimén koristeisiin. Ja muistettakoon vielä, että Aleksanteri II oli vapauttanut Venäjän maaorjat samaan aikaan kun Napoleon III sovitteli kolonialismin kahleita länsiafrikkalaisten, indokiinalaisten ja polynesialaisten ranteisiin. Näitä näkökulmia hienotunteiset pietarilaislehtimiehet eivät kuitenkaan nostaneet esille vaan tyytyivät (aiheellisesti) kritisoimaan ranskalaisia kollegoitaan Venäjän ja sen olojen puutteellisesta tuntemuksesta.

Dekonstruktion polku päättyy ”Euroopan hulluun vuoteen 1848” ja tuolloin julkaistuun Kommunistisen puolueen manifestiin. Sen kuolemattomat alkusanat kuuluvat: ”Aave kummittelee Euroopassa, kommunismin aave. Kaikki vanhan Euroopan mahdit ovat liittoutuneet pyhään ajojahtiin tätä aavetta vastaan: paavi ja tsaari, Metternich ja Guizot, Ranskan radikaalit ja Saksan poliisit”. Karl Marx ja Friedrich Engels tulivat määritelleeksi vanhan Euroopan siten, että sitä edustivat kaikki muut paitsi Euroopassa kummitelleet kommunistit. Uuden ja vanhan Euroopan raja ei ollut siten maantieteellinen vaan yhteiskunnallinen, sillä kuten Manifesti ensimmäisessä virkkeessään julisti, ”koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa”. Vanha Eurooppa oli porvarien ja kapitalismin Eurooppa; uusi Eurooppa oli proletariaatin ja kommunismin Eurooppa. Tulevaisuus kuului vallankumoukselliselle luokalle, Manifesti tiivisti. Nykyhistoria tietää, että kommunistista Eurooppaa ei syntynyt Marxin ja Engelsin omana elinaikana, ei 1848 eikä edes 1871. Sellainen ilmaantui vasta ajanjaksolla 1917–1945, eikä varmaankaan aivan sellaisessa muodossa, kuin mitä Marx ja Engels olivat ajatelleet. Neuvostoliiton rakentaman kansojen vankilan romahdettua vuonna 1991 harvalla aikalaisella oli muita tuntemuksia kuin se, että nyt vihdoin vanha järjestelmä antoi tilaa uudelle Euroopalle. Amerikkalainen valtiotieteilijä Francis Fukuyama meni voitonriemuisissa päätelmissään niin pitkälle, että ennätti julistaa Neuvostoliiton ohessa koko historian loppua. Vanhan Euroopan raunioista olisi siten ponnistanut esille täydellinen ja valmis maailma, ja Marxin ja Engelsin uusi Eurooppa olisi saavuttanut historiallisen päätepysäkkinsä, joskin kiertoreitin kautta.

Miltä Donald Rumsfeldin, Francis Fukuyaman, Adolf Hitlerin, Tomáš Masarykin, Le Pays’n, Journal de St: P:bourgin, Friedrich Engelsin ja Karl Marxin visiot uudesta ja vanhasta Euroopasta näyttäytyvät vuonna 2015? Missä sijaitsevat tämän päivän vanha ja uusi Eurooppa? Toisin kuin Fukuyama ennusti, historia ei suinkaan loppunut vaan jatkoi kiusallista kulkuaan entiseen tahtiinsa. Vesi on jatkanut virtaamistaan Tonavassa, Reinissä ja Volgassa, ja Eurooppa näyttää nyt paljon erilaisemmalta kuin vuonna 1992, jolloin Fukuyaman The End of History and the Last Man ilmestyi ensimmäisen kerran. Rumsfeldin uusi Eurooppa on sekin supistunut Puolaan ja Baltian maihin, kun muut itäisen Euroopan valtiot ovat alkaneet hakeutua uudelleen Venäjän vaikutuspiiriin – vaikuttiminaan tällä kertaa tosin pääoma ja kapitalismi eikä vallankumous ja kommunismi. Edustaako Vladimir Putinin Venäjä nyt vanhaa taantumuksellista Eurooppaa ja läntinen Euroopan unioni uljasta uutta maailmaa? Kyllä ja ei. Venäjä ei ole Putinin johdolla juurikaan uudistanut yhteiskuntaansa tai talouttaan. On totta, että Venäjä liikkuu Putinin johdolla kohti jotain uutta eurooppalaista olotilaa, mutta se tapahtuu silti sellaisella etanannopeudella, että sitä on lähes mahdotonta rekisteröidä millään mittarilla. Euroopan unionin ja sen symbolisoiman uuden uljaan Euroopan heikkoutena taas on se, että unioni ei liiku kohti entistä suurempaa demokratiaa ja läpinäkyvyyttä vaan siitä poispäin. Nykyisten pankkikriisien seurauksena EU on alkanut muistuttaa yhä enemmän jonkinlaista Saksan johtamaa, pangermaanista ja kameraalista velkaimperiumia. Näin ollen voi sanoa, että sekä itäinen että läntinen Eurooppa edustavat yhtä lailla vanhaa ja taantumuksellista Eurooppaa.

Kenties uuden ja vanhan Euroopan välinen ero ei kuljekaan kansakuntien välillä vaan yhteiskuntien sisällä, kuten Marx ja Engels alun perin julistivat Kommunistisen puolueen manifestissaan? Euroopassa on alkanut esiintyä vahvoja viitteitä siitä, että tuotantovoimat eivät enää edistä omistussuhteiden kehitystä vaan ovat päinvastoin käyneet niille liian valtaviksi, kuten Marx ja Engels ennustivat tapahtuvan.  Voisiko uuden Euroopan päivitetty visio siis kuvata maanosaa, joka on vapautettu yhteiskuntasuhteita ja tuotantovoimia epäluovasti tuhoavan pääoman tavoittelun kahleista? Ainakin uuden ja vanhan Euroopan käsitteiden ensimmäiset artikuloijat Karl Marx ja Friedrich Engels olivat tätä mieltä.
                                           
Julkaistu blogissa Scripturae ja Uuden Suomen Puheenvuorossa 6.8.2015.

1 kommentti:

  1. "juutalaiset ja slaavit. Mitään uutta Eurooppaa ei voisi syntyä, ellei näitä ali-ihmisiä ensin raivattaisi pois herrakansan tieltä." 

    Pieni täsmennys: juutalaiset oli kai tarkoitus raivata kokonaan pois Euroopasta, aluksi kirjoittamalla sitten kansanmurhalla. Slaaveille kai oli varattu osa orjakansana, lähinnä kai maatyöläisinä "herrakansan" hyväksi.

    VastaaPoista