sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Täydellinen sotilas



Luin väitöskäsikirjoitukseni taustatutkimukseksi David R. Lawrencen kirjan The Complete Soldier: Military Books and Military Culture in Early Stuart England (2010). Kuten kirjan alaotsikko kertoo, Lawrencen tutkimuksen aiheena on tietokirjallisuuden ja sotilaskulttuurin välinen suhde 1600-luvun alun Englannissa. Aihetta ei ole tätä aikaisemmin tutkittu yhtä syvällisesti; lähimmäksi ovat päässeet J. R. Hale vuonna 1961 ilmestyneessä kirjassaan The Art of War and Renaissance England sekä Sydney Anglo teoksessa The Martial Arts of Renaissance Europe vuonna 2000.

Lawrence pyrkii kirjassaan uudistamaan sitä luutunutta ennakkoluuloa, jonka mukaan Englanti uinui ruususen unta sisällissotaa edeltävinä vuosikymmeninä ja oli autuaan tietämätön tuonaikaisen sodankäynnin muuttuneista realiteeteista. Tämä käsitys on perustunut pitkälti siihen tapaan, jolla varhaisten Stuartien pienenpienet vapaaehtoiset asevoimat, niin sanotut Trained Bands, oli koulutettu, aseistettu ja järjestetty. Vakiintunut ennakkoluulo ei ole aivan perusteeton, sillä vapaaehtoisjoukkojen taistelutavat ja aseistus olivat usein vanhentuneita ja suoranaisen anakronistisia 1600-luvun maailmassa. Niinpä englantilaiset viikonloppusoturit saattoivat yhä käytellä sellaisia keskiaikaisen sodankäynnin jäänteitä, kuten kaarijousia ja ratsupeitsiä, jotka olivat jo lähes lopullisesti kadonneet muualta Länsi-Euroopasta. Vastaavasti Englannista ei juuri löytynyt uuteen tyyliin rakennettuja trace italienne -linnoituksia, jotka oli suunniteltu kestämään kanuunoiden ja muiden ampuma-aseiden tulitusta.

Kuva sotahistoriallisista perinnekerholaisista ei silti ole koko totuus 1600-luvun alun englantilaisista sotilaista. Kun kahdeksankymmenvuotisena (1568–1648) sotana tunnettu pitkittynyt konflikti puhkesi Espanjan ja Alankomaiden kapinallisten provinssien välillä 1560-luvun lopulla, monet englantilaiset vapaaehtoiset suuntasivat Alankomaihin osallistuakseen siellä riehuvaan sotaan joko protestanttisten kapinallisten tai katolisten espanjalaisten puolella. Alankomaiden sodalla oli valtaisa merkitys englantilaisen sotataidon kehityksessä. Uudenlaista, pääasiallisesti positionaalista sotaa pidettiin yleisesti ”sodan kouluna”, jonka oppeja Alankomaista palaavat veteraanit pyrkivät siirtämään edelleen eteenpäin omien maanmiestensä hyödyksi. Tuossa siirtoprosessissa oli painetulla kirjallisuudella kaikkein suurin merkitys. 1570-luvulta lähtien Englannissa alkoi ilmestyä runsaasti sotatieteellistä kirjallisuutta, ensin vieraskielisten auktoriteettien, usein italialaisten ammattisotilaiden alkuperäisteosten käännöksiä, mutta ajan myötä myös englantilaisten sotilaiden omia pohdintoja.

1600-luvun vaihteen sotilasteoreettinen kirjallisuus heijasteli uusia ajatuksia ja ihanteita. Sprezzatura eli renessanssin aikakaudelta periytynyt ajatus siitä, ettei ritarin ollut soveliasta syventyä liiaksi kirjallisuuteen, antoi tietä uudelle ihanteelle, jossa ”täydellinen sotilas” oli perehtynyt niin sodankäynnin käytäntöön kuin teoriaankin. Kaikkein arvokkaimpana oppina pidettiin jalkaväen sodankäyntiä ja uutta nassaulaisen koulukunnan sodankäyntitapaa. Niinpä suuri osa sotateoreettisesta kirjallisuudesta pohti peitsimiesten ja musketöörien muodostelmia sekä näiden kahden asetyypin ihanteellista yhdistelmää. Pitkälti juuri sotilaallinen kirjallisuus juurrutti Englantiin nassaulaisen koulukunnan keskeisimmät sotilaalliset innovaatiot: jalkaväen, ratsuväen ja tykistön yhteistyön sekä niin sanotun vastamarssin, jossa musketöörit koulutettiin siirtymään muodostelman perälle aseensa laukaistuaan, jotta seuraava rivistö pääsisi mahdollisimman pian laukaisemaan omat muskettinsa. Myös uuden linnoitustaidon omaksumisen Englannissa voidaan lukea aihetta käsitelleen kirjallisuuden ansioksi. Kun sisällissota puhkesi vuonna 1638, Englannissa ei ollut juuri lainkaan uuteen trace italienne -tyyliin rakennettuja linnoitteita. Sotatoimien puhjettua sekä rojalistien että parlamentaristien oli pikapikaa opittava uudet linnoitusopit, mikä ei olisi onnistunut ilman olemassa olevia linnoitustaidon oppikirjoja. Vain ratsuväen sodankäynnissä englantilaiset raahautuivat jäljessä niin käytännön kuin teoriankin puolella. Ratsusotilas oli lähestulkoon kadonnut Englannista 1500-luvun lopulla, ja ratsastamista käsitellyt kirjallisuuskin keskittyi enemmän kouluratsastukseen kuin sodankäyntiin. Ratsuväen herättäminen henkiin uuden sodankäynnin kenties keskeisimpänä aselajina tapahtui vasta sisällissodan pyörteissä, jolloin aiempien sotilaallisten laiminlyöntien hinta jouduttiin oppimaan kummassakin leirissä kantapään kautta.

Lawrencen kirja käsittelee tärkeää aihetta ja on tervetullut lisä uuden ajan sodankäynnin tutkimukseen. Jotain kritisoitavaakin siitä kuitenkin löytyy. Kuten monien muidenkin sotahistorioitsijoiden, myös Lawrencen huomion keskipisteenä on itse taistelukenttä aseineen ja taktiikoineen. Näin ollen 1620-luvulla kirjoittanut Edward Cooke saa ankaran käsittelyn Lawrencelta, joka mitätöi Cooken plagioijana ja aikakauden taistelukenttää tuntemattomana nojatuolistrategina. On totta, ettei Cooke ollut koskaan ottanut osaa Alankomaissa ja Saksassa riehuneisiin sotiin ja että Cooke selvästikin kopioi huolettomasti toisten sotateoreetikkojen kirjoituksia, mutta hänen kahden kirjansa (Character of Warre ja Prospective Glasse of Warre) lyttääminen ”genren kaikkein huonoimpina tuotoksina” on silti hiukan liian ankaraa. Cooken jälkimmäinen kirja, vuonna 1626 ilmestynyt Prospective Glasse of Warre, on sikäli arvokas lisäys aikakauden sotilaskirjallisuuteen, että se käsittelee sitä ”pientä sotaa”, jota käytiin taistelukenttien ja piiritysten ulkopuolella. Cooken anekdootit vakoilusta, väijytyksistä, vihollisen lahjomisesta ja muista sotajuonista poikkesivat aikakauden muusta sotilaskirjallisuudesta, joka keskittyi ensisijaisesti ihanteellisen jalkaväen muodostelman hahmottelemiseen tai piirityssodankäynnin teknisiin yksityiskohtiin. Tämän epäkonventionaalisen lähestymistapansa ansiosta Cooke olisi ansainnut enemmän tunnustusta myös Lawrencelta.

Lisäksi Lawrencen kirjalta jäi kaipaamaan syvempää pohdintaa 1600-luvun alun sotateoreettisen kirjallisuuden roolista modernin sodankäynnin muodostumisessa. Edesmennyt ruotsalainen historioitsija Jan Glete käsitteli tätä aihepiiriä laivastojen näkökulmasta kirjassaan Warfare at Sea 1500–1650: Maritime Conflicts and the Transformation of Europe (2000), jossa hän pohti yksityisten sotilasurakoitsijoiden palveluksessa olleiden ammattimerimiesten kehitystä valtiollisten laivastojen meriupseerikunnaksi. Jotain vastaavaa olisi ollut mielenkiintoista lukea myös Lawrencen kirjan sivuilta. Uskoakseni varhaismodernilla sotilaskirjallisuudella on ollut välittäjän rooli myös modernin armeijan ja sitä johtavan ammattimaisen upseerikunnan synnyssä. Sotilasteoreettinen kirjallisuus kokosi yhteen ja kodifioi eri käytäntöjä Euroopan lukuisilta sotatantereilta ja siirsi ne eteenpäin entistä yhtenäisempinä oppeina. Yhdenmukaiset koulutuskäytännöt, sulkeiset ja järjestäytymiset loivat pohjaa myös entistä yhdenmukaisemmalle päällystölle, joka puolestaan heijasti omat sotilaalliset ihanteensa muotoutumaisillaan oleviin vakituisiin armeijoihin. Uuden ajan sotilaallinen vallankumous oli siten paitsi teknologinen ja yhteiskunnallinen niin myös kulttuurillinen murroskohta eurooppalaisessa sotahistoriassa.


Julkaistu blogissa Scripturae 5.2.2013.

5 kommenttia:

  1. "pohti peitsimiesten ja musketöörien muodostelmia sekä näiden kahden asetyypin ihanteellista yhdistelmää."

    Tämä pohdinta kesti kai koko 1500-luvun ja 1600-luvun alun, jolloin ymmärtääkseni Ruotsin Kustaa II Aadolf keksi ideaalin suhteen ja 1690-luvusta alkaen pajunetti (pistin) ratkaisi koko ongelman.

    VastaaPoista
  2. "Ratsusotilas oli lähestulkoon kadonnut Englannista 1500-luvun lopulla"

    Mistähän tämä johtui kun vielä 1500-luvun alkupuolella Henrik VIII:n Euroopan sodissa englantilainen ratsuväki näytteli jonkinlaista roolia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En muista miten Lawrence tätä perusteli mutta rohkenen vastata silti hänen puolestaan. Henrikin jälkeen Englanti ei juuri sotinut kuin vasta Elisabetin valtakaudella, ja silloinkin sodankäynnin painopiste siirtyi maalta merelle. Englantilainen säätyläistö (Gentry) ei myöskään halunnut käyttää enää rahaa ratsusotilaiden varustamiseen, ja siksi instituutio näivettyi. Englantilaisten kampanja Irlannissa Tyronen kapinan aikana (1593-1603) jossain määrin kärsi tästä ratsuväen heikkoudesta.

      Poista
    2. Jotain jäänteitä kai säätyläistöön jäi, koska ymmärrän juuri tuon ryhmän muodostavan ratsuväen olleen 1640-luvun sisällissodassa rojalistien alkumenestyksen taustalla, semminkin kun näillä komentajanaan prinssi Rupertin kaltainen tataiva, joskin aika uhkarohkea komentaja. Sitten raha ratkaisi kun parlamentti sai perustettua uuden malliarmeijan, jossa yhtyivät riittävät resurssit ja kalvinistinen fanatismi. Kun nämä saivat sitten komentajakseen kyvykkään Cromwellin, nuo "rautakyljet" taisivat olla aikauden parhaisiin kuuluvaa ratsuväkeä, vaikkeivat taineet ikinä ottaa mittaa mannermaisista vastaavista.

      Asiaan liittyen, oliko 30-vuotisessa sodassa englantilaisia palkkasotureita tai muita osallistujia. Skotlantilaisia oli kai Ruotsin joukoissa runsaastikin, mutta miten englantilaiset? Oliko sotataidon harrastus vain kamarioppia tai perustui alankomaiden kokemukseen?

      Poista
  3. Englantilaisia oli paljonkin kolmikymmenvuotisessa sodassa ja vielä kummallakin puolella, mikä asia tuppaa joskus unohtumaan. Saksassa opittu sotataito siirrettiin sitten takaisin kotimaahan Englannin sisällissodan aikana. Rojalistien tai parlamentaristien ylimmässä sodanjohdossa ei kuitenkaan ollut monia Saksan veteraaneja, pikaisesti tulee mieleen vain skottilaisten kovenantistien sotapäällikkönä toiminut Alexander Leslie ja rojalistien puolella sotinut Patrick Ruthven, jotka kummatkin olivat olleet aiemmin Ruotsin palveluksessa. Myös Pfalzin prinssi Ruprecht oli nuorukaisena ottanut osaa kolmikymmenvuotiseen sotaan alankomaalaisten riveissä.

    VastaaPoista