Alussa oli
harmonikkamania. On epäselvää, mistä villitys sai alkunsa, mutta kun
harmonikkavalmistaja Hohner järjesti harmonikkamessut vuonna 1932, yli 40,000
innokasta fania tunki Westminster Central Hallin tiloihin Lontoossa kuulemaan
sellaisia esiintyjiä kuin Don Porto & Novelty Accordions. Pian
eksoottisesti pukeutuneet harmonikkabändit esiintyivät muuallakin Englannissa,
ja instrumentin suosion kasvaessa se sai vuonna 1935 oman lehtensäkin nimeltä Accordion
Times. Sodan aikana harmonikkabuumi laantui ja Accordion Times
ajautui taloudellisiin vaikeuksiin. Lehti ja sen toimittajat löysivät
pelastuksen fuusioitumalla uuden lehden kanssa, joka ei ilmestynyt enää
satunnaisesti vaan viikoittain, ja joka tarjoili sisältöä muillekin
ammattimuusikoille kuin harmonikan soittajille. Uuden lehden nimi oli Musical
Express: Incorporating Accordion Times.
New Musical Expressin
entinen (ja nyt jo valitettavasti edesmennyt) toimittaja Pat Long hakee
näin kaukaa historiasta vauhtia kertoakseen tarinan työpaikastaan ja Britannian
kiistattomasti tunnetuimmasta ja tärkeimmästäkin pop ja rock musiikin
ajankohtaislehdestä. NME:n historia on samalla myös historia
rockmusiikista itsestään niin taiteellisesti kuin kaupallisestikin. Muusikoiden
ammattilehti Musical Express onkin informatiivisin mahdollinen
kiintopiste luoda ymmärrystä populaarikulttuurin synnystä toisen maailmansodan
jälkeen. Musical Expressin alkutaipaleella 1940-luvun jälkipuoliskolla
musiikin kaupallinen kuluttaja osti yhä nuottivihkoja eikä niinkään
savikiekkoja, jotka olivat hankalasti käsiteltäviä, hauraita ja vaativat
soittimen, jonka äänentoisto ei ollut kaksinenkaan. Jos aikakauden iskelmiä ei
soittanut tai laulanut itse, niitä saattoi kuulla lähinnä konserteissa tai
satunnaisina soittoina radion rajallisessa ohjelmatarjonnassa.
Mutta pian asiat alkoivat
muuttumaan ripeästi ja monella rintamalla samanaikaisesti. Uudenlaiset
vinyylilevyt olivat helpompia ja halvempia valmistaa sekä kompaktimpia käyttää
kuin vanhat savikiekot, mikä kasvatti musiikkiäänitteiden markkinoita. Vaikka
kansallinen radioyhtiö BBC soitti edelleen voittopuolisesti klassista musiikkia
ja satunnaisesti jazzia, Radio Luxembourg, 1920-luvulta saakka
englanninkielistä ohjelmaa lähettänyt ulkomainen asema, löysi itselleen uuden
markkinaraon populaarimusiikista ja aikakauden nousevista tähdistä, kuten Frank
Sinatrasta, Nat King Colesta ja Bing Crosbystä. Tähän saumaan
osui myös pahoihin velkoihin ajautunut Musical Express, jonka osti
visionäärinen showbisnesmies Maurice Kinn vuonna 1952. Brändättyään
lehden uudeksi versioksi aiemmasta, kirjaimellisesti vain nimellä New
Musical Express, Kinn löysi journalistisen kultakimpaleen hittilistojen
laatimisesta. Syntyi kaupallisen menestyksen kierre, jossa levy-yhtiöt promovoivat
artistejaan hittilistoja laativalle Kinnille, joka puolestaan markkinoi
listojaan, lehteään ja levy-yhtiöiden musiikkiartisteja Radio Luxembourgin
ääniaalloilla. Kun nuorison suosima rockmusiikki löi itsensä läpi 1950-luvun
lopulla, NME asemoitui juuri uuden musiikkityylin ja sitä rakastavan
nuorison ensisijaiseksi paperimediaksi.
Rockin vallankumouksesta
ei alkanut Kinnin lehdelle menestyskertomusta vaan ihan pelkkä kertomus ylä- ja
alamäkineen. Ensimmäinen aallonpohja koitti jo 60-luvun vaihteessa, jolloin
rockpioneerit Ritchie Valens ja Buddy Holly olivat traagisesti
kuolleet samassa lento-onnettomuudessa, ja rockin kuningas Elvis Presley
oli puolestaan tekemässä siirtymää musiikista elokuviin. Mediassa puhuttiin
täydellä tietäväisyydellä koko rockmusiikin kuolemasta pelkkänä ohimenevänä
villityksenä, ja liian varman päälle pelannut Kinn teki päätöksen myydä oman
omistuksensa lehdestä mediajätti IPC:lle – ainoana reunaehtona se, että hän sai
itse edelleen jatkaa NME:n päätoimittajana. Pari viikkoa myynnin jälkeen
The Beatles julkaisi ensimmäisen singlensä Love Me Do, ja Kinn tajusi tehneensä
hirvittävän virhearvion. Rock oli kaikkea muuta kuin kuollut.
Beatlesien
ilmaantumisesta alkaa NME:n tarinan merkittävin kaari, joka jatkui
vuosituhannen vaihteeseen. Sinne katkeaa myös Longin kerronta, vaikka hän itse
ehti työskennellä lehdessä 2000-luvulla. Long kuitenkin kirjoittaa NME.n
historiaa eikä omaelämäkertaa, joten aikarajaus on looginen ja ymmärrettävä. Rockmusiikki
kehittyi vauhdilla 1960-luvulla, joten myös siitä kertovan journalismin oli
pysyttävä kehityskulun mukana. 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa mukaan
ilmestyivät lehden legendaarisimmat toimittajat Charles Saar Murray, Mick
Farren ja Nick Kent, 70-luvun puolivälissä vielä Tony Parsons
ja Julie Burchill. Heidän rockjournalismillaan oli kaksi merkittävää
ominaispiirrettä. Ensinnäkään toimittajien uusi sukupolvi ei enää kirjoittanut
toteavia mainospuffeja (”Things are really looking up for…”), vaan vaikutteita
haettiin aikakauden proosan amerikkalaisilta kärkinimiltä Norman Mailerilta,
Truman Capotelta, Tom Wolfelta ja Hunter S. Thompsonilta.
Tässä ”uudessa journalismissa” tarinan keskelle ei kirjoitettu artistia tai
bändiä vaan rocktoimittaja itse. Tästä seurasi toinen rockjournalismin
ominaispiirre eli toimittajan ja rocktähden rajan hämärtyminen. Toimittajat
eivät olleet pelkästään hyvissä vaan jopa läheisissä väleissä rockmuusikkojen
kanssa. Toimittajat ja artistit ryyppäsivät ja vetivät huumeita yhdessä, ja
joskus mentiin vielä intiimiempien kanssakäymisten tasolle. Hedonismi ja
egoismi vetosivat nuoreen lukijakuntaan ja tekivät NME:n toimittajista
omanlaisiaan rocktähtiä.
70-luvun lopun
punkvallankumouksesta alkoi NME:n eräänlainen toinen elämä. Aluksi vähän
jälkijunassa jarrutellut NME sitoutui uuden musiikkityylilajin
suosijaksi ja edistäjäksi. Tämä eetos kantoi 80-luvulla vielä ns. New Wave
-musiikin piiriin, ja lehdestä tuli tulenkantaja eräille 80-luvun rockmusiikin brittiläisille
suunnannäyttäjille, kuten The Jamin Paul Wellerille ja erityisesti The
Smithsin Steven Morrisseylle. Toisaalta lehteen versoi 80-luvulla myös
kaksi ongelmallista suuntausta, epäselvä kirjoitustyyli ja vasemmalle
kallellaan ollut voimakas politisoituminen. Uuden sukupolven rockjournalistit Ian
Penman ja Paul Morley olivat innostuneempia enemmän poststrukturalistisesta
filosofiasta kuin mistään yhdestä nimenomaisesta bändistä tai
musiikkisuuntauksesta, ja heidän monitasoinen ja sanoilla leikittelevä
kirjoitustyylinsä ammensi vaikutteita Roland Barthesin, Michel Foucaultin
ja Jacques Derridan tuotannosta sekä koko frankfurtilaisen sosiologian
perinteestä. Ongelmana oli, että monet kollegat pitivät kirjoitustyyliä
mahtailevana ja paskantärkeänä, kun taas nuorella lukijakunnalla ei ollut juuri
mahdollisuuksia päästä siihen sisälle. Politiikan saralla NME sitoutui
vahvasti vasemmiston ja ammattiyhdistysten Red Wedge -liikkeeseen sekä tuki
vaaleissa näkyvästi työväenpuolue Labourin ehdokas Neil Kinnockia. Yhden
puolueen taakse asettuminen voi olla lehdelle hyvä liike silloin, kun puolue
voittaa vaaleja, mutta Margaret Thatcherin Britanniassa konservatiivien
valta-asema säilyi vankkumattomana koko 80-luvun ajan. Red Wedge -assosiaatio
puolestaan kiristi välejä lehden toimittajien ja sen omistajan eli IPC:n
ostaneen Reed Internationalin kanssa ja johti lopulta päätoimittajan ja
journalistikunnan vaihdoksiin. Toisaalta kaikkia NME:n nimekkäitä
journalisteja poliittiset kuohunnat eivät juuri hetkauttaneet, sillä lehteen
oli muotoutunut jo 60-luvun lopulla vahva free lance -journalismin perinne.
80-luvun loppua
leimasivat musiikillisten ja journalististen kuppikuntien heimosodat. Lehden
sisällä aiheutti ristiriitaa uudenlainen Amerikasta rantautunut popmusiikki,
jossa musiikkia ei tehty enää niinkään perinteisillä soittimilla kuin syntetisaattoreilla,
rumpukoneilla ja vinyylien sämpläämisellä. House ja hiphop olivat saapuneet
rockmusiikin areenalle ja haastoivat perinteiset kitarabändit, joilla niilläkin
oli yhä oma vankka kannattajakuntansa. 90-luvulle tultaessa kitaralinja lopulta
voitti lehden portteja kolkutelleet hiphopparien laumat, mihin lopputulokseen
vaikutti lopulta musiikillista estetiikkaa enemmän lehden halu esiintyä uusien
bändien ja artistien löytäjänä kuin vain niistä raportoijina. Ilmiön taustalla
vaikutti brittiläisen musiikkibisneksen sirpaloituminen lukuisten itsenäisten
levy-yhtiöiden välille, mikä teki näiden ns. indiebändien ennakoimisesta ja
arvioimisesta aiempaa haastavampaa. Lehden ulkopuolella puolestaan kiihtyi sota
perinteistä arkkivihollista eli Melody Makeria vastaan. Melody Maker
oli vielä 60-luvun lopulla pitäytynyt enemmän jazz- kuin rocklehtenä, ja
70-luvulla sen journalistinen mielenkiinto kohdistui enemmän kuivakkaisiin progebändeihin
kuin David Bowien ja Marc Bolanin kaltaisiin värikkäisiin rocktähtiin,
joiden suosiossa NME silloin paistatteli. 80-luvun lopulla Melody
Maker pääsi kuitenkin NME:tä paremmin indiemusiikin kelkkaan ja oli
ensimmäisenä oivaltamassa seattlelaisen Nirvanan ja sen perässä seuranneen
grungen merkityksen. Melody Makerin toimittajien uudenlainen ylimielisyys
suututti NME:n kollegoita niin pahasti, ettei nyrkkitappeluiltakaan vältytty.
NME:n
viimeinen nousu tapahtui 90-luvun puolivälissä niin sanotun brittipopin
tiimoilta. Aluksi lehdessä ei ollut ymmärretty juuri lainkaan muita brittipopin
edustajia kuin lontoolaista Suedea, ja erityisesti manchesterilaisen Oasiksen suosion
potentiaalisuus jäi lehdeltä kokonaan huomaamatta. Kuitenkin, kun Oasiksen ja
lontoolaisen Blurin kilvoittelu eskaloitui kilpailevien singlejen sodaksi
vuonna 1995, viikoittain edelleen ilmestynyt NME tarttui ensimmäisenä musiikkilehtenä
tähän bändien taistoon ja raportoi siitä paitsi Britanniassa niin myös
kansainvälisellä areenalla. Vuoden ajan suurin piirtein kaikki tieto, mitä oli
ongittavissa brittipop -skenen sisäisestä dramatiikasta, siivilöityi yleisölle
ja muille medioille juuri NME:n sivujen kautta.
Pat Longin kertomus
katkeaa vuosituhannen vaihteeseen jo siitäkin syystä, että internetin vaikutus
rockjournalismiin oli tuolloin mullistava. NME oli aivan ensimmäisiä
lehtiä Britanniassa, joka ryhtyi väsäämään itselleen nettisivuja 90-luvun
puolivälissä, vaikkeivat lehden tuolloiset toimittajat edes kunnolla
ymmärtäneet, mikä nettisivu ylipäätään oli. Verkkolehti perustettiin jo vuonna
1996, ja kehityksen jälkijunaan tippunut Melody Maker yhdistettiin
arkkiviholliseensa vuonna 2000. Pikainen tarkistus paljastaa NME:n
säilyneen verkkolehtenä tähän päivään saakka, ja sen sisältö koostuu verkkosivujen perusteella paitsi musiikista
niin myös elokuvista, tv-sarjoista ja konsolipeleistä uutisoinnista.
Pat Longin kirjoittama
historia NME:stä on jopa niin kiinnostava, että kirja tuntuu loppuvan
kesken. Kertomuksen pitäminen tiivistettynä ja toimituksellisiin linjauksiin
keskittyvänä on kuitenkin mahdollistanut välttämään sen karikon, että Long
olisi sortunut juoruilemaan rockartisteista tai kirjoittamaan ylipäätään
bändien eikä NME:n historiaa. Kun toimittajat nykymaailmassa vaikuttavat
kärsivän alinomaisesta muistisairaudesta, tilaa ja tilausta johdonmukaisille journalismin
historian kartoituksille on enemmän kuin sellaiseen työhön tarttujia.
Pat Long. (2012). The History of the NME: High Times
and Low Lives at the World’s Most Famous Music Magazine. Lontoo: Portico. 240
s.