"Polttakaa Pfalz!"

Tiistaiaamuna 27. tammikuuta 1689 Heidelbergin kaupungin asukkaat Pfalzin vaaliruhtinaskunnassa seurasivat huolestuneina, kun kolmentuhannen miehen vahvuiset liittoutuneiden joukot marssivat pois kaupungista. Vetäytyessään liittoutuneiden sotilaat sytyttivät tuleen läheisen Ladenburgin kylän, joka oli aiemmin erehtynyt maksamaan erilaisia sotaveroja ja kontribuutioita niin säntillisesti, että kylän jättäminen lähestyvän vihollisen haltuun ei vaikuttanut liittoutuneiden mielestä hyvältä vaihtoehdolta. Lähestyvät viholliset olivat ranskalaisia, joita johti pahamaineinen Mélacin kreivi Ezéchiel du Mas. Vetäytyvät liittoutuneiden sotilaat kuuluivat ranskalaisten vastustajille Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueella: itävaltalaisille, baijerilaisille, brandenburgilaisille, pfalzilaisille ja saksilaisille. Läntisessä Euroopassa käytiin jälleen uutta suursotaa, tällä kertaa Ranskan Aurinkokuningas Ludvig XIV:n ja Augsburgin liigan nimeä kantaneen kansainvälisen koalition välillä. Historiassa tuo sota tunnetaan sen keston perusteella yhdeksänvuotisena sotana (1688–1697). 

Heidelbergin ja sitä ympäröivän maaseudun asukkailla oli hyvä syy kammoksua ranskalaisten maahantunkeutujien saapumista. Vetäytyvien liittoutuneiden komentaja oli saanut lähtiessään vastaanottaa koko joukon valituksia ranskalaisten siviiliväestöön kohdistamista julmuuksista. Pfalzilainen upseeri ei voinut tehdä muuta kuin pyytää kaupunkilaisia ja talonpoikia ilmoittamaan mahdollisista uusista julmuuksista liittoutuneiden armeijan päämajaan sekä kertomaan terveisiä ranskalaisille, että kaikki heidän mahdolliset ryöstelynsä ja väkivallantekonsa kostettaisiin sitten, kun Heidelberg jälleen päätyisi liittoutuneiden käsiin. Nämä ohjeistukset annettuaan pfalzilainen upseeri ratsasti pois ja jätti paikalliset asukkaat odottamaan lähestyviä miehittäjiä apeissa ja pelokkaissa tunnelmissa. 

Seuraavana päivänä noin kello kahden aikaan Heidelbergin ympäristöön alkoi levittäytyä ranskalaisia sotilaita. Ranskalaisten saapumisesta ilmoittivat ensimmäisinä savupatsaat, jotka nousivat ranskalaisten ryöväämistä ja tuleen sytyttämistä kylistä. Heidelbergin ulkopuolella roihahti tuleen kymmenen kylää ja niissä seitsemänsataa taloa, latoa, navettaa ja pilttuuta. Jotkut epätoivoiset kyläläiset yrittivät sammuttaa palavia kotejaan, mutta ranskalaiset sotilaat tönivät heidät syrjään musketinperillä ja pistimillä. 

Neckarjoen tulviminen pakotti prikaatinkenraali Mélacin pysyttäytymään torstain ajan joen eteläpuolella; ranskalaiset käyttivät tuon ajan polttamalla maan tasalle ne talot, jotka olivat säästyneet heidän aiemmilta tuhoamisorgioiltaan. Heidelbergissä ranskalaiset ryhtyivät toteuttamaan kaikkien 17–40 -vuotiaiden miesten pakkovärväystä sotilas- ja työpalveluun. Perjantaina 31. päivä Neckarin virtaus oli laantunut sen verran, että ranskalaiset uskalsivat ylittää joen ja siirtyä sen pohjoisrannalla sijaitsevaan Neuenheimin kylään. Heti joen toisella puolella oli viiniviljelmiä, joihin oli asettautunut väijyksiin pfalzilaisia sissejä eli Schnaphaneja. Sissit olivat jo ammuskelleet yöt ja päivät läpeensä joen ylitse kohti Heidelbergiä ja siellä sijainneita ranskalaisten etuvartioasemia. Ranskalaisten ratsuväki varmisti sillanpääaseman sillan pohjoispuolella ja jäi odottamaan jalkaväen vahvistuksia. Ranskalaisten jalkaväki onnistui kiivaalla tulituksellaan karkottamaan pfalzilaiset sissit viiniviljelyksiltä ja avaamaan ratsuväelle tien kohti Neuenheimia. 

Ranskalaiset ilmeisesti tulkitsivat pfalzilaisten sissien taistelutoimet sodan lakien tai vähintäänkin vakiintuneiden tapojen vastaisiksi. Niinpä ranskalaiset eivät pysähtyneet Neuenheimiin vaan jatkoivat sissien takaa-ajoa vielä pohjoisempana sijainneeseen Handschusheimiin asti. Edetessään ranskalaiset tappoivat armotta kaikki kiinni saamansa sissit. Pahimmat julmuudet tapahtuivat ranskalaisten saavuttua Handschusheimiin. Ranskalaiset sytyttivät tuleen kylän kaikki rakennukset lukuun ottamatta hospitaalia ja kirkkoa, jotka pelastuivat ”erään merkittävän henkilön väliintulon ansiosta”, kuten ranskalaisten julmuuksia kuvaillut Christophorus Boethiuksen aikalaiskronikka tiesi kertoa. Kylään oli myös saapunut lukuisia pakolaisia Heidelbergistä, ja ranskalaiset saattoivat erehtyä pitämään heitä sisseinä tai näiden liittolaisina. Oli heidän motiivinsa sitten mikä tahansa, ranskalaiset sotilaat ryhtyivät joka tapauksessa murhaamaan kylän läheisessä metsikössä värjötelleitä pakolaisia. 

Sotilaat eivät erotelleet uhrejaan sukupuolen tai iän mukaan vaan surmasivat pakolaisia täysin mielivaltaisesti. Ensimmäisiin uhreihin lukeutui eräs kalakauppias, joka surmattiin pistimellä, sekä hänen raskaana ollut vaimonsa, jonka vatsan sotilaat leikkasivat auki ja repivät ulos kohdussa olleen sikiön. Kylässä oli ollut myös Heidelbergistä paenneita vastasynnyttäneitä naisia, jotka olivat aluksi piileskelleet talojen kellareissa vauvojensa kanssa. Ranskalaisten sytytettyä kylän talot tuleen naiset pakenivat sylivauvojensa kanssa talviseen metsään, missä he joutuivat syömään lunta ruoan ja veden puutteessa. Eräs käsivarteen ammuttu nainen yritti hoitaa vammaansa lumella sillä seurauksella, että välskäri joutui myöhemmin amputoimaan koko käden. Monet Handschusheimin naisista joutuivat myös sotilaiden raiskaamiksi. Eniten seksuaalisesta väkivallasta kärsivät viiden sotilaan joukkoraiskaama nuori äiti sekä eräs neljätoistavuotias tyttö, jota sotilaat prostituoivat toisilleen ja ohikulkijoille. Ranskalaiset eivät säästäneet ikäihmisiäkään. Kaduilla murhattiin ainakin kaksi vanhaa kerjäläistä, ja eräältä kahdeksankymmenvuotiaalta vanhukselta leikattiin käsi irti, minkä jälkeen hänet seuraavana päivänä ammuttiin kuoliaaksi. Joitakin vanhuksia myös nöyryytettiin riisumalla heidät alastomaksi tai sitten kidutettiin pakottamalla heidät seisomaan päällään samalla kun sotilaat nostelivat heidän jalkojaan ja iskivät heidän päitään maahan. Hospitaalin köyhät ja sairaat asukit ajettiin pakosalle talviseen metsään, minkä jälkeen sotilaat ryöstivät hospitaalin sängyistä patjojen höyhenetkin. Edes vainajat eivät olleet turvassa ranskalaisten väkivallanteoilta. Sotilaat silpoivat uhriensa ruumiista irti korvia ja neniä ja esittelivät niitä myöhemmin Heidelbergissä voitonmerkkeinään. Kuolleiden ruumiit lojuivat kaduilla kolmen päivän ajan, jona aikana ranskalaiset vain heittelivät niiden päälle hiukan olkia ja ajelivat niiden ylitse hevosrattaillaan. Verilöylyssä menetti henkensä ainakin 150 ihmistä, mikä luku saattaa olla vielä todellista pienempi.   

Mikä saattoi ajaa ranskalaiset sotilaat tällaisiin hirvittäviin julmuuksiin? Suurimpana yksittäisenä syypäänä Handschusheimin verilöylyyn on perinteisesti pidetty prikaatinkenraali Mélacia, joka joko suhtautui välinpitämättömästi alaistensa suorittamiin terroritekoihin tai sitten jopa määräsi ne toteutettaviksi. Lounais-Saksassa ”Melac” on yhä kansanomainen nimitys tuhopolttajalle, minkä lisäksi se on varsin yleinen koiran nimi – tämä jälkimmäinen perinne tosin saattaa juontaa juurensa siitä, että Mélac tunnettiin jo elinaikanaan koirien ystävänä, jonka lukuisat karvakaverit seurasivat isäntäänsä myös sotaretkille. Mélacin brutaalit otteet eivät ole kuitenkaan todiste hänen henkilökohtaisesta paholaismaisuudestaan vaan heijastavat ennemmin Aurinkokuninkaan strategisia tavoitteita yhdeksänvuotisessa sodassa sekä aikakauden sodankäynnin laajempaa yleisluonnetta. 

Polttaessaan Heidelbergin ympäristöä Mélac toteutti sotaministeri, Louvois’n markiisi François Michel Le Tellieren käskyä ”brûlez le Palatinat!” eli ”polttakaa Pfalz!” Jo kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) aikana oli vakiintunut yleiseurooppalaiseksi tavaksi, että sotilaat hankkivat pääosan muonituksestaan, majoituksestaan ja palkastaan erilaisten kontribuutioiden eli sotaverojen kautta. Tyypillinen kontribuution muoto olivat polttolunnaat, puhtaan kiristyksen muoto, jossa sotilaat pakottivat talonpojat ja asuinyhteisöt maksamaan kontribuutioita tuhopolton ja väkivallan uhalla. Pfalzin tuhoamisessa ei kuitenkaan ollut enää kyse pelkästä armeijan huollosta polttolunnaiden avulla. Ensinnäkin Louvois ja hänen virkamiesalaisensa, niin sanotut intendentit, olivat jo pitkään suhtautuneet hyvin ynseästi sotilaiden omavaltaisuuteen armeijan huollon saralla. Sotilasviranomaiset saattoivat rangaista sotilaita hyvinkin pienistä varkauksista kuolemantuomiolla, mikäli olosuhteet näyttivät vaativan pelottavan esimerkin antamista kurittomille sotilaille. Intendant Turgot julistikin Espanjan perimyssodan (1701–1714) aikana vuonna 1710 rakastavansa kuria niin paljon, ettei hän ”kaihtanut mitään keinoja sen säilyttämiseksi.” Kurinpidolta eivät säästyneet edes upseerit, jotka saattoivat joutua korvaamaan ryöstelevien sotilaiden aiheuttamat taloudelliset vahingot omasta kukkarostaan. Toiseksi Pfalzin autioittaminen ei olisi palvellut ranskalaisten omia huoltotarpeita, sillä poroksi poltetut maatilat ja kylät eivät kyenneet tulevaisuudessa toimittamaan mitään kontribuutioita ranskalaisille itselleen. Ranskalaisilla ei selvästikään ollut mitään aikeita kunnioittaa kontribuutiojärjestelmää, sillä kuten Boethiuksen kronikka kertoo, he hävittivät myös sellaisia kyliä, jotka olivat jo aiemmin maksaneet ranskalaisille polttolunnaita ja siten toivoneet välttyvänsä tulelta ja vereltä. 

Pfalzin hävittämisessä näyttäisi olleen kyse puhtaasta poltetun maan taktiikasta ja saksalaisten säätyjen pelottelulle perustuvasta valtapolitiikasta. Kuten historioitsija John Lynn on todennut, Pfalzin hävittämisessä poltetun maan taktiikalla ei ollut kyse resurssien keruusta ranskalaisille itselleen vaan niiden riistämisestä viholliselta. Ranskalaiset tiesivät, että liittoutuneiden armeija, jolla ei ollut käytettävissään samanlaista huoltoetappien (étapes) järjestelmää kuin Aurinkokuninkaan armeijalla, oli lähes täysin riippuvainen hallitsemiensa alueiden toimittamista kontribuutioista ja veroluonteisista maksuista. Näin ollen, vaikkei Pfalzin hävittäminen palvellut ranskalaisten omien joukkojen ylläpitoa, se joka tapauksessa romahdutti pohjan heidän vihollistensa huollolta. Boethiuksen kronikasta käy ilmi, että myös liittoutuneiden sotilaat sovelsivat ajoittain samaa poltetun maan taktiikka vaikeuttaakseen ranskalaisten huoltojärjestelyitä. 

Pfalzin hävittämisellä oli myös laajempi poliittis-strateginen ulottuvuus. Kulottamalla Pfalzia Ludvig XIV halusi luoda keinotekoisesti eräänlaisen ”luonnollisen rajan” (frontière naturelle) Strasbourgista Philippsburgiin kulkevan linnoitusketjun itä- ja pohjoispuolelle. Saksalaiset ruhtinaskunnat, jotka vastoin Ludvigin odotuksia olivat liittoutuneet häntä vastaan, eivät siten kykenisi käyttämään Reinin itärantaa tuki- ja keskistysalueena Ranskaa kohti suuntautuneelle hyökkäykselle. Poltetun maan taktiikka palveli myös poliittista tarkoitusperää, sillä Ludvig XIV toivoi sen avulla pelottelevansa saksalaiset ruhtinaat joko omien rauhanehtojensa taakse tai vähintäänkin irti häntä vastustaneesta Augsburgin liigasta. 

Ranskalaisten tuhoamisorgiat eivät suinkaan rajoittuneet Heidelbergiin ja sen ympäristöön. Ludvigin käskystä ranskalaiset sotilaat polttivat maan tasalle joukon läntisen Saksan merkittävimpiä kaupunkeja: Wormsin, Speyerin, Mannheimin ja Oppenheimin. Kaiken kaikkiaan ranskalaiset hävittivät Pfalzissa vuoden 1689 aikana kaksikymmentä kaupunkia ja satoja kyliä. Myös Heidelberg yritettiin polttaa, mutta tuli ei ottanut levitäkseen kivitaloista koostuneessa kaupungissa ja se onnistuttiin sammuttamaan asukkaiden ripeiden toimenpiteiden ansiosta. Pfalzin hävittämisessä menehtyneiden ihmisten lukumäärää ei ole kyetty selvittämään millään tarkkuudella. Suoran väkivallan seurauksena lienee menehtynyt joitakin tuhansia pfalzilaisia, mutta kylien ja kaupunkien tuhoamisen synnyttämä pakolaisuus lienee koskettanut kymmeniä ellei jopa satoja tuhansia ihmisiä. Kaiken kaikkiaan yhdeksänvuotisessa sodassa arvellaan kuolleen 680 000 ihmistä Euroopassa ja sen ulkopuolella. 

Ludvig XIV oli toivonut saavuttavansa Pfalzin hävittämisellä rauhan omilla ehdoillaan, mutta loppujen lopuksi Pfalzin tuhoaminen kääntyi Aurinkokuningasta itseään vastaan. Eurooppaan oli jo tuolloin muodostunut niin sanottu ”yleinen mielipide”, jonka julkisena sfäärinä toimi kansainvälisen levikin saavuttanut sanomalehtimedia. Ranskalaisten hirmuteot herättivät inhoa kaikkialla Euroopassa ja hitsasivat Augsburgin liigan jäseniä vain entistä tiiviimmin yhteen. Pikaisen, Ludvigin saneleman rauhan sijasta sota pitkittyi Aurinkokuninkaan kassaa tyhjentäväksi kulutussodaksi ja päättyi vasta kahdeksan vuotta myöhemmin solmittuun Rijswijkin rauhaan, jonka ehdot eivät suinkaan olleet Ranskalle myötäiset. Läntinen Eurooppa sai tuolloin nauttia vain lyhyestä rauhan hetkestä, sillä kulman takana odotti heti seuraava, Espanjan kruununperimyksestä kummunnut suursota. 

Lähteitä:

Christophorus Boethius, Ruhm-Belorberter, Triumpf-leuchtender, und Glanz-erhöheter Kriegs-Helms (Nürnberg: 1690).

 John A. Lynn, ’How War Fed War: The Tax of Violence and Contributions during the Grand Siècle’. The Journal of Modern History, Vol. 65, No. 2 (June, 1993). 

Michael Martin, ‘Mélac!’ Zeit Online, 6 Mai 2004.

Julkaistu blogissa Scripturae ja Uuden Suomen Puheenvuorossa 19.12.2015.

Kartalta kadonneet

Viime viikolla kansainvälisessä mediassa ihmeteltiin Australian ja Uuden Kaledonian välillä sijaitsevaa Sandy Islandia, jota ei enää näyttänyt olevan olemassa. Saari, joka ilmaantui Tyynen valtameren merikartoille vuonna 1908 ja joka esiintyi vielä hetki sitten Googlen karttapalvelussa, oli kadonnut jäljettömiin.

Mystiset saaret ovat aihepiiri, joka alkoi kiinnostaa minua jo vuosia sitten, jolloin luin ensimmäisen kerran Raymond H. Ramsayn teoksen No Longer on the Map: Discovering Places that Never Were (1972). Sandy Islandin mysteeri sai minut jälleen tarttumaan Ramsayn kirjaan ja etsimään joukon vastaavia tapauksia historian pölyisiltä sivuilta.

Uuden ajan (1500–1800) merikartoilla kummitteli koko joukko saaria, jotka ovat sittemmin kadonneet. Suurimman kokonaisuuden muodosti Friesland, joka esiintyi venetsialaisen Nicolò Zenon kartalla vuodelta 1558. Friesland oli Islantia suurempi saari, joka sijaitsi keskellä Pohjois-Atlanttia, Grönlannista etelään. Sadan vuoden kuluttua Zenon kartan ilmestymisestä Friesland yhä esiintyi Pieter Heylin hakuteoksessa Cosmographia, jossa sitä kuvattiin eurooppalaisten asuttamaksi kalastusyhteisöksi, jolla oli läheiset kauppayhteydet Alankomaihin, Englantiin ja hansakaupunkeihin. Kyseessä oli mitä ilmeisimmin Färsaarten virheellinen toistuminen kartoilla ja hakuteoksissa. Tähän viittaa se, että monet Frieslandin oletetuista paikannimistä muistuttivat erehdyttävän paljon Färsaarten nimistöä.

Keskiajan mytologiassa läntisellä valtamerellä sijaitsi joukko saaria, jotka tunnettiin ”paholaisen saarina” (Insulae Demonium). Andrea Biancon kartalla vuodelta 1436 esiintyy suuri saari nimeltä La Mao Satanaxio, joka sijaitsi suurin piirtein nykyisen Pohjois-Amerikan rannikolla. Omituinen nimi tulkittiin aikalaispiireissä ”Saatanan kädeksi”, mikä vahvisti uskoa ”paholaisen saarten” käsitteeseen. Oma tutkimusmatkailijasuuruutemme Nils Nordenskjöld esitti asiasta oman tulkintansa, jonka mukaan nimi Satanaxio oli baskia ja tarkoitti Pyhää Anastasiusta. Nordenskjöld piti Satanaxiota todisteena siitä, että baskikalastajat olivat tietoisia Pohjois-Amerikan olemassaolosta jo ennen Kolumbuksen matkaa.

1800- ja 1900-lukujen kadonneet saaret ovat lähes poikkeuksetta sijainneet Etelämantereen ympärysvesillä. Eräs mielenkiintoisimmista tapauksista on Dougherty Island, jonka olemassaoloa puolsi joukko todisteita. Niistä huolimatta saarta ei ole olemassa. Vuonna 1841 englantilainen valaanpyytäjä nimeltä Dougherty teki kirjauksen 5-6 mailia pitkästä saaresta, jonka sijainti oli 59 astetta eteläistä leveyttä ja 120 astetta läntistä pituutta. Vuonna 1860 Doughertyn maanmies kapteeni Keates vahvisti saaren sijainnin ja kuvasi saarta lokikirjassaan, huomioiden jopa saaren luoteisosaan ankkuroituneen jäävuoren. Kuusi vuotta myöhemmin kapteeni Stannard kertoi havainneensa Doughertyn saaren ja sanoi nähneensä monia hylkeitä saaren läheisyydessä. Sitten Dougherty Island katosi. Eräs höyrylaivakapteeni nimeltä Greenstreet etsi saarta tuloksetta vuosien 1894 ja 1910 välillä. Tutkimusmatkailija Robert Scott haravoi aluetta vuonna 1904, ja luotasi Doughertyn saaren oletetussa sijainnissa kolmen mailin syvyyden. Ernest Shackleton, toinen kuuluisa tutkimusmatkailija, ohitti Doughertyn saaren sijainnin vuonna 1909, muttei havainnut mitään saarta. Vuonna 1915 tutkimusalus Carnegie ohitti saaren oletetun sijainnin vain kolmen mailin päästä, muttei havainnut kirkkaasta säästä ja hyvästä näkyvyydestä huolimatta yhtään mitään. Tämän jälkeen Dougherty Island kummitteli kartoissa ainakin vuoteen 1938 saakka. 1950-luvulla se katosi lopullisesti kartoilta.

Mitä saarelle siis kävi? Yksi vaihtoehto on, ettei saarta ollut koskaan olemassakaan ja että Dougherty, Keates ja Stannard olivat nähneet näkyjä. Tämän selityksen uskottavuutta nakertaa se, että Keates ja Stannard tekivät saaresta yksityiskohtaisia havaintoja, kuten rantaan ajautuneen jäävuoren sekä rantavedessä polskineet hylkeet. Toinen selitys on, että Dougherty Island oli olemassa vielä vuonna 1866 mutta vajosi vuosien 1866 ja 1894 välillä Tyyneen valtamereen. Kolmen mailin eli neljän kilometrin syvyys saaren oletetussa sijaintikohdassa kyseenalaistaa tämänkin vaihtoehdon. Uskottavin selitys saattaa olla se, että Dougherty Island oli Antarktiksesta lohjennut jäävuori, jonka merenkulkijat virheellisesti tulkitsivat oikeaksi saareksi. Tähän selitykseen viittaa Keatesin huomio rantaan kiinnittäytyneestä jäävuoresta. Stannardin havaitsemat hylkeet saattoivat nekin olla totta, sillä Etelämantereen hylkeillä on tapana ajautua avomerelle jäävuorien mukana.  

Entäpä sitten Sandy Island? Saaren olemassaolosta ei alun perinkään ollut yksimielisyyttä. Joissain kartoissa saari esiintyi, toisissa ei. Sandy Islandin alkuperä oli vuoden 1908 brittiläisessä amiraliteetin kartassa, jossa sen löytöajaksi oli merkitty vuosi 1876 ja löytäjäksi valaanpyyntialus Velocity. Kyse oli mitä ilmeisimmin väärästä havainnosta, joka toistui ajan myötä kartasta toiselle. Google oli sittemmin mennyt ansaan digitalisoimalla olemattoman haamusaaren karttaansa. Virhe on nyt korjattu, ja Sandy Island on lopullisesti kadonnut kartalta.                                                               

Julkaistu blogissa Scripturae 30.11.2012.

Kolmikymmenvuotisen sodan myytit

Kolmikymmenvuotinen sota on kuluneen vuoden aikana esiintynyt keskeisenä aihepiirinä kahdessa eri populäärihistoriallisessa aikakausijulkaisussa. Allt om Historia 9/2012 käsitteli teemaa otsakkeella ’När europa stod i brand’, ja Allt om Vetenskap Tema Historia 6/2012 yritti kiinnittää ostajien huomion lööpillä ’Våld, plundring och epidemier.’ Tällaiset julkaisut kiinnostavat minua suuresti, sillä ne osoittavat, kuinka kolmikymmenvuotinen sota esittäytyy laajalle yleisölle. Tyypillisesti suurelle yleisölle suunnatuissa esityksissä toistuu rakkaita myyttejä, eivätkä edellä mainitut aikakausijulkaisut poikkea tästä totutusta linjasta. En kuitenkaan ryhdy ruotimaan näiden kahden artikkelin sisältöä vaan käyn tässä läpi yleistävästi ne myytit, jotka esiintyvät useimmiten kolmikymmenvuotisen sodan ja sen historiankirjoituksen yhteydessä.

Historioitsijoiden parissa on kiistelty siitä, oliko koko sota pelkkä suuri myytti. Historioitsija Sigfrid Henry Steinberg kyseenalaisti vuonna 1947 ilmestyneessä artikkelissaan (josta poiki vuonna 1966 ilmestynyt kirja) käsityksen ”kolmikymmenvuotisesta sodasta” ja esitti sen sijaan, että vuosien 1618–1648 välinen sota sulautui osaksi pidempiaikaista Habsburgien ja Bourbonien hegemonista valtataistelua, jota käytiin ajanjaksolla 1609–1660. Steinbergin teesi sai 1980-luvulla taustatukea, kun Myron Gutmann ja Nicola Sutherland julkaisivat omat kolmikymmenvuotista sotaa ja hegemoniapolitiikkaa käsitelleet artikkelinsa. Sutherland meni revisionismissaan jopa niin pitkälle, että venytti Habsburgien ja Bourbonien välisen konfliktin käsittämään vuosien 1497–1713 välisen ajanjakson. Saksalaiset historioitsijat ovat Konrad Repgenin johdolla kuitenkin lytänneet ”kolmikymmenvuotisen sodan myytin” omana myyttinään. Repgen kirjoitti 1980-luvulla joukon artikkeleita, joissa hän osoitti ”kolmikymmenvuotisen sodan” olevan aikalaistermi. Ensimmäisen kerran tuon termi esiintyi Westfalenin rauhanneuvotteluiden aikana vuonna 1648, siis jo ennen sodan päättymistä. Oli selvää, että aikalaistodistajien mielestä kyse oli yhdestä katkeamattomasta konfliktista, joka alkoi böömiläisten kapinasta vuonna 1618 ja päättyi Westfalenin rauhaan vuonna 1648.

Entäpä sitten myytti kolmikymmenvuotisen sodan aiheuttamista tuhoista? Eurooppalaisessa historiankirjoituksessa oli Friedrich von Schillerin kirjoittamasta historiasta lähtien pidetty kiinni siitä käsityksestä, että kolmikymmenvuotinen sota oli niin aineellisilta kuin inhimillisiltäkin vaikutuksiltaan vertaistaan vailla oleva katastrofi Saksan historiassa. Hyvin pinnallisella tilastotutkimuksella ja heikolla lähdekritiikillä oli päästy siihen tulokseen, että sota tappoi jopa kaksi kolmasosaa koko Saksan tuolloisesta väestöstä, siis lähes kaksitoista miljoonaa ihmistä. Kolmikymmenvuotisen sodan kansallisesta traumasta tuli käyttökelpoista polttoainetta orastavalle saksalaiselle nationalismille, ja käsitys poikkeuksellisen julmasta sodasta levisi suuren yleisön tietoisuuteen erityisesti romaani- ja näytelmäkirjailija Gustav Freytagin tuotannon kautta. Saksalainen historiografia jatkoi Schillerin ja Freytagin viitoittamalla tiellä aina 1930-luvulle asti, jolloin kansallissosialistinen historioitsija Günther Franz julkaisi väestötieteellisen tutkimuksen, joka tuki saksalais-kansallista myyttiä ”kaiken tuhoavasta kolmikymmenvuotisesta sodasta.”

Toisen maailmansodan jälkeen seurasi vastareaktio. Asialla olivat Sigfrid Steinberg ja Robert Ergang, jotka kyseenalaistivat perinteisen käsityksen kolmikymmenvuotisen sodan tuhoisuudesta. Syynä revisionismiin oli toisen maailmansodan trauma, tai kuten Steinberg itse asian selitti, ”sen perinteisen kuvan hylkääminen, jonka mukaan kolmikymmenvuotinen sota oli katastrofi vailla vertaa, ei johdu uusien lähteiden löytymisestä vaan kahden maailmansodan kokemuksesta” (S. H. Steinberg, The ’Thirty Years War’ and the conflict for European Hegemony 1600–1660, 1966). Steinbergin mukaan kolmikymmenvuotisen sodan kauhutarinat olivat silkkaa propagandaa, jotka eivät kuvanneet sodan todellista luonnetta: ”Coventryn, Hampurin ja Dresdenin hävittäminen on osoittanut meille, mitä sana tuho oikeasti tarkoittaa.” Robert Ergang puolestaan piti puheita kolmikymmenvuotisen sodan kauheuksista gotiikan ja romantiikan kyllästämän 1800-luvun hapatuksena. Tyypillinen esimerkki romantikkojen ja goottien rakastamasta myytistä oli kolmikymmenvuotiseen sotaan usein liitetty kannibalismin ilmiö, josta ei todellisuudessa ole olemassa mitään pitäviä aikalaistodisteita. Ergang oli näkemyksessään lähellä eräitä postmodernin aikakauden historioitsijoita, joille historiankirjoitus on vain eräs kaunokirjallisuuden alalajeista.

Myös kolmikymmenvuotisen sodan päättänyttä Westfalenin rauhaa on eräiden valtiotieteilijöiden parissa alettu pitää myyttinä. Valtiotieteiden niin sanottu ”realistinen koulukunta” on jo 1800-luvulta lähtien pitänyt kiinni siitä käsityksestä, että Westfalenin rauha loi horjumattoman pohjan, jonka päällä moderni valtiojärjestelmä lepää. 2000-luvulla valtiotieteilijät Andreas Osiander ja Benno Teschke kuitenkin ryhtyivät kyseenalaistamaan tätä realistisen koulukunnan vakiintunutta totuutta. Andreas Osiander argumentoi vuonna 2001 ilmestyneessä artikkelissa ”Sovereignty, International Relations, and the Westphalian Myth” (International Organization, Vol. 55, No. 2, Spring 2001), että Westfalenin myytissä oli kyse vain modernin aikakauden luomasta suvereniteetin päähänpinttymästä. Koko kysymys suvereniteetista oli vain myöhempien historioitsijoiden väärinymmärrystä, joka kumpusi Habsburgien vastaisen aikalaispropagandan liian vaivattomasta nielemisestä. Westfalenissa ei luotu suvereenien eurooppalaisvaltioiden järjestelmää, Osiander jatkoi, vaan vahvistettiin ainoastaan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan vanha säätyjärjestys. Jokseenkin samoilla linjoilla oli myös Benno Teschke kirjassaan The Myth of 1648: Class, Geopolitics, and the Making of Modern International Relations (2003). Teschke kritisoi nykyajan valtiotieteilijöitä siitä, etteivät he uskalla problematisoida tai suhteuttaa Westfalenin rauhaa sen kaukaisesta ajankohdasta johtuen. Teschke itse argumentoi, että sen sijaan että Westfalen olisi ollut käännekohta suvereenien kansallisvaltioiden kehityksessä, se edusti todellisuudessa vain omalle aikakaudelleen tyypillisen absolutismin huipentumaa. Avaamalla suvereniteetin käsitteen ja siihen sisältyvät yhteiskunnalliset suhteet, Teschke kirjoitti, voimme paljastaa Westfalenin rauhan ei-modernin luonteen.

Suomalaisille kolmikymmenvuotisen sodan myyteistä rakkain liittyy hakkapeliittoihin, joita suomalaisessa historiankirjoituksessa on perinteisesti pidetty poikkeuksellisen kunnostautuneina eliittisotilaina. Tämä vakiintunut käsitys esiintyi vielä Risto E. J. Penttilän kirjassa Historian roolipeli (2006), jossa hakkapeliittoja luonnehdittiin Kustaa Aadolfin sotavoimien kärkijoukoksi. Myytin juuret ovat tietenkin 1800-luvulla ja Zachris Topeliuksen Maamme kirjassa sekä Välskärin kertomuksissa. Itsenäisen Suomen kansallismielinen historiografia vaali mielellään Topeliuksen luomaa myyttiä, joka toistui sittemmin Aarno Karimon ja Heikki Linnoven kirjoituksissa.

Aikalaislähteistä ei kuitenkaan löydy viitteitä siitä, että suomalaisia hakkapeliittoja olisi kolmikymmenvuotisen sodan aikana pidetty mitenkään poikkeuksellisen tehokkaina tai urhoollisina ratsusotilaina. Hakkapeliitta-myyttiä tutkinut Jussi T. Lappalainen totesi kirjassaan Sadan vuoden sotatie: Suomen sotilaat 1617–1721 (2001), että aikalaislähteissä esitetyt uutiset suomalaisista olivat asiallisia ja neutraaleja. Suomalaisten sotilaiden luonnetta on kuvailtu syvällisemmin vain kahdessa lähteessä, jotka ovat kumpikin englantilaisia. Lontoossa ilmestynyt William Wattsin aikalaiskronikka The Swedish Intelligencer osasi sanoa suomalaisista sotilaista, että he olivat tottuneempia lapioon kuin miekkaan mutta olivat siltikin silmiinpistävän lojaaleja kuninkaalleen Kustaa Aadolfille. Wattsin mukaan suomalaiset eivät myöskään olleet tottuneet antamaan tai vastaanottamaan armoa taistelussa. Englantilainen palkkasoturi James Turner valotti muistelmissaan (Memoires of His own Life and Times: 1632–1670) tätä puolta suomalaista. Näin Turner kuvasi Hamelnin luona vuonna 1633 käytyä taistelua: ”Tämän taistelun jälkeen näin monia [sotavankeja] tapettavan kylmäverisesti suomalaisten toimesta, joiden tapoihin ei kuulu antaa armoa.” Mikäli suomalaisilla siis oli poikkeuksellista sotamainetta, ei se luonteeltaan ollut sellaista, että siitä olisi ollut kansallisten myyttien rakennusaineeksi.

Julkaistu blogissa Scripturae 29.9.2012.

Reinhold Swentorzetski ja politiikan taito

Maanpuolustuskorkeakoulun pääkirjasto Maurinkadulla on jo useamman kuukauden ajan myynyt poistokappaleita kirjakokoelmastaan. Koska käytän kirjastoa ahkerasti, on kirjahyllyyni päätynyt jo useampia Maurinkadulla tehtyjä löytöjä, ainakin E. H. Carrin historiografinen klassikko What is History? (1961), H. A. Karstenin kirjoittama elämäkerta Karl Gustav Wrangel (1916) sekä ruotsinkielinen käännös buurikenraali Christian de Wetin muistelmateoksesta, nimellä Striden mellan Boers och Engelsmän (1903).

Tuorein MPKK:n pääkirjastosta löydetty aarre on Reinhold Swentorzetskin Politiikan taito (Helsinki, 1928). Suomen poliittisen historian tuntemukseni on sen verran heikko, että minun piti selvittää Wikipediasta, kuka tämä Swentorzetski oikein oli. Kävi ilmi, että hän on paremmin tunnettu nimellä Reinhold Svento, joksi tuo sukunimi lyheni vuonna 1938. Swentorzetski, tai siis Svento, toimi SDP:n kansanedustajana vuosina 1922–1944 ja loikkasi sittemmin kommunistisen SKDL:n leiriin, jonka kansanedustajana hän toimi vuosien 1945–1948 välillä. Poliittisen uransa aikana Svento toimi myös ulkoasianministerinä kolmessa hallituksessa, Suomen suurlähettiläänä Sveitsissä ja Helsingin kaupunginvaltuutettuna. Reinhold Svento kuoli vuonna 1973, yhdeksänkymmenenyhden vuoden iässä.

Vuonna 1928 ilmestynyt Politiikan taito ei ole mikään aatteellinen manifesti vaan jo nimestäänkin päätellen käytännöllinen opaskirja politiikan maailmaan. Sventoa lienevätkin hänen kirjoitustyössään innoittaneet enemmän Aristoteles ja Macchiavelli kuin Engels ja Marx.

2010-luvun kuohuvassa maailmassa Sventon ajatukset näyttäytyvät tuoreina ja ajankohtaisina. Svento vaati poliitikoilta korkeaa moraalia ja rohkeaa itsekritiikkiä mutta ei myöskään niellyt populistista ennakkoluuloa siitä, ”että epärehellinen menettely ja ajatustapa on muka politiikan välttämätön seuralainen, joka volen nolens (tahtoen tai tahtomatta) on tunnustettava ja jota on pidettävä miltei politiikan säännöllisenä ilmiönä.” Tällainen epärehellinen populismi johtaa Sventon mukaan siihen vaaralliseen ajatustapaan, jonka mukaan ”tarkoitus pyhittää keinot.”

Kritiikkiä saivat Sventolta osakseen myös niin sanotut ”poliittiset fetishit.” Esimerkkinä oman aikakautensa dominoivasta poliittisesta fetissistä Svento esitti ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustetun Kansainliiton, jonka piti teoriassa estää uusien suursotien syntyminen ja siten taata ihmiskunnalle ikuinen rauha. Svento piti Kansainliittoa ”puoleensa vetävänä ja myötätuntoa herättävänä” poliittisena fetissinä. Hän piti sitä myös hyödyllisenä fetissinä, ainakin jos se aatteellisena rauhanjärjestönä yllyttäisi kansoja toteuttamaan kaunista ohjelmaansa. Toisaalta taas Svento näki vaaran Kansainliiton merkityksen liioittelussa ja sen positiivisten puolien alleviivauksessa, sillä ne saattoivat muuttaa poliittisen fetissin ”sopivaksi välikappaleeksi sen tarkoitukselle aivan vastakkaisten päämäärien saavuttamiseksi (esim. sodan valmisteluksi).” En voinut Politiikan taitoa lukiessani välttää ajattelemasta, onko Euroopan unionista tullut oman aikamme johtava poliittinen fetissi, jonka varjolla harhautuneet päättäjät ajavat unionin alkuperäisen tarkoituksen kanssa ristiriidassa olevaa politiikkaa. Vestigia terrent, sillä Sventon tulkinta Kansainliitosta valheellisena fetissinä osoittautui historian myötä oikeaksi.  

Politiikan taidon viimeisille sivuille Svento kokosi esittämänsä argumentit napakoiden viisauksien muotoon tiivistettynä. Toistan tässä niistä muutamia:

”Ennakkoluulo poliittisesta epärehellisyydestä on hylättävä vääränä ja yhteiskunnalliselle edistykselle vahingollisena harhauskona. Yksi rehellisyyden pisara voi olla politiikassa tärkeämpi kuin epärehellisyyden meri.”

”Ilmestyttyään kerran poliittiselle näyttämölle kansanjoukot eivät enää siltä poistu. Tämä on yksi demokratian tärkeimmistä perustuslaeista.”

” ”Yleisen mielipiteen” nimessä politiikassa vaaditaan toisinaan sellaisia tekoja, joita todellinen enemmistö ei enää hyväksy. ”Yleisen mielipiteen” avulla koetetaan näin ollen vastustaa yleistä mielipidettä.”

”Järki on politiikassakin lopullinen voittaja. Demokratia ilman kollektiivista älyä ja henkisen työn tekijöitä on tuomittu häviämään. Tietoisina siitä joukot oppivat vähitellen antamaan oikean arvon kanssaihmisten nerokkuudelle, älylle ja henkiselle luomiskyvyn taidolle. Näin syntyy politiikassakin uusi tekijä: työtätekevä älymystö.”

Julkaistu blogissa Scripturae 19.5.2012.